Ikitie / Lahden kaupunginteatteri 2.3.2019

Toissasyksynä Lahden kaupunginteatteri teki kulttuuriteon eli esitti Väinö Linnan klassikon Täällä Pohjantähden alla kaksiosaisena upeana teatteritoteutuksena. Suomen historiaa valotettiin kauniisti ja koskettavasti. Tänä keväänä ensi-iltaan saapui Antti Tuurin kirjaan pohjautuva Ikitie. Minä näen sen jonkunlaisena henkisenä  ja historiallisena jatko-osana Pohjantähdelle. Siis siinä missä Pohjantähti kuvaili Suomen historiaa 1880-luvulta aina 1950-luvulle asti, niin Ikitiessä liikutaan 1930-luvulla ja aika paljon myös Suomen rajojen ulkopuolella. Mutta se mielenmaisema oli mielestäni näytelmissä sama.

Hanna Kirjavainen ohjaa Ikitien, ja päällimmäinen vaikutelma on vaisuus ja sekavuus. Lavalla on paljon kaikkea, ja ellen olisi nähnyt AJ Annilan erinomaista, syksyllä 2017 ensi-iltaansa saanutta elokuvaa, niin en olisi ollut niin kärryillä asioista kun nyt. Väkeä on lavalla hetkittäin paljon, mutta silti joukkokohtaukset ovat hieman pienen näköisiä. Tekstissä ei ole imua ja se on aika puuduttavaa hetkittäin. En ole lukenut Tuurin alkuperäisteosta, mutta tylsyyden uhallakin tämä osaa Suomen historia kiinnostaa.

Aihe sinällään on kyllä todella mielenkiintoinen; suomalaisten kommuunit 1920- ja 30- luvuilla Neuvostoliitossa. Minusta on tosi kiehtovaa ajatella että amerikan- ja kanadansuomalaiset tulivat sinne sankoin joukoin (siis tuhansittain!) paremman elämän toivossa. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut parempi kun olisivat jääneet sijoilleen, mutta näin se historia vaan meni. Ei tullut onnelaa, tuli nappi otsaan tai menolippu Siperiaan. Jotkut selviytyivätkin.

Kuten päähenkilömme Ketolan Jussi (erinomaisesti roolinsa sisäistävä Jori Halttunen). Mies muilutetaan kotoaan perheensä luota Pohjanmaalta, mutta onnistuu pakenemaan kaappaajiltaan rajalla ja päätyy Petroskoihin. Sieltä hän joutuu suomalaisten kolhoosiin Hopeaan, jossa toipuu pikkuhiljaa vammoistaan ja samalla sopeutuu elämään ihan toisenlaista arkea. Uuteen elämään kuuluu myös leskirouva Irina (Saana Hyvärinen) tyttärineen. Kolhoosielämään tuo vaihtelua Petroskoin kansainvälinen meno. Siellä vaikuttaa myös Kallonen (hyytävän hienon roolin tekevä Aki Raiskio), jolla on valta päättää ihmisten elämästä ja kuolemasta. Stalinin asialla kun ollaan.

En oikein saanut kiinni tarinasta, kun se tuntui dynaamisen alun jälkeen haahuavan sinne ja tänne. Välillä käydään muissa kolhooseissa (hilpeä karjakkokohtaus!!), välillä Petroskoissa, välillä taas Stalinin kätyrit käyvät Hopeassa. Vähän sellaista ajelehtimista. Välillä kolhoosissa rakennetaan ja puhalletaan yhteiseen hiileen, sitten taas tunteet kuohuvat. Väkivaltaakin on, aika suoraa sellaista.  Ei sovi siis ehkä ihan herkimmille katsojille. Outoja irrallisia kohtauksia kuten vaikkapa maatuskan pitämä herkkukauppa, joka ilmaantuu ankeuden keskelle värivaloineen ja yltäkylläisine tiskeineen (sinällään hauska kohtaus, mutta aika absurdi muun keskellä). Ja sitten en kyllä lainkaan ymmärtänyt sieltä täältä esille pompahtavaa Kullervoa (Henri Tuominen), jonkunlaisena kommentaattorina tai omanatuntona tai jopa riivaajana Ketolalle. Käsittääkseni hän ei alkueteoksessa esiinny lainkaan. En tiedä mikä ajatus tässä oli, mutta minulle ei ainakaan tuonut mitään lisäarvoa tai syvyyttä näytelmään. Juu, hän huuteli siellä (Ketolan päässä?) toimintaohjeita mm. Kallosen ampumiseen, mutta...

Ketolan pitäisi ilmiantaa ihmisiä, mutta hän haluaisi vaan pitää matalaa profiilia ja päästä kotiin. Siis Suomen-kotiin. Vaikkakin kohtalo ajaa hänet lopulta Irinan sänkyyn ja lapsenkin he saavat, niin koti-ikävä vaivaa. Monenmoisia käänteitä, aika traagisiakin, koetaan ennen loppuratkaisun kiertymistä takaisin siitä mistä lähdettiin, Kauhavalle, omaan tuttuun makuukammariin. Ketola ei ole mielestään kommunisti, taistelihan hän sisällissodassakin valkoisten puolella, mutta niin vaan kommunistina häntä Suomessa pidetään. Neuvostoliitossa taas sitten hän ei ole tarpeeksi kommunisti. Miehen sisäinen ristiriita kumpuaa halusta elää omaa elämäänsä rauhassa. Tätä ei suvaita, kummallakaan puolella rajaa.

Näyttelijäjoukko urakoi paljon rooleja, ja siitä hatunnosto ensemblelle. Varsinkin JP Rautiaisen, Mikko Pörhölän ja Mikko Jurkan monet roolit jäivät mieleen. Pekka Korpiniityn lavastuksesta jäi mieleeni erityisesti Kallosen huone valtavine seinineen, mikä oli ämuistioita ja paperilappuja. Arvatenkin ilmiantolappuja ja likvidointikäskyjä. Jyri Suomisen valot olivat dramaattisia, varsinkin kun vangitut Hopean miehen on sullottuja valoilla rajattuun vankikoppiin. Sami Järvinen loihti synkeän äänimaiseman ja Sari Salmelan monipuoliset puvut toivat ajan eläväksi. Nähtiin lavalla muuten näyttelijöistä koostuva livebändikin, aina silloin tällöin piristämässä esitystä.

Ei Ikitie mikään hilpeä perhenäytelmä ole, ja katsomossakin lauantaisena iltapäivänä oli aika iäkkäänpuoleista väkeä. Jostain syystä eivät hahmot kuitenkaan uineet ihoni alle, saaneet minua tuntemaan empatiaa heitä kohtaan. Eivät heränneet eloon siten kuin vain teatterissa voisi. Kunnianhimoa on, mutta liki kolmetuntinen kokonaisuus hieman lässähtää. Ei Ikitie kuitenkaan huono esitys ole, mutta minuun se ei nyt iskenyt.


Kuvien copyright Lauri Rotko.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.