Reikäleipä / Tampereen työväen teatteri 5.10.2023

Haa, Kotaloiden saaga saa jatkoa! Sirkku Peltolan luoma legendaarinen perhe suorittaa comebackin, jo viidennen sellaisen. Se tarina mikä alkoi Suomenhevosesta, jatkui Yksiöön en äitee ota:lla, siitä Lämminveristen kautta Hevosten keinuun saa nyt jatkoa, kun Reikäleipä sai ensi-iltansa lokakuun alussa. Mahtavaa! Ja kyllä he ovatkin ennallaan, vaikka monta kokemusta onkin takana, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. 

Nyt Kotalat ovat asettuneet hieman rapistuneeseen omakotitaloon, kerrostalolähiön ja sen ostarin kupeeseen, suon katveseen. Aili (Tuire Salenius) pukeutuu edelleen mauttomasti ja sietää kärsivällisesti kotiin jämähtäneitä keski-ikäisiä lapsiaan. Kaitsu (Aimo Räsänen) on edelleen mustiin pukeutuva ja Motörheadia kuunteleva aikamiespoika, jolla meinaa lähteä mopo käsistä kerran jos toisenkin, ja yleensä kaikki päättyy kaaokseen ja tragediaan. 

Ja sitten on vielä tytär Jaana (Miia Selin) joka ikävöi toisella puolella maailmaa asuvaa Tiikeri-tytärtään ja hankkii elantonsa (itse asiassa koko perheen elannon) someinfluensserina. Ja sitten on tottakai monettakohan kertaa henkiin herännyt Äitee (Ola Tuominen) joka asuu koronan jäljiltä pihalle parkkeeratussa Ladassa. Koska rauha ja yksinäisyys on satavuotiaalle entistä tärkeämpää.

Tapahtumat alkavat vyörytä eteenpäin kun vanhasta saunasta yllättäen löytyy lasten isä ja Ailin eksä Lassi (Mika Honkanen), jolla on reistailevat jalat ja muutenkin asiat toisen avioeron jälkeen retuperällä. Lassi ja Kaitsu kehittelevät uutta tuottavaa bisnestä (tottakai) ja ongelmiahan siitä seuraa. Kaiken sen lomassa ehditään kuulla perheen kuulumisia ja paljon Äiteen elämänviisauksia. 

Välillä pyöräillään kioskille, jossa Anna Kuusamon, Jyrki Mänttärin ja Saska Pulkkisen esittämät kolme vanhusta seuraavat raveja ja lottoavat, myyvät porakoneita. Ja houkuttelevat Kotalan helposti ylipuhuttavia miehiä mieron tielle. Miten mulle niin tuli mieleen Macbethin noidat näistä? Omaa etuaan tavoittelevia ja aika sutkeja tyyppejä, kumpikin poppoo.

Teksti on tuttua ja turvallista Peltolaa. Terävää kriitiikkiä ja kommentointia nykymaailmanmenosta, lämmintä inhimillisyyttä ja pienen ihmisen puolella olemista. Varsinkin Äiteellä on paljonkin tärkeää sanottavaa asioista, häntä kannattaa kuunnella tarkalla korvalla. Välillä tuntuu että Äitee on ainoa tolkun ihminen koko perheessä.

Tekstissä on myös paljon viittauksia aiempaan neljään näytelmään ja niiden henkilöihin, mutta Reikäleipä toimii kyllä aivan loistavasti vaikkei olisi niistä nähnyt ainuttakaan. Makuasia on tykkääkö siitä kun neljättä seinää rikotaan ja näyttelijät ovat omina itseinään lavalla. Mikä todellakin on toden ja fiktion suhde näyttelijäntyössä. Mutta aika näppärästi Kaitsu saa siten Äiteeltä nimmarin tärkeään paperiin...

Sanomattakin on selvää että pidin tästä kovasti. Kukapa nyt voisi olla pitämättä Peltolan tekstistä ja näistä tyypeistä. On riemastuttavaa miten samat näyttelijät solahtavat tuttuihin hahmoihinsa taas. Lassin väräjävällä äänellä esittämä Muuttuvat laulut, jonka sanat sopivat kyllä Kotaloihin erittäin mainiosti. Yksi seikka mikä herätti suurta hämmästystä (ja riemua) katsojissa oli Kaitsun huikea tietämys porakoneista! 

Aili muistelee nuoruuttaan KOM-teatterin Porvari nukkuu huonosti LP-levyn kanssa, ja pääsemme kurkistamaan 70-luvun Kintuan nuorten aktiivien toimintaan ihan lähemmältikin. Ja miten upea Oppimisen ylistys, farkkunelikon esittämänä, huh!

Hannu Lindholmin lavastus nojaa taitavasti toteutettuihin tulosteisiin. Niin Kotaloiden mörskä kuin lähiökerrostalot valokyltteineen on kaikki kaksiulotteisia, mutta kovin autenttisen näköisiä. Lavan keskellä on omakotitalon sisus, keittiönurkkaus ja puusohva. Ja sitten kioski ja Äiteen Lada. Marjaana Mutasen puvustus sekä kampaukset ja maskit noudattavat Kotaloiden tuttua estetiikkaa tarkasti. Vanhustrion linnunpelättimäiset asut ovat oivaltavat. Kaiken täydentää Kyösti Kallion äänisuunnittelu ja TJ Mäkisen valot. A-luokan teatteria, kuten vaan tämä Peltolan luottotiimi sen osaa tehdä.

Kotalan naiset pysyvät ja jäävät, kun miehet sössivät kaiken ja poistuvat takavasemmalle. Äitee vielä lopuksi muistuttaa naurun tärkeydestä ja sen tallessa pitämisestä. Loppu on surullisen karhea, tietenkin. Silti pieni toivonkipinä jää Äiteen sanoista sydämeen. En tiedä palaavatko Kotalat enää lavalle, mutta toivottavasti väliajalla ideoimamme Kotala Festivaali joskus toteutuisi. Kaikki 5 näytelmää samaan syssyyn, oispa ihanaa! Sitä odotellessa kannattaa käydä katsomassa Reikäleipä.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Loma / Viikinsaaren kesäteatteri 14.6.2023

Heti kärkeen tunnustan: omat muistikuvani Risto Jarvan elokuvasta Loma ovat melkoisen hatarat. Muistan sen että äijä oli menossa talviolympialaisiin ja päätyi vahingossa etelän lämpöön, ja sitten muistan ne sukset hotellihuoneen parvekkeella. Ja tottakai legendaarisen pipokohtauksen. Ja muuta en sitten muistakaan. Vähintään yhtä iso vetovoimatekijä oli pääosan esittäjä Arttu Ratinen, tuo Tampereen teatterin suosikkini. Joten ajattelin että voisi olla hauskaa nähdä tarina uudelleen, toki kesäteatterille sovitettuna, ja muistella menneitä. Joten tuumasta toimeen ja Hopealinjan kyytiin Laukontorilta - Viikinsaaren kesäteatterille!

Ola Tuomisen sovittama ja ohjaama teksti noudatteli varmaankin aika uskollisesti leffaa. Oman lisäyksensä toi Janne Viitaniemen monipuolinen musisointi ja esiintyjien lauluesitykset. Siinä meni aikakauden eli 70-luvun käännösiskelmä poikineen: Kaksi lensi yli käenpesän, Lentoon, Mombasa, Vasten auringon siltaa, Dirlanda... joukossa moni jo hieman unohtuneempikin biisi (ja moni rasittavuuteen asti tuttu). Hyvin oli laulut valittu tarinaan istuviksi, ja toki Rodoksen lämpöönkin. 

Niille ketkä eivät ole nähneet elokuvaa, niin siinä seurataan hieman tosikon virkamiehen erilaista lomaa etelässä. Mies saa vaimolta kenkää ja innokkaana talviurheilun ystävänä suuntaa Innsbruckiin sekä hiihtämään että kannustamaan olympiajoukkuetta. Vaan syystä x päätyykin Rodoksen rantalomalle, vieläpä ilman rahaa ja sopivia varusteita. Hotellihuoneenkin hän joutuu jakamaan ventovieraan kanssa. Tästä toki seuraa monenlaisia kommelluksia ja käänteitä. Samalla matkalla on monenlaista persoonaa ja siitä toki seuraa lisää hauskuuksia. 

Se missä Loma onnistuu erinomaisesti on nostalgiatrippeily. Voi miten ei ole lainkaan ikävä 70-luvun Kekkoslandiaa ja sääntö-Suomea! Ihan mukava siellä on piipahtaa näin parin tunnin vierailulla (etenkin kun 95% esityksestä tapahtuu Rodoksella). Toki esityksessä on mukana ripaus romantiikkaakin, kuinkas muuten. Välillä katsomossa tulee kyllä hieman myötähäpeä - oliko se etelänmatkailu 70-luvulla oikeasti tommosta! Bussiretkineen, uusiin ruokiin tutustumisineen, rantakulttuureineen...

Ratinen on oivallinen pääroolissaan, sopivan kömpelö ja nolo suomalaisturisti, joka kyllä hieman vapautuu loppureissua kohti. Muu porukka urakoi roolista toiseen, hauskoja karikatyyrimäisiä hahmoja. Birgitta Putkonen on topakka lomaromanssi, Anitta Ahonen aivan huikea rouvashenkilö ja Ilkka A. Jokinen tämän liekassaan rimpuileva huuliveikkomies. Jarkko Tiainen irrottelee mm. stereotyyppisenä kreikkalaismiehenä ja Annu Valonen pikku hiljaa vapautuvana Valmana. Ensemblen täydentää Laura Kuukkanen. Monesta hahmosta paljastuukin etelän auringossa jotain ihan muuta kuin koto-Suomessa. Ihan kaikki eivät laulajina ole parasta A-ryhmää, mutta mitäs se menoa haittaa. 

Petri Ihanuksen sinivalkoishenkinen lavastus on aika pelkistetty, mutta kätevästi muunneltava. Emmi Vainion nostalgiaa tihkuva puvustus on vimpan päälle. Aivan ihania leninkejä ja asusteita.

Ja kyllä, se pipokohtaus on tottakai mukana!

Reilu kaksi tuntia menee kuin siivillä. Loma tarjoilee paljon hymyä ja naurua, sellaista kivaa peruskesäteatterimeininkiä. Viikinsaaressa käynti on aina kivaa, koska laivamatkalla pääsee jo rentoon tunnelmaan. Kyllä tätä voi suositella, elokuvan nähneille ja muillekin. Ja nuorisolle opettavaisena tarinana millaista elämä joskus oli, muinaisella 70-luvulla...

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Petteri Aartolahti.

Pukija / Komediateatteri 12.11.2015

Ekaksi tarttee todeta että Heikki Kinnunen ja Ola Tuominen olivat molemmat huikeassa vedossa! Eivät sivuosien esittäjätkään huonoja olleet, mutta näiden kahden konkarin show Komediateatterin Pukija on.

Juurikin viime viikolla katsoin uuden BBC:n televisioelokuvaversion, missä Normanin roolin veti Sir Ian McKellen ja Sir-herran roolin veti ihan oikea Sir Anthony Hopkins. Mulla on myös se leffaversio vuodelta 1983, missä Tom Courtenay on Norman ja Albert Finney on Sir. Erinomaisia molemmat. Mutta silti Kansallisteatterin häikäisevä 2006 vuoden versio, missä Esko Salminen (Sir) ja Eero Aho (Norman) vetävät roolit suvereenisti, taitaa olla mun suosikki.

Tapahtumat sijoittuvat jonnekin Englannin pikkukaupunkiin toisen maailmansodan aikaan. Epämääräinen teatteriseurue kiertää maata viihdyttäen kotijoukkoja eri Shakespearen näytelmillä. Seuruetta johtaa vanheneva Sir (Heikki Kinnunen), jolla alkaa pettää niin päänuppi kuin kroppakin. Silti ilta illan jälkeen vedetään niin Kuningas Learit kuin Otellotkin, koska se on velvollisuus. Esitystä ei peruta, vaikka mikä olisi. "Näyttelijä elää vain ihmisten muistissa."

Sir on tehnyt mittavan uran, viimeaikoina lähinnä kuitenkin kiertueilla. Viimeiset x vuotta herran pukijana, yleismiesjantusena ja apumiehenä on toiminut Norman (Ola Tuominen), joka on tottunut joustamaan, ja myös pomonsa oikkuihin ja haukkuihin. Apuna toimii takataskusta löytyvä viinapullo. Ja hei, Olan "paras mummoääni" on kyllä tosi vakuuttava. Kumpikin herra on roolissaan todellakin mies paikallaan. Kun Norman ripittää (ja nolaa) avustajatyttö Annien (Linda Silvonen) niin pirullisen taitava ja inhottava mieshän siellä on.

Sir on Suuri Taiteilija joka ilman muuta olettaa että kaikki pyörii hänen ympärillään. Niinkuin osittain pyöriikin. Niin naiset kuin näyttelijätkin. Niin, on tässä naisiakin. Sir on löytänyt itselleen sulostuttajan, vaikkei olekaan tätä koskaan nainut. Tuija Vuolle esittää tätä miestään kyllä rakastavaa, mutta myös kärsivää naista. Joka parsii sukkahousuja ja esittää seurueessa Learin tytärtä Cordeliaa. Sanna Majanlahti on näyttämöpäällikkö-järjestäjä Maggie, joka on ollut myös vuosikausia Sir:in seurueessa, ja tämän vanha ystävä. Ja selkeästi tähän hieman ihastunutkin. Jostainhan sekin kertoo että arvokkaat leikekirjansa Sir aikoo jättää Maggielle.

Puvustus, musiikki, vaatteet ja lavastus vie ajatukset nopeasti sota-aikaan ja hieman ankeaan takahuoneeseen. Alussa radiosta tuleva iskelmä ja BBC:n uutiset alleviivaavat vielä tätä, jos katsoja ei muuten ymmärrä missä maassa ja ajassa ollaan.

Näiden kahden miehen väliset jännitteet ovat se näytelmän juttu. Norman paapoo, hoitaa, palvoo ja passaa. Välillä heillä on niinkuin potilaan ja hoitajan välinen suhde, välillä taas kuninkaan ja alamaisen. Sir kohtelee Normania alistuvasti, mutta usein tähän tukeutuen. Miehet ovat aika lailla riippuvaisia toisistaan. Ja mitä ihmettä Normanille tapahtuisi jos Sir lopettaisi uransa tai kuolisi?

Mutta kun Norman saa tämän muistelmavihkosen käsiinsä, ja huomaa että häntä ei edes kiitetä esipuheessa, nousee vuosien ajan kertynyt kauna esille ja Sir kuulla kunniansa. Tässä puhuu humaltunut Norman, kerrankin suunsa puhtaaksi.

Tätä esitystä on ohjaaja/sovittaja Mikko Viherjuuri lyhentänyt sieltä ja täältä, saaden puristettua kaiken reiluun kahteen tuntiin. Tästä jäi ehkä hieman puuttumaan se Sir:in höpertyminen ja muistikatkokset, niitä oli vaan muutamassa kohdassa. Ehkä tämä virtaviivaistaminen toimikin ihan hyvin, koska ei tullut sellaista toistoa ja junnaamista. Learissa käytettävä kruunu muistuttaa kyllä tamburiinia :-)

Mä tietenkin tykkään valtavasti näytelmistä missä sivutaan Shakespearea jossain muodossa, ja Pukijassa se on hyvin isossa osassa. Käytetyt sitaatit ovat Paavo Cajanderin suomennoksista.

Oli muuten mahtavaa vihdoin ja viimein päästä katsomaan tämä, kun koko syksyn olen yrittänyt. Mutta on tullut milloin mitäkin estettä, esityksen peruuntumista ja muuta. Mutta lopussa kiitos seisoo!


Kuvien copyright Peero Lakanen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Avioliittosimulaattori / 12.6.2015 Pyynikin kesäteatteri

Kerrankin keli suosi Pyynikillä, eikä tarvinnut palella! Tuoreen kotimaisen draaman Avioliittosimulaattorin ensi-iltaa vietettiin siis kauniissa ja aurinkoisessa kelissä. Katsomo ei ollut ihan täynnä, mutta aika kattava listaus teatterin lavoilta tuttuja henkilöitä siihenkin joukkoon mahtui.

Ehkä katsomossa oli jopa enemmän talenttia kun lavalla? Tai lavalla ja lavalla, Pyynikin kauniita maisemia ei voi ehkä lavaksi kutsua. Mutta ei tuo komea paikka mitään kummempia lavasteita edes tarvitsekaan. Erkki Saaraisen rakentamat talojen julkisivut riittivät mainiosti. Ja hienot pohjanmaalaiset latomaisemavalokuvataustakankaat.

Veera Niemisen kirjan pohjalta olivat Tommi Auvinen (vastasi myös ohjauksesta) ja Seija Holma kirjoittaneet näytelmäksi tämän rempsakan tarinan. Tarinan suulaasta nelikymppisestä liperiläisnaisesta Ainosta ja tämän kuukauden koeajasta hiljaisemman Jussin tykönä Mynämäellä. Mitä siitä tulee kun iloinen Itä-Suomi kohtaa jäyhän Länsi-.Suomen? Kommelluksia, riitaa, mykkäkoulua, mutta myös hauskoja tilanteita ja lemmen huumaa.

Eniten muuten hieman juonettomassa illassa ilahdutti se runsas murteiden käyttö ja yleensäkin suomalaisten heimojen personaallisuuserot. Tapakulttuuri on kyllä varsin erilaista Mynämäellä, ja tähän Aino törmää jatkuvasti, vaikka yrittää parhaansa. Yrittämistä likalla kyllä löytyy, tämä kun tuppaa hieman muutenkin olemaan sellainen nolojen tilanteiden nainen. Mistä kukaan voi tietää miten kuollut anoppikokelas on leiponut kaikki itse, ja talon miehet eivät syö kaupan kääretorttua. Voi vaikka vainajalle tulla paha mieli.

Näyttelijäkaartissa hääri joukko nimekkäitä konkareita. Mari Turunen eläytyi hyvin rempseän, äänekkään ja elämäänsä säätävän Ainon nahkoihin. Tunnistin tyypistä aika paljon itseänikin, vaikken Itä-Suomesta olekaan kotoisin. Aino on juuri saanut uuden työpaikan, ja etsii itseään ja toki sitä sopivaa miestä. Vaikka onhan tällä jo Tuomo, joka kyllä tarinan alussa työnnetään sivuun (pompahtaakseen esille taas monta kertaa myöhemmin). Entisen kumppaninsa jättää myös Jussi (aina yhtä luotettava Ville Majamaa), joskin hieman tylymmin, eli tekstarilla :-) Jussi on rasittavuuteen asti leppoisa ja pitkämielinen (ja vähäpuheinen), mutta sitten kun tämä hermostuu, niin siitä onkin oksat poissa.

Ainon vanhempina korvia riipova Eija Vilpas (joka itse asiassa toisessa näytöksessä oli pienoinen valopilkku) ja Tom Lindholm. Ärsyttävällä tavalla yhteen hitsautunut aviopari, jotka tosin asuvat erikseen, ja kummallakin on lähestymis- (vai oliko se sittenkin lähentely) kielto.

Ville asustaa isossa maalaistalossa vähäpuheisen ja tunnevammaisen isänsä Unton (ihana Ola Tuominen) ja tämän mörököllimäisen veljen Erkin (hulvaton Esko Roine) kanssa. Tämä veljeskaksikko oli kyllä itselle näytelmän hauskinta antia kaikkine murrejuttuineen ja sanailuineen. Talossa asuu myös itseään etsivä ja äitinsä kuolemasta syyllistynyt Jaakko-veli (Samuli Muje), joka ei ole ihan vielä kolmeakymmentäkolmea täyttänyt.

Kylillä vaikuttaa myös varsinainen monitoimimies Rami, joka taitaa kaiken kakunleivonnasta painepesurin korjaukseen. Janne Kallioniemi hoitaa tämänkin roolin suvereenisti. Ainon ystävätär Tiina (Miia Selin) ja se exä, nykyinen Tiinan hoito Tuomo (Tommi Rantamäki) piipahtavat muutamia kertoja näyttäytymässä.

Yksi kesäisen teatteri-illan elämyksistä on esitystä hienosti tukeva haitaristi (Jenna Vehka-aho), joka putkahtelee tapahtumiin mukaan lurittaen niihin sopivaa musiikkia Uralin Pihjalajasta Leevi and the Leavingsin Pohjois-Karjalaan.

Paljon hauskoja heittoja, ja aika lailla ne tulevat "mörökölliveljesten" suusta. "Simmoine epeli. Jussi toi sit naisen joka ei vaikene". Niin, ja "mä olen turkulainen, me ei avauduta". Nauratti myöskin kun lopun perhejuhlassa niin Ainon kuin Jussin isät haluavat pitää puhetta samaan aikaan, arvattavin seurauksin :-) Karjalaisia moottoriturpia, jopa siinä kohtaa Untokin. Huvitti myös kahvikuppien koko (ja ulkonäkökin!).

Tosin muutama kerta kyllä suorastaan haukotutti. Esimerkiksi se Tipi Siistinen -vitsi, jota oli pitkitetty aivan liikaa. Ja ne lavastetalojen (ikkuna)luukuista puhuvat ihmiset... ei naurattanut. En tiedä sitten mistä johtui, mutta väliajalla ainakin ympäriltäni katosi aika monta ihmistä.

Tuttuun tapaan, Pyynikillä kun ollaan, niin erilaisilla autoilla vedetään pitkin tannerta.

Väliaikatarjoiluihin kuului kääretorttu (no kas kummaa), joka olikin yllätykseksi raikas ja hyvänmakuinen! Mahtoikohan olla Jussin äiteen leipomaa? Sattui myös sellainen pöytäseurue, jonka juttuja olisi kuunnellut vaikka kuinka pitkään (mm. vanha puvustaja, joka oli tekemässä Tuntematonta Sotilastakin Pyynikillä 60-luvulla).

Ei tämä mikään huikea näyttämötaiteen helmi ollut, mutta ihan kiva ja paikoitellen hauskakin. Kun itse tarinassa ei ole juonta nimeksikään, niin ei siitä ihmeitä saa aikaan osaavatkaan tekijät. Peruskesäteatteria, eli ihan katsomisen arvoista kyllä.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Leena Klemelä/Pyynikin kesäteatteri

Maanalainen Armeija Iskee Jälleen / Tampereen Työväen Teatteri 23.10.2013

Olipas se sitten, sellaista pikkujouluteatteria. Saman oloinen kuin viime vuotinen kauheus TTT:ssä eli Maailmanlopun Hautaustoimisto, eli suunnattu massoille jotka haluavat katsoa kevyttä, hauskaa, pikkutuhmaa pikkujouluaikaan. Tämä oli vaan paljon, paljon parempi.

Eikä kevyessä teatterissa ole mitään vikaa! Suurin osa ihmisistä käynee teatterissa sen 1-2 kertaa vuodessa eli firman pikkujouluissa ja kesäteatterissa sitten ehkä kanssa. Siksi tämmöisiä hieman kevyempiä juttuja tarvitaakin. TTT osaa kyllä nämä (vaikka se Hautaustoimisto olikin mun silmissä floppi, mutta katsojia sekin veti kai ihan mukavasti).

Mutta oli tässä hetkensä, moniakin. Ja hauskojakin. Alunperin vanha brittisarja 'Allo 'Allo (1982-1992) jota Suomessakin nähtiin (nimellä Maanalainen Armeija iskee jälleen). Itsellä sellasia hämäriä muistikuvia ainakin jostain jaksoista, mutta olisi kiva nähdä sitä enemmän. Tämä versio on kirjoitettu 1992 ja esitetty sitten viime vuosina kai aika tiuhaankin maailmalla.

No niin. Tyylilaji oli komedia, farssikin jopa. Toisen maailmansodan aikainen kahvila Ranskassa, jossa kokoontuvat niin saksalaiset, vastarintaliikkeen ihmiset, piilotetut brittipilotit sekä kahvilanpitäjä Rene naissotkuineen. Mitä hullumpia hahmoja, paljon Hitlereitä, pilkataan niin ranskalaisten selkärangattomuutta, saksalaisten hölmöyttä, italialaisten keikarimaisuutta ja kaikkea muutakin mahdollista. Hupsut aksentit ja kliseiset stereotypiat ovat yksi näytelmän kantava kivijalka.

Peltola ja Raitolehto sekä pumpattava Hitler

Ola Tuominen oli ihan oivallinen Rene, sopi hyvin kärppämäisen luihulla olemuksellaan kolmen naisen loukussa pyristeleväksi kahvilanpitäjäksi. Ehkä silti hieman vaisumpi kun olisi kuvitellut. Suvi-Sini Peltola tekee hienon kaksoisroolin. Niin hienon, että en oivalla lainkaan että bimbotarjoilija Yvette ja tiukka saksalaisupseeritar Helga ovat saman ihmisen esittämiä! Bravo! Juha-Matti Koskela (Addams Familyn poikaystävä-Lucas, se naapurinpoika-look) on herkullisen ihana hömelönä ja itseään rakastavana italialaiskapteeni Alberto Bertorellinä. Myös Tommi Raitolehdolla on hykerryttävät kaksoisroolit: Gestapon upseeri Flick (jolla on ihanat Gestapon kalsaritkin) ja sitten taas upseeri Crabtree, brittiläinen salainen agentti, joka on naamioitunut santarmiksi ja puhuu ihan mitä sattuu... Täytyy sanoa että melkeinpä Raitolehto varastaa kaikki kohtaukset missä on.

Yksi mun suosikki Tuukka Huttunen on mukana tässäkin, adjutantti Gruberina. Gruber on iskenyt silmänsä Reneeseen, mutta yllättää tämän aina hyvin epämääräisissä tilanteissa, jotka ehkä latistavat tämän hemaisevuutta. Ajelee panssarivaunulla ja käy flirttailemassa Renelle tämän baaritiskillä. Huttunen on kyllä pätevä myös tässä osassa.

Lavasteet olivat varsin nerokkaat, kääntyvine osineen ja systeemeineen.

Tosi vähän katsojia, en muista koskaan olleeeni TTT:n päänäyttämöllä että siellä olisi ollut noin vähän yleisöä :-( Jopa näytelmän kesto taitaa olla harkittu pikkujoulusesonkiin sopivaksi; 2 tuntia väliaikoineen. Siis, joo, ei mitään turhan vakavaa tai syvällistä. Sellaista aivot narikkaan-viihdettä.

Kuvan copyright Tampereen Työväen Teatteri

Kuuma Kesä 85 / Pyynikin kesäteatteri 19.7.2012

Pyynikin Kesäteatteri on myynyt tänä kesänä suunnilleen kaikki esitykset täyteen, eikä ihme!!

Näytelmän ovat käsikirjoittaneet Heikki Syrjä, Riku Suokas ja Heikki Vihinen. Ohjaus on kahden viimeksimainitun käsialaa.

Kuuma kesä ’85 kertoo Tommin ja Karoliinan seikkailusta suomalaisessa festarikesässä. Näytelmä on oma itsenäinen teoksensa, joka sijoittuu Tampereen Työväen Teatterin menestysmusikaalin Vuonna ’85 keskelle, ajankohtaan joka TTT:n musikaalissa hypätään yli. Pyynikillä nähdään musiikkipitoinen farssi, todellinen road-movie, jossa ennen näkemätön määrä autoja pyörii ympäri kesäteatterin aluetta. (lehdistötiedotteesta).

Aivan mahtavat Risto Korhonen ja Jyrki Mänttäri

Musiikki on tuttuun tapaan Eppuja, Juicea ja Popedaa ja samoin kuin Vuonna 85 jutussa, niin Popeda pesee muut mennen tullen! Vallan erinomaisen sopan ovat nämä ammattilaiset taas keittäneet. Pyörivän lavan ympäristöä ja luontoa on hyödynnetty tehokkaasti. Ja nyt selvisi myös mihin niitä munkin lahjoittamaa kahta suksiparia tarvittiin (komisario Peppone tekee niistä kirveellä selvää).

Janne Kallioniemi ja Jari Ahola radiovieraina 957:ssa.

Osa roolihahmoista (Tommi Turmiola, Karoliina, komisario Peppone ja poikansa Mauno) on tuttuja Vuonna 85:n nähneille, mutta suurin osa ihan uusia tyyppejä. Näyttelijät on muuten noissa samat, mutta Pepposta esittää Markku Toikka, tuo entinen Lapinlahden Lintu. Niin, ne näyttelijät. Aivan loistavia, ei voi muuta. Siis ensinnäkin Mauno Peppone (Jari Ahola), joka on vaan reppana/luttana hahmo, ja Jari Ahola ihan loistava näyttelijä. Tässä selviää mistä Maunon keltainen kitara (millä se soittaa Vuonna 85 näytelmässä) on kotosin :-)

Sitten pitää mainita Kallioniemen Janne, joka esittää Reijo "Reksu" Kukkosta, tuota muuntautumiskykyistä muusikonretaletta. Kolmas nappivalinta on Risto Korhonen, eli Rennie "Salvequick" Johnson, reppana rocktähti rapakon takaa (oisko pikkasen vaikutteita Ozzy Osbournelta, oisko? Ja pikkasen myös Andy McCoy ja Pate Mustajärvi paistaa läpi...). Neljäntenä on vielä mainittava Jyrki Mänttäri, jonka esittämä Pasi "Sherpa" Mäkinen vastasi parhaista one-linereista.

Ja ei voi myöskään olla ylistämättä Aimo Räsästä, joka on TTT:n parhaita näyttelijöitä. Tässä lipevänä rockmanagerina Lester Kinnusena, joka apumiehensä Aimo Kekkeroosin kanssa (hilpeä Mika Honkanen) kulkee huijaamassa muusikoita ja vehkeilemässä venäläisten kanssa. Ja vielä monitoimimies Ola Tuominen, joka vetää neljäkin eri pienempää roolia, omaan hyvään tyyliinsä.

Liikaa juonesta ei voi paljastaa, mutta hauska se on, ratkiriemukas suorastaan! Tarinan ytimessä on Turmiolan Tommi, joka kulkee koko kesän festarilta toiselle, etsien alkukesästä Pyynikillä tapaamaansa Karoliinaa... Matkan varrelle osuu kaikenlaisia hörhöjä, jotka ovatkin paljon herkullisempia hahmoja kuin itse Tommi & Karoliina. On se Hintsasen Sami (Tommina) ihan ok ja kelpo laulaja, mutta tässä show'n varastaa ihan muut hemmot.

Mukana soittaa tietenkin livebändi, monella eri nimellä esiintyvä... Butaani (punkbändi), The Lazarush (80-luvun tukkaheviorkesteri), Kouros (puhdashenkistä ihmepoppia), Alabama House Band... jotka ajelee ympäriinsä avoseinämallisella keikkabussillaan. Hienoa vääntöä ja soittajapojat joutuu näyttelemäänkin aika lailla, enemmän kuin Vuonna 85 näytelmässä.

Tapahtumista valtaosa sijoittuu Orivedelle ja Parikkalaan, ja käsiohjelmassakin pyydetään anteeksi näiden asukkailta. Hah hah haa.

Koitetaan Minnan kanssa saada vielä johkin näytökseen peruutuspaikkoja, koska onhan tämä nyt nähtävä uudelleen! Parasta viihdettä mitä rahalla saa, ja kelikin suosi koko esityksen ajan (aurinko paistoi, mikä tänä kesänä ei ole itsestäänselvyys).

Teatterituristi katsomossa!

Hiiriä ja Ihmisiä / Tampereen Teatteri 29.3.2012

Torstaina tuli käytyä pitkästä, pitkästä aikaa Tampereen Teatterissa. Tällä kertaa John Steinbeckin erinomaiseen kirjaan perustuvaa Hiiriä ja Ihmisiä (Of Mice and Men) katsomassa. Ohjauksesta vastasi Tommi Auvinen. Päärooleissa Lennienä erinomaisen upeasti näytellyt Ville Majamaa ja Georgena Ola Tuominen.

Tosi intensiivinen esitys, ja tykkäsin kovasti. Lavastus oli eleetön, ja valoilla ja musiikilla tyyliteltiin hienosti. Ola Tuominen, johon mulla on ihmeellinen viha-rakkaussuhde, oli myöskin tosi erinomainen Georgena. Jopa fysiikaltaan toistensa vastakohdat George ja Lennie (Majamaa ISO ja Tuominen pikkiriikkinen) mutta silti hyvin yhteensopivat. Traaginen tarina, mutta lämpöä ja huumoria oli mukana sopivassa määrin.


Sivurooleissa mm. mainiot Kake Aunesneva, Esa Latva-Äijö ja Risto Korhonen, joista kaikista tykkään kovasti. Lavalla nähtiin myös iäkäs koira, jota joskus syksyllä Aamulehdessä etsittiin näyttelijäksi.

Näytöksessä sattui olemaan myös tirskuvia koululaisia iso joukko joiden kikatus (välillä epäsopivissakin kohdissa) hieman häiritsi.

George ja Lennie ovat näitä vähiä ihmisiä, erottamaton pari, majakka ja perävaunu, jotka puurtavat työmailla ja haaveilevat omasta farmista. George on pieni ja terävä, Lennie jättiläinen kooltaan ja voimiltaan, mutta henkisesti lapsen tasolla, yksinkertainen, lempeä ja uskollinen. Ja juuri Lennie tuhoaa toheloinnillaan yhteiset toiveet omasta tilasta ja paremmasta elämästä.

John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä on yksi maailman hienoimmista tarinoista. Se on kertomus suuresta unelmasta, kaiken ylittävästä ystävyydestä ja niistä ihmisistä, jotka eivät koskaan sulaudu joukkoon.

Kuva ja kursivoitu teksti Tampereen Teatterin.