Kansalliskirjailija / Tampereen teatteri 30.3.2022

Vihdoin ja viimein pääsin näkemään tämän, jo lokakuussa ensi-iltaan tulleen näytelmän. Moneen kertaan jo piti, mutta aina juuri se näytös peruuntui tai jotain. Vaan vanha sanonta piti taaskin paikkansa: hyvää kannattaa odottaa. Vaikka kaikki ei nytkään sujunut ihan vailla ongelmia: yksi näyttelijöistä oli pois, vaan varsin mallikkaasti paikkaaja hommastaan suoriutui!

Ensin oli Karo Hämäläisen romaani Kansalliskirjailija, ja siitä Sami Keski-Vähälä sovitti teatteriversion ja Mikko Kanninen sitten ohjasi Tampereen teatterin Frenckell-näyttämölle. Kansalliskirjailija kertoo Väinö Linnasta; miehestä, elämästä, tuotannostaan ja hänen asemastaan suomalaisen kirjallisuuden kentällä ja kaanonissa. 

Esitys on raikas ja virkistävällä tavalla toteutettu. Näyttelijäryhmä valmistautuu tekemään esitystä Linnasta, mutta ohjaaja onkin estynyt tulemasta paikalle. Joten he päättävät sooloilla, improvisoida ja toteuttaa itseään varsin vapaasti. Tuloksena on 2,5 tuntia tykitystä, varmaan jokaiselle jotain, niin Linna-konkareille kuin pitkin hampain Tuntematonta sotilasta pänttäävälle koululaisellekin. Kuten Keski-Vähälä toteaa käsiohjelmassa: ei Väinö Linnasta ole totuutta  - vain näkökulmia. Ja niitä kyllä lavalla nähdään. Linnasta henkilönä ja persoonana jokaisella on oma mielipiteensä ja visionsa, mutta kirjailijasta jäljelle lopulta jäävät kirjat. Kohtauksia, leikkauksia ja vaihtoja on esityksessä paljon, ja ne limittyvät hyvin toisiinsa.

Jotenkin miellän tämän tavallaan sisarteokseksi Red Nose Companyn Aleksis Kivi -näytelmään, siinäkin puhallellaan pölyjä ikonisesta äijäkirjailijasta hauskalla tavalla.

Tykkään kovasti tämmöisistä esityksistä missä näyttelijät esittävät näyttelijöitä tekemässä esitystä. Lavalla on lahjakas porukka, ja roolit vaihtuvat lennossa. Ryhmässä on erilaisia persoonia, ja jokaisella on oma tapansa tehdä teatteria ja katsoa asioita. Kohtauksia harjoitellaan, monenlaista säädetään ja kokeillaan, ja pikkuhiljaa meille katsomoon välittyy monipuolinen kuvaus Väinö Linnasta. Ohjaaja Kanninen paikkaa Jukka Leistiä, ja vaikka mukana on plari niin ei haittaa lainkaan. Suvereeni suoritus. Muissa rooleissa Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Arttu Ratinen, Arttu Soilumo ja Ville Mikkonen luovat lavalle esitystä. Elina Rintalan esittämä teatterinjohtaja pyörähtää aina välillä katsomassa mitä kuuluu ja missä mennään, kertoen että ohjaaja ei edelleenkään pääse paikalle. Toisen näytöksen alussa hänen viestintä on että lavalle tarvitaan paljon Pohjantähteä, koska sitä kansa haluaa nähdä. 

Porukan dynamiikka on kiinnostavaa seurattavaa, joukossa on nuoria ja uudistusmielisiä näyttelijöitä joille Linna ei edusta samanlaisia arvoja kuin konservatiivisimmille. Kansalliskirjailija tarjoilee monia ääniä, monia tapoja esittää asiaa. Kun tyypit lavalla pähkäilevät esitystään, innostunut energia välittyy hyvin katsomoon. Jokainen heittäytyy rooliinsa täysillä, varsinkin Arttu Soilumon eläytyminen Linnan hahmoon on käsinkosketeltavaa (ja tässä vaiheessa haluan kiittää Tampereen teatteria tästä hyvästä rekrytoinnista! ). 

Oivaltavat karikatyyrit sivuhenkilöistä (esim. Mäkelän piirin porukoista) ovat loistavia. Kannisen luoma kustantaja Jäntti on mainio ja Mikkosen duracellpupumainen Jaakko Syrjä naurattaa. Siinä ja siinä hetkittäin on että meneekö tämä kesäteatterimaiseksi sekoiluksi, mutta sitten porukka saa taas itsensä ruotuun ja jatkaa esityksensä koostamista. Kohtaus missä neuvotellaan Tuntemattoman elokuvaoikeuksista (saunassa) on hulvaton.

Mikko Saastamoisen suunnitteleman lavastuksen tärkeänä elementtinä on taustalle projisoidut valokuvat ja videot, joissa näemme sekä Linnaa itseään että hänelle tärkeitä paikkoja. Työryhmä tekee videolla reissun myös Urjalaan. Muuten lavalla on teatterin harjoitustilaan kuuluvia pöytiä, tuoleja ja muita, niistä sitten muokataan eri kohtauksiin sopivia lavastuksia. Lopun Simbergin Kuoleman puutarha on huippu! Saku Väänänen vastaa videosuunnittelusta. Näemme myös "livekuvaa" Linnojen kirjoituskammiosta. Tuomas Vartolan valot ovat myös tärkeät. Esityksen äänimaisema on kiinnostava. Jan-Mikael Träskelin on äänisuunnittelijana ja näyttelijät loihtivat itse omiin kohtauksiinsa sopivaa ääntä eri instrumentein ja muineen. Kuulemme myös paljon Linnan itse kirjoittamiaan sanoja, ja myös autenttisia kritiikkejä hänen töistään. Toini Havun kritiikki on kyllä legendaarinen.

Näyttämöllä nähdään monenlaista vaatetta, asustetta, peruukkia, tarpeistoa ja rekvisiittaa; sotilaspuvuista iltapukuihin ja arkiasuihin. Siis asuja usealta eri vuosikymmeneltä. Mikko Saastamoisella (puvut) ja Kirsi Rintalalla (kampaukset, peruukit ja maskit) on ollut iso urakka suunnitella kaikki nuo yhteensopiviksi, kiitos!

Kannattaa muuten lukaista teatterialan sekatyöläisen Aksu Piipon blogista näytelmän syntyprosessista kirjoituksia - kiinnostavia näkökulmia!

Kansalliskirjailija on hersyvä, hauska ja oivaltava. Linna naputtelee kellarissaan maanisesti ja kahvia ja tupakkaa kuluu. Paikoitellen piirtyy kuva aika raskaasta ja raskasmielisestäkin kirjailijasta, mutta onneksi esitys tarjoaa monenlaisia sävyjä Linnan persoonaan. Kyllä tämä kannattaa nähdä niin Linna-fanien kuin hyvän teatteritaiteen ystävienkin. Esityksiä toukokuulle on vielä kolme. Vahvaa tekemistä! 

Kuvien copyright Mikko Karsisto.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Majakanvartija / Tukkateatteri 27.3.2022

Olen nähnyt vuosien varrella monia tosi kiinnostavia juttuja Tukkateatterilla, joten sinne palaa aina mielellään. Tällä kertaa katsomaan Anna Krogeruksen ja työryhmän (Teatteri Avoimiin Oviin 2016 esityksen toteuttaneen) käsikirjoittamaa ja Minerva Kettukujan Tukkateatterille sovittamaa ja ohjaamaa Majakanvartijaa. Se kertoo Tove Janssonista, mutta myös paljon muusta. Janssonin elämänkerta erilaisine tapahtumineen kulkee taustalla, kuin kankaana mihin erilaisia ihmiskohtaloita heijastetaan. Todella kaunis, vähäeleinen, surumielinen ja hieno esitys!

Näyttämöllä kolme taitavaa naista, moniin eri rooleihin taipuvia. Leila Ahonen, Päivi Rötsä ja Marja Suurpalo ovat herkkiä ja taipuisia, loistavia ja muuntautumiskykyisiä. Kuten he esityksen alussa toteavat, siinä kuutamossa laiturilla istuen, mitä sellaista vielä voi olla mitä Tove Janssonista ei olisi jo sanottu. Esityksen edetessä huomaamme että paljonkin! Lavalla nähdään monia erilaisia tulkintoja Tovesta, hänen perheenjäseniään, hänen luomiaan hahmoja. Kauniita sanoja, hienoja kohtauksia, mutta myös paljon lämpöä, rakkautta ja välittämistä. Ja huumoria! Mustiin pukeutuneet näyttelijät vaihtavat hahmoa ja kertomusta pienin asustein ja muutoksin. Yksinkertaisella essulla muututaan Toveksi.

Minerva Kettukujan valosuunnittelu luo herkkää tunnelmaa. Kohtaukset lipuvat saumattomasti yhteen, näemme paljon fragmentaarisia tuokiokuvia Toven elämästä. Miten velvollisuudentunto, vapaudenkaipuu ja taiteen palo aiheuttivat ristiriitaa. 

Välillä Anonyymit Muumiriippuvaiset kokoontuvat, sitten taas Tove loihtii tyhjälle kankaalle töitään, ja seuraavaksi tytär on muistisairaan äitinsä luona kylässä. Tässä kohtaa tuli itku silmään; oma äitini oli menehtynyt viikkoa aiemmin. Monta muutakin koskettavaa hetkeä lavalla nähtiin. Tuulikki Pietilän ja Tove Janssonin kirjeenvaihtoa ja suhteen pohdintaa - mistä löytää ja tunnistaa elämänmittaisen kumppanuuden? Tai semmoisen mistä voi tulla elämänmittainen? Tahvo Hyötyläisen säveltämä kaunis musiikki kruunaa esityksen.

Lopuksi paljain jaloin aloittaneet naiset ovat saaneet jo jalkineet, ja kauniin toiveikkaissa tunnelmissa esitys päättyy. Minulle jää hieman surumielinen, mutta hyvin seesteinen olo. Majakanvartija oli juuri täydellinen esitys tähän hetkeen.

Valitettavasti esitykset ehtivät jo päättymään, mutta jos joskus törmäätte jossain Majakanvartijaan, menkää katsomaan. Taas kerran Tukkateatteri näytti monimuotoisuutensa.

Kuvien copyright Jussi Kurkimäki, Minerva Kettukuja, Senja Veijalainen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Viikset / Teatteri Jurkka 11.3.2022

Tätä on odotettu. Monta monta vuotta, itse asiassa. Nimittäin sitä hetkeä kun Johannes Holopainen palaa taas teatterin lavoille. Ja nyt vihdoin, ihanan intiimissä Teatteri Jurkassa, tuossa huoneteatterien helmessä! Luokattoman kauan paluussa kyllä kesti, koska taas korona sotki asioita. Toki ymmärrän että taitavaa näyttelijää viedään elokuvien ja tv-sarjojen ihmeelliseen maailmaan, mutta me teatteri-ihmisetkin kaipaamme osamme.

Lisäilahdutusta myös taas jatkuvasta yhteistyöstä Essi Rossin kanssa. Parivaljakko teki muutaman vuoden takaisen Sotilaspoika-esityksen kanssa upeaa työtä, kuinkakohan monta kertaa kävin sen eri paikoissa katsomassa?

Ranskalaisen Emmanuel Carrèren pienimuotoinen Viikset on abstrakti, outo, hauska ja erikoinen. Rossi on dramatisoinut sen eheäksi kokonaisuudeksi, vaikka se onkin aika fragmentaarinen. Tarina tempaa mukaansa, ja vaikka en enimmäkseen ymmärräkään mitään, niin se ei haittaa. Mitä tapahtuu päähenkilölle ja koko hänen elämälleen, kun hän ajaakin yhtenä kauniina päivänä viiksensä pois. Kukaan ei kommentoi, eikä edes huomaa. Mahtoiko viiksiä edes ollakaan? Tästä pääsemme eriskummalliselle matkalle, niin miehen mielen sisään kuin ympäröivään (epä)todellisuutenkin. 

Monta kertaa mieleen tuli Kafka, ja erityisesti Muodonmuutos, se miten päähenkilö muuntuu joksikin toiseksi. Se kun oma käsitys itsestä ja ympäristön käsitys eivät enää kohtaa. Vai kohtasivatko ne koskaan? Hajoaako mieli vai ympäröivä maailma? Miten kaikki on normaalia ja tavallista, ja sitten ei kuitenkaan ole.

Miten absurdi pieni helmi Viikset olikaan! Heittäydyin sen nyrjähtäneeseen maailmaan, olin hengessä mukana. Oliko niitä viiksiä koskaan, ja kuka tässä oikeastaan on hullu. Vai onko kukaan. Fyysisesti jättikokoiset viikset ilmaantuvat päähenkilön päähän esityksen loppupuolella - juuri kun luulimme nähneemme kaiken.

Holopainen on hienossa vedossa, ottaa kontaktia yleisöön (tosin tässä tilassa se olisikin haaste olla ottamatta), eläytyy mukana sataprosenttisella omistautumisella. Minä uskon hänen esittämään uraihmiseen, joka meditoi mielellään ja on hyvässä avioliitossa. Kunnes erehtyy ajamaan viiksensä pois. Tämä on myös hyvin fyysinen esitys (no ei ihan Sotilaspoika kuitenkaan fyysisyydessään) ja on myös ilo nähdä Holopaisen hyödyntävän notkeaa olemustaan. Sliipattu mies muuntuu suorastaan alkukantaiseksi villi-ihmiseksi, kun viiksien katoamisen musertava todellisuus iskee.

Kun päähenkilö ajautuu syvemmälle eksistentiaaliseen kriisiinsä, alkavat asiat kadota myös hänen muististaan. Onko oikea ratkaisu ottaa etäisyyttä kaikkeen arkiseen ja kadota kokonaan. Onko viiksillä omaa todellisuuttaan, Hong Kongin lautalla ees taas matkatessaan mies keskustelee aluksen torven kanssa. Todellisuus hiipuu ja haihtuu pois.

Pauli Riikosen taitava äänisuunnittelu kannattelee esitystä. Meren pauhu ja kohina, kuin verenkierto isommassa mittakaavassa. Koko äänimaisema tuntuu katsojan kehossa ja yhdistää meitä meditoivaan mieheen silmiemme edessä. Puheita ja musiikkia ja luonnonääniä. Saku Kaukiaisen valot tuovat intiimin tunnelman ja niitä käytetään hienosti kohtausten lomituksessa ja vaihtelevien miljöiden luomiseen. Himmennin on kovassa käytössä. Tinja Salmen skenografia hyödyntää erilaisia valkoisia kuorrutteita, jotka lopulta murenevat, samaa tahtia todellisuuden kanssa. Pieniä pyöreitä rantakiviä, jotka tuntuvat jalan alla, savuke, muki - tomuksi vaan. Liisa Pesosen suunnittelemat mustat, väljät, harsomaiset vaatteet luovat päähenkilöstä sopivan androgyynin.

Viikset kesti tunnin ja 15 minuuttia, ilman väliaikaa. Olisihan tätä outoa matkaa voinut kauemminkin jatkaa, mutta hyvä näinkin. Toivotaan ettei Jompen paluuta teatterilavoille tarvitse odottaa näin kiduttavan pitkää aikaa enää toiste!

Esityskuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Aavevedoksia / Tanssiteatteri MD 10.3.2022

Samuli Roininen on taitava tanssija ja koreografi, joten on ihan itsestäänselvää että halusin nähdä hänen sooloteoksensa Aavevedoksia. En tiennyt mitä odottaa, ja se olikin hyvä asenne: mennä katsomaan kaikki aistit auki ja mieli tyhjänä. Vajaassa tunnissa pääsin mukaan upealle matkalle, sain sukeltaa johonkin ihan toiseen ulottuvuuteen. Tunnelma oli seesteinen, kaunis, meditoiva ja virkistävä.

Poikkeuksellisesti Aavevedoksia koettiin Tanssiteatteri MD:n pienessä harjoitussalissa, ja meitä oli paikalla vain kourallinen katsojia. Tämä esitys todellakin tuli iholle, mutta ei mitenkään ahdistavasti tai liian intiimisti. Pieni tila täynnä pieniä mustia kapeita laatikoita, ja niiden välitse Roininen löytää tiensä. H i t a a s t i mutta vääjäämättä. Nyt ei ole kiire mihinkään. Liike on samaan aikaan hyvin kontrolloitua että soljuvaa. Erityisesti käsien liikkeet vangitsevat katseeni.

Loisteputkivalot eivät tunnu kylmiltä tai kalseilta, vaan nekin sopivat kokonaisuuteen. Yhdessä peiliseinien kanssa tästä tulee samaan aikaan hieman kliininen että muuntuva ympäristö. Samuli tanssii ja liikkuu sortseissa, t-paidassa ja pipossa, hyvin arkisen näköinen asustus, mutta toimii hyvin. Vähän kapinallista henkeä myös. Mustat särmiöt ovat tuttuja jo MD:n Aavevieraat-teoksesta, ja näen kyllä samankaltaisuuksia näiden kahden hienon teoksen välillä, vaikka niissä paljon eroja onkin.

Hypnoottisen kaunis James Murrayn elektroninen musiikki (Killing Ghosts) ja Henry Puolitaipaleen äänisuunnittelu tuovat oman panoksensa meditatiiviseen elämykseen. Välillä nautimme hiljaisesta puheesta (Laura Ulmasen englanninkielinen essee The Gaze) ja monenlaisista ihmisenkin tekemistä äänistä. Englanninkielistä puhetta kuiskaten, sanat soljuvat eteen kuin muistin pisaroita. Hetkittäin meitä pyydetään sulkemaan silmät ja teenkin niin. Mutta silloin en näe Roinisen poikkeuksellisen hienoa liikettä. Se etenee tilan toiselta laidalta toiselle. En edes pelkää mustien palikoiden kaatumista, koska kaikki on niin kontrolloitua. Kehonhallinta korostuu, koska liike on niin verkkaista.

Palikoista voi myös koota erilaisia pyramidimuodostelmia ja niistä tulee kiinnostavia ääniä. Maa hengittää meidän allamme, asfaltin alla. Ajantaju katoaa kokonaan jonnekin pois, voisin kellua tässä ääni- ja liikemaisemassa tuntikausia. Harvoin kokee esityksessä näin vahvaa läsnäoloa ja flow-tilaa! 

Kohtauksia on kuusi, ja ne limittyvät yhteen niin läheisesti että liukuvat suoraan yhteen. Henri David Thoreaun kirja Kävelemisen taito on ollut Samulin äidin kuvien, muistojen ja muistiinpanojen kanssa yksi vahva vaikuttaja Aavevedoksille (jo mainitun Ulmasen esseen kanssa). Pitää ehdottomasti kaivaa ne jostain käsiini ja tutustua. Teatterin kotisivuilla lukee: "...yhdistää kokemus tiloista eletyn elämän henkilökohtaisina kiinnekohtina sekä tarve hidastaa liikettä tai jopa pysäyttää se silloin, kun muistoon on vaikea tarkentaa.". Näitä sanoja jäin miettimään.

Jos jotain ihminen kaipaa näinä sotaisina ja tautisina aikoina, niin lempeyttä, downshiftausta, läsnäoloa. Yhdessä kohtaa pääsen osaksi esitystä ja saan yhden (yllättävän painavan) mustan särmiön syliini. Tämä tuntuu jotenkin pisteeltä i:n päällä, näin tämän piti mennä. Olen osa kokonaisuutta ja osa tätä riittiä. Osa esitystä. Hyvä kuin uskallan hengittää.

Aavevedoksia on todella läsnä, ja sen tuntee miten isolla sydämellä se on tehty. Kiitos Samuli.

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Huomenna hän tulee / Tampereen teatteri 9.3.2022

Samuel Beckettin klassikkonäytelmä Huomenna hän tulee on kyllä yksi maailmankaikkeuden haastavimpia näytelmiä - ainakin minulle. Ymmärrän miksi se on suosittu, miksi se on monen niin katsojan kuin teatterintekijänkin mielestä yksi maailman hienoimpia ja parhaimpia näytelmätekstejä. Ja tässäkään, Pentti Kotkaniemen ohjaamassa versiossa, ei ole mitään vikaa. Hienohan se on kuin mikä. Minä en vaan ymmärrä. En lainkaan. 

Huomenna hän tulee on taas kiinnostava yhteistuotanto, joka sai ensi-iltansa loppuvuonna Turun kaupunginteatterissa ja nyt maaliskuussa sitten Tampereen teatterissa. Espoon kaupunginteatterin esitykset siirtyivät koronan vuoksi ensi syksylle. Tekijäporukka on meritoitunutta ja taitavaa. Miksi minä sitten aina änkeydyn tätäkin katsomaan, vaikka tiedän etten pidä tekstistä? Kai sitä jaksaa toivoa, että nyt se loksahtaisi, nyt minä ymmärrän ja näen valon. 

Vaan ei, ei näkynyt valoa eikä kuulunut loksahdusta. Aika kuluu (kovin hitaasti), olen tylsistynyt ja pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ärtynytkin. Katselen kelloa, huokailen ja siirtyilen. Onneksi istun niin takana ja seinän vieressä, ettei se toivon mukaan häiritse muita katsojia. Jotka nauttivat; nauravat ja tykkäävät. Koen itseni vialliseksi. Kukaan ei tule, ei tietenkään, eikä ainakaan Godot. Enkä minäkään pääse pois. Sisu kun ei anna periksi lähteä väliajallakaan kotiin.

Olen koittanut miettiä paljon mikä tässä näytelmässä niin paljon tökkii. Ei minua auta huippunäyttelijät: yhtä tylsää on ollut katsoa Kansallisteatterissa Esko Salmisen ja Eero Ahon tähdittämää, kuin Lontoossa Ian McKellenin ja Patrick Stewartinkin. Nyt lavalla Martti Suosalo ja Mika Nuojua, sekä Ville Majamaa ja Tomi Alatalo. Varsinkin kaksi viimeksimainittua ovat ihan suosikkejani, ja koko nelikko loistavia näyttelijöitä. Tunnistan mykkäelokuvaperinteestä ammentavan liikekielen, ja fyysinen ulottuvuus onkin hienoa. Mutta kun se teksti vaan junnaa ja junnaa, tuleeko se Godot vai ei? Eikö se jo tule. 

Jani Uljas on tehnyt pelkistetyn ja tyylikkään lavastuksen, jonka keskellä on puu ja kivi. Muuta ei sitten tarvitakaan, platkun värinen taustakangas. ja halkeileva lattialaatoitus (sekä kuu!). Myös nuhruisen yksinkertaiset kulkurilook-vaatteet on hänen käsialaansa. Jari Sipilän valosuunnittelu on myös aika pelkistettyä. Tommi Koskisen äänisuunnittelu muuttuu loppua kohti monimuotoisemmaksi, äänet tulevat ja menevät, himmeinä ja kirskuvina.

Kotkaniemellä on pitkä historia Suosalon ja Nuojuan kanssa (Kiviä taskussa on pyörinyt pitkin Suomen teatterilavoja jo vuodesta 2002), ja hän osaa ottaa heistä irti hienovaraisia pieniä juttuja. Hatuilla kikkailut ja pakkoliikkeenomaiset kuviot käsillä, loistava yhteenpelaaminen, pohdinta siitä voisivatko he paremmin yksin vai yhdessä (yhdessä!). Tomi Alatalon Lucky on myös mainiosti monelle mutkalle taipuva ja kaatuileva surullisen hahmon ritari. Mikä esimerkillisen upea tanssi- ja lausuntakohtaus; sai ihan ansaitut väliaplodit! Oli esityksen kohokohta kyllä, kuten koko Luckyn fyysillinen habitus.

Ovatko Estragon ja Vladimir suuria filosofeja vai ainoastaan reppanoita kulkumiehiä, sen saa jokainen katsoja päättää tykönään. Onhan tässä paljon eksistentiaalisia kysymyksiä: "maailman kyyneleet ovat vakio, sama pätee nauruun" (Pozza). Vaan on 2,5 tuntia liikaa, varsinkin esityksessä jossa vain odotetaan. Onhan siellä kaikkea pientä jippoa ja säätöä, joka varmaan riittäisi pitämään normaalit katsojat innostuneina. Oma ajantaju menee jo ihan sekaisin kaikessa tässä verkkaudessa.

Maailmanluokan teatteriesitys - heille keille se kolahtaa! Ehkäpä voisin jo todeta, ettei mun tartte tätä enää nähdä koskaan? Aika näyttää... ja ehkäpä se Godot tosiaan joskus tuleekin?

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hamlet / Kansallisteatteri 5.3.2022

Shakespearen Hamlet, tuo minulle haastava näytelmä. Aina uudelleen ja uudelleen löydän itseni eri teattereista sitä katsomasta, vaikkei se minua kummemmin sykähdytäkään. Ja aina silti löydän siitä jotain uutta, jotain sellaista miksi se taas kannatti katsoa. Vaikka eikö tämä ole nyt niin nähty. No pakkohan se on aina käydä katsomassa, kun työryhmässä on aina joku kiinnostava juttu että miksi. Ohjaaja, lavastaja, näkökulma, näyttelijä... Tällä kertaa Kansallisteatteri on juhlavuonnaan tarttunut klassikkoon.

Eikä taaskaan tarvinnut katua. Ohjaaja Samuli Reunanen on dramatisoinut tekstin Aina Bergrothin kanssa käyttäen Matti Rossin suomennosta. Ja millä tavalla tätä onkaan tuoreistettu! Ensinnäkin kieli. No onhan se Shakespeare läsnä tottakai, mutta kieli on kokonaan uuditettu, käynyt raikkaan kasvojenkohotuksen. Mukana paljon englantia, katukieltä, uusia sanoja. Sopii tähän esitykseen ja tähän päivään kyllä hyvin, mutta saattaa siellä jokunen kielipuristi väännellä katsomossa käsiään! Kieltämättä ne jotkut jutut omaankin korvaan vähän takertuivat, mutta... Hyvä teksti kestää voimakkaampaakin muokkausta.

Kaisa Rasilan moderni lavastus yhdistelee rakennustelineitä, harsomaisia muovikankaita, teollista rouheaa ilmettä. Muutoksen ja keskeneräisyyden aika on vahvasti läsnä. Keskellä lavaa valtava kanto, jota sitten raijataan pois, kuin muistona kuolleen kuninkaan väistyvästä perinnöstä. Esitys tursuaa energiaa monellakin tavalla. Vähän kitschiä, vähän liikaa sitä ja tätä, mutta silti samaan aikaan pelkistettyä.

Välillä tuntuu että olisin eksynyt sisähuvipuistossa pidettyyn rockkonserttiin tai johonkin poikkitaiteelliseen spektaakkeliin. Menoa ja meininkiä lavalla riittää mutta sopivissa hetkissä on kyllä niitä tunnelmallisia suvantokohtiakin. Auli Turtiainen on ammentanut puvustukseensa teatterin arkistojen aarteita, kymmenistä vanhoista esityksistä. Hienoa kierrätystä! Paljon on myös uutta: vartaloa nuolevia kiiltäviä jumpsuiteja, kimallusta ja hörhelöä, rokki- ja klubimeininkiä.

Sami Hassisen äänisuunnittelu on vahvasti kytköksissä Timo Kämäräisen musiikkiin. Lavan reunalla on pienen bändin kotipesä, ja siinä Kämäräinenkin operoi instrumenttejään, samalla myös Horatiota esittäen. Minulle Horatio on aina ollut haasteellinen hahmo ja usein ohjaajat eivät oikein ole tienneet mitä hänen kanssaan tekisi. Nyt oli hyvä ratkaisu: Horatio keskittyi olemaan kyllä läsnä, mutta lähinnä soittaen. Hän on Hamletin muusikkokaveri, ja puhuu hyvin niukasti. Oivallisesti toteutettu! Ja kun nyt Kämäräisessä ollaan: hänen käsialaansa ovat ne noin parikymmentä biisiä mitä esityksessä kuullaan. Jes! On tässä toki ihan vanhoja tuttujakin biisejä, mutta hauskan sovitusmankelin läpi käyneinä.

Isossa osassa on myös Erno Aaltosen valot ja Pyry Hyttisen videot. Varsinkin loistevaloja hyödynnetään paljon; ne luovat osaltaan sitä karkeaa teollisuus/keskeneräisyysilmettä. Stroboja ja välkettä piisaa kyllä. Jännä valokohina Hamletin isää valaisemaan on kiinnostava (joskin ehkä pidemmän päälle silmille aika raskas) tehokeino. Tykkään miten hienosti projisoinnut heijastetaan röpelöisille rakennustelinepinnoille ja niistä roikkuville muoviriekaileille niin että lopputulema on epätasainen.

Tämä moderni Hamlet tavoittaa varmaan aika hyvin tämän päivän nuoret. Mukana on paljon viittauksia ja kädenojennuksia nykykulttuuriin ja kaikki on vedetty heteronormatiivisuuden luutuneet käsitykset romukoppaan heittäen. Siinä missä Ofelia on yleensä vähän taustapuolen statisti, on hänellä nyt iso rooli. Hän on toimija, ei alistettu Hamletissa roikkuva räsynukke. Aktiivinen ote asioihin, napakka sanavalmius ja oman elämänsä haltuun ottava Ofelia tarjoaa samaistumispintaa monenlaisille nuorille. Ja Fanni Noroila on ihan kamalan hyvä valinta tähän rooliin! Langanlaiha olemus kantaa itseään pystypäin, ja tuo lopulta myös Ofelian henkisen romahduksen hienosti esille. Siinä missä Hamlet saattaa esittää hullua, ei Ofelialla ole tätä mahdollisuutta. Hän vain murenee. 

Ja jos on Ofelia nostettu keskiöön, on selkeästi veljensä Laertes (Aleksi Holkko) saanut myös upgreidauksen. Laertes on Hamletin kaveri, ja ei tässä mitenkään edes vihjailla heidän lähemmästä suhteestaan, vaan näytetään suoraan. Hamlet-Ofelia-Laertes muodostaa tiiviin kolmikon, jossa leikitellään ja juhlitaan täysiä. Kimppakivamaista mallia hyödynnetään myös esityksen mainoskuvastossa. Ja taas saattaa konservatiivisimmat katsojat kävellä väliajalla ulos. Holkko on myös fyysisesti täydellinen veli Ofelialle; pitkiä, laihoja ihmisiä joita on puvustajan helppo pukea androgyynin näyttävästi. Laertes on näkyvästi mukana alussa ja taas lopussa.

Liikettä ja liikunnallisuutta, ja myös tanssillisuutta on paljon, koreografi Ari Nummista onkin konsultoitu (hyvä niin). Koko esitys on hyvin fyysinen. Hyvin yleisöä mukaan ottava myös. Jos kohta Horatio toteaa: "Armollinen herra, nyt on outoa menoa" - kuvastaa hyvin koko esitystä! Pieni hauska yksityiskohta on myös siinä kuka saa pitää ikonisen Olla vai ei olla -puheen. Aika on tosiaan sijoiltaan. 

Olavi Uusivirta on mielenkiintoinen, ja täysin nappivalinta Hamletin haastavaan rooliin. Hän on täysiverinen esiintyjä, rocktähti ja näyttelijä samassa hahmossa. Fyysinen Hamlet, joka osaa tuoda esille ne hahmon monet puolet. Hän osaa heittäytyä, ottaa yleisönsä. Taitavasti hän tuo taas jotain uutta tähän ikoniseen rooliin. Hieno työ! Ja totta puhuakseni, en vähempää odottanutkaan. On myös mielenkiintoista että hänen oma isänsä Matti Uusivirta nähdään Hamletin isänä. Tämän haamu on kömpelö, kostonhimoinen ja jotenkin säälittävän surumielinen. 

Siinä missä tämä Reunasen Hamlet-tulkinta korostaa nuorison rooleja, jäävät vanhemman polven edustajat hieman sivuosaan. Esa-Matti Longin Polonius on pöhköläinen reppana (as usual) ja tämän haudankaivaja lakonisen humoristinen (ja mikä kantribiisiveto!). Hamletin äitinä Gertrudena Paula Siimes jää eniten sivuun, ja äidin ja pojan merkittävät kohtaukset eivät säväytä isommin ainakaan minua. Heidän välisensä kemia jää ohueksi. Timo Tuominen on juonitteleva Claudius, ja tässä roolissa on jo yritystä.

gg

Paljon on juonta tiivistetty, muokattu, henkilöitä karsittu jne. Osa näistä ratkaisuista toimii paremmin, jotkut ehkä eivät. Kaikki Norja-kuviot, Marcellukset ja Fortinbrasit on hävitetty kokonaan. Näyttelijäseurueen deletointi on hyvä veto! Sen sijaan näytelmäkirjallisuuden takinkääntäjäkaksikoista tunnetuimmat kaverit eli Guildenstern (Ola Blick) ja Rosencrantz (Karlo Haapiainen) suorittavat muiden velvollisuuksiensa ohella nämä näyttelijäöseurueenkin hommat. Ihan kelvosti vielä! Punaiset klovninenät pienenä nyökkäyksenä Kansallisteatterissa samaan aikaan pyörivälle Red Nose Companyn Aleksis Kivelle?

Vaikka istunkin aika takana, tunnistan Ofelian mukanaan kantaman kirjan kansikuvasta (David Foster Wallacen Päättymätön riemu) - mitäköhän tulkintoja tästä voisi vetää? Monenlaista pientä juttua ja jippoa on haudattu mukaan koko esitykseen - varsinainen runsaudensarvi kyllä. Toisaalta onko kaikkea jo hieman liikaakin?

Reunasen Hamlet on 2020-luvun versio, queer, feministinen, nuorisoversio, rockversio, raikas ja ei vähäistäkään määrää tunkkainen. Aistikkuutta ja räväkkyyttä sopivassa suhteessa. Se on myös äänekäs ja hieman sekava, mutkia oikova ja paikoitellen ehkä liiankin räyhäkkä. Makuasioita. Varmasti tulkinta joka tulee jakamaan katsojien mielipiteet tehokkaasti kahteen leiriin. Paljon hienoa ja uutta. 

Tapahtumat etenevät välillä aika nopeasti, ja lavalla nähdään jo liekinheitintä, käsiasetta ja machete-veistä. Alan miettimään millainenkohan mahtaa olla lopun kaksintaistelukohtaus Hamletin ja Laertesin välillä. Mikä lie miekat korvannut, vai nähdäänkö tämmöistä lainkaan. 

Kolme tuntia on pitkä aika, ja jostain biletyskohtauksista olisi voitu hieman nipistääkin lyhyemmäksi. 

Kenelle tätä voi suositella? Nuorille, koululaisille, tämän päivän ihmisille. Niille jotka kaipaavat klassikoiltaan rouheita uusintatulkintoja ja ketkä eivät pelkää heittäytyä uuden vietäväksi. Kyllähän tämä hieman sulattelua vaatii tämmöiseltä paatuneemmaltakin Hamlet-katsojalta. Mutta vaikka jo pelkästään Olavi Uusivirran karisman takia kannattaa suunnata Kansallisteatteriin!

Esityskuvien copyright Yehia Eweis.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eriopis / Q-teatteri 5.3.2022

Muutama vuosi sitten osallistuin Maria Säkön vetämälle Nykyesitykset ja kritiikki -kurssille. Yksi näytelmä mitä käsittelimme oli E.L. Karhun uusin, Eriopis, joka sai ensi-iltansa Saksassa keväällä 2020. Katsoimme myös tallenteen harjoituksista ja saimme käsikirjoituksen luettavaksi. Olin pitänyt Karhun näytelmästä Prinsessa Hamlet kovasti. Tämäkin aihe herätti kiinnostukseni; Antiikin Medeia-myytti on kiinnostava monella tavalla.  

Kreikkalaisessa mytologiassa on montakin Eriopis-nimistä hahmoa. Tämä nimenomainen on noita Medeian ja sankari Iasonin tytär, joka ainoana jäi henkiin kun Medeia surmasi poikansa. Karhun versiossa tarina on tuotu nykyaikaan: Iason on megajulkkis, jonka elämää iltapäivälehtien lööpit seuraavat. Medeia pyörittää pohjoisessa matkailupalveluyritystä ja tarjoaa koiravaljakkoajeluita turisteille. Kun tragedia iskee, 12-vuotias Eriopis joutuu median myllytykseen - ja hän haluaa vaieta. Koska Eriopis ei kommentoi, media tekee sen hänen puolestaan. 

Näytelmän alaotsikko Medeian selviytyjätytär kertoo kaiken kuvastaa hyvin mistä on kyse. Lööppijulkisuudestakin. Pointti on se että Eriopis ei puhu, legendan mukaan hänen kielensä oli leikattu irti (Medeian työtä sekin). Syntetisoitu ääni, toimittajia pakeneva tyttö ja muiden sepittämät otsikot ja tarinat. Eriopiksen elämä vertautuu vetokoiran arkeen. Itse ei siihen voi vaikuttaa. Nämä koirat ovat muutenkin tärkeässä osassa esitystä. Kenestä on koiralauman johtajaksi? Eriopiksesta ei taida oikein olla; lauman johtajuus pitää ansaita. Äidin ja tyttären suhteen pohdintaa myös. Miksi veljet piti surmata mutta tytär sai pitää henkensä (vaikkakin ilman kieltä ja siten ilman ääntä)? Halusiko Medeia tyttärestään työnsä jatkajaa, vai eikö naispuolisella lapsella ole merkitystä. Samapa tuo jos jää henkiin, pääasia että miespuoliset perijät raivataa pois.

Akse Pettersson on ohjannut hälyisän ja poukkoilevan tulkinnan, jota ei voi kyllä suositella migreeniin taipuvaisille katsojille. Vääristettyjä ja muunneltuja ääniä, videokuvaa, käsivaraista livekuvaa lavalta ja sen takaa. On tapahtunut murhenäytelmä ja nyt eloonjäänyttä Eriopista painostetaan, suorastaan jahdataan. Meillä on neljä identtistä hahmoa, jotka kaikki sulautuvat yhteen. Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Elena Leeve ja Emmi Parviainen on Eriopis-nelikko, jotka muuntuvat nopeasti muihinkin rooleihin. Kultahiuksinen sankari-isä, blondi isän uusi naisystävä, toimittaja...

Matti Raita äänisuunnittelijana on esityksen keskiössä, yhdessä Ida Järvisen livevideosuunnittelun kanssa. Tilit Antamat on tehnyt kiinnostavaa työtä lavastuksen kanssa, ja erityisesti Medeian kodin pienoismalli livekuvattuna toimii upeasti. Karua ja pelkistettyä, nyt ei väreillä ilakoida. Kuten ei pohjoisen ääriluonnossakaan. Sanna Levon puvustus haaleanvärisine toppatakkeineen ja muineen korostaa pelkistettyä linjaa. Kristian Palmun ja Antti Viirkorven valosuunnittelu on välillä aika raakaa ja paljastavaa. Mikään ei jää piiloon jos ei niin haluta. 

En oikein tiedä mitä tästä kaikesta ajattelin. Ilman taustatietojani olisin varmaan ollut vielä enemmän pihalla. Englantia käytetään paljon, Iason on selkeästi kansainvälisen tason julkkis. Q-teatterin Eriopis on outoa ja kokeellista, mutta se hieno antiikin legenda ja sen punainen lanka pysyy kokoajan taustalla. Iason ottaa kaiken irti julkisuudesta. Iso osa tapahtumista on jossain muualla ja seuraamme niitä vain livekameran kuvaamana. Julkisuus tuntuu olevan kuin huumetta näille ihmisille, mutta Eriopis ei halua olla osa sitä kaikkea. Hän ei halua hyötyä julkisuudesta, vaikka pitäisi takoa silloin kun rauta on kuumaa. Iasonin on nyt myöhäistä olla hyvä ja rakastava isä. Tytön unet sekoittuvat todellisuuteen. 

E.L. Karhun valtteja näytelmäkirjailijana tuntuu olevan vääntää klassikkoteos, antiikin taru, joku hyvin tunnettu kertomus uuteen muottiin, tarjota uusia näkökulmia siihen. Ei niinkään uudelleentulkintana vaan hieman sivusta tarkkaillen ja feministisellä otteella. Eriopis on näytelmätekstinäkin hieman erilainen: tekstissä ei ole määritelty kuka sanoo mitäkin. Petterssonin ratkaisu on tuoda lavalle neljä Eriopista, jotka puhuvat limittän, lomittain ja toistellen. Välillä teksti vyöryy päälle hengästyttävästi, mutta onneksi esityksessä on myös suvantopaikkoja, ja hetkittäin jopa huumoria. Muuten voisi olla kyllä aika raskas kokemus. Varsinkin kun mennään ilman väliaikaa.

Tämä ei ole teatteria sieltä helpoimmasta päästä, eikä voi ehkä varauksetta kaikille suositella. Mutta erittäin kiinnostava näkökulma - ja hengästyttävä kokemus.

Esityskuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Aleksis Kivi / Red Nose Company, Kansallisteatteri 3.3.2022

Kuka voisikaan olla Aleksis Kiveä sopivampi kirjallinen sankari juhlistamaan sekä Kansallisteatterin 150-vuotista taivalta että Aleksis Kiven kuoleman 150-vuotispäivää. Kerrassaan hienoa tilannetajua kaikilta asianosaisilta!

Nimittäin suosikkipunanenäni eli Red Nose Companyn klovnit Mike ja Zin ovat taas vauhdissa. Tällä kertaa hieman ehkä totutusta poikkeavalla konseptilla. Ei se että esitys sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa, sillä tämä duo on kiertänyt kaikenkokoisilla ja komeilla lavoilla ennenkin. Eikä sekään ole uutta että esitys tarttuu kirjalliseen klassikkoon, tai tällä kertaa kirjailijan koko tuotantoon. Tai sekään että herrojen tämänkertainen pläjäys on sekä armottoman viihdyttävä ja hauska, mutta myös riipaisevan herkkä ja tarkkanäköinen. Eikä musiikkikaan ole uutta. 

Uutta sen sijaan on se että Mike ja Zin ovat jättäneet musisoinnin pääsääntöisesti upean Avanti! jousikvartetin sekä haitaristi Niko Kumpuvaaran hoidettavaksi. Ja sekin että Miken ja Zinin aikaisempia aikuisten esityksiä on ollut kirjoittamassa ja ohjaamassa myös Otso Kautto. Nyt käsikirjoitusavuksi on saatu sekä Kansallisteatterin dramaturgi Eva Buchwald ja teatterin monitaituri Linda Wallgren, joka myös ohjaa yhdessä klovnikaksikon kanssa teoksen. Tämä resonoi kyllä hienosti Wallgrenin juuri vastikään Turun kaupunginteatterille ohjaaman loistavan Kullervon kanssa!

Ja hyvin tämäkin yhteistyö kaikkien uusien toimijoiden kanssa toimii. Erinomaisesti suorastaan! Esityksen teksti on napakkaa, oivaltavaa, opettavaista ja tottakai hauskaa. Vähän kuin Kiven omakin teksti, näin tarkemmin mietittynä. Aleksis Kivi, elämänsä, tuotantonsa ja kuolemansa käydään läpi välillä hitaasti ja nautiskellen, välillä nopeasti kiihdytellen. Kiven herkullista kieltä makustellaan, julmia kritiikkejä ruoditaan, henkilöhahmoilla mehustellaan. Esityksessä mietitään myös miksi juuri Aleksis Kivestä tuli niin tärkeä meille suomalaisille, miten aikalaiset häneen suhtautuvat, miksi hän kirjoitti niinkuin kirjoitti. Mistä hän sai inspiraationsa, rahaa ja kenties rakkauttakin. Moni näistä asioista on tuttua, mikäli lainkaan Kiven tuotantoon ja historiaan on perehtynyt, mutta opinpa vähän uuttakin.

Vaan ei olisi hienoa esitystä ilman Timo Ruuskasen (Zin) ja Tuukka Vasaman (Mike) panosta, lahjakkuutta, periksiantamattomuutta, huumorintajua, musiikillisia kykyjä, improvisointitaitoa ja loistavaa tilannetajua. Tajuttoman kova kaksikko! Herrat heittäytyvät lukuisten, suorastaan kymmenien, rooliensa pyörteisiin, vaihtavat lennosta niin roolia kuin esitystapaa ja pelaavat niin hyvin yhteen että harvoinpa sellaista yhteistyötä näkee. He ovat Mike ja Zin, Zin ja Mike. Yhdessä. Siinä menee sujuvasti Snellmanit, Lönnrotit, Bergbomit (sekä Kaarlo että Emilie), murskakriitikko August Ahlqvistit, Cygnaeus ja Jean-Pierre Kuselat. 

Ja Putinille näytetään keskisormet (ja taas myrskyisät aplodit). Viittauksia populaarikulttuuriin paljon Kiven ulkopuoleltakin on riputeltu joukkoon juuri passelisti. Kaiken ikäisille löytyy bongattavaa. Toki enemmän irti saa jos Kiven tuotanto on edes hivenen tuttua, mutta mitenkään välttämätöntä se ei ole, tietenkään. Tämähän on ennenkaikkea komedia.

Ilman muutahan esityksessä mukana on perinteisen suomalaisen teatterin kännikohtaus, mikä toki ei Kiven töissäkään kovin harvinainen ilmiö ole. Mitäpä sitä ollenkaan tapahtuisi jos hänen tuotannostaan poistaisi viinan! Miettikääpä sitä hetki. Ei Seitsemän veljeksen dokailua tai kuuluisaa Nummisuutarien delirium-kohelluksia, Eskon kännäilystä puhumattakaan. Tai Olviretki-näytelmä olisi kenties Piimäretki.

Aleksis Kivi ei käsittele pelkästään Kiven persoonaa ja tuotantoa vaan myös Suomen historiaa (ja nykypäivääkin), suomen kieltä ja suomalaisen teatterin historiaa. Siten tämä on myös oivallinen esitys niin 8-luokkalaisille Taidetestaajille kuin muillekin koululaisille (joita muuten meidän näytöksessä piisasi).

Taaborinvuoren kesäteatteri urheiluselostettuna Rocky-leffojen tunnarilla päättää ensimmäisen näytöksen niin hersyvän hauskasti että leijun tuolin yläpuolella varmaan kaksi metriä. Jo pelkästään sen vuoksi tämä kannattaa nähdä. Suomalaisen äijäkulttuurin huippu!

Klovnien pieni tuttu lavarakennelma näytti vähän pieneltä ja orvolta keskellä Kansiksen suurta näyttämöä. Mutta äkkiä siihen silmä tottui. Lavan vasemmassa reunassa oli orkesterin paikka ja oikeassa taas ison Kiven teospinon päällä tuoli, Siinäpä se Tarja Simonen lavastus kaikessa yksinkertaisuudessaan. Eikä muuta toki tarvitakaan, kun teksti on hyvä ja esiintyjät erinomaiset. No jos vähän kultakangastakin! Simonen käsialaa olivat myös kansallishenkiset Kivi-tyyliset puvutkin, jotka tuovat sen viimeisen nautinnollisen silauksen esitykselle. Ville Virtanen on suunnitellut valot.

Musiikkia saimme nauttia monenlaista, Marzi Nymanin ja Kumpuvaaran hienoja sovituksia. Avanti! pisteli parastaan viulistien Minna Pensolan ja Tommi Asplundin, alttoviulisti Santtu Podzniakovin ja sellisti Joasia Cieślakin tahdissa. Miten upeasti jouset soivatkaan! Ja upeasti soi myös Kumpuvaaran haitari! Hän pääsi myös esiintymään Seitsemän veljeksen Eerona, ihan vaan siinä paikallaan ollen (toki viikset ennakkoon kasvattaen).

Kaksi ja puoli tuntia kuluu kuin siivillä. Tämä oli niin nautinnollinen esitys, että olisin voinut katsoa heittämällä vielä toisen mokoman. Lopuksi saamme kuin saammekin nauttia viuhahduksesta lavan poikki, ou jee! Summa summarum: Aleksis Kivi sopii ihan kaikille (no ei ehkä perheen pienimmille); se on loistava tapa juhlia sekä Aleksis Kiven että Kansallisteatterin juhlavuotta, toki ylipäätään suomalaista teatteria. Suoranainen kulttuuriteko!

Ja mikä on myöskin mahtavaa on se että Aleksis Kivi on osa alati kasvavaa eri teatteritalojen yhteistyötä. Tämä on Kansallisteatterin, Red Nose Companyn, Jyväskylän kaupunginteatterin, Lahden kaupunginteatterin, Kuopion kaupunginteatterin, Tampereen Työväen Teatterin, Turun Kaupunginteatterin sekä Kamariorkesteri Avanti! yhteistuotanto. Ja siten mahdollista nähdä kaikissa näissä teatteritaloissa. Kiertueen liput jo myynnissä, ja lienevät käyvän kaupaksi melko nopsaan...

Illan aloitti korona-aikana totuttuun tapaan Kansallisteatterin ihana ja perin sympaattinen vahtimestari Matti Patana. Tämän Ukrainaa koskevat aloitussanat yleisölle kirvoittivat isot aplodit. Oli myös uusi kokemus tulla valokuvatuksi, siis me yleisö. Kuulemma parinkymmenen vuoden välein Kansallisteatterin suuren näyttämön yleisö pääsee ikuistetuksi esimerkkiyleisönä. Vinhaa! Me maskillinen porukka teimme siis historiaa. Sopii hyvin teatterihistoriaa tekevän esityksen kylkiäisiksi.

Valokuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Taikahuilu / Tampereen ooppera, Tampere-talo 2.3.2022

Ah, suosikkioopperani! Taikahuilu! Hieno tekijäryhmä, yksi suosikkiohjaajistani Tuomas Parkkinen, huikean kaunista musiikkia ja suuria tunteita, oopperaa parhaimmillaan siis. Osui vielä hyvään saumaan, kun olin juuri hieman aiemmin nähnyt Turun kaupunginteatterissa myöskin Parkkisen ohjaaman Amadeus, missä Taikahuilu oli myös esillä.

Taikahuilu nähtiin Tampere-talossa viimeksi 2011, osittain samalla tekijäporukalla toteutettuna. Silloin jäi välistä, joten sikäli kiva että se palasi näinkin pian, arvatenkin paikkaamaan koronan sotkemia aikatauluja. Tällä kertaa rakkaat ja tutut hahmot seikkailevat 1930-luvun Las Vegasissa. Tinde Lappalaisen lavastus onkin mahtipontisen överiä, sekoitus glitteriä ja kitchiä. Lukuisat neonvalot, tekopalmut, kultakankaat, hissit ja pyramidit ovat ehtaa Vegas-henkeä. Tulostetut Nevadan aavikkohiekat toimivat hyvin taustalla, ja irtokivet viimeistelivät maiseman.

Elina Vättö on loihtinut upeat 30-luvun henkiset värikkäät asut. Papageno on arkinen ruskeassa tweedissään, ehkä jopa hieman nukkavieruna, Yön Kuningatar upea mustissa höyhenissään, yökerholaulajan kimaltavissa (ja hyvin mustissa) asuissa, kulta-aamutakkinen Sarastron Luxor-veljeskunta, Kaitsijapappi baarimikon valkoisissaan ja kolme naista huipputyylikkäissä luomuksissaan, pillerihattuja myöten tyylikkäinä! Jos on puvustus ja lavastus kaunista katsottavaa niin kyllä Ville Syrjän valotkin ansaitsevat kiitosmaininnan. Neonvalot kyllä loivat Vegas-tunnelmaa.

Esiintyjät olivat huippuluokkaa, erityisesti tietysti Ville Rusanen Kaitsijapappina säväytti, vaikka rooli olikin kovin pieni. Suvi Väyrynen oli näyttävä ilmestys Yön kuningattarena, ja äänikin soljui dramaattisen kauniina. Jostain syystä normaalisti suosikkihahmoni Papageno (Arttu Kataja) oli tehty minulle liian hömpäksi ja vitsiniekaksi, enkä hahmona nyt kauheasti häneen tykästynyt, vaikka Kataja tosin lauloi hienosti. Nicholas Söderlundin ääni oli jyhkeä ja hänen Sarastronsa ei ollut lainkaan uhkaava tai pelottava, vaan ehkä jopa leppoisa. Ja kuten aina, tenoriroolit ovat tylsiä, vaikka kuinka Tamino onkin hyvä ja reipas sankari, niin hohhoijaa. Tuomas Katajala oli toki ihan mies paikallaan, ja varsinkin tämän turhautuminen alati ruokaa, juomaa ja naisia ajattelevaan Papagenoon oli hyvin samaistuttavaa.

Tuuli Takala on aina niin raikas, kaunis ja säteilevä, puhumattakaan hänen kauniista äänestään. Kerrassaan täydellinen Pamina! Niljakkaana feikki-cowboy Monostatoksena (miten epäkiitollinen rooli olla tuommoinen ketku, Papagenokin on ketku mutta hyvällä ja sympaattisella tavalla) lauloi Jaakko Kortekangas. Tämän artikulointi toi mieleen mustavalkoisen Suomi-filmin sankarin! Papagenan aika pienehkössä roolissa lauloi Päivi Pylvänäinen.

Lisäksi pitää mainita kaksi teatterin grand-old-maniä eli Esko Roine ja Heikki Kinnunen jotka pappien rooleissa pääsivät kyllä hieman laulamaankin. Yleisö kyllä kyllä heidän lavakarismastaan. Lisäksi lavalla nähtiin myös taikuri, Vegasissa kun ollaan! Kolmena poikana hurmasi peräti yhdeksän eri-ikäistä lasta (jotka myös lauloivat kuin satakielet).

Taminolle ilmestyvä lohikäärme oli kerrassaan upea (kiitos nukettajat!) ja rivitanssikohtaus oli hykerryttävä. Yön kuningattaren aaria ja tämän liuta klooneja oli kyllä vaikuttavaa, niin korville kuin silmillekin. Lopun Vegas-häät olivat kirsikka kakun päällä.

Puheosuuksia oli yllättävänkin paljon, mutta ei se kyllä mitenkään haitannut, vaikka ooppera olikin. Risto Joostin johtama Tampere Filharmonia soi kauniisti ja Heikki Liimolan kipparoima Tampereen Oopperan kuoro myös. Kuorolaiset taipuivat hyvin moneen, junttihuoltomiehistä ja turvamiehistä herrakerhon edustusmiehiin. Känniläisten äjien laulaminen saksaksi toimii hyvin. Naispuolisella kuorolla on tässä kyllä aika minimaalinen rooli.

Jostain syystä ensi-illassa ei kaikkien laulusta aina saanut selvää, siispä tekstitys oli hyvä. Puheosuudet kyllä kuuluivat ja niistä sai selvän mutta lauluosuudet puuroutuivat ja oli kai miksattu aika alhaalle. Tai mikä lie äänentoistossa ollut ongelmana. Toivon mukaan tämä korjautui seuraaviin esityksiin. Lisäksi salissa oli aivan julmetun kylmä. Onneksi kuulin vinkin ja sain narikasta väliajalla huovan, joka paransi tilannetta huomattavaksi. Vahtimestarit olivat tässä kyllä tosi avuliaita, ja olivat huoltoonkin yhteydessä, mutta eihän tuommoista valtavaa salia hetkessä lämmitetä. 

Esityksiä oli vain kuusi, joten ne ehtivät jo loppua. Toivottavasti kaikki halukkaat ehtivät nähdä. Ensi keväänä sitten vihdoin Lentävä hollantilainen, viime keväältä siirtyvä esitys.

Vaan on se kumma ettei Taikahuiluun koskaan kyllästy, ja joka kerralla siitä näkee aina uusia puolia. Kukin ohjaaja tekee omannäköisensä esityksen ja katsoja voi vaan istua penkillään ja nauttia. Ja poimia sieltä kaikenlaisia viittauksia, symboliikkaa ja muuta kivaa. Tuomas Parkkinen oli taas tehnyt hienoa työtä ja luonut hieman erilaisen Taikahuilun, missä se maaginen taika on yhä läsnä. 

Esityskuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.