Viettelyksen asuntovaunu / Rakastajat-teatteri 2.2.2018

Viikonloppumatkani Poriin alkaa Rakastajat-teatterista Leea Klemolan ohjaamalla Viettelyksen asuntovaunu -teoksella. Ilmeisesti paikkakunnalla (tai varsinkin Satakunnan Kansan yleisönosastolla) esitys on herättänyt kiivasta keskustelua. Kai kiroilu ja alastomuus sitten on Porin kaltaisilla paikkakunnilla vielä kauhea synti teatterin lavoilla? Sattumalta juuri tämän esityksen jälkeen oli järjestetty keskustelutilaisuus, hienoa!

Tämä Miko Kivisen ja Klemolan yhdessä kirjoittama ja ideoima teos on kunnianosoitus Viettelyksen vaunu -näytelmälle (jota en ole koskaan nähnyt, synti ja häpeä, en missään muodossa). Mutta se toimii kyllä hyvin näinkin, tietämättä muuta kun peruskuvion esikuvastaan. Varmaan esitys saisi hieman lisäarvoa jos Viettelyksen vaunun olisi nähnyt, mutta näillä mennään.

Viettelyksen asuntovaunu tapahtuu... yllätys yllätys asuntovaunussa! Tai sen pihamaalla enimmäkseen. Paikka on porilainen leirintäalue ja vaunussa asuu entinen tangoprinsessa, nykyinen wannabe-romaniartisti Merita (Kai Tanner) sekä sukupuolenkorjausprosessia läpikäyvä Teppo, ent. Teija (Angelica Meusel). Paikalle pölähtää Tepon veli, taksikuskina toiminut Kari (Miko Kivinen) työkalupakkiensa kanssa. Leirintäalueen (ja äitinsä) hoitajana toimii Manna (Niina Hosiasluoma). Näiden neljän monimuotoiset ja monipolviset suhteet toimivat näytelmän keskipisteenä. Siinä sivussa alkavat menneetkin tapahtumat pulpahtelemaan pintaan. Sisarukset ruotivat omia kipukohtiaan, Meritalle ja Tepolle on tulossa perheenlisäystä, ja Manna ja Karikin päätyvät petipuuhiin.

Viettelyksen asuntovaunu on värikäs, räävitön, hillittön hauska, aika traaginenkin. Vuoristoratamainen kyyti etenee sellaisella vauhdilla, että aina ei meinaa edes pysyä perässäkään. Karin yllätysvisiitti poikii monenlaista, ja hänen suhteensa kaikkiin muihin saa välillä surkuhupaisiakin käänteitä. Ja pikkuhiljaa selviää sekin miksi Kari on paikalle tullut, mutta kyllä siihen sitten koko liki kolmetuntinen käytetään. Kertaakaan ei silti tunnu että tämä kestäisi liian kauan, koska monisyinen tarina tempaa mukaansa aivan täysin.

Näytelmän kieli on elävää ja hersyvää, ja voisiko jopa sanoa (vaikka se hyvin kliseiseltä kuulostaakin) hyvin elämänmakuista. Kun Kari pölähtää paikalle hän liki ensitöikseen toteaa Tepolle: sähän olet ihan mies, johon tämä vastaa: niin ne vaan leikkelee pikkusiskoista miehiä tuolla keskussairaalassa. Suorasukaisesti voi Mannakin todeta Karille: Ruvetaanks me nyt sit nussiin? Ehkä roisi kieli on yksi syy mistä jotkut herkkähipiäiset katsojat ovat pillastuneet? Kyllähän tässä kiroillaan, mutta ei se ole mitenkään tavanomaisesta elämästä poikkeavaa. Tälläinhän ne ihmiset puhuu! Vai onko se alastomuus se isoin ja kauhistuttavin juttu mikä on kirvoittanut katsojat raapustamaan tuohtuneita mielipiteitään lehteen? Kun ei tässä vähän vaan vilahda alaston pylly nurkan takana, vaan kyllä katsoja saa ihan aimo annoksen, edestä ja takaa. Mutta hei, kyllä suomalainen katsoja on taatusti alastomia ihmisiä nähnytkin. Ja jos ei ole, niin ehkä nyt on sitten korkea aika. Vai sekö kauhistuttaa että alastomat ihmiset eivät olekaan mallinmitoissa? Hei, tervetuloa suomalaiseen arkitodellisuuteen; isoin osa meistä ei näytä sellaiselta kun bikineissään lehtien sivuilla poseeraavat missit.

Näyttelijöiden työtä on ilo ja nautinto katsoa. Aivan oivallisesti Meusel on Tepponsa sisäistänyt! Ulkoisesti taakse vedetyt hiukset ja pienet viikset... hyvin menee läpi. Mutta silti siellä on se iso epävarmuus sisällä, osaako hän olla oikea mies (koska nyt vasta kokeillaan elämää miehenä ennen "sisäromppeiden poistoa"). Mieheksi kelpaaminen, "oikeana" miehenä oleminen ja eläminen askarruttaa ja ahdistaa. Onko hän sitten myös raiskaaja ja mulkku? Kipakkaa kommentointia miehenä olemisesta kirjoittajilta, bravo!

Kai Tanner on myös oikea varsinainen ilmestys Meritana. Uhkea ja hieman hyökkäävän naisellinen hiipuvan uransa kanssa kamppaileva artisti, jonka sisäsyntyinen diiva dominoi pienempää Teppoa ja joka säteilee egoa ja karismaa ympäristöönsä ihan tukahtumisvaaraan asti. Meritan ja Tepon suhde on varsin myrskyisä ja holtitonkin, ja Karin ilmestyminen kuvioihin ei kauheasti auta asiaa. Merita on suuri taiteilijapersoona ja muiden tehtävänä tuntuu olevan hänen passaaminen ja tarpeidensa tyydyttäminen. Kun Merita ja Teppo kumpikin napsii hormoneita kilpaa niin ei se helppoa ole.

Kari elää hetkittäin ihan omissa sfääreissään, mm. uskotellen menevänsä Ville Haapasalon leipiin Venäjälle. Hän näkee monet asiat täysin omasta vinkkelistään ja niinpä poliisien saapuminen paikalle loppuratkaisussa on Karille todellinen yllätys. Miko Kivinen luo jotenkin sitä Karin mielenmaisemaa hyvin samaistuttavaksi. Omalla tavallaan hänkin on epävarma mies. Vaikka remonttihommat sujuvatkin, niin sitten yllättävät erektio-ongelmat nakertavat itsetuntoa. Manna vaikuttaa hieman hitaalta ja ehkä hieman hidasjärkiseltäkin, ja Nina Hosiasluoman verkkainen näytteleminen tekee hänestä semmoisen tarkkailijatyypin. Lakoniseen tyyliinsä hän saattaa todeta Karille: Oliks nää treffit tässä vai oliks vielä jotain? Manna tarkkailee ja toteaa, ja toimii kun tarve vaatii.

Lavastus ja tilankäyttö on tosi kekseliästä. Osa tapahtumista (esimerkiksi Mannan koti) sijaitsee pienen nousevan katsomon takana, eli niitä tapahtumia emme nää lainkaan, kuulemme vaan. Vaikka katsoja tietää siellä olevan vain narikan ja eteisen, niin vaikutelma leirintäalueen jatkumisesta on tehty todella uskottavasti. Myös Tepon ja Meritan asuntovaunun sisällä tapahtuu kaikenlaista mistä katsoja saa vinkkejä vain ikkunan kautta. Ja sisäänlaitettujen mikrofonien. Paljon kaikkea kuuluu vaikka vähän näkyy. Toimii kyllä hyvin. Annukka Pykäläinen on suunnittellut lavastuksen lisäksi myös hienon puvustuksen. Meritan yliampuvista mustalaishenkisistä asuista alkaen. Toimii. Johannes Vartolan äänisuunnittelu on tarkkaa ja taitavaa; asuntovaunu on katoton joten sieltä kuuluu hyvin, ja mikitys auttaa. Muuten teatterin tila on pieni ja intiimi, ja mikrofoneja ei näyttelijöillä ole. Ihanaa vaihtelua aktiivikatsojalle tämä luomuäänenkäyttö!

Käsiohjelmassa on kaikkea kiinnostavaa, esimerkiksi henkilöhahmojen historiasta. Ja myös sanat Meritan näytelmän lopussa kaihoisasti esittämään Mustalaisten leiri -biisiin.

Viettelyksen asuntovaunu on tosi tarkkanäköistä teatteria, paljon ajankohtaista pohdintaa sukupuolirooleista ja niiden esittämisestä, miehisyydestä ja sen tuomasta epävarmuudesta. Kukaan meistä ei pääse tiettyjä asioita pakoon, vaikka kuinka istuisi auton ratissa ja ajaisi pois. Suosittelen ehdottomasti näytelmää avarakatseisille ihmisille, mutta ennenkaikkea tiukkapipoisille: jospa se pipo hieman löystyisi ja sitä oppisi katsomaan hieman rankempaakin esitystä ilman ryppyotsaisuutta. Mahdollisuus katsomiseen on Porissa aina 28.3. asti, ja sen jälkeen huhtikuussa Espoon teatterissa neljän esityksen verran. Bonuksena vinkki Poriin menijöille: kantsuu mennä paikalle ennen puolta seiskaa, sillä siihen asti on hanajuomat ja talon viini todella edullisessa tarjouksessa. Ja lohileivät on tosi hyviä!

Keskustelutilaisuudessa tekijät kertoivat taustoista, siis työskentelyprosessista ja kaikesta, ja yleisö sai kommentoida ja kysyä. Paikalle jäi parikymmentä katsojaa, eikä yhtään negatiivisia kommentteja kuulunut (missä ne kaikki paheksuvat ihmiset olivat?). Näytelmän suunnittelu alkoi syksyllä 2016. Rakastajat-teatteirn porukka oli pitkään halunnut tehdä jotain Leea Klemolan kanssa, ja kun aikataulut ja muut sopivat vihdoin yhteen, niin pohjateokseksi valittiin Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunu. Aihe ja henkilöiden väliset dynamiikat tulivat ikään kuin valmiina tuosta. Leeaa kiehtoi miksi näytelmän Stella jäi väkivaltaisen miehen luokse. Siinä missä Blanche on alkuperäisteoksessa näkökulmahenkilö, niin tässä sitä roolia vetää Kari. Erityisesti Suomessa sukupuoli määrittyy pitkälle töiden kautta, ja tätäkin aspektia työryhmä halusi tarkastella. Angelicalla ja Kailla on pitkä yhteinen työsuhde (teatterin perustajajäseniä vuodesta 1991) ja siksikin heidät haluttiin pariskunnaksi. Mutta käännettiin vaan sukupuoliroolit ympäri (onnistunut ratkaisu minun mielestäni).

Työryhmä kehui kilvan että tämä on ollut poikkeksellinen näytelmä heille. Paljon työltä, paljon improamista, paljon muutoksia ja hiontaa. Leea käy yleensä katsomassa ohjaamiaansa esityksiä joka näytöksessä, mutta välimatkojen takia nyt se ei ole ihan onnistunut. Esitys on muuttunut viikottain, eli kun ensi-ilta oli jo joulukuun alussa, niin näin helmikuun alussa oli jo varmaan hyvin erilainen näytelmä. Mahdollisuuksien mukaan Klemolan töitä pitäisi käydä katsomassa useasti, heti alussa, puolivälissä esityskautta ja taas loppuvaiheilla... Näytelmän Merita on romani, vaikkei ole elänyt siinä kulttuurissa. Mielenkiintoisen lisänsä asiaan tuo se, että Meritan tulkitsija Kai Tanner on itse puoliksi romani, joten teemat eivät sikäli olleet ihan tuulesta temmattuja.

Kiitos antoisasta keskustelusta koko näyttelijänelikolle sekä Leea Klemolalle.



Esityskuvien copyright Leea Klemola, yleisökeskustelukuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.