Kaikkihan me onnumme on Venla Wacklin-Mäki-Kerttulan ohjaama parituntinen ja pienimuotoinen esitys, kamarinäytelmäkin ehkä. Hyvin sirkkupeltosmaista eli pienen ihmisen asialla ollaan. Dialogi on lyhyttä ja jopa töksähtävää; nämä ihmiset eivät ole mitään verbaalivirtuooseja, vaan tavallisia suomalaisia ihmisiä. Menestynyt Erik (Niko Luopa) kohtaa yhtäkkiä menneisyydestä tutun miehen Aimon (Vesa Luoto) - joka tietämättään pelasti hänen henkensä. Sinä onnuit minulle elämän. Kaikki on ollut menestystä sen jälkeen.
Aimolla on parikymppinen maailmanparantajahenkinen tytär Sinikka (Vilma Wacklin) ja hyvää tarkoittava homssantuuhölöttäjä-äiti (Tarja Halinen). Kuudentena henkilönä hääräävät sisarukset Leila ja Leena (Marianna Sandström), joista toinen huolehtii miehistä kapakan tarjoilijana ja toinen tehokkaana sairaanhoitajana. Kummallakin elämä mennyt miten menee, ei kehuttavammin. Elämää suurempaa rakkautta, josta olisi arki kaukana, sitä janotaan.
On kiinnostavaa nähdä miten miesten välinen suhde kasvaa, muuntuu ja kehittyy näytelmän edetessä. Pienen takauman avulla kurkistamme viidentoista vuoden päähän, mitä oikein tapahtui ja miksi Erik katsoo olevansa elämänsä Aimolle velkaa. Aimohan ei moista asiaa muista lainkaan, mutta jos kerran toinen haluaa hyvittää jotain, niin sopiihan se. Ilmainen kalja kelpaa aina. Myöhemmin sairaalassa Erik katkeroituu ja toki Aimosta saa taas oivan kohteen. Kun elämä ei mene omien suunnitelmien mukaan, niin muita on helpompi syyttää kuin ottaa omaa vastuuta. Onneksi Erik oppii ja kasvaa henkisesti eli kaikki toivo ei suinkaan ole menetetty!
Tykkään Peltolan tavasta tuoda näytelmään inhimillistä lämpöä, erehtyväisiä ja tavallisia ihmisiä, pieniä traagisia hetkiä, mutta sitten myös sellaista empatiaa ja sympatiaa mikä koskettaa katsojaa. Vaikka joku kuoleekin, niin sekin voi olla lopulta suuressa kokonaisuudessa hyväksi. Loppu on seesteinen ja tavallaan onnellinenkin. Kielellistä näppäryyttä ja pikkuvitsejäkin (perna/peruna) jota korostaa Erikin pilkunviilausmeininki. Mutta kyllä tästä silti huomaa miten paljon Peltola on näytelmäkirjailijana kehittynyt!
Kun kyseessä on harrastajateatterin esitys, niin katsojanakin sitä jo lähtökohtaisesti suhtautuu erilailla. Odotushorisontti on matalampi. Ei kukaan voi odottaa samaa tasoa kuin ammattilaisilta. Mutta taas kerran sain yllättyä positiivisesti. Se mikä ammattitaidossa kenties hävitään, se usein paikataan asenteilla. Nytkin lavalla nähtiin todella hienoja suorituksia. Okei, joillakuilla artikulaatio olisi voinut olla himppasen selkeämpää (ja muutamissa kohdissa musiikki peitti ääntä hieman), mutta ne on aika pikkuvikoja. Varsinkin Vesa Luodon Aimo oli sympattisesti rakennettu perusjörrikkä. Vaikka mies on jo valmis heittämään pyyhkeen kehään ja kauppaamaan elämänsä tyttärensä hyväksi, niin hänen sydämessään sykkii lämmin sydän. Niko Luopan Erik on alussa aika vastenmielinen, mutta hahmonkehitys toimii hyvin tarinan edetessä. Tyyppi on "täynnä oman elämänsä ihmettä", ja kykenemätön näkemään muiden ahdinkoa. Hersyvä tyyppi on sitävastoin sanavalmis Aimon äiti! Mikä persoona! Hyvin Tarja Halinen vetää tämmöisen hassahtaneen roolin, herättäen katsomosta monet naurut.
Näytelmässä hyödynnetään kolmehenkistä livebändiä (Patrik Palo-oja, Anu Saarinen ja Janne Lindstedt) esimerkillisesti. Harmi muuten, kun käsiohjelmassa mainittua huilistia ei kuultu, olisi sopinut hyvin tähän mukaan. Milloin porukka sai esittää ravintolan humppaorkesteria ja milloin muuten vaan taustamusiikkia. Yksi biisi toistui koko esityksen ajan: Ystävän laulu. Niin, olisiko mahdollista että niin erilaiset miehet kuin Erik ja Aimo voisivat ystävystyä? Lisäksi esityksessä musisoivat myös näyttelijät - varsinkin Niko Luopa esittämässä kitaran kanssa surumielistä biisiä oli hieno lisä. Ja eksistentiaalikriisiä potevan Marjulin tulkitsema Meiju Suvaksen alunperin esittämä kliseekimppu Tahdon sinut - kuunnelkaapa sen sanoja.
Kiva pieni näytelmä, ja on aina mukava nähdä että kävijämäärä yllättää henkilökunnan niin että väliaikatarjoiluissakin tulee ruuhkaa! Kaksi euroa kahvista ja pullasta ei ole paha hinta, joten minäkin lankesin teen pauloihin. Vielä kaksi esitystä jäljellä, joten suunnatkaapa Tampereelle Teatteri La Stradan tiloihin pikimmiten. Eipä lainkaan pöllömpi esitys!
Kuvien copyright Hannu Piirainen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti