Kapitalismi - tarinoita pääomasta / Teatteri Jurkka 20.10.2020

Raisa Omaheimon ja Elina Kilkun trilogia saa odotetun päätöksensä Teatteri Jurkassa. Siinä missä Läski (2016) keskittyi ylipainoon ja Häiriö (2018) mielenterveysasioihin, niin nyt Kapitalismi summaa kaiken aiheesta... no, kapitalismi. Niin Läskissä kuin Häiriössäkin kapitalismilla oli kyllä oma tärkeä osansa, joten Omaheimo & Kilkku jatkoivat vaan samojen teemojen pallottelua ja tuloksena syntyi tämä. 

Kapitalismi koostuu fragmentaarisista osioista joissa näyttelijät esittävät Omaheimoa (Henna Tanskanen) ja Kilkkua (Jenni Kitti) pohtimassa asioita, monelta eri kantilta. Esityksessä pohditaan paljon millainen esitys kapitalismista tehtäisiin ja tuleekohan tästä ihan huono. Verkkosukkiin, korkkareihin ja korsetteihin pyntätyt leidit tuovat kabareemaisia vivahteita ja liikkeitä lavalle. Viimeksimainitusta kiitetään Mikko Orpanaa.

Puolentoista tunnin aikana ehditään moneen. Välillä aika hengästyttävälläkin tahdilla. Osakeomistukset (ja miten se on ristiriidassa taiteilijuuden kanssa), Marxin Pääoman mahdollinen dramatisointi ja herran perhesuhteet, pääomatuloilla vaurastuminen (demonstrointi värillisillä palloilla), kapitalismi ja katosta laskeutuva My Little Pony-Darwin, mainio etuoikeuskävely, lorupussin salaisuudet, erilaisia sitaatteja aiheesta, pari kylmäävää työkokemusta tekijöiden menneisyydestä, iltasatu, Titanic-elokuvan remake, visio Hartwall Areenalla toteutettavasta spektaakkelista ja paljon paljon muuta, myös erilaisia aihioita. Hauskoja ja viihdyttäviä, mutta myös aika kylmääviä välähdyksiä. Ja ennenkaikkea sellaisia juttuja missä katsoja saa paljon ahaa-elämyksiä.

Eniten kyllä ahdisti näin kirjojen suurena ystävänä kertomus Kilkun useamman vuoden työkokemuksesta ison kirjakauppaketjun myymälässä. Miten pikkuhiljaa vain myyntiluvuilla on väliä ja määrä korvaa laadun. Tottahan tämä on, ja itsekin olen sen hyvin huomannut kirjakaupoissa asioineena. Valikoima kutistunut, myynnissä kaikkea muutakin (millä ei ole mitään tekemistä kirjojen kanssa) ja tyrkyttävät myyjät eivät herätä ostohalua. Asiakaskontaktointi ahdistaa ainakin minua.

Kapitalismi jättää paljon avoimia kysymyksiä, mutta ei tarjoile juuri vastauksia. Kuka osaisi sanoa mikä sitten ellei kapitalismi? Googlen mukaan aika helkkarin monessa asiassa on menty liian pitkälle, vaan ei kapitalismissa.

Paula Koivusen niukka lavastus ja seksikkäät puvut ovat hyvä kontrasti toisilleen. Keskiössä on tälläkin kertaa tärkeä teksti. Kitti ja Tanskanen ovat kadehdittavan monipuolisia esiintyjiä ja ottavat harvalukuiseen (mutta loppuunmyytyyn) katsomoon tiukasti kontaktia. Se on aina kivaa Jurkassa kun täällä oikeasti pääsee lähelle esitystä ja lavalla olijoita. 

Kuten muissakin Omaheimo & Kilkku -duon esityksissä niin nytkin Tomi Flykt vastaa äänisuunnittelusta ja sävellyksestä, sekä videosuunnittelusta ja yhdessä Saku Kaukiaisen kanssa myös valoista. Tasaisen varmaa työtä kaikilla rintamilla. 

 

Eihän tämä mikään sellainen hyvänmielenesitys ole, vaan aika ahdistava ja synkkäkin. Silti toteutustapa, joka miksaa erilaisia tyylilajeja ja tarjoilee synkeät asiat pilke silmäkulmassa, kaivaa nauruntyrskähdyksiä katsojista. Lasten lelujen käyttö tuo lisää leikkisyyttä mukaan. Ja lopuksi, epätoivon ollessa suurimmillaan, Kitti ja Tanskanen, Kilkku ja Omaheimo, ottavat toisiaan kädestä kiinni. Yhdessä tästä selvitään.

Jään odottamaan mihin kiperään aiheeseen nämä taitavat naiset tarttuvat seuraavaksi!

Sattumalta esityksen jälkeen oli vielä pieni rupatteluhetki tekijöiden kanssa, uuden teatterijohtaja Tuomas Parkkisen johdolla. Puolen tunnin keskustelussa juteltiin inhimillisyydestä ja ihmisellisyydestä, kunnianloukkaussyytemahdollisuuksista (jos asiat ovat tosia, ei semmoista voi nostaa), ja siitä voiko taiteilija huutaa lavalla asioiden vääryydestä, jos hänellä ei ole tarjota ratkaisuita tai vastauksia ongelmiin. Ja sitten se, että onko esitys tuote kuten hampurilainen ja katsoja lähtee teatterista kylläisenä? Kapitalismi jätti minulle ainakin pienen nälän...

Esityskuvien copyright Marko Mäkinen, keskustelutilaisuuskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Häiriö / Teatteri Jurkka 9.2.2018

On suoranainen mysteeri miten piskuinen huoneteatteri Jurkka onnistuu tekemään ajankohtaista ja kantaaottavaa ohjelmistoa vuosi toisensa jälkeen. Nyt vuorossa oli Raisa Omaheimon ja Elina Kilkun yhteistyö Häiriö. Pari vuotta sitten kaksikon edellinen proggis Läski teki valtavan vaikutuksen minuun, ja ihan samaa luokkaa on tämäkin esitys. Siinä missä Läski pureutui ulkonäköön ja ylipainoon, niin Häiriön keskiössä on mielenterveys.

Työryhmä keräsi ihmisiltä omia kertomuksia häiriöistään ja vastauksia tuli tosi paljon. Niitä apuna käyttäen sitten esitys alkoi muotoutumaan. Lavalla urakoivat Raisa Omaheimo sekä Kati Palokangas ja tuloksena on koskettavaa, karmaisevaa ja todella karua kertomaa mielenterveyssairauksien maailmasta. Täyteen ahdettu Jurkan katsomo pidättää hengitystään, välillä hymähtelee epäuskosta ja kyllä tässä saa hetkittäin nauraakin, muuten sitä voisi parahtaa hysteeriseen itkuun. 80 minuuttia menee tosi nopeasti. Osa kertomuksia koskettaa syvältä, osa sattuu suoraan johonkin ytimeen.

Opin paljon uutta asiaa tautiluokituksista ja mm. Kelan kuntoutuspsykoterapiasta. Kuka saa hoitoja, ja millä kriteereillä. Ja mikä kaikki on pielessä Suomen mielenterveyspalveluissa. On aivan uskomatonta kuulla näitä tarinoita ja miettiä että elämme vuotta 2018, ja meillä pitäisi olla terveyspuolen palvelut kunnossa. Ei paljon siltä tunnu. Taitaa todellakin olla kuten esityksessä korostetaan: ennen mielisairaalaan jouduttiin, nykyään sinne päästään.

Ihmisten omakohtaisia kokemuksia symboloi valtavat kirjepinot, joita Omaheimo ja Palokangas kantavat estradille selkä vääränä. Ja sitten on myös Duploja, joista tehdyt tornit kaatuvat herkästi. Ja tyhjät taulunkehykset, joihin mahtuu monenlaisia kokemuksia.

Esityksessä nähdään monologeja, nopeasti rytmitettyä tekstiä tyyliin Trainspottingin Choose life-tykitys, lauluja, lausuntaa... Lisäksi kuullaan tukku vinkkejä miten masennuksesta pääsee! Ketamiini, magnesium, liikunta, hengitystekniikka, terveellinen ruokavalio...! Kyllä se noilla lähtee. No entäs jos ei lähdekään? Kuka saa hoitoa; se joka sinnikkäimmin jaksaa hakea vai se joka tarvitsee eniten?

Häiriö on sellainen esitys joka tarjoilee kamalan määrän kysymyksiä ja raskasta pohdittavaa, mutta ei vastauksia tai ratkaisuita. Muuta kuin sen että paljon on pielessä. Jollain ihmisellä pitää olla lappu keittiön pöydällä. Lappu jossa lukee Älä tapa itseäsi. Että sen näkeen joka aamu, ja että muistaisi noudattaa lapun pyyntöä. Hiljaiseksi vetää. Yksi kokee olevansa sairaus ihmisen valepuvussa. Ei tämä silti niin raskas esitys ole kuin luulisi. Onneksi. Päällimäinen tunne poistuessa on viha. Viha, suru ja myötätunto.

Jos nykyinen mielenterveyskuntoutus tähtää vain työhön - sinne palaamiseen, siellä jaksamiseen, sinne pääsemiseen, niin tulee kyllä sellainen olo että sekö se on tärkeintä elämässä. Jos olet eläkeikäinen, niin eihän semmoisia tarvitse "parantaa", koska heillä ei ole enää sijaa työelämässä. Tähänkö on menty?

Onneksi esitys ei paapo eikä lässytä, vaan enemmänkin sallii meidän yhdessä tutustua asiaan, sen kummemmin kiihkoilematta. Sosiaalipornoa tai tirkistelyä tästä ei onneksi tehdä.

Tämä esitys kosketti ja meni ihon alle. Häiriö on Läskin tavoin sellainen mikä jokaisen suomalaisen tulisi nähdä. Ns. terveiden siksi että näkisivät miten täällä toiset elävät, millainen todellisuus voi olla jos ei ole ihan samalla viivalla kuin muut. Ja ns. sairaiden siksi että vertaistuki on tärkeää, kukaan ei ole yksin, vaikka siltä usein tuntuisikin. Voisiko joku taho antaa rahallista tukea työryhmälle että esityksen kanssa voisi kiertää ympäri maata vaikka seuraavat pari vuotta?

Kaikki esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä jo pitkään, mutta onneksi kerrankin olin ajoissa liikkellä. Lisäesityksiä ei näillä näkymin ole luvassa, harmi kyllä.



Kuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Läski / Teatteri Takomo 14.2.2016

Jumalauta, tässä on yksi kovimmista esityksistä pitkään aikaan. Tiesin odottaa jotain hurjaa, mutta olipa tämä! Riipivän koskettava ja hauras ja samalla tavattoman vahva esitys. Upea, mahtava Läski, teatteri Takomossa.

Talle kävi katsomassa muutama viikko sitten, ja hänen kirjoituksensa esityksestä sai mut itkemään. Joten oli odotettavissa että esityksestäkään ei selvitä kuivin silmin. Ja niinhän se oli. Tämä monologi sai mut niin nauramaan vatsaa pidellen kuin liikuttumaankin. Raivo, kiukku, viha ja surukin vaihtuivat tiuhaan tahtiin omassa päässäni. Ja suuri ilo siitä että tämmöinen esitys on nähnyt päivänvalon, ja että mulla oli mahdollisuus se nähdä.

Noin puolessatoista tunnissa Raisa Omaheimo kertoo kuvin ja sanoin (ja videoin ja äänin, kiitos ääni- ja videosuunnittelusta Tomi Flycktille) millaista on elää tässä yhteiskunnassa ja tänä päivänä jos ei mahdu "normaaleihin" painonormeihin. Teos oli siis riipaisevan henkilökohtainen. Vaikken itse ihan *kamalan* lihava ole, mutta melkein aina ollut painoindeksiltä normaalin yli kuiteskin. Silti moni juttu esityksessä osui ja upposi. Ja moni (niin pyöreämpi kuin normaalipainoinenkin katsoja) pyyhki silmiään lopuksi. Tälle esitykselle on ihan selkeästi sosiaalista tilausta tässä yhteiskunnassa, mikä on niin ulkonäkökeskeinen. Siis yhteiskunnassa, missä lihavuus on milteipä rikos.

Läski ei voi juoda kolajuomaa kadulla. Läski ei voi mennä lääkäriin oli vika ja vaiva mikä hyvänsä. Esityksen alkupuoli on kevyttä läppää läskiydestä ja katsovat ulvovat naurusta. Sukkahousuista puhuttaessakin vielä on hauskaa (ne eivät muuten ihan oikeasti ole mitään "ikuisuuksiin venyvää taika-ainetta"). Mutta kun Omaheimo kertoo kevyen housupuvun shoppailumatkastaan, niin alkaa katsojien hymy hyytyä. Käytännön ongelmia mihin eivät hoikat/normaalipainoiset tai edes pikkaisen pyöreät tule törmänneeksi, saatikka edes ajatelleeksi.

Paljon Omaheimo pohtii ihmisten suhdetta ruokaan, vartaloon, itseensä. Ja miten painomania on uskontokultti. Painonvartijat-kokouksesta... (minäkin kävin joskus, varmaan yli 10 kg hoikempana!), miten tutulta kuulostaa. Ja ne kaikki lapsuuden/nuoruudenkuvat, missä mukana Omaheimo sekä esityksen dramaturgi/ohjaaja Elina Kilkku. Kuinka "lihavia" muka silloin oltiin - herranjee! Päiväkirjaotteita (taas iskee omat muistot mieleen, miten sitä 12-13-vuotiaana murehti omaa lihavuuttaan, ja silloin olin ainakin ihan hoikimmillani). Ja kuinka se laihduttamisen malli tulee kotoa, missä äiti laihduttaa, aina. Niinpä.

Se niin totta on että oma keho on AINA vääränlainen, oli sitä minkänäköinen hyvänsä. Eikä nyt pelkästään lihavuus/laihuus-akseli, vaan jollain on vääränkokoiset rinnat, iso nenä, rumat allit, jenkkakahvat, on liian pitkä... ulkonäkökomplekseja on joka lähtöön, ja kukaan ei ole sopiva. Kyllä minä (kuten Omaheimokin) syytän pitkälti yhteiskuntaa ja sen vallitsemia normeja. En tiedä minkä verran miehillä on ulkonäkökomplekseja, mutta onko yhtään naista joka olisi sinut itsensä kanssa? Pitäisi oppia olemaan armollisempi itselleen.

Omaheimokin lopulta hakee apua, syömishäiriöön. Mutta kun vain teineillä saisi olla syömishäiriöitä! Ei aikuisella ihmisellä.

Läskeistä puhutaan, voi että niistä puhutaan, mutta läski ei puhu. Ennenkuin nyt! Välillä tulee kevyempää asiaa taas, läskien asemasta elokuvissa (missä ne lähes aina joko huvittavat tai ovat pahiksia) ja teatterissa (missä läskejä ei oikeastaan edes ole, esimerkkeinä Romeo ja Läski-Julia... ja Medea, Lokki, Macbeth). Välillä saamme karaoke-version Leevi and the Leavingsin biisistä Sopivasti lihava, ja kuulemme eri asioista mihin Omaheimo ei ole mahtunut. Ja entäs kuntosalin tarjous! Ja nettideittailun "riemut"! Seksinukkeja saa haluamilla tukanvärillä ja mitoilla, osassa on vielä moottoroitu anuskin!

Läski sai jonkun verran mediahuomiota ja kaikki näytökset ovat keväältä loppuunmyytyjä, lisänäytöksetkin. Nopeimmille on tarjolla elokuussa vielä 3 kertaa. Yle muuten kanssa huomioi - hienoa. Ja niin, kyllä tämä sen K15 -luokituksen ihan hyvin ansaitsee.

Lopussa kun Omaheimo tanssii mustissaan ja mustassa tutussa, Joutsenlampea, niin itkettää niin hirmusti ettei ole tosikaan. Käsiohjelman "täydellisessä maailmassa" koskettaa ja loppuu sanoihin: "Täydellisessä maailmassa minä olisin itseni mitta. Ja peilissä näkyisin minä. Ei muuta. Minä itse. Oikean kokoisena. Juuri sopivana."

Miljoonat kiitokset Raisa Omaheimo, ja Elina Kilkku. Tämä kosketti syvältä.

Annan esitykselle mehukkaan ja pyöreän ja herkullisen persikan.


Kuvien copyright Kari Hakli
Teatteri Takomon kuva oma.