Näytetään tekstit, joissa on tunniste Minja Koski. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Minja Koski. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 18. lokakuuta 2026

Everstinna / Teatteri Vanha Juko 16.10.2026

Eläköön teatterien yhteistyö! Tällä kertaa asialla ovat helsinkiläinen Teatteri Avoimet Ovet, lahtelainen Vanha Juko sekä Lappeenrannan kaupunginteatteri. Rosa Liksomin menestyskirjaan Everstinna perustuva esitys sai ensi-iltansa Avoimissa Ovissa viime keväänä ja nyt lokakuussa oli Vanhan Jukon vuoro. Lappeenrantaan Everstinna matkaa tammikuussa ensi vuonna.

Siihen nähden miten paljon kirjoja luen vuosittain (pitkälti toista sataa), niin tässä on taas yksi kirja mitä en ole lukenut! Esa-Matti Smolanderin sovittama ja ohjaama Everstinna on vahva tarina, jossa pohjoisen murre on lavallakin vahvasti läsnä. Meänkieli sujuu näyttelijäkaartilta mallikkaasti. En tiennytkään että kirjan nimihahmolla oli esikuvansa eli Annikki Kariniemi, jonka elämäntarina kulkee samoja latuja kuin Everstinnallakin. 

Lavalla nähdään neljä lahjakasta ja karismaattista näyttelijää. On mainio ratkaisu jakaa Annikin rooli kolmelle. Minja Koski esittää naista lapsena ja nuorena,  Netta Salonsaari keski-ikäisenä ja Maria Nissi vanhana. Toimii hyvin, ja siirtymäkohdissa kaikki laulavat pienen laulunpätkän: "Menheen elämän ilo on siinä, ettei se koskaan pallaa. Mikhään ei silti katoa koskaan pois". Minja Kosken näytelmään säveltämä musiikki on muutenkin kaikin puolin loistavaa! 

Nelikon neljäntenä Matti Pajunlahti, joka sitten saa kunnian astua Everstin nahkoihin, ja vetäisee muutaman muunkin loistavan roolin. Parhaana esimerkkinä hieman erilainen Vihtori Kosolan tulkinta. Suoraan hanurista, sanoisinko. Kaikilla on hienoja ja oivaltavasti tehtyjä roolitöitä. Keppihevosella ratsastava Mannerheim (Nissi), jylhä Hitler (Koski), tyttöjen saksaa hokevat opettajat (Nissi) ja moni muu hahmo herää eloon näyttelijöiden tulkitsemina. Puheenparsi kuulostaa niin hahmojen suuhun sopivalta. Murrekonsulttina on käytetty Tomi Enbuskaa. Oli kivaa kun siellä oli käytetty esimerkiksi sanaa pörrö, jonka me etelän ihmiset ymmärrämme toisin. Kieli on muutenkin liksommaiseen tapaan ronskia ja räväkkää.

Everstinna on tarina tornionjokilaaksolaisesta Annikista. Annikki on yllytyshullu, jota Repekka-sisko lietsoo kaikenlaisiin tempauksiin. Kotona uskotaan piiskalla kasvattamiseen ja koti, uskonto sekä isänmaa ovat jääkäri-isänkin mieleen. Reippaasti oikealle kallellaan oleva koti laittaa tytöt lottien kesäleirille Kittilään ja pienestä asti uskotaan siihen että kaikki hyvä tulee Saksasta. Isäkin kuolee, mutta teini-ikäinen Annikki karkaa heimojuhlille Ouluun ja vakuuttuu entisestään oikeiston paremmuudesta, vaikka tuleekin raiskatuksi. 

     

Ei siis ole ihme että teini-ikäinen Annikki ihastuu naapurissa asuvaan Everstiin, vaikka ikäeroa on kymmeniä vuosia. Myöhemmin Annikki ja Repekka pääsevät opettajaseminaariin ja julistavat että "natsismi on meidän uusi koti". Everstin vaimo katoaa jonnekin, ja paheksuttu suhde kukoistaa. Annikki on täysin ihanan Everstin lumoissa, ja sitä myötä myös natsiuden. Vuosia kuluu, Annikki pääsee moniin paikkoihin Everstin käsipuolessa, mutta kokeilee siipiään myös kirjailijana. Puolan reissulla Annikki näkee kaikenlaista ikävää, vaan suhtautuu niihin varsin toteavasti. 

Pohjoisen luonto, erityisesti suo, on tärkeä elementti esityksessä. Sinne mennään lapsena, everstin kanssa panemaan ja myöhemmin myös teini-Tuomaksen.

Sodan myötä saksalaiset tuovat Lappiin lihaa soppaan ja kirsikkamehua, on marsseja ja Marskin synttäritkin. Ja vaikka saksa on pariskunnan rakkauden kieli, niin sodan jälkeen he pohtivat myös kaksoisitsemurhaa, se olisi se suurin rakkaudenosoitus. Lopulta Annikki pääsee everstinsä kanssa naimisiinkin, mutta ei ehkä olisi kannattanut. Äkkipikainen eversti on ottanut Saksan kukistumisen raskaasti, ja viinakin maistuu. Siinä sivussa voi vähän pieksää vaimoakin. 

 

Annikin kolmas elämä alkaa sairaalassa, keskenmenon jälkeen ja vihdoin everstistä päässeenä. Tosin arvonimeään hän ei millään haluaisi jättää, ja everstistä luopuminen ei ole helppoa. Annikki muuttaa opettajaksi pohjoiseen, rakastuu itseään reippaasti nuorempaan poikaan, ja taas ihmiset paheksuvat. Annikki kirjoittaa vihdoin everstin itsestään ulos ja tekee sovun itsensä ja ehkäpä myös maailman kanssa.

On aivan mielettömän hienoa miten pienistä elementeistä saadaan toimiva lavastus (Ia Ensterä). Tässä tapauksessa väliseinä / sermi, jonka takana telineeltä "kurkkien" tapahtuu paljon asioita. Paljon muuta ei sitten tarvitakaan, kuin taitava äänisuunnittelu (Janna Hyrynkangas), sopiva valosuunnittelu (Antti Helminen) ja aikakausiin passeli puvustus (Ia Ensterä). Minja Kosken musiikki ja laulut ovat koskettavia ja muukin musiikki sopii Everstinnan maisemaan kuin nenä päähän. Lisäksi on hyödynnetty äänitehosteita Ylen Elävästä arkistosta. Olen kirjoittanut muistikirjaani "tosi vaikuttava äänisuunnittelu" ja tämmöisessä esityksessä äänet ja valot ovat normaalia isommassa roolissa kun lavastusta ei juuri ole. Kun käytettävissä ei ole paljoa rekvisiittaa niin lentomatkat ja autoreissut tehdään "perinteisesti" eli tuulettimella, savukoneella ja suihkepullolla! Riemastuttavaa!

Tarina on vahva, elämänmakuinen - ja samalla aivan kamala.

 

Miksi Everstinnan tositapahtumiin perustuva kertomus on tärkeä tänä päivänä? Miksi tämä tuntuu resonoivan niin hyvin vuoden 2026 Suomessa? Aina syntyy uudet natsit ja uudet sodat, ja oikeistopopulistit jyräävät monessa Euroopan maassa, myös Suomessa. Aina löytyy helposti vietävissä olevia tyttöjä, jotka lankeavat upseerin uniformun lumoihin, kaunopuheisen ja sivistyneen vaikutelman antavan supliikkimiehen pauloihin. Historia toistaa itseään ja on osittain kulttuurin tehtävä näyttää meille peiliä millaisia olemme, millaisiksi voimme tulla, mihin emme ainakaan halua mennä. Miten paljon meillä on oikeistolaisia annikkeja ja everstejä joille koti, uskonto ja isänmaa on se pyhä kolminaisuus. 

Everstinna on nyt suosiossa, kun Helsingin kaupunginteatterissakin sai Heidi Heralan monologi ensi-iltansa kolme vuotta sitten ja se pyöri vielä viime keväänäkin. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä sekin tulkinta.

Everstinna on äärimmäisen hieno teksti joka toimii näyttämölläkin loistavasti. Soisin jokaisen suomalaisen tämän näkevän, ja miettivän sen jälkeen omaa äänestystoimintaansa. Jukossa esityksiä 3.12.26 asti, eli menehän lippukaupoille mars mars!


Esityskuvien copyright Antti Sepponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 29. elokuuta 2023

Tuntematon Sotilas / Teatteri Vanha Juko, Teatterikesä 13.8.2023

Ah, ihan parasta, pääsin vihdoin kokemaan tämän jukolaisten tulkinnan Tuntemattomasta sotilaasta. Monta versioita olen aiheesta nähnytkin, toinen toistaan realistisempia. Niinpä tämmöinen ihan erilainen versio oli hyvin tervetullutta vaihtelua. Ei kansakunnan kaapin päälle nostettua klassikkoa tarvitse aina tehdä niin ryppyotsaisesti, vaan voi iloitella ja irrotella. Toki tätä katsoessa välillä herkistyi, liikuttui, suuttuikin, mutta päällimmäisenä mieleen jäi kupliva ilo! Ilo siitä että saa katsoa tämmöistä teatteria.

Tuntematon sotilas ei ole helppo toteuttaa teatterin lavalle. Ensinnäkin tarvitaan paljon esiintyjiä. Vai tarvitaanko? Höpönlöpö, onnistuu hyvin näemmä pienemmälläkin joukolla, kunhan on taitava ohjaaja ja taitavat esiintyjät. Juho Mantere on uudemmista teatterintekijöistä kärkikastia ja hänen töistään olen kyllä tykännyt kovasti. Nyt teoksen sovittajana ja ohjaajana hän nipistää koko massiivisen kirjan reiluun kahteen ja puoleen tuntiin ja toteuttaa kaiken vain neljällä (4) näyttelijällä. Tekstistä on siivilöity mukaan kaikki oleellinen, ne kaikki "tärkeät" ja ikoniset kohtaukset ovat mukana ja toki kaikki Linnan rakastetut hahmotkin. Vauhti meinaa hetkittäin salvata hengityksen ja myös muutamat kohtaukset silkassa kauneudessaan. 

Pekka Kiiliäisen äänisuunnittelu on esityksen yksi kantavia voimia ja en voi olla ihailematta myös Kiiliäisen ja Antti Haikon valoja. Pimeyttä ja kynttilänvaloa hyödynnetään hienosti. Musiikkivalinnat aina Finlandiasta Roadrunneriin ja Nauravaan kulkuriin tukevat oivallisesti lavan tapahtumia. Ja kyllä siellä tapahtuukin!

Annika Hartikka, Minja Koski, Olli Riipinen ja Esa-Matti Smolander on kyllä sellainen nelikko että. Jokainen vaihtaa roolia lennosta, välillä istutaan kannon nokassa ja luetaan sitaatteja suoraan kirjasta, sitten taas juostaan ympyrää. Esitys on todella intensiivinen ja vaatii näyttelijöiltä paljon, myös fyysisesti. Tyylilajien kirjo on valtava ja kaikki kirjaimellisesti heittäytyvät rooleihinsa. Äärirajoilla käydään, ja jotenkin tämä energia ja kaiken tiukkuus välittyy katsomoon erinomaisesti. Tämä on välillä aika fragmentaarista, mutta hienosti pienistä tilkuista muodostuu koherentti kokonaisuus. Symbolisesti välillä kannetaan parruja, välillä istutaan jääpalasaavissa ja sitten on myös tuulikone! Stalinin ja Hitlerin kuvat taustalla heijastavat sodan pahuutta, ja sitä kaiken yllä leijuvaa kuoleman tuntua.

Ehkä ensimmäistä kertaa oivallan miten syvästi Riitaojaa pelottaa, miksi Lehto on näin kovis, miten Kariluoto onkaan noin kirkasotsainen. Ikäänkuin jokaisesta hahmosta olisi otettu se ydin ja tislattu näkyville. Kun Rahikainen (Smolander) pitää Äänislinnassa naishuutokauppaa tai kun Rokka (Koski) tanssahtelee Pähkinänsärkijä-baletin tahdissa, punaisia ilmapalloja listien, ymmärrän näitä henkilöitä ihan uudella tavalla. Olisinpa ollut kärpäsenä katossa kun työryhmä ideoi näitä kohtauksia! Koreografiat on just eikä melkein, pukusuunnittelukin erinomaista. Ja oheismusisointi urkuharmoonilla; en ehkä unohda tätä Sukkula Venukseen -versiota koskaan.

Jotenkin tuli mieleen myös Jouko Turkan fyysinen tapa tehdä teatteria, tai oma mielikuvani siitä. Juostaan paljon ja punnerretaan, fyysinen kunto on oleellista. Vaikka räkä poskella mutta periksi ei anneta. Lätkämailat ja muu urheilurekvisiitta vertaa sotimista pelaamiseen; vain vastustajan nujertamisella on väliä.

Tämmöistä on kantaaottava, ajankohtainen ja erittäin viihdyttävä teatteri. Hykertelin onnesta vielä monta päivää myöhemminkin, ja nyt tätä kirjoittaessani palaan mielessäni Frenckellin katsomoon kokemaan tämän uudelleen. Aivan timanttia!


Kuvien copyright: Mikko Kelloniemi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 2. elokuuta 2022

Miksi ihmisellä ei ole häntää? / Teatteri Vanha Juko, Teatterikesä 2.8.2022

Piti tämä käydä katsomassa Lahdessa Vanhassa Jukossa silloin kun siellä pyöri, mutta monestakin eri syystä jäi väliin. Niinkuin nykyään niin moni muukin esitys. Arkena on haasteellista lähteä töiden takia ja viikonloppuisin on niin kamalasti menoja ettei vaan kerkeä. Joten mahtavaa että tämä monipuolinen iltamahässäkkä saapui Teatterikesään! Tulipa myös samalla käytyä G Livelabissakin, eli vanhasta kirjaston lukusalista moderniksi keikkapaikaksi muutetussa tiilimakasiinissa.

Miksi ihmisellä ei ole häntää? on Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama monipuolinen kimara vähän kaikenlaista. Musiikkia ja laulua, runonlausuntaa, sketsejä, lasten tiedekysymyksiä vastauksineen, dramatisoituja kohtauksia, kuplettilaulua ja vaikka mitä. Jonkunlaisena punaisena lankana kaikille näille on eläinoikeuskysymykset, luontokato, ilmastonmuutos eli kantaaottavuus. Mihinkään sormi pystyssä saarnaamiseen Hurme ei sorru, mutta painavaa asiaa toki kuulemme. Ja hyvä niin.

Huumoria on silti kosolti mukana, vaikka aiheet toki vakavia ja tärkeitä ovatkin. Jukolaiset ovat kerrassaan mainioita esiintyjiä. Maria Nissin esittämä ja Rosa Liksomin kirjoittama henkilökuva Leuttuvaaran isännästä on ihan hulvaton ("se on sitä aidointa luonnonsuojelua kun hakkaa kaiken pillun päreiksi"). Vaikka ihan karmaisevaa kuunneltavaa niin ei voi kun nauraa. Välillä Hurme pitää paatoksellista puhetta lihansyönnistä ja eläinten taivaspaikoista, siteeraa Jaakko Juteinia ja lausuu runon. Jukolaiset pistävät hännät pyörimään ja vetävät lastenohjelma Ryhmä-Haun tunnusbiisin. 

Väliajan jälkeen ohjelma on enemmän musiikkipainoitteinen. Aivan hurmaavia sovituksia tutuistakin biiseistä, kuten vaikkapa Lapinlahden lintujen hauska Paarma-tango esittäjänään Markus Karekallas, ja Minja Kosken kaunis Kurrelaulu. Opimme takapuolen pyyhinnän historiaa, ja kuulemma Samuli Paulaharjun muistiinkerämään hurmeisen tarinan Talmulahden papin kohtalosta. Tuhmat Kalevala-riimit toki istuvat myös iltaan. Ja myös Kaiken takana on loinen (Matin ja Tepon Kaiken takana on nainen -biisin hengessä). Näin kantaaottava tilaisuus ei olisi mitään ilman pientä Ukraina-kommentointia, hyvä niin.

Tämmöisiä "perinteisiä" iltamahenkisiä tilaisuuksia voisi olla maailmassa lisääkin. Monipuolista ohjelmaa ja kaikki viihtyivät. Oli kivaa kun Hurme oli itsekin lavalla, milloin puhumassa ja milloin huuliharppua soittaen. Kontrasti ensimmäisen osion ohjelmallisuuden ja toisen osion konsertillisuuden välillä oli hienoinen, vaikkakin esiintymisasuilla eroa tehtiin. Juhlavan kimaltavat vaatteet toi sitä kontrastia.

Ennenkaikkea iso kiitos lahjakkaille jukolaisille: Minja Koski, Tuuli Kainulainen, Maria Nissi ja Markus Karekallas, jotka vastasivat laulusta, soitosta ja esiintymisestä. Lisäksi Antti Haiko ja Janne Louhelainen musisoivat mukana (ja hoitivat valot sekä äänet). Kyllä näitä kelpaa kuunnella ja ovat piru viekööt vielä kovin karismaattisia ja monipuolisia esiintyjiäkin! Tunnelma oli kyllä ihan katossa.


Esityskuvien copyright Antti Sepponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 14. maaliskuuta 2019

Seksimusikaali / Teatteri Vanha Juko 14.3.2019

Seksimusikaali voi olla nimenä aika provosoiva, mutta itse Aino Pennasen käsikirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama esitys ei sitä ole. Seksiä käsitellään kyllä, mutta enemmän ehkä kuitenkin muita asioita, seksin varjolla. Parisuhdetta, yhteiskunnan painetta, normaaliutta, rakkautta. Tai kaikki kuitenkin kiertyy seksin, sen määrän ja laadun ympärille, mutta silti kyseessä ovat isommat asiat. Vai onko isompaa asiaa kuin seksi?


Esityksen nuoret (Minja Koski ja Miiko Toiviainen) ovat suhteellisen tuore pari, onnen huumassa ensimmäistä vuosipäiväänsä viettäen. Arjessa on jo tietyt rutiinit, mutta pienet hellyydenosoitukset piristävät aamuja ja iltoja. He ovat Lahden mittakaavassa (!) näyttävä pari ja jakavat somepäivityksiä arjestaan ja onnestaan taukoamatta. Hieman kliseistä ja ylitseampuvaa tämä onni ja autuus, mutta ehkä se ensimmäisen yhteisen vuoden jälkeen on tuommoista? Vuosipäivän illaksi käperrytään yhdessä olohaalareissa sohvalle katsomaan tosi-tv:tä. Jee!

Mutta auta armias kun miehen verenpaine onkin hieman kohollaan! Menevät sitten lataamaan Couple Goals -appin puhelimiinsa ja siitä se alamäki alkaa. Parisuhteesta ja varsinkin seksistä tulee suorittamista. Datankeräyksen tuloksena he eivät edes elä parisuhteessa, vaan kavereina, koska seksiä ei ole. Jotta eipä siinä muu auta kun alkaa harrastamaan seksiä. Esileikki, penetraatio ja kliimaksi.

Nämä kohtaukset hoidetaan riemastuttavasti barbinukeilla minileikkitalossa. Hulppeiden ääniefektien avulla toki. Eipä ole enää aikaa sohvan edessä köllöttelylle tai aamuisille smoothien väsäämisille (salaisen ainesosan kanssa tai ilman). Elämästä tulee yhtä suorittamista ja mitä siitä seuraa? Loppu on katkeranhaikeansuloinen, mutta minkäs teet.


Ihanan monipuolisen musiikin ovat säveltäneet Minja Kosken lisäksi Jussi-Pekka Parviainen. Aivan loistavia biisejä! On kantrihölkkää, balladia, diskoa. Minjan kauniin kuulasta ääntä kuuntelisi vaikka kuinka pitkään (ja se onkin mahdollista vaikkapa hänen kahdella M-nimellä julkaistulla levyllään) ja äänet myös sopivat täydellisesti yhteen. Puhumattakaan muuten näyttelijöiden kemioista. Aivan loistava pari.

Teatteri Vanhan Jukon Seksimusikaali saa pohtimaan sitä suorituskeskeisyyttä mikä tämän päivän yhteiskunnassa vallitsee. Eikä se nyt rajoitu seksiin, vaan kaikkiin elämän osa-alueille. Itsekin huomaan välillä likipitäen suorittavani teatterimenoja, ja se on pelottavaa.


Seksimusikaalin pariskunta käy läpi 12-kohtaisen suuseksiasentorepertuaaarin, ja heti verenpainetta mittaamaan. Ja vaikka kuinka sattuu, niin penetraatiovaihe on vaan tehtävä. Elämästä katoaa kaikki hauskuus, spontaanisuus ja läheisyys. Television edessä köllimisille ei jää enää aikaa, ja unilääkkeiden ja Viagran voimin jatketaan jyystöä. Huh! Mutta onneksi esitys on tehty niin hauskasti ja raikkaasti, ettei katsojaa ala sen enempää ahdistamaan. Ehkäpä jokainen voisi silti katsoa peiliin ja tutkailla omaa sisimpäänsä - olenko minä suorittaja?

Napakka 1,5 tunnin pituus ilman väliaikaa on justiinsä sopiva tämmöiselle minimusikaalille. Kertakaikkisen raikasta menoa; tämmöisiä pieniä herkkupaloja lisää suomalaiselle teatterikentälle kiitos! Esityksiä on vielä huhtikuun loppuun asti.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.