Haapajärven Elvis / Lahden kaupunginteatteri 13.3.2026

En ole mikään true crime -genren ystävä, en lainkaan. Dekkareista tykkään, mutta ei kiinnosta yhtään lukea kotimaisten (saatikka ulkomaisten) huumehemmojen, korruptoituneiden poliisien tai minkään valtakunnan rikollisten toiminnasta. Skippaan tämmöiset uutisoinnitkin useimmiten. Näin ollen minulta on kokonaan mennyt ohi 90-luvun kuohuttava uutinen Haapajärveltä. Katariina Vuori kuvailee koko jutun kirjassaan Erään tapon tarina, ja sen pohjalta ohjaaja Lauri Maijala on tämän näytelmän Haapajärven Elvis kirjoittanut. 

Koska mukana ovat Lahden kaupunginteatterin suosikkinäyttelijäni, ja koska ohjaaja on Lauri Maijala, niin päätin lähteä kurkkaamaan suomalaista true crime -näytelmää. 

Vaikka eihän Haapajärven Elvis sellainen ole, ainakaan kokonaan. Sen sijaan se on inhimillinen, jos kohta todella synkeä, tarina yhdestä perheestä ja sen tragediasta. Perheväkivallasta pienellä paikkakunnalla. Asiasta jonka kaikki tietävät, mutta mihin kukaan ei puutu. Kunnes yksi puuttuu, lopullisin seurauksin.  

Lauri Maijala on kirjoittanut ja ohjannut huikean hienon näytelmän. Koska en tiennyt tarinaa, istuin penkin reunaa puristaen koko esityksen ajan. Jännite oli käsin kosketeltavaa. Ruuvi kiristyi ja kiristyi, ja kauhulla odotin miten tilanne päättyy. Kuten arvata saattaa, eihän se hyvin voi päättyä.

 

Asko (Vilma Kinnunen) on pieni poika, jolla on äiti Ulla (Anna Pitkämäki) ja isä Esko (Tapani Kalliomäki). Vanhemmat ovat päätyneet yhteen varsin nuorina, ja liitto on ollut alusta asti myrskyisä. Isälle on maistunut niin viina kuin muutkin päihteet ja tämän vankilakierre rytmittää perheen arkea. Kun isä on vankilassa on elämä kotona suht normaalia. Asko leikkii parhaan ja ainoan kaverinsa Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen) kanssa, käy koulua, puuhailee äidin mukana, ja sellaista tavallista. Kimmon kanssa seikkaillaan, pelataan Afrikan tähteä (Kimmo ei ole kovin reilu pankkiiri muuten) ja lasketaan liukurilla.

Mutta kun isä on kotona on jännite jatkuvasti läsnä. Mies istuu kauhtuneessa nojatuolissa ja kyttää pistävin silmin kaikkea. Istuu hiljaa ja tarkkailee. Ja hiiltyy. Turpaan tulee herkästi. 

 

Asko pakenee huutoa ja lyöntejä musiikin maailmaan. Elvis (Teemu Palosaari) laulaa vain hänelle ja vie pois perhehelvetistä. Päivisin poika nukkuu koulussa luokan perälle tuodun patjan päällä, mikä toki herättää närää luokkakavereissa. Kiltti ja nössykkä opettaja (Aki Raiskio) ymmärtää ja säälii, mutta ei tee mitään. Kuten ei kukaan muukaan. On muuten kiinnostavaa että sama opettaja on ollut aikoinaan myös Eskolla. Ehkä hän koittaa hyvittää asioita Askon erikoiskohtelulla. Myös poliisi vaikuttaa olevan aika kädetön, vaikka sekä Ulla että Helvi ovat tehneet lukuisia ilmoituksia Eskon väkivaltaisuudesta.

Askon lähipiiriin kuuluu myös ihana äidinäiti Helvi (Lumikki Väinämö), ja täti Leena (Liisa Vuori) miehineen (JP Rautiainen) jotka hössöttävät, mutta tyytyvät vetämään tupakkaa pastellivärisissä neuleissaan. Eskon veli Mika (Jori Halttunen) on samanlainen hanttapuli kuin Eskokin, ja juopporemmiin kuuluu mm. mainio (joskin säälittävä) Puujalka-Vesku (Aki Raiskio).

 

Tarina etenee kuten arvata saattaa. Väkivalta kotona pahenee, ja Askon kasvaessa lyönnit kohdistuvat myös häneen. Sellaista normaalia pikkupojan arkea sävyttää jatkuva varpaillaan olo. Asiat eskaloituvat tappoon, ja koko yhteisö huokaa helpotuksesta. Katsojakin. 

On ihanaa saada kuulla miten näille ihmisille oikeasti kävi. Että Asko on tänä päivänä aikuinen mies, jolla on oma perhe ja bändi (aiemmin hän oli myös Elvis-imitaattori!) ja asiat hyvin. Myös äiti ja mummo ovat hengissä ja hyvinvoivia.

      

Näyttelijät tekevät käsittämättömän hienoa työtä. Vilma Kinnunen on niin upea pienen herkän pojan roolissaan ettei ole tosikaan. Ainoa mikä pisti silmään oli liian sliipatut kulmakarvat. Mutta mikä roolityö! Myös Tapani Kalliomäen Esko on niin paha että pahuus suorastaan valuu katsomoon. Koko esitys alkaa hänen laulunumerollaan millä hän karismaattisesti hurmaa katsojat. Mutta sitten kun hän on paha, hän on todella paha ja minä en todellakaan haluaisi kohdata tätä miestä pimeällä kujalla enkä missään muuallakaan. Painajaismaista kamaa. Mutta ihan huikeaa näyttelemistä. 

Myös Anna Pitkämäen Ulla on liikuttava. Hän kyllä eroaa ja koittaa päästä eroon Eskosta, mutta Eskostapa ei niin vaan eroon pääse. Mies piinaa koko perhettä vuosikausia eron jälkeenkin. Teemu Palosaaren Elvis on varsin katu-uskottava! Pakko mainita myös bingoemäntä Helena (Liisa Vuori) joka on aikas rääväsuinen. Helvi-mummon monologi poliisikuulustelussa menee suoraan sydämeen, Lumikki Väinämö tekee tässä koskettavaa työtä. Monologia korostaa taustan hiljaisuus, ei ole muuta kuin Helvin hiljaisella äänellä kerrottu puhe.

 

Lauri Maijala on tehnyt myös lavastuksen. Varsin vaatimaton koti räsymattoineen ja aavistuksen nukkavieruine huonekaluineen. Taustalla moninaiset verhokankaat. Ainoa normaalista poikkeava asia on Askon Elvis-nurkkaus. Tiina Hauta-ahon puvustus on upea, kasarin tuulipukuestetiikkaa ja kamalia logocollegepaitoja. Nämä ihmiset ovat tavallisia tyyppejä, käyvät porukalla bingossa ja saunovat. Ottavat saunakaljan tai pari. Ja sitten suljettujen ovien takana hakataan perhe.

Kati Kerosen naamiointi on myös hienoa, peruukit ajanmukaiset ja muutenkin. Jouni Nykoppin valot ja Jukka Vierimaan äänet sopivat kokonaisuuteen. Studionäyttämö on pieni ja katsojat istuvat kahdella puolella esiintyjiä. Näin ollen esitys tulee ihan iholle. 

Erityismaininta Pohjois-Pohjanmaan murteen tavoittamisesta kaikille näyttelijöille.

 

Vaikka esitys on fiktiota, se perustuu tositapahtumiin. Ja kymmeniin, satoihin, tuhansiin vastaaviin kaltaisiinsa tarinoihin. Useimmiten ne varmasti päättyvät toisin eli perheen äidin kuolemaan. Vaikka aihe on näin vakava, niin esityksessä on mukana kasapäin lämpöä, huumoria ja muuta kevyempää. Haapajärven Elvistä on ilo katsoa vaikka aika raskas aihe onkin. Tämmöisiä näytelmiä varten teatteria tehdään. Kiiruhtakaa siis katsomaan kun vielä ennättää. 

 

Esityskuvien copyright Janne Vasama.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos JP! 

Kuninkaan puhe / Lahden kaupunginteatteri 3.2.2024

Aivan vahingossa vietinkin Lahdessa Tommi Kainulaisen teemaviikonloppua, sillä lauantai-illan esityksenä oli hänen ohjaamansa Kuninkaan puhe. Taas elokuvana tuttu, mutta edellisen päivän Tootsieen verrattuna pidin sekä elokuvasta että Kainulaisen tulkinnasta siitä. David Seidlerin näytelmä pohjaa siis elokuvaan ja noudattelee sitä aika uskollisesti, sikäli kuin oikein muistan. Mitäpä sitä hyvää muuttamaan, varsinkaan hyvää brittiepookkidraamaa. Tampereen työväen teatteri teki tästä myös erinomaisen version 10 vuotta sitten.

Näytelmä alkaa mahtipontisesti Brittien merivoimien suosimalla Rule Britannia -laululla ja heti ollaan asioiden ytimessä. Päähenkilöt esitellään katsojille näppärästi. Yskivä brittikuningas Yrjö V (Aki Raiskio) alkaa olla iäkäs, ja hänen impulsiivinen poikansa David (Joni Leponiemi) tulee jatkamaan pestiä. Mutta sitten David sattuu rakastumaan amerikkalaiseen "onnenonkijaan" Wallis Simpsoniin (Saara-Elina Partanen) eikä sovikaan kuninkaaksi. Onneksi on pikkuveli Bertie (Teemu Palosaari) joka voisi astua remmiin. Epäonneksi tämä kärsii änkytyksestä ja eihän se nyt sovi, koska puheiden pito on oleellinen osa kruunupäiden työnkuvaa. Varsinkin David kiusaa pikkuveljeään änkytyksestä ilkeästi. 

Onneksi Bertien tukena on vaimo Elisabeth (Laura Huhtamaa), joka lopulta hankkii eksentrisen puheterapeutin, kun kaikki muut keinot on jo kokeiltu. Tämä australialainen Lionel Logue (Tapani Kalliomäki) käyttää hieman epätavallisia hoitomenetelmiä, mutta viis siitä jos ne tuottavat tulosta. Loguen vaimo Myrtle (Krista Putkonen-Örn) haaveilee paluusta Australiaan, mutta matka viivästyy koska onhan nyt kruunun asiat tärkeämpiä.

Varsinaisesti näytelmä käsittelee työväenluokkaisen amatöörinäyttelijä Loguen ja tulevan kuninkaan suhdetta. Siihen kuuluu monenlaisia kahnauksia ja yhteenottoja, mutta myös edistymistä änkytyksen hallintaan. Kaiken taustalla kuplii Davidin ja Wallisin suhde ja sen nostattamat laineet niin kirkon kuin brittihallinnonkin riveissä. Sekä toki maailmanpolittinen tilanne. Kirkkoa näytelmässä edustaa kärttyisä ja luihuisa Canterburyn arkkipiispa Cosmo Lang (Jori Halttunen) ja hallintoa pääministeri Stanley Baldwin (Olli Paakkanen) ja valtiovarainministeri Churchill (Mikko Jurkka).

Tämä tositapahtumiin perustuva tarina on koskettava mutta myös hauska. Käänteitä riittää, ja jännitettävääkin. Saako David Walliksensa, ja joutuuko hän luopumaan kruunusta? Saako Logue parannettua Bertien änkytyksen? Brittihistorian ja -kuninkaallisten suurena ihailijana tämä oli varsinainen täsmäesitys minulle. Kainulainen ohjaa kauniisti, antaen kaikille tilaa, mutta toki tämä aikalailla kahden kauppa on. 

Milja Ahon lavastus on ihana! Sopivan majesteetillista ja pompöösiä kuninkaallisten tiloja ja Westminster Abbey pylväineen ja lasimaalauksineen. Vastakohtana lavan etuosasta nouseva Loguen vastaanotto mukavine nojatuoleineen ja pienoislennokkeineen. Mikrofonin suuri punainen silmä muuntuu änkyttävän silmissä jättiläismäiseksi ja sama kuvio toistuu takaseinän pyörylässä. Kuin Sauronin silmä se vaanii ja tuijottaa Bertietä.

Sitten on toki puvut, Riikka Aurasmaan käsialaa. Kuninkaallisilla on viimeisen päälle komeat asut ja Loguen parilla mukavan arkiset. Todella onnistunutta pukusuunnittelua.

Myös Jukka Vierimaan äänisuunnittelu on todella toimivaa. Kirkossa kaikuu, ja musiikit kuuluvat juuri sopivasti. Musiikkivalinnat ovat juuri piste iin päällä, Elgarin Nimrod, aah! On mielenkiintoista että Wallisille ei anneta ääntä lainkaan, ja hän ilmaisee itseään mm. tanssin keinoin. Saara-Elina Partanen on laatinut koreografiat, ja Wallis pyörähtelee näyttävästi Davidinsa kanssa. Myös Harri Peltosen valosuunnittelu on upeaa katsottavaa. Myös videot/projisoinnit ovat näyttävät. Lähikuvat änkyttävistä huulista heijastettuina takaseinään konkretisoivat ongelman.

Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia rooleissaan, mutta kyllä kaksikko Palosaari & Kalliomäki vievät potin. Bertie on jäyhä ja muodollinen, mutta pikkuhiljaa hänestä paljastuu uusia kerroksia. Logue on boheemi ja rento tyyppi, joka ei paljoa kuvia kumarra. Mutta hän on tavattoman tarkkanäköinen ja hyvä työssään. Miten tarkasti molemmat näyttelijät rakentavat roolinsa ja miten hienosti heidän hahmonsa heräävät eloon ja kehittyvät esityksen edetessä. Kuin tarkkaan koreografioitu ottelu missä kumpikin pistää parastaan. Nautinto katsoa. Kun Kalliomäki pistää hurmausvaihteen päälle pyörivät myös minun sukkani katsomossa. Bertien ja Lionelin bromance on ihanaa katsottavaa. 

Krista Putkonen-Örn oli myös pistämättömän taitava Myrtle Loguena. Yksi tärkeä rooli oli myös alati läsnä oleva, äänetön miespalvelija jota Eerik Kuronen hyvin tulkitsee. Aki Raiskiota on myös aina ilo nähdä lavalla, vaikka kuinka pienessä roolissa.

Näytelmä alkaa kuninkaan puheella ja siihen se myös päättyy. Välillä on kuljettu pitkä matka. Logue ei palauttanut ainoastaan puhekykyä vaan itsetunnon. Jotenkin koko toteutus oli hyvin koskettava ja inhimillisen lämmin. Kuninkaan puhe on erinomaista puhedraamaa kaikille hyvän näytelmän ystäville, ja erityisesti toki brittiasioista pitäville. Hieno näytelmä ja erinomainen versio.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tootsie / Lahden kaupunginteatteri 2.2.2024

Tommi Kainulainen ohjaa, joo kyllä kiinnostaa. Mutta omat muistikuvat 80-luvun alun Tootsie-leffasta olivat jotenkin tunkkaiset. Tai eivät siis muistikuvat ole, vaan muistan leffan jotenkin tunkkaisena (enkä pidä Dustin Hoffmanista). Sattuman oikusta ja aikataulusyistä päädyin sitten lopulta katsomaan tätä Robert Hornin käsikirjoittamaa ja David Yazbekin säveltämää musikaalikomedia Tootsieta Lahden kaupunginteatteriin. Olisi pitänyt ehkä uskoa muistikuviini ja jättää väliin, koska ei tämä nyt vakuuttava ollut. Tai oli siinä paljon ihan hyvääkin, mutta kokonaisuutena ei kuitenkaan iskenyt.

Päähenkilö Michael (Joel Mäkinen) on ärsyttävä pilkunviilajahenkinen musikaaliartisti, joka onnistuu riitaantumaan kaikkien työryhmien kanssa, eikä kukaan ohjaaja halua tehdä hänen kanssaan töitä. Naissuhteetkin menevät myttyyn. No kukapa tuollaisen mulkvistin kanssa haluaisi ollakaan. Sitten eräänä päivänä hän keksii kuningasidean ja päättää hakea töitä naiseksi pukeutuneena. Ja avot, heti tärppää. 

Naisroolissaan Dorothynä hän on empaattinen ja kiva, mutta ohjaajan työhön puuttumistaan ei saa lopetettua. Työn alla on jatko-osa Romeolle ja Julialle ja pikkuhiljaa Dorothy saa sitä muokattua omasta mielestään paremmaksi. Tässä hänen puolellaan on kovanaamainen tuottaja Rita (Lumikki Väinämö) ja näyttelijäkolleegatkin. Varsinkin Juliaa esittävä ihana Julie (Petra Pääkkönen), johon Michael toki tykästyy. Ja mokaa senkin.

Esityksen ohjaaja Ron (Teemu Palosaari) on ällöttävä naistennaurattaja, joka ei todellakaan ilahdu että imettäjän rooliin pestattu kulahtanut akka (kyllä, Michael on jo 40 v!) alkaa ohjailla hänen esitystään. Mutta asioilla on taipumus mennä solmuun ja sitten vielä pahemmin. Soppaa hämmentää Michaelin symppis kämppis Jeff (Miikka Wallin) ja wannabe-tyttöystävä Sandy (Henna Wallin) joka hakee myös musikaalirooleja (ja keltä Michael imettäjän roolin nappasi). Kirsikkana kakun päällä Romeon veljeä esittävä hömelö Max (Tuomas Korkia-Aho), joka tykästyykin Dorothyyn ihan täysillä. 

Musiikki oli vähän sellaista toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ainutkaan biisi ei jäänyt mieleen, vaikka Antti Vauramon kipparoima bändi parastaan pistelikin. Mikko Koivusalon suomentama teksti oli niin täynnä kirosanoja ja alatyylisiä ilmaisuita että korvia alkoi kuumottamaan. Tosin se oli tuotu hieman tähän päivään sieltä 80-luvulta, mutta oli silti aika kliseinen ja tunkkainen. Pikkutuhmuuksia oli makuuni liikaa. Ei kyllä kielen puolesta mikään lastenmusikaali.

Kasariestetiikka oli läsnä myös puvuissa (Riikka Aurasmaan käsialaa) kuin lavastuksessakin (Pekka Korpiniitty). Varsinkin ihmisten puvut olkatoppauksineen ja salihousuineen herätti myötähäpeistä nostalgiaa. Ei siis pukusuunnittelua kohtaan vaan, sitä että tuommoiset vaatteet oikeasti olivat muotia. Kati Marika Kerosen naamiointisuunnittelu (ja peruukit) oli kyllä hienoa.

Yksi mikä oli Tootsiessa toimivaa oli Jyri Nummisen näppärät koreografiat. Ilo katsoa!

Näyttelijät olivat oivallisia. Joel Mäkinen on aina ihana, mutta tässä lopulta ehkä hieman vaisu. Petra Pääkkönen oli raikas tuulahdus ja Tuomas Korkia-Aho kaikessa överiydessäänkin vallattoman mainio. Myös Michaelin manageri Mikko Jurkka on tosi passeli roolissaan. 

Pakko sanoa vielä erikseen että käsiohjelmassa on mainittu myös sukupuolen representaation konsulttina Miiko Toiviainen. Ohjaaja Kainulaista tuntien tiedän että näitä representaatioasioita on kyllä mietitty. Esityksessä ei oleellisina juttuna olekaan se että mies pukeutuu mekkoon, hihihi, vaan se miten ihmiset näkevät eri sukupuolien sosiaaliset roolit. Ja myös se miten erilailla Michaelkin käyttäytyy pukeutuneena mieheksi kuin naiseksi. Miehen roolissa hän on täysi törppö ja naisena taas tosi kiva kenestä kaikki tykkäävät.

Liki kolmetuntinen esitys loppuu tosi töksähtäen ja hämmentyneinen mielin poistun katsomosta. Tässä ei tainnut olla yhtään kivaa ja sympaattista henkilöä, paitsi ehkä Julie, ja hänkin oli vähän reppana. Harmiksi myös valtavan suuri katsomo oli perjantai-iltana melkoisen tyhjä, joten tunnelma yleisössäkin oli vaisu. Sen verran Tony-palkintoehdokkuuksia ja -voittojakin Tootsie kuitenkin sai, että vika lienee minussa kun en kerran tykännyt.

Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juoruja / Lahden kaupunginteatteri 31.1.2020

Perjantain ratoksi vähän jotain kevyempää, tuumasin kun teatterikalenteriani kokosin. Enpä ihan näin kevyttä osannut odottaa, mutta näillä nyt mentiin. Toissa vuonna kuollut tuottelias näytelmäkirjailija Neil Simon kirjoitti kaikenlaisia näytelmiä, mutta vain yhden farssin. Juoruja (Rumors) valmistui 1988 ja ei se kai mikään supermenestys ollut, koska Simon ei palannut enää farssien pariin. Nyt kuitenkin se nähdään Lahden kaupunginteatterissa, Tommi Kainulaisen tuoreena käännöksenä ja ohjauksena.

En ole farssien ylin ystävä, mutta tässä esityksessä oli se hyvä juttu, että juoni perustui muuhun kun suhdesuhmurointeihin ja siihen kuka pettää kenenkin kanssa. No oli sitäkin siellä taustalla hieman. Joukko ystävyksiä on kokoontunut juhlimaan New Yorkin varapormestarin Charleyn ja hänen vaimonsa Myran 10-vuotishääpäivää. Jostain syystä juhlakodista ei löydy ketään muita kuin itseään korvalehteen ampunut Charley. Missä on palveluskunta, saatikka vaimo? Pikkuhiljaa vieraat saapuvat ja selvittelevät asiaa. Minkä omalta sähläilyltään kerkeävät. Tapahtuma kulminoituu poliisipartion vierailuun ja kaikenlaista selitystä heillekin koitetaan keksiä. Vaan mahtaako poliisi uskoa juhlaseurueen selitykset, ja mikä olikaan totuus alkuillan tapahtumista?

Ensimmäinen näytös on ihan lämmittelyä, aika höttöistä ja heppoista. Ei kauheasti naurata. Mutta onneksi toisessa näytöksessä pistetään kunnon vaihde päälle ja sitten kyllä huvittaa. Monenlaista juonenmutkaa ja kommervenkkiä on luvassa ennenkuin päästään jonkunlaiseen loppuratkaisuun. Puhelin soi tiuhaan ja monenlaiset juorut ja huhupuheet vellovat ja aiheuttavat mutkia matkaan.

Henkilöt ovat hieman liian liioiteltuja ja epäaitoja ollakseen ihan normaaleita. Hauskoja tyyppejä kyllä. Ja ei kai kukaan odotakaan että farssissa olisi "normaaleita" ihmisiä? Yksi juttuhan on se liioitellut piirteet.

Lipevä Glenn (Mikko Jurkka) vehkeilee selkeästi jotain ja kristallia hierovan puolisonsa Cassien (Saana Hyvärinen) kanssa taitaa olla jonkunlaisia aviollisia ongelmia. Teemu Palosaari vetäisee koko näytelmän huipentavan soolonumeron Lennynä - ja se onkin huikea esitys! Tämän vaimo (Laura Huhtamaa) ei sen sijaan taida olla ihan penaalin terävin kynä. Tapani Kalliomäki kuulonsa menettävänä ja turbaani päässä kekkuloivana moppitukkana huvittaa jo pelkällä olemuksellaan. Liisa Vuori tämän vaimon roolissa on nokkela. Juhlaseurueen täydentää siperialaiseen perintökolttuun sonnustautunut selkävaivainen superkokki Cookie (Raisa Vattulainen) ja tämän terapeuttipuoliso Ernie (Jori Halttunen). Lopuksi koko show'n huipentaa Aki Raiskio, joka on todella vakuuttava poliisi. Tämä vaikuttaa leppoisalta, mutta sisus on täyttä terästä. "Nämä eivät taida olla kaksiset pirskeet" konstaapeli toteaa - ja on kyllä aika oikeassa. Toisena poliisina mukana hengailee Marko Nurmi.

Kunnon farssiperinteitä noudattaen tässäkin lavalla on paljon ovia (7 kpl). Yllättävän vähän niistä silti tullaan ja mennään. Vaan tekisikö joku joskus farssin vain yhdellä ovella? Muutoin Pekka Korpiniityn suunnittelema lavastus on aika ökyhenkinen koti. Samoin Tiina Hauta-ahon vaatteet ovat mallia erittäin juhlavat. Naisilla kilometrin pituiset korot kengissä ja tällättyjä viimeisen päälle muutenkin.

Juoruja on ihan hauskan viihdyttävä ja tarjoaa helppoja nauruja - sitten kun pääsee vauhtiin. Säätöä, suhmurointia ja suhdesoppaa luvassa eli oiva irtiotto arjesta.


Kuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tuhkimo / Lahden kaupunginteatteri 29.4.2019

Joskus on ihana mennä fiilistelemään hyvää teatteriesitystä uudelleen. Lahden kaupunginteatterin Tuhkimo oli juuri tälläinen näytelmä. Niin hyvä mieli siitä jäi - näin sen lokakuussa viimeksi - että halusin tulla toistekin. Ja kun vielä kummitytön Nooran synttärit osuivat melkein samalle päivälle, niin sai Lahden reissulla kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Ei tästä vaan voi olla tykkäämättä. Sali täynnä kolmosluokkalaisia ja meitä aikuisia muutama. Kaikilla on kivaa, varsinkin meillä aikuisilla!

Prinssi Hildebert (Teemu Palosaari) on edelleen komea ja pakoilee hovinarrejaan pilkettä silmäkulmassaan, Tuhkimo (Liisa Vuori) taas sopivan viaton ja herkkä - ja lopussa suorastaan säkenöivä! Mutta esityksen helmi on kyllä Tuhkimoa piinaava naiskolmikko eli ilkeät sisarpuolet Toora (Tapani Kalliomäki) ja Superba (JP Rautiainen) sekä heidän palvelijansa Trilla (Aki Raiskio). Tämän trion elkeet ja koko lavapreesens on kyllä aikamoista! Hykerryttävää! Varsinkin Tooran onneton riimittely herätti paljon hilpeyttä.

Ja tässä on vaan NIIN upea pukusuunnittelu, kiitos Riikka Aurasmaa!

Tämä esitys oli järjestyksessään 50. ja samalla toiseksi viimeinen. Porukka lavalla on kyllä tehnyt hienoa työtä ja saanut varmasti paljon uusia faneja teatterille. Kiva nähdä miten lapsikatsojat eläytyivät, ja kun he lopussa saivat kysellä näyttelijöiltä niin ah! Erityisesti mieltä lämmitti pienen tytön palaute, missä hän kertoi tykkäävänsä teatterista ja haluavansa isona myös näyttelijäksi! Voiko sitä parempaa palautetta saada?

Lahden Tuhkimossa on sopivassa suhteessa teatterin taikaa, sadun mystiikkaa, pahiksia hahmoja ja kaikki esteet voittavaa rakkautta (hivenen siirappistakin, mutta sillain sopivasti).

Iso kiitos ohjaaja Olka Horila ja koko oivallinen Tuhkimon työryhmä - tämmöistä lastenteatteria lisää!


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella henkilökuntalipulla.

Pasi was here / Lahden kaupunginteatteri 16.1.2019

Kyllä se on totta. Pasi on taas täällä! Ei mikään kovin huono saavutus uudelle kotimaiselle näytelmälle, nimittäin nyt jo kolmannessa isossa teatterissa. KOM-teatterissa ensi-ilta oli keväällä 2016, Tampereen työväen teatterissa alkuvuonna 2018 ja nyt sitten Lahden kaupunginteatterissa vuotta myöhemmin. Syystäkin näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen on tyytyväinen. Pasi was here on vaan moderni klassikko, sanon minä.

Jo viime vuonna Lahdessa pidetyssä Lea-palkintojuhlassa nähtiin pieniä maistiaisia lukudraaman muodossa; kaksi siitä porukasta on nytkin lavalla mukana. Sivumennen sanoen Pasi was here voitti vuoden 2016 parhaan kotimaisen uuden näytelmän Lea-palkinnon, jeeeeee... (ihan ansaitusti toki).

Näytelmä seuraa kahden ihmisen varttumista pikkupojista aikusiksi ankeassa savonlinnalaislähiössä. Tai en tiedä miten ankea Kellarpelto oli tuohon aikaan. Itse kävin siellä viime kesänä ihan vain fiilistelemässä paikkoja, näytelmän hengessä. Näin Hemmokin tekee Pasin kuoleman jälkeen. Minulla ei ollut lähiölapsuutta muisteltavana, eikä Kellarpellon samanlaiset omakotitalot, tyypillisine nen-loppuisine asukkaineen herättäneet minussa samanlaisia nostalgiafiiliksiä kuin Hemmossa. Ei hyvässä eikä pahassa. Mutta jonkunlaisen pyhiinvaellusmatkan minä koin. Täällä kaikki tapahtui, osittain Veikko Nuutisen päässä - ja osittain ihan oikeastikin.

Miten tämä Satu Linnapuomin ohjaama Pasi Was Here sitten eroaa kahteen aiempaan nähden? No, onhan se taas, onneksi, ihan omannäköisensä teos. Tekstiä on taas hieman tiivistelty, lisäilty, poistettu. Ensi-iltayleisö ei nyt ihan hysteerisinä hirnunut naurusta, mutta ehkä tämä voisi iskeä paremmin hieman nuorempaan joukkoon.

Tiina Hauta-ahon vanhoihin kinofilmirulliin pohjautuva lavastus on tosi hieno oivallus! Valokuvaestetiikka tuo kasari/ysäri-fiilikset lähemmäs nykykatsojaa. Monen muistot tuolta ajalta ovat kuin haalistuvat valokuvat kotialbumeissa. Toisesta filmirullasta aukeaa myös hyytävän kalsea ja upea pannuhuone. Filmirullien välissä olevalla filmillä nähdään taiten tehtyjä projisointeja (a'la Antti Rautava), joissa vilahtelee kaikenlaista hauskaa, varsinkin junamatkalla Savonlinnaan (Lahdessakin hyppyrimäkien lisäksi aika moderneja rakennuksia!). Loves-testin toteutuskin valkokankaalla on hieno!

Hauta-aho vastaa myös vaatesuunnittelusta (ja vielä yhdessä Jouni Nykoppin kanssa valosuunnittelustakin). Ehkä tässä olisi voitu korostaa niitä mauttomuuksia vaatteiden osalta vieläkin enemmän, mutta kyllä tämäkin jo toimii. Tatu Virtamon äänisuunnittelu on tosi oivaltavaa. Sinikka P-P-P:n teemamusiikki tuo lisää uhkaavuutta hahmolle ja Faurén seesteinen Pavane toimii hienosti taustalla, kun Sinikka avautuu pojille raskaasta elämästään. Ja mitkä moottoripyöräääniefektit painepesurikohtauksessa, herranjee!

Tälläkin kertaa näytelmän roolitus on mielestäni erittäin onnistunut. Teemu Palosaari on erinomainen Hemmo, Helsingistä lapsena Savonlinnaan muuttaneena ja sieltä lukion jälkeen taas takaisin Helsinkiin lähteneenä poikana. Hemmosta tulee Pasin paras kaveri, ja yhteiset lapsuusmuistot palaavat ryminällä mieleen Pasin kuoleman jälkeen. Kaikki ne iloiset, ahdistavat ja mieleenpainuneet hetket mitä pojat yhdessä kokivat. Nostalgia onkin yksi näytelmän avainteemoista. Olen tykännyt Palosaaren töistä vuosien varrella tosi paljon, ja vaikka toki "aikuisroolitkin" sujuvat oivallisesti, niin ihan omimmillaan mies on näytellessään lapsia ja nuoria. Ehkä se on se poikamainen olemus? Taas kerran tämä on niin hienoa katsottavaa. Hemmo heräilee myös orastaviin ihastuksen tunteisiin teini-iässä ja kokee siinäkin suurta hämmennystä.

Nimihenkilön vaativassa roolissa nähdään Jarkko Miettinen. Lukuisissa Lahden kaupunginteatterin näytelmissä miestä olen nähnyt, mutta en nyt just muista onko näin isoa roolia ennen osunut hältä silmiini. Mutta hyvinpä Jarkkokin niin pikkupojan, teinipojan ja aikuisen velmuilijan nahkoihin sukeltaa. Pasi on herkkä poika, joka peittää sen koviksen roolin alle. Ja tämä Pasi osaa muuten oikeasti tosi hienosti puhua nenäänsä kouluainetta lukiessaan!

Tällä kertaa Tapani Kalliomäki esitti kaikki ne lukuisat pienemmät (ja sitäkin hersyvämmät) roolityöt. Lastentarhanope Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka hyytää veret puuhelmet kaulassa heiluessaan massiivisine rintoineen. Sitten on tietysti Laktoosilerssi hyppypotkuineen ja kiljunjuomisineen. Lisäksi pidin kovasti kun teinityyppien (Normityttö ja Normipoika) sukupuoliroolit on käännetty toisinpäin. Tapsan esittämä Normityttö lyhyessä farkkuhameessa on nimittäin aivan hillitön! Taas tukku upeita roolisuorituksia, joille kaikille nostan hattua.

Näytelmässä on vain yksi naisnäyttelijä, joka myös vetää useita rooleja. Liisa Vuori jää hieman mellastavien mieskollegoidensa varjoon, mutta Hemmon äitinä ja Sarah Youngina on kyllä ihan huikea. Muuntautumiskykyä tarvitaan, ja sitä löytyy.

Lahden versio oli myös hillitympi kuin muualla, ja nyt ei todellakaan nähdä paljasta pintaa edestä eikä takaa. Saunakohtauskin on toteutettu (sinällään kyllä mallikkaasti) varjokuvilla. En tiedä ollaanko Lahdessa siveämpiä (Kyrpä-Teron nimen taustaakaan ei kerrota, saatikka että Laktoosilerssin sohvalla suoritettaisiin mitään kolmenhengen käteenvetosessioita) vai mistä tämmöinen kiltteys johtuu. Lahdessa suositusiäksi on laitettu 14. Varmaan aika passeli.

Pasi was here on oikeasti hieno näytelmä, jossa on paljon eri tasoja. Meille vanhemmille se tarjoaa herkkua nostalgiannälkään, ja nuoremmille taas yhdenlaisen katsauksen millaista elämä saattaa olla. Kaikki me silti olemme olleet lapsia ja nuoria joskus, ja ihastumiset, kiusaamiset, ja eletty elämä on sinällään tuttua. Että sikäli samaistusmispintaa on kaikille. Näytelmä on paikoitellen aika rankkakin katsoa, siinä on niin paljon koskettavia, vaikeita ja kipeitäkin asioita, mutta lämmin huumori on kaiken taustalla. Nuutinen kirjoittaa jotenkin ihmisläheisesti.

Itse ainakin tulen katsomaan uudelleen, koska Pasi was here on rakentanut pienen pesän sydämeeni.



Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Puhallus / Lahden kaupunginteatteri 19.10.2018

Tommi Kainulainen ja koko työryhmä on tehnyt Lahden kaupunginteatterin kanssa kulttuuriteon. Ja ehkäpä myös kulttiteon. Nimittäin tuonut vanhan leffaklassikon esimmäistä kertaa Suomen teatterilavoille. Puhallus oli aikoinaan valtava menestys valkokankailla, voittaen mm. 7 Oscariakin. Tuttu tunnusmelodia (Scott Joplinin The Entertainer) vie välittömästi ajatukset 1930-luvun Chicagoon ja Paul Newmanin & Robert Redfordin tähdittämään veijarikomediaan. Ellet ole leffaa nähnyt niin nyt kipin kapin katsomaan.

Katsomaan voisit mennä myös näytelmää Lahteen. Se on nimittäin kutkuttavan viihdyttävä ja visuaalisesti todella näyttävä. Eikä tarvitse olla elokuvaa nähnyt, kyllä tämä tarina avautuu muutenkin. Pikkurikollisjoukko puuhaa monenlaisia kupruja ja vedätyksiä että saisi rahaa huijattua ja samalla pitää toki pakoilla virkavaltaa. Lopulta tulee aika suorittaa kunnon iso keikka ja putsata ketku Lonnegan kertakaikkisen totaalisesti. Ja kun uhkapeli tuntuu olevan herran ainoita paheita, niin sitä sitten ja kunnolla. Monta monituista juonenkäännettä ja kikkailua nähdään, ja välillä pitää istua ihan penkin reunamilla kun läheltä piti -tilanteita on niin paljon. Ja takaa-ajoja!

Juonesta ei voi kauheasti enempää paljastaa, ettei vaan mene lipsauttamaan mitään liikaa. Kannattaa itse käydä katsomassa. Kainulainen on suomentanut tekstin herkullisesti ja hieman vanhahtavien sanojen käyttö välillä vie ajatukset sinne 30-luvulle hyvin. Pekka Korpiniitty on suunnitellut upean lavastuksen, jossa lavan keskellä oleva ruosteinen lieriö avautuu näppärästi vedonlyöntitoimistoksi. Vähän ankeaa ja tehdasmaista, mutta todella hienoa katsottavaa. Ja hieno junavaunu siirtyvine väliseinineen ja pyörivine pelipöytälavoineen! Lavaa ja kaikkia lavastuselementtejä hyödynnetään ohjauksessa hienosti.

Kari Laukkasen valosuunnittelu luo tummia varjoja Chigagon yöhön. Upeat varjokuva-ampumiset esimerkiksi. Muikeista äänistä kiitos Tatu Virtamolle - juna ihan oikeasti tuntui kulkevan näyttämön kupeessa. Ulla-Maija Peltolan mainio vaatesuunnittelu liituraitapukuineen, ruutuhousuineen ja hattuineen on piste iin päälle tunnelman luomiseksi. Bongailin myös upeita kenkiä.

Näyttelijäjoukko on ensiluokkaisen loistava. Lonneganin roolissa synkistelee Aki Raiskio, aivan hykerryttävällä tavalla. Hyvin cool ja uhkaava. Ja sitten on rakastettava roistokaksikko Hooker (Tomi Enbuska) ja Gondorff (Tapani Kalliomäki). Siinä missä Hooker on naisiin menevä, kärsimätön ja hieman naiivin oloinen, niin Gondorff on konkarina porukan aivot ja ideanikkari. Velmuileva Kalliomäki on elementissään ja katsomossa saa hykerrellä ilosta tätä katsoessaan. Gondorffin rooli sopii Kalliomäelle kuin nakutettu. Ja se hinkuva yskänauru! Minut hurmasi myös laskentanero Mottola eli Jari-Pekka Rautiainen (taas kerran), ihanassa ruutupuvussaan. Mikko Jurkka on sopivan luihuinen poliisi joka koittaa saada konnat kuriin.

Puhallus on aika äijäilyesitys, jossa naisille ei ole kauheasti tilaa. Lumikki Väinämö, Mari Naumala, Laura Huhtamaa, Raisa Vattulainen, Anna-Sofia Tuominen ja Roosa Vilén kyllä pistävät parastaan, mutta miesten näytelmä tämä on.

Pakko kehua vielä myös sokeana katumuusikkona esiintynyttä Martti Peippoa, joka tarjoili muutamia hykerryttäviä musiikkinumeroita (Vippaa mulle viitonen!). Hän toimii muutenkin aktiivisessa osassa, varoitellen ja suojellen porukkaa. Ihana pieni, mutta tärkeä, rooli.

Katsojan sympatiat ovat rosmojen puolella, ja poliiseista on tehty "vihollisia". Toisaalta, nämä roistot eivät tunnu roistoilta lainkaan, sen verran sympaattisia he ovat. Huijareita joo, ja kyllähän tässä ruumiitakin tulee. Mutta ei tämä ole mikään verinen rikosdraama. Tarina kulkee juohevasti, ja vähän ihmissuhdejuttujakin siellä kaiken filuritoiminnan keskelläkin nähdään.

Puhallus on oiva näytelmä siitä miten pikkuhiljaa väsyttämällä saadaan kaveri tarttumaan syöttiin ja sitten vaan vedetään saalis perille. "Kosto on idiootteja varten" todetaan - mutta kyllä se maistuu suloiselta silti. Mahdottoman viihdyttävä ilta - kiitos koko työryhmälle.


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tuhkimo / Lahden kaupunginteatteri 11.10.2018

Lastennäytelmä.

Arkipäivänäytös.

Sali täynnä koululaisia.

Uhka vai mahdollisuus?


No tässäkin tapauksessa taas mahdollisuus! Sillä niin hauskaa meillä muutamalla aikuiskatsojalla oli Lahden kaupunginteatterin Tuhkimon parissa. Kyllä aikuinenkin voi ja saa (ja pystyy) katsoa klassikkosatuja, kun ne on tulkittu näin hersyvästi kuin Olka Horilan sovittamassa ja ohjaamassa Topeliuksen klassikkosadussa. Tai vanha eurooppalainen kansansatuhan tämä on, mutta Topelius vaan muokkasi siitä oman versionsa, kuten Horila tekee nyt. Tekstiä on ihanasti tuoreistettu ja meno on paikoitellen ihan hulvatonta. Tuttuja elementtejä on mukana, mutta paljon on myös jäänyt pois ja tullut uutta tilalle. Silti koko juoni tuntuu siltä että "näinhän sen kuuluisi ollakin". Ei ole vain yhtä oikeaa versioita vaan myriadeja muunnelmia.

Ja olenpas iloinen että tämän muunnelman näin! Raikasta ja hauskaa, ja olihan siellä se komea prinssi (Teemu Palosaari) ja kaunis prinsessa (Liisa Vuori), jotka lopulta saavat toisensa. Muutaman mutkan ja kommelluksen kautta tosin, ja pienellä taikavoimallakin ryyditettynä. Joskus tosin olisi kiva nähdä se käsiohjelmassakin mainittu skandinaavinen muunnelma missä päähenkilö Tuhkimus onkin poika, joka saa prinsessan puolisokseen. Tai jospa joku tekisi ihan oman version missä prinsessa saa omakseen kauniin Tuhkimon? Ei se lapsikatsojille olisi enää mikään juttu. Sitä odotellessa...

Videolla voi katsoa miten JP Rautiaisesta tulee Superba

Tässä Tuhkimossa on tottakai ne kaksi ilkeää sisarpuolta; Superba (Jari-Pekka Rautiainen) ja Toora (Tapani Kalliomäki). Rasittavia ja ah niin huvittavia bimboja, joista Toora on vielä aika tyhmäkin. Molemmat niin hersyviä hahmoja, joita katsellessa ei voi kun kihertää. Kaikki mahdolliset kliseet on näyttelijät ottaneet käyttöönsä loihtiessaan itsestään siskopuolia. Voi sitä silmien pyörittelyä ja nasaalisia äännähdyksiä! Varsinkin Tooran runomitassa puhuminen (sehän on niin hienoa!), tai ainakin sen yrittäminen, on hillitöntä. Sisarusten suoltamat solvaukset Tuhkimolle saavat hymynkareen huulille, ja pieruhuumori vetoaa myös lapsiin.

      

Tässä juonessa juju on se että sisarukset uskottelevat kaikille olevansa maanpaossa eläviä ja syrjäytettyjä Burgundin prinsessoja, vaikka totuushan on ihan toinen. Näitä riiviösisaruksia kaitsee ja kannustaa mustiin puettu kopea vanhapiikatädin oloinen palvelijatar Trilla (Aki Raiskio). Hieman erilainen roolityö kuin Jukolan Jussi tässä viimeksi Lahdessa... Toki on Kalliomäen Tapsakin aika erilainen kuin Akseli Koskela! On aina virkistävää nähdä näitä vakavia draamarooleja normaalisti tekeviä näyttelijöitä heittäytymässä ihan toisenlaiseen maailmaan. Lapsillekin voi tehdä hyvää teatteria loistavilla näyttelijöillä. Ehkä tämä on tekijöillekin kivaa vaihtelua.

      

Liisa Vuori on hurmaava ja viaton Tuhkimo. Puhdassydäminen ja rehellinen tyttö on todellinen satuhahmo, sillä eihän näin täydellisiä tyttöjä ole olemassakaan. Silti hän on niin inhimillinen että voi sanoa vihaavansa siskopuoliaan. Tosin pienet kiukustumislipsaukset käyvät kohtaloikkaiksi kun otetaan Hanhimuorin (Anna Pitkämäki) taiat kehiin... Teemu Palosaari on kyllä ihan ulkoisestikin ihan prinssimäinen, ja Hildebert on hieman kuriton ja kankeita kaavoja karttava prinssi. Velvollisuuksia on, ja niiltä prinssi pakenee luontoon, pois paapovia hovinarrejaan Puppaa (Mari Naumala) ja Pippaa (Henri Tuominen). Hildebertiä ja Tuhkimoa yhdistää se että kaikki tuntuvat määräilevän ja komentelevan. Onneksi keinot on keksitty! Pariskunnan laulu ja tanssi yläilmoissa imaisee koko esityksen korkeisiin sfääreihin ja vie katsojat leijumaan mukanaan.

Riikka Aurasmaa on päästänyt sisäisen lapsensa irti pukusuunnittelussa, erityisesti sisarpuolen värikkäitä ja mielikuvituksen rajoja rikkovia asuja suunnitellessaan. Pukujen vaihdot käyvät kuin taikuutta olisi ilmassa (varsinkin kun Tuhkimo vaihtaa nuhruisesta mekostaan juhlakolttuun!!). Väliajalla ihailin teatterin aulassa pukujen luonnoksia, ja Aurasmaan mietteitä Tuhkimon vaatteista: Topeliuksen henkeä kunnioittaen mukaan tulivat eläinhahmot, tai ihmisten eläimelliset piirteet. Ja jotenkin vahvasti juuri Tuhkimon kautta tulivat Rudolf Koivun satukirjakuvitukset idean kuvastoksi. Ja ilkeiden sisarpuolten vaateparsista Aurasmaa sanoo: Toora ja Superba ovatkin omasta mielestään supermalleja tylleissään ja korseteissaan, he rakentavat identiteettiään pelkän ulkoisen kautta.

Annukka Pykäläisen oivaltava lavastus hyödyntää taulunkehyksiä isommassa ja pienemmässä mittakaavassa kerrassaan riemullisesti. Ne asettivat hienoja raameja ihmisille ja kohtauksille. Miten hieno idea!

Tykkäsin myös tosi paljon pienestä varjoteatteripätkästä! Ja mukavaa pienille katsojille oli olla päättämässä prinssin morsianvalinnoista. Taisivat prinsessaehdokkaat olla varsin tuttuja monelle... Ja pidin kovasti myös siitä miten satu tuodaankin todeksi, tai siis, miten katsojille avataan sitäkin että tämä on näytelmä, ja nämä ovat näyttelijöitä!

Paperinuken (joko prinssin tai prinsessan) sisältämä käsiohjelma oli kiva idea. Ainoa vaan että piti niitä sitten hankkia toinenkin, että saan askarreltua itselleni oman Teemu Palosaari-paperinuken. Koska pitää ehjä käsiohjelmakin olla ihmisellä.

   

 Ja esityksen lopuksi pääsin Superban kainaloon!

Tuhkimon sanoma on universaali ja moderni: älä yritä olla jotain muuta kuin oma itsesi. Sinä olet sinä. Esitys on yhtäaikaa anarkistinen ja perinteinen, joka viihdyttää yhtälailla lapsia kuin aikuisiakin. Kaikille kiireisille ihmisille tämä on hyvä irtiotto arjesta; eskapismia prinsessasatuihin, joissa paha saa palkkansa ja loppukin on kaunis ja onnellinen. Esityksiä on niin päivisin kuin iltaisinkin, aina ensi vuoden huhtikuulle!


Esityskuvien copyright Aki Loponen, muut kuvat omia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Alfanaaras / Lahden kaupunginteatteri 5.5.2017

Anne Rautiaisen ohjaama Alfanaaras on komedia. Mutta parhaiden komedioiden tapaan sekin kertoo myös vakavampaa tarinaa. Paula Salmisen kirjoittamassa näytelmässä pureudutaan naisen asemaan työmarkkinoilla, miten hän onnistuu yhdistämään arjen pyörittämisen menestymiseen urallaan. Mikä on naisjohtaja, ja miksi siihen eteen pitää liittää se nais-etuliite. Mielestäni ihan yhtä ärsyttävää kuin naiskapellimestari tai naispappi tai naislääkäri. Salminen teki paljon tausta- ja tutkimustyötä ja haastatteli paljon johtoasemissa toimivia naisia. Hämmentävästi TIME-lehti listasi 2013 sata vaikuttavinta ihmistä - ja niiden joukkoon mahtui vain kolme naista.

Alfanaaras on Salmisen mukaan feministinen näytelmä. Sitä se varmaan onkin, mutta myös paljon muutakin. Se on tarkkanäköinen kuvaus nykypäivän perhearjesta. Mutta tässä on myös muinaisen mystinen ja seesteinen aspekti. Päähenkilö pääsee/pakenee omaa kiireistä elämäänsä hetkittäin Afrikkaan ja norsujen matriarkan johtamaan laumaan.

      

Anna Pitkämäki tekee ihan älyttömän hienon roolin Naisena. Nainen joka pyörittää kaoottista perhearkea, nainen joka on raivannut tiensä työelämässä huipulle, nainen joka ehtii treenata triathloniin. Nykyajan supernainen. Taustalla vaativat mutta kannustavat vanhemmat, kiljuvat lapset (joita tulee jatkuvasti lisää), melko ymmärtävä mies. Mutta silti. Sukkahousut ja muutkin vaatteet kiristävät ja ahdistavat ("voikun vois vaan pilkkihaalarissa olla") ja halaus- ja silitysvaje on krooninen. Kiireisen arjen pyörittämisessä toisen kosketus unohtuu usein. Mutta silti nainen pärjää ja jaksaa ja menee eteenpäin. Isä hokee "kotka ei pyydystä kärpäsiä" ja äidin mielestä on "parempi olla vittumainen kun kiltti". Onneksi välillä katto ja seinät väistyvät, tähdet tuikkivat ja savanni tunkee Naisen mieleen.

Perheen dynamiikka muuttuu kun isä jääkin hoitovapaalle lasten kanssa ja äiti palaa vaativaan johtajatehtäväänsä. Puolisot keskustelevat paljon tasa-arvosta, ja isä on ihan tyytyväinen tähän. Mutta. Arki onkin rankempaa, ja isä huomaa että häntä vituttaa aamusta iltaan. Hän on myös ainoa isä "Voimaa äideille"-tapahtumassa. Ja kun Nainen mankuu panoa niin puoliso on ihan poikki eikä jaksa. Mutta loppuviimein huomataan että miehen ja naisen tarpeet ovat samanlaisia; kumpikin haluaa paijauksia ja kuulla että kelpaa ja riittää ja on ihan hyvä.

Jos on Anna Pitkämäki erinomaisen loistava pääroolissa, sitä ovat myös lukuisat sivuhenkilöt Naisen elämässä. Paavo Kääriäinen Liinus-poikana on mainio ja Teemu Palosaari uhrautuvaisena puolisona myös. Mirja Räty Lotta-tyttärenä ja Jari-Pekka Rautiainen isänä (ja kakkaa hokevana Lauri-vauvana!). Saana Hyvärinen ahdistelevana haastattelijana, joka inttää ja jankkaa Naiselta että voiko kaiken saada. Unohtaa ei voi myöskään Kirsti Wallasvaaraa älyllisenä norsumatriarkkana. Kaikki venyvät useisiin rooleihin joustavasti. Läskipuvuissa joraaminen Patti Smithin Because the Nightin tahtiin tulee kuin puskista.

    

Annukka Pykäläisen lavastus- ja pukusuunnittelu on nokkelaa, liukuen taitavasti arkikodista bisnesmaailmaan ja savannille. Juoksumatto oli oivallinen ratkaisu. Harri Peltosen valot, Tatu Virtamon äänet ja Antti Rautavan projisoinnit tuovat sen savannin eläimineen ja äänineen ihan iholle.

Mikä on tarinan opetus? Voiko kaiken saada, ja jos voi niin millä keinoin? Voiko rauhan löytää myös suomalaisesta koivikosta? Onko mahdollista löytää ja saada tasapaino elämään. Voisiko se oman elämän tärkein ihminen olla kuitenkin minä itse? Kyllä näihin vastauksia löytyy. Mutta jokainen on oman onnensa seppä loppuviimein.


Kuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Vertigo / Lahden kaupunginteatteri 3.9.2016

Viipyilevä, tunnelmallinen, kaunis, ripauksella jännitystä ja mystiikkaa. Siinä ehkä pähkinänkuoressa Lahden kaupunginteatterin uusi näytelmä Vertigo. Se oli verkkainen, paikoitellen tuudituttavakin. Mutta sitten taas tapahtuu joku sellainen juonenkäänne, että kokoajan on pysyttävä hereillä. Välillä tunnelma on painostava, välillä jopa rennon optimistinen. Ensimmäinen näytös vaatii enemmän keskittymistä mutta asioihin tulee hieman ratkaisua ja selvyyttä sitten väliajan jälkeen.

Katsojiilta toivotaan loppuratkaisun salassapitoa. Minkäköhän verran juontakaan uskaltaa paljastaa... Jo alusta katsojille tehdään selväksi, että heppu nimeltä Flaviéres (Teemu Palosaari) on syytettynä, koskapa etsivä (Tapani Kalliomäki) häntä kuulustelee. Mutta syytettynä mistä? Tarina alkaa kuoriutua auki kun sipuli; kerros kerrokselta meille paljastuu lisää ja lisää. Miten miehen vanha tuttu Gévigne (Hiski Grönstrand) pyytää Flaviérestä varjostamaan vaimoaan Madeleinea (Maiju Saarinen), koska tämä on käyttäytynyt todella oudosti. Mies tekee työtä käskettyä, ja matkan varrella rakastuu naiseen (tottakai).

Etsivä seuraa suurimman osan näytelmää sivusta, kun näemme tapahtumat takautuvasti. Flaviéresin tarina alkaa toukokuisesta Pariisista, vuonna 1940. Ja päättyy... no, ei siitä sen enempää. Miten tähän kaikkeen liittyy kuollut isoäiti? Ja Flaviéresin korkeanpaikankammo? Ovatko maagiset ja yliluonnolliset tapahtumat tosia?

  

Pekka Korpiniityn lavastus on todella kekseliäs ja sopivan niukka. Erikorkuisia pylväitä, valkoinen sermi mikä lipuu näyttämön poikki (ja siihen heijastetaan mustavalkoista videokuvaa mm. Pariisista), verhojen takaa paljastuva ooppera-aitio, ruskeat ja maanläheiset sävyt. Tämä loi sopivaa film noir-henkistä fiilistä yhdessä aivan säkeöivän kauniiden valojen (kiitos niistä kuuluu Jouni Nykoppille) kanssa. Maanläheisiä sävyjä oli myös Maija Korsun suunnittelemissa kauniissa vaatteissa.

Voi olla että monelle tämä on tuttu Hitchcockin filmiversiona, mutta tämä teatterisovitus on ihan oma lukunsa. Omat muistikuvat leffasta ovat vähintäänkin hatarat (mutta nyt on outo mielihalu katsoa se uudelleen). Välillä tuntuu että olen tipahtanut kärryiltä kokonaan, mutta sitten kyllä onnistun taas saamaan juonesta kiinni.

Kaikki näyttelijät ovat erinomaisia (yllämainittujen lisäksi myös Lumikki Väinämö useassa pikkuroolissa sekä aina loistava Jari-Pekka Rautiainen mm. etsivänä, lääkärinä ja napakkana tarjoilijana sekä Kai Kokko taksikuskina), mutta kyllä mä hattua nostan Teemu Palosaarelle. Mies on melkein koko näytelmän ajan (yli 2,5 h) lavalla ja repliikkejä on paljon. Erinomaisen sujuvasti näytelty!

Pidin kovasti Tommi Kainulaisen vähäeleisestä ohjauksesta. Tässä ei ollut mitään liikaa tai liian vähän, ja Lahden kaupunginteatterin pienempi Eero-näyttämö oli juurikin sopivan intiimi paikka. Vertigo oli sellainen pieni suuri näytelmä, joka kannattaa ehdottomasti katsoa!


Näin esityksen alennushintaisella lipulla.
kuvien copyright Aki Loponen

Kolme Muskettisoturia / Lahden kaupunginteatteri 14.11.2015

Muskettisoturit on yksi suosikkitarinoitani kautta aikoihin, joten kauaa ei tarvinnut miettiä kun kuulin että se tulee Lahden kaupunginteatteriin. Katsomaanhan sitä piti mennä. Eihän siinä varmaan koskaan pyörää uudelleen keksitä, mutta odotin kelpo viihdettä, seksikkäitä asusteita, vauhdikkaita miekkailukohtauksia ja harmitonta hauskanpitoa. Ja tätä kaikkea oli kyllä tarjolla! Lisäksi lavalla nähtiin myös sirkustemppuja (niistä saa aina bonusta).

Homma alkaa siitä kun näyttelijäkaarti puuhailee lavalla kaikenlaista yleisön kävellessä katsomoon. Pikkuhiljaa alkavat sitten juttelemaan meillekin, ja selostavat hieman tarinan taustoja. Sitten lähdetään! Alusta asti on selvää että tämä Milko Lehdon ohjaama Kolme Muskettisoturia on nimenomaan koko perheelle suunnattu komediallinen versio. D'Artagnanin hevonen on mallia voimisteluteline, tiedättehän, sellainen... no, hevonen.

Upeasta pukusuunnittelusta (Sari Salmela) täysi kymppi. Kyllä on hienoa! Kardinaali kätyreineen ja Milady verenpunaisissa, kuningas vaimoineen ja hoveineen valkoisissa ja muskettisoturit mustissaan. Ja sitten on Buckinghamin herttua, jolla on niin koreat turkoosit vaatteet että kuola roiskuu melkein lavalle asti, vaikka istun yhdeksännellä rivillä. Muskettisoturien asut ovat kuin muinaisen Manowar-hevibändin konserttiyleisöstä, eli hihattomat paidat, tiukkaa "nahkaa" ja semmoista. Perinteisiä muhkeita strutsinsulkahattuja jäin kyllä kaipaamaan. Tästä porukasta d'Artagnan erottuu kyllä vaatimattomalla maalaislookillaan.

D'Artagnanin maalaisuutta korostetaan myös tämän puhetyylillä. Meinaan tämä haastelee kuin olisi Imatran takaa kotoisin. Ja koko näytelmän ajan. Ensin se nauratti, mutta siihen tottui pian, ja se oli iso osa d'Artagnanin hahmoa. Sympaattista (sitäpaitsi itäalueiden murteet ovat sydäntä lähellä). Muutenkin Suomen eri murteita hyödynnettiin hyvin - tottakai laivan kapteeni puhuu länsirannikon tyyliin! Stig om bord vaan :-)

Ja vaikkei pyörää keksitäkään uudelleen niin hauskaa oli. Ne Oula Kitin taistelukoreografiat olivat vertaansa vailla, ja Oula vastasi myös miekkailuvalmennuksesta. Tässä oli paljon hauskoja juttuja, kun kämppäkin liukuu alta niin sitä se myös kirjamellisesti teki. Pekka Korpiniityn lavastuksessa oli paljon kaikkea näyttävää ja jippoja ja kätsysti liikkuvat lavasteet.

Aramis (Aleksi Holkko) on sievä, Porthos (Hiski Grönstrand) punaisissa sukissaan missä on reikä tavanomaisen pöyhkeä ja koreita vaatteita rakastava, Athos (aina mainio Teemu Palosaari) omahyväinen ja katuva, mutta kovin urhea. D'Artagnan (Timo Välisaari) sopivan maalaismollukka, mutta hyväsydäminen ja urhea.

Mutta miten silti tuntui että muskettisoturit jäävät hieman statistin osaan omassa näytelmässään? Juu, ovathan he eniten lavalla, mutta silti. Nimittäin Kuningas Ludvig XIII (huikean upea Jari-Pekka Rautiainen) varastaa show'n joka kerta ilmaantuessaan. Hupsu, hyvin överi, turhamainen ja mainitsinko jo hupsun. Kilometrin pituiset kapeat jalat verhottuna valkoisiin tiukkoihin housuihin. Ja se kiharapilvi! Kasarihevibändin laulaja permanentteineen :-) Ja se kikatus! Ihan parasta!

Tuplaroolissa Buckinghamin herttuana ja kapteeni Trevillenä Mikko Pörhölä, joka tekee kaksi erilaista roolia hyvin. Kardinaali Richeliu (Aki Raiskio) on tavanomaisestikin liero ja kiero, niin nytkin. Tosin jäin kaipaamaan vielä enemmän sitä kieroilevuutta. Mylady Saana Hyvärinen oli juonitteleva ja Kuningatar Liisa Loponen hyvin kaunis. Pienemmistä rooleista jäi mieleen Lumikki Väinämön kolmoisroolit Komissaari, Sinetinvartija Seguier sekä O'Reilly. Rochefort oli myös arpinaamoineen aika pienessä osassa, mutta hyvin Jarkko Miettinen sen hanskasi. Jori Halttunen on myös mainio, varsinkin lipevänä ja aika ärsyttävänä herra Bonacieuxina. Tämän vaimona Maiju Saarinen oli suloinen - miksi tämä on alunperin nainutkaan tommoisen pöllön? No, selviää sekin.

Yleisössä oli tosi paljon lapsia ja nuoria, hyvä. Koko perheen seikkailunäytelmähän tämä onkin, jos kohta parinvaihtoa ja pettämistä on aika paljon, mutta kaippa nykynuoret ovat semmoiseen menoon hyvin tottuneet.


Näin esityksen alennushintaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Tarmo Valmela