Viime viikon "isoimpia" teatteriuutisia oli Daily Mailin teatterikriitikko/kolumnisti Baz Bamigboyen skuuppi
19.9. että neuvottelut Cumberbatchin Hamlet-roolista teatterissa
Lontoossa olisivat loppusuoralla. Okei, Daily Mail ei ole ehkä niitä
luotettavimpia lähteitä, mutta tuo Baz on ensimmäisenä "paljastanut"
muitakin teatterialan uutisia ja tulevia produktioita, esim. NT:n
Frankensteinin, Whishaw'n Mojon... Eli mulla ei ainakaan ole syytä
(kauheasti) epäillä tätäkään. No, ennenkuin liput tulevat myyntiin ja
saadaan oikeasti joku virallinen vahvistus asialle. Tähän asti kaikki
tahot ovat lainanneet DM:n juttua.
Kaikki yhtään Cumberbatchin uraa seuranneet tietävät että tämä on
vuosikausia puhunut Hamletin olevan unelmateatterirooli. Toivotaan että
tämä haave nyt toteutuu. Mutta toivotaan että jossain hieman isommassa
teatterissa kun esim. Donmarissa.
He wouldn’t tell me more, but after a
process of elimination I hit upon Hamlet and the rumour led me,
eventually, to the indefatigable producer Sonia Friedman, who confirmed
that she was in ‘active discussions’ with Cumberbatch and celebrated
director Lyndsey Turner.
Ms
Turner directed Posh at the Royal Court and the current Almeida Theatre
smash Chimerica, now playing to packed houses at the Harold Pinter
Theatre.
Pressed further, Ms
Friedman added: ‘We’re in advanced discussions with Benedict
Cumberbatch about playing Hamlet, and we’re at the stage of sorting out
schedules concerning him and the director Lyndsey Turner. Key to those
talks is West End theatre availability, or availability of a
non-traditional theatre space to present the play.’
perjantai 27. syyskuuta 2013
torstai 26. syyskuuta 2013
Käyt paljon teatterissa kun...
Yksi kiinnostava brittiteatteriblogi, jota seuraan epäsäännöllisen säännöllisesti, on The Other Bridge Project. Kritiikkejä ja kaikkea muuta Lontoon (ja muun Britannian) teatterimaailmasta.
No, toinen teatteriblogi, Rev Stan's Theatre Blog, aloitti tämän teeman jo aiemmin eli mistä huomaa että käy liikaa teatterissa (soveltaen sopii mullekin!):
You are relieved to find out that the play is only 90 minutes long
You know which 'restricted view' seats are actually not very restricted
You know the quick route to the loos to beat the interval queue or in the case of the National, which loos to go to where there is never a queue
Some of the actors you get excited about seeing on stage your non-theatre friends have never heard of
You join discussions on Twitter about the various merits of the different theatres membership schemes.
You share membership schemes with theatre friends to save money.
Getting into town to sit on the cold step of a theatre for two hours or more to secure a day seat doesn't seem mad.
You'll jump on a train for two hours to attend a matinee outside London
You buy tickets for whole seasons in one go and get a little bit stressed
You discuss ticket buying trials and tribulations on Twitter.
Actor/director spotting in the audience becomes an almost regular occurrence and you have at least one story to tell about when you sat next to/behind/in front of someone famous
You recognise the theatre critics.
Niin, ja tässä on sitten jatko-osa eli The Other Bridge Projectin vastaava listaus:
You instinctively know whether you can make it from a rehearsed reading that finishes at 6:50 to a play across town that starts at 7:30.
You know the shortest queue for the loo at each theatre (particularly important for the National and the Donmar)
You recognise actors behind the bar of various establishments
You haven’t used the main door of the Royal Court in five years.
You mourn when your favourite performance space closes.
The odd evening you are not at the theatre you insist that your friends text you at the interval details of the play they are seeing.
You have double booked yourself more than once.
You know by heart the theatres that will refund the price of a ticket with minimal fuss.
More than once, you have booked tickets on a less than suitable date / less than ideal seat with the intention of exchanging them if the tickets you want become available. (This goes hand in hand with point 8).
Sums of money only make sense if you equate them with number of plays you can see if you spend the money on tickets.
And with that final point, which makes it obvious what charmed and privileged lives we lead, I will stop.
No, toinen teatteriblogi, Rev Stan's Theatre Blog, aloitti tämän teeman jo aiemmin eli mistä huomaa että käy liikaa teatterissa (soveltaen sopii mullekin!):
You are relieved to find out that the play is only 90 minutes long
You know which 'restricted view' seats are actually not very restricted
You know the quick route to the loos to beat the interval queue or in the case of the National, which loos to go to where there is never a queue
Some of the actors you get excited about seeing on stage your non-theatre friends have never heard of
You join discussions on Twitter about the various merits of the different theatres membership schemes.
You share membership schemes with theatre friends to save money.
Getting into town to sit on the cold step of a theatre for two hours or more to secure a day seat doesn't seem mad.
You'll jump on a train for two hours to attend a matinee outside London
You buy tickets for whole seasons in one go and get a little bit stressed
You discuss ticket buying trials and tribulations on Twitter.
Actor/director spotting in the audience becomes an almost regular occurrence and you have at least one story to tell about when you sat next to/behind/in front of someone famous
You recognise the theatre critics.
Niin, ja tässä on sitten jatko-osa eli The Other Bridge Projectin vastaava listaus:
You instinctively know whether you can make it from a rehearsed reading that finishes at 6:50 to a play across town that starts at 7:30.
You know the shortest queue for the loo at each theatre (particularly important for the National and the Donmar)
You recognise actors behind the bar of various establishments
You haven’t used the main door of the Royal Court in five years.
You mourn when your favourite performance space closes.
The odd evening you are not at the theatre you insist that your friends text you at the interval details of the play they are seeing.
You have double booked yourself more than once.
You know by heart the theatres that will refund the price of a ticket with minimal fuss.
More than once, you have booked tickets on a less than suitable date / less than ideal seat with the intention of exchanging them if the tickets you want become available. (This goes hand in hand with point 8).
Sums of money only make sense if you equate them with number of plays you can see if you spend the money on tickets.
And with that final point, which makes it obvious what charmed and privileged lives we lead, I will stop.
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
Priscilla, Queen of the Desert / Göta Lejon 21.9.2013
Kyllä, oli se oikein toimiva kokonaisuus myös ruotsiksi! Paljon paljetteja, tekoripsiä ja höyhenpuuhkia (yleisöllä). Lavalla oli sitten niin paljon kimallusta ja glamouria, että riittää useiksi viikoiksi! Puvustukset olivat niin järisyttävän hienot kun vaan olla voi. Kaikki muukin toimi, jopa dialogi ja laulujen ruotsinnetut tekstit. Munkin rajoitetulla kielitaidolla pysyi hyvin kärryillä, koska tarinan tuntee niin hyvin.
Siitä on jo muutamia vuosia kun olen Lontoon esityksen nähnyt, mutta
hyvin uskolliselta tämäkin versio vaikutti. Ja onko tuo nyt ihme, koska
tekijä/taustatiimi on sama. Leffan olen taas nähnyt jo niin monta kertaa
että ei kykene muistamaan. Viimeksi heinäkuussa Lontoossa ihan
leffateatterissa.
Esirippukin oli valaistu, nimittäin väliajalla valot
olivat syttyneet melkein koko matkalle.
Ensi-iltatarjoilut olivat hulppeat (pinkkiä samppanjaa, pinkkejä leivoksia) mutta en kyllä maistanut kumpiakaan. Paljon ruotsalaisia julkkiksia paikalla, mutta en tietenkään tunnistanut ketään :-) Mun vieressä istunut nainen otti kovasti kuvia edessä istuneesta miehestä, mutta ei aavistustakaan kuka se mahtoi olla. Upeita drag queenejä oli myös katsomossa, sekä paljon miespareja. Diskopalloja katossa, vaaleanpunaisia ilmapalloja ja katsojat toivotettiin ovella tervetulleeksi... Yleisössä oli paljon myös englantia puhuvia ihmisiä, joista ainakin muutamien kuulin kommentoivan, etteivät ymmärtäneet halaistua sanaa, mutta pitivät silti näkemästään.
Mites ne esiintyjät sitten? Kaikki oli tosi hyviä. Kärkikolmikko tietenkin erityisen taitavia. Patrik Martinsson (joka siis loisti Göta Lejonin Jesus Christ Superstarin esityksissä viime vuonna Judaksen roolissa) oli oikein loistava Tick/Mitzi, kuten oli odotettavissakin. Ja tarttee sanoa että 46-vuotiaaksi mieheksi niin on kyllä mielettömässä kunnossa. Ei ihan illan kauneimmat sääret, mutta melkein.
Erik Hoiby (joka kunnostautui myös JCS:ssa, Jaakob nuorempana) taisi silti olla illan tähti. Huikean hieno esitys Adam/Feliciana. Ja Erikillä oli sitten vissiin ne esityksen upeimmat sääret :-) Mutta camp-hengessä ihan loistava!
Björn Kjellman oli erinomainen Bernadette. Näistä kolmesta hän on selkeästi Ruotsissa tunnetuin näyttelijä, mutta mä en ole muualla nähnyt kai, kun tv-minisarjassa Torka aldrig tårar utan handskar, missä oli kyllä myös hyvä.
Vasemmalta Erik Hoiby, Björn Kjellman ja Patrik Martinsson
Erinomaisia olivat myös ensemble-esiintyjät. Loistavia tanssijoita ja joukkokohtaukset olivat vallan hienoja. Orkesteri soitti mallikkaasti, ja itse en huomannut ainakaan mitään isompia mokia (yhdessä kohdassa yhden taustatanssijan päähineen valot eivät palaneet). Itse Priscilla (bussi) oli näyttävä, ja jaksan edelleenkin ihmetellä miten ne ledivalot saadaan toimimaan niin hienosti bussin "väreinä". Hirmuisen nopeita vaatteiden vaihtoja, ja koska istuin kuudennella rivillä, niin huomasin miten jotkut näyttävimmät meikit oli tehty (sellainen naamio kumilenksuilla).
Musiikki hienoa, mutta se
hieman harmittaa että Abbaa ei näissä teatteriversioissa kuulla
tekijänoikeussyistä lainkaan. Ilmeisestikin Mamma Mia -musikaali
aiheutti sen, että vaikka alkuperäisessä Priscilla elokuvassa Abbaa
kuultiinkin, niin lavalla enää ei :-( Mutta onneksi jäljelle jäi tukku
muita hyviä diskohittejä.
500 pukua, 60 peruukkia, 150 kenkäparia, 200 päähinettä... kyllä niillä saadaan aikaan näyttävyyttä. Vai mitä sanotte tästä Erik Hoibyn muutama viikko Instagramiin laittamasta kuvasta? Tuohon kun vielä lisätään n. 80 cm korkeat peruukit, niin avot - Sydneyn oopperatalopuvut on valmiit!
Tässä hieman lauletaan kukitusten jälkeen.
Ruotsalaiselle teatteriyleisölle tarttee antaa kyllä täydet pisteet. Huomasin sen jo JCS:ssä (kaikissa neljässä esityksessä mitä kävin katsomassa) ja nyt taas. Heti alusta asti taputukset, vihellykset ja muu eläytyminen oli sataprosenttista. Lopussa iso osa porukasta nousi seisomaan ja mekkalasta ei ollut loppua tulla. Ihanaa! Ensi-illassa nyt aina on paljon esiintyjien tuttuja ja silmäätekeviä muutenkin, mutta uskoisin että yleisö käyttäytyy yhtä riehakkaasti jatkossakin. Minäkin meinaan seuraavaan kertaan hankkia höyhenpuuhkan. Ai mikä seuraava kerta? En tiedä koska, mutta kyllä tämä uudelleen pitää nähdä!
Arvosteluitakin on alkanut tippua, sekä tekijöiden haastatteluja.
Patrik Martinsson radiossa, P4 Östergötland. Aftonbladet antoi neljä tähteä ja kehui myös Patrikia:
"Patrik Martinsson och Erik Høiby sjunger mycket och briljant, förutom att vara bra skådespelare."
Norrköpings Tidningar sivut kehui myös:
Det finns tre huvudroller. Linköpingskillen Patrik Martinsson är bekant. Han gör sin känslige Tick till en öm fadersgestalt som i slutscenen återser sonen som verkade ha förlorat sin far. Eric Høiby blir till ett energiknippe som det slår gnistor om, hans superfjolliga Adam intar scenen på ett strålande vis medan Björn Kjellman visar skådespelarkonst med sin nyansrika gestaltning av Bernadette.
Ruotsalainen gay-sivusto QX kehui Priscillaa maasta taivaaseen :-)
Huvudrollsdamerna då?
Jo, QX coverboy Erik Höiby är galet grym som kaxiga ungdrugan Felicia. Han är käftig fjolla ut i fingerspetsarna och spelar även känsliga scener med oerhörd finess. Patrik Martinsson är druga nummer två, Tick/Mitzi, en stor men lite otacksam roll vars story för musikalen framåt. Mot slutet framkallar Martinsson dock tårar i uppsättningens starkaste och finaste scen…
Men mitt i detta fantastiska så reser sig Björn Kjellman ändå huvudet över alla andra. Vilken prestation! Jag har sett honom i flertalet roller genom åren, men som transexuella Bernadette är han outstandning. Han fångar den gamla divan i varenda gest, vartenda röstläge och varenda känsla. Björn Kjellman ÄR den bittra, roliga och fantastiska damen som blomstrar upp när två yngre dragqueens tar honom med på resan genom Australiens öken. Han skapar magi i varenda scen han är med i. Guldmask nu, tack.
Ensi-ilta oli siis lauantaina 21.9. Tukholman Göta Lejon-teatterissa, ja esitykset jatkuvat vielä toivon mukaan ensi vuonnakin. Liput ovat tyyriitä, mutta ehdottomasti on katsomisen arvoinen!
torstai 12. syyskuuta 2013
maanantai 9. syyskuuta 2013
Mojo-liput myyntiin ja uusi näyttelijä!
MOJO!
Ettei sitten Ben Whishaw ja Rupert Grint ois pelkästään riittänyt tähän näytelmään, mutta että vielä Colin Morgankin :-O HUH! Eli siis toinen kerta kun nään senkin teatterissa tänä vuonna (oli Globen Tempestin Ariel).
Liput kaikkiin esityksiin myynnissä nyt. Mulla on kyllä lippu jo 2.11. näytökseen, kun sain vähän niinkun salavitiä ja ennakkoon sen hankittua ennen julkista myyntiä. Tarkoitus on mennä joulukuussa sitten uudelleen katsomaan, koska uskon/tiedän tämän olevan erinomainen!
Ettei sitten Ben Whishaw ja Rupert Grint ois pelkästään riittänyt tähän näytelmään, mutta että vielä Colin Morgankin :-O HUH! Eli siis toinen kerta kun nään senkin teatterissa tänä vuonna (oli Globen Tempestin Ariel).
Liput kaikkiin esityksiin myynnissä nyt. Mulla on kyllä lippu jo 2.11. näytökseen, kun sain vähän niinkun salavitiä ja ennakkoon sen hankittua ennen julkista myyntiä. Tarkoitus on mennä joulukuussa sitten uudelleen katsomaan, koska uskon/tiedän tämän olevan erinomainen!
Colin Morgan, Rupert Grint, Daniel Mays,
Ben Whishaw, Tom Rhys Harries, Brendan Coyle
Ben Whishaw, Tom Rhys Harries, Brendan Coyle
Valokuvan © Kevin Cummins
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
perjantai 6. syyskuuta 2013
The Pride / Trafalgar Studios 5.9.2013
Näytelmäkirjailija Alexi Kaye Campbell kertoo puolisen tuntia näytelmästään The Pride.
Jota esitettiin alunperin 2008 Royal Court Theatressa, sitten produktio
siirtyi New Yorkiin (missä oli mukana mm. Ben Whishaw) ja nyt sitten
kolmas versio taas Lontoossa (ja meni Sheffieldissäkin jossain vaiheessa
kuukauden verran). Sama ohjaaja (Jamie Lloyd) puikoissa kun Royal
Courtissakin. Tässä linkki haastatteluun.
Kävin katsomassa Lontoossa nyt viime torstaina, ja oli ihan huikean upea! Naispääosa Hayley Atwell on kuvannut pari viikkoa uutta Kenneth Branaghin elokuvaa Cinderella, joten ihan joka näytöksessä ei kai ole ollut. Siitä syystä en ostanut lippua ennakkoon, vaan vasta esityspäivänä lippuluukulta, kun olin ensin varmistunut että Hayley on illalla paikalla :-) Olen tästä muutaman kerran aiemminkin blogannut, siis näytelmästä, heinäkuussa nyt ainakin.
Siis, olihan se ihan älyttömän hienosti toteutettu. Sama porukka kun on tänä vuonna Trafalgar Studiolle tehnyt jo Macbethin ja The Hothousen (jotka kumpikin on tullut nähtyä) vastasi tästäkin laadusta. Näyttelijät, kaikki 4, olivat vallan erinomaisia. Hayley Atwell oli erinomaisen hyvässä vedossa ja muuntaumiskykyinen. Sekä lisäksi todella ystävällinen ja mukava stage doorilla myöhemmin. Pidin myös tosi paljon Al Weaverin Oliverista. Samaan aikaan herkkä ja haavoittuva, mutta kykenemätön muuttumaan.
Tarinassa liikutaan vuorotellen 50-luvulla, missä Philip ja Sylvia ovat naimisissa, ja Oliver Sylvian työkaveri kirjankuvittamisprojektissa. Oliverin ja Philipin välillä leimahtaa ja sitä seuraava kolmiodraama hajoittaa lopulta avioliiton. Lisäksi Philip haluaa parantua sairaudestaan ja hakeutuu radikaaliin hoitoon lopussa.
Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Oliver ja Philip ovat seurustelleet vajaat pari vuotta ja Philip lähtee kävelemään, koska ei jaksa katsella enää Oliverin syrjähyppyjä, joille tämä ei vaan näytä voivan mitään. Sylvia on Oliverin kaveri, jolle tämä uskoutuu ja ripustautuu ja takertuu. Oliver haluaa Philipin takaisin, ja siinä sitä sitten räpistellään.
Kaksi eri aikalinjaa on tosi taitavasti sidottu toisiinsa ja aikavaihdot sujuvat hyvin. Lavastus on hyvin minimalistinen eli iso peiliseinä jossa 2 ovea. Lavan edessä pari tuolia ja baarikaappi. Puvustus hienoa ja ajanmukaista, ja vaihdot tosi sutjakoita. Peili oli niin hyvä idea, valoja käyttäen se oli välillä läpinäkyvä ja välillä katsojat näkivät itsensä.
Mitä ajankohtaisin aihe. Näyttelijät ja koko teatteri ovat ottaneet aika voimakkaasti kantaa ensi-illasta alkaen mm. Venäjän kiisteltyyn "homolakiin" ja olympialaisjuttuihin jne. Joka loppukumarruksissa tulevat alla olevien kylttien kanssa lavalle!
Pidin oikein kovasti paljon, niin itse näytelmästä kuin näyttelijöistäkin. Se oli kovin hauska hetkittäin mutta myös erittäin koskettava. Varsinkin lopussa kun Philip hakeutuu hoitoon parantuakseen homoudestaan. Sydäntä riipi. Yksi ehkä hauskin kohtaus on se kun Philip on muuttanut pois Oliverin luota, ja tulee hakemaan jotain tavaroitaan. Olohuoneessa on natsiasuun pukeutunut tyyppi, minkä Oliver on maksanut paikalle toteuttaakseen omia fantasioitaan.
Stage doorilla oli pari hassua keski-ikäistä japanilaista sekä vanhempi
pariskunta (jotka käyvät kuulemma enemmän musikaaleissa, mutta mies on
suuri Hayley Atwell -fani). Mulla oli suklaata nti Atwellille, ja oli
oikein ilahtunut. Lupasi jopa jakaa ne muiden kanssa. Kaikki muut
näyttelijät (siis neljäntenä Harry Hadden-Paton eli Philip) siinä
pyörähtikin, paitsi Mathew Horne oli kerennyt livahtaan. Höh.
Kävin katsomassa Lontoossa nyt viime torstaina, ja oli ihan huikean upea! Naispääosa Hayley Atwell on kuvannut pari viikkoa uutta Kenneth Branaghin elokuvaa Cinderella, joten ihan joka näytöksessä ei kai ole ollut. Siitä syystä en ostanut lippua ennakkoon, vaan vasta esityspäivänä lippuluukulta, kun olin ensin varmistunut että Hayley on illalla paikalla :-) Olen tästä muutaman kerran aiemminkin blogannut, siis näytelmästä, heinäkuussa nyt ainakin.
Siis, olihan se ihan älyttömän hienosti toteutettu. Sama porukka kun on tänä vuonna Trafalgar Studiolle tehnyt jo Macbethin ja The Hothousen (jotka kumpikin on tullut nähtyä) vastasi tästäkin laadusta. Näyttelijät, kaikki 4, olivat vallan erinomaisia. Hayley Atwell oli erinomaisen hyvässä vedossa ja muuntaumiskykyinen. Sekä lisäksi todella ystävällinen ja mukava stage doorilla myöhemmin. Pidin myös tosi paljon Al Weaverin Oliverista. Samaan aikaan herkkä ja haavoittuva, mutta kykenemätön muuttumaan.
Tarinassa liikutaan vuorotellen 50-luvulla, missä Philip ja Sylvia ovat naimisissa, ja Oliver Sylvian työkaveri kirjankuvittamisprojektissa. Oliverin ja Philipin välillä leimahtaa ja sitä seuraava kolmiodraama hajoittaa lopulta avioliiton. Lisäksi Philip haluaa parantua sairaudestaan ja hakeutuu radikaaliin hoitoon lopussa.
Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Oliver ja Philip ovat seurustelleet vajaat pari vuotta ja Philip lähtee kävelemään, koska ei jaksa katsella enää Oliverin syrjähyppyjä, joille tämä ei vaan näytä voivan mitään. Sylvia on Oliverin kaveri, jolle tämä uskoutuu ja ripustautuu ja takertuu. Oliver haluaa Philipin takaisin, ja siinä sitä sitten räpistellään.
Teatterin ulkona oleva kannanotto
Kaksi eri aikalinjaa on tosi taitavasti sidottu toisiinsa ja aikavaihdot sujuvat hyvin. Lavastus on hyvin minimalistinen eli iso peiliseinä jossa 2 ovea. Lavan edessä pari tuolia ja baarikaappi. Puvustus hienoa ja ajanmukaista, ja vaihdot tosi sutjakoita. Peili oli niin hyvä idea, valoja käyttäen se oli välillä läpinäkyvä ja välillä katsojat näkivät itsensä.
Otin kuvan ennen esitystä. Toi on siis iso peili, mistä heijastuu katsomon tuolit.
Mitä ajankohtaisin aihe. Näyttelijät ja koko teatteri ovat ottaneet aika voimakkaasti kantaa ensi-illasta alkaen mm. Venäjän kiisteltyyn "homolakiin" ja olympialaisjuttuihin jne. Joka loppukumarruksissa tulevat alla olevien kylttien kanssa lavalle!
Pidin oikein kovasti paljon, niin itse näytelmästä kuin näyttelijöistäkin. Se oli kovin hauska hetkittäin mutta myös erittäin koskettava. Varsinkin lopussa kun Philip hakeutuu hoitoon parantuakseen homoudestaan. Sydäntä riipi. Yksi ehkä hauskin kohtaus on se kun Philip on muuttanut pois Oliverin luota, ja tulee hakemaan jotain tavaroitaan. Olohuoneessa on natsiasuun pukeutunut tyyppi, minkä Oliver on maksanut paikalle toteuttaakseen omia fantasioitaan.
Hayley Atwell oli ihana.
Al Weaver myös tosi mukava
ja superpositiivinen yllätys myös lavalla
ja superpositiivinen yllätys myös lavalla
Trafalgar Studios yövalaistuksessa, on aina yhtä kaunis.
Omalla rumankauniilla tavallaan.
Lopuksi pari videota ensi-illasta...
Jostain syystä ei anna linkata niitä tänne niin laitetaan sitten vaan linkit:
Trafalgarin edellisen näytelmän The Hothousen
2 herraa John Heffernan & Harry Melling.
2 herraa John Heffernan & Harry Melling.
keskiviikko 4. syyskuuta 2013
Pope Joan / National Youth Theatre 4.9.2013
Liput tänne hankin heti kun varmistui oman reissun ajankohta. Mutta ei
tainnut kuitenkaan olla sellainen hitti menestys että oli loppuunmyyty,
koska paikkoja sai ovelta hyvin ja kirkko ei ollut läheskään täynnä.
Siis, Pope Joan on ensimmäinen näytelmä minkä Louise Brealey kirjoitti ja esiintyjinä National Youth Theatren lahjakkaat nuoret. Osa oli kyllä selkeesti jo hieman vanhempia (reilusti yli parikymppisiä) että ehkä "nuoret" ei ole se paras sana kuvaamaan. Mutta lahjakkaat ilman muuta!
Esityspaikkana oli St. James Church Piccadillyllä. Sinne oli tehty alttarille ristinmuotoinen matala lava. Mutta koko kirkkoa hyödynnettiin hyvin, eli keskilaivaa ja parvia. Pienimuotoinen orkesteri (mm. saksofoni) soitti urkuparvella.
Tykkäsin esityksestä kovasti. Ensinnäkin miljöö oli ihastuttava, tunnelmallinen ja rauhallinen. Suitsukkeen tuoksu leijaili ilmassa... Akustisesti ei ehkä parhain tila, koska välillä oli vaikea kuulla kaikkea. Istuin kolmannella rivillä edestä (etupenkit oli varattu näyttelijöille) koska olin saanut vinkin että mahdollisimman likellä alttaria, että siitä kuulisi parhaiten. No varmaan olikin niin, mutta silti hetkittäin kaikui kuiteskin. Pieni kaiku sopi kyllä laululle hyvin, sillä näytelmässä oli musiikkia ja munkkien laulua ihan mukavasti (ja se oli mykistävän kuuloista).
Tarinan keskiössä on Joan, nainen josta tulee legendan mukaan paavi. Oliko hän todellinen historiallinen henkilö vai ei, siitä ollaan edelleen montaa mieltä. Nykyajan tutkijoista valtaosa kallistuu sille kannalle että tarina on vain tarina, mutta... Näytelmässä hän kuitenkin ON todellinen hahmo. Seuraamme hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan, ja sitä matkaa miten hänestä tulee kirkon jäsen ja lopulta paavi. Ura kaatuu julkiseen rangaistukseen, kun käy ilmi että hän on raskaana. Loppu ei siis todellakaan ole onnellinen.
Näyttelijät olivat ihan älyttömän hyvin. Käsiohjelmassa ei mainita kenenkään rooleja, mutta Sophie Crawford esittää Joania riipaisevan kauniisti ja taidokkaasti. Kardinaali Anastasius on kieroilevan luihu, ja voin hyvin nähdä Robert Willoughbyn tulevaisuudessa roistojen rooleissa :-)
Guardian antoi näytelmälle vain 3 tähteä, hmmm... "keskiaikaista saippuaoopperaa". Jo aiemmin (3.9.) Guardianissa oli Louise Brealyn haastattelu.
The incense-rich church setting is hugely atmospheric, although it's an unforgiving environment for its brave young cast. The ritualism fits very neatly into a drama that, in Paul Hart's production, riffs on the body of Christ and the body of a woman, explores the way gender is performed and considers what it is like being a woman in a man's world. There are times when Joan behaves more like a man than a man, although the struggle is always exquisitely etched on Sophie Crawford's face.
Sherlockologyn porukat kävivät myös katsomassa näytelmän.
Näytelmäkirjailija Louise Brealeyn haastattelu What's On Stage nettisivustolta on varsin kiinnostava. Siinä puhutaan mm. Rory Kinnearin debyyttinäytelmästä The Herd (minkä esitykset nyt valitettavasti missaan parilla päivällä) jossa Louise näyttelee, mutta myös Pope Joanin kirjoittamisesta ja näytelmän kirjoittamisesta ylipäätään.
NYT:in käsiohjelmassa lukuisa joukko entisiä näyttelijöitä "mainostaa" teatteria. Esim. Rafe Spall, Helen Mirren, Hugh Bonneville, Matt Smith, Luke Treadaway ovat kaikki joskus näytelleet National Youth Theatressa. Sitäpaitsi vice-president tittelillä löytyy aika nimekkäitä tyyppejä Sir Michael Cainesta Sir Sean Conneryyn, ja Sir Derek Jacobiin ja Sir ian McKelleniin :-) Peräti 4 James Bondiakin (Connery, Dalton, Moore, Craig).
Oli mulle ensimmäinen NYT:n esitys, mutta toivon mukaan ei viimeinen! Vuonna 1956 perustettu National Youth Theatre kouluttaa nuoria teatterintekijöitä ympäri maan.
At National Youth Theatre we inspire, train, and showcase exceptional performers and theatre technicians aged 14-25 from Great Britain and Northern Ireland. Each year we reach out across the UK to discover diverse new talent.
Siis, Pope Joan on ensimmäinen näytelmä minkä Louise Brealey kirjoitti ja esiintyjinä National Youth Theatren lahjakkaat nuoret. Osa oli kyllä selkeesti jo hieman vanhempia (reilusti yli parikymppisiä) että ehkä "nuoret" ei ole se paras sana kuvaamaan. Mutta lahjakkaat ilman muuta!
Esityspaikkana oli St. James Church Piccadillyllä. Sinne oli tehty alttarille ristinmuotoinen matala lava. Mutta koko kirkkoa hyödynnettiin hyvin, eli keskilaivaa ja parvia. Pienimuotoinen orkesteri (mm. saksofoni) soitti urkuparvella.
Tykkäsin esityksestä kovasti. Ensinnäkin miljöö oli ihastuttava, tunnelmallinen ja rauhallinen. Suitsukkeen tuoksu leijaili ilmassa... Akustisesti ei ehkä parhain tila, koska välillä oli vaikea kuulla kaikkea. Istuin kolmannella rivillä edestä (etupenkit oli varattu näyttelijöille) koska olin saanut vinkin että mahdollisimman likellä alttaria, että siitä kuulisi parhaiten. No varmaan olikin niin, mutta silti hetkittäin kaikui kuiteskin. Pieni kaiku sopi kyllä laululle hyvin, sillä näytelmässä oli musiikkia ja munkkien laulua ihan mukavasti (ja se oli mykistävän kuuloista).
Tarinan keskiössä on Joan, nainen josta tulee legendan mukaan paavi. Oliko hän todellinen historiallinen henkilö vai ei, siitä ollaan edelleen montaa mieltä. Nykyajan tutkijoista valtaosa kallistuu sille kannalle että tarina on vain tarina, mutta... Näytelmässä hän kuitenkin ON todellinen hahmo. Seuraamme hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan, ja sitä matkaa miten hänestä tulee kirkon jäsen ja lopulta paavi. Ura kaatuu julkiseen rangaistukseen, kun käy ilmi että hän on raskaana. Loppu ei siis todellakaan ole onnellinen.
Näyttelijät olivat ihan älyttömän hyvin. Käsiohjelmassa ei mainita kenenkään rooleja, mutta Sophie Crawford esittää Joania riipaisevan kauniisti ja taidokkaasti. Kardinaali Anastasius on kieroilevan luihu, ja voin hyvin nähdä Robert Willoughbyn tulevaisuudessa roistojen rooleissa :-)
Guardian antoi näytelmälle vain 3 tähteä, hmmm... "keskiaikaista saippuaoopperaa". Jo aiemmin (3.9.) Guardianissa oli Louise Brealyn haastattelu.
The incense-rich church setting is hugely atmospheric, although it's an unforgiving environment for its brave young cast. The ritualism fits very neatly into a drama that, in Paul Hart's production, riffs on the body of Christ and the body of a woman, explores the way gender is performed and considers what it is like being a woman in a man's world. There are times when Joan behaves more like a man than a man, although the struggle is always exquisitely etched on Sophie Crawford's face.
Sherlockologyn porukat kävivät myös katsomassa näytelmän.
Sophie Crawford & Louise Brealey
Näytelmäkirjailija Louise Brealeyn haastattelu What's On Stage nettisivustolta on varsin kiinnostava. Siinä puhutaan mm. Rory Kinnearin debyyttinäytelmästä The Herd (minkä esitykset nyt valitettavasti missaan parilla päivällä) jossa Louise näyttelee, mutta myös Pope Joanin kirjoittamisesta ja näytelmän kirjoittamisesta ylipäätään.
NYT:in käsiohjelmassa lukuisa joukko entisiä näyttelijöitä "mainostaa" teatteria. Esim. Rafe Spall, Helen Mirren, Hugh Bonneville, Matt Smith, Luke Treadaway ovat kaikki joskus näytelleet National Youth Theatressa. Sitäpaitsi vice-president tittelillä löytyy aika nimekkäitä tyyppejä Sir Michael Cainesta Sir Sean Conneryyn, ja Sir Derek Jacobiin ja Sir ian McKelleniin :-) Peräti 4 James Bondiakin (Connery, Dalton, Moore, Craig).
Oli mulle ensimmäinen NYT:n esitys, mutta toivon mukaan ei viimeinen! Vuonna 1956 perustettu National Youth Theatre kouluttaa nuoria teatterintekijöitä ympäri maan.
At National Youth Theatre we inspire, train, and showcase exceptional performers and theatre technicians aged 14-25 from Great Britain and Northern Ireland. Each year we reach out across the UK to discover diverse new talent.
tiistai 3. syyskuuta 2013
Edward II / National Theatre 3.9.2013
Kyllä tähänkin tulee tekstiä lisää, mutta maistiaisiksi mahtavan hienon John Heffernanin haastattelu The Stage-lehden sivuilta, 31.8.2013.
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Jaa miksi oma blogi teatterille?
Valitse vaihtoehdoista:
a) Mulla on liikaa aikaa.
b) Mulla on elämässä liikaa teatteria.
c) Olen yllytyshullu.
d) tai olen muuten vaan pöpi.
No, katsotaan mitä tästä tulee. Ajatuksena on siis laittaa tänne postauksia teatterimaailmasta. Lähinnä näytelmistä mitä käyn katsomassa, joskus myös musikaaleista tai harjoituksista. Sekä yleisesti kiinnostavia teatteriasioita. Laskin juuri että tänä vuonna näen yli 100 näytelmää, ja se on aika paljon se (ainakin omasta mielestäni)! Iso osa näistä on Tampereella, mutta seuraavaksi eniten varmaankin Lontoossa. Joten ehkä hieman erilaisia teatterikokemuksia voi olla luvassa. Käyn katsomassa niin isojen laitosteatterien kuin pienten harrastelijaporukoidenkin esityksiä. Kesäteatterit kuuluvat valikoimaan myös.
Aloitan siirtämällä olemassaolevasta "yleis"blogistani (jota olen pitänyt tammikuusta 2011) postauksia tänne, aikajärjestyksessä ja ehkä hieman modifioiden. Osaan olen lisännyt myös kuvia, joita en laiskuuden tai lähinnä kai kiireyden takia ole koskaan saanut laitettua alkuperäiseen paikkaansa.
Palautetta saa antaa, ja muiden teatteriblogien linkkejä lähettää. Minusta saa myös helposti seuraa katsomaan näytelmiä, eli ehdotuksia otetaan vastaan!
Ja jos joku haluaa minusta jotain tietää, niin olen sellainen hengeltään nuori, (mutta todellisuudesssa keski-ikää lähestyvä) pirkanmaalainen kaikenlaisen kulttuurin suurkuluttaja. Sarjakuvat, elokuvat, musiikki, kirjat... Teatterissa olen käynyt ensimmäisiä kertoja jo ihan pienenä, koska enoni oli kiinnitettynä Kansallisteatterissa. Viime vuosina harrastus on vaan kasvanut ja kasvanut. Ja laajentunut ulkomaillekin. On aivan älyttömän hienoa kun on mahdollista käydä katsomassa laatuteatteria myös Lontoossa. Olen myös niitä ihmisiä jotka ostavat käsiohjelman aina ja säästävät sen lisäksi myös pääsylippunsa.
Elämässäni on toki paljon muutakin kuin kulttuuria. Isohko koiralauma, maalla omakotitalossa asuminen kaikkine lieveilmiöineen, historian harrastaminen, luontoasiat (sienestys ehkä isoimpana), siideriharrastus ja mahdollisimman usein Brittein saarille matkustaminen (n. 3-7 kertaa vuodessa) vievät myös aikaa. Olen suht aktiivisesti mukana myös monen erilaisen yhdistyksen toiminnassa.
Joten jos nähdään jossain, tule nykäisemään hihasta ja sanomaan moi!
a) Mulla on liikaa aikaa.
b) Mulla on elämässä liikaa teatteria.
c) Olen yllytyshullu.
d) tai olen muuten vaan pöpi.
No, katsotaan mitä tästä tulee. Ajatuksena on siis laittaa tänne postauksia teatterimaailmasta. Lähinnä näytelmistä mitä käyn katsomassa, joskus myös musikaaleista tai harjoituksista. Sekä yleisesti kiinnostavia teatteriasioita. Laskin juuri että tänä vuonna näen yli 100 näytelmää, ja se on aika paljon se (ainakin omasta mielestäni)! Iso osa näistä on Tampereella, mutta seuraavaksi eniten varmaankin Lontoossa. Joten ehkä hieman erilaisia teatterikokemuksia voi olla luvassa. Käyn katsomassa niin isojen laitosteatterien kuin pienten harrastelijaporukoidenkin esityksiä. Kesäteatterit kuuluvat valikoimaan myös.
Aloitan siirtämällä olemassaolevasta "yleis"blogistani (jota olen pitänyt tammikuusta 2011) postauksia tänne, aikajärjestyksessä ja ehkä hieman modifioiden. Osaan olen lisännyt myös kuvia, joita en laiskuuden tai lähinnä kai kiireyden takia ole koskaan saanut laitettua alkuperäiseen paikkaansa.
Palautetta saa antaa, ja muiden teatteriblogien linkkejä lähettää. Minusta saa myös helposti seuraa katsomaan näytelmiä, eli ehdotuksia otetaan vastaan!
Ja jos joku haluaa minusta jotain tietää, niin olen sellainen hengeltään nuori, (mutta todellisuudesssa keski-ikää lähestyvä) pirkanmaalainen kaikenlaisen kulttuurin suurkuluttaja. Sarjakuvat, elokuvat, musiikki, kirjat... Teatterissa olen käynyt ensimmäisiä kertoja jo ihan pienenä, koska enoni oli kiinnitettynä Kansallisteatterissa. Viime vuosina harrastus on vaan kasvanut ja kasvanut. Ja laajentunut ulkomaillekin. On aivan älyttömän hienoa kun on mahdollista käydä katsomassa laatuteatteria myös Lontoossa. Olen myös niitä ihmisiä jotka ostavat käsiohjelman aina ja säästävät sen lisäksi myös pääsylippunsa.
Elämässäni on toki paljon muutakin kuin kulttuuria. Isohko koiralauma, maalla omakotitalossa asuminen kaikkine lieveilmiöineen, historian harrastaminen, luontoasiat (sienestys ehkä isoimpana), siideriharrastus ja mahdollisimman usein Brittein saarille matkustaminen (n. 3-7 kertaa vuodessa) vievät myös aikaa. Olen suht aktiivisesti mukana myös monen erilaisen yhdistyksen toiminnassa.
Joten jos nähdään jossain, tule nykäisemään hihasta ja sanomaan moi!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)