Cock / Teatteri Jurkka 24.2.2024

Haa, aivan mainiota että Mike Bartlettin näytelmiä saadaan vihdoin myös suomalaiselle yleisölle. Teatteri Jurkalta rohkea veto ottaa tämä pienimuotoinen hitti ohjelmistoon. Kulttuuriteko suorastaan. Onneksi riskinotto kannatti ja Cock sai innostuneen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoiltakin. Hienoa että moderni brittinäytelmäkirjallisuus on innostanut suomalaisia teattereita viime aikoina.

Tuomas Parkkisen ohjaama Cock on pienimuotoinen kolmiodraama. Pyry Nikkilän esittämä John on vähän reppana, päättämätön tyyppi, joka on jumiutunut parisuhteeseen Anssi Niemen esittämän M:n kanssa. He ovat selkeästi olleet yhdessä pitkään, mutta kun näytelmä etenee, voi vain ihmetellä miksi. M on elohopeamaisen nopea liikkeissään ja teräväkielinen puheissaan. Charmikas kyllä, mutta tavattoman ilkeä ja toista lyttäävä. Miehet ovat perustavanlaatuisesti erilaisia, kuten John toteaa heti alussa. Onko siis ihme että John ihastuu naiseen, jota näkee säännöllisesti työmatkallaan? Tämä aiheuttaa tietenkin ristiriitoja; eikö hän olekaan homo? Hän kuitenkin tunnustaa suhteen M:lle, kuvaillen naista maskuliiniseksi. Miesten suhde on välillä katkolla ja välillä ei, John ei pysty päättämään mitä haluaa. M on tuttu ja turvallinen, mutta luonteeltaan epävakaa ja ailahteleva. Mutta mitä jos tämä kiinnostus naiseen meneekin ohi? Minkälainen yhteiselo heillä voisi olla? Kokeeko John naisen kanssa uutuudenviehätystä, loppuisiko kiinnostus jos alkaisi ihan pidempiaikaiseen suhteeseen. Joka parisuhteessa on riskinsä, kestääkö se vai ei.

Lopulta päätetään järjestää yhteinen illallinen, ja keskustella asiat halki. Ei kuulosta kovin hyvältä suunnitelmalta, mutta... Seuraan tuppaa myös Juhani Laitalan näyttelemä M:n isä, vähän niinkuin erotuomariksi. Vaikka toki hän on poikansa puolella, kuten myöhemmin huomaamme asioiden eskaloituessa. Nainen (Emma Kilpimaa) saapuu tyylikkäänä, eikä tippaakaan maskuliinisena, paikalle. Eihän tämmöisestä voi seurata mitään hyvää, mutta herkullista seurattavaa katsojille se tarjoaa. 

Näyttelijät tekevät työnsä erinomaisesti. Varsinkin Nikkilä onnistuu eleillään ilmentämään hahmonsa päättämättömyyttä upeasti. Ja lopussa hänen kommenttinsa M:lle ansaitsevat pienen bravo-huudon, vihdoin! Myös Anssi Niemi on ihan huikea diivamaisena drama queeninä, varsinainen tyyppi! Ymmärrän miksi John on tuon miehen kanssa, ja sitten en taas ymmärrä. Niemi on hurmasi minut Q-teatterin Järjen hedelmissä ja omassa sooloteoksessaan Straight Acting.

Näytelmässä on monenlaisia jännnitteitä ja parisuhdekiemuroita, tunnelma on tiivis. Mikä määrittelee ihmistä ja hänen kumppaniaan? Vaikka M sanoo Johnin kärsivän "homofobisen yhteiskunnan aiheuttamasta psykoosista" niin näytelmän kynnyskysymyksenä ei ole homo/hetero-asetelma, tai sekään kumman kanssa on kivempaa olla tai seksi sujuu paremmin. Se että rakastaa jotakuta on oleellista, ja saa vastarakkautta, se on se juttu. 

Karri "Paleface" Miettisen suomennos on enimmäkseen soljuvaa, ja aika räävitöntäkin kieltä. Muutamia anglismeja löydän tekstistä, mutta pääsääntöisesti hyvää työtä. Varsinkin päivällisellä koetaan verbaalia ilotulista. Intiimit kohtaukset on toteutettu pimeässä, mielikuvituksen siivittäminä. Ja Saku Kaukiaisen valo- ja äänisuunnittelun! 

Pienessä Jurkassa ei ole lainkaan lavasteita, Bartlettin näyttämöohjeiden mukaisesti. No ei sinne juuri mitään mahtuisikaan. Mutta on sentään valokirjaimet C, O, C ja K. Annukka Pykäläinen vastaa pelkistetystä skenografiasta, myös puvustus on arkinen ja muodikaskin. Jukka Haapalainen on laatinut koreografian ja taidokkaasti muutaman neliömetrin lavalla liikutaankin. 

Cock oli iso hitti Lontoon Royal Courtissa 2009, ja silloin siinä näyttelivät Ben Whishaw ja Andrew Scott. Whishaw oli jo tehnyt upean Hamletin vuonna 2004 ja tukun tv/leffarooleja, joten hän oli jo yleisölle suht tuttu. Sen sijaan Andrew Scott ei ollut vielä kovin tunnettu näyttelijä, Sherlock-sarjakin alkoi vasta seuraavana vuonna. Suomiversiossa on saatu kestoon 50 minuuttia lisää enkä oikein tiedä miksi. Muutamia kohtauksia on ehkä tarpeettomasti venytetty. 

Parkkisen ohjaustyö on taidokas tulkinta joka kestää aikaa. Vastaavat konfliktit missä tahansa parisuhteissa voivat sattua missä ajassa hyvänsä. Ylekin kiinnostui aiheesta. Liput ovat myyneet niin hyvin että enää vappuaaton esityksessä on tilaa. Hyvä esitykselle, huono innokkaille katsojille keillä ei vielä ole lippua.

Esityskuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Paljon melua pizzasta / Tampereen työväen teatteri 13.9.2022

Koska se tämä ihminen oppisi ettei farssit ole mua varten? No ei näemmä vieläkään. Ajattelin kuitenkin että koska yksi suosikkiteatterintekijöistäni eli Tuomas Parkkinen on mukana, niin annan TTT:n Paljon melua pizzasta - hupailulle mahdollisuuden. Mutta ei ja voi, ei iskenyt tämä tällä kertaa. Vaan katsotaanpas tarkemmin...

Alunperin Carlo Goldonin näytelmä La Baruffe Chiozzotte (vuodelta 1792) on toiminut tässä Parkkisen innoittajana, mutta sieltä Suomen oloihin soviteltuna. Alunperin venetsialaiseen kalastajakylään sijoittuva komedia on siirretty Haminaan ja kertookin nyt pizzan rantautumisesta Suomeen (kalastajaryhmien kiistelyiden sijaan). 

Hirveän paljon erilaisia sekoboltsityyppejä jotka huutaa ja huitoo ja häslää. Välillä laulaa lurautellaan Jussi Vahvaselän sovittamia italoiskelmiä (tämä onkin varmaan esityksen parasta antia), ja sitten taas palataan Haminan toreille ja turuille möykkäämään. Henkilöhahmot ovat karikatyyrimäisiä ja groteskejakin. Välillä suupielet nousevat hymyyn katsomossakin, mutta aika vahvasti tunnen myötähäpeää, että kaikkea sitä joutuu teatterilaiset tekemäänkin henkensä pitimiksi. 

Marjatta Kuivaston pastellimainen Haminan lavastus vinksahtaneine rakennuksineen on söpö. Leena Rintalan näyttävät puvut ja varsinkin Pepina Granholmin hieman överit kampaukset ja maskeeraus täydentävät 60-lukulaisen näyttämökuvan. 

Lavalla nähdään junttimeininkiä, diivoja, kaksi taistelevaa sukua, lipevän ällö pizzamies Risto (Tom Lindholm), tappelevia naisia (varsinkin Miia Selin ja Heidi Kiviharju kunnostautuvat tällä osastolla), nuoria lemmenpareja, mustasukkaisuutta ja vaikka mitä. Sitten toki kunnon Commedia dell'Arten hengessä muualta tullut tuomari (Pentti Helin) ja tämän pystyynkuollut rikosoikeuden palvelijansa (Jyrki Mänttäri). Jari Leppänen väläyttelee taas monipuolisia muusikon kykyjään, arvostan! Ja Inke Koskinen on kaikkien miesten päät pyörälle saava Marianni, tuo bimbojen bimbo. Onhan tässä mukana Työviksen parhaat voimat, eipä sillä!

Säätöä ja kohellusta on, ja ylinäyttelemistä, hahmojen piirteiden äärimmilleen venyttämistä. Välillä mieleen pujahtaa Shakespearen ja Molieren komediat, sen kielellisen iloittelun ja solvaustulvan innoittamana kenties. Jotenkin tämä on tehty koheltaen ja kieli poskessa, ja vaikka tiedän miten haastavaa kunnon komedian tekeminen on, ja miten vaikeaa saada se näyttämään näin "helpolta"... silti en jaksa innostua nyt kauheasti. 

Onhan tässä hauskaa sanailua ja sellaista, pikkutuhmuuksia ja nokkeluuksia, mutta myös tyhjäkäyntiä (vaikka kierroksia onkin). Saamme pienen vilauksen siihen millainen sääntö-Suomi oli ja millainen junttimeno ravintolakulttuurissa oli siihen maailmanaikaan kun pizza tänne rantautui. 

Varsinainen hömppäesitys, ja en tiedä jäikö tästä pizzamainen ähky vai närästys. Työviksellä on tänä syksynä niin monipuolinen ohjelmistokattaus, että miettisin parikin kertaa onko kreisikomedia hippusella oreganoa sinun juttusi. Loppu on suht onnellinen kuitenkin, ja ehkä tähän päivään tarvitaan kevyttä viihdettä ja eskapismia. Pikkujouluesityksenä ja parin boolilasin jälkeen varmaan passeli?

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hiljaiset perivät maan / Ilmajoen musiikkijuhlat 10.6.2022

Vihdoin ja viimein kantaesityksensä Ilmajoen musiikkijuhlilla sai Jukka Linkolan säveltämä ja Tuomas Parkkisen libretoima ja ohjaama uutuusooppera Hiljaiset perivät maan. Kuten niin moni muukin teos, silläkin oli kohtalona jäädä koronan jalkoihin, ja alunperin kesälle 2020 kaavailtu ensi-ilta siirtyi lopulta kahdella vuodella. Mutta kuten vanha kansa sanoo: hyvää todellakin kannatti odottaa! Lapuanliikkeestä kertova esitys oli vaikuttavaa katsottavaa ja kuunneltavaa.

Linkolan musiikki oli ihailtavan monipuolista; mukaan mahtui niin lattarirytmejä, tangoa kuin humppaakin, virren poljentoa unohtamatta. Pääpaino toki kuitenkin oopperassa. Aina en päässyt moderniin muotokieleen mukaan, mutta laulajien esittämänä musiikki soljui kauniisti. Ja miten hienosti koko ooppera oli roolitettu! Ville Rusanen oli mies paikallaan punavankileiriltä kotikyläänsä palanneena leppoisana miehenä, joka kaikesta huolimatta haluaisi uskoa ihmisten rauhanomaiseen yhdessäoloon. Miehellä on lavakarismaa ja ääntä vaikka muille jakaa. Salamarakkaus paikallisen änkyränimismiehen (Jaakko Kortekangas) tyttären Reginan (Sanna Iljin) kanssa vivahtaa hieman Romeoon ja Juliaan, mutta ei sitten kuitenkaan. Epäsäätyisää liittoa ei näillä lakeuksilla kuitenkaan hyväksytä, mutta rakkaudella on tapana voittaa esteeet. Regina on suffragetti, opettaja, kulkee housuissa - ja opettaa pienille koululaisille miten asiat voidaan nähdä kahdella eri tavalla, vuoden 1918 tapahtumatkin. Isänsä tyttö monellakin tapaa, mutta myös avarakatseisempi kuin moni muu naapurinsa.

 

Kotikylässä asuu myös "kylän ainut kommunisti" Iivari (Ilkka Hämäläinen), lupsakka mies jonka kohtaloksi koituu lapualaisliikkeeseen lipunut poikansa Penjaami (Akseli Ferrand). Näiden kahden suhteen kautta peilataan paljolti työväenliikkeen ja lapuanliikkeen hankauksia. Mietin miltä katsomossa istuneiden paikkakuntalaisten (tai ylipäätään pohjanmaalaisten) vanhempien katsojien sisimmissä tuntui, katsella jättimäistä Vihtori Kosolan julistetta ja sinimustia lippuja saloissa liehumassa? Historian siivet todellakin havisivat. Siinä missä itselleni tämä oli mielenkiintoinen pala Suomen historiaa, niin monelle katsojalle mieleen voi tulla kipeitä, omakohtaisia (tai vähintäänkin oman suvun kokemia) muistoja. Oli sitten puoluepoliittisesti oikealla tai vasemmalla. Mannerheimin pilkkaa ei oikein suvaita Suomessa vieläkään, ja varovaisen nätisti Parkkinen tekstissään tökkii näitä kipukohtia.

Muhevaääninen rovasti (Nicholas Söderlund) tuo kirkon näkemyksen asiaan, ja kuten libretossa lukee, hän on rovasti päivisin, muiluttaja öisin. Vaikka näyttelijä Taneli Mäkelä on periaatteessa puheroolissa Vihtori Kosolana, niin yllättävän paljon hänkin laulamaan pääsee. Ja mikä jottei, sujuuhan se laulu mieheltä mallikkaasti, kun ei ihan oopperaa vedetä. "Jumalan valitsema kansanjohtaja" eli Kosola on eleetön mutta karismaattinen - helppo uskoa miten hän sai kansaa puolelleen puhumalla. Viidennessä kohtauksessa V. Kosola ja Muiluttajat laulavat Lapuan seurahuoneella. Kuusihenkinen big band säestää taustalla muilutuskohtauksia, taas samaan aikaan hauskaa ja kauheaa. Samankaltaista vastakkainasettelua on koko teoksessa paljon. 

Yhden mielenkiintoisen lisätwistin tarinaan tuo epämääräinen "saksalainen" seikkailijatar/kreivitär Minna Craucher (Mari Palo) joka onnistuu kietomaan niin nimismies Holbergin kuin Kosolankin pauloihinsa. Huikentelevainen naikkonen ajaa omia etujaan, ja opportunistina kokeilee kaikkia mahdollisia keinoja. Vaan lopussa joudumme sanomaan hällekin "Auf Wienerschnitzel"! Oivallisen hauska hahmo ja miten upeasti Palo tätä tulkitsee. 

Paljon dramaattisia käänteitä, surullisia ihmiskohtaloita ja vaikuttavia tapahtumia myöhemmin pääsemme tarinan loppuun. Kaikki loppuu kuolemaan, tietenkin. Vaikka on sitä muutenkin matkan varrella nähty. Kolmisen tuntia on ihan sopiva mitta oopperalle, semminkin kun väliaika kestää ruhtinaalliset 40 minuuttia. No, ehtivät kaikki ainakin nauttia virvokkeita. 

Tuttuun tapaansa Parkkinen on kirjoittanut hauskan libreton. Tai jos nyt voi lapuanliikkeestä voi sanoa noin. Mutta mukana on paljon huumoria, sanaleikkejä ja suoranaisia vitsejäkin. Vaikka aihe on vakava, välillä surullinenkin, niin ei siitä tarvitse kovin ryppyotsaisesti kertoa. Parkkisen edellinen oopperatyö, erinomainen Veljeni vartija (Tampereen ooppera 2018) käsitteli paljolti samoja teemoja ja asioita, tai oli jollain tasolla esiosa tälle. Osalla henkilöhahmoista on oikea esikuva, kuten vaikkapa Hilja Riipinen (Essi Luttinen), joka toimi rehtorina ja myöhemmin kansanedustajakin. 

Vaikka Olavin ja Reginan säätyrajoja rikkova rakkaustarina on yksi juonenkäänne, käsitellään monia muitakin suhteita. Iivari-isän ja Penjaami-pojan myrskyisät välit, Minnan ja miestensä... ja kaikki nämä päättyvät huonosti. Lisäksi kaiken taustalla häälyy Suomen poliittinen tilanne vuoden 1930 nurkilla, lapuanliikkeen ja Kosolan nousu ja (t)uho, työväenliikkeen olojen kurjistaminen ja kommunismin kitkentä.

Parkkisen ohjaus oli myös napakkaa ja kohtaukset limittyivät ja lomittuivat jouhevasti. Ensimmäinen näytös loppuu upeasti kohtaukseen missä tapahtuu paljon yhtäaikaa, vuorotellen. Olavin ja Reginan häät ja talonpoikien marssi Helsingin Senaatintorille. Komeaa! Minnan salongin kohtaus Kosolan ja nimismies Holbergin kanssa on myös dramaturgisesti kiinnostava, kuten myös Iivarin ja Penjaamin viimeinen tapaaminen, mikä nähdään useamman kerran. Heidän molempien kohtalonsa koskettaa kyllä syvältä, molemmat ehdottomia aatteessaan ja vilpittömiä uskossaan. Penjaamin äiti Naima (Jenni Lättilä) laulaa ehdottomasti koskettavimman surulaulun 12. kohtauksen lopussa. Tämä topakka maan hiljainen herkistyy ja hiljenee, tuudittelemaan syyllisyytensä taakan alle musertunutta poikaansa.

Kaunis kesäilta ja upea joenrannan miljöö ja siihen päälle Marjatta Kuivaston pelkistetyn kaunis, sinisävyinen liukuvärjätty (valkoisesta IKL:n siniseen) puulavastus. Siinä silmä lepäsi. Lavastus oli toimiva ja tarjoili muutamia pieniä yllätyksiäkin. Tärkeimpiä rakennuksia esittivät pienoismallit, mutta sekin toimi tässä hyvin. Lapuan tuomiokirkko kaiken yllä, kuin muistutuksena jumalan alati valvovasta läsnäolosta. 

Leena Rintalan suunnittelemat yksinkertaisen tyylikkäät asut olivat myös harmaan, valkoisen ja mustan sävyissä, ripauksella sinistä. Ja toki myös kommunismin punaista! Varsinkin näyttävissä kuorokohtauksissa harmoniset puvut pääsivät oikeuksiinsa. Osku Heiskasen koreografioissa helmat lensivät ja jalka nousi. Varsinkin V. Kosola & Muiluttajien keikalla oli melkoiset tanssimuuvit. Jussi Matikaisen ja Oliver Siitarin äänisuunnitteluakin on kehuttava; ääni kuului selkeästi ja hyvin, ja monelta eri suunnalta.

Jouni Rissanen johti Vaasan kaupunginorkesteria ja lisäksi kuulimme Ilmajoen oopperakuoroa ja myös lapsi- ja nuorisokuoroa.

En tiedä meneekö Olavin ajama pasifistinen viesti perille, se että puheella ja rauhanomaisin keinoin pitäisi koittaa asiat selvittää, eikä ainakaan sotimalla. Kun kantaesitys viivästyi kaksi vuotta ja olemme nähneet taas uuden sodan syttymisen lähialueillamme, on aihe yllättävänkin lähellä taas meitäkin. Vaikka näistä tapahtuma-ajoista on jo 90 vuotta, eivät teemat ja aiheet ole kadonneet minnekään. Regina laulaa lopussa: "Jos laki lakkaa olemasta meillä ei ole vapautta, ei omaisuuta, turvallisuutta, ei henkeäkään. Niin, meillä ei ole mitään.". Näinhän se on, mutta ymmärtävätkö sitä kaikki?

Ensi kesänä Ilmajoella nähdään taas mielenkiintoista, nimittäin Armi Ratiasta kertova uutuus, jonka säveltää Eeva Kontu. Odotan sitä mielenkiinnolla, vaikka toki Hiljaiset perivät maan olisi voinut jatkaa vielä toisen vuoden. Sen verran kovatasoinen esitys kyllä oli. Lisää oopperoita Tuomas Parkkiselta!

Kuvien copyright Jussi Niukkala.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Taikahuilu / Tampereen ooppera, Tampere-talo 2.3.2022

Ah, suosikkioopperani! Taikahuilu! Hieno tekijäryhmä, yksi suosikkiohjaajistani Tuomas Parkkinen, huikean kaunista musiikkia ja suuria tunteita, oopperaa parhaimmillaan siis. Osui vielä hyvään saumaan, kun olin juuri hieman aiemmin nähnyt Turun kaupunginteatterissa myöskin Parkkisen ohjaaman Amadeus, missä Taikahuilu oli myös esillä.

Taikahuilu nähtiin Tampere-talossa viimeksi 2011, osittain samalla tekijäporukalla toteutettuna. Silloin jäi välistä, joten sikäli kiva että se palasi näinkin pian, arvatenkin paikkaamaan koronan sotkemia aikatauluja. Tällä kertaa rakkaat ja tutut hahmot seikkailevat 1930-luvun Las Vegasissa. Tinde Lappalaisen lavastus onkin mahtipontisen överiä, sekoitus glitteriä ja kitchiä. Lukuisat neonvalot, tekopalmut, kultakankaat, hissit ja pyramidit ovat ehtaa Vegas-henkeä. Tulostetut Nevadan aavikkohiekat toimivat hyvin taustalla, ja irtokivet viimeistelivät maiseman.

Elina Vättö on loihtinut upeat 30-luvun henkiset värikkäät asut. Papageno on arkinen ruskeassa tweedissään, ehkä jopa hieman nukkavieruna, Yön Kuningatar upea mustissa höyhenissään, yökerholaulajan kimaltavissa (ja hyvin mustissa) asuissa, kulta-aamutakkinen Sarastron Luxor-veljeskunta, Kaitsijapappi baarimikon valkoisissaan ja kolme naista huipputyylikkäissä luomuksissaan, pillerihattuja myöten tyylikkäinä! Jos on puvustus ja lavastus kaunista katsottavaa niin kyllä Ville Syrjän valotkin ansaitsevat kiitosmaininnan. Neonvalot kyllä loivat Vegas-tunnelmaa.

Esiintyjät olivat huippuluokkaa, erityisesti tietysti Ville Rusanen Kaitsijapappina säväytti, vaikka rooli olikin kovin pieni. Suvi Väyrynen oli näyttävä ilmestys Yön kuningattarena, ja äänikin soljui dramaattisen kauniina. Jostain syystä normaalisti suosikkihahmoni Papageno (Arttu Kataja) oli tehty minulle liian hömpäksi ja vitsiniekaksi, enkä hahmona nyt kauheasti häneen tykästynyt, vaikka Kataja tosin lauloi hienosti. Nicholas Söderlundin ääni oli jyhkeä ja hänen Sarastronsa ei ollut lainkaan uhkaava tai pelottava, vaan ehkä jopa leppoisa. Ja kuten aina, tenoriroolit ovat tylsiä, vaikka kuinka Tamino onkin hyvä ja reipas sankari, niin hohhoijaa. Tuomas Katajala oli toki ihan mies paikallaan, ja varsinkin tämän turhautuminen alati ruokaa, juomaa ja naisia ajattelevaan Papagenoon oli hyvin samaistuttavaa.

Tuuli Takala on aina niin raikas, kaunis ja säteilevä, puhumattakaan hänen kauniista äänestään. Kerrassaan täydellinen Pamina! Niljakkaana feikki-cowboy Monostatoksena (miten epäkiitollinen rooli olla tuommoinen ketku, Papagenokin on ketku mutta hyvällä ja sympaattisella tavalla) lauloi Jaakko Kortekangas. Tämän artikulointi toi mieleen mustavalkoisen Suomi-filmin sankarin! Papagenan aika pienehkössä roolissa lauloi Päivi Pylvänäinen.

Lisäksi pitää mainita kaksi teatterin grand-old-maniä eli Esko Roine ja Heikki Kinnunen jotka pappien rooleissa pääsivät kyllä hieman laulamaankin. Yleisö kyllä kyllä heidän lavakarismastaan. Lisäksi lavalla nähtiin myös taikuri, Vegasissa kun ollaan! Kolmena poikana hurmasi peräti yhdeksän eri-ikäistä lasta (jotka myös lauloivat kuin satakielet).

Taminolle ilmestyvä lohikäärme oli kerrassaan upea (kiitos nukettajat!) ja rivitanssikohtaus oli hykerryttävä. Yön kuningattaren aaria ja tämän liuta klooneja oli kyllä vaikuttavaa, niin korville kuin silmillekin. Lopun Vegas-häät olivat kirsikka kakun päällä.

Puheosuuksia oli yllättävänkin paljon, mutta ei se kyllä mitenkään haitannut, vaikka ooppera olikin. Risto Joostin johtama Tampere Filharmonia soi kauniisti ja Heikki Liimolan kipparoima Tampereen Oopperan kuoro myös. Kuorolaiset taipuivat hyvin moneen, junttihuoltomiehistä ja turvamiehistä herrakerhon edustusmiehiin. Känniläisten äjien laulaminen saksaksi toimii hyvin. Naispuolisella kuorolla on tässä kyllä aika minimaalinen rooli.

Jostain syystä ensi-illassa ei kaikkien laulusta aina saanut selvää, siispä tekstitys oli hyvä. Puheosuudet kyllä kuuluivat ja niistä sai selvän mutta lauluosuudet puuroutuivat ja oli kai miksattu aika alhaalle. Tai mikä lie äänentoistossa ollut ongelmana. Toivon mukaan tämä korjautui seuraaviin esityksiin. Lisäksi salissa oli aivan julmetun kylmä. Onneksi kuulin vinkin ja sain narikasta väliajalla huovan, joka paransi tilannetta huomattavaksi. Vahtimestarit olivat tässä kyllä tosi avuliaita, ja olivat huoltoonkin yhteydessä, mutta eihän tuommoista valtavaa salia hetkessä lämmitetä. 

Esityksiä oli vain kuusi, joten ne ehtivät jo loppua. Toivottavasti kaikki halukkaat ehtivät nähdä. Ensi keväänä sitten vihdoin Lentävä hollantilainen, viime keväältä siirtyvä esitys.

Vaan on se kumma ettei Taikahuiluun koskaan kyllästy, ja joka kerralla siitä näkee aina uusia puolia. Kukin ohjaaja tekee omannäköisensä esityksen ja katsoja voi vaan istua penkillään ja nauttia. Ja poimia sieltä kaikenlaisia viittauksia, symboliikkaa ja muuta kivaa. Tuomas Parkkinen oli taas tehnyt hienoa työtä ja luonut hieman erilaisen Taikahuilun, missä se maaginen taika on yhä läsnä. 

Esityskuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Amadeus / Turun kaupunginteatteri 19.2.2022

Peter Shafferin Amadeus on kertakaikkisen hieno näytelmä. Edellisin versio minkä näin oli National Theatren esitys Lontoossa, viisi vuotta sitten. Se oli todella taidokas; vahvasti musiikillinen ja ennen kaikkea Lucien Msamati teki maagisen roolityön Salierina. Silloin mietin ettei kukaan voi yltää samalle tasolle tässä roolissa. 

Odotin kovasti tätä Turun kaupunginteatterin versiota: monta suosikkia tekijätiimissä ja Tuomas Parkkinen ohjaamassa. Miro Lopperi Mozartina kuulosti juurikin täydelliseltä. Ja sitten Santtu Karvonen Salierina, hmm... Varmaan ihan hyvä, aprikoin.

Ja minkä yllätyksen koinkaan! Amadeus kesti 3 tuntia ja 20 minuuttia, eli sellaisen normi-Shakespearen verran. Toki ei sitä pysty kauheasti tiivistämäänkään. Ennakkoaavistukseni Miro Lopperin hienoudesta Mozartina oli tismalleen oikea. Mies on fyysinen ja kaikin puolin taipuisa, verbaalisestikin. Oikein passeli impulsiivisena ja hulvattomana säveltäjämestarina. Dramaattinen muutos vaatteilla koreilevasta ja ryöpsähtelevästä miehestä ryysyiseen ja rähjäiseen, harhoja näkevään ihmisraunioon on taiten tehty. Sydämeen sattuu: miksei kukaan muu kuin Salieri näe Mozartin neroutta? Lopperi on kyllä ihan parasta, ja tuo välillä fyysisessä ilmaisussaan mieleen Miska Kaukosen. 

Lopperin erinomaisuudesta huolimatta kyllä se on nyt Santtu Karvosen Salieri joka varastaa valokeilan. Ensinnäkin Salieri on näyttämöllä suurimman osan ajasta. Rooli on upeasti kirjoitettu ja haastava näyttelijällekin. Karvonen tekee täydellisen vakuuttavaa työtä! Tämän Salieri tuntee niin katkeraa kateutta Mozartia kohtaan että se syö hänet sisältä ja ajaa lopulta omaan ratkaisuunsa. Ja minä kun ajattelin ettei Msamatin roolisuoritusta voisi ylittää! Salierin mielenmaisema on käsikosketeltavissa, ja se kun hän ymmärtää että Jumala on valinnut Mozartin kanavakseen, eikä häntä. Vaikka Mozart rienaa jumalaa ja Salieri taas on omistanut elämänsä tälle. Ellei Salieri olisi niin häikäilemätön ja kapuloita Mozartin rattaisiin jatkuvasti työntävä, häntä voisi tulla jopa sääli.

Muissa rooleissa Linda Hämäläinen oli ihastuttava pulppuavan iloisena Constanzena, Amadeuksen kaiken kestävänä mielitiettynä. Ulla Reinikainen oli erinomaisen mainio pölkkypäisenä Josef II:na, joka ei ymmärrä musiikista tuon taivaallista. Hallitsijaansa pokkuroi oivallinen mieskolmikko: paroni van Swieten (Miska Kaukonen), päähovimestari von Strack (Stefan Karlsson) sekä kreivi Orsini-Rosenberg (Mika Kujala). 

Salierin miespalvelijakaksikkona Venticelleinä nähtiin Ulla Koivuranta sekä Riitta Salminen. Koivuranta oli hypännyt paikkaamaan Minna Hämäläistä superlyhyellä varoitusajalla, ja teki roolin plari kädessä. Ilman sitä ei olisi kyllä huomannut mitään heikkoa tai erikoista esityksessä. Kaikki muut paitsi Lopperi ja Karvonen venyivät lavalla monenlaisiin muihinkin rooleihin. 

Välillä ajellaan golfkärryllä ja kiskotaan tölkkiolutta, välillä heitellään tivolissa "merenneito"-Mozartia palloilla alas ja välillä liuta Mozart-klooneja viskoo nuottilehtiä ympäriinsä. Parkkisen ohjaus todellakin raikastaa teosta, mutta ymmärrän myös miksi väliajalla ihmisiä lähti pois. En itsekään ihan kaikista ohjauksellisista tai lavastuksellisista jutuista tykännyt, mutta mieleenkään ei tullut poistua kesken kaiken. 

Mietin paljon erilaisia ihmissuhteita mitä Amadeus käsittelee: Salierin ja jumalan, Mozartin suhde sekä isäänsä (kompleksinen), Salieriin (kilpailullinen) ja vaimoonsa (räiskyvä). Ja miten nämä suhteet muuttuvat kun näytelmä etenee. Mozart pitää Salieria ystävänään ja hyväntekijänään, ja tukeutuu tähän enenevässä määrin. Ja mitä tekee Salieri? Puukottaa selkään minkä ennättää. Parkkisen versio avasi minulle lisää tämän hienon näytelmän syvyyksiä.

Tuomas Lampisen puvustus on, kuten tavallista, todella häikäisevää. Pinkkiä, glitteriä, näyttävyyttä, silmäkarkkia koko rahalla. Huomio kiinnittyy erityisesti kenkiin sekä takkien selkämysten brodeerattuihin (?) kuvioihin. Tämmöiset yltäkylläiset esitykset saavat ilmeisesti pukusuunnittelijan mielikuvituksen ryöpsähtelemään yli äyräiden, hyvällä tavalla. Uudenvuodenjuhlien Mozartien pastellisävyiset unisex-asut, joissa kummallakin on puolison nimi etuosassa, ällösöpöä!

Lavastuksesta vastaa Jani Uljas. Näennäisen yksinkertainen ja jopa pelkistetty näkymä taipuu silti moneksi. Ja taitavalla valosuunnittelulla (Jari Sipilä) saadaan tiloja muunneltua sopiviksi. Palatsin seinämässä on joukko ovia ja lavan sivuilla pari lisää. Väriä lavalle tuovat yltäkylläisesti puettujen ihmisten lisäksi monenlaiset irtoelementit: valtavat pomppuisat biljardipallot ja jättikokoinen Toblerone-patukka. Mozartinkuularasiasta puhumattakaan. Valosuunnittelussa yksi olennainen osa on huippuhieno varjojen käyttö, siis valoilla.

Jari Tengströmin äänisuunnittelussa oli hyödynnetty Mozartin musiikkia tottakai, mutta yllättävän vähän kuitenkin. Lisäksi Karvosen mikissä oli jotain ongelmia noin puolivälistä eteenpäin. Peruukit ansaitsevat myös erikoismaininnan. Suorastaan painovoiman lakeja uhmaavat tötteröt ovat huikeita. Eikä voi olla mainitsematta maskeerausta. Naamioinnin suunnittelusta iso kiitos Anna Kuljulle.

Jos takamus kestää istua ja allakassa on tilaa hienolle teatterielämykselle, suuntaa silloin Turkuun Amadeuksen pariin. Klassikkoteksti, jonka teemat ovat erittäin ajankohtaisia. Kukapa haluaisi olla se keskinkertainen jos tarjolla on paraskin.  

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kapitalismi - tarinoita pääomasta / Teatteri Jurkka 20.10.2020

Raisa Omaheimon ja Elina Kilkun trilogia saa odotetun päätöksensä Teatteri Jurkassa. Siinä missä Läski (2016) keskittyi ylipainoon ja Häiriö (2018) mielenterveysasioihin, niin nyt Kapitalismi summaa kaiken aiheesta... no, kapitalismi. Niin Läskissä kuin Häiriössäkin kapitalismilla oli kyllä oma tärkeä osansa, joten Omaheimo & Kilkku jatkoivat vaan samojen teemojen pallottelua ja tuloksena syntyi tämä. 

Kapitalismi koostuu fragmentaarisista osioista joissa näyttelijät esittävät Omaheimoa (Henna Tanskanen) ja Kilkkua (Jenni Kitti) pohtimassa asioita, monelta eri kantilta. Esityksessä pohditaan paljon millainen esitys kapitalismista tehtäisiin ja tuleekohan tästä ihan huono. Verkkosukkiin, korkkareihin ja korsetteihin pyntätyt leidit tuovat kabareemaisia vivahteita ja liikkeitä lavalle. Viimeksimainitusta kiitetään Mikko Orpanaa.

Puolentoista tunnin aikana ehditään moneen. Välillä aika hengästyttävälläkin tahdilla. Osakeomistukset (ja miten se on ristiriidassa taiteilijuuden kanssa), Marxin Pääoman mahdollinen dramatisointi ja herran perhesuhteet, pääomatuloilla vaurastuminen (demonstrointi värillisillä palloilla), kapitalismi ja katosta laskeutuva My Little Pony-Darwin, mainio etuoikeuskävely, lorupussin salaisuudet, erilaisia sitaatteja aiheesta, pari kylmäävää työkokemusta tekijöiden menneisyydestä, iltasatu, Titanic-elokuvan remake, visio Hartwall Areenalla toteutettavasta spektaakkelista ja paljon paljon muuta, myös erilaisia aihioita. Hauskoja ja viihdyttäviä, mutta myös aika kylmääviä välähdyksiä. Ja ennenkaikkea sellaisia juttuja missä katsoja saa paljon ahaa-elämyksiä.

Eniten kyllä ahdisti näin kirjojen suurena ystävänä kertomus Kilkun useamman vuoden työkokemuksesta ison kirjakauppaketjun myymälässä. Miten pikkuhiljaa vain myyntiluvuilla on väliä ja määrä korvaa laadun. Tottahan tämä on, ja itsekin olen sen hyvin huomannut kirjakaupoissa asioineena. Valikoima kutistunut, myynnissä kaikkea muutakin (millä ei ole mitään tekemistä kirjojen kanssa) ja tyrkyttävät myyjät eivät herätä ostohalua. Asiakaskontaktointi ahdistaa ainakin minua.

Kapitalismi jättää paljon avoimia kysymyksiä, mutta ei tarjoile juuri vastauksia. Kuka osaisi sanoa mikä sitten ellei kapitalismi? Googlen mukaan aika helkkarin monessa asiassa on menty liian pitkälle, vaan ei kapitalismissa.

Paula Koivusen niukka lavastus ja seksikkäät puvut ovat hyvä kontrasti toisilleen. Keskiössä on tälläkin kertaa tärkeä teksti. Kitti ja Tanskanen ovat kadehdittavan monipuolisia esiintyjiä ja ottavat harvalukuiseen (mutta loppuunmyytyyn) katsomoon tiukasti kontaktia. Se on aina kivaa Jurkassa kun täällä oikeasti pääsee lähelle esitystä ja lavalla olijoita. 

Kuten muissakin Omaheimo & Kilkku -duon esityksissä niin nytkin Tomi Flykt vastaa äänisuunnittelusta ja sävellyksestä, sekä videosuunnittelusta ja yhdessä Saku Kaukiaisen kanssa myös valoista. Tasaisen varmaa työtä kaikilla rintamilla. 

 

Eihän tämä mikään sellainen hyvänmielenesitys ole, vaan aika ahdistava ja synkkäkin. Silti toteutustapa, joka miksaa erilaisia tyylilajeja ja tarjoilee synkeät asiat pilke silmäkulmassa, kaivaa nauruntyrskähdyksiä katsojista. Lasten lelujen käyttö tuo lisää leikkisyyttä mukaan. Ja lopuksi, epätoivon ollessa suurimmillaan, Kitti ja Tanskanen, Kilkku ja Omaheimo, ottavat toisiaan kädestä kiinni. Yhdessä tästä selvitään.

Jään odottamaan mihin kiperään aiheeseen nämä taitavat naiset tarttuvat seuraavaksi!

Sattumalta esityksen jälkeen oli vielä pieni rupatteluhetki tekijöiden kanssa, uuden teatterijohtaja Tuomas Parkkisen johdolla. Puolen tunnin keskustelussa juteltiin inhimillisyydestä ja ihmisellisyydestä, kunnianloukkaussyytemahdollisuuksista (jos asiat ovat tosia, ei semmoista voi nostaa), ja siitä voiko taiteilija huutaa lavalla asioiden vääryydestä, jos hänellä ei ole tarjota ratkaisuita tai vastauksia ongelmiin. Ja sitten se, että onko esitys tuote kuten hampurilainen ja katsoja lähtee teatterista kylläisenä? Kapitalismi jätti minulle ainakin pienen nälän...

Esityskuvien copyright Marko Mäkinen, keskustelutilaisuuskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Linnan juhlat / Tampereen komediateatteri 19.9.2018

Aika tuoreeltaan Satu Rasilan ja Tuomas Parkkisen kirjoittama Linnan juhlat saapui Naantalin Emma-teatterin (kesällä 2016) jälkeen Tampereen komediateatteriin. Ja hyvä niin, hauska esityshän tämä onkin, ja varsinkin alkavaa pikkujouluaikaa ajatellen. Ei mitään elämää suurempaa, vaan kepeää, iloittelevaa ja hetkittäin pientä piikittelyä sisältävää komediaa.

Naantalissa ohjaajana toimi Mikko Kouki, ja nyt puikkoihin tarttui Tuomas Parkkinen. Samalla näytelmän tekstiä on hieman lokalisoitu (mm. Turku-vitseistä tehty Tampereelle sopivia ja osa Turun julkkiksistakin vaihdettu manselaisiin) ja tuotu tähän päiväänkin (mm. lisätty presidenttiparille lapsi). Hyvä että näytelmä muuntuu ajan ja paikan mukana. Juonihan se ei ole Linnan juhlien pääjuttu, vaan näyttelijänelikon imitointi- ja näyttelijälahjojen monipuolinen esittely. Enemmän tämä on tämmöinen sketsiviihdeshow yhdistettynä parodiaan. Hyvä ehdokas olisi myös, jos jossain järjestettäisiin kilpailu kuinka monta roolia voi näyttelijä yhdessä esityksessä vetää.

Iso hatunnosto lavan taakse myös: hahmovaihdot ovat salamannopeita ja vaativat puvustukselta ja maskeerausosastolta paljon työtä. Kaiken on oltava tarkassa järjestyksessä. Kiitosta satelee pukusuunnittelusta Elina Vättö ja Osuuskunta Hengari sekä maskeerauksesta ja kampauksista Johanna Vänttinen. Taitavaa työtä!

Onhan tässä pieni tarinakin. Ensinnäkin hieman reppananoloinen oopperalaulaja Antero Rinne (Jere Riihinen) joka pyrkii linnan juhliin, keinolla millä hyvänsä. Ja sitten on Kaisa Helan esittämä tavis, joka on suuntaamassa juhliin aivan hillittömässä koltussaan, päämääränään poseerata mahdollisimman monen julkkiksen kanssa. Mutta kuinkas sitten käykään. Näiden kahden illanviettoa sitten seuraillaan pitkin esitystä. Ja loppu esitys on hillitöntä hahmokavakaditykitystä. No toki väliin mahtuu Kaapo Linnainmaan vetämä Haluatko linnan juhliin -telkkarivisailu, missä yleisökin pääsee osallistumaan (yksi haastavimmista kysymyksistä on Tarja Halosen puolison etunimi: Pertti vai Pentti!).

Kyllähän tämä naurattaa ja viihdyttää koko kaksituntisen. Eniten sitä jaksaa ihmetellä näyttelijöiden muuntautumiskykyä ja venymistä. Alussa tuntuu että kylpyammeesta nouseva Sauli Niinistö (Tuukka Huttunen) ei ole kyllä Saulin näköinen lainkaan, mutta taas kerran sain olla väärässä. Kun Tuukka ottaa Ilmeen, niin ihan ilmetty Saulihan se siinä. Uskomatonta mutta totta. Kun Ilme otetaan pois, niin siinä on taas Tuukka Huttunen, yksi Suomen parhaimmista näyttelijöistä. Saija-Reetta Kotirinta on myös hyvä Jenni Haukiona, ja muissa rooleissaankin.

Tuukka on myös oivallinen Antti Tuisku ja Jorma Uotinen, maailman isoimmissa rilleissä. Ja entäs Tuukka ja Alli Paasikiven allit! Kyllä ne värisee. Mutta kyllä Jere Riihisen Pate Mustajärvikin kannattaa nähdä, isohuulisesta Sofi Oksasesta puhumattakaan. Jere tuo lavalle myös Jonna Tervomaan omaa elämäänsä elävät nännit. Tottakai kun Tampereella ollaan, niin kutsuvieraina on myös Tapolan mustamakkara, puolukkahillolaahuksella (mikä puku!). Kaisa Hela on myös aivan mainio Jeppiksen nuoriso-orkesterin (?) puuhakkaana edustajana. Isot kiitokset todella taitaville näyttelijöille. Kyllä neljäkin tyyppiä voi vetää toistasataa (tai kuinka paljon niitä lieneekään) roolia suvereenisti.

Kun on aika ottaa neljästä viimeisimmästä presidentistämme yhteiskuva niin Manulla on selässään pienet siivet. Se kyllä liikutti. Myös Laura Huhtasaaren hyvistä kopiointitaidoista heitetään läppää. Paljon samanlaista, tässä ajassa kiinni olevaa juttua saadaan kyllä.

Ei Linnan juhlat mikään sen syvällisempi näytelmä ole, mutta ei kaikkien tartte ollakaan. Oivallista viihdettä mikä kannattaa katsoa sopivassa pikkujouluporukassa. Ennenkaikkea se on hyvä kattaus monipuolista ja hengästyttävätahtista näyttelijätyötä.


Kuvien copyright Peero Lakanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Veljeni vartija / Tampereen ooppera 16.2.2018

Odotukset olivat korkealla - ja kyllähän ne tuli lunastettua; mennen tullen ja palatessa. Kymmenkunta vuotta työhön meni mutta Olli Kortekangas (musiikki) ja Tuomas Parkkinen (libretto ja ohjaus) ovat yhdessä loihtineet todella korketasoisen oopperan Veljeni vartija. Ooppera jota oli ilo katsoa ja kuunnella, tämmöisenkin katsojan joka ei ole mikään ooppera-asiantuntija, ja jolle erityisesti nykyooppera on aika vierasta.

Veljeni vartija on Tampereen oopperan 125. ensi-ilta ja sopii tietenkin tähän vuoteen kuin nenä päähän. Kertomuksen keskiössä on Rossin perhe, ja heidän porvarillinen tamperelaiskotinsa. Isä Johannes (jykevä Juha Kotilainen) kinastelee taloudenhoitajan - osuvasti nimetyn Rauha Valkosen (hersyvä Päivi Nisula) kanssa - ja on vankkumaton pasifisti. Isän murhe onkin melkoinen, kun rakas arkkitehtipoika Eemil (aina niin upea Ville Rusanen) ja tytär Amanda (säteilevän raikas Tuuli Takala) ajautuvat eri puolille sisällissodan syttyessä. Amanda on nainut säätynsä alapuolelta avioituessaan Iisakki Frimanin (Tuomas Katajala) kanssa, ja siten sinetöinyt kohtalonsa punaisten riveissä. Eemil on "tietenkin" valkoisten riveissä. Perhe hajoaa ja isä ei lainkaan hyväksy tyttärensä valintoja ja ratkaisuita.

Perheen (lasken tähän mukaan Rauhan ja Iisakin kanssa) väliset jännitteet ja dynamiikka muodostavat tarinan ytimen. Mutta kevään melskeissä mukaan kuvioihin tulevat myös Serafina Suomi (ihanan raikasääninen Erica Back), Hanna Waltz (Virpi Räisänen) ja Onni Kontio (Suvi Väyrynen hienossa housuroolissaan). Kaikilla on tärkeä rooli kokonaisuudessa. Onni Kontio pohjaa oikeaan henkilöön (Onni Kokko), joka sai maineen kuolemattomana sotilaspoikana valkoisten riveissä. Häneen kun eivät luodit pystyneet. Muutenkin esityksessä on historialliset faktat kohdillaan ja kaikesta huomaa että tutkimustyötä on tehty runsaasti. Lisäksi tässä on paljon kumarruksia kaikenlaisiin kulttuurihistoriallisiin juttuihin, ja useampi katsomiskerta olisi tarpeen kaiken toteamiseen.

Koko solistikaarti on todella upea, mutta eniten tykkäsin naiskolmikko Tuuli Takalasta, Päivi Nisulasta ja Erica Backista. Sekä tietysti aina tärisyttävän ihanasta Ville Rusasesta, joka taas kerran teki tunteisiin menevän ja korkeatasoisen roolityön.

Monesti tenorit ovat oopperassa sankareita, mutta tässä oopperassa ei taida olla sankareita laisinkaan, ei ainakaan tenori Tuomas Katajalan Iisakki. Ketku ja katala mies, joka on mustasukkainen vaimonsa veljelle sisarusten läheisten välien takia, ja pettää lopulta vaimonsa ja kaiken muunkin. Sankari ei ole myöskään baritoni Ville Rusasen Eemil, joka kohtalokkaan erehdyksensä vuoksi taitaa itse kärsiä vielä enemmän kuin muu perhe. Ehkä Amanda onkin se sankari? Tai oikeastaan kaikki nämä vahvat naiset, Amanda, Serafina ja Rauha. Naissankareita!

Vaikka sitä ehkä voisi luulla että juoni olisi jo vanhan kertausta, ja näitä 1918-teemaisia esityksiä on varsinkin Tampereella jo niin nähnyt, niin iloisesti tämä ooppera yllättää. Taas yhdenlainen näkökulma asiaan, ja nyt rikkiärevityn ja kahtiajaetun perheen näkökulmasta. Parkkisen teksti on soljuvaa, riimiteltyä, hauskaakin, vaikka tässä yhteydessä hauskuus ei ehkä kuitenkaan ole se itsestäänselvin asia. Onhan tässä draamaa ja monenlaista käännettä, ahdistavia asioita ja sellaisia tapahtumia mitä katsoessa tekisi mieli sulkea silmät, ja korvatkin. Mutta arjen pienistä jutuista, myös sodan keskellä, voi löytää pieniä ilahduttavia asioita. Rauha Valkonen poliittisesti ei ehkä niin korrekteine mielipiteineen ja kipakoine luonteineen tuo yhden hyvin viihdyttävän elementin mukaan. Rauha on räväkkä ja napakka eikä pelkää sanoa mielipiteitään suoraan, koskivat ne sitten hänen omaa työtään tai punaista roskaväkeä. Parkkinen kuvaileekin Rauhaa valkoisimmaksi punikiksi mitä löytyy. Jos kohta Rauha tuokin kepeyttä mukaan, niin kyllä tämä enimmäkseen on raskas ja synkkä tarina.

Tekstissä on paljon nokkeluutta ja riimittelyä, mikä tuntuu olevan Parkkisen lyriikoille ominaista. Sellaista kielellistä iloittelua mistä omat korvani erityisesti pitävät. Hyvin paikallisiin tapahtumiin kytketään myös kansainväliset konfliktit Venäjän vallankumouksesta ensimmäiseen maailmansotaan. Eihän me missään kuplassa täällä Suomessa olla, vaan isompi kokonaisuus välittyy tästäkin kertomuksesta. Vaikka toki Suomeen ja erityisesti Tampereeseen keskitytäänkin. Minusta Kortekankaan ja Parkkisen ajatus ensimmäisestä nimenomaan tamperelaisesta oopperasta oli loistava ja tässä se nyt on!

Musiikista en oikein osaa sanoa paljon mitään. Aika vaikeaakin, eikä mieleen jää mitään mitä tunnistaisin ehkä jälkikäteen. Monipuolista, välillä tutumpiakin juttuja (mm. jazzia, vallankumoushenkistä matruusien laulua) sisältäviä kohtia. Jotenkin ensimmäisen näytöksen Sanasota kuulostaa Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalin biisiltä Taidetta vai pornoa?, vaikka musiikintekijät ovat toki ihan eri miehiä. Mutta ehkä se on Parkkisen riimittelyt? Tätä musiikkia pitäisi kuunnella uudelleen.

Tampere Filharmonia soittaa Santtu-Matias Rouvalin johdolla tasaisen hienosti. Heikki Liimolan johtama Tampereen Oopperan kuoro ja lapsikuoro vetävät kyllä kuoro-osiot upeasti ja vatsanpohjaa kouraisten. Muutenkin joukkokohtaukset on vaan huikaisevat. Osku Heiskanen vastaa koreografioista ja isojen ihmismassojen liikuttelu on kyllä oma taiteenlajinsa. Amandan ja Iisakin häissä on aika modernit (ja hienot) tanssikuviot. Ja valkokaartin revyymäinen Valloittavat miehet kaupungin on aivan hulvaton!

Yksi esityksen kohokohtia oli kuoron laulama kohta Mustaa mustaa Johanneksen kirkossa, ilman orkesterin säestystä. Kirkkoon paennut valtava väkijoukko ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä. Toki se oli visuaalisestikin upea kohtaus, kun Hugo Simbergin fresko Köynnöksenkantajat herää henkiin pienten kuorolaisten käsissä. Huh. Ei ole punaisia tai valkoisia, on vain pelkkää mustaa.

Muutenkin visuaalisuudessaan tämä tuotanto hakee vertaistaan. Tampere-talon lava on suuri ja sitä käytetään hienosti niin syvyys- kuin leveyssuunnassakin. Erityisen hienoja ovat vanhoista Tampereen rakennuksista tehdyt projisointi-lavasteet, sekä kankaina että muina. Myös kuormalavat pitkin ja poikin ovat näyttäviä elementtejä. Jotenkin sellaisia keskeneräisyyteen ja jälleenrakentamiseen liittyviä elementtejä, kuten lopun teollisesta noususta muistuttavat katon teräspalkitkin. Kati Lukka on taas kerran onnistut täydellisesti lavastuksessaan. Myös toisen konkarin eli Tarja Simonen pukusuunnittelu on todella kaunista katseltavaa. Paljon työläisten maanläheisiä sävyjä, harmaata ja mustaa ja ruskeaa. Sotilaspukuja. Punaiset ja muunkin väriset myssyt ovat ihana yksityiskohta! Ja Rauhan puunoksakirjailtu mekko on upea, ja Amandan pitsikirjailtu hääpuku. Ja miesten puvuissa olevat "piirretyt" yksityiskohdat.

Onneksi valosuunnittelija Ville Syrjä ei sorru pelkkiin valkoisiin ja punaisiin valoihin, vaan käyttää monipuolisesti kaikenlaisia valoja. Välillä pistemäisiä kohdevaloja, välillä pehmeämpiä sävyjä. Ja koska sota ja taistelut ovat isossa osassa niin valoilla sekä räjähdyksillä ja muilla kovilla äänillä on iso roolinsa tässä. Kyllä meinaan kuuluu ja näkyy!

Alku oli aika vaikuttava. Tyhjiä tuoleja, osassa valkoinen, osassa punainen nauha. Pikkuhiljaa esiintyjät tulevat lavalle yksitellen ja porukoissa ja laittavat nauhat käteensä. Valkoisia nauhoja käyttävät ovat selkeästi hienompaa väkeä, monella näyttävät hatutkin, ja turkiksia. Luonnollisesti punaiset nauhat menevät hieman vaatimattomammin pukeutuneille. Viimeksi vastaava ratkaisu oli Lahden kaupunginteatterin Täällä pohjantähden alla -näytelmässä, tosin siinä oli tuoleilla vaatekasat mitä esiintyjät pukivat päälleen.

Ihanaa ajankuvaa 1910-luvun Tampereelta, käydään elokuvissakin katsomassa Quo Vadis-elokuvaa (ja Iisakin elokuvamainen kosinta!), leipäjonoja ja venäläisiä matruuseja. On Tampereen teatteria, nykyistä Tuomiokirkkoa, Kalevankankaan taistelua, ja muita hienoja maanmerkkejä. Amandan ja Iisakin lapsettomuus koskettaa, ja palaa vielä takaisin kummittelemaan Amandan elämään monet kerrat. Hykerryttävä kohtaus on kun punakaarti tulee Rossien kotiin etsimään aseita - Rauha pelastaa tilanteen oivallista tilannetajua käyttämällä! Ja Rauhan ja Iisakin kohtaus kun Rauha saa potkut! Ei ole vaikea ymmärtää mikä saa Amandan lopulta liittymään punakaartiin. Niillä keillä ei ollut enää mitään menetettävää se oli varsin varteenotettava vaihtoehto.

Tampere-talon ensi-illassa sattui vielä niin ikävästi, että yksi solisteista eli Tuomas Purhio oli sairastunut ja häntä paikkaamaan oli hälytetty Kristjan Mojsnik. Tämä lauloi roolin orkesterimontusta ja lavalle joutui tuuraajaksi ohjaaja Parkkinen. Ainakin omalle paikalleni permannon 6. riville meni täydestä, eli ellen olisi tiennyt paikkauksesta, ei sitä varmaan olisi edes huomannut. Tämä Tuntematon Sotilas on monessa kohtauksessa mukana ja hyvin Parkkinen/Mojsnik roolista selviytyy. Ylen sivuilla on muuten lisää tästä aiheesta.

Vajaan kolmen tunnin esitys on henkeäsalpaava ja jännittävä, vaikka tapahtumien kulku on toki pääpiirteittäin tiedossa. Silti luvassa on paljon yllätyksiä ja vaarallisia tilanteita. Ensimmäisen näytöksen loppu päätty kamalaan cliffhangeriin - ampuuko veli siskon? Lopussa vankileirit ja teloitukset ahdistavat, ja lasten leikkiminen ruumiiden joukossa. Vaikka kaupunki on tuhottu, niin ilo ja toivo ehkä nostavat päätään, kaikkien karmaisevienkin tapahtumien jälkeen. Henkiinjääneet koittavat selvitä, kukin tavallaan. Eemil on luhistunut syyllisyydessään ja Lady Macbethin tavoin pesee lakkaamatta käsiään. Amandan ja Serafinan kohtalot kietoutuivat monella tapaa yhteen, ja sen seurauksena Amandalle lankeaa lopulta tärkeä (ja mieluisakin) tehtävä.

On hyvä että ooppera on tekstitetty, koska ihan kaikesta ei saa sataprosenttisesti selvää. Toki ihan kaikkea ei tekstityskenttään mahdukaan, koska siinä on myös suomen lisäksi englanninkielinen käännös.

Olen tosi vähän nähnyt kotimaista oopperaa, mutta niistä vähistä tämä menee heittämällä kärkeen! Mahtipontista, suuria tunteita ja raskas tarina, johon on saatu kyllä onneksi hieman keveyttäkin mukaan. Vaikuttavaa katsottavaa.

Lippuja loppuihin esityksiin on vielä saatavilla ja tämä kannattaisi kyllä kokea ihan livenä Tampere-talolla. Mikäli ei onnistu niin Yle Areena pelastaa! Sieltä Veljeni vartija löytyy jo, aina 20.8.2018 asti ja tulee se pääsiäisenä Yle Teemalta telkkaristakin. Vahva suositus.


Esityskuvien copyright Petri Nuutinen, loppukumarruskuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tom of Finland / Turun kaupunginteatteri, Teatterikesä 8.8.2017

Toukokuisen Teatterikesän tiedotustilaisuuden paras asia minulle henkilökohtaisesti oli Tom of Finland musikaalin paluu-uutinen. Kaksi esitystä Teatterikesässä. Mahdollisuus päästä fiilistelemään vielä kerran. Luulin jo 6.5. jättäneeni esitykselle lopulliset jäähyväiset, mutta ei sentään. Joskus aina välillä saa näitä toisia mahdollisuuksia. Kiitos siitä Teatterikesä!

 Pahvi-Kake bongattu Tampereelta, Työviksen aulasta!

Vaikka siitä viimeisestä T of F esityksestä on jo kolme kuukautta, niin mihinkään unholaan ei musikaali ole mielessäni jäänyt. Jos ei nyt ihan päivittäin, niin ainakin viikottain se on jostain päähäni putkahtanut, ja kymmeniä kertoja olen musiikkia kaivannut. Voi kun saisi musiikin äänitteenä - en varmaan enää muuta kuuntelisikaan. Eli tämän illan esitystä oli sekä kaivattu että odotettu. Vähän ehkä jännittikin. Miten esitys sopii Logomoa suuremmalle estradille eli Tampereen työväen teatterin suurelle näyttämölle? Muistavatko esiintyjät replansa ja muut kuviot? Tykkääkö Teatterikesän ehkä hieman kriittinenkin yleisö näkemästään? Selviänkö pyörtymättä onnesta?

Turhaan jännitin, sillä kaikki meni nappiin. Tuntuu että esiintyjät olisivat olleet erityisen liekeissä tänään. Suuri lava otettiin hienosti haltuun ja yleisö oli pähkinöinä pienen alkuhidastelun jälkeen. Musiikki kuulosti upealle ja kaikesta sai hyvin selvää. Mikit pätkivät/rätisivät pari pientä kertaa. Kaikki sujui kuin... no, tanssi! Laskovarjokohtauksessa varjo ei tullut valtaisan suuren katsomon yli, vaan lavan etureunasta, mutta näyttävää sekin oli, koska lava on niin suuri. En kertakaikkiaan löydä mitään muuta kuin kehumista illassa. 

Nuorena Toukona nähtiin Tuure Boelius, joka oli saanut rutkasti lisää esiintymisvarmuutta ja lauloi rennosti ja ilkikurisen ihanasti. Muutenkin porukka oli samoja vanhoja tuttuja. Tukkilaiskohtaus oli hersyvä, Olli Rahkosen tulkitsemat rokkibiisit saivat menojalan vipattamaan, Mika Kujalan En ole niitä oli tajunnan räjäyttävä kokemus, huikeat koreografiat Ai jaa -biisissä, upea Pimennetyn kaupungin tango tanssimuuveineen, kaksikko Tuukka Raitala ja Jonas Saari lukuisissa huikeissa rooleissaan, Panen paperilla - elävät (piirros)patsaat, laskuvarjokohtaus, Jesus my ass!, Kreivin ja Mekaanikon kohtaaminen, Anna Victoria Erikssonin ääni, Kake ja moottoripyörä, Nylundin Jukan ja Olli Rahkosen duetot... sellasia parhaista parhaimpia kohtia oli kymmeniä ja kymmeniä. Ja sitten on aina se taidenäyttelyn mummo!!! Paras!

Olenko muistanut jo mainita että Olli Rahkonen on niiiiiiiiiiiiin loistava että oksat pois. Pekka Strang tekee myös hienon henkilökuvan Touko Laaksosesta taannoisessa Dome Karukosken Tom of Finland elokuvassa. Mutta Rahkosessa on vaan jotain mitä ei kenessäkään. Mulle teatteri on se elokuvaa läheisempi taidemuoto, joten ehkä siksi näyttämöllä tapahtuva roolityön haltuunotto on se juttu. Rahkosen Touko/Tom tulee iholle ja tunkeutuu läpi. En tiedä mihin asti, mutta ainakin sydämeen.

Biisit saivat itkemään, nauramaan, pakahtumaan. Ihmiset ympärilläni tuntuivat myös nauttivan, ainakin naurusta ja väliaplodeista päätellen. Lopussa taputuksista ja huutomyrskystä ei meinannut tulla loppua millään. Aika moni katsomossa osoitti suosiotaan myös seisten. Mä en olisi halunnut esityksen loppuvan ikinä koskaan. Lopulta vaan oli pakko kuivata silmät ja suunnata kotiin.

Hyvä esitys on hyvä esitys. Se kestää aikaa. Jää nähtäväksi miten tämä toimii myöhemmissä versioissa; eri paikoissa ja eri porukoilla esitettynä. Koska tämä sakki on vaan maagisen hyvä, ja kaikki pelaa niin saumattomasti yhteen - Tuomas Lampisen puvut, Jani Uljaan lavastus, Jarmo Eskon valot, Sanna Malkavaaran projisoinnit ja Reija Wäreen ohjaus ja koreografiat. Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin loistava musiikki ja Tuomas Parkkisen huikea käsikirjoitus pysyvät toki jatkossakin (pääasiallisesti) samoina, mutta juuri tämä uniikki tiimi teki tästä Tom of Finland musikaalin produktiosta niin huikean. Mikään porukka ei tule yltämään samalle tasolle. 

Turun kaupunginteatteri saisi vetää tätä vaikka pari kertaa kuussa seuraavat 25 vuotta ja tulisin katsomaan joka kerta. Harmittaa vallan vietävästi ettei ollut rahkeita keväällä nähdä sen enempää kuin viidesti. Olisi pitänyt priorisoida ja käydä enemmän. Kirjoitukseni ensi-illasta viime tammikuulta kertoo kaiken olennaisen, ja allekirjoitan sen yhä 100%. 

Keskiviikkona 9.8.2017 klo 13 on viimeinen mahdollisuus nähdä Tom of Finland musikaali tässä ilmenemismuodossaan. Jos se on näkemättä, niin tee itsellesi palvelus ja mene katsomaan; mikäli lippuja on vielä jäljellä (on niitä vielä vähän). Ei tarvitse sitten katua myöhemmin että miksi en nähnyt... 

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Otto-Viille Väätäinen, kiitoskuvat omia.