Macbeth / Turun kaupunginteatteri 14.2.2025

Shakespearen Macbeth on yksi suosikkinäytelmistäni, kuten varmaan monille blogin vakilukijoille (jos sellaisia enää on harvan ja hitaan julkaisutahtini myötä) on käynytkin selväksi. Siitä saa jokaisella katselukerralla jotain uutta irti, ja melkoisesti eri produktioita on vuosien varrella tullut nähtyäkin. Kymmeniä. Aina se saa minut liikuttumaan tietyissä kohdissa ja aina se saa minut äimistymään miten hieno ja ajankohtainen tarina ja teksti on. Klassikko! Joten kun tuli tieto että Turun kaupunginteatterissa nähdään Kari Heiskasen uusi tulkinta hykertelin käsiäni. Ja nimiroolissa yksi suosikkinäyttelijöitäni, mikä voisi olla parempaa!

Ystävänpäivähän on oikein passeli mennä katsomaan tämmöistä veristä ja tylyä näytelmää. Onneksi siihen sattui vielä teosesittely eli vt teatterinjohtaja Satu Rasila jututti ohjaaja Heiskasta ja päätähti Eero Ahoa. Tämmöiset ovat aina tosi kiinnostavia ja tarjoavat tekijöiden ajatuksia tekoprosessista, näytelmästä ja sen ajankohtaisuudesta, muun muassa. Hauska oli kuulla miten Heiskanen päätyi ohjaamaan Turun kaupunginteatterille ensimmäistä kertaa. Mikko Kouki oli kysynyt tätä ja teoksellakaan ei ollut ohjaajalle niin väliä, kunhan siinä olisi mukana Eero Aho. Ja näin kävi, Macbeth oli sitten Koukin ehdotus.

Heiskasen mukaan Shakespeare on monisanainen, runollinen ja kuvaileva, joten tekstiä on dramatisoitava vahvalla kädellä ja leikattava toisteisia kohtia. Lopputulema on kyllä mielenkiintoinen, tekstiä on lyhennetty, muokattu, virtaviivaistettu ja on siellä jonkun verran ihan uutta ja moderniakin. Hauskaa! Heiskanen mainitsi että haluaa myös yllättää katsojaa (siinä kyllä onnistuu!) ja myös että viime kädessä esitys tapahtuu katsojan päässä. 

Esitykseen pitää jättää tarpeeksi tyhjää tilaa, jotta katsoja voi täyttää kolot omilla mielikuvillaan. Se kyllä toteutuu hienosti, tässä on paljon sellaista väljyyttä mistä tykkään. Ei ole liian pureksittua. Matti Rossin suomennos on tunnetusti kaunis ja soljuva; siihen sopivat Heiskasen lisätekstit hyvin.

Oli myös kiinnostava kuulla että ensimmäisen näytöksen viimeinen kohtaus on sellainen miten Heiskanen ymmärtää elämän. Enpä paljasta mitä siinä tapahtuu, mutta aika pakahduttavan kaunis, ja jotenkin myös traaginen kohtaus se on. Kaksi hukkuvaa ja traagista ihmistä takertuu toisiinsa, omaan pahuuteensa ja epätoivoonsa kietoutuen.

Kyllä, tämä oli tosi väkevä ja vahva tulkinta, myös hyvin omannäköisensä. Ja miten hyvin se resonoi taas tässä sotaisessa ajassamme. Kyllä meillä näitä oman edun tavoittelijoita riittää, niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin politiikassa. 

Visuaalisesti tämä Macbeth on todella näyttävä, kaikkien elementtien tukiessa toisiaan. Jani Uljas on tehnyt niukan mutta näyttävän lavastuksen. Muutamia massiivisia elementtejä, kuten takka, pylväitä - ja noitien kämäinen huvipuisto! Toimii. Isoa näyttämöä on käytetty syvyyssuunnassa tosi hienosti, välillä esiintyjät ovat tosi kaukana etureunasta. Myös pyöröä käytetään sopivasti ja kekseliäästi. Kelpaa katsella.

Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on taas kerran kertakaikkisen ihastuttava. Tummaa ja synkkää, väripaletti on ihanan maanläheinen. Hyvin sotilaallista ja kuninkaallista, niissä pienissä yksityiskohdissa. Nyt ei nähdä skottiruutuja (no ihan pikkiriikkisen), villakangasta kylläkin, turkista ja nahkaa. Macbethin nahkahousut! On hienoa miten esimerkiksi Macbethin asusteet muuttuvat hänen statuksensa mukaan. Siinä missä alussa nähdään sotilas vaatimattoman värisissä asuissa, on hänellä loppua kohti valkoista turkista ja kuninkaallista sinistä kultakoristeluin. Ja noitien asuvalikoima on tyrmäävä, nam nam.

Sekä Riku Rämän valot että Eetu Kariojan äänisuunnittelu ovat ensiluokkaista työtä. Lukuisissa kohtauksissa likipitäen haukon henkeä ihastuksesta. Lavalla on yleisesti ottaen melko hämärää ja hämyisää, ja kohdevaloilla korostetaan asioita. Todella näyttävää. Saara Tawast vastaa kampauksista ja maskeerauksesta, ja monenlaista katsottavaa on niissäkin.

Tykkäsin Heiskasen luomista moderneista elementeistä, kuten ensimmäisen maailmansodan brittisotilaista kivääreineen, mafiosomurhamiehistä, noitien moderneista asuista ja vanhasta autosta. Miekat muuttuvat konekivääreiksi. Ne toivat sitä ikiaikaista tarinaa verestä, vallanhimosta ja pahuudesta tähän aikaan. Virkistävää. Pidin kovasti myös monipuolisista musiikkivalinnoista läpi esityksen, ihanasti mukana oli myös pieni säkkipilliosio. Pieniä skottilaisia välähdyksiä nähtiin muutenkin.

"Pysäytykset" olivat myös toimiva ratkaisu Macbethin monologeissa. Muutamat kohtaukset ovat tosi elokuvallisia, kuten vaikkapa jazzbaari mafiosoineen. Näyttämökuva on myös hyvin brittiläinen, ja sitä alleviivaavat mm. Thatcher-viittaukset ja karhunkarvahattuiset sotilaat. Ladyn käsienpesukohtaus saa ihan uusia kierroksia, kun noidat kaatavat kannusta lisää verta käsille, jotka eivät muutenkaan ota puhdistautuakseen.

Kaikki alkaa taistelulla, joka nähdään mustavalkoisena videolta. Hyvä ratkaisu tämä. Ja sitten näemme noitakolmikon, ränsistyneen ja hylätyn huvipuiston raunioissa. Jonkunlainen ennustushyrrä toimii ja tapahtumat alkavat vyörymään eteenpäin. Alkutekstit tuovat sitä elokuvallisuutta lisää.

Huumori toimii tässäkin näytelmässä oivana keventäjänä muuten aika raskaan aiheen lomassa. Kuningas Duncanin (Mika Kujala) kannettava vessa, mafiosomurhaajat viulukoteloineen ja pitkine nahkatakkeineen, ja monet muut pienet jutut saavat hymyn huulille.

Näyttelijät ovat huippuvedossa. Lady Macbeth (Riitta Salminen) on hieman viinaan menevä ja homssuinenkin, tiukka ja topakka, mutta myös todella surumielisen traaginen. Hänen kaartaan on kiinnostava seurata, vallanhimo ja julmuus nousevat samaa tahtia kunnianhimon kanssa, ja kun kaikki menee pieleen, niin se henkinen romahdus, aina katkeraan loppuun saakka. Salminen tekee loistavan roolityön lapsettomuudesta kärsivänä naisena joka piiskaa miestään eteenpäin tämän epäröidessä. Lady on alussa henkisesti vahvempi, mutta murenee paineen ja syyllisyyden alla.

Kirsi Tarvainen on mainio hieman lakonisena Rossina, Ulla Reinikainen vetää kikattavan portinvartijan roolinsa sekä humoristisesti että hyytävästi. Antti Peltolan Malcolmin replikointi on jotenkin syvältä rinnasta kumpuavaa. Stefan Karlsson on Banquona isossa roolissa, ja eipä huonosti näyttele hänkään. 

Macduffin pariskuntana Sami Lalou ja Asta Sveholm toivat rooleihin kaihoa, erityisesti Lady Macduffin kohtaus poikansa kanssa oli koskettava. Ja miten riipaisevan eleettömästi Lalou tulkitsee pahimman mahdollisen suru-uutisen saanutta Macduffia. Sotilas ei heittäydy hysteeriseksi, vaan päättää kostaa.

Noitakolmikkona Reinikainen, Sveholm ja Ulla Koivuranta on aivan pistämätön. Välillä eteerisinä, ajan ja paikan läpi matkaten, käkättäen ja ilakoiden. Kerrassaan hurmaavia eri asuissaan ja peruukeissaan. Ragtimepiknikkikohtaus on hurmaava. Noitien ennustuskohtaukset ovat kauniita näyttämökuvia. Ja heidän kohtauksensa Lady M:n kanssa lopussa, ensimmäisen maailmansodan univormuissa, verta kannusta kaataen. Bravo! Noitia nähdään lavalla aika paljon, mikä oli ilahduttavaa.

Sokerina pohjalla Eero Ahon mestarillinen Macbeth. Hän tekee taas kerran huikaisevan hienon roolin. On hienoa seurata Macbethin muuttumista suoraselkäisestä sotilaasta vainoharhaiseksi hermoraunioksi, murhanhimoiseksi ja äkkivääräksi. Valta todellakin sokaisee ja tilaisuus tekee varkaan. Vaikka Macbeth tarvitsee kannustusta ja yllyttämistä vaimoltaan, on hän kuitenkin se jonka noitien ennustukset viettelevät ja joka tekee kaikkensa toteuttaakseen niiden saneleman polkunsa. Listimällä lähipiiriään hän vyöryttää tapahtumia kohti katkeraa loppua, myös omaansa. Aho on taitava tuomaan hiljaista uhkaa ja näyttelemällä pienin elein. Toki tässä hän vetää kyllä hetkittäin myös täydellä volyymilla. Ihanaa seurattavaa!

Lopun taistelukohtaus, kun Birnamin metsä on todentotta liikkunut, on upea tanssillinen näytös, jossa kaunis valaistus, savu ja mahtipontinen musiikki yhdistyy taivaalta sataviin hituloihin. Ah miten upeaa! Jo pelkästään tämän kohtauksen vuoksi kannattaa suunnata Turkuun katsomaan Macbeth. Teatteria parhaimmillaan!

Kyllä tämä on yksi hienoimmista Macbeth-teatteriversioista mitä olen nähnyt. Ehkei se ihan kaikkien Shakespeare-puristien makuun ole modernien elementtiensä vuoksi, mutta minä tykkäsin kamalan paljon. Suosittelen tottakai Shakespearestä tykkääville, ja hyvän laatudraaman ystäville. 2,5 tuntia kuluu kuin siivillä. Toivon että saisin toisen katselukerran sullottua kevään kalenteriin, esityksiä kun on vain 3.5. asti. Bravo Turun kaupunginteatteri!

Kuvien copyright: Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tiranan sydän / Turun kaupunginteatteri 28.9.2024

Luin tämän Pajtim Statovcin toisen kirjan heti sen ilmestyttyä 2016, ja pidin siitä yhtä paljon kuin hänen ensimmäisestäkin (Kissani Jugoslavia). Tiranan sydän on hieman haastava, siis ehkei niin helposti näyttämölle kääntyvä kuin Helsingin kaupunginteatterin Bolla 2021 tai Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia 2018. On hienoa että Turun kaupunginteatteri tarttui tähän. Se että kirjailijan kaikki teokset päätyvät teatterisovituksiksi on erinomaista, ja toki kertoo miten korkealaatuisia teoksia ne ovat.

Rasmus Arikka on dramatisoinut kirjan taitavasti. Hyvin tämä toimii näyttämölläkin, vaikka hetkellisesti asiaa epäilinkin. David Sandqvist ohjaa esityksen huolellisesti ja pidän kovasti siitä että prosessissa on myös konsultoitu asiantuntijoita (Miiko Toiviainen ja Mira Eskelinen). Myös läheisyyskoreografin (Sara-Maria Heinonen) mukanaolo on tärkeää. Turun Kaupunginteatterin pieni näyttämö on sopiva esityspaikka; intiimi mutta ei liian pieni.

Päähenkilö Bujar (Niki Rauten) ja hänen paras ystävänsä Agim (Saban Ramadani) ovat kaksi nuorta poikaa Albaniassa. Tiranan sydän on Bujarin kasvukertomus, matkakertomus, seikkailukertomus ja kehityskertomus. Hänen matkansa kulkee Albanian, Italian, Saksan, Espanjan, Amerikan ja Helsingin kautta - ja siihen mahtuu monenlaista aika rankkaakin käännettä. Maan vaihtamisen lisäksi Bujar vaihtaa myös identiteettiään. Hän sukkuloi sujuvasti naisen ja miehen identiteetin välillä, ja hänelle se ei ole ehkä niin suuri ongelma kuin muille ihmisille.

Bujarin lapsuudenkoti on isän sairauden varjostama. Pojat leikkivät miestä ja naista, pukeutuvat naisten vaatteisiin, tanssivat, pelaavat korttia. Lopulta köyhyys pakottaa heidät lähtemään Albaniasta. Omaisuus kulkee mukana muovipusseissa. He uskovat vapauteen ja siihen että he voivat tehdä mitä tahansa ja olla ketä hyvänsä. Erityisesti Agim on sitä mieltä että köyhyys on vain mielentila. Pidemmän päälle kaduilla asuminen on kuitenkin aika raskasta.

 

Hengen pitimiksi on opeteltava erilaisia, kyseenalaisiakin, taitoja. On surullista nähdä miten parempiosaiset käyttävät hyväkseen hädänalaisia, mutta tämmöinen todellisuus nyt vaan on. Oli silloin ja on edelleen. Agim sanoo että ihminen voi olla kuka haluaa, ja hän varmasti uskoo siihen itse, tai ainakin haluaa uskoa.

Bujar vaihtaa identiteettiään liki lennossa, ja identiteetti onkin yksi näytelmän kantavia teemoja. Hän valehtelee ihmisille melkein kaikesta. Muutettuaan Madridiin Bujar koittaa asettua aloilleen tapaamansa kivan tytön kanssa, normaalia elämää miehenä eläen. Valitettavasti tämäkään ei toimi; Rosa haluaa perheen ja Bujar löytää itsensä taas tien päältä. New Yorkissa elämä sujuu kunnes hän taas kerran joutuu hyväksikäytetyksi.

Suomi on paska maa, mutta Bujar löytää täältäkin itselleen merkityksellisen ihmissuhteen. Valitettavasti valheiden kierto jatkuu ja ihana Tanja joutuu sijaiskärsijäksi. Bujar ajautuu kykyjenetsintäkilpailuun ja saa paljon julkisuutta. Osansa kritiikistä saavat nämä kaikenkarvaiset tosi-tv-ohjelmat: niin kauan kun olet surkea ja sinulla on erilainen tarina kelpaat, mutta jos oikeasti osaat laulaa hienosti niin et pääse jatkoon. Nurinkurista.

Lopuksi Bujar palaa Tiranaan kohtaamaan menneisyyden haamut ja katsojille paljastuu tapahtumien totuus.

Niki Rautén on roolissaan erinomainen, samaan aikaan herkkä ja haavoittuva että äkkipikainen ja ailahteleva. Myös Saban Ramadani on todella loistava. Muissa rooleissa Ella Lymi, Minna Hämäläinen, Sami Lalou, Kimmo Rasila, Ulla Reinikainen ja Riitta Salminen ovat erinomaisia. Varsinkin Rasilan esittämät miehet ovat hyytäviä tai jollain tapaa raastavia (isän kamala yskä!).

Jani Uljas on taas tehnyt hienon lavastuksen, jossa ei kauheasti huonekaluja nähdä; sen sijaan lavan nousevat ja laskevat elementit ovat monipuolisesti käytössä. Ja sitten on hienoja itämaisia mattoja!  Seiniin kätketyistä kaapeista löytyy kaikenlaista rekvisiittaa. Tuomas Lampisen puvustus heijastelee balkanilaisia perinteisiä asuja ja Bujarin vaihtuvia identiteettejä. Hän vaihtaa lennossa miehen ja naisen vaatteiden välillä, samaan tapaan kuin esityksen hahmot ja lavastuksetkin tulevat ja menevät lennossa.

Jari Sipilän valosuunnittelu ja Jari Tengströmin äänisuunnittelu luovat hienosti erilaisia maisemia lavastuksen päälle.

Tiranan sydän on monipolvinen ja moniulotteinen tarina, ainakin minua se kosketti syvältä. Ihmisen minuus, persoonallisuus ja identiteetti ovat joustavia käsitteitä, ja monille vaikeita asioita. Tervetullutta pohdintaa suomalaisilla näyttämöillä! Esitys on hetkittäin aika synkkä, monia varmaan triggeröiväkin. Bujarissa on pimeä puoli, mutta toisaalta elämäkin on ollut rankkaa. Hienosti loppu kiertyy aluksi

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lou Salomé / Turun kaupunginteatteri 17.5.2024

Näin tämän mainion Aina Bergrothin näytelmän Lou Salomé ensimmäisen kerran KOM-teatterissa lokakuussa 2021. Tuolloin Riikka Oksasen taitavasti ohjaama esitys teki lähtemättömän vaikutuksen. Ei pelkästään esityksenä, vaan myös sillä etten aiemmin ollut koskaan kuullutkaan Lou Salomé -nimisestä henkilöstä. En ollut (onneksi) yksin tietämättömyyteni kanssa vaan valitettavasti hän oli vajonnut historian hämäriin suurelta osalta maailman ihmisiä. Vaan onneksi on näytelmäkirjailijat ja teatteri! Ja miten mainiota että Turun kaupunginteatteri ja ohjaaja Liisa Mustonen on tarttunut samaan tekstiin. 

Odotin mielenkiinnolla millainen teos Turussa nähtäisiin. Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Aivan mielettömän upea ja ihanan omaperäinen toteutus. Raikas ja pirskahteleva, visuaalisesti yllättävä ja kaikinpuolin hurmaava. Valitettavasti omien aikataulujen vuoksi näin tämän vasta aivan esityskauden lopulla. Vaan hyvää kannattaa aina odottaa, ja niin tälläkin kertaa. Pahoitteluni kaikille teille jotka ette onnistuneet Lou Saloméa Turussa kokemaan - menetitte jotain tärkeää.

Mutta ken oli salaperäinen Lou Salomé? Vuonna 1861 Pietarissa syntynyt kosmopoliitti, filosofi, kirjailija, psykoanalyytikko, vaikuttaja. Ja kuten Bergrothin näytelmä korostaa, nainen. Nainen joka osasi haastaa miehiä, rakastaa vimmaisesti ja kyseenalaistaa normeja. Vahva, ennakkoluuloton ja rohkea. Ja miten upeasti näitä hänen monia puoliaan Linda Hämäläinen näyttämöllä esittää! Tämä Lou on rivakka toimija, jonka ympärillä sekalainen kavalkadi aikansa napamiehiä pyörii. Nietzsche (Tomi Alatalo), Rilke (Tomi Harjajärvi), Rée (Stefan Karlsson) ja myös Freud (Karlsson). Päätyy Lou toki naimisiinkin, mutta liitto herra Andreaksen (Alatalo) kanssa on vähintäänkin erikoinen. Siinä missä nämä miehet ovat pöyhkeitä, itseään täynnä olevia tärkeilijöitä, on Lou säkenöivä oman tiensä kulkija.

Näytelmä on leikkisä ja iloitteleva, siinä keinutaan ja kisaillaan, hypitään trampoliinillakin. Ja vaikka aihe on välillä vakavaakin, niin kepeä ote säilyy. Loun lapsuus käydään nopeasti läpi - isä (Karlsson) kannustaa kaikkeen radikaaliin, ja äiti (Ulla Reinikainen) haluaa tyttärensä naimisiin. Mutta Lou noudattaa isänsä oppeja ja haluaa opiskella ja oppia uutta. Kaikki tuntuu kiinnostavan ja polku vie maailmalle. Naiset kauhistelevat estotonta Saloméa, yksi näistä on Nietzschen sisar Elisabeth (Riitta Salminen) - jonka monivaiheisesta elämästä saisi muuten myös kiinnostavan esityksen. Lou tuomitaan hysteeriseksi naiseksi, kuten niin moni muukin tuon ajan Euroopassa. Nainen tarvitsee ohjausta eikä äänioikeutta. Joopa joo. Onneksi Lou ei välitä näistäkään mielipiteistä tai maineestaan (Elisabeth ajattelee sitä senkin edestä!). Mahtaneeko kukaan esittää pöyristynyttä naista paremmin kuin Salminen?

Lou ehtii monenlaista ja vastoinkäymisestä huolimatta luo itselleen uraa miesvaltaisilla aloilla. Miksi sitten maailma unohti Salomén? Siinäpä hyvä kysymys. Koska hän oli nainen? 

Kaikki näyttelijät ovat monipuolisen taitavia rooleissaan, mutta onhan tämä nyt Linda Hämäläisen bravuuri! Vahva ja monivivahteinen naisrooli, joka on kuin tehty hänelle. Vuosien varrella olen nähnyt häntä monenlaisissa rooleissa ja on mahtavaa että vihdoinkin hän saa myös pääosia.

Jani Uljas on käyttänyt lavastuksessa erilaisia kankaita ja verhoja, ja vaaleat kankaat tarjoavat taustan Sanna Malkavaaran projisoinneille. Ne ovatkin oleellinen osa visuaalista ilmettä. Todella hienoa katsottavaa kun kirjeenvaihto aukenee silmiemme eteen! Tuomas Lampisen puvustus on myös leikkisä. Vaaleanbeigeissä hameissa pasteeraava älymystöjoukko kiinnittää huomion. Hienosti beigejen asujen päälle saadaan näyttävyyttä erilaisilla asusteilla, kuten vaikkapa Loun äidin vannehameen rungolla. Jarmo Eskon valot ja Tuomas Rissasen äänet täydentävät esityksen. Ja ei todellakaan voi olla mainitsematta Jasmin Oran naamiointia. Hulppeita peruukkeja ja maskeerauksia.

Lou Salomé pursuaa ihania yksityiskohtia ja tiedonmurusia kaikesta kiinnostavasta. Voisinpa kutsua tätä myös älykkönäytelmäksi, ja kutsunkin. On ihana seurata verbaalista mittelöä kaikenkarvaisten miesten ja Loun välillä. Miten nautinnollinen teatteri-ilta!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Something Rotten / Åbo Svenska Teater 30.12.2023

Teatterivuoteni viimeinen esitys osui sattumien summana Turkuun. Muutamia kertoja tänä syksynä olen koittanut päästä katsomaan Something Rottenia, mutta nyt vasta onnistui. Vaan hyvää kannattaa odottaa, se on mottoni. Yksi niistä. Something Rotten on kyllä mainio musikaali. Tämä oli nyt neljäs eri tuotanto minkä pääsin kokemaan, ja jopa toinen ruotsinkielinen! Ensin Ruotsissa Wermland Operan versio 2018, sitten Törnävän kesäteatterissa Seinäjoella 2021 ja vielä Lahden kaupunginteatterissakin 2022. Kaikissa oli omat hyvät puolensa ja silti riittävän erilaisia jotta pysyy katsomisinto yllä.

Something Rotten on mainio musikaali musikaaleista, niiden tekemisestä ja lainalaisuuksista. Kaikki tämä Shakespearen aikaan sijoitettuna. Kieli poskella tehty, svengaava ja hillittömän hauska. Kaikkein eniten saa irti mikäli musikaaliskene ja/tai Shakespearen näytelmät ovat tuttuja, mutta varmana toimii muillekin. Onhan tässä mukana kaikki mahdolliset ja mahdottomat musikaalikliseet! Markku Nenosen ohjaama ja koreografioima musikaali tarjoaa kieli-iloittelua, tanssia, laulua ja monenmoisia juonenkäänteitä. Oli myös erittäin kiinnostavaa nähdä paljon itselleni uusia (ruotsalaisia) musiikkiteatteriammattilaisia lavalla!

Tarinassa köyhät veljekset koittavat luoda elantoaan Lontoon teatterimaailmassa, ja jatkuvasti Shakespeare ja muut osaavammat vievät parhaat ideat ja katsojat. Kunnes pienillä vippaskonsteilla ja perheen säästöillä osutaankin kultasuoneen - ja löydetään uusi tapa viihdyttää katsojia, musikaali! Mitä siitä seuraa, no kaikenlaista kommellusta ja väärinkäsitystä, kuin Shakespearen näytelmissä konsanaan.

Lavastaja Jani Uljas on jo tämän kerran lavastanut, Törnävän kesäteatteriin. Nyt nähdään siitä hieman jalostuneempi muoto, mutta Globe-teatterin pyöreä muoto on se pääjuttu tässäkin. Lava ei ole suurensuuri, mutta hienosti elementit kääntyvät ja muuntuvat toisiksi tiloiksi. Jylhää ja komeaa. Elina Vättö on loihtinut upeat steampunk-henkiset asusteet, joissa silmä lepää. On toki 1500-luvun lopun muotivirtauksia, sametteineen ja röyhelöineen, mutta hienolla spefi-twistillä. Shakespeare pukeutuu kuin glamrocktähti. Ja sitten on kultaa ja kimallusta kun päästään musikaalijuttuihin. Shylock juutalaisena liituraidassa, mutta takki pinkillä glittervuorella, koska hän on teatteri-ihminen. Nigel Bottom voisi olla ilma-aluksen kapteeni tai tutkimusmatkailija! Ihanaa silmäkarkkia, ja Sarianna Sormusen maskeeraus täydentää visuaalisen ilmeen.

Harmikseni musiikki tuli nauhalta, ja vaikka Martin Segerstråle vastaa musiikkipuolesta, en oikein tiedä mikä hänen tehtävänsä on? Kuitenkin jonkunlainen kapellimestari, tai musiikillinen esimies. Onhan se toki iso säästö jos ei tarvitse isolle bändille maksaa joka esityksestä, mutta jotenkin elävä musiikki kuuluisi musikaaliin. Jaakko Savelan äänisuunnittelu ja Antti Niitemaan valot toimivat hyvin yhteen kaiken muun kanssa. 

Musikaaliperinteiden mukaisesti tässäkin on paljon steppausta, ja niiden koreografioista voi kiittää Säde Kajovaaraa. Muutenkin tanssinumerot ovat kivaa katsottavaa, ja vauhdilla mennään. Toisen näytöksen aloittava pyyhekoreografialeikki on hauska.

Bottomin veljeksinä nähdään ruotsalaiset Elias Wallin (Nigel) ja Eric Hallengren (Nick), jotka molemmat olivat onnistuneita rooleissaan, varsinkin Wallin ujona reppanana. Nickin vaimo Bea on ÅST:n oma Daniela Franzell, joka on ihana topakka ja räyhäkkä-ääninen. Sekopäisenä Nostradamus-ennustajana säkenöi hurmaava Victor Molino Sanchez, Ruotsista hänkin. Aika hauskat ennustuskoreografiat, Mainio Samuel Karlsson on monesta ÅST:n jutusta tuttu, ja sopii vallan mainiosti Shylockin rooliin heinäsirkkamaisine olemuksineen ja innostuvine käsienliikkeineen, joissa popkornitötterö heiluu. 

Kiihkouskovaisena puritaanina mylvii Ingemar Raukola, ja tämän Jeremiah onnistuu naurattamaan joka kerta kun avaa suunsa ja varsinkin kun puhaltelee poskiaan. Herkullisia (ja hekumallisia) repliikkejä. Muutenkin koko puritaaniporukka on hulvaton, ja mitkä gospelhenkiset kuviot. Veli Jeremiahin hieman maallisempana tyttärenä Portiana ihana raikas uusi tuttavuus Ruotsista, Josefina Hebbe. Tykkäsin! Ja mikä ääni! Ivan Persson oli oivallinen trubaduuri, ja taas uusi ruotsalaistuttavuus mitä pidettävä silmällä jatkossa.

Sitten meillä on vielä hulvaton Lordi Clapham (Jerry Wahlforss) pinkeissä höyhenissään, campin ruumiillistumana, haa! Wahlforss on aina oivallinen, ja niin nytkin (parhaat lavaltapoistumiset!) Sokerina pohjalla vielä master Shakespeare eli David Lindell, jonka näin viimeksi Svenskanin Next to Normalin Gabe-poikana, *hieman* erilaisessa lookissa. Tässä Shakespeare on glamrocktähti, turhamainen ja itsekeskeinen - ja valmis pöllimään kaikki ideansa muilta. Hersyvä ja herkullinen rooli, ja Lindell vetää viileän rauhallisesti homman kotiin.

Kyllä hieman pienemmälläkin porukalla saadaan aikaan näyttävä ja toimiva esitys, vaikkei sitä livebändiä olekaan. Something Rotten nauraa koko musikaaligenrelle ja pönötyksestä ei ole tietoakaan. Ilta on mitä viihdyttävin, ja nautin kyllä täysin siemauksin ÅST:n versiostakin. Moni lauluista jää päähän soimaan ja omelettiaiheiset asiat jaksavat naurattaa. Ja kyllä mä sitä ruttoaiheista musikaalia fanittaisin. Lopun yltiöamerikkalainen musikaalikliseesumppu on jo aika överi! Oivallinen päätös teatterivuodelleni.

Esityskuvien copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille / Törnävän kesäteatteri 22.7.2022

Jaahas, uuden musikaalin kantaesitys, ja minä en tiedä tästä mitään! No, en nyt niin väitäkään seuraavani Broadwayn kaikkia tuulia ja musikaaliskeneä, paitsi korkeintaan toisella silmällä joskus. Mutta sitäkin hauskempaa on mennä katsomaan ihan tietämättömänä ja avoimin mielin! Uskon että tämä työryhmä ei mitään luokatonta meille esittäisikään.

Seinäjoen kesäteatteri Törnävällä on profiloitunut muutamassa vuodessa tuoreilla musikaalikomedioiden (vai komediamusikaalien?) kantaesityksillä. Mahtavaa! Spamalot ja Something Rotten aloittivat, ja nyt Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille jatkoi samaa linjaa. Samoja tekijöitä taas sieltä löytyy: Mikko Koivusalo tehnyt oivallisen suomennoksen, Jani Uljas loihtinut monipuolisesti muuntautuvan lavastuksen... Vaikka ohjaaja on joka kesä vaihtunutkin, niin hyvin samansuuntaiset esitykset on saatu aikaan. Tällä kertaa asialla on Mikko Kouki.

Alkuperäisteksti on Robert L. Freedmanin ja Steven Lutvakin käsialaa ja musikaali sai ensi-iltansa Broadwayllä 2013, voittaen useita Tony palkintojakin. Kaikki alkaa vankilasta, eletään 1900-luvun alkua. Nuori mies alkaa kertomaan tarinaansa, ja siitä miten hän kiven sisään päätyi. Tämä köyhä nuori mies on Monty Navarro, jonka äitikin menee vielä kuolemaan. Mutta sitten käykin ilmi että Monty on äitinsä kautta sukua D'Ysquithin mahtimiehille ja -naisille. Valitettavasti vain hänen ja jaarlin tittelin välissä on useampikin perheenjäsen. Joten eikun tuumasta toimeen, jospa he siitä yksitellen kupsahtaisivat pois... Mukana on toki mehevä kolmiodraama, mitä mielikuvitusrikkaampia murhatapoja, eksentrisiä sukulaisia ja vähän muitakin ihmisiä. Välillä intoudutaan laulamaan, musikaalissa kun ollaan. Ja loppu on... jos ei nyt onnellinen ja ainakin mielenkiintoisen kutkuttava!

Mikael Saari on oikein kelvollinen nuorena Montynä. Sopivasti pilkettä silmäkulmassa ja lavakarismaa, sekä tietenkin hieno ääni! Toisaalta aika kamala hahmo Monty kuitenkin on, sellainen herrasmiesketku, millä riittää karismaa hurmata naisia. Katsojia myös! Silti tällä kertaa show'n varastaa Tuomas Uusitalo, joka muuntautuu joka ikiseksi D'Ysquith-suvun jäseneksi! Mikä heittäytymiskyky ja monipuolinen ote! Se minkä hän lauluäänessä ehkä Saarelle häviääkin, niin juuri tämä monipuolisuus on valttia. Yhtä pieteetillä (ja nopeilla vaihdoilla) hän tekee suulaan viinaanmenevän papin, mehiläishullun maalaismiehen, superinnokkaan hyväntekijän, majuri-bodarin, pankkiirin, lavadiivan jne roolit. Toinen toistaan hulvattomampia tyyppejä nämä. Ja kummasti saman näköisiäkin... En muista Uusitaloon törmänneeni teatterin lavoilla aiemmin, mutta toivottavasti näen jatkossa. Hän tuo tähän esitykseen pitkälti sen huumorin jolla musikaalikomedia lunastaa sen komediaosuuden.

Esityksessä on myös useampi kiinnostava naisrooli. Montyn pyrkyrimäisenä on-off tyttöystävänä Sibellana aina niin ihana Linda Hämäläinen ja potentiaalisempana emäntäehdokkaana Reeta Vestman (mikä nauru!). Molemmat upeaäänisiä ja karismaattisia. Myös Katriina Sinisalon neiti Shingle ja Sonja Pajunoja monissa pienemmissä rooleissaan jäävät mieleen erinomaisina laulajina. Lisäksi Marika Huomolin jaarlin vaimona teki vaikutuksen. Ja hyvin sherlockholmesmainen Scotland Yardin tarkastaja Pinckney (Arne Nylander) oli kanssa hauska. Mainitaan sitten loputkin porukasta: Helena Puukka, Antti L J Pääkkönen ja Julius Martikainen urakoivat kauhean monta roolia kukin.

Monista musikaalikuvioista tuttu Jussi Vahvaselkä vastaa musiikin tuotannosta. Livebändiä ei Törnävällä nähdä, vaan musiikki tulee nauhalta. Lutvakin sävellykset ovat ihan kelpo musikaalikamaa, mutta yksikään biisi ei jää mieleen pidemmäksi aikaa. 

Elina Vättö on suunnitellut upean epookkipuvustuksen taas kerran. Sibellan pinkki look ja kaikki brittiherrojen asut ovat mykistäviä. Monta erilaista asukokonaisuutta tähän on tehty, kesäteatteriksi huiman iso satsaus. Koreat kampaukset ja maskeeraukset on suunnitellut Petriina Suomela, aikamoinen homma niissäkin. Jouni Prittisen koreografiat ovat välillä melko vauhdikkaita, joukkokohtaukset muutenkin olivat näyttäviä.

Henkiin heräävä maalaus jaarlin kartanossa oli hieno! Ja jaarlin illalliset ne vasta kiinnostava tilaisuus onkin. Paljon kaikkia kivoja yksityiskohtia lavastuksessa, puvustuksessa ja ihmisten toiminnassa. Puhumattakaan kekseliäistä tavoista millä murhata perimysjärjestyksessä edellä oleva...

Niin, mitä tästä nyt sitten muuta sanoisi? Kerrassaan valloittava esitys ja ammattimaisesti toteutettu, tietenkin. Silti hieman tyhjä olo jäi, vähän turhan höttöä ehkä. Oivallista kesäteatteria, ja ehkä tätä voisi katsoa ihan sisätiloissakin. Mutta kuten niin monet muutkin uuden polven musikaalit: musiikista ei jää mitään mieleen. 

Ensi kesänä Seinäjoella mennään Xanadun pop/diskomaailmaan, taas yhden uuden musikaalin kantaesityksen merkeissä. Mennään vaan! Muutamassa vuodessa Törnävällä on onnistuneesti profiloiduttu uusien musikaalien esityskenttänä, ja se toki jatkukoon.

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Huomenna hän tulee / Tampereen teatteri 9.3.2022

Samuel Beckettin klassikkonäytelmä Huomenna hän tulee on kyllä yksi maailmankaikkeuden haastavimpia näytelmiä - ainakin minulle. Ymmärrän miksi se on suosittu, miksi se on monen niin katsojan kuin teatterintekijänkin mielestä yksi maailman hienoimpia ja parhaimpia näytelmätekstejä. Ja tässäkään, Pentti Kotkaniemen ohjaamassa versiossa, ei ole mitään vikaa. Hienohan se on kuin mikä. Minä en vaan ymmärrä. En lainkaan. 

Huomenna hän tulee on taas kiinnostava yhteistuotanto, joka sai ensi-iltansa loppuvuonna Turun kaupunginteatterissa ja nyt maaliskuussa sitten Tampereen teatterissa. Espoon kaupunginteatterin esitykset siirtyivät koronan vuoksi ensi syksylle. Tekijäporukka on meritoitunutta ja taitavaa. Miksi minä sitten aina änkeydyn tätäkin katsomaan, vaikka tiedän etten pidä tekstistä? Kai sitä jaksaa toivoa, että nyt se loksahtaisi, nyt minä ymmärrän ja näen valon. 

Vaan ei, ei näkynyt valoa eikä kuulunut loksahdusta. Aika kuluu (kovin hitaasti), olen tylsistynyt ja pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ärtynytkin. Katselen kelloa, huokailen ja siirtyilen. Onneksi istun niin takana ja seinän vieressä, ettei se toivon mukaan häiritse muita katsojia. Jotka nauttivat; nauravat ja tykkäävät. Koen itseni vialliseksi. Kukaan ei tule, ei tietenkään, eikä ainakaan Godot. Enkä minäkään pääse pois. Sisu kun ei anna periksi lähteä väliajallakaan kotiin.

Olen koittanut miettiä paljon mikä tässä näytelmässä niin paljon tökkii. Ei minua auta huippunäyttelijät: yhtä tylsää on ollut katsoa Kansallisteatterissa Esko Salmisen ja Eero Ahon tähdittämää, kuin Lontoossa Ian McKellenin ja Patrick Stewartinkin. Nyt lavalla Martti Suosalo ja Mika Nuojua, sekä Ville Majamaa ja Tomi Alatalo. Varsinkin kaksi viimeksimainittua ovat ihan suosikkejani, ja koko nelikko loistavia näyttelijöitä. Tunnistan mykkäelokuvaperinteestä ammentavan liikekielen, ja fyysinen ulottuvuus onkin hienoa. Mutta kun se teksti vaan junnaa ja junnaa, tuleeko se Godot vai ei? Eikö se jo tule. 

Jani Uljas on tehnyt pelkistetyn ja tyylikkään lavastuksen, jonka keskellä on puu ja kivi. Muuta ei sitten tarvitakaan, platkun värinen taustakangas. ja halkeileva lattialaatoitus (sekä kuu!). Myös nuhruisen yksinkertaiset kulkurilook-vaatteet on hänen käsialaansa. Jari Sipilän valosuunnittelu on myös aika pelkistettyä. Tommi Koskisen äänisuunnittelu muuttuu loppua kohti monimuotoisemmaksi, äänet tulevat ja menevät, himmeinä ja kirskuvina.

Kotkaniemellä on pitkä historia Suosalon ja Nuojuan kanssa (Kiviä taskussa on pyörinyt pitkin Suomen teatterilavoja jo vuodesta 2002), ja hän osaa ottaa heistä irti hienovaraisia pieniä juttuja. Hatuilla kikkailut ja pakkoliikkeenomaiset kuviot käsillä, loistava yhteenpelaaminen, pohdinta siitä voisivatko he paremmin yksin vai yhdessä (yhdessä!). Tomi Alatalon Lucky on myös mainiosti monelle mutkalle taipuva ja kaatuileva surullisen hahmon ritari. Mikä esimerkillisen upea tanssi- ja lausuntakohtaus; sai ihan ansaitut väliaplodit! Oli esityksen kohokohta kyllä, kuten koko Luckyn fyysillinen habitus.

Ovatko Estragon ja Vladimir suuria filosofeja vai ainoastaan reppanoita kulkumiehiä, sen saa jokainen katsoja päättää tykönään. Onhan tässä paljon eksistentiaalisia kysymyksiä: "maailman kyyneleet ovat vakio, sama pätee nauruun" (Pozza). Vaan on 2,5 tuntia liikaa, varsinkin esityksessä jossa vain odotetaan. Onhan siellä kaikkea pientä jippoa ja säätöä, joka varmaan riittäisi pitämään normaalit katsojat innostuneina. Oma ajantaju menee jo ihan sekaisin kaikessa tässä verkkaudessa.

Maailmanluokan teatteriesitys - heille keille se kolahtaa! Ehkäpä voisin jo todeta, ettei mun tartte tätä enää nähdä koskaan? Aika näyttää... ja ehkäpä se Godot tosiaan joskus tuleekin?

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Amadeus / Turun kaupunginteatteri 19.2.2022

Peter Shafferin Amadeus on kertakaikkisen hieno näytelmä. Edellisin versio minkä näin oli National Theatren esitys Lontoossa, viisi vuotta sitten. Se oli todella taidokas; vahvasti musiikillinen ja ennen kaikkea Lucien Msamati teki maagisen roolityön Salierina. Silloin mietin ettei kukaan voi yltää samalle tasolle tässä roolissa. 

Odotin kovasti tätä Turun kaupunginteatterin versiota: monta suosikkia tekijätiimissä ja Tuomas Parkkinen ohjaamassa. Miro Lopperi Mozartina kuulosti juurikin täydelliseltä. Ja sitten Santtu Karvonen Salierina, hmm... Varmaan ihan hyvä, aprikoin.

Ja minkä yllätyksen koinkaan! Amadeus kesti 3 tuntia ja 20 minuuttia, eli sellaisen normi-Shakespearen verran. Toki ei sitä pysty kauheasti tiivistämäänkään. Ennakkoaavistukseni Miro Lopperin hienoudesta Mozartina oli tismalleen oikea. Mies on fyysinen ja kaikin puolin taipuisa, verbaalisestikin. Oikein passeli impulsiivisena ja hulvattomana säveltäjämestarina. Dramaattinen muutos vaatteilla koreilevasta ja ryöpsähtelevästä miehestä ryysyiseen ja rähjäiseen, harhoja näkevään ihmisraunioon on taiten tehty. Sydämeen sattuu: miksei kukaan muu kuin Salieri näe Mozartin neroutta? Lopperi on kyllä ihan parasta, ja tuo välillä fyysisessä ilmaisussaan mieleen Miska Kaukosen. 

Lopperin erinomaisuudesta huolimatta kyllä se on nyt Santtu Karvosen Salieri joka varastaa valokeilan. Ensinnäkin Salieri on näyttämöllä suurimman osan ajasta. Rooli on upeasti kirjoitettu ja haastava näyttelijällekin. Karvonen tekee täydellisen vakuuttavaa työtä! Tämän Salieri tuntee niin katkeraa kateutta Mozartia kohtaan että se syö hänet sisältä ja ajaa lopulta omaan ratkaisuunsa. Ja minä kun ajattelin ettei Msamatin roolisuoritusta voisi ylittää! Salierin mielenmaisema on käsikosketeltavissa, ja se kun hän ymmärtää että Jumala on valinnut Mozartin kanavakseen, eikä häntä. Vaikka Mozart rienaa jumalaa ja Salieri taas on omistanut elämänsä tälle. Ellei Salieri olisi niin häikäilemätön ja kapuloita Mozartin rattaisiin jatkuvasti työntävä, häntä voisi tulla jopa sääli.

Muissa rooleissa Linda Hämäläinen oli ihastuttava pulppuavan iloisena Constanzena, Amadeuksen kaiken kestävänä mielitiettynä. Ulla Reinikainen oli erinomaisen mainio pölkkypäisenä Josef II:na, joka ei ymmärrä musiikista tuon taivaallista. Hallitsijaansa pokkuroi oivallinen mieskolmikko: paroni van Swieten (Miska Kaukonen), päähovimestari von Strack (Stefan Karlsson) sekä kreivi Orsini-Rosenberg (Mika Kujala). 

Salierin miespalvelijakaksikkona Venticelleinä nähtiin Ulla Koivuranta sekä Riitta Salminen. Koivuranta oli hypännyt paikkaamaan Minna Hämäläistä superlyhyellä varoitusajalla, ja teki roolin plari kädessä. Ilman sitä ei olisi kyllä huomannut mitään heikkoa tai erikoista esityksessä. Kaikki muut paitsi Lopperi ja Karvonen venyivät lavalla monenlaisiin muihinkin rooleihin. 

Välillä ajellaan golfkärryllä ja kiskotaan tölkkiolutta, välillä heitellään tivolissa "merenneito"-Mozartia palloilla alas ja välillä liuta Mozart-klooneja viskoo nuottilehtiä ympäriinsä. Parkkisen ohjaus todellakin raikastaa teosta, mutta ymmärrän myös miksi väliajalla ihmisiä lähti pois. En itsekään ihan kaikista ohjauksellisista tai lavastuksellisista jutuista tykännyt, mutta mieleenkään ei tullut poistua kesken kaiken. 

Mietin paljon erilaisia ihmissuhteita mitä Amadeus käsittelee: Salierin ja jumalan, Mozartin suhde sekä isäänsä (kompleksinen), Salieriin (kilpailullinen) ja vaimoonsa (räiskyvä). Ja miten nämä suhteet muuttuvat kun näytelmä etenee. Mozart pitää Salieria ystävänään ja hyväntekijänään, ja tukeutuu tähän enenevässä määrin. Ja mitä tekee Salieri? Puukottaa selkään minkä ennättää. Parkkisen versio avasi minulle lisää tämän hienon näytelmän syvyyksiä.

Tuomas Lampisen puvustus on, kuten tavallista, todella häikäisevää. Pinkkiä, glitteriä, näyttävyyttä, silmäkarkkia koko rahalla. Huomio kiinnittyy erityisesti kenkiin sekä takkien selkämysten brodeerattuihin (?) kuvioihin. Tämmöiset yltäkylläiset esitykset saavat ilmeisesti pukusuunnittelijan mielikuvituksen ryöpsähtelemään yli äyräiden, hyvällä tavalla. Uudenvuodenjuhlien Mozartien pastellisävyiset unisex-asut, joissa kummallakin on puolison nimi etuosassa, ällösöpöä!

Lavastuksesta vastaa Jani Uljas. Näennäisen yksinkertainen ja jopa pelkistetty näkymä taipuu silti moneksi. Ja taitavalla valosuunnittelulla (Jari Sipilä) saadaan tiloja muunneltua sopiviksi. Palatsin seinämässä on joukko ovia ja lavan sivuilla pari lisää. Väriä lavalle tuovat yltäkylläisesti puettujen ihmisten lisäksi monenlaiset irtoelementit: valtavat pomppuisat biljardipallot ja jättikokoinen Toblerone-patukka. Mozartinkuularasiasta puhumattakaan. Valosuunnittelussa yksi olennainen osa on huippuhieno varjojen käyttö, siis valoilla.

Jari Tengströmin äänisuunnittelussa oli hyödynnetty Mozartin musiikkia tottakai, mutta yllättävän vähän kuitenkin. Lisäksi Karvosen mikissä oli jotain ongelmia noin puolivälistä eteenpäin. Peruukit ansaitsevat myös erikoismaininnan. Suorastaan painovoiman lakeja uhmaavat tötteröt ovat huikeita. Eikä voi olla mainitsematta maskeerausta. Naamioinnin suunnittelusta iso kiitos Anna Kuljulle.

Jos takamus kestää istua ja allakassa on tilaa hienolle teatterielämykselle, suuntaa silloin Turkuun Amadeuksen pariin. Klassikkoteksti, jonka teemat ovat erittäin ajankohtaisia. Kukapa haluaisi olla se keskinkertainen jos tarjolla on paraskin.  

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rakkaani, Conan barbaari / Turun kaupunginteatteri, Teatterikesä 3.8.2021

Korona valitettavasti esti kolmannen katsomiskerran Conania - mutta onnekseni se pääsi mukaan Teatterikesän ohjelmistoon! Kyseessä oli kuitenkin yksi viime vuoden parhaista ja koskettavimmista esityksistä. Rakkaani, Conan barbaari on 13-vuotiaan Pöpö Höpöläisen kasvutarina, mutta samalla kertomus jostain suuremmasta. Miehisyydestä, identiteetistä, kirjailija Robert E. Howardista, perhedynamiikasta, kiusaamisesta.

Juho Mantere on kyllä nerokas kirjailija, toki ohjaajanakin. Tapa miten hän yhdistelee omaelämäkerrallisuutta fantasiakirjailijan elämään ja tuotokseen, ihan huippua.

Tampereella nähtiin esitys hieman suuremmalla lavalla eli TTT:n suurella näyttämöllä. Hyvin se siihenkin istui. Toisena muutoksena oli Kimmo Rasilan korvaaminen Esa-Matti Smolanderilla. Hyvin se Smolander hoiti Rasilan suuret saappaat, oli sitten kyseessä Pöpön jäyhä naisseikkailija-isä tai vaikeuksista voittoon -elämänohjeita tarjoava Paul Stanley. Semminkin kun hän sai paikkauskutsun rooleihinsa vasta edellisenä perjantaina.

Harva näytelmä alkaa niin mahtipontisesti kuin Conan. Manowarin tahdittamana jättimiekka laskeutuu hitaasti katosta ja häikäisevät valot liki-sokaisevat katsojat. Ooh! Miro Lopperi on kyllä niin hieno Pöpönä. Miten kukaan voi eläytyä näin voimallisesti miekka ja magia -kertomuksiin kuin tämän Pöpö! Vaan onko sankariksi mahdollista kasvaa kuten isä opettaa. Se Miro-Pöpön yleisökontakti on myös hienoa. Pöpö pohtii mitä on olla mies. Ja toki hän haluaa itse olla mies. Edes pienen hetken. Ja Pöpön nukketeatteriesitys on klassikko.

Jos on Lopperi loistava fyysisessä roolissaan niin Turun kaupunginteatterin voimatrio Ulla Kouvuranta, Ulla Reinikainen ja Kirsi Tarvainen se vasta säkenöikin. Koulukiusaajapoikina, kapakkaruusuina, ja muissa huikeissa osissa. Erityisesti Tarvaisen opettaja suoraan helvetistä ja meksikolainen baarimikko kirvoittaa yleisöstä valtavia nauruntyrskähdyksiä. Mutta sokerina pohjalla on hänen vähäeleinen Conan Barbaarinsa. Tämän murahtelut ja kulmakarvankohottelut tuovat etäisesti mieleen roolista ikonisen tehneen Arnold Schwarzeneggerin. 

Ihanaa että pääsin vielä kerran sukeltamaan tähän Mantereen luomaan maailmaan.  Aivan huipputeatteria. Kiitos Mantere, kiitos työryhmä, kiitos Teatterikesä!

Esityskuvan copyright Otto-Ville Väätäinen, muut omia.

Something Rotten - Jotain mätää / Törnävän kesäteatteri 10.7.2021

Aah, vihdoin Suomessa! Nimittäin John O' Farrelin ja Karey Kirkpatrickin kynäilemä ja Karey & Wayne Kirkpatrickin säveltämä ja sanoittama Something Rotten - Jotain mätää musikaalikomedia. Näin tämän marraskuussa 2018 Ruotsissa Wermland Operan upeana tuotantona, jonka Markus Virta ohjasi. No miksi piti mennä sinne asti katsomaan? Koska Patrik Martinsson oli itse Shakespeare, siksi. 

Ja nyt Törnävän kesäteatterissa Seinäjoella, ensimmäisenä Suomessa, hurraa! Musikaali on muutenkin tosi tuore (ensi-ilta Broadwayllä 2015), eikä sitä ole esitetty esimerkiksi Lontoossa vielä laisinkaan. 

Tunnustan kyllä että ruotsiversiosta meni paljon tekstiä ohi (ei ollut tekstitystä, tietenkään). Ja koska kyseessä on paljon sanaleikkejä ja riimityksiä sisältävä esitys, niin katsomiskokemus jäi vähän vajaaksi sen osalta. Muuten kyllä oli täyttä timanttia. Nyt kyllä kieli hurmasi Mikko Koivusalon hulppean loisteliaassa suomennoksessa. Riimit ja rytmit soljuivat, kuultiin paljon niitä sanaleikkejä ja huikean hykerryttäviä kielikuvia, hassuja nimiä - aivan kuten Shakespearen teksteissäkin. Välillä kieli oikein vyöryi päälle, välillä sai nautiskella sen herkkyydestä. Nautintoa korville. Koivusalon käännös toimi nimenomaan koska kieltä käytettiin monipuolisesti ja vivahteikkaasti. Toki saimme nauttia myös itse Bardin teksteistä, sitaattisuomentajina näissä Koivusalon ohella mm. Veijo Meri, Paavo Cajander ja Alice Martin. 

Jos Shakespearen teokset ovat yhtään tuttuja, niin sai viihdytellä itseään poimimalla henkilöitä, tapahtumia, kohtauksia, viittauksia ja toki myös niitä tekstipätkiä herran tuotannosta. Alkaen toki itse esityksen nimestä (vinkki vitonen, se on Hamletista). Mutta vaikkei tuntisi Shakespearea, niin tämä Pekka Laasosen ohjaustyö viihdyttää silti. Ja aina voi bongailla musikaaliviittauksia, mikäli se genre on hanskassa. Ellei, niin voi vain heittäytyä elämyksen vietäväksi.

Ensiksi on korvaan tarttuva musiikki, ihan semmoisessa parhaassa musikaalikliseehengessä. Biisien kulku on aika ennalta-arvattavaa, mutta kyllä jalka ihan kivasti vipajaa tämän tahdissa. Huumoria on mukana ihan perinteisestä slapstickistä älyllisempään kielelläleikittelyyn. Something Rotten on myös musikaaliparodia joka nauraa itsensä lisäksi koko musikaaligenrelle. Ei itseään kannata ottaa niin kovin vakavasti. Esitys tempaa mukaansa heti ensimmäisestä biisistä Astu renessanssiin (Welcome to the Renaissance). Vaikka aina olisi kivempaa kuunnella elävää musiikkia, niin toimii Pekka Siistosen loihtima musiikki tallennemuodossakin.

Kivan musiikin lisäksi myös Riikka Aurasmaan loistelias puvustus tarjoaa silmäkarkkia ihan parhaasta päästä. Kimallusta, leiskuvia värejä, pöyheitä leikkauksia! Renessanssiajan glamour ei voisi olla enää lähempänä. Kaikki eivät toki ole vauraita ja näyttäviä hahmoja; mukana on monenlaisia köyhiä, hörhöjä ennustajia ja siten ties vaikka minkälaisia vaatteitakin. Puritaanien mustat koltut (sekä erityisesti heidän alusvaatteensa) ovat kaunista katsottavaa, ja entäs sitten teatterimesenaatti Shylockin asusteet! Haluaisin hypistellä kaikkien kankaiden kuoseja. Mistä edes löytää näin paljon erilaisia krumeluurisia materiaaleja? Myös Jani Uljas on lavastuksessaan päässyt lähelle Elisabetin ajan Englantia: Globe-teatteri reunustaa lavaa ja siitä saadaan pienin jipoin muunneltua vaikka mitä. Lavastuksessa ja puvustuksessa on molemmissa ihania pieniä yksityiskohtia mihin kannattaa kiinnittää huomiota, esimerkiksi nerokkaita katukylttejä ja näyttäviä kalukukkaroita. Ja mitkä savu- ja tuulikoneet!

Juonen keskiössä ovat Perän veljekset Retu (Jani Karvinen) ja Ruune (Antti L J Pääkkönen), jotka koittavat tienata leipänsä näyttelijöinä ja Retun tapauksessa vielä näytelmäkirjailijanakin. Menestys vaan kiertää miehet kaukaa. Kas kun kaupungissa (Lontoossa vuonna 1590) vaikuttaa muuan herra Shakespeare (Christoffer Strandberg) joka tuntuu kynäilevän kaikki teatterihitit, valloittavan kaikki naiset (ja puolet miehistäkin) sekä pitävän kaikki parhaat bileet. Kunnes Retu turvautuu epätoivoisiin keinoihin: ennustajaan! Kuuluisa Nostradamus (Marko Maunuksela), ei SE vaan hänen vähemmän lahjakkaampi sukulaismiehensä, näkeekin teatterin tulevaisuuteen (jossa siintävät mm. katetut katsomot ja kunnon penkit). Valitettevasti näkökyky kaipaa vielä hiontaa ja Retu suuntaa kaiken tarmonsa piirun verran vikaan. Seurauksena jotain kerrassaan hulvatonta - kyllä kaikki nämä musikaaliaihiot mulle kelpaisi! Joskus vaan ei näe metsää puilta ja pikkuveli, tuo hieman reppana Ruune, onkin oivallinen kynäniekka. Vaan eipä kelpaa hänen juonensa Retulle. Valitettevasti/onneksi Shakespeare on valppaana ja onnistuu nyysimään Ruunen tuotokset omiin nimiinsä. Ja loppu on historiaa. Ainakin musikaalin historiaa.

Näyttävät koreografiat ovat Jyri Nummisen vinksahtaneiden ja musikaalimarinoitujen aivojen tuotoksia, ja aivan hurmaavia ovatkin! Steppinumeroita, ja aivan mahdottoman hyvin svengaava porukka. Maestro Numminen väläyttelee myös loistavia näyttelijänlahjojaan mm. luihuisena teatterinrakastaja/rahanlainaaja Shylockina (ja missäs olemmekaan nähneet aiemmin Shylockin?) sekä ahvenista ennustajana. Joukkokohtaukset on mietitty tarkkaan muutenkin kuin tanssikoreografioiden osalta. Upeat peruukit (Petriina Suomelalle kiitos!) kruunaavat tanssijapoikien raflaavan ulkoasun. Niinkuin muidenkin, ei sen puoleen (Shakespearen kuontalosta erityismaininta). Kyllä on muuten Pyry Smolander ja Julius Martikainen tyrmääviä ilmestyksiä!

Musikaalissa paljastuu myös se mistä musikaalit saivat taidemuotona alkunsa, onnistuuko Ruune pokaamaan itselleen puritaanin tyttären Portian (Reeta Vestman), miten sujuu Retun vaimon Bean (Irina Isberg) pyrkimykset naisten työssäkäynnin tasa-arvon kannattamiseksi, mitä tapahtuu kaksimielisiä lipsahduksia viljelevälle Veli Jeremialle (Henrik Hammarberg), palaako Lady Clapham (Katriina Sinisalo) Perien mesenaatiksi ja monta muuta polttavaa kysymystä.

Strandberg on diivoista diivoin lipevänä ja itseään täynnä olevana Shakespearena. Lolan enkelin rooli musikaalissa Kinky Boots oli loistavaa harjoittelua tähän hommaan. Hykerryttävä rooli, ja mikä tukka! Ja mitkä asut! Ja hyvin hän muuttaa itsensä maalaistollukaksi vakoillessaan Perien toimintaa. Karvonen on Kansallisteatterista hyvinkin tuttu mies, yleensä sellaisista draamarooleista. No, ei ne musikaaliroolit ihan tuntemattomia hälle ole; vuonna 2020 mies nähtiin Maailma on tehty meitä varten jukebox-musikaalissa. Suvereenisti vetää hän, vaikka mikki loppusuoralla pätkiikin. Ja Maunuksela on kyllä laulajana/esiintyjänä loistava; tämän glamrock-Nostradamus on todellakin tyrmäävä! Ensemblenelikko Numminen, Hammarberg, Smolander ja Martikainen veivät kyllä sydämeni totaalisesti. Muuntautumiskykyisiä ja lahjakkaita (sekä seksiä tihkuvia) kaikki! Juliukselle pisteet rintalihasten liikuttamisesta! Ja Jyrin kilometrin pituiset sääret! Kyllä tämä porukka taitaa huippunopeat vaihdot.

Ah, rakastin tätä kyllä alusta loppuun. Vähän niinkuin mittatilausesitys juuri minulle. Joraavat puritaanit gospelhengessä! Nokkelia pikkutuhmuuksia ja sanaleikkejä! Ruttomusikaali (katsoisin!)! WS-logoinen taustakangas Van Halenin hengessä! Ja jopa se munakasmusikaali Omeletti kaikessa älyttömyydessäänkin. 

Törnävän kesäteatterille täydet pisteet kunnianhimoisesta ohjelmistosuunnittelusta. Viime kesän Spamalot oli huippu, Something Rotten myös. Rima on korkealla ensi kesän esitykselle Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille (A Gentleman's Guide to Love and Murder). Suomen ensi-ilta sekin, ja osittain sama tekijätiimi. Vaikka Something Rotten varastaa oikealta ja vasemmalta, on siinä kuitenkin tarpeeksi omaperäisyyttä ollakseen kiinnostava. Ja ennenkaikkea viihdyttävä. Ensi-illassa oli lisäksi hyvin käyttäytyvä yleisö eli maskisuositusta noudatettiin erinomaisesti.

Pitkähän tämä vähän oli, liki kolme tuntia, eli muistakaa hyvät istuintyynyt mukaan!

Tehkää itsellenne palvelus ja menkää katsomaan Something Rotten (esitykset 21.8. asti). Minä ainakin menen toistamiseen! Kiitos Seinäjoki - tapaamme kesäteatterin merkeissä myös ensi vuonna!

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.