Kärpäset / Tampereen työväen teatteri 23.1.2025

Sirkku Peltolan uusi näytelmä on aina Tapaus. Kärpäset ei ole mikään poikkeus siis. Ensi-illassa yleisö oli haltioitunutta, ja vaikken ole vielä kriitiikkejä lukenut, ei median ja katsojien suitsutus ole jäänyt huomaamatta. Lisäesitykset tälle keväälle ja ensi syksyllekin myivät loppuun hetkessä. Työviksen Eino Salmelaisen näyttämö on sopiva paikka kolmen näyttelijän esitykselle. Ei liian iso eikä liian pieni. Kärpäset oli kyllä aikamoinen runsaudensarvi, ja kokonaisuutena hieno esitys. Pienen ihmisen asialla, kuten monet Peltolan näytelmät tuppaavat olemaan. Silti se ei mennyt omien suosikkieni joukkoon Peltolan runsaasta tuotannosta.

Päähenkilöinä on kaksi veljestä, Kärpäsiä nimeltään. Hyväsydäminen ja leppoisa Kalevi (Aimo Räsänen) on tehnyt bussikuskin ja taulukauppiaan hommia, asustaa vaatimattomasti ja antaa aluksi vähän sellaisen reppanan kuvan. Veljensä Mauri (Martti Suosalo) on kiireinen maailmanmies, oopperalaulaja jota työ kuljettaa metropolista toiseen. Hyvä kun äitinsä hautajaisissa ehtii piipahtamaan. Vaan niin se elämä heittelee että hetken kuluttua veljekset löytävät itsensä Kalevin pienestä asunnosta Maurin sairastuttua, ja glamour ja omaisuus jonnekin kadonneena. Veljekset pohtivat arkeaan, elämää ja Mauri joutuu olemaan toisen hoidettavana. Kuvioihin ui vielä Maurin tytär Puro (Petra Ahola) sekä Kalevin epämääräinen kleptomaanikaveri Hara (Suosalo), jonka kassiin vilahtaa niin kahvitassit kuin tarjottavatkin.

Näyttelijät ovat oivallisessa vedossa. Erityisesti Petra Ahola, joka venyy lukuisiin rooleihin ja myös laulaa ja tanssii huikean hienosti. Duetto kahvilan pöydän kanssa on mahtava! Suosalon Hara oli jopa kiinnostavampi hahmo kuin Mauri.

Kärpäset on aikamoinen runsaudensarvi, siis ihan tyylilajillisesti. Välillä lauletaan oopperaa, välillä vedetään nykytanssin puolelle (Kiitos Reetta-Kaisa Iles koreografioista), sitten on ihan puhdasta slapstick-irrottelua, välillä aika lapsellistakin häröilyä. Tragediaa ja komediaa samassa paketissa. Riemuisaa ja hupsuttelevaa. Katsomossa naurettiin huutonauruakin hetkittäin, kuten vaikka silloin kun Kärpäset jorasivat Sladen Get Down and Get With It:in tahtiin naurettavissa Ponnistuksen verkkareissaan. Mutta ehkä vähemmälläkin olisi pärjätty, nyt välillä oli hengästynyt olo kun kaikkea on vähän liikaa. Kun teksti on hyvä ja sitä esittävä porukka, niin joskus vähemmän on kauniimpaa.

Kyösti Kallion äänisuunnittelu on mainiota ja tarkkaa, eikä varmaan ole ollut mikään ihan helpoin rasti. Hetkittäin Suosalo puhui epäselvästi, että piti ihan pinnistellä että kuuli ja sai selvää (eikä aina ihan saanutkaan). Oopperasta muistuttavat punaiset samettiverhot ja kultaväri muodostavat oivallisen kontrastin Kalevin vaatimattoman keittiön kanssa Pirjo Liiri-Majavan lavastuksessa. Kontrastia on myös Liiri-Majavan puvustuksessa: siinä missä Kalevi on enemmän tuulipukukansan edustaja, on Mauri edustava ja menevä - kunnes joutuu vaippoihin ja verkkareihin. Statuksen putoaminen näkyy hyvin siis vaatteissa. Haran nuhruinen olemus kuvastaa hänen asennettaan yleisemminkin. Yhteiskunta on jakautunut. Mutta Puron sanon: "Nyt on fittiä trikoota!".

Oopperamusiikilla on myös tärkeä roolinsa näytelmän äänimaisemassa.

Mistä Kärpäset sitten kertoo? Ihmiset puhuvat toistensa päälle, kukaan ei tunnu oikeasti kuuntelevan toista. Nämä tyypit ovat kaikki hieman hukassa ja eksyksissä, elämässä ylipäätään ja myös perheenä. Sanailu on taattua Peltolaa, erityisesti nauratti se kohtaus kun Mauri parjaa veljeään agraarisin termein, kuin Tintti-sarjakuvien kapteeni Haddock ikään. Kalevi osoittaa lähimmäisenrakkautta päähänpotkituille, ja kyllä se Maurikin löytää sydämensä tyttärensä myötä. Maurille selviää että ihminen tarvitsee kaveria, ja jotakuta kelle puhua. 

Kaikkihan alkaa veljesten äidin hautajaisista, ja jo siinä lyödään lähtöasetelmat. Yksinäisiä reppanoita molemmat Kärpäset, vaikkakin eri tavoin. Ei se perhekään tunnu Mauria onnelliseksi tekevän, saatikka ympäri maailmaa roolien perässä viipottaminen. Todellinen onni asuu selkeästi ihan muualla. Lapsuuden muistelu, pullasuttuineen ja muineen, on se yhdistävä tekijä johon palata. Maailman melskeistäkin. Hautajaisteemaan palataan toki alun jälkeen myöhemminkin. "Nyt vaan pelistä pois mahdollisimman ekologista reittiä".

Koko näytelmän ajan Kalevi koittaa kertoa enemmän Tšehovin novellista Suru, missä ajuri-Jonalta on kuollut poika. Jonaakaan ei kuuntele kukaan, paitsi lopulta hevonen tallissa eli historia toistaa itseään. Loppuun asti saa jännittää saako Kalevi Jonan tarinaa kerrotuksi kenellekään.

Siitähän se Kärpäset kertoo; ihmisen ikävästä toisen luo, välittämisestä ja kuulluksi tulemisesta. Inhimillisyydestä.

Olisin mielelläni ollut seuraamassa harjoituksia, miten se pokka on näyttelijöillä pitänyt. Muutamia hetkiä oli ensi-illassakin, että sai hieman katsomossa jännittää että pysyykö lavalla paketti kasassa, vai kuullaanko samanlaisia tyrskähdyksiä kuin katsomossakin. 

Vaikka Kärpästen parissa mainiosti 2,5 tuntia viihtyikin, niin ei tullut sellaista oloa että haluan nähdä tämän uudelleen. Ehkä pituudesta olisi voinut tiivistää hieman (minua ei takaumakohtaus mummolasta oikeastaan edes naurattanut, siis se missä veljekset surrasivat kärpäsinä). Vaikka Peltolan näytelmissä on usein yhtenäinen teema pienestä ihmisestä, niin osaa hän uusiutua ja muuntua myös. Toisaalta on näitä pienimuotoisia muutaman näyttelijän tuotantoja, ja sitten on isompaa kuten vaikkapa Patukkaooppera tai Momentum 1900. Jos pitäisi pakon edessä valita, ottaisin varmaan nämä pienemmät ja intiimimmät.

Nyt ei voi oikein sanoa että menkää katsomaan, toki jos saatte lipun jostain niin onhan se uusi Peltola aina Tapaus. Ehkäpä saamme lisää näytöksiä keväälle 2026?

Kuvien copyright: Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mummun saappaassa soi fox / Tampereen työväen teatteri 14.9.2024

Mummun saappaassa soi fox on Sirkku Peltolan vanha näytelmä, joka on katsojien riemuksi tullut taas Tampereelle katsottavaksi. Alunperin sitä esitettiin Työviksellä 2000-luvun alussa, ja se on kiertänyt ympäri ämpäri Suomenmaata vuosikaudet. Näin sen Riihimäen teatterissa 2016 ja Tampereen Komediateatterissa 2020. Tämä versio on Komediateatterin versiosta muokattu, näyttelijäkaartikin on pitkälti sama. 

Sirkku Peltolan ohjauksessa upea näyttelijänelikko syttyy loistamaan. Aimo Räsänen perheen isänä, Miia Selin äitinä sekä Marika Heiskanen teini-ikäisenä tyttärenä ja poliisina ja Tuukka Huttunen 8-vuotiaana Tarmo-poikana sekä tämän opettajana. Ihan tavattoman tarkkaa ja taitavaa työtä kaikilta, ei voi kun ihailla. Hannu Lindholmin lavastuksen keskellä on perheen omakotitalon nuhjuinen sohva, jossa lomautettu isä viettää päivät pitkät, telkkaria katsellen. Eletään vuotta 1999, mutta näytelmän teemat ovat ihan tätä päivää. Koulu- ja työpaikkakiusaaminen, lomautus ja siitä seuraava arjen niukkuus, kommunikointiongelmat vanhempien ja lasten välillä... 

Näytelmä on samalla ihan hillittömän hauska ja todella surullinen. Ei meinaa ihan pokka pitää näyttelijöilläkään, ja siitä yleisössä riemu repeää. Peltola osaa kirjoittaa pienen, tavallisen ihmisen arjesta niin osuvasti ja taitavasti ettei Suomessa kukaan. Jokainen tuntee tämmöisiä tyyppejä mitä lavalla nähdään. Valjuihin väreihin puettu perhe sulautuisi tapettiin ellei Janita-tyttärellä olisi niin punaista tukkaa. Kaisa Savolaisen puvustus on ehtaa ysäriä, Janitan napapaitaa myöten. Nostalgia on iso valtti tätä katsoessa. 

Mummon kasikympppiset ovat tulossa, niitä vatvovaan pitkä tovi, kuka sinne tulee tai ei tule, mitä ostetaan. Arjen "kiireissä" unohtuvat koko kekkerit, ja sitten onkin liian myöhäistä. Tämä kuvastaa oikeastaan kaikkea: puhetta piisaa ja menneitä muistellaan, mutta todellisuus on hämärtynyt johonkin ihan taustalle. Kumpikaan ei huomaa että Tarmo-poika on yksinäinen ja kiusattu, pakenee kirjoihin ja potkii palloa mielikuvitusystävän kanssa. Tai sitä että Janitalla on poikaystävä, saatikka että tämä eräänä päivänä putoaa heidän yläkerran ikkunastaan. Vanhemmat ovat niin syvällä omassa kuplassaan että ulkomaailman on sinne vaikea ulottua. Vasta poliisin ja Tarmon opettajan vierailut saavat aikaan jotain reaktiota, ja sekin unohtuu kaikenlaisten peräkärrykeskustelujen alle. Ja opettaja-ressukin tulee jyrätyksi, kunnes hänessä ratkeaa pato. Tämä romahdus on muuten huikeaa näyttelijäntyötä Tuukka Huttuselta, bravo!

Vanhemmat ovat jotenkin reppanoita, avuttomia ja kädettömiä. Silti varmaan ihan hyvää tarkoittavia. "Ollaan oltu saatavilla" - tähän isän tokaisuun kiteytyy kaikki. Juu, niin ehkä ollaan, mutta silti ihan pihalla elämästä ylipäätään ja lasten elämästä erityisesti.

Mummun saappaassa soi fox on sellaista ihanaa perusteatteria mitä katsoessa saa itkeä ja nauraa, kokea tunteita laidasta laitaan. Ei tämä maailmaa mullista, mutta tarjoaa reiluksi kahdeksi tunniksi hienon teatterielämyksen. Suosittelen, muillekin kuin Peltolan faneille. Esityksiä on joulukuun puoliväliin asti.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Reikäleipä / Tampereen työväen teatteri 5.10.2023

Haa, Kotaloiden saaga saa jatkoa! Sirkku Peltolan luoma legendaarinen perhe suorittaa comebackin, jo viidennen sellaisen. Se tarina mikä alkoi Suomenhevosesta, jatkui Yksiöön en äitee ota:lla, siitä Lämminveristen kautta Hevosten keinuun saa nyt jatkoa, kun Reikäleipä sai ensi-iltansa lokakuun alussa. Mahtavaa! Ja kyllä he ovatkin ennallaan, vaikka monta kokemusta onkin takana, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. 

Nyt Kotalat ovat asettuneet hieman rapistuneeseen omakotitaloon, kerrostalolähiön ja sen ostarin kupeeseen, suon katveseen. Aili (Tuire Salenius) pukeutuu edelleen mauttomasti ja sietää kärsivällisesti kotiin jämähtäneitä keski-ikäisiä lapsiaan. Kaitsu (Aimo Räsänen) on edelleen mustiin pukeutuva ja Motörheadia kuunteleva aikamiespoika, jolla meinaa lähteä mopo käsistä kerran jos toisenkin, ja yleensä kaikki päättyy kaaokseen ja tragediaan. 

Ja sitten on vielä tytär Jaana (Miia Selin) joka ikävöi toisella puolella maailmaa asuvaa Tiikeri-tytärtään ja hankkii elantonsa (itse asiassa koko perheen elannon) someinfluensserina. Ja sitten on tottakai monettakohan kertaa henkiin herännyt Äitee (Ola Tuominen) joka asuu koronan jäljiltä pihalle parkkeeratussa Ladassa. Koska rauha ja yksinäisyys on satavuotiaalle entistä tärkeämpää.

Tapahtumat alkavat vyörytä eteenpäin kun vanhasta saunasta yllättäen löytyy lasten isä ja Ailin eksä Lassi (Mika Honkanen), jolla on reistailevat jalat ja muutenkin asiat toisen avioeron jälkeen retuperällä. Lassi ja Kaitsu kehittelevät uutta tuottavaa bisnestä (tottakai) ja ongelmiahan siitä seuraa. Kaiken sen lomassa ehditään kuulla perheen kuulumisia ja paljon Äiteen elämänviisauksia. 

Välillä pyöräillään kioskille, jossa Anna Kuusamon, Jyrki Mänttärin ja Saska Pulkkisen esittämät kolme vanhusta seuraavat raveja ja lottoavat, myyvät porakoneita. Ja houkuttelevat Kotalan helposti ylipuhuttavia miehiä mieron tielle. Miten mulle niin tuli mieleen Macbethin noidat näistä? Omaa etuaan tavoittelevia ja aika sutkeja tyyppejä, kumpikin poppoo.

Teksti on tuttua ja turvallista Peltolaa. Terävää kriitiikkiä ja kommentointia nykymaailmanmenosta, lämmintä inhimillisyyttä ja pienen ihmisen puolella olemista. Varsinkin Äiteellä on paljonkin tärkeää sanottavaa asioista, häntä kannattaa kuunnella tarkalla korvalla. Välillä tuntuu että Äitee on ainoa tolkun ihminen koko perheessä.

Tekstissä on myös paljon viittauksia aiempaan neljään näytelmään ja niiden henkilöihin, mutta Reikäleipä toimii kyllä aivan loistavasti vaikkei olisi niistä nähnyt ainuttakaan. Makuasia on tykkääkö siitä kun neljättä seinää rikotaan ja näyttelijät ovat omina itseinään lavalla. Mikä todellakin on toden ja fiktion suhde näyttelijäntyössä. Mutta aika näppärästi Kaitsu saa siten Äiteeltä nimmarin tärkeään paperiin...

Sanomattakin on selvää että pidin tästä kovasti. Kukapa nyt voisi olla pitämättä Peltolan tekstistä ja näistä tyypeistä. On riemastuttavaa miten samat näyttelijät solahtavat tuttuihin hahmoihinsa taas. Lassin väräjävällä äänellä esittämä Muuttuvat laulut, jonka sanat sopivat kyllä Kotaloihin erittäin mainiosti. Yksi seikka mikä herätti suurta hämmästystä (ja riemua) katsojissa oli Kaitsun huikea tietämys porakoneista! 

Aili muistelee nuoruuttaan KOM-teatterin Porvari nukkuu huonosti LP-levyn kanssa, ja pääsemme kurkistamaan 70-luvun Kintuan nuorten aktiivien toimintaan ihan lähemmältikin. Ja miten upea Oppimisen ylistys, farkkunelikon esittämänä, huh!

Hannu Lindholmin lavastus nojaa taitavasti toteutettuihin tulosteisiin. Niin Kotaloiden mörskä kuin lähiökerrostalot valokyltteineen on kaikki kaksiulotteisia, mutta kovin autenttisen näköisiä. Lavan keskellä on omakotitalon sisus, keittiönurkkaus ja puusohva. Ja sitten kioski ja Äiteen Lada. Marjaana Mutasen puvustus sekä kampaukset ja maskit noudattavat Kotaloiden tuttua estetiikkaa tarkasti. Vanhustrion linnunpelättimäiset asut ovat oivaltavat. Kaiken täydentää Kyösti Kallion äänisuunnittelu ja TJ Mäkisen valot. A-luokan teatteria, kuten vaan tämä Peltolan luottotiimi sen osaa tehdä.

Kotalan naiset pysyvät ja jäävät, kun miehet sössivät kaiken ja poistuvat takavasemmalle. Äitee vielä lopuksi muistuttaa naurun tärkeydestä ja sen tallessa pitämisestä. Loppu on surullisen karhea, tietenkin. Silti pieni toivonkipinä jää Äiteen sanoista sydämeen. En tiedä palaavatko Kotalat enää lavalle, mutta toivottavasti väliajalla ideoimamme Kotala Festivaali joskus toteutuisi. Kaikki 5 näytelmää samaan syssyyn, oispa ihanaa! Sitä odotellessa kannattaa käydä katsomassa Reikäleipä.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suruttomat / Jyväskylän kaupunginteatteri 12.11.2022

Näin tämän Minna Canthin Työmiehen vaimoon perustuvan musikaalin Tampereen työväen teatterissa 2004, mutta kauheasti muistikuvia se ei selkeästi ole jättänyt. Muistan muutamia yksittäisiä hahmoja (kuten Pauli Hanhiniemen tulkitseman Toppo-rentun) ja yleisen tunnelman, mutta en kauheasti muuta. Sirkku Peltolan käsikirjoittama, Matti Puurtisen säveltämä ja Heikki Salon sanoittama Suruttomat olikin nyt Jyväskylässä sitten taas todella hyvä ja jätti ison jäljen sieluun.

Suruttomissa tutustumme Johannaan (Saara Jokiaho) ja Ristoon (Jukka-Pekka Mikkonen) ja näiden avioliittoon. Kaikki alkaa auvoisesti, mutta pian viina ja villit naiset vievät Riston mennessään, erityisesti mustalaislikka Homsantuu (Anna-Maija Oka). Johanna koittaa pitää perheen kasassa, elättää heidät mattoja kutomalla, mutta ei auta kun katala Risto vie tuhkatkin pesästä. Tarina on surullinen, traaginenkin jopa. Johanna on ahkera, kunnollinen, siveellinen ja herttainen, ja Risto taas kaikkea muuta. Varsinainen niljake mieheksi, ja vähän myös säälittävä reppana. 

Nyt ei raadeta maaseudulla vaan nämä ovat kaupunkityöläisiä. Vähävaraisia toki. Valitettavasti kaupungin houkutukset vievät monen mukanaan, ja vaikka erilaiset raittiusseurat ja naisyhdistykset koittavat työväestöstä huolehtia, niin ei se aina onnistu. Onhan se toki positiivista ettei Risto lyö vaimoaan, vaikka taitaa tuo henkinen kohtelu olla yhtä pahaa.

Vaikka pohjavire on niin ankea ja masentava (ja ennenkaikkea herättää syvää raivoa Ristoa ja koko miessukupuolta kohtaan) niin Suruttomissa on myös paljon lämpöä, huumoria ja kauneuttakin. Alussa, Johannan ja Riston häitä juhlittaessa, ollaan riemumielellä ja asiat ovat positiivisia. Tosin Johanna olisi voinut ottaa kunnon miehenkin, seppä Yrjön (Sami Ulmanen) mutta valitsee väärin. Häät ovat värikkäät, vauhdikkaat ja Jouni Prittisen koreografioimat tanssinumerot nostavat helmat kattoon. Tarina etenee vääjämättä kohti tuhoisaa loppuaan ja oikeastaan kenellekään ei tässä käy hyvin. Että siinä mielessä masentavan realistista.

Musiikki on kansanmusiikkipoljentoista, mukaansatempaavaa ja tunnelmallista. "Maailman suuressa hullunmyllyssä mies on jyvä ja nainen akana" lauletaan ja niinhän se taitaa olla. Lasse Hirven sovittama musiikki ja johtama 8-henkinen bändi svengaa rennosti. Musiikkia kuuntelisi mielellään vaikka ihan radiosta. Harmonikka soi reteästi, ja myös kaihoisasti.

Esiintyjät ovat kaikki aivan pistämättömän hyviä. Saara Jokiaho tuo hienosti Johannan draamankaaren esille. Alun ilo ja optimismi vajoaa pian syvään huoleen ja epätoivoon - vaikka mitä teet se ei riitä. Traagisinta on se että "hienot" ihmiset luulevat häntä hunsvotiksi ja huonoksi ihmiseksi, vaikka hän tekee vain parhaansa. Ja toki Saara laulaa kuin enkeli, aina! Se on katala Risto joka kaiken pilaa. Jukka-Pekka Mikkonen onnistuu kyllä välittämään suomalaisen alkoholistireppanan koko kirjon taidokkaasti. Ulospäin niin fiksu ja filmaattinen vaan silkkoa sisältä. Homsantuu on kiinnostava hahmo, sillä hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä, tuhoisin seurauksin. Häntä ei niin vaan oteta ja jätetä ja Anna-Maija Oka on todella räväkkä ja täpäkkä tässä roolissa. Muista henkilöistä mieleeni jäivät Paavo Honkimäen ja Miko Petteri Jaakolan esittämät ryyppykaverit, ja Johannan sydämellinen ystävätär Vappu, jota Jaana Pesonen kauniisti tulkitsee. Koko ensemble on taidokas ja laulutaitoinen, ja kiva myös että väkeä on joukkokohtauksissa reilusti.

Annina Nevantaus on tehnyt pelkistetyn kauniin puuta hyödyntävän lavastuksen, jossa tunnelma on tärkeä. Koti-idylliä kuvastavat leijuvat pikkumökit ovat ihanat! Ja koivut! Ja puurakennukset muutenkin. Myös Tellervo Syrjäkarin pukusuunnittelu on todella upeaa katsottavaa. Hääjuhlissa on naisilla niin nättejä kolttuja että! Muuten pukeutuminen on aika arkista: villapaitaa, saappaita, sarkahousuja ja mekkoja. On mahtavaa miten tekstiilejä hyödynnetään esityksessä muutenkin, lakanapyykkiä ja isoja kankaita, taivaaseen asti ulottuvia loimilankoja Johannan kangaspuissa. Suvi Taipaleen taidokkaan maskeerauksen kulmakivi on Johannan muutos - miten elämäniloisesta ja kukoistavasta naisesta saadaan alistunut, harmaantunut ja väsähtänyt ihminen. Miten päätä koristavasta hääkruunusta tuleekin puristava ja pakottava vanne.

On jotenkin hauskaa ja liikuttavaa huomata miten yleisö elää mukana esityksessä. Kaikki Riston naisia halveksivat kommentit ja muut "sutkautukset" saavat aikaan paheksuvia äännähdyksiä ja epäuskoisia naurahduksia. Esityksen keskiössä on Johannan onneton kohtalo, Riston huoleton elämäntyyli ja perheensä tuhoaminen ja myös Johannan, Riston ja Homsantuun kolmiodraama. Samalla sivutaan naisen asemaa yleisesti, vähemmistöjen (romanit) tilaa yhteiskunnassa, ylempien luokkien holhoavaa asennetta työväestöön ja muita epäkohtia. Kaikesta huolimatta Juomaripoika ja viinavero on aivan hulvaton kappale ja esitys suomalaisen miehen alkoholinkäytöstä ja yhteiskunnan suhtautumisesta siihen. Vaikka Suruttomien aihe oli Canthin aikaan ja on toki edelleenkin vakava, niin tässä esityksessä on kyllä kivaa letkeyttä. 

Kyllä kannatti matkata Jyväskylään tätä katsomaan. Valovoimainen musikaali monellakin tapaa ja hyvä muistutus siitä mistä ihmisoikeuksissa ja tasa-arvossa on kysymys. Esityksiä on toukokuulle 2023 eli kannattaa mennä katsomaan.

Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen alennushintaisella ystävänlipulla, kiitos Saara!

Momentum 1900 / Tampereen työväen teatteri 7.9.2022

Kyllä pirkanmaalaisia nyt hemmotellaan - jo toinen "suurmusikaali" ensi-illassa viikon sisään! Ja jos kohta sana "suur" siinä musikaalin edessä minua vähän ärsyttääkin, (koska sitä käyttävät markkinoinnissaan liki kaikki teatterit tätä nykyä), niin totta tosiaan: TTT:n tuorein todellakin on sitä. Momentum 1900 on suuri likipitäen kaikilla mittapuilla. Sirkku Peltolan ja Heikki Salon käsikirjoittama teos on mittava satsaus sekä 120-vuotisjuhliaan viettävältä Tampereen työväen teatterilta että musikaalin tekijäjoukolta.

Hyvää kaavaa ei kannata rikkoa, siksipä säveltäjä Eeva Kontu sekä Peltola & Salo voivat minun puolestani jatkaa esitysten tekoa vaikka maailman tappiin. Viita 1949 ja Tytöt 1918 musikaaleista hyvin alkanut yhteistyö saa nyt oivaa jatkoa Momentum 1900 -teoksessa. Vuoteen 1900 sijoittuva esitys tarjoaa monenlaisia teemoja ja näkökulmia, ansiokkaasti yhdistäen niin Suomen ja maailman tapahtumia pienen ihmisen kohtaloihin. Liki kolmetuntinen spektaakkeli oli paikoitellen henkeäsalpaavan nopeatempoista, mutta onneksi siellä on rauhoittavia suvantokohtiakin. 

Peltolan ohjaaman tarinan keskiössä on Pariisin maailmannäyttely ja sinne rakennettava Suomen paviljonki. Tekijät ovat sukeltaneet syvälle historian tutkimukseen ja kaivelleet esille kaikkea mielenkiintoista ja viihdyttävää. Maailmannäyttely oli historiallinen ja veti pariisiin kymmeniä miljoonia vieraita. Suomen paviljonki esitteli Venäjän suuriruhtinaskunnan "takapajulan" upeita taide-elämyksiä ja kulttuuria monipuolisesti, ja suomalaisia palkittiin näyttelyssä runsain mitoin. Todella mielenkiintoiseksi ajankohdaksi vuoden 1900 tekee myös sortovuodet, Suomen nouseva kansallistunto ja itsenäistymishaaveet. Heikki Salon mukaan tämä aika oli ensimmäinen railo työväenliikkeen ja porvariston välillä. Erinomainen valinta ajankohdaksi siis. 

Sen lisäksi että kultakauden taitelijat rakentavat paviljonkia yhdessä pohjanmaalaisten ja helsinkiläisten timpurien kanssa, saamme seurata myös nuoren rakkauden ensiaskelia. Elias (Saska Pulkkinen) on nuori työväenluokkainen timpurisälli, joka on veljensä Kustaan (Jussi-Pekka Parviainen) vanavedessä saanut pestin Pariisiin. Siellä hän tutustuu ja ihastuu herraskaiseen nuoreen neitoseen Vernaan (Emilia Keskivinkka) joka on Grand Tourillaan pysähtynyt Pariisiin kummisetänsä kuvanveistäjä Ville Vallgrenin (Martti Suosalo) hoteisiin. Nuoren lemmen tiellä on Kustaan sekaantuminen  hämärähommiin (jotka liittyvät itänaapuriimme) ja tämän loukkaannuttua, Eliaksen vastuunkanto veljensä toimista. Loppu on varsin dramaattinen, ja yllättäväkin, mutta onneksi ihan lopuksi palataan vielä esityksen alkuun ja kaikki ratkeaa.

Taitelijajoukko on sekä viinaan- että naisiinmenevää, mutta ehditään sitä luomaan upeita teoksiakin. Vallgrenin lisäksi näemme lavalla Albert Edelfeltin (Janne Kallioniemi), Eliel Saarisen (Juha-Matti Koskela) ja Akseli Gallen-Kallelan (Hiski Vihertörmä) sekä Ellen Thesleffin (Pauliina Saarinen) ja Beda Stjernschantzin (Pihla Pohjolainen). Jokaisella oma tärkeä osuutensa niin Paviljongin kuin esityksen rakentumisessa. Suosalon kansansuosio on taattu ja hänen loistava tsaaritulkintansa krapulaisen Edelfeltin unessa on kieltämättä mieleenpainuva esitys. 

Näitä suomalaisia miestaiteilijoita/suurmiehiä kännäämässä on kyllä teatterien lavoilla nähty ihan tarpeeksi, eli kiva että tuli vaihteeksi muutama nainenkin sinne juhlimaan. Kaikki tekevät kyllä hienot roolityöt, ei sillä. Erityisesti Vihertörmän muhkea Gallen-Kallela jäi mieleen, ja Koskelan hiuspörrö. Niin ja Saarisen upea ääni!!

Duunariosastoa johtaa leppoisa Jansson (Mika Honkanen), joka on ottanut nuoren Eliaksen siipiensä suojaan. Tatu Siivonen on aina mainio musiikkipitoisissa esityksissä, kuten myös Santeri Helinheimo Mäntyläkin, nyt molemmat duunareina. Työmiesjoukkoa täydentää Marko Keskitalo. Mutta veljekset Elias ja Kustaa ovat ilman muuta ne päähenkilöt, heillä oli tosi upea duettokin. Jonka nimeä en tiedä, koska käsiohjelmassa ei ollut kappalelistausta lainkaan!

Näyttämöllä nähdään myös mahtipontinen ruhtinas Tenishev (Aimo Räsänen) ja hänen suomalaismyönteinen vaimonsa Maria Tenisheva (Petra Karjalainen). Mainio pariskunta, jotka piipahtavat aina tuomassa Venäjän ja tsaarin ei-niin-positiiviset terveiset. Lisäksi pienessä mutta tärkeissä sivurooleissa kiihkeänä Larissana on Petra Ahola ja Anne-Marie Alaspää katkerana Virginienä (Edelfeltin rakastajatar). Lisäksi loistava kymmenhenkinen ensemble jotka muuntautuvat moniin rooleihin. Erityisen kivaa oli katsoa lavalla ensemblen monenlaisia vartaloita, ei vain aina niitä solakoita! Joukkokohtaukset olivat kyllä mahtavia, ja hienosti ohjattuja. 

Upeat tanssilliset kohtaukset limittyvät esitykseen useissa kohtauksissa, saumattomasti ja sulavasti. Petri Kauppisen koreografiat ovat oleellinen osa visuaalista kokonaisuutta. Välillä mukana oli "lakanoita", sateenvarjoja tai taulunkehyksiä, välillä tanssijat muuntautuivat patsaiksi. Aina yhtä sulavaa ja harmonista. Ja tanssijoiden elävä Liekki-ryijy!

Lavastaja Hannu Lindholm (jonka hienon "50 vuotta lavastajana" juhlanäyttelyn avajaisia vietettiin ennen Momentum 1900 -ensi-iltaa teatterin yläaulassa) on taas kerran loihtinut kauniin lavastuksen. Näyttämön poikki kulkeva silta, Gallen-Kallelan freskot näyttämöä kehystäen, paviljongin sisustus ja moni pieni yksityiskohta. Välillä lavastuselementit ilmaantuvat kuin tyhjästä ja katoavat samalla tavalla.

Vähintäänkin yhtä oleellinen kuin lavastus on videosuunnittelu, josta vastaa Eero Auvinen (kuten valoistakin). Ne luovat Pariisin tähtitaivaan ja kuutamon, maisemat Eiffel-torneineen kaikkineen, nostavat esiin nostalgisia vanhoja valokuvia ja tsaarin palatsin loistoa. Henkeäsalpaavan komeaa! Projisoinnit ja videot sulautuvat yhteen lavastuksen kanssa saumattomasti. Kalle Nytorpin äänisuunnittelu täydentää massiivisen uljaan näyttämökokonaisuuden.

Marjaana Mutanen on hoitanut valtavan työurakan suunnitellessaan niin puvut kuin kampaukset ja maskitkin. Kokonaisuus on todella mittava. Ei voi kun ihmetellä sitä mielikuvituksen lentoa ja tarkkaa tutkimustyötä mitä näiden satojen vaatekertojen luomiseen on mennyt. Erityisesti Gallen-Kallelan viirulliset housut, Stjernschantzin keltainen koristeltu takki ja timpurien juhla-asut olivat kauniita. 

Musikaalissa tärkeässä osassa on tietenkin musiikki. Eeva Kontu jatkaa säveltäjänä samoilla linjoilla kuin aiemmissakin teoksissaan. Monipuolista musiikkia, kauniita hitaampia teoksia, aika paljon modernia rap/hiphop-tyylistä (ehkä aiempaa enemmän), joissa laulajat vetävät Heikki Salon lyriikoita konekivääritahtia. Taas kaipasin käsiohjelmaan biisilistaa! Musiikin ansiokas sovitus on kolmikon Kontu, Tony Sikström ja Paavo Malmberg käsialaa ja jousikvartettisovitukset Marko Hilpon. Lavalla, tai itseasiassa korkealla yläilmoilla parvella, musisoi jousikvartetin ja kapellimestarin lisäksi yksi muusikko operoiden elektroniikkaa, lyömäsoittimia ja koskettimia. Rytmiä ja vauhtia oli, ja tarttuvia kertosäkeitä. 

Kustaan voimaballadi Tässä seison ja janoan elämää oli komea, kuten myös Sammuta sinä minä sytytän. Ja jotenkin Valoon, valoon, valoon toi mieleeni Tytöt 1918 -musikaalin. Eliaksen ja Vernan duetto Sinut löysin, sinut tahdon tai ehkä Ollaan aina elossa oli myös kaunis. Ja tottakai Mikä muuttaa maailmaa. Biisien nimethän ovat ihan vain arvailua... koska käsiohjelmassa ei ole biisilistaa (tilaa olisi kyllä ollut).

Momentum 1900 vaatisi melkein toisen katselukerran, että saisin paremman otteen runsaudensarvesta mikä vyöryy näyttämöltä katsomoon. Komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa kyllä, mutta välillä tuntuu että aistit menevät tukkoon kun kaikkea on niin paljon. En pysty keskittymään kunnolla upeisiin projisointeihin, kun samaan aikaan lavalla tapahtuu paljon ja kaikkea. Sellainen jonkunmoinen ähkyhän tästä siis seuraa, mutta positiivisella tavalla. Aiheet ovat laajoja ja tärkeitä, ihmisiä on lavalla iso määrä, paljon kiinnostavia kohtaloita ja tapahtumia. Pieni katsoja tuntuu hetkittäin musertuvan tämän kaiken alle. Ymmärrän kyllä mittakaavan, ei 120-vuotisjuhlanäytelmä voi olla mikään Kellariteatterissa esitettävä kamaridraama. Sikäli Momentum 1900 täyttää tehtävänsä hyvin. Lisäksi se on oivallinen lisä kotimaisen musiikkidraaman alati kasvavaan varastoon. Sellainen mikä on vain koettava.

En tiedä oliko känniääliöiden jääkiekkojuhlat Havis Amandan ympärillä se kohtaus minkä halusin nähdä, mutta toisaalta se muistutti siitä miten kauneinkin taide voi päätyä rahvaan kiipeilytelineeksi. Vallgrenin muotoillessa patsastaan hän mietti että vielä sadan vuoden päästä ihmiset "tulevat vaalimaan hellyydellä tätä tyttöä". Niinpä. Jonain päivänä suomalaiset kerääntyvät isänmaallisiin juhliin patsaan ympärille. Ei silti ehkä ihan sitä mitä Vallgrenilla oli mielessä. Myös köydenveto tanskalaisten ja suomalaisten välillä hauskuutti. 

Yksi Momentum 1900:n viesteistä on se, että taide muuttaa maailmaa ja on suurempaa kuin politiikka. Tämä pitäisi muistaa kaikkina aikoina, myös vaikeina. Miten paljon venäjävastaisia viestejä suomalaiset aikoinaan paviljonkiinsa ja sen esittelemään taiteeseen ujuttivat. Ei voi kuin ihailla sitä kekseliäisyyttä. Ja miten paljon siitä kaikesta on saatu mukaan tähän esitykseen. Venäläiset koittavat kaikin mahdollisin tavoin sabotoida Suomen paviljongin valmistumista, mutta niin vain nerokkaat suomalaiset onnistuvat. Bravo siis Salo ja Peltola sekä kaikki muutkin. Yllättäen tämä on varsin ajankohtainen esitys maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi. Momentum 1900 tarjoili siis paljon hyvää ja kaunista, ja on aivan passeli teos juuri tähän aikaan ja tähän teatterin juhlavuoteen. Ainoana moitteena (ähkyn lisäksi) biisilistan puuttuminen käsiohjelmasta. Jonka taisin jo muutaman kerran mainitakin...

Teatterin sivuilla on muuten paljon taustatietoa niin esityksestä kuin päähenkilöistäkin, kannattaa tutustua. Hauskaa että niin erilaiset teokset Tampereen teatterin viime viikolla ensi-iltansa saanut Anastasia ja Momentum 1900 ovatkin niin niissä on paljon yhteistä: Venäjä-kytkökset ja Pariisi!

Ensi-illan avasi Tampereen pormestarin Anna-Kaisa Ikosen juhlapuhe, mistä huokui rakkaus kulttuuriin ja teatteriin, erinomaista!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suomen hevonen / Pyynikin kesäteatteri 20.7.2022

Sirkku Peltolan kirjoittama Suomen hevonen on kyllä yksi nykynäytelmäkirjallisuuden klassikoista, siitä ei ole epäilystäkään. On siis mainiota että se nähdään nyt myös Pyynikin kesäteatterissa, kierrettyään varmaan Suomen kaikki isommat ja pienemmät kesäteatteripaikat vuosien ajan. Ja vieläpä niin että Peltola itse ohjaa. Viime vuosina Pyynikillä on nähty aika vaihtelevantasoisia juttuja, joten nyt luvassa mainio teksti.

Vaikka näytelmä on kirjoitettu jo vuonna 2001, niin yllättävän ajankohtainen se on vieläkin, siis suurilta teemoiltaan. EU-liittymiset ja markka-ajat on toki ohitettu, mutta noin niinkuin pääpiirteittäin; kyllä hyvä teksti koskettaa ja liikuttaa aina. Tämä on siitä ovela näytelmä että katsoja siirtyy itkusta nauruun ja takaisin aika soljuvasti. Kimurantit perhesuhteet sovitettuna yhteiskunnalliseen kritiikkiin on Peltolan tavaramerkki.

Näin tämän Tampereen työväen teatterissa 2005, ja on riemastuttavaa nähdä miten osa näistä alkuperäisistä näyttelijöistä on vielä mukana. Aimo Räsänen huikentelevaisena Kai Kotalana, Tuire Salenius tämän kärsivänä äitinä Ailina ja Miia Selin reippaana Jaanana. Edelleen kaikki rooleissaan kuin kotonaan (no toisaalta näitä rooleja he esittivät kaikki jatko-osatkin). Tällä kertaa mainion äidin saappaisiin astuu Mari Turunen, ja aika taitavasti hän vanhan rouvan roolissa sanaileekin. Juhani Laitala on Lassi, ex-vaimonsa ja ex-anoppinsa kanssa asuvana maatalon isäntä. Teija Auvinen on tämän uusi naisystävä ja Petra Ahola taas KK eli Jaanan rempseä kaveri. Siinäpä se porukka sitten onkin, täydennettynä oikealla suomenhevosella, joka meidän näytöksessämme oli Kopsahovin Clara. Kovin pieni rooli heposella kuitenkin oli, mutta pääsi sentään estradille.

Kaitsu on vähän luuseri, semmoinen peräkammarinpoika, joka haaveilee isoista rahoista ja karttelee kouluja ja työntekoakin. Oiva suunnitelma rahdata Suomesta vanhat hevosraiskat Sisiliaan teuraaksi ja saaduilla rahoilla ostaa moottoripyörä. Jotenkin hän saa puhelahjoillaan isänsäkin mukaan tähän hullutukseen, ja tämä hankkii naapureilta vielä lisää hevosia. Mitäpä EU-Suomessa vanhoilla hevosilla tekisikään ja kun kohta niiden teurastuskin hankaloituu, uudesta hautaúsmaksusta puhumattakaan. Kyllä Harmo joutaa lähteen kun ei oo enää mitään funktioo, niinkuin Kaitsu asian esittää. Tästä alkuasetelmasta lähtevät tapahtumat niinsanotusti laukalle.

En muistanutkaan miten surkuhupaisaa on Kotaloiden lihatalkoot kun hevosrekka ajaakin ojaan ja miten vaikeaa Lassilla on hevoslihapullien syönti. Peltolan teksti on niin hersyvää ja napakkaa, mutta samaan aikaan vähän tragikoomistakin. Jotenkin on kuvaavaa miten Lassilla ja Aililla on tuvassa omat vesisangot. Ja mikro arkkurahoineen on mummun. Ihminen näemmä sopeutuu monenlaiseen elämään, Lassikin tottuu asioiden salailuun perheen naisväeltä. 

Hannu Lindholm on toteuttanut lavastuksen hyvinkin realistisen näköisillä tulosteilla. Siinä on niin maitolavat kuin ulkorakennukset. Toki Kotaloiden tupa on ihan "perinteinen" lavastus eikä vain kulissi. Aluksi katsoin tulostettuja lavasteita vähän säälien, eiväthän ne sovi lainkaan Pyynikin luontoon! Mutta kyllä ne sopivatkin, kun silmä hieman tottui. Yllättävän realistiset ja kolmiuloitteiset. Marjaana Mutasen puvut henkivät 2000-luvun alkua ja vähän junttimaista maalaismeininkiäkin. 

Kaitsun harrikka-ajot ryyditetään sopivalla musiikilla: Ace of Spades ja Easy Livin' raikaa Pyyynikillä mehevästi. 

Näyttelijät ovat kyllä oivallisia kaikki, mutta jotenkin Tuire Saleniuksen lakoninen Aili iskee sydämeeni eniten. Hän on katkera monestakin asiasta, mutta eteenpäin on silti mentävä. Jos yksi elämän kohokohdista on ollut Lucia-neidon rooli silloin joskus nuorena...

Ihana oli palata näiden hahmojen pariin taas pitkästä aikaa. Loppu oli peltosmaiseen tapaan katkeransuloinen. Huumori on mustaa ja välillä tulee miettineeksi saako tälle edes nauraa. Surku ja sääli tulee näitä ihmisiä, mutta sitten taas toisaalta, itsepähän ongelmansa ovat luoneet. Lassi siksi että lähtee mukaan kaikenlaiseen poikansa hömpätykseen, eikä täytä EU-papereita. Ja Kaitsu tietenkin siksi kun on vähän ketale. Kukapa vanhempi ei halua auttaa lapsiaan ja painamaan villaisella tämän töppäyksiä. Sisilia hiljennetään mummun arkkurahoilla, vaan milläpä mummu sitten haudataan kun Repinkin siivutetaan. Voi näitä! Uskon että tämä toimii oikein mainiosti myös heille keille Kotaloiden sakki on ihan tuntematon perhe.

Esityskuvien copyright Katri Dahlström
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mummun saappaassa soi fox / Tampereen komediateatteri 24.10.2020

Olen nähnyt tämän Sirkku Peltolan hieman vanhemman näytelmän Mummun saappaassa soi fox (2001) neljä vuotta sitten Riihimäen teatterissa, ja teksti teki vaikutuksen. Siispä ilman muuta katsomaan kun se nyt tuli taas Tampereelle, kirjoittajan itsensä ohjaamana ja upean näyttelijäjoukon esittämänä. Tämä on samaan aikaan haikea perhetragedia että hersyvä komedia.

Näytelmä tapahtuu vuonna 1999, mutta Peltola ei halunnut päivittää tekstiä tähän aikaan. Niinpä moni asia kuulostaa korviin aikansa eläneeltä, mutta samalla jotenkin niin nostalgiselta. Eletään vielä markka-aikaa, asioidaan Tiimarissa ja Aholaidassa, levitetään leivän päälle Voimariinia, päällystetään hyllypaperilla kaapiston hyllyjä (tai saattaahan moni tehdä näin vieläkin). Mutta on niin paljon niitä juttuja mitkä ovat ihan tätä päivää. Perheen isän Veinin lomautus, vanhempien avuttomuus lastensa kanssa, perheen kommunikointiongelmat, koulukiusaaminen... Siinä mielessä hyvin ajaton näytelmä.

 

 

Perheessä on siis paljon sohvalla istuva Veini (Aimo Räsänen), hiirulaismainen kioskimyyjänä raatava äiti Moonika (Miia Selin), 17-vuotias kapinoiva ja maailmantuskaa poteva tytär Janita (Marika Heiskanen) sekä 8-vuotias taiteista kiinnostunut poika Tarmo (Leevi Rauhalahti). Vanhemmat ovat hyvää tarkoittavia, mutta täysin pihalla mitä lapsille oikeasti kuuluu ja tapahtuu. Kommunikointi on pinnallista ja hössöttävää, ja vaikka ulkopuolisetkin puuttuvat lasten asioihin, niin vanhemmat vaan muistelevat omia lapsuusjuttujaan ja höpisevät omiaan. Vanhemmuus on yhtälailla hukassa kuin elämäkin. Selvästi he tykkäävät toisistaan ja lapsistaan, mutta vailla ymmärrystä elämän realiteeteistä.

Valjunvärisessä rintamamiestalomiljöössä asuu perhe jolta on elämän eväät kadonneet jonnekin. Ei meidän poika ja ei meidän perheessä -argumentit kuulostavat aika ahdistavilta. Miksi nämä vanhemmat, vaikka kuinka paljon puhuvat, eivät puhu oikeista asioista? Miten voi olla niin vaikea uskoa ettei pojalla ole kavereita ja että tätä kiusataan? Sitten sitä pohditaan missä näitä ongelmanuoria oikein kasvaa - no jospa katsoisit Veini vaikka peiliin. Ihan vihaksi melkein pistää tämä vanhempien avuttomuus! Tunteisiin menee siis eli hyvän näytelmän merkki sekin.

Ja kun tytär noin vain ilmoittaa muuttavansa poikaystävän luo (siis ovella mennessään makuupussin kanssa ulos), niin äiti tuputtaa mukaan pöytäliinoja ja omenoita. Ehkä tämä on sellainen perisuomalainen reaktio. Kun ei osata sanoin kertoa välittämisestä niin koitetaan edes teoilla.

 

Hannu Lindholmin lavastus on hailakka ja aneeminen, kuvastaen hyvin koko tätä porukkaa. Tytär Janitan leiskuvanpunainen tukka on ainoa väriläikkä koko näyttämökuvassa. Rintamamiestalon valokuva taustalla sulautuu orgaanisesti kalliorinteen kautta keittiö/olohuoneeseen. Teksti on elämänmakuista ja todentuntuista, ja siten siis hyvin sirkkupeltosmaista. Samaan aikaan pakahduttavaa ja hersyvän hauskaa. Kaisa Savolaisen puvut ovat sopivan ysäriä (kuten myös Shakiran ja TikTakin biisit) ja sopivan valjuja tälle perheelle.

Näyttelijät ovat hyviä, tottakai. Aimo Räsänen on aina varma valinta, ja tuttuja maneereita katsoessa tulee turvallinen olo. Tasaisen hyvä ja juuri sellainen mitä odottaakin näkevänsä. Toisaalta se hieman ehkä ärsyttääkin, onko hän liian tuttu ja turvallinen? Miia Selin tekee tosi hienon roolityön vaisun ja alistuneen äidin roolissa. Upean suorastaan. Parin välillä on kemiaa ja lämpöä, Veini ja Moonika ovat hitsautuneet hyvin yhteen. Välillä kipinät sinkoavat, mutta sitten taas syödään appelsiineja yhdessä. Marika Heiskasen joraukset ja ahdistumiset ovat teinikäytöksen ytimessä. Tuukka Huttunen on liikuttava (liikunnallinen myös) opettaja, joka kokee romahduksen sohvalla sekä jämäkkä poliisi, jota mökin rakennushommat taitavat kiinnostaa sittenkin enemmän kuin huumekaupat. Opettaja tuo esille hyvin miten työyhteisöissäkin kiusataan ja miten vähän asiat ovat kouluyhteisössäkin muuttuneet parinkymmenen vuoden aikana.

Niin paljon turhaa puhetta, niin vähän oikeaa välittämistä. Ehkä siinä on kiteytettynä tämän perheen ongelma. 

 

Mutta tämä on silti ihana näytelmä katsoa! Ei ihme että esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä järjestään.

Ainoa mikä jäi harmittamaan oli oman rivin päädyssä, siellä ei-käytävän-päässä, istuva mieshenkilö, jolla oli niin kiire väliajalle että halusi tunkea käytävälle ohitsemme. Sanoin että etkö näe että täältä poistutaan rivi kerrallaan, henkilökunnan ohjeistuksessa ja katsomosta takaapäin aloittaen. Mies ryysi silti ohitse, ennenkuin ehdin seisten antamaan tietä - ja jäi jumiin keskikäytävälle. Naispuoleinen seuralaisensa odotti fiksumpana omaa vuoroaan, kuten me kaikki muutkin. Toivottavasti hän antoi moukkamiehelleen palautetta (koska kuuli varmasti omat kommenttini aiheesta kävellessämme peräkkäin ulos katsomosta, mieshän kiiruhti edellämme). No, ehkä tyypillä oli vaan kiire vaikka vessaan, ajatellaan näin, niin ei ärsytä niin paljon. Käytöstavat (tai tässä tapauksessa niiden puute) oikein korostuvat näin korona-aikana.

 

Valokuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ikiliikkuja / Tampereen työväen teatteri 16.10.2020

Kun ensimmäinen näytös Sirkku Peltolan muokkaamasta Maiju Lassilan Ikiliikkujasta päättyi olin hetken äimän käkenä. Nytkö se Peltolakin lähti sketsiviihteen maailmaan? Näiden hölmöläisten touhuilleko pitäisi sitten nauraa? Välillä oikeasti tuntui että olisi katsellut jotain sketsiohjelmaa mainoskanavalta. Mutta toinen näytös avasi asiaa enemmän, ja aloin nähdä sen hömpötyksen taakse. Lopulta esitys jäi salakavalasti mielen sopukoihin kutkuttamaan. Työviksen lanseeraama "rehevän kansan rillumarei" on aika osuva kuvaus.

Ei Työviksen Ikiliikkujan tarkoitus olekaan olla vakavasti otettavaa taidetta, vaan nimenomaan kansan syviä rivejä (mitä ne ikinä ovatkaan tätä nykyä) liikuttavaa ja viihdyttävää "hömppää". Kyllä tämä helpon ja halvan rahan perässä juokseminen puhuttelee nykyihmistäkin, vaikka näytelmä on kirjoitettu reilut sata vuotta sitten. Hahmogalleria saa virneen katsojan suupieliin jo pelkällä olemuksellaan. Ryysyiset ja nuhruiset ihmiset pällistelevät pullonpohjalasiensa läpi Jaana Aron suunnittelemissa agraariasuissa. Vastakohtana kulahtaneille maalaisjunteille nähdään myös spedemäinen (ja tarkoitan tässä nimenomaan sitä Pasasta) Jorma Piikeli (Auvo Vihro) joka keekoilee niukoissa urheilusortseissa ja stetsonissa sekä wahlroosmainen Högforsin tehtaan edustaja (Panu Valo) vitivalkoisissaan. Nuhruista on tumma savupirttikin (Hannu Lindholmin käsialaa) ja sille raikasta vastakohtaa tuo agraari-Suomen vihannoivat kesämaisemat Tero Koiviston projisoinneissa.

Pirtamestari Hapatus (Tom Lindholm) ja jumalallisia pohtiva poikansa Nisse (Janne Kallioniemi) ovat päättäneet rikastua myymällä kehittämänsä ikiliikkujan. Vakaa usko äkkirikastumiseen ajaa heitä ja aika kuluu kiiltävää kapistusta säätäessä, siinä kun perheen naisväki pistää hihat heilumaan. Pielo-emäntä (Teija Auvinen) ja Hely-tytär (Ilona Pukkila) lahtaavat eläimet, ripustavat pyykit ja pitävät hommat kunnossa kun miehet säätävät, juopottelevat, haaveilevat ja turaavat aikaansa turhuuksiin. Ostetaan velaksi, koska kyllähän ikiliikkujasta saavat tulot sitten kattavat kaiken. Kauppakuvioihin sotkeutuvat jo mainittu Piikeli sekä turun murteella kiekuva agronomi Pullinen (Samuli Muje) ja viinaan menevä tilallinen Hilattu (Mika Honkanen) - se varsinainen sketsihahmokolmikko. Kun vielä nuori tanssiinmenevä Junu (Panu Valo) kosiskelee Helyä, pelimanniäitinsä Beatan (Anna-Mari Kivimäki) soittaessa taustalla, on henkilökavalkadi valmis. Kivimäen säveltämä kansanmusiikkipoljentoinen haitarimusiikki onkin varsin sopivaa tähän, ja aina välillä pistetään tanssiksi. Musiikista isot aplodit.

Ja kyllähän tämä koko porukka pistelee parastaan komedianäyttelemisen saralla. Erityisesti Kalliomäki tekee hurjan hienon roolityön sönköttävänä Nissenä, joka pitää itseään kirjanoppineena ja lausuu "latinaa". Mutta sanoo hömelö Nisse ihan viisaastikin: mikään ei ole mahdotonta jos vaan yrittää. Niin, paitsi ehkä ikiliikkujan keksiminen. Nissen lapsenusko on liikuttavaa: "Nyt ei muuta kun käydään senaatissa nostamassa fyffet jolla koko tämä shoppailupaljous maksetaan".

Ikiliikkuja on myös hyvin liikunnallinen esitys. Timo Saaren koreografiat ovat vauhdikkaita ja jatkuva liike vie esitystä eteenpäin. Taukopaikat tuovat suvantokohtia menon keskelle. Tähän liittyen katsoja voi tykönään pohtia mikä se loppuviimein ihmistä oikein liikuttaa, rahanahneus vai rakkaus, vaiko uteliaisuus? Vaiko musiikki kuten tässäkin nähdään.

Peltola sotkee Lassilan hersyvään kieleen (trollottaa, köpö töppö) nykysuomea ja sen ilmaisuita (nyhtökaura, selfie-kepakko, räjähtelevät lepakot, sori siitä) ja tuloksena on hykerryttävä kielten sekamelska. Ihan pätevältä kyllä kuulostaa eikä lainkaan ristiriitaiselta. Sanasotailu on kivaa kuunneltavaa. Peltolaan voi kyllä aina luottaa, niin kirjoittamisen, dramatisoinnin kuin ohjauksenkin osalta.

Voin hyvin kuvitella miten tämä tulkinta olisi överiksi vedettyine kansanhahmoineen naurattanut silloin sata vuotta sittenkin, vaikka osa sanonnoista ja viittauksista täähän päivään olisikin mennyt ohi. Samalla tavalla Shakespeare viihdytti rahvasta kansankomedioillaan. Hykerryttää enemmän kuin ääneen naurattaa, jos kohta ensi-illassa näkyi suurta riemua osassa katsojissa. Siitäkin tuli hyvä mieli itselle, kun katsoi miten tämä koronan murjoma kansa ilakoi. Salakavala komedia siis.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Koiran morsiamet / Tampereen työväen teatteri 5.12.2019

Sirkku Peltolan uusi näytelmä on aina Tapaus. Valitettavasti minulla kesti tällä kertaa melkein kaksi kuukautta nähdä tämä, koska ensi-ilta oli jo lokakuun alussa. Mutta hyvää kannattaa odottaa.

Peltolan näytelmät ovat kahdenlaisia. Niitä suuren näyttämön massiivisempia esityksiä ja sitten pieniä, intiimejä ja parhaimmillaan hyvin pienissä katsomoissa. Pidän kyllä molemmista; Peltola on aina kumminkin sen pienen ihmisen puolella, oli näyttämön ja ensemblen koko mitä tahansa. Koiran morsiamet on ihmissuhteiden keskiössä. Vain kolme näýttelijää tarvitaan, ja siinä kaikki. Hieman jo iäkkäänpuoleiset, elämän ehtoopuolella olevat sisarukset Valma (Sari Mällinen) ja Tulikki (Teija Auvinen) asuvat yhdessä. Tulikki on vajonnut loputtomaan apatiaan sohvan pohjalle, jalka kipsissä (Peltola kertoo nauhalla esityksen alussa, että Auvinen on ihan oikeasti jalka kipsissä ja kulkee kyynärsauvoilla, eikä se kuulunut rooliin alunperin), kuin kuolemaa odottamaan. Valma sen sijaan hoitaa talouden, sen minkä osaa ja pystyy, ja siinä sivussa haikailee naapuruston nuoren juristiplantun Andyn (Saska Pulkkinen) perään. Tai ei enää edes haikaile, vaan suorastaan stalkkaa. Seisoo pihalla ja puhelee itsekseen, miehen ikkunoita tiiraillen.

Näiden kahden naisen sanailua kuullaan, tai oikeastaan ensimmäisessä näytöksessä Valma on äänessä, loputtomia monologejaan jupisten. Hauskoja, koskettavia ja tajunnanvirtaa tursuavia. Itse asiassa kuluu yli puoli tuntia ennenkuin Tulikki edes varsinaisti avaa suutaan ensimmäistä kertaa. Monen sattumuksen kautta toisessa näytöksessä roolit ovat vaihtuneet ja nyt on Tulikin vuoro ottaa ohjat käsiinsä, muutenhan Valma kuolee käsiin.

Näiden kolmen tragikoomisen hahmon kohtalo kietoutuu tiukasti yhteen, halusivatpa he sitä tai eivät. Andy nyt ei ainakaan halua, mutta ei voi asialle mitään. On jotenkin koskettavaa seurata miten aika tekee tehtävänsä ja miten kuviot ja dynamiikka muuttuu. Nämä ovat niin inhimillisiä hahmoja ja dialogi on niin... no, elämänmakuista, niin kliseeltä kun se kuulostaakin. Niinkuin vain Peltola sen osaa. Ja vaikka naiset ovat kaiken keskiössä, niin näemme myös Andyn hahmossa muutosta, ja elämän realiteettien kääntymistä. Koko habitus muuttuu, niinkuin kyllä siskoksillakin. 

Hannu Lindholmin taustalavastuksessa on projisoinnit kerrostaloista sekä lähimetsästä. Virkistävän erilaista. Muuten naisten koti on aika pelkistetty, sohvan ollessa keskiössä. Marjaana Mutasen puvut ovat beigeä, ruskeaa, harmaata. Nuhruista, vanhojen ihmisten asuja. Melkein voin haistaa katsomoon sen hieman ummehtuneen, tunkkaisen tuoksun. Sen mihin sekoittuu vuosikymmenten patina ja elämä. Sama hänen maskeerauksessaan: kun Valma laittautuu Andyä varten, hän todellakin laittautuu. Naiset ovat elämän kolhimia, ja turvautuneet toisiinsa aina. Elämä on aika rajoittunutta, pieniin ympyröihin. Valmalle ilon tuo Andy ja heidän kuvitteellinen suhteensa, ja Tulikille lintujen äänet ja niiden tunnistus.

Koiran morsiamet kertoo mielenterveysongelmista, vanhuudesta ja sen moninaisista vaivoista, yksinäisyydestä ja kaipuusta. Kaihosta. Ehtiikö sitä elää ennen kuin kuolee? Millaista on rakastaa saamatta vastakaikua. Mukana on paljon elämän pieniä huomioita; Lidlistä ja linnuista, hylätyistä koirista ja hylätyistä ihmisistä. Ja hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä, eihän tämä muuten olisi Peltolan näytelmä! Onneksi näillä siskoksilla on edes toisensa, koska paljon muuta heillä ei enää ole. Surumielinenhan tämä toki on, mutta se kuuluu asiaan. Surullisuudesta huolimatta jotenkin optimistinen loppu kuitenkin. Toiveikas.

Kyösti Kallion valo- ja äänisuunnittelu on hienovaraista. Pimennyshetkien avulla siirrytään kohtauksesta toiseen ja muutenkin kaikki on viipyilevää. Niinkuin koko näytelmäkin tavallaan. Ei ole kiirettä mihinkään, kahteen ja puoleen tuntiin.

Bonuksena lavalla nähdään myös koira, Penni nimeltään! Ja kuullaan koskettava loppulaulu (jonka aikana en ollut ainoa joka pyyhki silmiään).

Koiran morsiamet on jo Peltolan kolmaskymmenes näytelmä! Kolmaskymmenes! Ja kynä ei osoita mitään ruostumisen merkkejä. Tuttuun tapaan hän myös ohjaa oman tekstinsä. Taas kerran yksi sulka lisää hattuun, ja uusi pienisuuri näytelmä kiertämään toivon mukaan Suomea. Menkää katsomaan ja kokemaan inhimillisiä tunteita.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kaikkihan me onnumme / Teatteri Verso 27.3.2019

Kun tarjoutuu mahdollisuus nähdä Sirkku Peltolan vanha näytelmä lavalla niin ilman muuta tartun tilaisuuteen. Kaikkihan me onnumme on julkaistu jo 1997, ja on siten aikalailla alkupään näytelmiä. Paljon on virrannut vettä Tammerkoskessa sen jälkeen, ja paljon näytelmiä ilmestynyt. Hienoa että jotkut ryhmät tarttuvat myös näihin vanhoihin teksteihin, siitä hatunnosto Teatteri Versolle!

Kaikkihan me onnumme on Venla Wacklin-Mäki-Kerttulan ohjaama parituntinen ja pienimuotoinen esitys, kamarinäytelmäkin ehkä. Hyvin sirkkupeltosmaista eli pienen ihmisen asialla ollaan. Dialogi on lyhyttä ja jopa töksähtävää; nämä ihmiset eivät ole mitään verbaalivirtuooseja, vaan tavallisia suomalaisia ihmisiä. Menestynyt Erik (Niko Luopa) kohtaa yhtäkkiä menneisyydestä tutun miehen Aimon (Vesa Luoto) - joka tietämättään pelasti hänen henkensä. Sinä onnuit minulle elämän. Kaikki on ollut menestystä sen jälkeen.

Nyt hyvitystarve on valtava ja miehet juhlivat "jälleennäkemistään" railakkaasti lähikuppilassa. Kostean illan tuloksena ruokamyrkytys ja sököt munuaiset. Isoin osa näytelmää vietetäänkin sairaalahuoneessa. Miesten kohtalot ovat jumittuneet yhteen, ja Erik kääntyy syyttämään Aimoa epäonnestaan. Aimo on aika reppana, lapsesta asti nilkku ja muutenkin hieman surumielisen hahmon ritari. Miesten väliset erot korostuvat sairaalavuoteissa. Erik on monella mittarilla elämässään pärjännyt, siinä missä Aimo ei ole. Erikin vaimo Marjuli (Minna Närhi) on kaunis ja liitto lapsettomuudestaan huolimatta menestys. Vai onko?

Aimolla on parikymppinen maailmanparantajahenkinen tytär Sinikka (Vilma Wacklin) ja hyvää tarkoittava homssantuuhölöttäjä-äiti (Tarja Halinen). Kuudentena henkilönä hääräävät sisarukset Leila ja Leena (Marianna Sandström), joista toinen huolehtii miehistä kapakan tarjoilijana ja toinen tehokkaana sairaanhoitajana. Kummallakin elämä mennyt miten menee, ei kehuttavammin. Elämää suurempaa rakkautta, josta olisi arki kaukana, sitä janotaan.

On kiinnostavaa nähdä miten miesten välinen suhde kasvaa, muuntuu ja kehittyy näytelmän edetessä. Pienen takauman avulla kurkistamme viidentoista vuoden päähän, mitä oikein tapahtui ja miksi Erik katsoo olevansa elämänsä Aimolle velkaa. Aimohan ei moista asiaa muista lainkaan, mutta jos kerran toinen haluaa hyvittää jotain, niin sopiihan se. Ilmainen kalja kelpaa aina. Myöhemmin sairaalassa Erik katkeroituu ja toki Aimosta saa taas oivan kohteen. Kun elämä ei mene omien suunnitelmien mukaan, niin muita on helpompi syyttää kuin ottaa omaa vastuuta. Onneksi Erik oppii ja kasvaa henkisesti eli kaikki toivo ei suinkaan ole menetetty!

Tykkään Peltolan tavasta tuoda näytelmään inhimillistä lämpöä, erehtyväisiä ja tavallisia ihmisiä, pieniä traagisia hetkiä, mutta sitten myös sellaista empatiaa ja sympatiaa mikä koskettaa katsojaa. Vaikka joku kuoleekin, niin sekin voi olla lopulta suuressa kokonaisuudessa hyväksi. Loppu on seesteinen ja tavallaan onnellinenkin. Kielellistä näppäryyttä ja pikkuvitsejäkin (perna/peruna) jota korostaa Erikin pilkunviilausmeininki. Mutta kyllä tästä silti huomaa miten paljon Peltola on näytelmäkirjailijana kehittynyt!

Kun kyseessä on harrastajateatterin esitys, niin katsojanakin sitä jo lähtökohtaisesti suhtautuu erilailla. Odotushorisontti on matalampi. Ei kukaan voi odottaa samaa tasoa kuin ammattilaisilta. Mutta taas kerran sain yllättyä positiivisesti. Se mikä ammattitaidossa kenties hävitään, se usein paikataan asenteilla. Nytkin lavalla nähtiin todella hienoja suorituksia. Okei, joillakuilla artikulaatio olisi voinut olla himppasen selkeämpää (ja muutamissa kohdissa musiikki peitti ääntä hieman), mutta ne on aika pikkuvikoja. Varsinkin Vesa Luodon Aimo oli sympattisesti rakennettu perusjörrikkä. Vaikka mies on jo valmis heittämään pyyhkeen kehään ja kauppaamaan elämänsä tyttärensä hyväksi, niin hänen sydämessään sykkii lämmin sydän. Niko Luopan Erik on alussa aika vastenmielinen, mutta hahmonkehitys toimii hyvin tarinan edetessä. Tyyppi on "täynnä oman elämänsä ihmettä", ja kykenemätön näkemään muiden ahdinkoa. Hersyvä tyyppi on sitävastoin sanavalmis Aimon äiti! Mikä persoona! Hyvin Tarja Halinen vetää tämmöisen hassahtaneen roolin, herättäen katsomosta monet naurut.

Näytelmässä hyödynnetään kolmehenkistä livebändiä (Patrik Palo-oja, Anu Saarinen ja Janne Lindstedt) esimerkillisesti. Harmi muuten, kun käsiohjelmassa mainittua huilistia ei kuultu, olisi sopinut hyvin tähän mukaan. Milloin porukka sai esittää ravintolan humppaorkesteria ja milloin muuten vaan taustamusiikkia. Yksi biisi toistui koko esityksen ajan: Ystävän laulu. Niin, olisiko mahdollista että niin erilaiset miehet kuin Erik ja Aimo voisivat ystävystyä? Lisäksi esityksessä musisoivat myös näyttelijät - varsinkin Niko Luopa esittämässä kitaran kanssa surumielistä biisiä oli hieno lisä. Ja eksistentiaalikriisiä potevan Marjulin tulkitsema Meiju Suvaksen alunperin esittämä kliseekimppu Tahdon sinut - kuunnelkaapa sen sanoja.

Kiva pieni näytelmä, ja on aina mukava nähdä että kävijämäärä yllättää henkilökunnan niin että väliaikatarjoiluissakin tulee ruuhkaa! Kaksi euroa kahvista ja pullasta ei ole paha hinta, joten minäkin lankesin teen pauloihin. Vielä kaksi esitystä jäljellä, joten suunnatkaapa Tampereelle Teatteri La Stradan tiloihin pikimmiten. Eipä lainkaan pöllömpi esitys!


Kuvien copyright Hannu Piirainen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pässi / Tampereen työväen teatteri 9.10.2018

Sirkku Peltolan uutukainen, Pässi, sai ensi-iltansa lokakuun alussa. Tekstiä on työstetty pitkään ja sen kirjoittamisprosessin aikana valmistui moni muu Peltolan näytelmä ja ohjaustyö. Hitaasti kypsytellen saa yleensä hyvää tulosta, ja niin tälläkin kertaa. Pässi on hyvässä (ja hieman myös pahassa) mitä tyypillisin Peltolan näytelmä. Vahvasti yhteiskunnallinen, lempeän humoristinen, ihmisläheinen ja kantaaottava.

Taas kerran Peltolan näytelmää tähdittää aivan loistava näyttelijäporukka. Ensinnäkin se että Tuire Salenius palasin eläkepäiviltään tekemään Hellä Puskan (!) roolin. Vanheneva hyväsydäminen nainen, joka asuu siskontyttärensä kanssa kaksin - ja piilottelee paperitonta irakilaista lampolassaan. Hellä on ajassa kiinni ja koukussa Pokemoniin. Chatit ja googlet ovat ihan arkipäivää ja akun loppuminen on liki katastrofi. Niin sympaattinen hahmo, ja Salenius puhaltaa ihanan lämpimän hengen Hellään. Sympatiaa saa osakseen myös elämässään hieman väliinputoajan oloinen Anita (Miia Selin). Romanssi Damirin kanssa on päättynyt pettymykseen ja vatsassa kasvavaan vauvaan, ja nainen on erakoitunut tätinsä kanssa maalle, jelppimään naapurin isäntää koiranulkoilutuksessa. Asiat eivät todellakaan ole menneet niin kuin Anita olisi halunnut ja suunnitellut. Tyypillinen Peltolan kirjoittama ihmiskohtalo siis.

        

Näiden kahden naisen elämään kirjaimellisesti tupsahtaa remppamieskaksikko Leksa (Aimo Räsänen) ja Hebu (Tommi Raitolehto) Ja mikä hersyvä pari tämä onkaan! Räsänen on ihan elementissään outoja luontofaktoja suoltavana tauluvaraston omistajana, joka nyt vaan on hieman mukana tässä kaverinsa kattofirmassakin. Omituinen höpöttäjä, mutta tavattoman rakastettava hahmo kaikessa kömpelyydessään. Jotenkin aito ja rehellinen mies kuitenkin. Hebu taas on ärhäkkä pölvästi, jolla asiat ovat menneet pieleen ja suhde tyttäreenkin kärsii miehen toilailuista. Selkävaivainen ja äkkiväärä mies, jolla ei myöskään ole tainnut elämä kulkea ihan haaveiden mukaisesti. Osa Leksan jutuista menee tältä ihan ohi, mutta sisimmissään Hebukin on ihan symppis. [Lisähuomiona pitää todeta, että Työviksen pressitilaisuudessa edellisellä viikolla en meinannut tunnistaa Tommi Raitolehtoa lainkaan kun näimme Pässistä pätkän. Okei, istuin hieman kauempana, mutta Klamydia-Veskun näköiseksi maskeerattu mies oli liki tunnistamattmaksi laitettu. Bonusta maskeerauksesta siis. ] Parivaljakko on selkeästi hitsautunut hyvin yhteen monilla työkeikoillaan. Aivan esityksen loppumetreillä näemme myös Samuli Mujeen aika sympaattisena eläinlääkärinä, jonka rinnassa sykkii lämmin sydän.

Sokerina pohjana näyttelijäkaartissa on ihana Auvo Vihro. Kolmessa pienessä, mutta hyvin tärkeässä roolissaan. Kaikkia näitä yhdistää se että he ovat riippuvaisia muista ihmisistä. Kainuunharmaspässi Jokke joutuu jakamaan lampolansa vieraan miehen kanssa, mutta mörököllin perusäijän tavoin alistuu kohtaloonsa. Lampaalla on karvareuhka päässä ja turkisliivit yllä - sekä piikkipohjaiset kopsuttavat tossut. Jokke on sellainen totuudentorvi ja kommentaattori. Lampaan lisäksi Vihro esittää 9-vuotiasta Tinjaa, Hebun tytärtä, joka asuu äitinsä kanssa. Isäänsä ikävöivä pikkuvanha Tinja on hellyyttävä ja oivallinen roolityö. Täysin uskottavasti Vihro näihinkin nahkoihin ui, pinkki reppu ja tennarit apunaan. Kolmas tyyppi on sitten Damir, tuo kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut ja viranomaisia siten pakoileva sellisti. Tähtiä öisin katsellen ja lampolasta exän pyöristyvää vatsaa katsellen mies toivoo tavallista elämää. Jatkuva epävarmuus rassaa. Hellä salakuljettaa miehelle ruokaa, mutta Damir kaipaa muutakin seuraa kuin jörön pässin. Ulkopuolisena Damir esittää tarkkanäköisiä kommentteja Suomesta ja yhteiskunnasta. Hänen mielestään maa on paratiisi - Hebun mielestä kylmä ja asuinkelvoton. Näkökulma-asioita. Itse asiassa kaikki nämä kolme Vihron esittämää hahmoa voivat hieman sivustakatsojina kommentoida aika kärkkäästikin nykymaailman menoa.

Näiden ihmisten puhuma kieli on niin tuttua Peltolaa. Siis sellaista hellän kömpelöä ja naiivin hauskaa. Lämmintä ja tuttua mitä on ollut jo ikävä. Naiset puhuvat yhdessä, eri asioista ja ristiin. Sukupolvien välinen kuilu vai mikä, mutta hyvin arkista. Välillä keskustelu muistuttaa pingisottelua.

Lavastaja Hannu Lindholm ja valosuunnittelija TJ Mäkinen ovat loihtineet TTT:n Eino Salmelaisen näyttämölle kauniin, liki sadunomaisen lavastuksen. Vanha, hieman rapistunut talonrähjä pienine lampoloineen. Kaiken keskellä rikkonainen katto, jonka takana tähdet tuikkivat. Hieman nukkavierua mutta kodinomaista ja pittoreskiäkin. Sinisen ja vihreän sävyt valoissa luovat hämyistä tunnelmaa. Valot siivilöityvät rikkinäisten lasiruutujen takaa ja yhdessä Kyösti Kallion herkällä kädellä suunnitteleman äänimaiseman kanssa luovat seesteisen ja haavemaisen tunnelman. Ensimmäinen näytös loppuu optimistiseen fiilikseen - kyllä asiat järjestyvät. Voisiko tämmöisessä harmoniassa muuta ollakaan? Ja ne lintujen äänet lopussa, viimeistään siinä vaiheessa itketti.

Marjaana Mutasen hykerryttävä vaatesuunnittelu on kuin pisteenä iin päällä. Jakkupukuinen Anita istuu miljööseen huonosti, mutta elämänkolhimat remppamiehet Leksa ja Hebu ovat kuin kotonaan. Ja kaiken kruunaan vihreään eleganssiin verhoutunut Hellä! Arkista ja toimivaa. Nämä ovat tavallisia ihmisiä. Yksittäisenä vaatekappaleena Hebun naisilta lainaama villatakki on mainio, juuri kaikessa epäsopivuudessakin.

Tykkäsin sellaisesta pienestä yksityiskohdasta kun muutamassa kohtaa näytelmää lavalla näkyvistä teksteistä. Tavallaan sellaisia ydinlauseita. Muiden armoilla, jostain aina falskaa, no songs. Toivo ja toivottumuus, niitä käsitellään paljon.

Loppu on siinä mielessä epätyydyttävä että se jättää paljon asioita avoimeksi. Eikä välttämättä ole ihan onnellinenkaan tämä loppu. Toisaalta, tarvitseeko näytelmän aina päättyäkään kivasti? Arvostan sitä että Peltola on tehnyt niin monenlaisia näytelmiä, ja 30. niistä eli Pässi jatkaa kunniakkaasti hienojen suomalaisnäytelmätekstien perinnettä. Suosittelen tätä Pässiä kaikille hyvän laadukkaan teatterin ystäville, mutta ennenkaikkea Peltolan näytelmistä pitäville.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tytöt 1918 / Tampereen työväen teatteri 25.1.2018

Päällimmäisenä ajatus: Tampereen työväen teatterin naiset osaavat laulaa. Herranjestas miten ne laulavat!! Eriikka Väliahde, Suvi-Sini Peltola, Petra Ahola, Emmi Kaislakari, Petra Karjalainen. Kun nämä leidit aukaisevat suunsa, niin katsoja tipahtaa penkiltä. Väittäisin että Suomen paras musikaaliensemble on tässä.

Tulin juuri kotiin Sirkku Peltolan käsikirjoittaman ja ohjaaman uutuusmusikaali Tytöt 1918 ensi-illasta. Olo on voipunut, hämmentynyt, surumielinen, ja sanalla sanoen aika sekava. Mitä tästä kolmituntisesta spektaakkelista voisin sanoa? Tätä on odotettu kauan ja hartaasti, maistiaisia kuultu ensimmäisen kerran jo aikaa sitten. Paljon odotin, paljon sain - mutta ihan erilaista mitä oikeastaan luulin saavani.

Kaikki on suurta ja mahtavaa, paitsi pieni ihminen Tampereella. Nämä tavalliset tehtaan tytöt, pumpulilikat, ja työmiehet, suutarit, ompelijattaret, hevoskuskit ja muut. Tulevat vedetyiksi mukaan, paremman elämän, paremman päiväpalkan, paremman ruuan, toivon ja tulevaisuuden takia. Kuka mistäkin syystä. Tämä on musikaali ja kertomus ennenkaikkea naisista. Erilaisista taustoista tulevista, mutta lopulta naiskaartiin liittyvistä.

Eeva Kontu on tehnyt loistavaa musiikkia aiemminkin, ja niin tekee nytkin. Tykkäisin vielä enemmän jos tykkäisin hiphop/rap-tyylisestä. Mutta kun se on niitä harvoja musiikkigenrejä (reggaen ohella) mistä mä oikeasti en tykkää lainkaan. Onneksi tässä oli muunkinlaista kamaa. Yksi sellainen Popeda-henkinen manserockrypistus (Minkä irti saa), voimaballadeja (kuten vaikka Lumen paino), upeita musikaalibiisejä (Sadan vuoden päästä, Housut), ja muuten vaan biisejä mistä tykkäsin (Kumoon, Punalikan kihlat). Ja sitten niitä mitkä ei ihan kolahtaneet. Mystisesti Kun jumala jätti Tampereen kuulostaa paikoitellen hyvin samalta kuin Viita 1949-musikaalin biisi Liian lähellä maata. Mutta kyllä näitä kuuntelee, toisista tykkää enemmän, toisista vähemmän. Jotenkin näin musikaali Hamiltonin jälkimainingeissa en kuitenkaan voi välttyä joltain samankaltaisuuksilta, vaikkei musiikki niin samanlaista olekaan. Ehkä se on se hiphop-tyyli? Tytöt 1918-maistiaisina kannattaa kuunnella Lumen paino ja Sankarihautajaiset.

Heikki Salon lyriikat sen sijaan. Ymmärrän että rap/hiphop-musiikissa riimit ovat ehkä vieläkin oleellisemmat kuin normaalissa musikaalimusiikissa. Ja Salo on hirmuisen hyvä lyriikoiden kirjoittaja, on ollut sitä jo vuosikymmeniä. Mutta silti riimit eivät aina toimineet, ainakaan joka biisissä. Vähän naiiveja, myötähäpeääkin aiheuttavia. Odotin että myös biisien sanoituksissa nämä naiset olisivat olleet kaiken keskiössä. No ovathan he, mutta jotenkin liikaa miesnäkökulmaa sanoituksissa silti on. Pitäisi kuulla uudelleen pelkkää musiikkia ja sanoja tarkempaan analyysiin.

Koko musikaali alkaa tyttöjen esittelyllä - kukin pukee lavalla olleen vaatemytyn päälleen ja kertoo nimensä, ikänsä ja mahdollisen kuolintapansa. Heti kättelyssä kerrotaan siis loppuratkaisut; eipä tartte miettiä esityksen aikana, että miten kullekin henkilölle mahtaa lopuksi käydä. Paljastus: suurimmalle osalle näistä meidän päähenkilöistä käy huonosti, tai vielä huonommin. Mutta kun esityksen pääaiheena on punaisten naiskaarti ja sisällissota, niin ei sitä mitään ruusuisia loppuja voi kukaan odottaakaan. Siis että kaikki nämä päähenkilöt jäisivät henkiin ja sulhotkin palaisivat terveinä rintamalta. Vaikka tässä on sellainen eskapismi-kohtaus, kun Aaltosen kenkätehtaalta löytyy punaiset pikkukengät, ja Rauha haaveilee ihanista kesähäistään sulhasensa Villen kanssa. Seuraa unenomainen irrallinen tanssinumerokohtaus (Suvihäät), jossa vaaleanpunaiset hattarapilvet ja ilotulitukset säkenöivät kilpaa ylisöpöjen kukkamekkojen kanssa. Pakoa arjesta, pakoa sodasta, pakoa kaikesta.

Tavallaan ymmärrän alkuratkaisun, ja ehdin jo suurimman osan unohtaakin eli sikäli kaikkien kohtalot tulevat yllättäen. Mutta tulee silti mieleen, että en minä dekkareistakaan lue loppuratkaisua koskaan ensimmäisenä. No joo, ei tämä ole dekkari mutta silti.

Lavalla on porukkaa, herranjee miten paljon. Toisaalta TTT:n suuri näyttämö on nimensä mukainen, joten kyllä sinne väkeä mahtuu. Emmi Kaislakari on loistava Rauha, hyvin naiivi ja nuori ja sinisilmäinen. Rauha ei liity housukaartiin, kuin vasta loppumetreillä. Emmin ääni ja lavakarisma ovat ihan omaa luokkaansa, ja taaskin saatoin ihastuksesta mykkyrällä ihailla hänen työtään. Välillä olisi tehnyt mieli huutaa katsomosta että älä ole niin lapsellinen! Toinen ikisuosikkini on Eriikka Väliahde. Tämän Martta on järkevä, jämäkkä ja pitää tunteensa kurissa. Taas kerran hienoa työtä.

Yksi kiinnostavimmista henkilöistä on Sigrid (Siikri), jota nuori nätyläinen Marketta Tikkanen antaumuksella tulkitsee. Sigridin tarina on kirjasta poiketen siirretty Valkeakoskelta Tampereelle, osaksi tätä muuta porukkaa. Sigrid on alussa voimakastahtoisen äitinsä jyräämä, niin joota hokeva ujo rassukka, mutta kyllä sieltä lopuksi jämäkkyyttä löytyy. Yhdessä vaiheessa Sigrid ja Lempi menevät kovistelemaan tehtaanjohtaja Vikströmiä, mutta sitten se kosto ei tunnukaan miltään. Sigrid pelkää omaa vihaansa. Tarinan edetessä Sigrid kasvaa ja kehittyy - ja lopulta menettää toivonsa. Mutta enää hän ei nöyrry ja alistu, ei edes vankileirillä.

Petra Aholan Lempi on myös yksi päätytöistä, ja hieno roolisuoritus on myös tämä. Suvi-Sini Peltola on ompelustaitoinen Olka, jolla on ajateltavana myös pieni poikansa; venäläisen miehen kanssa saatu. Räväkkyyttä löytyy myös Olkasta. Oivallinen Petra Karjalainen on topakka Hilma, komentajaksikin ylennetty. Ja sitten on rempseä Juuhanna (Kaisa Hela), jolla on ehkä hieman muita löyhempi moraali. Kyllähän sitä naiskaartilaisiin mahtui monenlaisia naisia, myös tämänlaisia. Myös Miia Selin tekee hienon roolityön Sigridin uskonnollisena ja aika kamalanakin äitinä. Muistan miten kirjassa (tämähän pohjautuu Anneli Kannon hienoon romaaniin Veriruusut) vihasin koko naista, mutta oman aikansa kasvatti tämäkin toki on. Lisäksi pitää mainita Heidi Kiviharjun Lydia, joka toimii komppanian kirjurina ja vastaa yhdestä yllätysmomentista sodan jo loputtua.

Näiden tyttöjen elämä on ankeaa, epäreilua ja kovaa raatamista, mutta myös iloa ja pienistä asioista nauttimista. Samanlaisia ajatuksia siellä on kuin tämänpäivän teinitytöillä. Poikia, vaatteita, uusia kenkiä. Sen sijaan ahtaasti asuminen, ainainen nälkä, syöpäläiset ja köyhyys sekä fyysisesti raskas työ eivät ehkä resonoi ihan jokaiselle nykykatsojalle, niille nuoremmille ainakaan. Siksikin tämä on tärkeä teos - tuodaan ne sadan vuoden takaiset tapahtumat nykykatsojalle, ja nykynuorelle. Veikkaan että erityisesti nuoret katsojat tämän musikaalin löytävät.

Miesroolejakin on, tottahan toki, vaikka tämä musikaali naisista kertookin. Olisi kyllä ollut ihan mielenkiintoista nähdä esitys kokonaan ilman miehiä, mutta ehkä se olisi sodasta kertovasta teoksessa liikaa. Tai ainakin liikaa toivottua. Vaikka ei se sota tässä kuitenkaan ainoa teema ole. Tavallisten tyttöjen unelmista, haaveista, elämästä, toiveista tässä kerrotaan. Ajankohta nyt sattuu olemaan kevät 1918 ja paikkana Tampere.

     

Kolme tuntia on aika pitkä aika, ja varsinkin liki koko toisen näytöksen kestävä taistelu on ehkä hieman liian pitkitetty. Huomasin vasta esityksen jälkeen, että jaossa olisi ollut korvatulppia. Edempänä istuville varmaan ihan tarpeen, koska kasirivilläkin melkein olisi tarvittu. Ehkä Kalle Nytorpin äänisuunnittelussa voisi taisteluääniä hieman vaientaa - kyllä se viesti menee perille ilman katsojien kuulovaurioitakin. Lisäksi strobovaloja tulee taistelussa jatkuvalla syötöllä, niin että yhtään migreeniin taipuvat ihmiset saavat olla varuillaan. Useamman ennakkojan katsoneen olen kuullut saaneen päänsäryn tämän jälkeen. Sinällään kyllä Eero Auvisen valosuunnittelu on hienoa katseltavaa, eikä onneksi lankea pelkkien punaisten valojen käyttöön, mikä olisi kovin helppo ratkaisu. Auvinen on suunnitellut myös välillä aika päällekäyvät videoprojisoinnit. Niistä tuli välillä mieleen niin Pink Floydin The Wall elokuva (marssivat aseet) kuin neuvostohenkiset propagandajulisteet. Välillä ehkä olisin keskittynyt enemmän itse näyttämön tapahtumiin kuin vahvoihin projisointeihin.

Joonas Mikkilän kapellimestaroima 7-henkinen bändi on tällä kertaa soittamassa yläilmoissa eli lavan vasemmalle puolelle viritetyllä korkealla parvekkeella. Perinteisen livemusiikin lisäksi kuulemme myös osan valmiiksi ohjelmoituja juttuja ja efektejä tietokoneelta. Hyvin soitto sujuu! Ja tästä musiikista on tulossa myös tallennetta, myös CD:nä, eli kuuntelu jatkuu kotioloissa. Tälle mä nostan erityisesti hattua, että kun tehdään kotimainen uusi musikaali, niin sitä (tai ainakin parhaita paloja) on mahdollista kuulla myös jälkikäteen. Ja vaikken ihan kaikesta musiikista pitänytkään niin haluan silti kuunnella tätä ilman näyttämön tapahtumia. Keskittyä pelkästään siihen musiikkiin. Onneksi se on keväämmällä mahdollista.

Lavastus oli aika mestarillista vanhalta konkarilta Hannu Lindholmilta. Isot vanhat valokuvat vanhoista puutaloista saivat uuden elämän valtavissa liikuteltavissa seinäelementeissä. Muutenkin vanhoja valokuvia on käytetty esityksessä kivasti. Erityisesti Finlaysonin valtavan kutomosalin kuvan intregoiminen osaksi esitystä toimii loistavasti. Ja Aaltosen kenkätehdas! Tykkäsin kauheasti myös vanhojen erimaalaisten sotarekrytointijulisteiden kavalkadista! Marjo Kuuselan koreografiat istuvat saumattomasti tähän isoon sakkiin. Taitavia tanssikuvioita ja monipuolista liikettä. Ja monenlaista liikettä.

Muutoin esiintyjien vaatteet ovat aika värittömiä, siis sinertävää, harmaata, ruskeaa, mutta Rauhan punainen villatakki pistää iloisesti silmään. Ja toki kesähäätanssiaiskohtauksessa pukusuunnittelija Marjaana Mutanen saa irrotella ihan kunnolla. Muutoinhan univormut ja tehtaantyttöjen vaatimattomat kuosit noudattelevat sadan vuoden takaista vaatetilannetta hyvin. Valkoiset aluspaidat naiskaartilaisilla kuin kuorolaisillakin tuovat kontrastia siihen muuten aika tasaiseen värimassaan.

Punaista väriä käytetään kyllä hyvänä tehokeinona niin valoissa, vaatteissa kuin taustakuvituksessakin. Toimii.

Tytöt 1918 on täynnä energiaa, vimmaa ja vauhtia. Tapahtumat vyöryvät katsomoon. Silti näiden tyttöjen kohtalot jättivät minut hieman välinpitämättömäksi. En tuntenut heitä kohtaan empatiaa, kiintymystä tai pelkoa, kuten monesti esityksissä tunnen. En tiedä oliko se ongelma tarinassa vai ohjauksissa vai kenties molemmissa. He eivät herättäneet minussa siis sen suurempia tunteita.

Paitsi lopussa. Viimeisenä biisinä kuultava Sadan vuoden päästä on se minkä tästä musikaalista kuulin ensimmäisenä, viime toukokuun pressitilaisuudessa. Hieno biisi silloin ja hieno biisi nyt. Ja se tapa millä tämä on lavalla toteutettu, upean Nuorisokuoro Sympaatin kanssa, saa vieläkin kylmät väreet selkäpiihin ja tipan silmään. Tämä oli se mitä odotin, ja onneksi lopuksi sen sain. Toisaalta olisin halunnut hihkua ja itkeä ja fiilistellä mukana täysillä koko kolmituntisen, mutta nyt tyydyin vain katsomaan tapahtumia rauhallisena penkiltäni. Paitsi tässä lopussa.

Hattua nostan työryhmälle. Tämä musikaali on ollut valtava voimanponnistus ja pitkäaikaisen työn tulos. Ei ollut ihan sitä mitä odotin, mutta haluan silti nähdä tämän uudelleen.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.