Uuteen nousuun - laman lasten elämä ja teot / Q-teatteri 24.2.2024

Ja taas uusi loppuunmyyty hitti Q-teatterille. Tämä(kin) oli ennalta-arvattavissa, joten niinpä kerrankin kaukoviisaana hankin lippuni jo marraskuussa. Nämä katsojien nostalgian kaipuuta kutkuttelevat esitykset ovat menestyksiä joka teatterissa, mutta Q-teatterilla ohjauksesta vastaava Juho Mantere tuo oman kierteensä tarinaan. Viime aikoina kaikki hänen ohjauksensa ovat olleet hittejä: Q-teatterin Toksinen kabaree, Vanhan Jukon Tuntematon sotilas, Turun kaupunginteatterin  Rakkaani, Conan Barbaari... Uuden sukupolven kultanäppiohjaaja siis ja Q-teatterin uusi taiteellinen johtaja. Mantereen kanssa käsikirjoittamassa on ollut Anna Brotkin, joka on kunnostautunut enemmän tv-tuotantojen puolella.

Uuteen nousuun -näytelmän alaotsake on laman lasten elämä ja teot. Ja joo, lamasta tämä aika lailla kertookiin, tai 90-luvusta, johon lama oleellisesti liittyy. Alussa neljä hipsteriä on kokoontunut vanhaan kouluunsa, tai oikeastaan yksi heistä on kutsunut heidät sinne etkoille. Koulu on rapistunut, puolilaho ja täynnä rotanpaskaa, mutta jotain ihmettä (eli kanttori Korhosen soitto) tapahtuu ja heidät imaistaan takaisin 90-luvulle, lapsuuteen. Tästä alkaakin varsinainen seikkailu, sillä lapsuus ysärillä ei olekaan mikään helppo nakki, ainakaan tällä nelikolla. 

Satu Tuuli Karhu, Anna-Sofia Tuominen, Olli Riipinen ja Miro Lopperi ovat hirmuisen taitavia sekä lapsina että myös kaikissa aikuisrooleissaan. Viides tärkeä rooli on muusikko Henri Lyysaarella, joka karmaisevassa muovinaamarissaan soittelee nurkassa, ja välillä vähän muuallakin. Hän vastaa esityksen musiikista, mutta on siellä mukana vähän aikakauden musaakin. En ehkä voi koskaan kuunnella Madonnan Frozen-biisiä näkemättä eroottista Prätkähiiriactionia!

Ysärillä lasten kohtalona on mm. aivan kamala natsityylinen jumppamikka Tarmo Puukko pilli kaulassaan; veren maku suussa on sinun kilpaa hiihtämän. Viihdemaailman ärsyketulva tunkeutuu lasten arkeen ja siihen väliin Esko Aho selittää lamasta ja rahojen tuhlauksesta. Kuinka sivari opastaa netin käytössä (oi mikä tuttu valintaääni!), kuinka lapset kokevat vanhempien taloudellisen ahdingon, karvaaseen loppuun asti. Varsinkin pankkimaailmassa työskentelevän Pyryn isän. Lapset näkevät paljon sellaista mitä ei pitäisi, mutta onneksi he eivät ihan kaikkea ymmärrä. Katsoja kyllä ymmärtää. Tosin viisaus "jos sitä on saatavilla, sitä katsotaan" on taivaan tosi, ja senkin saamme katkerasti huomata.

Visuaalisesti esitys on näyttävä ja erilaisten ärsykkeiden tulva on hillitön, kiitos lavastuksesta ja videosuunnittelusta Ville Seppänen. Myös Riina Leea Niemisen puvut ovat ah niin kamalia ja ihania, täydellinen pastissi. Välillä tulee jo melkein ähkykin, mutta sitten sopivasti kevennetään. Huumori on paikoitellen pikimustaa ja sellaista saako tälle edes nauraa -osastoa. Käsikirjoittajat osaavat asiansa ja ysärinsä.

Pitää kiittää myös Riikka Virtasen maskeerausta, varsinkin ne aikuisten käyttämät muoviset osamaskit naamoilla ovat ihan kauhuleffakamaa.

William Ilesin valot ja Pekka Kiiliäisen äänet ovat molemmat tärkeitä elementtejä näin visuaalisessa teoksessa. Myös livekuvausryhmä on isossa osassa sillä sokkelomainen lavastus tarjoaa osan kohtauksista videon kautta. En ehkä ole tämän metodin suurin fani, mutta jotenkin tähän ärsyketulvaan se sopii.

Nämä lapset opettelevat netin käyttöä, kokeilevat spiritismiä (kukapa ei, mutta moniko kohtaa yksisarvisen demoni-Esko Ahon?), katsovat Prätkähiiriä (erityisesti Olli Riipisen Jesse näkee mielenkiintoisia haaveunia aiheesta), tutustuvat naisen malleihin (kun äiti laulaa tyttärensä kanssa "Meillä Hännisillä on päärynävartalo" niin siitä on kuulkaa leikki kaukana, mutta silti naurattaa hillittömästi). On AÝ-peikkoja konkurssisuossa, koulun diskoa ja hitaiden tanssimista ja pahamaineinen viinatamponi. Välillä on vaikea käsittää miten paljon niitä ysärikliseitä (tai aiheita) on saatu mahdutettua yhteen vajaan kolmen tunnin esitykseen. Vaikka olisi tästä ehkä voinut hieman nipistää, 18-vuotisbileistä vaikka?

Uuteen nousuun oli meluisa, hälyisä ja nostalginen. Vaikkei kaikki ysärillä ollut niin hienoa, niin tässä onnistutaan nostamaan pinnalle niitä hyviäkin asioita paljon. Lapsen mielikuvitus on ihmeellinen asia ja myöskään teatterintekijöiden mielikuvitusta ei voida väheksyä. Näytelmä oli hieno elämys missä sai nauraa, nostalgisoida ja myös kokea vähän vakavampia tunteita. Ehdottomasti yksi kevään helmiä eli jos onnistut saamaan lipun niin suosittelen.

Esityskuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tuntematon Sotilas / Teatteri Vanha Juko, Teatterikesä 13.8.2023

Ah, ihan parasta, pääsin vihdoin kokemaan tämän jukolaisten tulkinnan Tuntemattomasta sotilaasta. Monta versioita olen aiheesta nähnytkin, toinen toistaan realistisempia. Niinpä tämmöinen ihan erilainen versio oli hyvin tervetullutta vaihtelua. Ei kansakunnan kaapin päälle nostettua klassikkoa tarvitse aina tehdä niin ryppyotsaisesti, vaan voi iloitella ja irrotella. Toki tätä katsoessa välillä herkistyi, liikuttui, suuttuikin, mutta päällimmäisenä mieleen jäi kupliva ilo! Ilo siitä että saa katsoa tämmöistä teatteria.

Tuntematon sotilas ei ole helppo toteuttaa teatterin lavalle. Ensinnäkin tarvitaan paljon esiintyjiä. Vai tarvitaanko? Höpönlöpö, onnistuu hyvin näemmä pienemmälläkin joukolla, kunhan on taitava ohjaaja ja taitavat esiintyjät. Juho Mantere on uudemmista teatterintekijöistä kärkikastia ja hänen töistään olen kyllä tykännyt kovasti. Nyt teoksen sovittajana ja ohjaajana hän nipistää koko massiivisen kirjan reiluun kahteen ja puoleen tuntiin ja toteuttaa kaiken vain neljällä (4) näyttelijällä. Tekstistä on siivilöity mukaan kaikki oleellinen, ne kaikki "tärkeät" ja ikoniset kohtaukset ovat mukana ja toki kaikki Linnan rakastetut hahmotkin. Vauhti meinaa hetkittäin salvata hengityksen ja myös muutamat kohtaukset silkassa kauneudessaan. 

Pekka Kiiliäisen äänisuunnittelu on esityksen yksi kantavia voimia ja en voi olla ihailematta myös Kiiliäisen ja Antti Haikon valoja. Pimeyttä ja kynttilänvaloa hyödynnetään hienosti. Musiikkivalinnat aina Finlandiasta Roadrunneriin ja Nauravaan kulkuriin tukevat oivallisesti lavan tapahtumia. Ja kyllä siellä tapahtuukin!

Annika Hartikka, Minja Koski, Olli Riipinen ja Esa-Matti Smolander on kyllä sellainen nelikko että. Jokainen vaihtaa roolia lennosta, välillä istutaan kannon nokassa ja luetaan sitaatteja suoraan kirjasta, sitten taas juostaan ympyrää. Esitys on todella intensiivinen ja vaatii näyttelijöiltä paljon, myös fyysisesti. Tyylilajien kirjo on valtava ja kaikki kirjaimellisesti heittäytyvät rooleihinsa. Äärirajoilla käydään, ja jotenkin tämä energia ja kaiken tiukkuus välittyy katsomoon erinomaisesti. Tämä on välillä aika fragmentaarista, mutta hienosti pienistä tilkuista muodostuu koherentti kokonaisuus. Symbolisesti välillä kannetaan parruja, välillä istutaan jääpalasaavissa ja sitten on myös tuulikone! Stalinin ja Hitlerin kuvat taustalla heijastavat sodan pahuutta, ja sitä kaiken yllä leijuvaa kuoleman tuntua.

Ehkä ensimmäistä kertaa oivallan miten syvästi Riitaojaa pelottaa, miksi Lehto on näin kovis, miten Kariluoto onkaan noin kirkasotsainen. Ikäänkuin jokaisesta hahmosta olisi otettu se ydin ja tislattu näkyville. Kun Rahikainen (Smolander) pitää Äänislinnassa naishuutokauppaa tai kun Rokka (Koski) tanssahtelee Pähkinänsärkijä-baletin tahdissa, punaisia ilmapalloja listien, ymmärrän näitä henkilöitä ihan uudella tavalla. Olisinpa ollut kärpäsenä katossa kun työryhmä ideoi näitä kohtauksia! Koreografiat on just eikä melkein, pukusuunnittelukin erinomaista. Ja oheismusisointi urkuharmoonilla; en ehkä unohda tätä Sukkula Venukseen -versiota koskaan.

Jotenkin tuli mieleen myös Jouko Turkan fyysinen tapa tehdä teatteria, tai oma mielikuvani siitä. Juostaan paljon ja punnerretaan, fyysinen kunto on oleellista. Vaikka räkä poskella mutta periksi ei anneta. Lätkämailat ja muu urheilurekvisiitta vertaa sotimista pelaamiseen; vain vastustajan nujertamisella on väliä.

Tämmöistä on kantaaottava, ajankohtainen ja erittäin viihdyttävä teatteri. Hykertelin onnesta vielä monta päivää myöhemminkin, ja nyt tätä kirjoittaessani palaan mielessäni Frenckellin katsomoon kokemaan tämän uudelleen. Aivan timanttia!

Kuvien copyright: Mikko Kelloniemi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rakkaani, Conan barbaari / Turun kaupunginteatteri, Teatterikesä 3.8.2021

Korona valitettavasti esti kolmannen katsomiskerran Conania - mutta onnekseni se pääsi mukaan Teatterikesän ohjelmistoon! Kyseessä oli kuitenkin yksi viime vuoden parhaista ja koskettavimmista esityksistä. Rakkaani, Conan barbaari on 13-vuotiaan Pöpö Höpöläisen kasvutarina, mutta samalla kertomus jostain suuremmasta. Miehisyydestä, identiteetistä, kirjailija Robert E. Howardista, perhedynamiikasta, kiusaamisesta.

Juho Mantere on kyllä nerokas kirjailija, toki ohjaajanakin. Tapa miten hän yhdistelee omaelämäkerrallisuutta fantasiakirjailijan elämään ja tuotokseen, ihan huippua.

Tampereella nähtiin esitys hieman suuremmalla lavalla eli TTT:n suurella näyttämöllä. Hyvin se siihenkin istui. Toisena muutoksena oli Kimmo Rasilan korvaaminen Esa-Matti Smolanderilla. Hyvin se Smolander hoiti Rasilan suuret saappaat, oli sitten kyseessä Pöpön jäyhä naisseikkailija-isä tai vaikeuksista voittoon -elämänohjeita tarjoava Paul Stanley. Semminkin kun hän sai paikkauskutsun rooleihinsa vasta edellisenä perjantaina.

Harva näytelmä alkaa niin mahtipontisesti kuin Conan. Manowarin tahdittamana jättimiekka laskeutuu hitaasti katosta ja häikäisevät valot liki-sokaisevat katsojat. Ooh! Miro Lopperi on kyllä niin hieno Pöpönä. Miten kukaan voi eläytyä näin voimallisesti miekka ja magia -kertomuksiin kuin tämän Pöpö! Vaan onko sankariksi mahdollista kasvaa kuten isä opettaa. Se Miro-Pöpön yleisökontakti on myös hienoa. Pöpö pohtii mitä on olla mies. Ja toki hän haluaa itse olla mies. Edes pienen hetken. Ja Pöpön nukketeatteriesitys on klassikko.

Jos on Lopperi loistava fyysisessä roolissaan niin Turun kaupunginteatterin voimatrio Ulla Kouvuranta, Ulla Reinikainen ja Kirsi Tarvainen se vasta säkenöikin. Koulukiusaajapoikina, kapakkaruusuina, ja muissa huikeissa osissa. Erityisesti Tarvaisen opettaja suoraan helvetistä ja meksikolainen baarimikko kirvoittaa yleisöstä valtavia nauruntyrskähdyksiä. Mutta sokerina pohjalla on hänen vähäeleinen Conan Barbaarinsa. Tämän murahtelut ja kulmakarvankohottelut tuovat etäisesti mieleen roolista ikonisen tehneen Arnold Schwarzeneggerin. 

Ihanaa että pääsin vielä kerran sukeltamaan tähän Mantereen luomaan maailmaan.  Aivan huipputeatteria. Kiitos Mantere, kiitos työryhmä, kiitos Teatterikesä!

Esityskuvan copyright Otto-Ville Väätäinen, muut omia.

Rakkaani, Conan Barbaari / Turun kaupunginteatteri 27.10.2020

Rohkenisin väittää että Turun kaupunginteatterin Rakkaani, Conan Barbaari on yksi syksyn parhaista esityksistä. Tai minähän saan toki väittää blogissani mitä haluan, ei sillä. Siksipä harmittaa vielä enemmän ettei yleisö ole oikein löytänyt sitä ja useita näytöksiä on pitänyt perua esityskauden loppupäästä. Onneksi itse pääsen katsomaan vielä uudelleenkin. Minäpä koitan kertoa miksi tämä on niin hyvä, ja miksi se kannattaa ehdottomasti nähdä.

Teatterin ennakkomainonta lupaa "paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja" - kyllä niitä kaikkia nähdään, mutta ei ehkä semmoisessa kontekstissa mitä saattaisi odottaa. Ikäsuositus on 16+, mutta mielestäni myös hieman nuoremmat voisivat tätä katsoa, ehkä kuitenkin aikuisen seurassa. Onhan tässä väkivaltaa, mutta se on hyvin sarjakuvamaista, mitä ei voi ottaa oikein todesta. Nauraa sain, ääneen hekotella useita kertoja, ja kyllä siellä katsomossa hörähteli moni muukin. "Oottekste Tampereelta vai muuten vaan vammasia?" sai aikaan kyllä ison tyrskähdyksen, näin pirkanmaalaisena.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Juho Mantere on hiljakkoin valmistunut ohjaajaksi, ja siihen nähden hänellä on takanaan jo mukava määrä töitä. Kirjallisuuden puolelta autofiktiivisten teosten buumi valuu myös teatteriin. Rakkaani, Conan Barbaari heijastelee Mantereen omia nuoruuskokemuksia. Koulukisattu Mantere löysi pakopaikkansa arjesta hevimusiikista, fantasiakirjallisuudesta (erityisesti Conan Barbaarista) ja tietokonepeleistä. Kaikki nämä elementit ovat vahvasti läsnä näytelmässäkin. Päähenkilö Pöpö Höpönen (Miro Lopperi) on 13-vuotias poika, joka joutuu kokemaan kovia. Ankarasta koulukiusaamisesta huolimatta hän säilyttää optimistisen elämänasenteen, ainakin näytelmän alussa. Liikuttavan sympaattinen poika on itsekin melkein vakuuttunut siitä, että sanat eivät voi häntä satuttaa kun hän on niin vahva. Ainakin siellä omassa mielikuvitusmaailmassaan.

Miten joku näytelmä voi olla samaan aikaan hulvattoman riemukas ja niin syviä tunteita luotaava? Tunnen voimakasta halua singahtaa lavalle ja halata Höpöä, kyllä kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Ja samaan aikaan vetää turpiin kammottavia kiusaajia, joilla on kyllä aika monimuotoiset tavat temppuihinsa. Höpö toteuttaa eskapismiaan välittämättä kiusaajistaan ja voimaantuu Conanin kanssa käydyistä keskusteluista. Bodaamisharrastuskin tuottaa tulosta; sitä jaksaa tehdä vipunostojakin Sabrina sylissä.

Näytelmässä oman puheenvuoronsa saavat myös Conanin luoja Robert E. Howard (Ulla Koivuranta), joka jutustelee baaritiskillä elämästään, äidistään ja kirjoittamisestaan. Hänen mielestään väkivaltafantasia on sylin korvike - ja Pöpön kohdalla tämä kyllä konkretisoituu. Howardin oma äitisuhde heijastuu myös Pöpöön ja tämän äitiin. Välillä nähdään väläyksiä Conan-tarinoista, oivallisesti toteutettuina ja sarjakuvaprojisoinnein kuvitettuna. Välillä taas joudutaan katsomaan Pöpön todellisuutta kiusaajien kynsissä ja opettajankin (Kirsi Tarvainen) nöyryyttämänä. Opettajahahmo on muuten yksi näytelmän timanttisimpia juttuja. "Ei näitä väliinputoavia runkkareita enää tarvita, kun tekoäly hoitaa hanttihommat tulevaisuudessa" - ja PAM PAM PAM! Ooh, mikä kohtaus!

On hirvittävän oivaltavaa laittaa teatterin vanhemmat naisnäyttelijät esittämään niin maskuliinisia sankareita kuin muita mieshahmoja, sekä kiusaavia teinipoikia. Se hurja näky kun kolme poikaa (joita esittävät Koivuranta, Tarvainen ja Reinikainen) kusevat maassa makaavan Pöpön päälle piirtyi verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Sukupuolirooleilla leikittely sopii tähän näytelmään hyvin. 

Koko näyttelijäkaarti on ihan timanttia. Miro Lopperin notkea fysiikka taipuu moneen ja ilmeikkäät kasvot tuovat Pöpön kokemat tunteet hienosti esille. Vaativa rooli monella tapaa, mutta Miro herättää Pöpön henkiin ja lentoon ihan älyttömän taitavasti. Eläytyminen Pöpön barbie-esitykseen on huippu! Ja akrobaattinen hyppynarushow!

Näytelmä on paikoitellen mahtipontinen, paikoitellen traagisiakin sävyjä saava, mutta myös optimistinen seikkailu teinipojan maailmaan. Monet asiat ovat Pöpölle liian haastavia ja sellaisia mitä ei 13-vuotiaalle vielä kuuluisi (kuten jätetystä äidistä baarissa huolehtimista), mutta Pöpö koittaa parhaansa olla nyt perheen pää. Ei ole reilua eikä kohtuullista että tuossa iässä pitää lopettaa leikit ja huolehtia äidistä (sydäntäni raastaa Pöpön puolesta).

Kimmo Rasilan esittämä Pöpön isä on mykistävä hahmo myöskin. Lakonisen tylsä ulkoisesti ja puhetyyliltään, mutta sitten jutut ovat sitä tasoa että huh! Pakko nauraa hysteerisesti ääneen joka kerta kun tyyppi avaa suunsa. Ja tämän perustelu miten jokainen perheenjäsen voi nyt kasvaa täyteen potentiaaliinsa on jotain niin absurdia. Tämmöiset self help -puheet ja terapeuttinen sävy näkyy isän sanojen lisäksi myös Paul Stanleyn elämänohjeissa. Jokainen on oman onnensa seppä ja sitä rataa. Ei ihme että Pöpöllä menee usko tähänkin idoliinsa.

Näyttelijöiden roolivaihdot ovat aivan ällistyttäviä, nopeudessaan vertaansa vailla. 

Jani Uljas on ehkäpä suosikkilavastajani, ja nyt käytössä on hykerryttävä pahvilaatikkoestetiikka. Toki sopivilla iskulauseilla koristeltuina (Danzig!). Tekniikan nousevia ja laskevia osia hyödynnetään älyttömän hyvin. Lavalla nähdään niin ehta teksasilainen baari kuin Pöpön kodin aneeminen keittiö, ja Conanin maailmojen temppelit torneineen. Pahvikoristelu yltää myös teatterin aulaan toivottamaan katsojat tervetulleiksi.

Tuomas Lampinen on loihtinut uskomattoman hienon puvustuksen. Jo pelkästään Conan Barbaari (Kirsi Tarvainen) ja Paul Stanley (Kimmo Rasila) upeine asuineen saavat minut hykertelemään onnesta. Mutta myös Pöpön pukeminen Turtles-paitaan on hurmaavaa. Kaikkineen kekseliästä, luovaa ja nerokasta. Pahviteema hiipii lavastuksesta paikoitellen myös pukuihin. Minna Pilvisen ilmaisuvoimaiset maskit ja peruukit pelaavat hyvin yhteen häikäisevien pukujen kanssa. Pöpön takatukkaperuukki on ikimuistoinen.

Äänisuunnittelu (Mika Hiltunen) ja musiikkivalinnat on myös muikeaa kuunneltavaa. Tosin sitä mainostettua Manowaria ei kuulla kuin introssa (joka onkin todella vakuuttava kohtaus) mutta sitten on Kissiä vähän enemmän. Hiltunen on loihtinut myöskin näyttävät ja seikkailulliset projisoinnit. Kun Iso-Arska pamahtaa silmillesi vuoren kokoisena bodaamaan niin ei voi kun ällistellä asiaa - ja vaikuttua. Liikkuvat sarjakuvatkin ovat runsaan ryöpsähtäviä. Ja kiemurtelevat lyriikat, öljypumput ja ties mitkä. Jari Sipilän valot vielä viimeistelevät monimuotoisen visualisuuden. Valonheittimet siinä alkukohtauksessa ja ihanat pinkit valokeilat Lick it Upin soidessa!

Monellakin tavalla Rakkaani, Conan Barbaari toi mieleeni yhden suosikkinäytelmäni eli alunperin KOM-teatterissa ensi-iltansa saaneen Veikko Nuutisen Pasi Was Heren. Se syrjäytymisen ja kiusaamisen teema, hevimusiikki ja nuoruuden kuvaus. Ja molemmissa hykerryttävän kamalat opettajahahmot! Nostalginen kasari/ysäriestetiikka on molemmissa näytelmissä kantava voima.

Mantere on vahva tarinankertoja. Näytelmä kulkee juohevasti ja iloisen ryöpsähtelevästi eteenpäin, kuitenkin loogisesti, monine sivupolkuineen. En tiedä onko loppu onnellinen, se jää katsojan päätettäväksi. Tekstissä toistuu usein esityksen jonkunlainen motto: se mikä ei tapa vahvistaa - ja tätä mantraa Höpökin noudattaa. Rakkaani, Conan Barbaari on vahva näyttö Mantereen osaamisesta sekä käsikirjoittajana että ohjaajana. Lisää kiitos!

Käsiohjelman fanijulisteesta vielä erikoismaininta!

Oletko nyt tarpeeksi vakuuttunut tämän näytelmän erinomaisuudesta? Siinä tapauksessa äkkiä hankkimaan liput, sillä näytöksiä on enää neljä (4) eli 7.11., 14.11., 28.11. ja 5.12. Minulle Rakkaani, Conan Barbaari oli yksi teatterivuoden huippuja ja kiitän lämpimästi Juho Manteretta tästä elämyksestä.

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.