Klaani / Tampereen teatteri 28.10.2023

Nythän on käynyt niin, että sekä Tauno Kaukosen kirja Klaani, että siihen pohjautuva Kaurismäen ohjaama elokuva Klaani - tarina Sammakoitten suvusta on jäänyt minulta kokematta. Joten täysin ilman ennakkoasenteita saatoin suunnata Tampereen teatterin Frenckell-näyttämölle katsomaan Pasi Lampelan sovittamaa ja ohjaamaa näytelmää Klaani, joka nyt ensimmäistä kertaa nähdään teatterilavoilla. Tiesin että luvassa on jotain peri-tamperelaista ja jonkunlainen sukusaaga ja nuoren pojan kasvutarina, siinä kaikki. Tätä kaikkea sainkin.

Sammakoiden rötöstelevä perhe asuu Tampereen Pispalassa. Äiti Ulla (Elina Rintala) käy tehtaalla töissä ja käytännössä elättää perheen - kunnes saa tarpeekseen. Isä Samuli (Tommi Raitolehto) on juoppolalli pikkurötöstelijä. Sitten on Samulin isoveli Benjamin (Matti Hakulinen), yksi juoppo rikollinen lisää. Ja Samulin veli Leevi (Esa Latva-Äijö) ja tämän kaveri Roope (Arttu Soilumo) jotka ottavat näytelmän alussa hatkat vankikuljetuksesta. Taustalla kummittelee kuoleva isoisä vanha-Aleksanteri, jolla on myös rikollistaustaa. 

Kaikkien näiden hampuusien ja hunsvottien keskellä kasvaa nuori Aleksanteri (Antti Tiensuu), joka ihailee erityisesti Leeviä ja Roopea ja haluaa samankaltaiseksi. Isänsä jonain selväjärkisenä hetkenään hankkii pojalleen töitä metalliverstaalta, että tämä pääsisi noista ympyröistä pois. Mutta likainen ja raskas työ ei maita pojalle, kun ympärillä olevat miehen mallit näyttävät että helpomallakin voisi päästä. Ihastus Mirjaan (Annuska Hannula) houkuttelee kyllä pysymään kaidalla tiellä, mutta... Aleksanteri kapinoi: miksi hänen pitäisi olla joku suvun ainoa toivo, kun kaikki muut vain rötöstelevät? 

Hakulisen esittämä poliisi koittaa johdattaa poikaa pois turmion tieltä, mutta haasteita se tuottaa. Aleksanteri on aika naiivi, ja isot pojat tätä kyllä sitten hyödyntävät tehokkaasti, varsinkin Roope. Nuori mies joutuu kamppailemaan hyvän ja pahan välissä. Kamppailua on kiinnostava seurata, varsinkaan kun en tiedä lopputulosta. Voittaako Mirja, aloittavatko nuoret uuden elämän jossain muualla, vai lähteekö Aleksanteri sukulaisten viitoittamalle rikoksen tielle? Äidin muutto Ruotsiin ei kyllä asioita auta. 

Näyttelijät tekevät mainioita roolisuorituksia. Tylyjä ja realismin kovettamia miehiä. Varsinkin Latva-Äijön paatunut Leevi on hieno hahmo, miehellä on kuitenkin halu jelpata nuori Aleksanteri pois sukurasitteesta. Myös Latva-Äijön maanläheinen työnjohtaja on hyvä hahmo. Hakulisen Benjamin on jotenkin sympaattinen ja aika velikulta, vaikka rikollinen onkin. Enkä voi olla ihailematta Raitolehdon kammottavaa Samulia, monellakin tapaa ällö tyyppi, mutta niin taitavasti näytelty. Soilumon Roope on todella äkkiväärä ja pelottava ja tämön Ritsari taas reppana pyrkyri. Monenlaisia miehenkuvia, jokainen koittaa selvitä sodanjälkeisessä Suomessa parhaansa mukaan.

Klaani on kyllä aika äijänäytelmä, mutta kolme vahvaa naisroolia on silti saatu mukaan. Eeva Hakulinen Vanhan Aleksanterin tyttärenä on joutunut kärsimään ärsyttävistä sukulaisistaan koko ikänsä, mutta näyttää päässeen kuvioista ulos. Ulla-äidin ratkaisu on muutto pois, hänkin siis selviää. Mutta mikä on nuoren Mirjan kohtalo, ensin Roopen ja sitten Aleksanterin tyttönä hän sitoo itsensä näihin kriminaaleihin ja poispääsy näyttää epävarmalta. Vapauden illuusio näyttäytyy hetkellisesti pikakännien avulla, mutta krapula on karmea.

Ympäristö on ankea ja kylmä, ja pelkistetyn karu lavastus tukee tätä hienosti. Näyttämöltä on riisuttu kaikki ylimääräinen, jäljellä on tiiliseinät ja puuta sekä seinillä kiemurtavat lavastusten köydet. Kuormalavoista rakennettu lava. Nyt ei hienostella, sen verran tylyä on Sammakoiden suvun meininki.

Samaa ankeutta ja arjen nukkavieruutta on pukusuunnittelussakin. Nahkatakeilla saadaan hieman arjen briljeerausta, muuten mennään duunarilinjalla. Mikko Saastamoisen käsialaa on sekä lavastus että puvustus. Mika Hiltusen valot luovat paljon hämyisiä ja kolkkoja nurkkia. Varsinkin Leevin kuulustelutilanteessa valot ovat hienossa roolissa.

Klaani edusti minulle kaikkineensa hyvää perusteatteria. Taitavasti tehtyä joka tasolla, mutta ei ihan lähtenyt lentoon ja sytyttänyt. Tulee hieman haikea ja surumielinen olo näiden tyyppien puolesta, rimpuilevat ja tempoilevat ja kurja elämää vaan jatkuu. Valoa ei näy tunnelin päässä jos ei sitä suostu näkemään. Klaani ei ole mikään hyvänmielenesitys, vaan ankaraa duunarirealismia. 

Esityskuvien copyright Mika Hiltunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Merimonsterit / Tampereen työväen teatteri 19.10.2023

Haa, taas uusi lapsille, lapsenmielisille ja ylipäätään koko perheelle suunnattu musiikkipitoinen näytelmä sai kantaesityksensä. Merimonsterit yhdistää Markus Fageruddin monipolviset sävellykset ja Laura Ruohosen mainiot tekstit kutkuttavan hauskalla tavalla. Tarjolla on monenmoista ja mikä parasta, Merimonsterit sopii sekä lapsille että aikuisille. Visuaalisesti huippuluokan esitys on ennenkaikkea viihdyttävä, mutta myös pienenpienen opetuksen sisältävä. Vaan opetuksista viis, sitä voi vaan heittäytyä erilaisten hirviöiden ja proffien matkaan ja nauttia menosta!

Laura Ruohosen ohjaama Merimonsterit esittelee meille kaksi hupsua professoria. Professori Pii (Anna Kuusamo) on eläinrakas ja enemmän jalat maassa -tyyppi kun taas professori Emeritus (Marc Gassot) on perinteisen hullun tiedemiehen prototyyppi. Hienosti tämä kaksikko täydentää toisiaan, niin ammatillisesti kuin pölhöilyssäkin. Ja sitä onkin luvassa, pölhöilyä nimittäin! 

Esityksessä jahdataan erilaisia monstereita, niin maan päällä kuin meren syvyyksissä. Proffat mennä viilettävät tukka putkella, on omituisia kojeita ja laitteita. Unohtamatta aivan mielettömän symppiksiä ja taitavasti toteutettuja merihirviöitä. Erika Kallasmaan luomat hirviöt ovat monimuotoisia ja valmistusmateriaaleina on ties vaikka mitä: lastenvaunuista soputelttoihin ja sateenvarjoihin. Joraava jenkki Hammurapu, huijarihai, muusa meduusa ja todella tamperelainen verimerimakkara, näitä piisaa!

Juoni alkaa näin: Horribulli Petrus on herännyt, haljennut ja häippäissyt ja sitä nyt koitetaan pyydystää. Monin eri tavoin ja metodein. Siinä missä Emerituksella meinaa lähteä homma lapasesta ja ammattimaiseen kunniahimoon yhdistyy jo hieman kuolemattomuustavoitteita, niin pitää Pii jalat maan pinnalla, tai meren pohjassa. Yhteistyö on enemmän ja vähemmän saumatonta, kumpikin kyllä puuhailee omiaan toisen selän takana. Aika hersyviä tyyppejä ja Kuusamo & Gassot kaksikko pistelee parastaan. Mukana on paljon verbaalista komiikkaa ja iloittelua, mutta myös fyysisen näyttelemisen parhaita paloja. Monsterit oikeasti heräävät eloon näiden (ja muiden) taitavissa käsissä, näyttämömiehille myös kiitos!

Sanaleikit ovat hykerryttäviä ("Pii tunnetaan kaikissa ympyröissä") ja niistä saa kyllä tosi paljon iloa, ehkä varsinkin aikuinen. Monipäinen hydra Pluteus lastenvaunuissa on sellainen jonka veisin kotiini heti, vaikkakin kasvaessaan ei ole ehkä enää niin symppis. Yleisöä osallistetaan sopivasti, ja yksi beigeen pukeutunut (onnekas?) lapsi pääsee syötiksi mukaan lavallekin. Seikkailua ja suvantokohtia on sopivassa suhteessa.

Musiikki on monipuolista, funkista lattarirytmeihin ja mahtipontisiin balladeihin. Rytmikästä menoa ja musikaalinen yksisoluinen Aino Rättyä tarjoilee sitä meille omista sfääreistään. Samalla hän myös kivalla tavalla on mukana esityksessä, eikä linnoittaudu soitintensa taakse. Ah, tykkäsin! Lisäksi vielä miten mainioita ääniä tuo ihminen osaa tuottaakaan, käsittämätöntä! Osa musiikista oli ennakkoon nauhoitettu laivaston soittokunnan kanssa.

Ksenia Peretrukhinan lavastus moninaisine yksityiskohtineen (upea laboratorio!) ja Matias Ojasen projisoinnit yhdistyvät saumattomaksi kokonaisuudeksi missä proffien ja hirmuisten hirviöiden on kiva loikkia (vyöyryä, rullata, liukua...). Jaakko Siraisen monisävyiset valot ja Niklas Vainion äänet muodostavat merellisiä maisemia. Upeita lokkeja ja rauskuja, katosta roikkuvia rysiä, sukeltavia proffia, katosta riippuuva eläingalleria. Tuulettimet ja harsokankaat viimeistelevät hienon näyttämökuvan. Kyllä kelpaa katsella.

Pikanttina yksityiskohtana pakko mainita Eino Salmelaisen näyttämön seinille ripustetut upeat vanhat merimonstereita kuvaavat taulut! 

Parhaissa koko perheen teoksissa on huomioitu kaikki katsojat. Merimonsterien ikäsuositus on 5-100, ja se on oikein passeli suositus. Tämä on hullutteleva ja hillittömän hauska, ja kutkutteli ainakin minun nauruhermojani juuri sopivasti. Vajaalla kahdella tunnilla on myös sopivan mittainen esitys niille nuoremmillekin katsojille. Suositus koko perheelle.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Saituri - ihana raha / Tampereen työväen teatteri 18.10.2023

No nyt oli raikas ja hauska tulkinta Molièren klassikkokomediasta Saituri! Otso Kautto ja HS:n taloustoimittaja Juha-Pekka Raeste ovat yhdessä tuoreistaneet ja modernisoineet esityksen ja nimenkin perään on tullut lisuke: Saituri - ihana raha. Kautto on suomentanut tekstin - nokkeluuden, riimittelyn ja hauskuuden säilyttäen - ja Raesteen käsialaa on kaikki se extra: asiantuntijanelikon puheet rahasta, taloudesta ja siihen liittyvistä asioista. Näin ainakin oletan työnjaon pääsääntöisesti olleen. Kauton käsialaa on myös näppärä ohjaus.

Tarina itsessään on vanha tuttu: rikas kitupiikki Harpagon haluaa naida nuoren ja vähään tyytyvän vaimon ja naittaa omat aikuiset lapsensa mahdollisimman rikkaisiin naimisiin. Tästä seuraa monenlaista suhdekiemuraa, vehkeilyä, väärinkäsitystä ja kommellusta. Näyttelijät tekevät mainiot roolityöt joka iikka, toki mestarillinen Auvo Vihro nimiroolissa etunenässä. Samaan aikaan sairaan saita, mutta myös epäluuloinen ja helposti johdateltavissa. Sellainen hieman hölmö, vai onko sittenkään? Hetkittäin kävi mielessä Klonkku, tuo sormuksen pauloihin langennut houkkio, niin intensiivisesti Harpagon rahoilleen juttelee.

Kaikki on aika överiä, niin henkilöt kuin näyttelijöiden tulkinta heistä. Juuri sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Siekailematon voisi olla hyvä termi kuvastamaan tätä sakkia. Erityisesti Suvi-Sini Peltolan Frosine oli mainio. Inke Koskinen tyttärenä ja Juha-Matti Koskela tämän rakastettuna, Hiski Vihertörmä poikana ja Pihla Pohjolainen tämän valittuna. Lisäksi luihuisen palvelijan roolin vetää Jari Ahola.

Varsinaisten roolien lisäksi mukaan oli otettu neljä asiantuntijaa. Nuo letkeästi sulkapalloa läiskivät jupahtavat ihmiset (Samuli Muje, Riikka Papunen, Pihla Pohjolainen ja Eriikka Väliahde) tykittävät niitä talousfaktoja, ei liikaa eikä liian vähän. Eikä ainakaan liian kuivakkaasti. Sopivasti kapitalismille kuittailevaa puhetta. Ilkikurinen ja vähän näsäviisasteleva nelikko, ja jotenkin tulee Tintti-sarjakuvan kapteeni Haddockin oivalliset solvaukset myös mieleen... Papunen hersyttelee myös taajaan teputtelavana lakimiehenä, ja Väliahde on hupsu kokki/hovimestari/ajuri Jaakko.

Estetiikka on vahvasti barokkimaisen runsasta ja rönsyilevää, Pirjo Liiri-Majavan puvut ihanan krumeluurisia ja värikkäitä. Ja toki vastakohtana näytelmän varsinaisten hahmojen värikkyyddelle modernit raha-asiantuntijat ovat mustavalkoisissa. Liiri-Majavan mahtipontinen lavastus on myös näyttävää. Ja mitkä upeat kattokruunut. Sitten on ne upeat ja massiiviset peruukit, kiitos Sari Rautio niistä. Silmä ihan lepää! Mutta erityisesti silmä lepää taidokkaasti käsin maalatuissa fondeissa ja seinissä, on upeaa että teatterilla on Heli Leinon kaltainen taituri tämmöisiä tekemässä. Todella kauniita! Varsinkin puutarhapiknikin runsaskukkaiset fondit ovat syötävän upeita.

Näyttämöllisen kokonaisuuden täydentää Eero Auvisen valot ja videot sekä Kalle Nytorpin äänisuunnittelu. Musiikkivalinnat istuvat kokonaisuuteen myös saumattomasti (teatterin sivuilla on linkki Spotifyn soittolistaan). Ei siis mitään barokkimusiikkia, sehän olisi ollut liian itsestäänselvää. Vanha ja moderni törmäytetään tässä versiossa moneen kertaan.

Mirva Mäkinen vastaa käsiohjelman mukaan liikeidentiteetistä. Se olikin varsin mielenkiintoista, siis sekä esiintyjien keskinäiset liikkeet että kokonaisuus. Hitaat kuviot toivat etäisiä kaikuja barokkiajan tansseista, mutta hyvin modernein vivahtein. Minusta on kivaa että nykyään tosi monessa näytelmässä on mukana koreografi tai henkilö jonka tehtävänä on miettiä liikettä ja esiintyjien "tanssillisuutta". Työviksessä on näitä ollut jotenkin erityisen paljon. 

Työviksen suuri näyttämö on todella suuri, ja hetken mietin olisiko tämä Saituri toiminut pienemmällä estradilla paremmin. Mutta sitten taas ei tämmöinen massiivinen barokkiestetiikka olisi päässyt näin oikeuksiinsa. 

Raha ja rakkaus pyörittivät maailmaa Molièren aikana ja sitä ne tekevät myös vuonna 2023. Mikään ei ole siis muuttunut, ja onkin jotenkin luotettavaa miten hienosti yli 400 vuotta vanha näytelmäteksti toimii edelleenkin. Hieman tuoreistusta ja taas mennään. Kiitos siis Työviksen väki tästä herkkupalasta, kylläpä maistui makoisalta.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hand in Hand / Grus Grus Teatteri, Finlaysonin alue, Tampere 17.10.2023

Tunnustan kättelysssä: rakastan Grus Grus Teatterin esityksiä. Ne ovat aina jotain tavanomaisesta poikkeavaa ja erilaista, aina yllättäviä ja ajatuksia herättäviä. Siispä oli ihanaa heittäytyä henkisen lentoyhtiön uusimpaan konseptiin mukaan: äkkilähtöjä lähelle! Onneksi tulivat niin lähelle kuin Tampereelle, koska aikataulusyistä en oikein Turkuunkaan ole päässyt. Kiitos Täsmäteatterille tästä yhteistyömahdollisuudesta.

Hand in Hand on kuvitteellinen lentomatka ulkoilmassa, tällä kertaa Finlaysonin tehdasalueella Tampereen ydinkeskustassa. Me matkalaiset kokoonnumme Työväenmuseo Werstaan aulaan, jossa matkaoppaamme Sandrina Lindgren ottaa vastaan ja opastaa. Meitä on 8 matkalaista, kaikki avoimin mielin valmiina reissulle. On kylmä lokakuinen myöhäisiltapäivä, mutta pipo päässä ja pitkät kalsarit jalassa olen hyvin varustautunut. 

Aluksi Sandrina kertoo meille matkan speksit: kuljemme pitkin käsi kädessä ja noudatamme ohjeita. Siinä se. Lähdemme taapertamaan parijonossa pitkin Finlaysonin aluetta, kuin päiväkotilapset ikään. 

Välillä saamme historiallisia tarinoita kädestäpitämisestä, välillä suoritamme pieniä tehtäviä (kuten vaikkapa montako askelta jostain on johonkin, kuinka moni vastaantulijoista räpeltää kännykkäänsä). Jakaudumme pareihin, käymme parini kanssa mm. Lidlissä, ja koko ajan visusti kädestä kiinni pitäen. Sitten kuljettiin yhdessä letkassa, ja voi vastaantulijoiden ilmeitä! Jo pelkästään sen takia kannatti osallistua lennolle. Hauskinta oli ehkä ravintola Plevnan lasitetun ulkoterassin asiakkaiden ilmeet, kun aikuiset ihmiset kulkevat letkassa (käsi kädessä) aivan akkunan ohi. 

Esitys on pääsääntöisesti englanninkielinen, mutta kielellä ei ole varsinaisesti merkitystä. Paljon viestinnästä on myös sanatonta. Miten erilaista onkaan kulkea kaupungilla kädestä pitäen, miten tietoinen muiden ihmisten erilaisista katseista. Luulevatkohan ne että olen tämän parini kanssa pari? Siis romanttisessa suhteessa. Ja mitä siitä sitten jos luulevatkin. Suomessa onneksi saa ja voi kävellä käsikädessä kenen kanssa vaan, saamatta enää pitkiä katseita osakseen. Näin ainakin luulisin. Silti ajattelen omia ennakkoluulojani. Ja sitä miksi emme kävele enempää ihmisten kanssa käsikkäin.

Kuulemme paljon kaikenlaista hauskaa, kokeilemme hovitansseja ja erilaisia koreografioita. Ja sitten välillä tiellemme putkahtaa haitaristi Toni Perttula ja marssimme eteenpäin hänen sävelten siivittämänä. Matkustamme ajan ja avaruuden halki menneeseen, ja näemme myös hienon Lindgrenin koreografian lavalla. Kädet toki pääasiassa tässäkin, kuten konseptiin sopii.

Hand in Hand on performanssi, kävelyesitys, osallistava kulttuuriluento, ja aivan älyttömän mukava konsepti. Se vaatii osallistujilta pientä heittäytymistä ja rentoa asennetta, mutta antaa paljon. Lopuksi kokoonnumme Werstaan saliin katsomaan pienen videoesityksen kättelystä ja se on täydellinen lopetus meidän pienelle seuramatkallemme. Aivan mainio irtiotto arjesta! Dear passengers - arvoisat matkustajat kiittävät, ja jäämme odottamaan kazoo-pillin vihellystä uudelleen. Osallistukaa tälle matkalle kun ne keväämmällä taas starttaavat Turussa.

Kuvat Frans Rinne.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Joitakin keskusteluja merkityksestä / Q-teatteri 6.10.2023

Taas kerran esitys minkä kanssa meinasi käydä ohraisesti. Tiesin jo keväällä, kun Q-teatteri julkaisi näytelmän tiedot, että haluan sen nähdä. Vaikka en ehkä kuulu Akse Petterssonin fanclubiin ja ole lumoutunut hänen töistään kuten niin moni muu (esim. Kaspar Hauser ei kolahtanut lainkaan, ja Jeppe Niilonpoikakin oli aika sekava) niin silti. 

Lavalla oikea Q-teatterin huipputiimi, niin eikö se jo riitä. Mutta sitten liput tulivat myyntiin, en saanut aikaiseksi varattua, ensi-ilta koitti ja olin edelleen ihan saamaton. Hesarin hyvä kritiikki siivitti liput loppumaan alta aikayksikön, ja siinähän olin, ilman lippua. Eikä muuten ole eka kerta kun näin käy; miksi sitä ihminen onkin niin saamaton nysväke? Onneksi ihana Jyrki Karttunen riensi apuun ja sain kuin sainkin lippuni. Lämmin kiitos Jyrki! 

Joitain keskusteluja merkityksestä on energinen, pursuava, hauska, mutta aika outo. Ankeassa takapihamiljöössä notkuu kolme tyyppiä, odottaen, keskustellen, häröillen ja säätäen omia kuvioitaan. Kyseessä on kolme ikääntyvää (sivuosa)näyttelijää, jotka ovat kuvauspaikalla odottelemassa. Tekisi mieli sanoa että odottamassa Godota, joka ei koskaan saavu, mutta ei nyt ehkä sentään häntä. Mutta kuitenkin, tunnelma on sekä pysähtynyt että optimistinen - ehkä jotain kohta tapahtuu! Kuvaukset jatkuvat, heitä tarvitaan. Tai ainakin tullaan kertomaan ettei tänään enää tarvitakaan.

Tässä siis lähtötilanne. Alussa ollaan juhlatamineissa, sitten vaihdetaan verkkareihin. Ja puhutaan. Tehdään lähtöä, ja ei tehdä. Kolmikko on tavallaan tiivis, mutta sitten rivit taas rakoilevat. Keskinäisistä väleistä on hankala ottaa selkoa. Dynamiikka muuttuu jatkuvasti. Keskustelu on rönsyävää ja ajelehtivaa, välillä hyytävän hauskaa ja välillä melko sekavaa tajunnanvirtaa. Pihan reunassa nököttää telttakatos, jossa nuori nainen (Ringa Manner) käy aina välillä lurittelemassa syntikoistaan säveliä, outoa elektronista musiikkia, ja sitten jatkaa pötköttelyään kuulokkeet korvillaan, muistikirjaan jotain raapustellen. Mutta häntä ei ehdottomasti saa häiritä, sanoo Tommi Korpelan esittämä mies muille. Miksi ei saa?

Ja sitten aina välillä näyttämön poikki liikkuu outo ja salaperäinen mies, mitä oudoimmissa vaateparsissa ja mitä erilaisia tanssikuvioita esitellen. Tanssija Jyrki Karttunenhan se siinä, herättää näyttelijäkolmikossa, ja miksei katsojissakin, hämmennystä. Miksi hän onnistuu saamaan termarista kahvia kun muut eivät siinä onnistu? Ja miksi hän ei odota muiden joukossa, vaan käy härnäävästi siinä vaan hypähtelemässä?

Näyttelijäkolmikossa on Korpelan lisäksi Elina Knihtilä sekä Pirjo Lonka. Ja miten hieno trio onkaan kyseessä! Kokeneita konkareita, paljon yhdessä tehtyjä esityksiä takana. Se näkyy yhdessä tekemisen helppoutena, rentoutena. Uskalletaan olla ja irrotella. Teksti on välillä jopa runollista, mutta enimmäkseen nopeatempoista ja poukkoilevaa. Knihtilän vastakohtien luettelointi hengästyttävällä tahdilla todellakin ansaitsi aplodit ja kyllä jonkun yksittäisen verbaalitykityskohtauspalkinnonkin. Huima! 

Välillä kolmikko singahtaa sermin taakse ja tulee takaisin erilaisiin peruukkeihin ja muihin asusteisiin sonnustautuneina. Ja sitten arvuutellaan käsikirjoituksen sisältöä tai vedetään pieniä sketsimäisiä harjoitteita. Roolileikkejä, ajan tappamista, oman luovuuden irtipäästämistä. Knihtilä sotilaallisena tyyppinä on kyllä loistava. Aika kuluu, ja mitään ei oikein tapahdu. Roikutaan löysässä hirressä, koskakohan kuvaukset jatkuvat? 

Tämä esitys pitäisi melkein nähdä uudestaan että pystyisi prosessoimaan asioita paremmin. Mutta koska lisänäytöksetkin ovat myyneet loppuun varmaan minuuteissa niin turha toivo.

Ehkä Petterssonin työt vaativat katsojalta aivojen jättämistä narikkaan ja heittäytymistä vapaan pudotuksen varaan. Tai jonkunlaista vapaan assosiaation menetelmää. Juonellisuus ei ole niin oleellista vaan fiilis, tunne, flow. Ehkä ne siksi ovat näin juonivetoiselle ihmiselle haastellisia koettavia. Mutta silti tykkäsin tästä esityksestä, vaikka se olikin haastava. Hillittömiä naurupuuskia kyllä, mutta myös hämmennystä ja outouden tunnetta. Absurdius on käsinkosketeltavaa.

Anna Sinkkosen nuhruinen takapihalavastus, lennokkaat vaatteet ja outoja tavaroita sisältävä tarpeisto antaa hyvät kehykset esiintyjille temmeltää. Ja Anna Pölläsen valosuunnittelu on vinkeää, varsinkin irtospottivalot/valonheittimet.

Parasta esityksessä on Korpelan, Knihtilän ja Longan hulvaton heittäytyminen tilanteisiin ja se leikin ilo mikä heistä pursuaa. Sekä kokonaisvaltainen verbaalitykitys. Nautinnollista kokea! Ringa Manner laulaa ihanasti, mutta hänen läsnäolonsa ei ihan avaudu minulle. Eikä kyllä taida avautua näyttelijäkolmikollekaan. 

Kiinnostava esitys monellakin tapaa, ja ehdottomasti kokemisen arvoinen. Jos saat lipun, mene katsomaan appoisen avoimin mielin ja lähestyen vapaan assosiaation keinoin. Kyllä se siitä. Ja jos ei, niin nautit ainakin verbaalitykityksestä.

Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Reikäleipä / Tampereen työväen teatteri 5.10.2023

Haa, Kotaloiden saaga saa jatkoa! Sirkku Peltolan luoma legendaarinen perhe suorittaa comebackin, jo viidennen sellaisen. Se tarina mikä alkoi Suomenhevosesta, jatkui Yksiöön en äitee ota:lla, siitä Lämminveristen kautta Hevosten keinuun saa nyt jatkoa, kun Reikäleipä sai ensi-iltansa lokakuun alussa. Mahtavaa! Ja kyllä he ovatkin ennallaan, vaikka monta kokemusta onkin takana, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. 

Nyt Kotalat ovat asettuneet hieman rapistuneeseen omakotitaloon, kerrostalolähiön ja sen ostarin kupeeseen, suon katveseen. Aili (Tuire Salenius) pukeutuu edelleen mauttomasti ja sietää kärsivällisesti kotiin jämähtäneitä keski-ikäisiä lapsiaan. Kaitsu (Aimo Räsänen) on edelleen mustiin pukeutuva ja Motörheadia kuunteleva aikamiespoika, jolla meinaa lähteä mopo käsistä kerran jos toisenkin, ja yleensä kaikki päättyy kaaokseen ja tragediaan. 

Ja sitten on vielä tytär Jaana (Miia Selin) joka ikävöi toisella puolella maailmaa asuvaa Tiikeri-tytärtään ja hankkii elantonsa (itse asiassa koko perheen elannon) someinfluensserina. Ja sitten on tottakai monettakohan kertaa henkiin herännyt Äitee (Ola Tuominen) joka asuu koronan jäljiltä pihalle parkkeeratussa Ladassa. Koska rauha ja yksinäisyys on satavuotiaalle entistä tärkeämpää.

Tapahtumat alkavat vyörytä eteenpäin kun vanhasta saunasta yllättäen löytyy lasten isä ja Ailin eksä Lassi (Mika Honkanen), jolla on reistailevat jalat ja muutenkin asiat toisen avioeron jälkeen retuperällä. Lassi ja Kaitsu kehittelevät uutta tuottavaa bisnestä (tottakai) ja ongelmiahan siitä seuraa. Kaiken sen lomassa ehditään kuulla perheen kuulumisia ja paljon Äiteen elämänviisauksia. 

Välillä pyöräillään kioskille, jossa Anna Kuusamon, Jyrki Mänttärin ja Saska Pulkkisen esittämät kolme vanhusta seuraavat raveja ja lottoavat, myyvät porakoneita. Ja houkuttelevat Kotalan helposti ylipuhuttavia miehiä mieron tielle. Miten mulle niin tuli mieleen Macbethin noidat näistä? Omaa etuaan tavoittelevia ja aika sutkeja tyyppejä, kumpikin poppoo.

Teksti on tuttua ja turvallista Peltolaa. Terävää kriitiikkiä ja kommentointia nykymaailmanmenosta, lämmintä inhimillisyyttä ja pienen ihmisen puolella olemista. Varsinkin Äiteellä on paljonkin tärkeää sanottavaa asioista, häntä kannattaa kuunnella tarkalla korvalla. Välillä tuntuu että Äitee on ainoa tolkun ihminen koko perheessä.

Tekstissä on myös paljon viittauksia aiempaan neljään näytelmään ja niiden henkilöihin, mutta Reikäleipä toimii kyllä aivan loistavasti vaikkei olisi niistä nähnyt ainuttakaan. Makuasia on tykkääkö siitä kun neljättä seinää rikotaan ja näyttelijät ovat omina itseinään lavalla. Mikä todellakin on toden ja fiktion suhde näyttelijäntyössä. Mutta aika näppärästi Kaitsu saa siten Äiteeltä nimmarin tärkeään paperiin...

Sanomattakin on selvää että pidin tästä kovasti. Kukapa nyt voisi olla pitämättä Peltolan tekstistä ja näistä tyypeistä. On riemastuttavaa miten samat näyttelijät solahtavat tuttuihin hahmoihinsa taas. Lassin väräjävällä äänellä esittämä Muuttuvat laulut, jonka sanat sopivat kyllä Kotaloihin erittäin mainiosti. Yksi seikka mikä herätti suurta hämmästystä (ja riemua) katsojissa oli Kaitsun huikea tietämys porakoneista! 

Aili muistelee nuoruuttaan KOM-teatterin Porvari nukkuu huonosti LP-levyn kanssa, ja pääsemme kurkistamaan 70-luvun Kintuan nuorten aktiivien toimintaan ihan lähemmältikin. Ja miten upea Oppimisen ylistys, farkkunelikon esittämänä, huh!

Hannu Lindholmin lavastus nojaa taitavasti toteutettuihin tulosteisiin. Niin Kotaloiden mörskä kuin lähiökerrostalot valokyltteineen on kaikki kaksiulotteisia, mutta kovin autenttisen näköisiä. Lavan keskellä on omakotitalon sisus, keittiönurkkaus ja puusohva. Ja sitten kioski ja Äiteen Lada. Marjaana Mutasen puvustus sekä kampaukset ja maskit noudattavat Kotaloiden tuttua estetiikkaa tarkasti. Vanhustrion linnunpelättimäiset asut ovat oivaltavat. Kaiken täydentää Kyösti Kallion äänisuunnittelu ja TJ Mäkisen valot. A-luokan teatteria, kuten vaan tämä Peltolan luottotiimi sen osaa tehdä.

Kotalan naiset pysyvät ja jäävät, kun miehet sössivät kaiken ja poistuvat takavasemmalle. Äitee vielä lopuksi muistuttaa naurun tärkeydestä ja sen tallessa pitämisestä. Loppu on surullisen karhea, tietenkin. Silti pieni toivonkipinä jää Äiteen sanoista sydämeen. En tiedä palaavatko Kotalat enää lavalle, mutta toivottavasti väliajalla ideoimamme Kotala Festivaali joskus toteutuisi. Kaikki 5 näytelmää samaan syssyyn, oispa ihanaa! Sitä odotellessa kannattaa käydä katsomassa Reikäleipä.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tunkeilijat / Teatteri Siperia 4.10.2023

Teatteri Siperian uusin näytelmä Tunkeilijat sai ensi-iltansa syyskuussa TTT:n Kellariteatterissa, ja sieltä se jatkaa keväällä kiertueelle. Intiimi paikka sopii tälle pienimuotoiselle teokselle hienosti, ja kompaktin lavastuksen kanssa on helppo reissatakin. Marika Vapaavuori ohjaa Maria Peuran novellikokoelman lavalle. Monenlaisia kertomuksia, aika surumielisellä sävyllä. Elämän murjomia ja kaltoinkohtelemia ihmisiä. Maria Peuraa olen lukenut, mutta Tunkeilijat on jäänyt vielä tutustumatta. Onneksi sain nyt nähdä tämän lavalla, ja kuulla hienoa tekstiä.

Näyttelijäkolmikko lavalla muuntuu moneen. Yasmin Ahsanullah, Tuukka Huttunen ja Lari Halme tekevät taitavaa työtä ja vaihtavat roolia lennossa. Erityisesti mieleen jäivät Yasminin nuoret ja neuvokkaat tytöt, Larin lakoninen vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijä Paula joka kertoilee tarinoita omasta Ramistaan ja avioliitostaan sekä Tuukan viinitonkilla jumppaava pappi, joka kärsii naisenpuutteesta. 

Teemat ovat aika ahdistavia ja surullisiakin välillä, mutta sitten väliin mahtuu riemastuttavia kohtauksia ja tyyppejä (joraavat norjalaiset!) joka keventää hieman raskastakin tunnelmaa. Maahanmuuttajateemat, kotoutuminen, erilaiset tavat ja tottumukset sekä elämänmeno erilaisissa kulttuureissa. Monenlaisia ja isojakin teemoja. Tämä pitäisi melkein nähdä uudelleen että saisi kaikista langanpäistä kiinni, nyt saattoi mennä jotain ohi kun käännökset olivat niin nopsia. Monenlaisia rajoja ylitetään, ja sitä saa katsomossa pohtia kuka onkaan se tunkeilija. 

Vaikka maahanmuutto onkin yksi teemoista, niin aihe laventuu kyllä ihan muuallekin. Kun holhoojasta tuleekin holhottava ja hengityssuoja suojaa myös tunkeilevilta katseilta. Jokaisella on omat taistelunsa käytävänään, isoja ja pieniä. Jossain mielessä esityksestä tulee hetkittäin mieleen islantilaisen Hugleikur Dagssonin piirrokset, ja niistä kumpuava ajatus: saako tälle nauraa? Mutta kyllä, saa nauraa, itkeä ja kokea monenlaisia tunteita. 

Näyttelijät saavat hyvin tilaa. Kaikille on tarjolla monologeja, mutta myös herkullisia dialogeja ja joukkokohtauksiakin. Kyllä kolmekin ihmistä saa aikaan ison joukon hahmoja, joten lavalla tuntuu välillä aika ahtaaltakin. Paula Varis on suunnitellut toimivat puvut ja lavastuksen (alun futuristinen look vaihtuu realismiin aika pian). Elli Kujansuun valot ja äänet luovat illuusion erilaisista paikoista tehokkaasti. Mutta pääroolissa on ihminen, aina ihminen. Monimuotoinen ja kompleksinen, silti aina inhimillinen. Jopa vaimoaan turpaan pätkivä Rami, ketä emme edes lavalla näe.

Ja Maria Peuran kieli on herkullista! Vivahteikasta ja murteilla herkuttelevaa. Näyttelijät tekevät hyvin oikeutusta sille. Tunkeilijat on pienisuuri näytelmä, joka kannattaa käydä katsomassa, joko Työviksellä tai kiertueella. Antaa ajattelemisen aihetta ihan joka iikalle.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.