Haapajärven Elvis / Lahden kaupunginteatteri 13.3.2026

En ole mikään true crime -genren ystävä, en lainkaan. Dekkareista tykkään, mutta ei kiinnosta yhtään lukea kotimaisten (saatikka ulkomaisten) huumehemmojen, korruptoituneiden poliisien tai minkään valtakunnan rikollisten toiminnasta. Skippaan tämmöiset uutisoinnitkin useimmiten. Näin ollen minulta on kokonaan mennyt ohi 90-luvun kuohuttava uutinen Haapajärveltä. Katariina Vuori kuvailee koko jutun kirjassaan Erään tapon tarina, ja sen pohjalta ohjaaja Lauri Maijala on tämän näytelmän Haapajärven Elvis kirjoittanut. 

Koska mukana ovat Lahden kaupunginteatterin suosikkinäyttelijäni, ja koska ohjaaja on Lauri Maijala, niin päätin lähteä kurkkaamaan suomalaista true crime -näytelmää. 

Vaikka eihän Haapajärven Elvis sellainen ole, ainakaan kokonaan. Sen sijaan se on inhimillinen, jos kohta todella synkeä, tarina yhdestä perheestä ja sen tragediasta. Perheväkivallasta pienellä paikkakunnalla. Asiasta jonka kaikki tietävät, mutta mihin kukaan ei puutu. Kunnes yksi puuttuu, lopullisin seurauksin.  

Lauri Maijala on kirjoittanut ja ohjannut huikean hienon näytelmän. Koska en tiennyt tarinaa, istuin penkin reunaa puristaen koko esityksen ajan. Jännite oli käsin kosketeltavaa. Ruuvi kiristyi ja kiristyi, ja kauhulla odotin miten tilanne päättyy. Kuten arvata saattaa, eihän se hyvin voi päättyä.

 

Asko (Vilma Kinnunen) on pieni poika, jolla on äiti Ulla (Anna Pitkämäki) ja isä Esko (Tapani Kalliomäki). Vanhemmat ovat päätyneet yhteen varsin nuorina, ja liitto on ollut alusta asti myrskyisä. Isälle on maistunut niin viina kuin muutkin päihteet ja tämän vankilakierre rytmittää perheen arkea. Kun isä on vankilassa on elämä kotona suht normaalia. Asko leikkii parhaan ja ainoan kaverinsa Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen) kanssa, käy koulua, puuhailee äidin mukana, ja sellaista tavallista. Kimmon kanssa seikkaillaan, pelataan Afrikan tähteä (Kimmo ei ole kovin reilu pankkiiri muuten) ja lasketaan liukurilla.

Mutta kun isä on kotona on jännite jatkuvasti läsnä. Mies istuu kauhtuneessa nojatuolissa ja kyttää pistävin silmin kaikkea. Istuu hiljaa ja tarkkailee. Ja hiiltyy. Turpaan tulee herkästi. 

 

Asko pakenee huutoa ja lyöntejä musiikin maailmaan. Elvis (Teemu Palosaari) laulaa vain hänelle ja vie pois perhehelvetistä. Päivisin poika nukkuu koulussa luokan perälle tuodun patjan päällä, mikä toki herättää närää luokkakavereissa. Kiltti ja nössykkä opettaja (Aki Raiskio) ymmärtää ja säälii, mutta ei tee mitään. Kuten ei kukaan muukaan. On muuten kiinnostavaa että sama opettaja on ollut aikoinaan myös Eskolla. Ehkä hän koittaa hyvittää asioita Askon erikoiskohtelulla. Myös poliisi vaikuttaa olevan aika kädetön, vaikka sekä Ulla että Helvi ovat tehneet lukuisia ilmoituksia Eskon väkivaltaisuudesta.

Askon lähipiiriin kuuluu myös ihana äidinäiti Helvi (Lumikki Väinämö), ja täti Leena (Liisa Vuori) miehineen (JP Rautiainen) jotka hössöttävät, mutta tyytyvät vetämään tupakkaa pastellivärisissä neuleissaan. Eskon veli Mika (Jori Halttunen) on samanlainen hanttapuli kuin Eskokin, ja juopporemmiin kuuluu mm. mainio (joskin säälittävä) Puujalka-Vesku (Aki Raiskio).

 

Tarina etenee kuten arvata saattaa. Väkivalta kotona pahenee, ja Askon kasvaessa lyönnit kohdistuvat myös häneen. Sellaista normaalia pikkupojan arkea sävyttää jatkuva varpaillaan olo. Asiat eskaloituvat tappoon, ja koko yhteisö huokaa helpotuksesta. Katsojakin. 

On ihanaa saada kuulla miten näille ihmisille oikeasti kävi. Että Asko on tänä päivänä aikuinen mies, jolla on oma perhe ja bändi (aiemmin hän oli myös Elvis-imitaattori!) ja asiat hyvin. Myös äiti ja mummo ovat hengissä ja hyvinvoivia.

      

Näyttelijät tekevät käsittämättömän hienoa työtä. Vilma Kinnunen on niin upea pienen herkän pojan roolissaan ettei ole tosikaan. Ainoa mikä pisti silmään oli liian sliipatut kulmakarvat. Mutta mikä roolityö! Myös Tapani Kalliomäen Esko on niin paha että pahuus suorastaan valuu katsomoon. Koko esitys alkaa hänen laulunumerollaan millä hän karismaattisesti hurmaa katsojat. Mutta sitten kun hän on paha, hän on todella paha ja minä en todellakaan haluaisi kohdata tätä miestä pimeällä kujalla enkä missään muuallakaan. Painajaismaista kamaa. Mutta ihan huikeaa näyttelemistä. 

Myös Anna Pitkämäen Ulla on liikuttava. Hän kyllä eroaa ja koittaa päästä eroon Eskosta, mutta Eskostapa ei niin vaan eroon pääse. Mies piinaa koko perhettä vuosikausia eron jälkeenkin. Teemu Palosaaren Elvis on varsin katu-uskottava! Pakko mainita myös bingoemäntä Helena (Liisa Vuori) joka on aikas rääväsuinen. Helvi-mummon monologi poliisikuulustelussa menee suoraan sydämeen, Lumikki Väinämö tekee tässä koskettavaa työtä. Monologia korostaa taustan hiljaisuus, ei ole muuta kuin Helvin hiljaisella äänellä kerrottu puhe.

 

Lauri Maijala on tehnyt myös lavastuksen. Varsin vaatimaton koti räsymattoineen ja aavistuksen nukkavieruine huonekaluineen. Taustalla moninaiset verhokankaat. Ainoa normaalista poikkeava asia on Askon Elvis-nurkkaus. Tiina Hauta-ahon puvustus on upea, kasarin tuulipukuestetiikkaa ja kamalia logocollegepaitoja. Nämä ihmiset ovat tavallisia tyyppejä, käyvät porukalla bingossa ja saunovat. Ottavat saunakaljan tai pari. Ja sitten suljettujen ovien takana hakataan perhe.

Kati Kerosen naamiointi on myös hienoa, peruukit ajanmukaiset ja muutenkin. Jouni Nykoppin valot ja Jukka Vierimaan äänet sopivat kokonaisuuteen. Studionäyttämö on pieni ja katsojat istuvat kahdella puolella esiintyjiä. Näin ollen esitys tulee ihan iholle. 

Erityismaininta Pohjois-Pohjanmaan murteen tavoittamisesta kaikille näyttelijöille.

 

Vaikka esitys on fiktiota, se perustuu tositapahtumiin. Ja kymmeniin, satoihin, tuhansiin vastaaviin kaltaisiinsa tarinoihin. Useimmiten ne varmasti päättyvät toisin eli perheen äidin kuolemaan. Vaikka aihe on näin vakava, niin esityksessä on mukana kasapäin lämpöä, huumoria ja muuta kevyempää. Haapajärven Elvistä on ilo katsoa vaikka aika raskas aihe onkin. Tämmöisiä näytelmiä varten teatteria tehdään. Kiiruhtakaa siis katsomaan kun vielä ennättää. 

 

Esityskuvien copyright Janne Vasama.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos JP! 

Something Rotten / Lahden kaupunginteatteri 9.10.2022

Ah, tämä on kyllä eittämättä yksi hulvattomimpia ja hauskimpia tuoreehkoja musikaaleja mitä olen päässyt näkemään. Mainiota että toiveeni toteutui näin pian, nimittäin kun Something Rotten nähtiin Seinäjoella Törnävän kesäteatterissa kesällä 2021, niin toivoin että joku toinenkin teatteri tarttuisi siihen ja tekisi vielä ei-kesäteatteriversionkin. Ja hienoa että Lahden kaupunginteatteri toteutti tämän! 

Juonihan on ihan hömppää, mutta kaiken ytimessä on musikaali, miten se saa taiteenlajina alkunsa ja millaisia kliseitä musikaalit sisältävät. Something Rotten nauraa remakkaasti itselleen ja koko genrelle. Mikko Koivusalon ansiokas suomennos jaksaa edelleen hykerryttää, ja Ilkka Laasonen ohjaa porukkaa taiten.

Shakespearen aika oli monellakin tavalla kiinnostavaa ja isot yhteiskunnalliset kontrastit tulevat tässäkin esityksessä hyvin esiin. Meillä on hanttihommia tekevä vähävarainen veljeskaksikko, ketkä koittavat saada jalansijaa Lontoon teatterimaailmassa. Mutta kun pahuksen Shakespeare (Tuomas Korkia-aho), tuo armoitettu lyyrikko ja kansan rakastama diiva, vie aina voiton, suosion - ja naiset. Vaan ovatko kaikki hienot näytelmät ja sonetit todellakin lähtöisin hänen omasta sulkakynästään, vai alkaisiko mestarin runosuoni hieman ehtyä? Ja mistä ihmeestä voisi löytää uutta hyvää kamaa julkaistavaksi?

Retu Perä (Mikko Pörhölä) on teatterimies ja Ruune Perä (Mikael Saari) tämän runoja rustaava velipoika, joka asustaa Retun ja tämän maanläheisen Bea-vaimon (Henna Wallin) nurkissa poikamiehenä. Veljekset kehittelevät musikaalihommia hieman ehkä arveluttavinkin keinoin, Retun turvautuessa asiassa jopa Nostradamukseen (Tomi Enbuska). Vaan ei siitäkään hyvää koidu, ja kieltämättä tulevaisuuden näkeminen voi olla vähän utuista ja näinpä Omelet-musikaali jää ilahduttamaan vain meitä katsojia. Sen lisäksi haluaisin kovasti nähdä musikaalin nimeltään Musta Surma.

Oman lisänsä maukkaaseen soppaan tuovat puritaanit ja erityisesti ihastuttava Portia (Tuuli Paju) johon Ruune kirjaimellisesti törmää, sekä tämän jyrkkämielipiteinen isä Veli Jeremia (Mikko Jurkka). Värikästä sakkia täydentää myös esiintyjänurasta haaveileva rahanlainaaja Shylock (Aki Raiskio), mesenaatti Lordi Clapham  (Teemu Palosaari) ja välisoittoja lurautteleva minstreli (Miikka Wallin). Ja sitten on vielä loistava 12-henkinen ensemble joka taipuu moneen, ennenkaikkea näyttäviin joukkokohtauksiin. Jyri Numminen on laatinut niihin lennokkaat koreografiat; erityisesti steppinumerot sykähdyttivät sydänalaa.

Näyttelijäjoukko tekee tasaisen varmaa työtä. Erityisesti Aki Raiskio teatteriin intohimoisesti suhtautuvana Shylockina iskee, samoin Mikko Jurkan kiihkoisa kirkonmies. Henna Wallinilla oli mukavasti lavakarismaa ja lauluääntä ja Mikael Saari on oivallinen hieman neuroottisena runosieluna.

Sari Suomisen värikylläinen, kekseliäs ja ajan henkeä kunnioittava puvustus on silmäkarkkia ja erilaisia pukuja kyllä nähdään valtava määrä. Erityisesti lordi Claphamin pinkki röyhelöpuku jäi mieleen. Ei kaikki toki pelkkää brokadia ja samettia ole, mutta rahvaankin rytkyt ovat pieteetillä suunniteltuja. Pekka Korpiniityn lavaste-elementit liikkuvat näppärästi ja luovat hyvin autenttisen Lontoo-tunnelman, pienellä Broadway-twistillä.

Something Rotten on erityisen hauska jos on musikaalien ja/tai Shakespearen ystävä (ja tietää tämän tuotannostakin jotain). Bongattavaa nimittäin löytyy. Musiikki on monipuolista ja tyylisuuntia laidasta laitaan edustavaa. Kyllä nämä biisit jäävät jopa päähän soimaan. Moitittavaa löydän paikoitellen heikosta miksauksesta/äänentoistosta, koska sanoista sai paikoitellen aika huonosti selkoa.

Kyllä nyt kannattaa siis piipahtaa Lahdessa nauttimassa. Svengiä ja silmäkarkkia koko rahalla!

Esityskuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sota ja rauha / Lahden kaupunginteatteri 25.9.2021

Tolstoin Sota ja rauha, massiivinen suurteos Napoleonin varjossa! Lahden kaupunginteatteri on kunnostautunut isojen tuotantojen laadukkaan esittämisen kanssa, joten odotukset olivat korkealla. Tämäkin esitys lykkääntyi koronan takia, mutta vihdoin tänä syksynä se päästiin katsomaan. 

Pasi Lampelan sovittama ja ohjaama teos oli tietenkin suurella Juhani-näyttämöllä. Visuaalisesti esitys oli näyttävä, juuri sopivan mahtipontinen ja rouhea. En tiedä missä ongelma oli, mutta kaikesta jäi vähän laimea ja lattea fiilis.

En tempautunut mukaan Bezuhovin (Mikko Pörhölä) olemisen kriiseihin, en Marian (Saana Hyvärinen) elämän ankeuteen, en Lisen (Miila Virtanen) surulliseen kohtaloon. Näyttelijätyössä ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta hahmot eivät heränneet henkiin. Kahdellatoista näyttelijällä ei näin isoa lavaa täytetä, ja kaikenlaiset joukkokohtaukset tanssiaisista taisteluihin oli karsittukin aikalailla kokonaan pois. Tapahtumat vyöryivät eteenpäin välillä aika hengästyttävää tahtia, ja en saanut otetta ihmisistä. Ymmärrän että näin mittavasta teoksesta on jätettävä ihmisiä pois, ja tapahtumiakin. Tietynlainen slaavilainen henki on kyllä säilynyt vodkan juomisineen, kortinpeluineen ja pelivelkoineen, ylhäisine ihmisine kummallisine koukeroineen.

Esityksen päähenkilö on Pierre Bezuhov,  hieman eksyksissä oleva aatelisarvon perivä mies, joka ajelehtii, ei löydä elämänsä tarkoitusta. Hänen päänsä sisällä kaikuva isän ääni ei ainakaan helpota elämää. Sitä ei tee myöskään nautinnonhaluisen vaimon Helenen (Laura Huhtamaa) naiminen. Perinnön turvin miehestä tulee rikas, mutta ei tunnu suovan mitään helpotusta elämään sekään. Hän on edistysmielinen, mutta seuraako siitäkään mitään. Näytelmän alussa hän ihailee Napoleonia, mutta sekin ihailu karisee matkan varrella. Varsinkin kun Napoleon valtaa Moskovan ja Pierre päätyy vankileirille. 

Samalla kuin seuraamme Bezuhovin ajelehdintaa ja elämäntuskaa, näemme juonittelua, politikointia, romansseja ja parisuhteiden muodostumista, itsemurhayrityksiä ja pettämistä. Mutta myös sotaa ja kuolemaa. Monenlaisia tunteita.

Natasha (Janna Räsänen) on myös näytelmän tärkeä henkilö, musikaalinen nuori nainen jossa kapinallisuus ja sovinnaisuus kamppailevat. Monikin mies haluaisi Natashan, mutta huoliiko hän kenestäkään? 

Upean roolityön tekee Aki Raiskio, pikku hiljaa höpertyvänä ruhtinas Bolkonskina. Mahtipontinen ja tytärtään Mariaa ilmaisena piikanaan pitävä mies hyppyyttää myös poikaansa Andreita (Tapani Kalliomäki), mutta tämä pistääkin hanttiin. Ketkumaiset Anatol Kuragin (Henri Tuominen) ja Dolohov (Tomi Enbuska) harrastavat uhkapeliä ja viinanjuontia muita innokkaimmin, mutta taistelevat myös urhoollisesti. Tosin Dolohov on kyllä aika inhottava hahmo; provosoi Bezuhovin haastamaan itsensä kaksintaisteluunkin.

Kreivitär Rostova (Eeva-Kirsti Komulainen) on surullinen näky kun hän koittaa haalia mukaan omaisuuttaan siinä vaiheessa kun koti pitäisi jättää. Sen sijaan lapset Natasha ja Nikolai (Tuomas Korkia-aho) vaativat kärryihin pakattaviksi haavoittuneita sotilaita. Järjen ääntä sotaan ja koko kaaokseen) tuo kenraali Kutuzov (Mikko Jurkka) joka on tyynen rauhallinen Napoleoninkin edessä.

Minna Välimäen karhea lavastus pääsi hienosti oikeuksiinsa isolla näyttämöllä. Betoni ja teollisuuselementit toivat hienoa kontrastia samettiverhoihin ja kattokruunuihin. Rappuset ja lavan korkeuserot muuntelivat tilaa hyvin. Välimäen kädenjälki näkyi myös pukusuunnittelussa. Lilan eri sävyt jäivät mieleeni. Jossain kohdassa muistan ajatelleeni värien kontrastia, mustaa ja valkoista vaatetta vierekkäin. Ja tietenkin näimme komeita univormuja. Lisää kontrasteja oli myös Natashan punk-henkisessä tyylissä, kuin huutomerkki perinteisemmän puvustuksen ja maskeerauksen rinnalla. 

Tatu Virtamon äänisuunnittelu lisäsivät rouheaa teollisuusvaikutelmaa ja sodan melskeet tulivat katsojille lähinnä kuulokuvina. Musiikkivalinnat olivat välillä hieman yllätyksellisiä. Kari Laukkasen valosuunnittelu sykähdytti!

Ensimmäinen näytös oli kamalan pitkä, puolitoista tuntia ja sitten taas toinen vähään lyhyt (40 minuuttia). Hienoa on silti että Lahden kaupunginteatteri ei epäröi tarttua näihin isoihin esityksiin. Kun Natasha laulaa lopuksi Joan Baezin tunnetuksi tekemän Here's to you, niin kylmät väreet menevät selkääni pitkin. Lumi putoaa taivaalta, Moskova palaa ja taivas hehkuu oranssina. Pierre on pelännyt elämää, ilmeisen turhaan.

Eihän tässä muuta ongelmaa ollut kuin tietynlainen hengettömyys. Olisiko enemmän väkeä lavalla auttanut asiaa? Huippuhieno viiden vuoden takainen BBC:n suursarja kummitteli mielessäni. Ja vaikka onkin epäreilua verrata teatteriesitystä ja tv-sarjaa, niin se sai puhallettua klassikon henkiin hienosti. Hyvää perusteatteria tämä silti oli.

Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kultarinta / Lahden kaupunginteatteri 7.11.2020

Kun Lahden kaupunginteatteri ilmoitti tekevänsä Anni Kytömäen huimaavan hienosta kirjasta Kultarinta uuden kantaesityksen näyttämölle syksyllä 2020, niin äimistelin hetken. Enkö minä nähnytkin tämän jo Porin teatterissa 2,5 vuotta sitten? Ja sitä ennen se meni vielä Kokkolassa pari vuotta aiemmin. Mutta koska dramaturgia on eri, niin perustellusti kantaesityksestä voidaan puhua. Porissa dramatisoinnista vastasi Anni Kytömäki, Hanna Ojala ja ohjaajana toiminut Maija Sallas (Kokkolassa muuten dramatisoi ja ohjasi Hanna Ojala). Sen sijaan Lahden kaupunginteatterissa Ari-Pekka Lahti vastaa dramatisoinnista ja Heidi Räsänen ohjauksesta. Uusia tuulia.

Kun romaani on rakastettu, massiivinen ja monitahoinen, niin sen sovittaminen näyttämölle on haastava suoritus. Miten poimia ne pääteemat, mitä jättää pois, mikä on tärkeää ja mikä ei? Ei käy kateeksi. Näytelmä on kuitenkin oma itsenäinen teoksensa ja se voi (ja usein/joskus jopa kannattaakin) lähteä ihan omille poluilleen kirjasta. Miten Lahden kaupunginteatteri onnistuu Kultarinnan kanssa?

Mielestäni enimmäkseen hyvin. Tämä on kiinnostava esitys, hyvin fyysinen ja liikunnallinen. Lavastaja Pekka Korpiniitty on tuonut maagisen metsän lavalle, ja metsä on täynnä lintuja ja myös hieman salaperäisiä elementtejä. Metsä on oikeasti läsnä. Nimenomaan sellainen vanha metsä, ikimetsä. Lavan takaosan metsän erottaa muusta osasta lavaa iso epäsäännöllisen muotoinen metsäreliefi/väliseinä, joka on tosi näppärä ratkaisu. Yksi kiinnostava pieni yksityiskohta lavastuksessa on irtonaisten lautojen käyttö. Kuin siltoina kohtausten, ihmisten ja paikkojen välillä.

Metsä on läsnä myös äänissä. Tatu Virtamon äänisuunnittelu (ja musiikki) täydentää metsän katsojan mieleen. Jos sulkee silmät, ei puuttuisi kuin havun ja sammaleen kostea tuoksu. Äänistö kuuluu pitkin teatterisalia, eli on sellainen olo kuin olisi oikeasti siellä metsässä sisällä. Lintujen naksahdukset, laululuritukset, siipien iskut, tuulen humina... ja aina välillä kuultavat karhun puhinat ja ruhinat. Niin metsä kuin sen edustalla oleva näyttämön etuosa on paljolti hämyssä ja hämärässä. Usva kietoutuu ihmisten ja tapahtumien päälle. Jouni Nykopp on onnistunut siis hyvin valosuunnittelussaan, jättämällä sen hämyisäksi. Myös Erikin pidätyskohtaus taskulamppuineen toimii valojen osalta upeasti. Pukusuunnittelija Minna Välimäki on tuonut metsällisyyden sävyt myös vaatteisiin. Lintuhahmoja haahuaa lavalla, haaleisiin popliinitakkeihin verhoutuneet tyypit, ei räiskyviä värejä tai kuoseja. Arkea, mutta historiallisessa viitekehyksessä.

Koreografi Jyrki Karttunen on loihtinut kohtauksia ja koko esitystä eteenpäin vievän liikekielen. Käsien liikkeet, jalkojen ojennukset. Pakkopaidoissa liihottavat raukat vankimielisairaalassa ojentelevat avuttomina käsivarsiaan. Paljon lintumaisuutta, ihmistenkin liikkeissä. Lintusymboliikka näkyy kauniisti myös esimerkiksi siinä miten palokärki hakee Lidian pois ja Stella kutsuu pajulintuna miestään kuoleman takaa.

Kultarinta kertoo luokkarajat ylittävästä rakkaudesta ja tytön (ja myös isänsä) kasvutarinan, ja taustalla häälyy Suomen omine tarinoineen. Se on perhedraama, sukukertomus. Mutta se on tmyös todella vahvasti luontokokemus sanallistettuna, rakkauslaulu metsälle. Erikin, ja myöhemmin Mallan, luontosuhde on kaiken keskiössä. On myös kiinnostavaa nähdä miten Lidian tapaaminen muuttaa Erikiä; enää hän ei olekaan valmis tappamaan viirupöllöä saadakseen sen yliopiston kokoelmiin. Näytelmässä on monta tasoa ja monta suuntaa mihin kulkea. Poliittiset kuohunnat kansalaissotineen ja IKL:nineen vaikuttavat kaikkeen. Kansanperinne ja maaginen realismi lyövät kättä metsäosioissa, ja tämä onnistuu Räsäsen ohjauksessa hyvin. Ja vaikka hahmoja, tapahtumia ja kohtauksia on jouduttu jättämään paljon pois, ja oikomaan tarinan mutkiakin hieman, niin tästä jää kuitenkin vahvasti se tarinan ydin näkyville. Ihminen on hauras ja kuoleva olento, siinä missä luontokin. 

Jotenkin Erikin repliikissä tiivistyy koko esityksen sanoma: "Minua ei enää tarvita, metsä jää".

Päähenkilö Malla (ihastuttava Mari Naumala) toimii kertojana, ihan sujuvasti, vaikkei näytelmän alussa ole vielä syntynytkään. Tavallaa ihan kiinnostava ratkaisu, ja katsojille kyllä kerrotaan heti kuka hän on. Ehkä voisi olla hieman sekavaa jos kirja ei ole tuttu. Se ohjaajan ratkaisu että Erik Stenfors nähdään sekä pikkupoikana (Kaapo Aro / Viljami Loponen) että aikuisena (Teemu Palosaari) lavalla yhtäaikaa ei minusta toiminut. Tavallaan joo, aikuisen sisällä on se pikkupoikakin, mutta silti en nyt ihan saanut otetta tästä.

Ensemble vaihtaa soljuvasti rooleista toisiin, ja siellä on todella nautittavia pikkurooleja yhdellä jos toisella. Aki Raiskio on aina parhaimmillaan hyytävissä ja pelottavina rooleissa, vahvoissa ja uhkaavissa hahmoissa. Niin nytkin. Karisma ja läsnäolo on mukana tämän esittämissä jykevissä miehissä. Henri Tuominen tekee hienot roolit myös, ystävällisenä maisteri Linnaksena ja metsässä piileksivänä, salaperäisenä Joelina. Raisa Vattulainen Lidiana on sekä herkkä että vahva. Myös rehvakas Seth (Mikko Porhola) ja uhriutuva Aune (Anna Pitkämäki) jäivät mieleeni moniuloitteisina hahmoina. 

Mutta Mari Naumala on kyllä oikea löytö Mallan rooliin. Hän teki minuun suuren vaikutuksen muutama vuosi sitten Tehdas Teatterin upeassa Värit ovat vapauden -näytelmässä ja väläytti koomisempia puoliaan Lahden kaupunginteatterin Tuhkimossa. Raikasta ja hienovaraista näyttelijätyötä!

Niin kiehtova ja taianomainen kuin Kultarinta onkin, en koe saavani yhteyttä näihin ihmisiin. He jäävät liian pinnallisiksi ja tapahtumat etenevät liian nopeasti. Monta asiaa sivuutetaan turhan vauhdikkaasti. Ne kohdat mihin jäädään viipyilemään ja viivähtämään toimivat paremmin. Toki ymmärrän kun vajaaseen kolmeen tuntiin koitetaan puristaa yli 600-sivuinen kirja, niin karsintoja on tehtävä ja tahtia kiristettävä. Olisiko ratkaisuna jakaa teos kahteen osaan, kuten kirjakin? Mene ja tiedä. Komeaa katsottavaa Kultarinta silti on.

Esityskuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jekyll & Hyde / Lahden kaupunginteatteri 18.9.2020

Kahdesti olen onnistunut tämän musikaalin Suomessa näkemään: Turussa 2013 ja Jyväskylässä 2015. Nyt sitten Lahden kaupunginteatterissa Jukka Keinosen ohjaamana. Kauhuromanttiset kertomukset ovat aina viehättäneet minua ja Stevensonin alkuperäiskertomus on yksi 1800-luvun lopun helmiä. Musikaaliversio on sen sijaan aika tuore ilmiö lukuisten tulkintojen parissa. Ensi-ilta oli niinkin myöhään kuin 1990. Erityisesti Euroopassa tämä on ollut suosittu.

Jekyll & Hyde ei ole musiikillisesti minulle mikään kauhean suuri kokemus; mahtipontiset biisit vuorottelevat herkkien balladien kanssa kunnon musikaalityyliin. Frank Wildhornin musiikki on asteikolla "ihan kivaa", mutta Antti Vauramo on sovittanut tämän kyllä hyvin ja johtamansa iso orkesteri kuulostaa muhealta. Ja koska esiintyjät ovat niin hyvä-äänisiä, niin tulkinnat kyllä kantavat.

Visuaalisesti esitys on upea yhdistelmä viktoriaanista synkkyyttä ja scifististä tiedettä. Todella hienoja näyttämökuvia Minna Välimäki tiimeineen on lavalle loihtinut. Sateinen Lontoo, pahennusta herättävä kapakka ja ennenkaikkea Jekyllin koti hulppeine kirjastoineen ovat silmäkarkkia parhaimmillaan. Ja hienosti Kari Laukkasen valosuunnittelu pelaa yhteen lavastuksen kanssa. Erityisesti Jekyllin laboratorio on upea, kaikkine valoineen ja systeemeineen. Myös hienot projisoinnit vakuuttavat. Ja tottakai on pakko kehua myös puvustusta, Sari Suomisen suunnittelemia. Sopivasti gootahtavaa ja epookkia.

Vaikka tässä on aika verisiäkin tapahtumia, niin ne on lavalla toteutettu iisisti, ei siis graafista väkivaltaa tai mässäilyä verellä. Teatterin ikäsuositus on 12. Tykkäsin kovasti myös miten peilejä käytettiin monessakin kohtaa. Jos nyt jotain jättäisin pois koko esityksestä, on se teennäinen loppukohtaus kirkossa.

Hieman Nightwishin Tuomas Holopaista muistuttavaksi maskeerattu Joel Mäkinen on häikäisevän upea kaksoisroolissaan. Tohtori Jekyll on siististi pukeutuva herrasmies, hillitty ja hallittu. Mutta isän kurja kohtalo ajaa hänet pakkomielteisesti tutkimaan persoonan kaksijakoisuutta. Ja kun sairaalan nuiva johtokunta ei anna rahaa tutkimukselle, koehenkilöistä puhumattakaan, hänen on pakko suunnata testaus itseensä. Näin saa alkunsa herra Hyde, epäsiisti ja mörisevä mies, jonka aggressiot purkautuvat johtokunnalle kostamisena. Murha-aalto järkyttää Lontoota. Mäkinen vaihtaa taitavasti sivupersoonasta toiseen ja hienosti Hyden laulamatkin osuudet kuulostavat erilaiselta. Fyysisestikin tämä on vaativa rooli. Toki tiesin miehen hyväksi laulajaksi monesta aiemmasta roolista, mutta tämän Jekyll ja Hyde vetävät kyllä hyvin.

Siinä missä nuhteettomalla Jekyllillä on ihana raikas kihlattu Emma (Anna-Sofia Tuominen) niin Hyde löytää mielitiettynsä Lontoon alamaailman kaduilta. Lucy (Miila Virtanen) on kovia kokenut prostituoitu, jonka elämä kietoutuu myös Jekyllin kanssa yhteen. Kumpikin naisista oli kaunisääninen ja  karismaattinen esiintyjä. Emma jäi hahmona hieman etäisemmäksi, mutta Lucyssä oli kivaa särmää ja elämänmakua. Naisten äänet sopivat vieläpä kivasti yhteen duetossa.

Jekyllin luottoystävä Utterson (Mikko Pörhölä) jää myös hieman vaisuksi tässä versiossa. Tomi Enbuskan sutenööri Lukki täräyttää hienon pienen rocknumeron ja Mikko Jurkka tekee aina kiinnostavia sivurooleja, niin nytkin. Ensemblessä nähtiin paljon TAMK:in opiskelijoita, ja kyllä joukkokohtaukset olivatkin todella näyttäviä. Jouni Prittisen koreografioissa oli vauhtia ja dramatiikkaa.

Katsoja ei tiedä kumman puolella olisi, kirkasotsaisen Jekyllin, joka oikeasti uskoo tieteeseen ja kokeeseensa, ja siihen että hän löytää parannuksen mielisairauteen. Aika puhtoinen ja kiltti hahmo mielestäni, vähän tossukkakin. Vaiko synkeän Hyden, joka haluaa kostaa vääryydet ja halveksii kaksinaismoralistisia sairaalan johtokunnan tyyppejä. Näistä on kieltämättä tehty todella lipeviä ja vastenmielisiä; piispa käy porttolassa ja rahalahjoituksilla selvitään omista synneistä.

Välillä kyllä Kari Arffmanin kääntämät lyriikat naurattavat hieman kömpelöine riimeineen.

Ei tämä ole mikään suosikkimusikaalini, muttei mikään inhokkikaan. Jonnekin sinne puoliväliin asettuu, mutta ehkä kuitenkin paremmalle puolelle. Lahden versio oli visuaalisesti erittäin kivaa katsottavaa ja hyvä-äänisiä ja karismaattisia esiintyjiä kuuntelee aina mielellään. Hyvää viihdettä kyllä, tosin 2 h 40 min riitti. Näinä aikoina kaivataan eskapismia, ja sitä saatiin!


Esityskuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juoruja / Lahden kaupunginteatteri 31.1.2020

Perjantain ratoksi vähän jotain kevyempää, tuumasin kun teatterikalenteriani kokosin. Enpä ihan näin kevyttä osannut odottaa, mutta näillä nyt mentiin. Toissa vuonna kuollut tuottelias näytelmäkirjailija Neil Simon kirjoitti kaikenlaisia näytelmiä, mutta vain yhden farssin. Juoruja (Rumors) valmistui 1988 ja ei se kai mikään supermenestys ollut, koska Simon ei palannut enää farssien pariin. Nyt kuitenkin se nähdään Lahden kaupunginteatterissa, Tommi Kainulaisen tuoreena käännöksenä ja ohjauksena.

En ole farssien ylin ystävä, mutta tässä esityksessä oli se hyvä juttu, että juoni perustui muuhun kun suhdesuhmurointeihin ja siihen kuka pettää kenenkin kanssa. No oli sitäkin siellä taustalla hieman. Joukko ystävyksiä on kokoontunut juhlimaan New Yorkin varapormestarin Charleyn ja hänen vaimonsa Myran 10-vuotishääpäivää. Jostain syystä juhlakodista ei löydy ketään muita kuin itseään korvalehteen ampunut Charley. Missä on palveluskunta, saatikka vaimo? Pikkuhiljaa vieraat saapuvat ja selvittelevät asiaa. Minkä omalta sähläilyltään kerkeävät. Tapahtuma kulminoituu poliisipartion vierailuun ja kaikenlaista selitystä heillekin koitetaan keksiä. Vaan mahtaako poliisi uskoa juhlaseurueen selitykset, ja mikä olikaan totuus alkuillan tapahtumista?

Ensimmäinen näytös on ihan lämmittelyä, aika höttöistä ja heppoista. Ei kauheasti naurata. Mutta onneksi toisessa näytöksessä pistetään kunnon vaihde päälle ja sitten kyllä huvittaa. Monenlaista juonenmutkaa ja kommervenkkiä on luvassa ennenkuin päästään jonkunlaiseen loppuratkaisuun. Puhelin soi tiuhaan ja monenlaiset juorut ja huhupuheet vellovat ja aiheuttavat mutkia matkaan.

Henkilöt ovat hieman liian liioiteltuja ja epäaitoja ollakseen ihan normaaleita. Hauskoja tyyppejä kyllä. Ja ei kai kukaan odotakaan että farssissa olisi "normaaleita" ihmisiä? Yksi juttuhan on se liioitellut piirteet.

Lipevä Glenn (Mikko Jurkka) vehkeilee selkeästi jotain ja kristallia hierovan puolisonsa Cassien (Saana Hyvärinen) kanssa taitaa olla jonkunlaisia aviollisia ongelmia. Teemu Palosaari vetäisee koko näytelmän huipentavan soolonumeron Lennynä - ja se onkin huikea esitys! Tämän vaimo (Laura Huhtamaa) ei sen sijaan taida olla ihan penaalin terävin kynä. Tapani Kalliomäki kuulonsa menettävänä ja turbaani päässä kekkuloivana moppitukkana huvittaa jo pelkällä olemuksellaan. Liisa Vuori tämän vaimon roolissa on nokkela. Juhlaseurueen täydentää siperialaiseen perintökolttuun sonnustautunut selkävaivainen superkokki Cookie (Raisa Vattulainen) ja tämän terapeuttipuoliso Ernie (Jori Halttunen). Lopuksi koko show'n huipentaa Aki Raiskio, joka on todella vakuuttava poliisi. Tämä vaikuttaa leppoisalta, mutta sisus on täyttä terästä. "Nämä eivät taida olla kaksiset pirskeet" konstaapeli toteaa - ja on kyllä aika oikeassa. Toisena poliisina mukana hengailee Marko Nurmi.

Kunnon farssiperinteitä noudattaen tässäkin lavalla on paljon ovia (7 kpl). Yllättävän vähän niistä silti tullaan ja mennään. Vaan tekisikö joku joskus farssin vain yhdellä ovella? Muutoin Pekka Korpiniityn suunnittelema lavastus on aika ökyhenkinen koti. Samoin Tiina Hauta-ahon vaatteet ovat mallia erittäin juhlavat. Naisilla kilometrin pituiset korot kengissä ja tällättyjä viimeisen päälle muutenkin.

Juoruja on ihan hauskan viihdyttävä ja tarjoaa helppoja nauruja - sitten kun pääsee vauhtiin. Säätöä, suhmurointia ja suhdesoppaa luvassa eli oiva irtiotto arjesta.


Kuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Opus Deus - kuinka tullaan jumalaksi / Musiikkiteatteri NYT, Lahden kaupunginteatteri 29.10.2019

Suosikkimusiikkiteatterilaisteni eli Musiikkiteatteri NYT:in uutukaista on kypsytelty ja valmisteltu kaikessa rauhassa pari vuotta, muiden töiden ohella. Ensi-iltaan Lahden kaupunginteatteriin saatiin normimittainen esitys, eli 2,5 tuntia uutta ja raikasta musiikkiteatteria. Siinä missä ryhmän ensimmäinen oma tuotanto Photo Sapiens oli fragmentaarinen ja saman teeman ympärille rakennettu ja toinen Vain Jouluelämää jouluhenkinen sketsishow, niin Opus Deus kertoo meille jo ihan kunnon tarinan! Biisithän on hienoja olleet aina.

Esityksen alanimi Kuinka tullaan jumalaksi kuvastaa kyllä hyvin sen henkeä. Jos oma elämäsi on ankeaa eikä kovin hohtoisaa, niin tämän päivän maailmassa voi tulla hinkua saavuttaa ystäviä, vaikutusvaltaa ja ennenkaikkea somenäkyvyyttä keinolla millä hyvällä. Tai ainakin tuntuu siltä että se on monen (nuoren) ihmisen tavoite elämässä - olla joku! Esityksen päähenkilö Kaija (Anni Kajos) on kirjoihin hurahtanut ja hieman epävarma nuori aikuinen, joka päättää kirjavloggaamisen avulla päästä sinne jonnekin, suosituksi nyt ainakin. Lempeä poikaystävä Jukka (Petteri Hautala) työskentelee kukkakaupassa ja perjantaisin pidetään leffailtoja. Kun Kaija yhtäkkiä törmää Opus Deukseen (Sini Koivuniemi) eli kirjaan joka mahdollistaa menestyksen ja muutoksen, niin onhan siihen tartuttava kaksin käsin. Vaan mitä kaikkea tästä seuraa, sille matkalle pääsemme mukaan. Matkalla törmätään mm. menestyvään e-urheilija Andersiin (Petri Knuuttila), kukkakaupassa työskentelevään biologi-Heimoon (Panu Kangas) ja moneen muuhun hahmoon. Näistä kaikista syntyy sujuva kertomus, henkinen kasvukertomus ja elämän kylmiäkin lainalaisuuksia ruotiva esitys.

Osittain jatketaan Photo Sapiensin teemoilla, eli ruoditaan minäkuvaa, menestymistä, somemaailmaa ja nuoren aikuisen paineita tämän päivän markkinoilla. Mutta tässä sukelletaan kyllä syvemmällekin. Trollitehdas-kohtaus on kerrassaan loistava ja kutkuttava, ja vähän selkäpiitäkin karmiva. Mikä kaikki on mahdollista tuolla internetin ihmemaailmassa, mihin kaikkeen näillä välineillä pystytään ja päästään.

Musiikki on tasapuolisesti koko ryhmän säveltämää ja sanoittamaa ja ihania biisihelmiä joukossa on. Tyylikirjo vaihtelee laidasta laitaan, ja instrumenttivalikoima myös. Luottomies Matti Hussi on koskettimien takana, ja Lari Lius lyömäsoittimissa. NYTtiläiset piipahtavat lavan soittonurkassa aina hetkittäin, ja kyllä niitä soittimia lavallakin nähdään. Petteri kitarassa, Panu sellossa ja Petri bassossa. Lavastukseen ja pukusuunnitteluun on saatu Tiina Hauta-aho ja hienoltahan tämä näyttää. TV-ruudut ja tietokoneen näytöt luovat sitä osittain keinotekoistakin maailmaa ja niiden kautta pääsemme katsomaan Kaijan muuttuvaa olemusta ja kehittyvää vlogia. Tykkäsin kovasti myös varjoteatterin käytöstä sen isoimman valkokankaan avulla.

Kaijan muutosta, ainakin sitä pinnallista, nähdään hyvin myös hänen pitämistään vaatteista, ja lookista muutenkin. Varsinkin itse Opus Deuksen kirjallinen asustus on upea! Valosuunnittelu on Hauta-ahon ja Jouni Nykoppin käsialaa ja äänistä vastaa Sami Järvinen. Kaikkea ei tarvitse lahjakkaidenkaan esiintyjien tehdä siis itse. Tosin Hautalan Petteri vastaa monenlaisista videoista, kuten niistä vloggauksista. Ja sittenhän on lavalla on kävelykone, vai mikä traineralusta lieneekin nimeltään nykyään. Kävelymatto? Sitä käytetään paljon ja monenlaiseen. Elämä menee eteenpäin kiihtyvällä nopeudella, koita pysyä mukana!

Mutta takaisin vielä musiikkiin. Panun esittämä markkinamyyntimieslaulu Supertarjous sisältää nokkelia riimejä "astu tavallisuudesta taivaallisuuteen", sitä kivaa riimittelyä on kyllä havaittavissa muissakin biiseissä. Yleisesti ottaen musiikki on sellaista hyvin rullaavaa mitä haluaa kuulla uudelleen, koska kerta ei vaan riitä, eikä ehkä toinenkaan. Toivotaan että myös Opus Deuksen musiikkia saataisiin kuulla, jos ei nyt CD:llä niinkuin Photo Sapiensin, niin ainakin jossain netissä? On hiphoppia, Eliminaatio-valssi, akustista balladia ja kaikkea. Toisen näytöksen avaava Suuri kirjan laulu hauskoine silmäkirjoineen ja vauhdikkaine koreografioineen (a'la Sami Ulmanen) on pistämätön. Kyllä self help/elämäntaito/kehitysoppaillakin on sanottavaa...  Voimaballadi Me ollaan jumalankuvii vetää maton alta kaikilta yksinäisiltä ihmisiltä, keitä tässäkin esityksessä on, yksi jos toinenkin. Ja trollitehdasbiisi Mikä on totta? on kerrassaan mainio rypistys! Myös tanssikohtaus Punatossuisten baletti-biisissä on hilpeää katsottavaa. Mulle tuli mieleen Nina Simonen Sinnerman-biisistä joku osio, kun lattaribiisi Kuninkaan laulu soi, ehkä se oli se kertosäkeen riffi? Hieno vaikute kumminkin, jos se siitä on.

Se Kaijan muutos kirjanörtistä kamalaksi pimuksi on huvittava, ja jotenkin niin todentuntuinen. Tätäkö somejulkisuus tekee ihmiselle? Onko seuraajien lisäys se tärkein juttu, eikä itse elämä? Kun e-urheilija Anders haluaa elää ja jättää kaiken somehörhöilyn taakseen niin se kuulostaa normaalilta. Ei se Kaijan reaktio... Mutta mikä määrä seuraajia on tarpeeksi, riittääkö mikään? Jos omatunto alkaa naputtaa, se pitää tappaa, onhan toki ilman omaatuntoa helpompi elää.

Koko nyt lavalla nähtävä Musiikkiteatteri NYT-viisikko (kuudes jäsen Linda Hämäläinen ei tällä kertaa kerennyt mukaan muiden kiireiden takia) on kyllä monipuolisesti lahjakasta sakkia. Sen lisäksi että he ovat pistäneet koko homman kasaan, siis säveltäneet, sanoittaneet, käsikirjoittaneet ja ohjanneet, niin lavakarismaa ja ääntä piisaa kaikilla. Panun esittämä lipevä managerihahmo on juurikin niin ärsyttävä markkinamies kun pahimmillaan voi olla, ja Petrin Kuningas myös ääreishieno karikatyyrityyppi. Päähenkilöinä laulavat Anni ja Sini ovat kerrassaan hurjaan lentoon yltäviä tässä. Tosin Sinin Opus Deus on kyllä piilareineen aika karmiva.

Kerrassaan hauska ilta, ja parasta nähdä lahjakkaiden ja ihanien ihmisten yksi unelma taas toteutuneena lavalla. Toivotaan että näitä nähdään paljon vielä lisääkin. Ja vaikka isot musikaalituotannot tätä kuusikkoa vievätkin eteenpäin omilla urillaan, niin haluan/toivon että Musiikkiteatteri NYT:ille riittää aina hieman aikaa, että pääsemme nauttimaan myös näistä omista helmituotannoista.

Esityksiä on Lahden kaupunginteatterissa vielä kolme tänä syksynä, ja jatkoa nähdään toivon mukaan ensi vuonna, ja muuallakin päin Suomea. Menkää katsomaan, ja tukemaan omintakeista, ja omaäänistä musiikkiteatteria!


Kuvien copyrigh Harri Knuuttila, kiitoskiuva oma
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Neljäntienristeys / Lahden kaupunginteatteri 9.10.2019

Tommi Kinnusen romaani Neljäntienristeys on niin loistava, että sitä ei pysty pilaamaan minkäänlaisella näyttämösovituksella. Olen kokenut sen teatterin lavalla jo Turun ja Kotkan kaupunginteattereissa; harmillisesti jäi Oulun (ooppera)versio näkemättä. Ja nyt oli sitten Lahden kaupunginteatterin vuoro. Hienoa että kirja kiinnostaa niin monia teatterintekijöitä, ja yleisöäkin.

Tällä kertaa sovituksesta ja ohjauksesta vastasi Aino Kivi, Paula Salmisen dramatisoinnista. Alku on vahvan kaunis: vanha nainen keskellä näyttämöä, spottivalon hiljalleen kasvaessa.

Varsinkin ensimmäinen näytös on hieman sekava, ja tarinaa tuntemattomalle katsojalle varmaan haasteellinen. Aikatasoja on monta ja vaikka joihinkin kohtauksiin on avuksi projisoitu tapahtumavuosi ja -paikka, niin kaikissa niitä ei ole. Välillä kahden eri aikatason kohtaukset tapahtuvat yhtäaikaa, ja tämä toimiikin ratkaisuna hyvin. Henkilöhahmojen kohtaloissa on paljon paralleeleja. Lisäksi tahti on aika rivakka; puolessa tunnissa on päästy jo tanssimaan Onnin ja Lahjan häitä. Toinen näytös on rauhallisempi ja selkeämpi muutenkin. Napakampi ja parempi - salaisuudet alkavat saada muotojaan. Hienosti pieniä vihjeitä kyllä pudotellaan matkan varrella.

Tarinan keskiössä on Lahja (nuorempana Anna Pitkämäki, vanhuksena Eeva-Kirsti Komulainen). Nuoruuden into ja positiivisuus vaihtuu jossain keski-iässä katkeruudeksi. Suurin syy tähän on aviopuoliso Onni (Timo Välisaari), jolta ei lempeä ja lämpöä heru, ei vaikka Lahja sitä anelee kaikin tavoin. Onni on mitä parhain isä lapsille, niin Lahjan aviottomalle esikoiselle Annalle (Anni Kajos) kuin yhteisille Helenalle (Mari Naumala) ja Johannekselle (Tomi Enbuska). Onni on ahkera työmies ja kaikin puolin hyvä ihminen - mutta hän ei ole mies sillä tavalla kuin vaimo, yhteiskunta tai ihmiset odottavat. Onnilla on salaisuus, joka jäytää ja ahdistaa, mutta hän ei vaan mahda asialle mitään. Lahja ei ymmärrä, saatikka hyväksy. Kodin ilmapiiri käy yhä tulehtuneemmaksi, ja sekin puristaa Onnia yhä ahtaammalle. Kaikki kulminoituu Lahjan ilmiantoon -  näin ollen Onnin salaisuudesta tulee julkista riistaa. Onni antoi kaiken perheelleen, mutta ei keynnyt olemaan Lahjalle tämän toivoma "oikea mies". Lahjasta tulee niin katkera ja kamala ihminen, että en tiedä itkisikö vai nauraisiko katsomossa. Suurimman osan saa kärsiä miniä Kaarina (Liisa Vuori), joka muuttaa Johanneksen kanssa saman katon alle. Miniän ja anopin dialogia on hykerryttävä seurata, sitä teitittelyä, kiusaamista ja nokittelua. Silti tulee surku molempia. Miten ahtaat roolit ihmisillä onkaan, kun he itsensä niihin poteroivat. Puhumattomuus on silti yksi tämän perheen ongelmia.

Näyttelijät tekevät kaikki erinomaisen hienoa työtä, mutta erityisesti Pitkämäki ja Komulainen saavat Lahjan heräämään henkiin. He eläytyvät tämän ristiriitaisen naisen nahkoihin erityisen tarkasti.

Lahjan kipupisteitä on myös avioton lapsi, keskimmäisen lapsen sokeus, evakkous ja uskonto. Vaikka esityksessä ei nyt juurikaan kirkkoa tai uskontoa mainitakaan, niin jotenkin se häälyy siellä kaiken taustalla. Mitä naapuritkin sanovat, ja mitä jumala! Lahja toimii tarinan kertojana katsojille, ja Lahjan kautta me peilaamme omia arvojamme ja historiaamme. Vanha Lahja on monessa kohtauksessa sivussa, tarkkailemassa ja vähän ehkä kommentoimassakin. Läsnä. Lahja selkeästi kokee ulkopuolisuutta omassa perheessään; katsoo Onnin ja lasten leikkejä sivusta.

Kaikki alkaa kuitenkin Lahjan äidistä. Maria (Laura Huhtamaa) on omanarvontuntoinen, vahva nainen. Kätilö, joka ei kyläläisiä kumarra. Maria on avarakatseinen ja ymmärtää Onniakin. Ymmärtää hän tytärtäänkin, tiettyyn pisteeseen asti. Lahja on itse päävastuullinen omasta huonosta olostaan, mutta äitinä Maria koittaa silti siloitella tämän elämää. Siinä missä hän pystyi kasvattamaan pää pystyssä aviottoman tyttärensä, niin Lahja ei pysty tekemään samaa Annan kanssa. Avioton tytär on häpeä, mutta avioliitto Onnin kanssa tekee Lahjasta samanlaisen kuin kaikki muut. Silti sekään ei riitä. Kun Lahja käy Onnin kimppuun ja huutaa: "Ole edes mies ja lyö takaisin. Ole edes sillä lailla mies". Mutta Onni ei ole sellainen mies.

Lahden kaupunginteatterin Juhani-näyttämö on valtava, mutta taas kerran Pekka Korpiniitty täyttää sen vaivatta. Ei täyteen sulloen, vaan oivaltaen ja hienovaraisesti. Korpiniityn upeita lavastuksia on viime vuosina nähty Lahden kaupunginteatterissa mm. Ikitiessä, Puhalluksessa ja Vertigossa. Nyt vasemmassa reunassa oleva pyörö on aktiivisessa käytössä ensimmäisessä näytöksessä, toimien hyvin niin polkupyöräilyn kuin häävalssinkin alustana. Toisella puolella lavaa Marian pytinki, ja toisessa näytöksessä Lahjan talon rakennustyömaa on myös komeaa katsottavaa. Valtava verhokangas pyörön päällä muuttuu hyvin dramaattiseksi toisen näytöksen alussa. Varsinkin evakkoaika on synkkää ja ahdistavaa. Myös Harri Peltosen valot tukevat tätä dramatiikkaa hyvin. Onnin kuulustelukohtaus on toteutettu hienosti valojen ja varjojen avulla.

Neljäntienristeys kattaa ajallisesti kymmeniä vuosia, ja myös Laura Dammertin puvut heijastavat hyvin tätä aikajanaa. Ei mitään turhan prameilevaa, mutta sopivaa. Musiikkivalinnat ja Sami Järvisen äänisuunnittelu ylipäätään ovat nappivalintoja. Kun Onni leikkii lasten kanssa purjehtimista kuullaan Merilinja-sarjan tunnari (Spartacus-baletista), lisäksi saamme mm. kuorolaulua, suomi-iskelmää, Maa on niin kaunis hautajaismusiikkina, ja rakennusmiesten upean lyömäsoitinkonserton laudoilla, vasaroilla ja hiekkaämpärillä!

Neljäntienristeys ei ole komedia, mutta onhan tässä pieniä hauskoja hetkiäkin, esimerkiksi Kaarinan jääkaapin hankinta! Esitys on sukudraama, perhetarina ja yhden naisen elämäntarina. Samalla se myös heijastaa hyvin Suomenkin historiaa ja ihmisten asenteita eri aikoina. Lopussa kyllä saa silmiään pyyhkiä; se viimeinen anteeksipyyntö on piste iin päällä. Vahvaa ja komeaa teatteria kaikin puolin! Suosittelen erittäin lämpimästi hyvän kotimaisen draaman ystäville.


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kiljuset / Pesäkallion kesäteatteri 17.7.2019

En tiedä olisiko Kiljusen herrasväki pelkästään saanut minua kesäteatteriin, mutta viime vuotinen kokemus Pesäkallion kesäteatterista sai. Meitä olikin tällä kertaa iso porukka, kahdeksan henkeä (siskon perhe). Ja tarttee sanoa että me vanhemmat tyypit taidettiin tykätä enemmän kun nuoriso-osasto.

Hauskaa siis oli ja saderintamatkin päättivät enimmäkseen kiusata vain ennen ja jälkeen esityksen, ja vähän väliajallakin. Pesiksellä kun ei ole katosta - taitaa muuten olla eka kesäteatteri tänä vuonna missä ei ole. Mutta kun on ajoissa paikalla voi varata paikat takarivistä, missä a) voi nojata seinään ja b) voi hädän tullen pitää sateenvarjoakin.

Jalmari Finne loi Kiljuset jo yli sata vuotta sitten, mutta kyllä he edelleen aika anarkistinen poppoo ovat. Outi Keskevaari on ollut laatimassa näytelmää Finnen tekstien ja hahmojen pohjalta ja musiikiksi Eppu Gustafssonin ohjaamaan esitykseen oli valittu Sleepy Sleepersiä ja Tehosekoitinta. Porukkamme yhteinen mielipide taisi olla että olisi voinut olla pelkästään Tehistä. Mutta nelihenkinen bändi (Lari Lius, Aapo Ravantti, Einari Toiviainen ja Eveliina Jokinen) veteli hyvin Mattilan korjaamossa, ja musiikkivalinnat sopivat kontekstiin passelisti. Ja siitä aina bonusta että bändiläiset osallistuvat näytelmään muutenkin, eivätkä vain musisoi taustalla.

Jalmari Finne (Petri Knuuttila) lomailee kesäpaikkakunnallaan, ja hän on vuokrannut huvilansa Kiljusille. Autokorjaamon kesäapuna oleva Fiina (Sini Koivuniemi) pelkää Kiljusia hysteerisesti, mutta pääsee ennakkoluuloistaan (ja peloistaan) pian ohi kuin tämä eksentrinen perhe saapuu lopulta. Ja on heissä kyllä meteliä ja meininkiä! Huh! Varsinkin kaksikko Luru (Stefan Andersén) ja Mökö (Mikko Laine) juoksee ja huutaa. Pikkusisko Plättä (Annukka Waara) komppaa ja vanhemmat Kalle Sulalampi ja Anna Pukkila koittavat olla jonkunlainen järjen ääni. Turhaan. Ei ihme että maine on kiirinyt edellä ja Fiina vapisee kauhusta.

Pulla-koira on muuten käsinukke - hyvä oivallus!

Kiljuset pistävät koko kyläyhteisön helisemään ja aiheuttavat monta vauhdikasta ja vaarallista tilannetta. Eiväthän he ilkeitä tai pahantahtoisia ole, vaan hieman hömelöitä säätäjiä. Varsinkin kaivoonputoamiskohtaus on nerokas! Toinen hauska kohtaus on heti perään eli tyynyjen teippaaminen kylmettyneeseen Fiinaan, ja vähän kaikkiin muihinkin. Mutta ehkä riemukkain juttu on Pomppa ja sen ihmeelliset temput!!! Vai oliko se sittenkin herra Mukkula ja neiti Liipola?

Mutta osaavat nämä muutakin kun vaan aiheuttaa epäjärjestystä kylillä. Hienoihin Kiljanderien puutarhajuhliin kutsutaan kaikki katsomaan miten he kerrankin osaavat olla sivistyneitä! Vaan tavalliset ja tyynet Kiljanderit ovatkin ihan tylsiä. Ei tätä seesteyttä kauaa kestä ja pian vietetäänkin jo hääjuhlia... ja vihkimään tulee Hillitön Pappi :-D

Kaikki Kiljusten toilailut Jalmari merkitsee katonharjallaan keikkuen muistiin, eittämättä tulevien Kiljus-kirjojensa materiaaliksi.

Harmittaa kun pätkivät ja rätisevät mikit oikuttelivat. Mikkien lisäksi viereisellä golfkentällä pölöttäneet pelaajat häiritsivät herkkää katsojaa. Niin ja itseeni ei kolahtanut hetkittäinen rap/hiphopmeno, mutta sepä taas iski nuorempiin katsojiin (olen kalkkis).

Koko perheen näytelmähän se tämä on, ja paljon lapsia katsomossa onkin. Mutta olihan tämä niin sekoboltsimenoa että aikuinenkin viihtyi, ainakin lapsenmielinen sellainen. Bonusta hauskasta tintamareskistä mitä meidän seurue hyödynsi :-)

Esityksiä on vielä joten kerkeätte nauramaan tämän sakin pölhöilyille Pesiksessä!


Esityskuvien copyright Marko Strandvall, tintamareskikuvan otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tuhkimo / Lahden kaupunginteatteri 29.4.2019

Joskus on ihana mennä fiilistelemään hyvää teatteriesitystä uudelleen. Lahden kaupunginteatterin Tuhkimo oli juuri tälläinen näytelmä. Niin hyvä mieli siitä jäi - näin sen lokakuussa viimeksi - että halusin tulla toistekin. Ja kun vielä kummitytön Nooran synttärit osuivat melkein samalle päivälle, niin sai Lahden reissulla kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Ei tästä vaan voi olla tykkäämättä. Sali täynnä kolmosluokkalaisia ja meitä aikuisia muutama. Kaikilla on kivaa, varsinkin meillä aikuisilla!

Prinssi Hildebert (Teemu Palosaari) on edelleen komea ja pakoilee hovinarrejaan pilkettä silmäkulmassaan, Tuhkimo (Liisa Vuori) taas sopivan viaton ja herkkä - ja lopussa suorastaan säkenöivä! Mutta esityksen helmi on kyllä Tuhkimoa piinaava naiskolmikko eli ilkeät sisarpuolet Toora (Tapani Kalliomäki) ja Superba (JP Rautiainen) sekä heidän palvelijansa Trilla (Aki Raiskio). Tämän trion elkeet ja koko lavapreesens on kyllä aikamoista! Hykerryttävää! Varsinkin Tooran onneton riimittely herätti paljon hilpeyttä.

Ja tässä on vaan NIIN upea pukusuunnittelu, kiitos Riikka Aurasmaa!

Tämä esitys oli järjestyksessään 50. ja samalla toiseksi viimeinen. Porukka lavalla on kyllä tehnyt hienoa työtä ja saanut varmasti paljon uusia faneja teatterille. Kiva nähdä miten lapsikatsojat eläytyivät, ja kun he lopussa saivat kysellä näyttelijöiltä niin ah! Erityisesti mieltä lämmitti pienen tytön palaute, missä hän kertoi tykkäävänsä teatterista ja haluavansa isona myös näyttelijäksi! Voiko sitä parempaa palautetta saada?

Lahden Tuhkimossa on sopivassa suhteessa teatterin taikaa, sadun mystiikkaa, pahiksia hahmoja ja kaikki esteet voittavaa rakkautta (hivenen siirappistakin, mutta sillain sopivasti).

Iso kiitos ohjaaja Olka Horila ja koko oivallinen Tuhkimon työryhmä - tämmöistä lastenteatteria lisää!


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella henkilökuntalipulla.

Seksimusikaali / Teatteri Vanha Juko 14.3.2019

Seksimusikaali voi olla nimenä aika provosoiva, mutta itse Aino Pennasen käsikirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama esitys ei sitä ole. Seksiä käsitellään kyllä, mutta enemmän ehkä kuitenkin muita asioita, seksin varjolla. Parisuhdetta, yhteiskunnan painetta, normaaliutta, rakkautta. Tai kaikki kuitenkin kiertyy seksin, sen määrän ja laadun ympärille, mutta silti kyseessä ovat isommat asiat. Vai onko isompaa asiaa kuin seksi?

Esityksen nuoret (Minja Koski ja Miiko Toiviainen) ovat suhteellisen tuore pari, onnen huumassa ensimmäistä vuosipäiväänsä viettäen. Arjessa on jo tietyt rutiinit, mutta pienet hellyydenosoitukset piristävät aamuja ja iltoja. He ovat Lahden mittakaavassa (!) näyttävä pari ja jakavat somepäivityksiä arjestaan ja onnestaan taukoamatta. Hieman kliseistä ja ylitseampuvaa tämä onni ja autuus, mutta ehkä se ensimmäisen yhteisen vuoden jälkeen on tuommoista? Vuosipäivän illaksi käperrytään yhdessä olohaalareissa sohvalle katsomaan tosi-tv:tä. Jee!

Mutta auta armias kun miehen verenpaine onkin hieman kohollaan! Menevät sitten lataamaan Couple Goals -appin puhelimiinsa ja siitä se alamäki alkaa. Parisuhteesta ja varsinkin seksistä tulee suorittamista. Datankeräyksen tuloksena he eivät edes elä parisuhteessa, vaan kavereina, koska seksiä ei ole. Jotta eipä siinä muu auta kun alkaa harrastamaan seksiä. Esileikki, penetraatio ja kliimaksi.

Nämä kohtaukset hoidetaan riemastuttavasti barbinukeilla minileikkitalossa. Hulppeiden ääniefektien avulla toki. Eipä ole enää aikaa sohvan edessä köllöttelylle tai aamuisille smoothien väsäämisille (salaisen ainesosan kanssa tai ilman). Elämästä tulee yhtä suorittamista ja mitä siitä seuraa? Loppu on katkeranhaikeansuloinen, mutta minkäs teet.

Ihanan monipuolisen musiikin ovat säveltäneet Minja Kosken lisäksi Jussi-Pekka Parviainen. Aivan loistavia biisejä! On kantrihölkkää, balladia, diskoa. Minjan kauniin kuulasta ääntä kuuntelisi vaikka kuinka pitkään (ja se onkin mahdollista vaikkapa hänen kahdella M-nimellä julkaistulla levyllään) ja äänet myös sopivat täydellisesti yhteen. Puhumattakaan muuten näyttelijöiden kemioista. Aivan loistava pari.

Teatteri Vanhan Jukon Seksimusikaali saa pohtimaan sitä suorituskeskeisyyttä mikä tämän päivän yhteiskunnassa vallitsee. Eikä se nyt rajoitu seksiin, vaan kaikkiin elämän osa-alueille. Itsekin huomaan välillä likipitäen suorittavani teatterimenoja, ja se on pelottavaa.

Seksimusikaalin pariskunta käy läpi 12-kohtaisen suuseksiasentorepertuaaarin, ja heti verenpainetta mittaamaan. Ja vaikka kuinka sattuu, niin penetraatiovaihe on vaan tehtävä. Elämästä katoaa kaikki hauskuus, spontaanisuus ja läheisyys. Television edessä köllimisille ei jää enää aikaa, ja unilääkkeiden ja Viagran voimin jatketaan jyystöä. Huh! Mutta onneksi esitys on tehty niin hauskasti ja raikkaasti, ettei katsojaa ala sen enempää ahdistamaan. Ehkäpä jokainen voisi silti katsoa peiliin ja tutkailla omaa sisimpäänsä - olenko minä suorittaja?

Napakka 1,5 tunnin pituus ilman väliaikaa on justiinsä sopiva tämmöiselle minimusikaalille. Kertakaikkisen raikasta menoa; tämmöisiä pieniä herkkupaloja lisää suomalaiselle teatterikentälle kiitos! Esityksiä on vielä huhtikuun loppuun asti.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Alkutuotanto / Lahden kaupunginteatteri 2.3.2019

Ihana esitys, kertakaikkiaan! Nyt natsasi kaikki, käsiohjelmaa myöten. Oli muuten niin hyvä, että pöydällä lojuneesta käsiohjelmakasasta joku koirista söi juurikin ja ainoastaan tämän. Mutta kiitos ihanien Lahden kaupunginteatterin lippukassan naisten, onnistuin saamaan uuden itselleni.

Alkutuotanto on saanut alunperin ensi-iltansa jo 2012, silloin kiertäen kolmella paikkakunnalla. Nyt se koki uuden tulemisen Lahden kaupunginteatterissa. Ja hyvä niin! Näin erinomainen esitys ansaitsee kyllä tulla esitetyksi vaikka joka vuosi.

Jonni Pantzarin käsikirjoittama ja Saana Lavasteen & Iiristiina Varilon ohjaama komedia on oivallinen telttamatka suomalaiseen luontoon, luonnonsuojelun eri ilmiöihin ja ruuantuotannon alkulähteille. Kahden ja puolen tunnin riemastuttavalla reissulla saamme nähdä monenlaista olentoa, niin eläimiä kuin ihmisiäkin. Loistava näyttelijäkaksikko Tommi Kainulainen ja Aleksi Lavaste sujahtavat yhtä taitavasti Erkki Pulliaiseksi, poromieheksi, harvesterikuskiksi ja Pentti Linkolaksi kuin poroksi, alppimurmeliksi, hyttyseksi ja madoksi. Rooleja on kymmeniä ja ne ovat toinen toistaan oivaltavampia ja hauskempia. Miten pienillä asioilla näyttelijä voi muuntautua oravasta vuoritapiiriksi, ihan käsittämätöntä. Ei tarvita kuin päähine, lasit tai jotain muuta pientä. Ja toki roppakaupalla osaamista esiintyjiltä. Naulakostakin saa oivallisen työvälineen metsurille!

Tarina alkaa kun kaupunkilaisheppu Tommi perii pienen palstan metsää, jonka lammessa asuu rupilisko (nykyään rupimanteri, Suomessa uhanalaiseksi luokiteltu matelija). Vaan paikallinen metsänhoitoyhdistys on suositellut sinne avohakkuuta! Joten ystävykset Tommi ja Allu lähtevät pyöräillen telttaretkelle tutustumaan paikkoihin. Matkan varrella ja paikan päällä he törmäävät moniin tyyppeihin ja oppivat siinä sivussa ehkä hieman lisää ruuantuotannosta, metsänhoidosta, kestävästä kehityksestä, maailmanlopusta ja ilmastonmuutoksesta. Tai ainakin katsojat oppivat. Samaan aikaan metsän eläimet päättävät pitää yleiskokouksen maailmantilanteen vuoksi, ja kutsua sinne kaikki maailman eläimet. Ja kylläpä niitä piisaakin! Aakkosjärjestyksessä etenevä nimenhuuto kestää ja on kiehtovaa seurattavaa.

Alkutuotanto on kerrassaan hersyvän hauska esitys, mutta samalla myös todella kantaaottava edelleen pinnalla oleviin aiheisiin. Nyt kenties enemmän kuin koskaan. Tässä myös tarjotaan katsojille pullaa (saamme esittää sorsia). Ja toki tämä esitys ilahduttaa näin luonnonsuojeluorientoitunutta metsäalan ammattilaista erityisesti. Bonusta siitä että hienossa käsiohjelmassa on annettu tilaa myös Luonnonperintösäätiön asiallekin. Alkutuotanto-esityksellä on nyt vuoden loppuun asti oma nimikkokeräyksensäkin!

Mari Savolaisen kekseliäs lavastus (varsinkin puut!), Anna Rouhun valot ja Saija Raskullan äänisuunnittelu täydentävät funktionaalista näyttämökuvaa täydellisesti. Ihan fiiliksissä vieläkin miten hyvin kaikki toimi yhteen.

Kainulainen ja Lavaste ovat hirveän taitavia, monipuolisia ja lystikkäitä, kompaten toisiaan saumattomasti. Siinä mihin toinen lopettaa, niin toinen jatkaa. Esitys sisältää monia oikeasti nerokkaita oivalluksia, esimerkiksi miten näyttelijä on nykyajan shamaani! Ja eläinten kokouksen ratkaisu maapallon ongelmille olisi ihmispopulaation harvennus (vähän olisin samaa mieltä tässäkin, Linkolaa kompaten). Vaihtoehtojahan sille olisi lukuisia, mm. rutto, loiset tai raatelu...

Vaan pitäisikö ihmisenkin olla paikalla kun sen tulevaisuudesta päätetään? Voiko pelkkä tavallinen näyttelijä edustaa koko ihmiskuntaa näin tärkeässä asiassa? Ja kun koko esitys päättyy mahtavaan ja tunnelmaan sopivaan biisin eli Nina Simonen Feeling good (It's a new dawn, it's a new day for me ...) - niin katsojalle jää loppujen lopuksi aavistuksen toiveikaskin olo.

Jospa kaikki maailman päättäjät ja muutkin ihmiset näkisivät tämän esityksen, ja katsoisivat asioita sen jälkeen hieman toiselta kannalta! Jos minä saisin päättää Alkutuotanto kiertäisi seuraavat viisi tai kymmenen vuotta pitkin Suomea, ja sivistäisi kaikkia maapallomme tilasta ja tulevaisuudesta.

Iso kiitos koko työryhmälle huikean tärkeästä ja riemastuttavan anarkisesta esityksestä. Vielä muutama veto Lahdessa - eli menkää jos pystytte.


Kuvien copyright Jonni Pantzar (2 ekaa) ja Tiina Hauta-aho (loput).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.