Haapajärven Elvis / Lahden kaupunginteatteri 13.3.2026

En ole mikään true crime -genren ystävä, en lainkaan. Dekkareista tykkään, mutta ei kiinnosta yhtään lukea kotimaisten (saatikka ulkomaisten) huumehemmojen, korruptoituneiden poliisien tai minkään valtakunnan rikollisten toiminnasta. Skippaan tämmöiset uutisoinnitkin useimmiten. Näin ollen minulta on kokonaan mennyt ohi 90-luvun kuohuttava uutinen Haapajärveltä. Katariina Vuori kuvailee koko jutun kirjassaan Erään tapon tarina, ja sen pohjalta ohjaaja Lauri Maijala on tämän näytelmän Haapajärven Elvis kirjoittanut. 

Koska mukana ovat Lahden kaupunginteatterin suosikkinäyttelijäni, ja koska ohjaaja on Lauri Maijala, niin päätin lähteä kurkkaamaan suomalaista true crime -näytelmää. 

Vaikka eihän Haapajärven Elvis sellainen ole, ainakaan kokonaan. Sen sijaan se on inhimillinen, jos kohta todella synkeä, tarina yhdestä perheestä ja sen tragediasta. Perheväkivallasta pienellä paikkakunnalla. Asiasta jonka kaikki tietävät, mutta mihin kukaan ei puutu. Kunnes yksi puuttuu, lopullisin seurauksin.  

Lauri Maijala on kirjoittanut ja ohjannut huikean hienon näytelmän. Koska en tiennyt tarinaa, istuin penkin reunaa puristaen koko esityksen ajan. Jännite oli käsin kosketeltavaa. Ruuvi kiristyi ja kiristyi, ja kauhulla odotin miten tilanne päättyy. Kuten arvata saattaa, eihän se hyvin voi päättyä.

 

Asko (Vilma Kinnunen) on pieni poika, jolla on äiti Ulla (Anna Pitkämäki) ja isä Esko (Tapani Kalliomäki). Vanhemmat ovat päätyneet yhteen varsin nuorina, ja liitto on ollut alusta asti myrskyisä. Isälle on maistunut niin viina kuin muutkin päihteet ja tämän vankilakierre rytmittää perheen arkea. Kun isä on vankilassa on elämä kotona suht normaalia. Asko leikkii parhaan ja ainoan kaverinsa Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen) kanssa, käy koulua, puuhailee äidin mukana, ja sellaista tavallista. Kimmon kanssa seikkaillaan, pelataan Afrikan tähteä (Kimmo ei ole kovin reilu pankkiiri muuten) ja lasketaan liukurilla.

Mutta kun isä on kotona on jännite jatkuvasti läsnä. Mies istuu kauhtuneessa nojatuolissa ja kyttää pistävin silmin kaikkea. Istuu hiljaa ja tarkkailee. Ja hiiltyy. Turpaan tulee herkästi. 

 

Asko pakenee huutoa ja lyöntejä musiikin maailmaan. Elvis (Teemu Palosaari) laulaa vain hänelle ja vie pois perhehelvetistä. Päivisin poika nukkuu koulussa luokan perälle tuodun patjan päällä, mikä toki herättää närää luokkakavereissa. Kiltti ja nössykkä opettaja (Aki Raiskio) ymmärtää ja säälii, mutta ei tee mitään. Kuten ei kukaan muukaan. On muuten kiinnostavaa että sama opettaja on ollut aikoinaan myös Eskolla. Ehkä hän koittaa hyvittää asioita Askon erikoiskohtelulla. Myös poliisi vaikuttaa olevan aika kädetön, vaikka sekä Ulla että Helvi ovat tehneet lukuisia ilmoituksia Eskon väkivaltaisuudesta.

Askon lähipiiriin kuuluu myös ihana äidinäiti Helvi (Lumikki Väinämö), ja täti Leena (Liisa Vuori) miehineen (JP Rautiainen) jotka hössöttävät, mutta tyytyvät vetämään tupakkaa pastellivärisissä neuleissaan. Eskon veli Mika (Jori Halttunen) on samanlainen hanttapuli kuin Eskokin, ja juopporemmiin kuuluu mm. mainio (joskin säälittävä) Puujalka-Vesku (Aki Raiskio).

 

Tarina etenee kuten arvata saattaa. Väkivalta kotona pahenee, ja Askon kasvaessa lyönnit kohdistuvat myös häneen. Sellaista normaalia pikkupojan arkea sävyttää jatkuva varpaillaan olo. Asiat eskaloituvat tappoon, ja koko yhteisö huokaa helpotuksesta. Katsojakin. 

On ihanaa saada kuulla miten näille ihmisille oikeasti kävi. Että Asko on tänä päivänä aikuinen mies, jolla on oma perhe ja bändi (aiemmin hän oli myös Elvis-imitaattori!) ja asiat hyvin. Myös äiti ja mummo ovat hengissä ja hyvinvoivia.

      

Näyttelijät tekevät käsittämättömän hienoa työtä. Vilma Kinnunen on niin upea pienen herkän pojan roolissaan ettei ole tosikaan. Ainoa mikä pisti silmään oli liian sliipatut kulmakarvat. Mutta mikä roolityö! Myös Tapani Kalliomäen Esko on niin paha että pahuus suorastaan valuu katsomoon. Koko esitys alkaa hänen laulunumerollaan millä hän karismaattisesti hurmaa katsojat. Mutta sitten kun hän on paha, hän on todella paha ja minä en todellakaan haluaisi kohdata tätä miestä pimeällä kujalla enkä missään muuallakaan. Painajaismaista kamaa. Mutta ihan huikeaa näyttelemistä. 

Myös Anna Pitkämäen Ulla on liikuttava. Hän kyllä eroaa ja koittaa päästä eroon Eskosta, mutta Eskostapa ei niin vaan eroon pääse. Mies piinaa koko perhettä vuosikausia eron jälkeenkin. Teemu Palosaaren Elvis on varsin katu-uskottava! Pakko mainita myös bingoemäntä Helena (Liisa Vuori) joka on aikas rääväsuinen. Helvi-mummon monologi poliisikuulustelussa menee suoraan sydämeen, Lumikki Väinämö tekee tässä koskettavaa työtä. Monologia korostaa taustan hiljaisuus, ei ole muuta kuin Helvin hiljaisella äänellä kerrottu puhe.

 

Lauri Maijala on tehnyt myös lavastuksen. Varsin vaatimaton koti räsymattoineen ja aavistuksen nukkavieruine huonekaluineen. Taustalla moninaiset verhokankaat. Ainoa normaalista poikkeava asia on Askon Elvis-nurkkaus. Tiina Hauta-ahon puvustus on upea, kasarin tuulipukuestetiikkaa ja kamalia logocollegepaitoja. Nämä ihmiset ovat tavallisia tyyppejä, käyvät porukalla bingossa ja saunovat. Ottavat saunakaljan tai pari. Ja sitten suljettujen ovien takana hakataan perhe.

Kati Kerosen naamiointi on myös hienoa, peruukit ajanmukaiset ja muutenkin. Jouni Nykoppin valot ja Jukka Vierimaan äänet sopivat kokonaisuuteen. Studionäyttämö on pieni ja katsojat istuvat kahdella puolella esiintyjiä. Näin ollen esitys tulee ihan iholle. 

Erityismaininta Pohjois-Pohjanmaan murteen tavoittamisesta kaikille näyttelijöille.

 

Vaikka esitys on fiktiota, se perustuu tositapahtumiin. Ja kymmeniin, satoihin, tuhansiin vastaaviin kaltaisiinsa tarinoihin. Useimmiten ne varmasti päättyvät toisin eli perheen äidin kuolemaan. Vaikka aihe on näin vakava, niin esityksessä on mukana kasapäin lämpöä, huumoria ja muuta kevyempää. Haapajärven Elvistä on ilo katsoa vaikka aika raskas aihe onkin. Tämmöisiä näytelmiä varten teatteria tehdään. Kiiruhtakaa siis katsomaan kun vielä ennättää. 

 

Esityskuvien copyright Janne Vasama.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos JP! 

Kuninkaan puhe / Lahden kaupunginteatteri 3.2.2024

Aivan vahingossa vietinkin Lahdessa Tommi Kainulaisen teemaviikonloppua, sillä lauantai-illan esityksenä oli hänen ohjaamansa Kuninkaan puhe. Taas elokuvana tuttu, mutta edellisen päivän Tootsieen verrattuna pidin sekä elokuvasta että Kainulaisen tulkinnasta siitä. David Seidlerin näytelmä pohjaa siis elokuvaan ja noudattelee sitä aika uskollisesti, sikäli kuin oikein muistan. Mitäpä sitä hyvää muuttamaan, varsinkaan hyvää brittiepookkidraamaa. Tampereen työväen teatteri teki tästä myös erinomaisen version 10 vuotta sitten.

Näytelmä alkaa mahtipontisesti Brittien merivoimien suosimalla Rule Britannia -laululla ja heti ollaan asioiden ytimessä. Päähenkilöt esitellään katsojille näppärästi. Yskivä brittikuningas Yrjö V (Aki Raiskio) alkaa olla iäkäs, ja hänen impulsiivinen poikansa David (Joni Leponiemi) tulee jatkamaan pestiä. Mutta sitten David sattuu rakastumaan amerikkalaiseen "onnenonkijaan" Wallis Simpsoniin (Saara-Elina Partanen) eikä sovikaan kuninkaaksi. Onneksi on pikkuveli Bertie (Teemu Palosaari) joka voisi astua remmiin. Epäonneksi tämä kärsii änkytyksestä ja eihän se nyt sovi, koska puheiden pito on oleellinen osa kruunupäiden työnkuvaa. Varsinkin David kiusaa pikkuveljeään änkytyksestä ilkeästi. 

Onneksi Bertien tukena on vaimo Elisabeth (Laura Huhtamaa), joka lopulta hankkii eksentrisen puheterapeutin, kun kaikki muut keinot on jo kokeiltu. Tämä australialainen Lionel Logue (Tapani Kalliomäki) käyttää hieman epätavallisia hoitomenetelmiä, mutta viis siitä jos ne tuottavat tulosta. Loguen vaimo Myrtle (Krista Putkonen-Örn) haaveilee paluusta Australiaan, mutta matka viivästyy koska onhan nyt kruunun asiat tärkeämpiä.

Varsinaisesti näytelmä käsittelee työväenluokkaisen amatöörinäyttelijä Loguen ja tulevan kuninkaan suhdetta. Siihen kuuluu monenlaisia kahnauksia ja yhteenottoja, mutta myös edistymistä änkytyksen hallintaan. Kaiken taustalla kuplii Davidin ja Wallisin suhde ja sen nostattamat laineet niin kirkon kuin brittihallinnonkin riveissä. Sekä toki maailmanpolittinen tilanne. Kirkkoa näytelmässä edustaa kärttyisä ja luihuisa Canterburyn arkkipiispa Cosmo Lang (Jori Halttunen) ja hallintoa pääministeri Stanley Baldwin (Olli Paakkanen) ja valtiovarainministeri Churchill (Mikko Jurkka).

Tämä tositapahtumiin perustuva tarina on koskettava mutta myös hauska. Käänteitä riittää, ja jännitettävääkin. Saako David Walliksensa, ja joutuuko hän luopumaan kruunusta? Saako Logue parannettua Bertien änkytyksen? Brittihistorian ja -kuninkaallisten suurena ihailijana tämä oli varsinainen täsmäesitys minulle. Kainulainen ohjaa kauniisti, antaen kaikille tilaa, mutta toki tämä aikalailla kahden kauppa on. 

Milja Ahon lavastus on ihana! Sopivan majesteetillista ja pompöösiä kuninkaallisten tiloja ja Westminster Abbey pylväineen ja lasimaalauksineen. Vastakohtana lavan etuosasta nouseva Loguen vastaanotto mukavine nojatuoleineen ja pienoislennokkeineen. Mikrofonin suuri punainen silmä muuntuu änkyttävän silmissä jättiläismäiseksi ja sama kuvio toistuu takaseinän pyörylässä. Kuin Sauronin silmä se vaanii ja tuijottaa Bertietä.

Sitten on toki puvut, Riikka Aurasmaan käsialaa. Kuninkaallisilla on viimeisen päälle komeat asut ja Loguen parilla mukavan arkiset. Todella onnistunutta pukusuunnittelua.

Myös Jukka Vierimaan äänisuunnittelu on todella toimivaa. Kirkossa kaikuu, ja musiikit kuuluvat juuri sopivasti. Musiikkivalinnat ovat juuri piste iin päällä, Elgarin Nimrod, aah! On mielenkiintoista että Wallisille ei anneta ääntä lainkaan, ja hän ilmaisee itseään mm. tanssin keinoin. Saara-Elina Partanen on laatinut koreografiat, ja Wallis pyörähtelee näyttävästi Davidinsa kanssa. Myös Harri Peltosen valosuunnittelu on upeaa katsottavaa. Myös videot/projisoinnit ovat näyttävät. Lähikuvat änkyttävistä huulista heijastettuina takaseinään konkretisoivat ongelman.

Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia rooleissaan, mutta kyllä kaksikko Palosaari & Kalliomäki vievät potin. Bertie on jäyhä ja muodollinen, mutta pikkuhiljaa hänestä paljastuu uusia kerroksia. Logue on boheemi ja rento tyyppi, joka ei paljoa kuvia kumarra. Mutta hän on tavattoman tarkkanäköinen ja hyvä työssään. Miten tarkasti molemmat näyttelijät rakentavat roolinsa ja miten hienosti heidän hahmonsa heräävät eloon ja kehittyvät esityksen edetessä. Kuin tarkkaan koreografioitu ottelu missä kumpikin pistää parastaan. Nautinto katsoa. Kun Kalliomäki pistää hurmausvaihteen päälle pyörivät myös minun sukkani katsomossa. Bertien ja Lionelin bromance on ihanaa katsottavaa. 

Krista Putkonen-Örn oli myös pistämättömän taitava Myrtle Loguena. Yksi tärkeä rooli oli myös alati läsnä oleva, äänetön miespalvelija jota Eerik Kuronen hyvin tulkitsee. Aki Raiskiota on myös aina ilo nähdä lavalla, vaikka kuinka pienessä roolissa.

Näytelmä alkaa kuninkaan puheella ja siihen se myös päättyy. Välillä on kuljettu pitkä matka. Logue ei palauttanut ainoastaan puhekykyä vaan itsetunnon. Jotenkin koko toteutus oli hyvin koskettava ja inhimillisen lämmin. Kuninkaan puhe on erinomaista puhedraamaa kaikille hyvän näytelmän ystäville, ja erityisesti toki brittiasioista pitäville. Hieno näytelmä ja erinomainen versio.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sota ja rauha / Lahden kaupunginteatteri 25.9.2021

Tolstoin Sota ja rauha, massiivinen suurteos Napoleonin varjossa! Lahden kaupunginteatteri on kunnostautunut isojen tuotantojen laadukkaan esittämisen kanssa, joten odotukset olivat korkealla. Tämäkin esitys lykkääntyi koronan takia, mutta vihdoin tänä syksynä se päästiin katsomaan. 

Pasi Lampelan sovittama ja ohjaama teos oli tietenkin suurella Juhani-näyttämöllä. Visuaalisesti esitys oli näyttävä, juuri sopivan mahtipontinen ja rouhea. En tiedä missä ongelma oli, mutta kaikesta jäi vähän laimea ja lattea fiilis.

En tempautunut mukaan Bezuhovin (Mikko Pörhölä) olemisen kriiseihin, en Marian (Saana Hyvärinen) elämän ankeuteen, en Lisen (Miila Virtanen) surulliseen kohtaloon. Näyttelijätyössä ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta hahmot eivät heränneet henkiin. Kahdellatoista näyttelijällä ei näin isoa lavaa täytetä, ja kaikenlaiset joukkokohtaukset tanssiaisista taisteluihin oli karsittukin aikalailla kokonaan pois. Tapahtumat vyöryivät eteenpäin välillä aika hengästyttävää tahtia, ja en saanut otetta ihmisistä. Ymmärrän että näin mittavasta teoksesta on jätettävä ihmisiä pois, ja tapahtumiakin. Tietynlainen slaavilainen henki on kyllä säilynyt vodkan juomisineen, kortinpeluineen ja pelivelkoineen, ylhäisine ihmisine kummallisine koukeroineen.

Esityksen päähenkilö on Pierre Bezuhov,  hieman eksyksissä oleva aatelisarvon perivä mies, joka ajelehtii, ei löydä elämänsä tarkoitusta. Hänen päänsä sisällä kaikuva isän ääni ei ainakaan helpota elämää. Sitä ei tee myöskään nautinnonhaluisen vaimon Helenen (Laura Huhtamaa) naiminen. Perinnön turvin miehestä tulee rikas, mutta ei tunnu suovan mitään helpotusta elämään sekään. Hän on edistysmielinen, mutta seuraako siitäkään mitään. Näytelmän alussa hän ihailee Napoleonia, mutta sekin ihailu karisee matkan varrella. Varsinkin kun Napoleon valtaa Moskovan ja Pierre päätyy vankileirille. 

Samalla kuin seuraamme Bezuhovin ajelehdintaa ja elämäntuskaa, näemme juonittelua, politikointia, romansseja ja parisuhteiden muodostumista, itsemurhayrityksiä ja pettämistä. Mutta myös sotaa ja kuolemaa. Monenlaisia tunteita.

Natasha (Janna Räsänen) on myös näytelmän tärkeä henkilö, musikaalinen nuori nainen jossa kapinallisuus ja sovinnaisuus kamppailevat. Monikin mies haluaisi Natashan, mutta huoliiko hän kenestäkään? 

Upean roolityön tekee Aki Raiskio, pikku hiljaa höpertyvänä ruhtinas Bolkonskina. Mahtipontinen ja tytärtään Mariaa ilmaisena piikanaan pitävä mies hyppyyttää myös poikaansa Andreita (Tapani Kalliomäki), mutta tämä pistääkin hanttiin. Ketkumaiset Anatol Kuragin (Henri Tuominen) ja Dolohov (Tomi Enbuska) harrastavat uhkapeliä ja viinanjuontia muita innokkaimmin, mutta taistelevat myös urhoollisesti. Tosin Dolohov on kyllä aika inhottava hahmo; provosoi Bezuhovin haastamaan itsensä kaksintaisteluunkin.

Kreivitär Rostova (Eeva-Kirsti Komulainen) on surullinen näky kun hän koittaa haalia mukaan omaisuuttaan siinä vaiheessa kun koti pitäisi jättää. Sen sijaan lapset Natasha ja Nikolai (Tuomas Korkia-aho) vaativat kärryihin pakattaviksi haavoittuneita sotilaita. Järjen ääntä sotaan ja koko kaaokseen) tuo kenraali Kutuzov (Mikko Jurkka) joka on tyynen rauhallinen Napoleoninkin edessä.

Minna Välimäen karhea lavastus pääsi hienosti oikeuksiinsa isolla näyttämöllä. Betoni ja teollisuuselementit toivat hienoa kontrastia samettiverhoihin ja kattokruunuihin. Rappuset ja lavan korkeuserot muuntelivat tilaa hyvin. Välimäen kädenjälki näkyi myös pukusuunnittelussa. Lilan eri sävyt jäivät mieleeni. Jossain kohdassa muistan ajatelleeni värien kontrastia, mustaa ja valkoista vaatetta vierekkäin. Ja tietenkin näimme komeita univormuja. Lisää kontrasteja oli myös Natashan punk-henkisessä tyylissä, kuin huutomerkki perinteisemmän puvustuksen ja maskeerauksen rinnalla. 

Tatu Virtamon äänisuunnittelu lisäsivät rouheaa teollisuusvaikutelmaa ja sodan melskeet tulivat katsojille lähinnä kuulokuvina. Musiikkivalinnat olivat välillä hieman yllätyksellisiä. Kari Laukkasen valosuunnittelu sykähdytti!

Ensimmäinen näytös oli kamalan pitkä, puolitoista tuntia ja sitten taas toinen vähään lyhyt (40 minuuttia). Hienoa on silti että Lahden kaupunginteatteri ei epäröi tarttua näihin isoihin esityksiin. Kun Natasha laulaa lopuksi Joan Baezin tunnetuksi tekemän Here's to you, niin kylmät väreet menevät selkääni pitkin. Lumi putoaa taivaalta, Moskova palaa ja taivas hehkuu oranssina. Pierre on pelännyt elämää, ilmeisen turhaan.

Eihän tässä muuta ongelmaa ollut kuin tietynlainen hengettömyys. Olisiko enemmän väkeä lavalla auttanut asiaa? Huippuhieno viiden vuoden takainen BBC:n suursarja kummitteli mielessäni. Ja vaikka onkin epäreilua verrata teatteriesitystä ja tv-sarjaa, niin se sai puhallettua klassikon henkiin hienosti. Hyvää perusteatteria tämä silti oli.

Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juoruja / Lahden kaupunginteatteri 31.1.2020

Perjantain ratoksi vähän jotain kevyempää, tuumasin kun teatterikalenteriani kokosin. Enpä ihan näin kevyttä osannut odottaa, mutta näillä nyt mentiin. Toissa vuonna kuollut tuottelias näytelmäkirjailija Neil Simon kirjoitti kaikenlaisia näytelmiä, mutta vain yhden farssin. Juoruja (Rumors) valmistui 1988 ja ei se kai mikään supermenestys ollut, koska Simon ei palannut enää farssien pariin. Nyt kuitenkin se nähdään Lahden kaupunginteatterissa, Tommi Kainulaisen tuoreena käännöksenä ja ohjauksena.

En ole farssien ylin ystävä, mutta tässä esityksessä oli se hyvä juttu, että juoni perustui muuhun kun suhdesuhmurointeihin ja siihen kuka pettää kenenkin kanssa. No oli sitäkin siellä taustalla hieman. Joukko ystävyksiä on kokoontunut juhlimaan New Yorkin varapormestarin Charleyn ja hänen vaimonsa Myran 10-vuotishääpäivää. Jostain syystä juhlakodista ei löydy ketään muita kuin itseään korvalehteen ampunut Charley. Missä on palveluskunta, saatikka vaimo? Pikkuhiljaa vieraat saapuvat ja selvittelevät asiaa. Minkä omalta sähläilyltään kerkeävät. Tapahtuma kulminoituu poliisipartion vierailuun ja kaikenlaista selitystä heillekin koitetaan keksiä. Vaan mahtaako poliisi uskoa juhlaseurueen selitykset, ja mikä olikaan totuus alkuillan tapahtumista?

Ensimmäinen näytös on ihan lämmittelyä, aika höttöistä ja heppoista. Ei kauheasti naurata. Mutta onneksi toisessa näytöksessä pistetään kunnon vaihde päälle ja sitten kyllä huvittaa. Monenlaista juonenmutkaa ja kommervenkkiä on luvassa ennenkuin päästään jonkunlaiseen loppuratkaisuun. Puhelin soi tiuhaan ja monenlaiset juorut ja huhupuheet vellovat ja aiheuttavat mutkia matkaan.

Henkilöt ovat hieman liian liioiteltuja ja epäaitoja ollakseen ihan normaaleita. Hauskoja tyyppejä kyllä. Ja ei kai kukaan odotakaan että farssissa olisi "normaaleita" ihmisiä? Yksi juttuhan on se liioitellut piirteet.

Lipevä Glenn (Mikko Jurkka) vehkeilee selkeästi jotain ja kristallia hierovan puolisonsa Cassien (Saana Hyvärinen) kanssa taitaa olla jonkunlaisia aviollisia ongelmia. Teemu Palosaari vetäisee koko näytelmän huipentavan soolonumeron Lennynä - ja se onkin huikea esitys! Tämän vaimo (Laura Huhtamaa) ei sen sijaan taida olla ihan penaalin terävin kynä. Tapani Kalliomäki kuulonsa menettävänä ja turbaani päässä kekkuloivana moppitukkana huvittaa jo pelkällä olemuksellaan. Liisa Vuori tämän vaimon roolissa on nokkela. Juhlaseurueen täydentää siperialaiseen perintökolttuun sonnustautunut selkävaivainen superkokki Cookie (Raisa Vattulainen) ja tämän terapeuttipuoliso Ernie (Jori Halttunen). Lopuksi koko show'n huipentaa Aki Raiskio, joka on todella vakuuttava poliisi. Tämä vaikuttaa leppoisalta, mutta sisus on täyttä terästä. "Nämä eivät taida olla kaksiset pirskeet" konstaapeli toteaa - ja on kyllä aika oikeassa. Toisena poliisina mukana hengailee Marko Nurmi.

Kunnon farssiperinteitä noudattaen tässäkin lavalla on paljon ovia (7 kpl). Yllättävän vähän niistä silti tullaan ja mennään. Vaan tekisikö joku joskus farssin vain yhdellä ovella? Muutoin Pekka Korpiniityn suunnittelema lavastus on aika ökyhenkinen koti. Samoin Tiina Hauta-ahon vaatteet ovat mallia erittäin juhlavat. Naisilla kilometrin pituiset korot kengissä ja tällättyjä viimeisen päälle muutenkin.

Juoruja on ihan hauskan viihdyttävä ja tarjoaa helppoja nauruja - sitten kun pääsee vauhtiin. Säätöä, suhmurointia ja suhdesoppaa luvassa eli oiva irtiotto arjesta.


Kuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tuhkimo / Lahden kaupunginteatteri 29.4.2019

Joskus on ihana mennä fiilistelemään hyvää teatteriesitystä uudelleen. Lahden kaupunginteatterin Tuhkimo oli juuri tälläinen näytelmä. Niin hyvä mieli siitä jäi - näin sen lokakuussa viimeksi - että halusin tulla toistekin. Ja kun vielä kummitytön Nooran synttärit osuivat melkein samalle päivälle, niin sai Lahden reissulla kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Ei tästä vaan voi olla tykkäämättä. Sali täynnä kolmosluokkalaisia ja meitä aikuisia muutama. Kaikilla on kivaa, varsinkin meillä aikuisilla!

Prinssi Hildebert (Teemu Palosaari) on edelleen komea ja pakoilee hovinarrejaan pilkettä silmäkulmassaan, Tuhkimo (Liisa Vuori) taas sopivan viaton ja herkkä - ja lopussa suorastaan säkenöivä! Mutta esityksen helmi on kyllä Tuhkimoa piinaava naiskolmikko eli ilkeät sisarpuolet Toora (Tapani Kalliomäki) ja Superba (JP Rautiainen) sekä heidän palvelijansa Trilla (Aki Raiskio). Tämän trion elkeet ja koko lavapreesens on kyllä aikamoista! Hykerryttävää! Varsinkin Tooran onneton riimittely herätti paljon hilpeyttä.

Ja tässä on vaan NIIN upea pukusuunnittelu, kiitos Riikka Aurasmaa!

Tämä esitys oli järjestyksessään 50. ja samalla toiseksi viimeinen. Porukka lavalla on kyllä tehnyt hienoa työtä ja saanut varmasti paljon uusia faneja teatterille. Kiva nähdä miten lapsikatsojat eläytyivät, ja kun he lopussa saivat kysellä näyttelijöiltä niin ah! Erityisesti mieltä lämmitti pienen tytön palaute, missä hän kertoi tykkäävänsä teatterista ja haluavansa isona myös näyttelijäksi! Voiko sitä parempaa palautetta saada?

Lahden Tuhkimossa on sopivassa suhteessa teatterin taikaa, sadun mystiikkaa, pahiksia hahmoja ja kaikki esteet voittavaa rakkautta (hivenen siirappistakin, mutta sillain sopivasti).

Iso kiitos ohjaaja Olka Horila ja koko oivallinen Tuhkimon työryhmä - tämmöistä lastenteatteria lisää!


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella henkilökuntalipulla.

Pasi was here / Lahden kaupunginteatteri 16.1.2019

Kyllä se on totta. Pasi on taas täällä! Ei mikään kovin huono saavutus uudelle kotimaiselle näytelmälle, nimittäin nyt jo kolmannessa isossa teatterissa. KOM-teatterissa ensi-ilta oli keväällä 2016, Tampereen työväen teatterissa alkuvuonna 2018 ja nyt sitten Lahden kaupunginteatterissa vuotta myöhemmin. Syystäkin näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen on tyytyväinen. Pasi was here on vaan moderni klassikko, sanon minä.

Jo viime vuonna Lahdessa pidetyssä Lea-palkintojuhlassa nähtiin pieniä maistiaisia lukudraaman muodossa; kaksi siitä porukasta on nytkin lavalla mukana. Sivumennen sanoen Pasi was here voitti vuoden 2016 parhaan kotimaisen uuden näytelmän Lea-palkinnon, jeeeeee... (ihan ansaitusti toki).

Näytelmä seuraa kahden ihmisen varttumista pikkupojista aikusiksi ankeassa savonlinnalaislähiössä. Tai en tiedä miten ankea Kellarpelto oli tuohon aikaan. Itse kävin siellä viime kesänä ihan vain fiilistelemässä paikkoja, näytelmän hengessä. Näin Hemmokin tekee Pasin kuoleman jälkeen. Minulla ei ollut lähiölapsuutta muisteltavana, eikä Kellarpellon samanlaiset omakotitalot, tyypillisine nen-loppuisine asukkaineen herättäneet minussa samanlaisia nostalgiafiiliksiä kuin Hemmossa. Ei hyvässä eikä pahassa. Mutta jonkunlaisen pyhiinvaellusmatkan minä koin. Täällä kaikki tapahtui, osittain Veikko Nuutisen päässä - ja osittain ihan oikeastikin.

Miten tämä Satu Linnapuomin ohjaama Pasi Was Here sitten eroaa kahteen aiempaan nähden? No, onhan se taas, onneksi, ihan omannäköisensä teos. Tekstiä on taas hieman tiivistelty, lisäilty, poistettu. Ensi-iltayleisö ei nyt ihan hysteerisinä hirnunut naurusta, mutta ehkä tämä voisi iskeä paremmin hieman nuorempaan joukkoon.

Tiina Hauta-ahon vanhoihin kinofilmirulliin pohjautuva lavastus on tosi hieno oivallus! Valokuvaestetiikka tuo kasari/ysäri-fiilikset lähemmäs nykykatsojaa. Monen muistot tuolta ajalta ovat kuin haalistuvat valokuvat kotialbumeissa. Toisesta filmirullasta aukeaa myös hyytävän kalsea ja upea pannuhuone. Filmirullien välissä olevalla filmillä nähdään taiten tehtyjä projisointeja (a'la Antti Rautava), joissa vilahtelee kaikenlaista hauskaa, varsinkin junamatkalla Savonlinnaan (Lahdessakin hyppyrimäkien lisäksi aika moderneja rakennuksia!). Loves-testin toteutuskin valkokankaalla on hieno!

Hauta-aho vastaa myös vaatesuunnittelusta (ja vielä yhdessä Jouni Nykoppin kanssa valosuunnittelustakin). Ehkä tässä olisi voitu korostaa niitä mauttomuuksia vaatteiden osalta vieläkin enemmän, mutta kyllä tämäkin jo toimii. Tatu Virtamon äänisuunnittelu on tosi oivaltavaa. Sinikka P-P-P:n teemamusiikki tuo lisää uhkaavuutta hahmolle ja Faurén seesteinen Pavane toimii hienosti taustalla, kun Sinikka avautuu pojille raskaasta elämästään. Ja mitkä moottoripyöräääniefektit painepesurikohtauksessa, herranjee!

Tälläkin kertaa näytelmän roolitus on mielestäni erittäin onnistunut. Teemu Palosaari on erinomainen Hemmo, Helsingistä lapsena Savonlinnaan muuttaneena ja sieltä lukion jälkeen taas takaisin Helsinkiin lähteneenä poikana. Hemmosta tulee Pasin paras kaveri, ja yhteiset lapsuusmuistot palaavat ryminällä mieleen Pasin kuoleman jälkeen. Kaikki ne iloiset, ahdistavat ja mieleenpainuneet hetket mitä pojat yhdessä kokivat. Nostalgia onkin yksi näytelmän avainteemoista. Olen tykännyt Palosaaren töistä vuosien varrella tosi paljon, ja vaikka toki "aikuisroolitkin" sujuvat oivallisesti, niin ihan omimmillaan mies on näytellessään lapsia ja nuoria. Ehkä se on se poikamainen olemus? Taas kerran tämä on niin hienoa katsottavaa. Hemmo heräilee myös orastaviin ihastuksen tunteisiin teini-iässä ja kokee siinäkin suurta hämmennystä.

Nimihenkilön vaativassa roolissa nähdään Jarkko Miettinen. Lukuisissa Lahden kaupunginteatterin näytelmissä miestä olen nähnyt, mutta en nyt just muista onko näin isoa roolia ennen osunut hältä silmiini. Mutta hyvinpä Jarkkokin niin pikkupojan, teinipojan ja aikuisen velmuilijan nahkoihin sukeltaa. Pasi on herkkä poika, joka peittää sen koviksen roolin alle. Ja tämä Pasi osaa muuten oikeasti tosi hienosti puhua nenäänsä kouluainetta lukiessaan!

Tällä kertaa Tapani Kalliomäki esitti kaikki ne lukuisat pienemmät (ja sitäkin hersyvämmät) roolityöt. Lastentarhanope Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka hyytää veret puuhelmet kaulassa heiluessaan massiivisine rintoineen. Sitten on tietysti Laktoosilerssi hyppypotkuineen ja kiljunjuomisineen. Lisäksi pidin kovasti kun teinityyppien (Normityttö ja Normipoika) sukupuoliroolit on käännetty toisinpäin. Tapsan esittämä Normityttö lyhyessä farkkuhameessa on nimittäin aivan hillitön! Taas tukku upeita roolisuorituksia, joille kaikille nostan hattua.

Näytelmässä on vain yksi naisnäyttelijä, joka myös vetää useita rooleja. Liisa Vuori jää hieman mellastavien mieskollegoidensa varjoon, mutta Hemmon äitinä ja Sarah Youngina on kyllä ihan huikea. Muuntautumiskykyä tarvitaan, ja sitä löytyy.

Lahden versio oli myös hillitympi kuin muualla, ja nyt ei todellakaan nähdä paljasta pintaa edestä eikä takaa. Saunakohtauskin on toteutettu (sinällään kyllä mallikkaasti) varjokuvilla. En tiedä ollaanko Lahdessa siveämpiä (Kyrpä-Teron nimen taustaakaan ei kerrota, saatikka että Laktoosilerssin sohvalla suoritettaisiin mitään kolmenhengen käteenvetosessioita) vai mistä tämmöinen kiltteys johtuu. Lahdessa suositusiäksi on laitettu 14. Varmaan aika passeli.

Pasi was here on oikeasti hieno näytelmä, jossa on paljon eri tasoja. Meille vanhemmille se tarjoaa herkkua nostalgiannälkään, ja nuoremmille taas yhdenlaisen katsauksen millaista elämä saattaa olla. Kaikki me silti olemme olleet lapsia ja nuoria joskus, ja ihastumiset, kiusaamiset, ja eletty elämä on sinällään tuttua. Että sikäli samaistusmispintaa on kaikille. Näytelmä on paikoitellen aika rankkakin katsoa, siinä on niin paljon koskettavia, vaikeita ja kipeitäkin asioita, mutta lämmin huumori on kaiken taustalla. Nuutinen kirjoittaa jotenkin ihmisläheisesti.

Itse ainakin tulen katsomaan uudelleen, koska Pasi was here on rakentanut pienen pesän sydämeeni.



Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Puhallus / Lahden kaupunginteatteri 19.10.2018

Tommi Kainulainen ja koko työryhmä on tehnyt Lahden kaupunginteatterin kanssa kulttuuriteon. Ja ehkäpä myös kulttiteon. Nimittäin tuonut vanhan leffaklassikon esimmäistä kertaa Suomen teatterilavoille. Puhallus oli aikoinaan valtava menestys valkokankailla, voittaen mm. 7 Oscariakin. Tuttu tunnusmelodia (Scott Joplinin The Entertainer) vie välittömästi ajatukset 1930-luvun Chicagoon ja Paul Newmanin & Robert Redfordin tähdittämään veijarikomediaan. Ellet ole leffaa nähnyt niin nyt kipin kapin katsomaan.

Katsomaan voisit mennä myös näytelmää Lahteen. Se on nimittäin kutkuttavan viihdyttävä ja visuaalisesti todella näyttävä. Eikä tarvitse olla elokuvaa nähnyt, kyllä tämä tarina avautuu muutenkin. Pikkurikollisjoukko puuhaa monenlaisia kupruja ja vedätyksiä että saisi rahaa huijattua ja samalla pitää toki pakoilla virkavaltaa. Lopulta tulee aika suorittaa kunnon iso keikka ja putsata ketku Lonnegan kertakaikkisen totaalisesti. Ja kun uhkapeli tuntuu olevan herran ainoita paheita, niin sitä sitten ja kunnolla. Monta monituista juonenkäännettä ja kikkailua nähdään, ja välillä pitää istua ihan penkin reunamilla kun läheltä piti -tilanteita on niin paljon. Ja takaa-ajoja!

Juonesta ei voi kauheasti enempää paljastaa, ettei vaan mene lipsauttamaan mitään liikaa. Kannattaa itse käydä katsomassa. Kainulainen on suomentanut tekstin herkullisesti ja hieman vanhahtavien sanojen käyttö välillä vie ajatukset sinne 30-luvulle hyvin. Pekka Korpiniitty on suunnitellut upean lavastuksen, jossa lavan keskellä oleva ruosteinen lieriö avautuu näppärästi vedonlyöntitoimistoksi. Vähän ankeaa ja tehdasmaista, mutta todella hienoa katsottavaa. Ja hieno junavaunu siirtyvine väliseinineen ja pyörivine pelipöytälavoineen! Lavaa ja kaikkia lavastuselementtejä hyödynnetään ohjauksessa hienosti.

Kari Laukkasen valosuunnittelu luo tummia varjoja Chigagon yöhön. Upeat varjokuva-ampumiset esimerkiksi. Muikeista äänistä kiitos Tatu Virtamolle - juna ihan oikeasti tuntui kulkevan näyttämön kupeessa. Ulla-Maija Peltolan mainio vaatesuunnittelu liituraitapukuineen, ruutuhousuineen ja hattuineen on piste iin päälle tunnelman luomiseksi. Bongailin myös upeita kenkiä.

Näyttelijäjoukko on ensiluokkaisen loistava. Lonneganin roolissa synkistelee Aki Raiskio, aivan hykerryttävällä tavalla. Hyvin cool ja uhkaava. Ja sitten on rakastettava roistokaksikko Hooker (Tomi Enbuska) ja Gondorff (Tapani Kalliomäki). Siinä missä Hooker on naisiin menevä, kärsimätön ja hieman naiivin oloinen, niin Gondorff on konkarina porukan aivot ja ideanikkari. Velmuileva Kalliomäki on elementissään ja katsomossa saa hykerrellä ilosta tätä katsoessaan. Gondorffin rooli sopii Kalliomäelle kuin nakutettu. Ja se hinkuva yskänauru! Minut hurmasi myös laskentanero Mottola eli Jari-Pekka Rautiainen (taas kerran), ihanassa ruutupuvussaan. Mikko Jurkka on sopivan luihuinen poliisi joka koittaa saada konnat kuriin.

Puhallus on aika äijäilyesitys, jossa naisille ei ole kauheasti tilaa. Lumikki Väinämö, Mari Naumala, Laura Huhtamaa, Raisa Vattulainen, Anna-Sofia Tuominen ja Roosa Vilén kyllä pistävät parastaan, mutta miesten näytelmä tämä on.

Pakko kehua vielä myös sokeana katumuusikkona esiintynyttä Martti Peippoa, joka tarjoili muutamia hykerryttäviä musiikkinumeroita (Vippaa mulle viitonen!). Hän toimii muutenkin aktiivisessa osassa, varoitellen ja suojellen porukkaa. Ihana pieni, mutta tärkeä, rooli.

Katsojan sympatiat ovat rosmojen puolella, ja poliiseista on tehty "vihollisia". Toisaalta, nämä roistot eivät tunnu roistoilta lainkaan, sen verran sympaattisia he ovat. Huijareita joo, ja kyllähän tässä ruumiitakin tulee. Mutta ei tämä ole mikään verinen rikosdraama. Tarina kulkee juohevasti, ja vähän ihmissuhdejuttujakin siellä kaiken filuritoiminnan keskelläkin nähdään.

Puhallus on oiva näytelmä siitä miten pikkuhiljaa väsyttämällä saadaan kaveri tarttumaan syöttiin ja sitten vaan vedetään saalis perille. "Kosto on idiootteja varten" todetaan - mutta kyllä se maistuu suloiselta silti. Mahdottoman viihdyttävä ilta - kiitos koko työryhmälle.


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tuhkimo / Lahden kaupunginteatteri 11.10.2018

Lastennäytelmä.

Arkipäivänäytös.

Sali täynnä koululaisia.

Uhka vai mahdollisuus?


No tässäkin tapauksessa taas mahdollisuus! Sillä niin hauskaa meillä muutamalla aikuiskatsojalla oli Lahden kaupunginteatterin Tuhkimon parissa. Kyllä aikuinenkin voi ja saa (ja pystyy) katsoa klassikkosatuja, kun ne on tulkittu näin hersyvästi kuin Olka Horilan sovittamassa ja ohjaamassa Topeliuksen klassikkosadussa. Tai vanha eurooppalainen kansansatuhan tämä on, mutta Topelius vaan muokkasi siitä oman versionsa, kuten Horila tekee nyt. Tekstiä on ihanasti tuoreistettu ja meno on paikoitellen ihan hulvatonta. Tuttuja elementtejä on mukana, mutta paljon on myös jäänyt pois ja tullut uutta tilalle. Silti koko juoni tuntuu siltä että "näinhän sen kuuluisi ollakin". Ei ole vain yhtä oikeaa versioita vaan myriadeja muunnelmia.

Ja olenpas iloinen että tämän muunnelman näin! Raikasta ja hauskaa, ja olihan siellä se komea prinssi (Teemu Palosaari) ja kaunis prinsessa (Liisa Vuori), jotka lopulta saavat toisensa. Muutaman mutkan ja kommelluksen kautta tosin, ja pienellä taikavoimallakin ryyditettynä. Joskus tosin olisi kiva nähdä se käsiohjelmassakin mainittu skandinaavinen muunnelma missä päähenkilö Tuhkimus onkin poika, joka saa prinsessan puolisokseen. Tai jospa joku tekisi ihan oman version missä prinsessa saa omakseen kauniin Tuhkimon? Ei se lapsikatsojille olisi enää mikään juttu. Sitä odotellessa...

Videolla voi katsoa miten JP Rautiaisesta tulee Superba

Tässä Tuhkimossa on tottakai ne kaksi ilkeää sisarpuolta; Superba (Jari-Pekka Rautiainen) ja Toora (Tapani Kalliomäki). Rasittavia ja ah niin huvittavia bimboja, joista Toora on vielä aika tyhmäkin. Molemmat niin hersyviä hahmoja, joita katsellessa ei voi kun kihertää. Kaikki mahdolliset kliseet on näyttelijät ottaneet käyttöönsä loihtiessaan itsestään siskopuolia. Voi sitä silmien pyörittelyä ja nasaalisia äännähdyksiä! Varsinkin Tooran runomitassa puhuminen (sehän on niin hienoa!), tai ainakin sen yrittäminen, on hillitöntä. Sisarusten suoltamat solvaukset Tuhkimolle saavat hymynkareen huulille, ja pieruhuumori vetoaa myös lapsiin.

      

Tässä juonessa juju on se että sisarukset uskottelevat kaikille olevansa maanpaossa eläviä ja syrjäytettyjä Burgundin prinsessoja, vaikka totuushan on ihan toinen. Näitä riiviösisaruksia kaitsee ja kannustaa mustiin puettu kopea vanhapiikatädin oloinen palvelijatar Trilla (Aki Raiskio). Hieman erilainen roolityö kuin Jukolan Jussi tässä viimeksi Lahdessa... Toki on Kalliomäen Tapsakin aika erilainen kuin Akseli Koskela! On aina virkistävää nähdä näitä vakavia draamarooleja normaalisti tekeviä näyttelijöitä heittäytymässä ihan toisenlaiseen maailmaan. Lapsillekin voi tehdä hyvää teatteria loistavilla näyttelijöillä. Ehkä tämä on tekijöillekin kivaa vaihtelua.

      

Liisa Vuori on hurmaava ja viaton Tuhkimo. Puhdassydäminen ja rehellinen tyttö on todellinen satuhahmo, sillä eihän näin täydellisiä tyttöjä ole olemassakaan. Silti hän on niin inhimillinen että voi sanoa vihaavansa siskopuoliaan. Tosin pienet kiukustumislipsaukset käyvät kohtaloikkaiksi kun otetaan Hanhimuorin (Anna Pitkämäki) taiat kehiin... Teemu Palosaari on kyllä ihan ulkoisestikin ihan prinssimäinen, ja Hildebert on hieman kuriton ja kankeita kaavoja karttava prinssi. Velvollisuuksia on, ja niiltä prinssi pakenee luontoon, pois paapovia hovinarrejaan Puppaa (Mari Naumala) ja Pippaa (Henri Tuominen). Hildebertiä ja Tuhkimoa yhdistää se että kaikki tuntuvat määräilevän ja komentelevan. Onneksi keinot on keksitty! Pariskunnan laulu ja tanssi yläilmoissa imaisee koko esityksen korkeisiin sfääreihin ja vie katsojat leijumaan mukanaan.

Riikka Aurasmaa on päästänyt sisäisen lapsensa irti pukusuunnittelussa, erityisesti sisarpuolen värikkäitä ja mielikuvituksen rajoja rikkovia asuja suunnitellessaan. Pukujen vaihdot käyvät kuin taikuutta olisi ilmassa (varsinkin kun Tuhkimo vaihtaa nuhruisesta mekostaan juhlakolttuun!!). Väliajalla ihailin teatterin aulassa pukujen luonnoksia, ja Aurasmaan mietteitä Tuhkimon vaatteista: Topeliuksen henkeä kunnioittaen mukaan tulivat eläinhahmot, tai ihmisten eläimelliset piirteet. Ja jotenkin vahvasti juuri Tuhkimon kautta tulivat Rudolf Koivun satukirjakuvitukset idean kuvastoksi. Ja ilkeiden sisarpuolten vaateparsista Aurasmaa sanoo: Toora ja Superba ovatkin omasta mielestään supermalleja tylleissään ja korseteissaan, he rakentavat identiteettiään pelkän ulkoisen kautta.

Annukka Pykäläisen oivaltava lavastus hyödyntää taulunkehyksiä isommassa ja pienemmässä mittakaavassa kerrassaan riemullisesti. Ne asettivat hienoja raameja ihmisille ja kohtauksille. Miten hieno idea!

Tykkäsin myös tosi paljon pienestä varjoteatteripätkästä! Ja mukavaa pienille katsojille oli olla päättämässä prinssin morsianvalinnoista. Taisivat prinsessaehdokkaat olla varsin tuttuja monelle... Ja pidin kovasti myös siitä miten satu tuodaankin todeksi, tai siis, miten katsojille avataan sitäkin että tämä on näytelmä, ja nämä ovat näyttelijöitä!

Paperinuken (joko prinssin tai prinsessan) sisältämä käsiohjelma oli kiva idea. Ainoa vaan että piti niitä sitten hankkia toinenkin, että saan askarreltua itselleni oman Teemu Palosaari-paperinuken. Koska pitää ehjä käsiohjelmakin olla ihmisellä.

   

 Ja esityksen lopuksi pääsin Superban kainaloon!

Tuhkimon sanoma on universaali ja moderni: älä yritä olla jotain muuta kuin oma itsesi. Sinä olet sinä. Esitys on yhtäaikaa anarkistinen ja perinteinen, joka viihdyttää yhtälailla lapsia kuin aikuisiakin. Kaikille kiireisille ihmisille tämä on hyvä irtiotto arjesta; eskapismia prinsessasatuihin, joissa paha saa palkkansa ja loppukin on kaunis ja onnellinen. Esityksiä on niin päivisin kuin iltaisinkin, aina ensi vuoden huhtikuulle!


Esityskuvien copyright Aki Loponen, muut kuvat omia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Täällä Pohjantähden alla - Mäensyrjäkansan kärsimystie / Lahden kaupunginteatteri 5.12.2017

Sinällään nämä Lahden kaupunginteatterin nimivalinnat kahtia jaetulle Linnan romaanitrilogiasta dramatisoiduille näytelmille ovat hienot - mutta kamalan pitkät! Kakkososa Mäensyrjäkansan kärsimystie jatkaa siitä mihin edellinen (Kuu on torpparin aurinko) jäi. Kannattaa muuten käydä lukaisemassa se ensin, ja tämä sitten siihen jatkoksi.

Nyt ovat sitten Koskelan Jussin ylöskaivetut kannot laskeutuneet alas katosta. Keskellä suota seisoo urkuharmooni.

Sisällissota on ohi ja sen seurauksia käydään läpi. Ihmiset vaeltavat näyttämön poikki; meno on monellakin tapaa raskasta. Nauhalta luetaan nimiä. Ja raskaammaksi vielä, muuttuu kun oikeudenkäynnit alkavat. Ja teloitukset. Onneksi istun nyt taaempana enkä suoraan näyttelijöiden nenän alla, ettei vollottamiseni häiritse esitystä. Toistuvat pakkoliikkeet valtaavat esiintyjät.

Teloitusten lisäksi punapäällikön perheitäkin rangaistaan. Koskelan Elinakin (Liisa Loponen) luuttuaa työväntalon lattiaa. Sillä välin Koskelan Akseli (Tapani Kalliomäki) ja muut hytisevät alusvaatteissaan vankileirillä. Ja minä itken katsomossa.

Nyt ahdistaa ja surettaa ja tuntuu pahalta. Vihaan näitä valkoisten edustajia, jotka päättävät erilaisten lehmänkauppojen avulla kuka saa jäädä henkiin ja kuka ei, samalla kun "kusevat" katsomoon (olipas hyvä että istuin taaempana tällä kertaa!). Aargh! Vihaan sitä miten ihmisiä kohdeltiin. Nöyryytettiin. Kyllä, suuria tunteita niin lavalla kuin katsomossakin! Pahoja tekoja ja pahoja ihmisiä oli kummallakin puolella, ja se tuodaan tässä kyllä hyvin esiin.

Mutta on tässäkin hauskoja hetkiä. Vaikka kyllä se sotien välinen aika oli rankkaa ja Suomen jälleenrakentaminen näkyy Pentinkulmallakin, niin arki jatkuu, elämä voittaa ja muita positiivisia kliseitä. Kylälle tulee uusia tuulia mm. terveysintoilevan ja rautakankimaisen ryhdikkään opettaja Rautajärven (Jarkko Miettinen) muodossa. Myös hurmahenkinen papinrouva Ellen Salpakari (Laura Huhtamaa) on isommassa osassa tässä kakkososassa; kiihkeästi kommunisteja vihaten. Tämän poika Ilmari (Jarkko Laine) on sotasankari, jääkäri ja valkoisten päälliköitä, ja siten äitinsä palvoma. Näiden kahden suhde on jotenkin epämiellyttävä, ja kumpikin näyttelijä tekee hienoa työtä.

Koskelan Jussin kuoltua tämän lapiot siirtyvät Akselille, ja pikkuhiljaa tämä muuttuu fyysisesti enemmän ja enemmän isänsä kaltaiseksi mieheksi. Kumaraksi ja jurottavaksi. Sota ja vankileiri jättävät jälkensä. Ja seuraava sota ei ainakaan paranna tilannetta.

Yksi koskettavampia hetkiä on se kun Salpakari tulee pyytämään anteeksi Koskelan Vilholta (Mikko Pörhölä) ja teloitettujen punavankien hautapaikka raivataan ja siunataan. Nyyh ja niisk.

Kyllä mä hattua nostan koko Lahden kaupunginteatterin väelle. Iso voimainponnistus, ja kunnialla siitä selvitään. Uskon kyllä silti hyvin, että kaikki katsojat eivät varauksetta ole tykänneet. Vaikka tässä on paljon vanhaa eli sitä tuttua ja turvallista, niin onhan tämä kuitenkin aika modernia. Eli ne jotka haluavat nähdä perinteistä tulkintaa saattavat pettyä. Mutta jos lähtee avoimin mielin ja sillä asenteella, että klassikkojakin voidaan tuoreistaa, niin ei varmaan tarvitse pettyä. Minäkin alun äimistelyn jälkeen tempauduin kyllä kunnolla mukaan teatterin taikapiiriin.

Teatterin aulassa on muuten näytelmän lavastussuunnittelijan Minna Välimäen karsikkoteos, mihin sai solmia erivärisiä kangassuikaleita esityksen jälkeen. Niiden värikoodien mukaan mitkä olivat omat tunteet. Minä laitoin kaksi, siinä näytelmien välillä, ja samat tunnelmat ne oli molempien jälkeen. Ehkä mustan ja valkoisenkin olisi vielä voinut lisätä.

Onneksi nämä näytelmät jatkuvat toukokuulle 2018 asti, eli hyvin on aikaa mennä vielä katsomaan. Kumpaakaan ei kannata jättää väliin. Oli toki aika intensiivinen kokemus katsoa molemmat peräkanaa, mutta minä en olisi halunnut pitää viikkokausia niiden välissäkään. Kun oli kerran siihen Pentinkulman maailmaan tullut imaistuksi mukaan, niin siellä halusi pysyä.

Menkää katsomaan, mutta menkää avoimin mielin. Kiitos Lahden kaupunginteatteri!

Esityskuvien copyright Robert Seger, muut omia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Täällä Pohjantähden alla - Kuu on torpparin aurinko / Lahden kaupunginteatteri 5.12.2017

Lahden kaupunginteatteri osallistuu Suomi100-teemavuoteen tuomalla näyttämölle todellisen suomiklassikon eli Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla romaanitrilogian. Tällä kertaa kahteen liki kolmetuntiseen esitykseen sovitettuna. Edellisen kerran tätä vedettiin Lahdessa vuosina 1988-1991 massiivisena produktiona, joka kesti 6-7 tuntia. Kävin sen katsomassa 1990, ja muistaakseni oli hyvin perinteinen tulkinta.

No nyt ei ole perinteinen, kaikkea muuta! Ari-Pekka Lahti on dramatisoinut ja modernisoinut ja muokannut tekstiä reippaalla kädellä. Ohjaaja Juha Malmivaara on sitten taas tuoreistanut tämän hyvinkin moderniksi ja vauhdikkaaksi esitykseksi. Liike edellä mennään moneen. Näin ollen koreografi Panu Varstala on todella isossa osassa esityksen luomisessa. Nämä esiintyjät kieppuvat, tanssivat ja liikkuvat lavalla hengästyttävän paljon.

Alussa nähdään valtava näyttämö täynnä erimallisia puutuoleja, vaatemyttyineen ja kenkineen. Pikkuhiljaa näyttelijät saapuvat lavalle, kukin omalle tuolilleen, ja pukevat päälleen. Hyvin perinteiset asut pukevatkin. Pirjo Liiri-Majavan pukusuunnittelu on kyllä kaunista katseltavaa. Siinä katselevat toisiaan, kuin arkaillen ja empien että mitä noille katsojille kertoisi. Yksitellen puhuvat, verkkaan ja selostaen. Mutta sitten alkaa meno! Ensimmäiset 10 minuuttia vaan tuijotan hieman hölmistyneenä.

Oma näköalani eturivin keskellä.

Ensimmäinen osa on alaotsikoltaan Kuu on torpparin aurinko. Ensi-ilta oli jo 5.10., mutta koska halusin nähdä kummankin osan samana päivänä, niin itsenäisyyspäivän aatto oli ensimmäinen joka niistä tuplapäivistä sopi omaan allakkaani. Olihan siinä istumista, mutta kyllä kannatti! Varsinkin kun sain kaksi hyvin erilaista näkökulmaa. Ensimmäisen osan katsoin eturivin keskeltä, ja siinä todellakin tunsi olevansa keskellä tapahtumia. Toisen osan sitten taaempaa, jostain riviltä 12 eli sieltä sai taas hyvän kokonaiskuvan.

Ensimmäinen osa käsittää Koskelan Jussin suonraivaukset ja perheen kasvun, sekä myös poikiensa eloa ja oloa, myös Akselin perheen perustamisen. Perustetaan T.Y. Riento, ja talkoillaan. Suomi itsenäistyy. Näytelmä loppuu vuoden 1918 katkeriin tapahtumiin. Paljon on iloa ja menoa, mutta myös valtavan traagisia ja koskettavia tapahtumia. Laurilan perheen häätö suututtaa ja surettaa, ja Koskelan poikien sisällissotaan lähtö koskettaa syvältä.

Minna Välimäen lavastus on samalla massiivinen ja aika pelkistetty. Etuosan sivuilla raakalautaiset seinät, joita käytetään paljon talojen sisäelementteinä ja muina. Takaosassa suo ja sen katosta paksuilla kettingeillä roikkuvat isot kantojuurakot; nuo Koskelan Jussin ylös suosta raivaamat. Kari Laukkasen valosuunnittelu tukee hienosti lavastusta ja tapahtumia. Niitä punaisia valoja käytetään hienosti tehosteina.

Esitys on aika mahtipontinen ja massiivinen ja vaikka ne päähenkilöt hieman ehkä korostuvatkin tarinassa, niin vahvasti tämä on ensemble-esitys. Tätä teosta ei kovin pienimuotoisesti kai voisi oikein toteuttaakaan. Silti suvantokohtia on, ja hahmoille annetaan myös tilaa kasvaa ja kehittyä. Tosin aika moni jäi tässä pyörityksessä hieman pienempään osaan. Lahden kaupunginteatterin koko henkilökunta on mukana, useimmat monissa eri rooleissa. Sen lisäksi vierailemassa on vielä Jarkko Lahti kahdessa isossa roolissa (Ilmari Salpakarina ja punapäällikkö Hellberginä). Kaksi hyvin erilaista hahmoa ja täysin vastakkaisia kantoja edustavina. Lahti puhaltaa kumpaankin juuri sopivan hengen ja palon ja intensiteetin! Hellberg on aika hyytävä.

Tähän väliin pakko kehua Hannu Kellan säveltämää musiikkia, jota esittävät säveltäjä itse sekä Martti Peippo. Muusikot istuvat muuhun väkeen hienosti, ja putkahtelevat esille milloin mistäkin kohtaa lavaa ja lavasteita. Oman musiikin lisäksi teoksessa kuullaan paljon muutakin musiikkia, jotka eivät ensiarvelulla sopisi tämmöiseen. Mutta musiikkivalinnat ovatkin ihan loistavia! Jotenkin ne istuvat kuin nenä päähän tämän kyläyhteisön tapahtumiin, niin suruisempiin kuin hilpeämpiinkin. Kiitos siitä että käsiohjelmasta löytyy säveltäjälista (vaikkakin kappalekohtainen olisi ollut vielä parempi).

Tapani Kalliomäki tekee myös oivallisen roolisuorituksen Akseli Koskelana. Jäyhä mutta äkkiä tulistuva, vakaa ja riiauspuuhissaan liikuttavan kömpelö Akselinsa muistuttaa minua hetkisesti turkkalaisesta koulukunnasta, vaikka Kalliomäki on valmistunut näyttelijäksi paljon Turkan aikojen jälkeen. Aki Raiskio on erinomaisen loistava Koskelan Jussina. Aluksi suoraselkäinen mies painuu tarinan edetessä enemmän ja enemmän kumaraan, ja muuttuu vanhaksi mieheksi silmiemme edessä. Jussin kaksi (symbolista) lapiota on mukana monessa kohtaa. Mikko Pörhölä oli koskettava räätäli Adolf Halme.

Palosaaren Teemu on yleensä aina ihan parasta lavalla, mutta tämän kepeästi tanssahteleva kirkkoherra Lauri Salpakarinsa ei nyt ihan säväyttänyt. Toisaalta tässsä tulkinnassa oivalsin hyvin kirkkoherran selkärangattomuuden ja jatkuvasti toisten selän taakse piiloutumisen. Mutta minusta kirkonmiehelle ei sopinut moinen koikkelehtiminen. Josta pääsemmekin takaisin aiheeseen tanssi ja koreografiat. Kuten jo alussa totesinkin sitä on paljon. Panu Varstalan ohjauksessa koko ensemble liikkuu. Ihan kaikkea liikekieltä ja kuvioita en ymmärtänyt, mutta hetkittäin se oli tosi sopivaa ja kaunista. Esimerkiksi Akselin synty oli sellaista kohkaamista että. Välillä meinaa katsomossakin tulla hiki.

Vahvoja naisiakin lavalla nähdään. Lumikki Väinämön Koskelan Alma kestää ja kärsii. On riipaisevaa katsoa miten Alma kärsii, ensin omien poikien ja myöhemmin Akselin poikien sotaan katoamiset. Liisa Loponen on naapurin Elina, joka yhdessä Alman kanssa pitää Koskelan taloa pystyssä. Monesti Elina on paljon isommassakin roolissa kun tässä lahtelaisten versiossa. Leppäsen Aune (näkemässäni esityksessä Anna Pitkämäki tuurasi Maiju Saarista) on hersyvä rooli ja siitä otetaan kaikki irti. Taas kerran upea roolityö Pitkämäeltä! Koko Leppäsen perhe on kyllä aikamoinen. Myös miestään seksillä kiristävä Ellen Salpakari (Laura Huhtamaa) oli aikamoinen riivinrauta. Oliko tässä Salpakarien liitossa hieman Macbethien perhe-elämää suomalaisidyllissä; miten lepsuhkon miehen takana on voimakastahtoinen ja kunnianhimoinen, suorastaan ahne, nainen?

Hieman pienemmissä rooleissa nähtiin myös tasaisen hienoja suorituksia. Hiski Grönstrandin Laurilan Anttoo oli juureva junttura ja Mikko Jurkan esittämä Paroni jääräpäinen jästi, joka ei vaan oivalla että maailma muuttuu. Sitten oli Jari-Pekka Rautiainen, jolta sujui niin Aleksi Koskelan, Oskari Kivivuoren, Preeti Leppäsen, Uuno Laurilan kuin Edvard Salinin roolitkin. Mutta ehkä yksi parhaista tyypeistä lavalla oli Paavo Kääriäinen! Välillä tuntui kuin nuori mies olisi varastanut koko show'n! Koskelan Aku, Leppäsen Valenti (lausumassa runoaan!), Laurilan mielipuoli poika, Susi-Kustaa, Poku-hevonen sekä loistava kurki näytelmän alussa ja lopussa. Aivan upeita suorituksia!

Tykkäsin kovasti ohjaajan tavasta leikata kohtauksesta toiseen. Nopeita, ja hyvin ajoitettuja. Samoin näyttelijät muuntuvat toisiksi kuin salavitiä ja sulavasti. Välillä esityksen tahti on kyllä hengästyttävän nopea.

Tämä on kyllä sellainen näytelmäpari mitkä pitäisi nähdä uudelleen. Koska lavalla tapahtui kokoajan kaikkea ja hieman ehkä jo liiankin yltäkylläisesti, niin aivoni eivät kyenneet ottamaan kaikkea vastaan, saatikka käsittelemään. Monia juttuja putkahteli mieleen myöhemmin. Mutta monia jäi varmaan oivaltamatta ja huomaamattakin. Symboliikkaa oli paljon, ja varmasti iso osa niistäkin jäi oivaltamatta. Tykkäsin, hämmennyin, hurmaannuin, liikutuin. Tämä on niitä näytelmiä minkä kanssa on helppo lipsahtaa pateettiselle linjalle, mutta lahtelaiset eivät tähän onneksi sorru (paitsi hetkittäin ehkä). Huumoria on mukana paljon, mutta eihän tämä mikään komedia kuitenkaan ole. Mutta väkisinkin monessa kohtaa suupielet nousevat ylöspäin (vaikkapa Akselin ja Leppäsen Aunen saunapanokohtaus, kun lauteet ryskäävät).

Näytelmä loppuu draamaattisesti kevään 1918 tapahtumiin. Katosta putoaa iso joukko kenkiä lavalle ja välittömästi mieleeni tulevat toisen maailmansodan keskitysleirien kenkäkasat. Metalliväliverkko lasketaan takaisin lavalle, täynnä vaatteita. Punavankien leirit, pakolaiskaravaanit, ja tappiomieliala. Sota on päättynyt, itsenäisyys saatu, mutta mihin hintaan. Paavo Kääriäisen kurki jää pasteeraamaan lavalle. Itselläni on itku kurkussa ja sydän sykkyrällä. Vaikka tapahtumat ovatkin tuttuja niin aina tämä koskettaa kovasti.



Esityskuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.