Taikahuilu / Tampereen ooppera, Tampere-talo 2.3.2022

Ah, suosikkioopperani! Taikahuilu! Hieno tekijäryhmä, yksi suosikkiohjaajistani Tuomas Parkkinen, huikean kaunista musiikkia ja suuria tunteita, oopperaa parhaimmillaan siis. Osui vielä hyvään saumaan, kun olin juuri hieman aiemmin nähnyt Turun kaupunginteatterissa myöskin Parkkisen ohjaaman Amadeus, missä Taikahuilu oli myös esillä.

Taikahuilu nähtiin Tampere-talossa viimeksi 2011, osittain samalla tekijäporukalla toteutettuna. Silloin jäi välistä, joten sikäli kiva että se palasi näinkin pian, arvatenkin paikkaamaan koronan sotkemia aikatauluja. Tällä kertaa rakkaat ja tutut hahmot seikkailevat 1930-luvun Las Vegasissa. Tinde Lappalaisen lavastus onkin mahtipontisen överiä, sekoitus glitteriä ja kitchiä. Lukuisat neonvalot, tekopalmut, kultakankaat, hissit ja pyramidit ovat ehtaa Vegas-henkeä. Tulostetut Nevadan aavikkohiekat toimivat hyvin taustalla, ja irtokivet viimeistelivät maiseman.

Elina Vättö on loihtinut upeat 30-luvun henkiset värikkäät asut. Papageno on arkinen ruskeassa tweedissään, ehkä jopa hieman nukkavieruna, Yön Kuningatar upea mustissa höyhenissään, yökerholaulajan kimaltavissa (ja hyvin mustissa) asuissa, kulta-aamutakkinen Sarastron Luxor-veljeskunta, Kaitsijapappi baarimikon valkoisissaan ja kolme naista huipputyylikkäissä luomuksissaan, pillerihattuja myöten tyylikkäinä! Jos on puvustus ja lavastus kaunista katsottavaa niin kyllä Ville Syrjän valotkin ansaitsevat kiitosmaininnan. Neonvalot kyllä loivat Vegas-tunnelmaa.

Esiintyjät olivat huippuluokkaa, erityisesti tietysti Ville Rusanen Kaitsijapappina säväytti, vaikka rooli olikin kovin pieni. Suvi Väyrynen oli näyttävä ilmestys Yön kuningattarena, ja äänikin soljui dramaattisen kauniina. Jostain syystä normaalisti suosikkihahmoni Papageno (Arttu Kataja) oli tehty minulle liian hömpäksi ja vitsiniekaksi, enkä hahmona nyt kauheasti häneen tykästynyt, vaikka Kataja tosin lauloi hienosti. Nicholas Söderlundin ääni oli jyhkeä ja hänen Sarastronsa ei ollut lainkaan uhkaava tai pelottava, vaan ehkä jopa leppoisa. Ja kuten aina, tenoriroolit ovat tylsiä, vaikka kuinka Tamino onkin hyvä ja reipas sankari, niin hohhoijaa. Tuomas Katajala oli toki ihan mies paikallaan, ja varsinkin tämän turhautuminen alati ruokaa, juomaa ja naisia ajattelevaan Papagenoon oli hyvin samaistuttavaa.

Tuuli Takala on aina niin raikas, kaunis ja säteilevä, puhumattakaan hänen kauniista äänestään. Kerrassaan täydellinen Pamina! Niljakkaana feikki-cowboy Monostatoksena (miten epäkiitollinen rooli olla tuommoinen ketku, Papagenokin on ketku mutta hyvällä ja sympaattisella tavalla) lauloi Jaakko Kortekangas. Tämän artikulointi toi mieleen mustavalkoisen Suomi-filmin sankarin! Papagenan aika pienehkössä roolissa lauloi Päivi Pylvänäinen.

Lisäksi pitää mainita kaksi teatterin grand-old-maniä eli Esko Roine ja Heikki Kinnunen jotka pappien rooleissa pääsivät kyllä hieman laulamaankin. Yleisö kyllä kyllä heidän lavakarismastaan. Lisäksi lavalla nähtiin myös taikuri, Vegasissa kun ollaan! Kolmena poikana hurmasi peräti yhdeksän eri-ikäistä lasta (jotka myös lauloivat kuin satakielet).

Taminolle ilmestyvä lohikäärme oli kerrassaan upea (kiitos nukettajat!) ja rivitanssikohtaus oli hykerryttävä. Yön kuningattaren aaria ja tämän liuta klooneja oli kyllä vaikuttavaa, niin korville kuin silmillekin. Lopun Vegas-häät olivat kirsikka kakun päällä.

Puheosuuksia oli yllättävänkin paljon, mutta ei se kyllä mitenkään haitannut, vaikka ooppera olikin. Risto Joostin johtama Tampere Filharmonia soi kauniisti ja Heikki Liimolan kipparoima Tampereen Oopperan kuoro myös. Kuorolaiset taipuivat hyvin moneen, junttihuoltomiehistä ja turvamiehistä herrakerhon edustusmiehiin. Känniläisten äjien laulaminen saksaksi toimii hyvin. Naispuolisella kuorolla on tässä kyllä aika minimaalinen rooli.

Jostain syystä ensi-illassa ei kaikkien laulusta aina saanut selvää, siispä tekstitys oli hyvä. Puheosuudet kyllä kuuluivat ja niistä sai selvän mutta lauluosuudet puuroutuivat ja oli kai miksattu aika alhaalle. Tai mikä lie äänentoistossa ollut ongelmana. Toivon mukaan tämä korjautui seuraaviin esityksiin. Lisäksi salissa oli aivan julmetun kylmä. Onneksi kuulin vinkin ja sain narikasta väliajalla huovan, joka paransi tilannetta huomattavaksi. Vahtimestarit olivat tässä kyllä tosi avuliaita, ja olivat huoltoonkin yhteydessä, mutta eihän tuommoista valtavaa salia hetkessä lämmitetä. 

Esityksiä oli vain kuusi, joten ne ehtivät jo loppua. Toivottavasti kaikki halukkaat ehtivät nähdä. Ensi keväänä sitten vihdoin Lentävä hollantilainen, viime keväältä siirtyvä esitys.

Vaan on se kumma ettei Taikahuiluun koskaan kyllästy, ja joka kerralla siitä näkee aina uusia puolia. Kukin ohjaaja tekee omannäköisensä esityksen ja katsoja voi vaan istua penkillään ja nauttia. Ja poimia sieltä kaikenlaisia viittauksia, symboliikkaa ja muuta kivaa. Tuomas Parkkinen oli taas tehnyt hienoa työtä ja luonut hieman erilaisen Taikahuilun, missä se maaginen taika on yhä läsnä. 

Esityskuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Taikahuilu / Kansallisooppera 23.11.2017

Nyt on kyllä taatusti erilainen Mozartin Taikahuilu! Sarjakuvaa ja mykkäfilmiestetiikkaa upeasti yhdistävä teos häikäisi visuaalisuudellaan. Tämmöistä en ole ennen nähnyt, mutta toivottavasti joskus lisää. Kiitos Kansallisooppera että toitte tämän Suomeen, jo uudelleen.

Tiesin kyllä *hieman* mitä odottaa, mutta en ollut nähnyt esimerkiksi liikkuvaa kuvaa tästä. Kannattaa jo tässä vaiheessa katsoa alla oleva esityksen traileri, niin pääset kärryille siitä upeasta ja uniikista visuaalisesta maailmasta!

Kuvien perusteella saatu mielikuva oli kalpea varjo esityksen tyrmäävyydestä. Kun lavastuksena on tasan vain valkoinen seinä mihin kaikki heihjastetaan, niin se vaatii laulajiltakin erityistä tarkkuutta. Miten esiintyä ja näytellä animaatiohahmojen kanssa? Ja vielä niin että se näyttäisi katsomoon hienolta. Siinä pitää ajoitukset, käsien liikkeet, omat asennot ja ennenkaikkea katseen olla oikein suunnattu ja oikein ajoitettu. Vaihdoin Ville Rusasen kanssa muutaman sanasen toisessa yhteydessä ja hän vahvisti tämän: haastavaa oli! Mutta hienosti se onnistui, koska ainakin omalle paikalleni kaikki näytti loistavalta. Aivan vakuuttavasti Rusasen Papageno taputti mukana seikkailevaa kissaa.

Berliinin Komische Oper on tehnyt näitä vastaavia animaatioita hyödyntäviä oopperoita ja muita paljon, ja peukut pystyyn että näitä näkyisi Suomessakin enemmän. Nyt kuultiin myös uusi Juhani Koiviston suomennos Taikahuilusta, joka toimi paikoin paremmin ja paikoin ei ehkä niin hyvin. Mutta onneksi Mozartin ihana ja tuttu musiikki oli ennallaan!

Loistava esiintyjäporukka täydensi kokemuksen: Jussi Myllys on komean raamikas Tamino ja Iida Antola kaunisääninen Pamina. Yön kuningatar (Aleksandra Olczyk) on huikea hämähäkkirouva, jota sietääkin pelätä. Suomen kieli ei kahdeksanjalkaiselta jättikokoiselta monsterilta suju ihan sutjakkaan, mutta ei haittaa menoa. Sarastro (Jyrki Korhonen) on teknologiaan hurahtanut ja Monostatos (Roland Liiv) taas kauhean vastenmielinen Paminaa ahdistelevä julmuri. Sellainen mustavalkoisesta kauhuelokuvasta karannut tyyppi (Nosferatu!). Molempien laulua on ilo kuulla, tosin syystä tai toisesta Liiv lauloi kovin hiljaisesti.

Tässä versiossa Papagena (Margarita Nacér) on todella pienessä roolissa, mutta sitäkin näyttävämpi kanarialinnunkeltaisessa tanssityttölookissa höyhenkoristeineen! Miten näpsäkän emännän Papageno tästä saakaan. Ja sitten ainainen Taikahuilu-suosikkini Papageno! Ville Rusanen on taas kerran aivan loistava roolissa, tottakai. Hänen Papagenonsa on Buster Keatonia upeasti mallintava koomikko, joka kellertävässä puvussaan ja hatunreuhka päässään vaikuttaa normaaliakin hupsummalta. Rusanen ei ole ainoastaan loistava baritoni, vaan myös tavattoman ilmeikäs ja taitava esiintyjä. Ja tämän Papageno on aina ihan huikea! Tälle tekee tiukkaa suoriutua näistä eri kokeista. Kun on nälkä ja paistit lipuvat vain ohi... Voisikohan Rusanen tehdä jonkunlaisen Papageno-spinoff-esityksen, missä näitä oopperan muita tyyppejä ei ehkä olisi lainkaan? Vain erilaisia Rusas-Papagenoja laulamassa ja linnustamassa. Oopperaystävän (ja Rusas-fanin) unelma!

Kolme naista ovat aika tätimäisiä ilmestyksiä, jotenkin mykkäelokuvamaisia vanhemman naisen karikatyyrejä, jotka olivat kyllä myös aika hurmaavia. Nimetkin olivat Kälä, Pälä ja Jäkä :-D. Anna-Kristiina Kaappola, Ann-Marie Heino ja Jeni Packalen irrottelevat rooleissaan, milloin mistäkin esiin putkahtaen. Muutenkin laulajat viettivät osan aikaa yläilmoissa, sellaisilla esiin kääntyvillä pikkulavoilla, turvallisuussyistä vyötettyinä kiinni. Osalle, kuten kolmelle pojalle, projisoitiin sitten animoidut vartalot, vaatteet tai muuta. Kyllä tämäkin ratkaisu toimi.

Tämä Taikahuilu on myös ihan kamalan hauska. Papagenon hölmöilyt ja "kännikohtaus" ja kaikenlainen kohellus on tietysti yksi iso osa sitä komiikkaa, mutta muutenkin. Tekstiplanssien osittain mykkäelokuvamaisuus ja myös sarjakuvavaikutteet KA-BOOM -juttuineen ja muineen. Istuin keskellä koululaisryhmää ja ei siinä kukaan räplännyt kännykkäänsä, niin intensiivisesti kaikki lavalle tapittivat.

Esitys poikkeaa "perinteisestä" oopperasta myös sikäli, että aina kun mykkäfilmimäiset tekstiplanssit ilmaantuivat, niin musiikkina ei enää kuultukaan Klaus Mäkelän johtamaa oopperan orkesteria ja Taikahuilun musiikkia, vaan Satu Elijärveä soittamassa fortepianolla muuta Mozartin musiikkia (Fantasiat C-mollissa ja D-mollissa). Ratkaisu toimi tosi hyvin. Ja niillä plansseilla sitten hahmot keskustelivat! Loistava oivallus! Ja helkkarin hauska. kun vielä jokaisella hahmolla käytettiin eri fonttia! Esimerkiksi Papagenolla oli koristeellista ja kukkaishenkistä, ja Monostatoksella taas kulmikasta groteskia ja Taminolla sankarillisen vanhahtavaa. Mainio yksityiskohta tämäkin (näin entiselle graafisen alan ihmiselle varsinkin). Ei sitä oopperassakaan aina kaikkea laulaa tarvitse. Olihan tätä lyhennelty aika paljonkin, koska moni rooli oli pienentynyt, mutta kesto silti 2 h 45 minuuttia. Toki puolen tunnin väliaika lohkaisee osansa.

Jotenkin nämä Paul Barrittin upeat animaatiot toivat välillä mieleen myös Tim Burtonin elokuvamaailman tai Neil Gaimanin kirjat ja Sandman-sarjakuvat. Ja varmaan monta muutakin populaarikulttuurin asiaa. Kaikenlaista lentävistä vaaleanpunaisista elefanteista aina poksahteleviin sydämiin ja synkkiin hurttiin. Ja ihania mekaanisia eläimiä animoituina, kuin jostain vanhasta tieteiselokuvasta! Silkkaa steampunkia. Lentäviä luurankoja ja hämähäkkejä ja kaikkea kutkuttavan ihanaa. Välillä mennään mustavalkoisuudella (lisää sitä mykkäelokuvameininkiä) ja välillä on niin värikästä että.

Esther Bialas oli suunnitellut upeat puvut (ja lavastuksen), ja ne mykkäelokuvamaailmasta vahvasti vaikutteita ottaneet vaatteet olivat kyllä hienoa katsottavaa. Mustavalkoiset asut ja Paminan musta polkkatukka veivät ajatukset kanssa jonnekin, sinne 1920-luvulle kai. Pamina kyllä näyttää 1800-luvun kotiopettajatterelta... Myös Papagenon ja Papagenan paperinukkemaiset ja koko talon täyttävät lapset on taas yksi tyyli lisää ennestäänkin aika turboahdettuun visuaaliseen sekametelisoppaan. Silti kaikesta tulee hyvin yhteen pelaava kokonaisuus.

Tämä on varmaan ohjaajallekin haasteellista, koska on niin paljon näitä animoituja juttuja joita ei voi ohjata. Vaan esiintyjät joutuvat mukautumaan olemassaoleviin osasiin. Suzanne Andrade ja Barrie Kosky vastaavat konseptin lisäksi alkuperäisohjauksesta, ja Riikka Räsänen nyt uusintaohjauksesta.

Tämähän nähtiin Kansallisoopperassa jo kevätkaudella 2016, ja nämä kuvatkin ovat siitä produktiosta. Silloin syystä tai toisesta onnistuin missaamaan. Mutta älä sinä tee samaa virhettä kuin minä melkein tein ja jätä tätä näkemättä. Esityksiä on vielä joulukuun loppuun. Sopii paremmin kuin hyvin myös lapsille ja nuorille, ja niille keillä ei ole aiempaa oopperakokemusta. Sellainen matalan kynnyksen teos, joka kyllä viehättää erityisesti visuaaliseen katsomiseen tottuneempia ihmisiä. Musiikki tukee tarinaa sitten hienosti.

On tämä vaan edelleen mun lempiooppera, ihan sama miten toteutettuna. Ja kun vielä toteutus on näin mahtava ja uniikki niin ei voi kun hykerrellä.


Kuvien copyright Heikki Tuuli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Die Zauberflöte (Taikahuilu) / Åbo Svenska Teater 5.2.2016

Musta on hienoa että klassikoista tehdään uusia ja moderneja tulkintoja. Ja klassikko Mozartin Taikahuilu eittämättä on. Siksi olikin aivan mainiota että Åbo Svenska Teaterin, Turun musiikkijuhlien ja Turun filharmonisen orkesterin kimppatuotanto "sijoitetaan retrofuturistiseen raamiin". Minusta sopii tälle fantasiaelementtejä sisältävälle oopperalle kuin nenä päähän.

Taikahuilu on oopperamaailmassa varmaan sieltä kevyimmästä päästä, ja ehkä siksi yksi suosikkejani. Se on hauska, ja musiikki on tarpeeksi helppoa tämmöiselle maallikollekin. Ja se Yön kuningattaren aaria, aah, kylmät väreet menee selkäpiissä.

  

Tamino laskeutuu planeetalle, mukanaan huilu.

ÅST:n lava on tosi pikkiriikkinen oopperalle, mutta kyllä siihenkin mahtuu. Bridget Kimakin lavastus on loppuviimein aika minimalistista, vaikka toki ihania scifielementtejä sisältävää. Puvut (Kimak suunnitellut nekin) ovat tosi näyttäviä, ja juurikin sellaisia millaisiksi 50-70-lukujen tieteiskirjallisuudessa (ja elokuvissa!) kuviteltiinkin avaruusolennot ja muut. Papageno & Papagena ovat lintumaisen värikkäitä ja kolmen pojan antennipäähineet söpöt. Kauniit valot olivat britti Jake Wiltshiren käsialaa. Ville Matvejeff vastaa musiikikn johdosta ja britti John Ramster ohjauksesta.

Pamina ja lintumies Papageno

Lisää brittejä on laulajissakin, nimittäin Taminon roolissa brittitenori Sam Furness. Tykkäsin kyllä miehen äänestä ja kiva tätä oli katsella hopeanhohtoisessa avaruuspuvussaan. Yön Kuningatar oli Karolina Andersson, joka oli visuaalisesti tyrmäävä ilmestys. Mieleen tuli erinomaisen elokuvan Viides Elementti eksoottinen laulajatar Diva Plavalaguna. Lauluäänestä en osaa sanoa mitään, mutta näin maallikon korviin se legendaarinen aaria oli hieman... vaisu? Susanna Anderssonin Pamina oli eteerisen kaunis, prinsessa Leia-mainen.

Mutta kyllä se baritoni Waltteri Torikka Papagenona varastaa koko show'n, hyvässä ja pahassa. Toki Papageno on muutenkin värikäs hahmo, mutta miten musta tuntuu että se on tässä Taikahuilussa isommassa roolissa kun "normaalisti"? Tottakai Torikka on hyvä laulaja, ja esiintyjäkin. Ilokseen miestä lavalla katsoo, koska tämän Papageno on erittäin hauska, ilmeikäs ja notkea. Mutta olisiko monelle katsojalle mies korostetun isossa roolissa? Vaikka itse tunnustan heti kättelyssä ostaneeni liput tähän jo about vuosi sitten ja nimenomaan Torikan takia, niin pikkiriikkisen se niin esilläolo hämäsi. Mutta toisaalta, minkäs sille voi jos on vaan karismaattinen ja valovoimainen esiintyjä!

Kaikenkaikkiaan riemastuttava versio! Ehdottomasti kannatti pulittaa lipuista pieni omaisuus, ja vaikka olin kuumeessa ja köhivä, niin kannatti lähteä.

Pieni laulunäytevideopätkä, missä näkyy lisää puvuista ja lavastusta. Ja Ylellä oli juttuakin aiheesta.

Uuden hedelmäluokituksen mukaan annan Taikahuilulle päärynän. Makea ja mehukas, mutta ei kaikkien mieleen.


Kuvien copyright John Reading, paitsi alin kuva on videon still-kuva.