Kuninkaan puhe / Lahden kaupunginteatteri 3.2.2024

Aivan vahingossa vietinkin Lahdessa Tommi Kainulaisen teemaviikonloppua, sillä lauantai-illan esityksenä oli hänen ohjaamansa Kuninkaan puhe. Taas elokuvana tuttu, mutta edellisen päivän Tootsieen verrattuna pidin sekä elokuvasta että Kainulaisen tulkinnasta siitä. David Seidlerin näytelmä pohjaa siis elokuvaan ja noudattelee sitä aika uskollisesti, sikäli kuin oikein muistan. Mitäpä sitä hyvää muuttamaan, varsinkaan hyvää brittiepookkidraamaa. Tampereen työväen teatteri teki tästä myös erinomaisen version 10 vuotta sitten.

Näytelmä alkaa mahtipontisesti Brittien merivoimien suosimalla Rule Britannia -laululla ja heti ollaan asioiden ytimessä. Päähenkilöt esitellään katsojille näppärästi. Yskivä brittikuningas Yrjö V (Aki Raiskio) alkaa olla iäkäs, ja hänen impulsiivinen poikansa David (Joni Leponiemi) tulee jatkamaan pestiä. Mutta sitten David sattuu rakastumaan amerikkalaiseen "onnenonkijaan" Wallis Simpsoniin (Saara-Elina Partanen) eikä sovikaan kuninkaaksi. Onneksi on pikkuveli Bertie (Teemu Palosaari) joka voisi astua remmiin. Epäonneksi tämä kärsii änkytyksestä ja eihän se nyt sovi, koska puheiden pito on oleellinen osa kruunupäiden työnkuvaa. Varsinkin David kiusaa pikkuveljeään änkytyksestä ilkeästi. 

Onneksi Bertien tukena on vaimo Elisabeth (Laura Huhtamaa), joka lopulta hankkii eksentrisen puheterapeutin, kun kaikki muut keinot on jo kokeiltu. Tämä australialainen Lionel Logue (Tapani Kalliomäki) käyttää hieman epätavallisia hoitomenetelmiä, mutta viis siitä jos ne tuottavat tulosta. Loguen vaimo Myrtle (Krista Putkonen-Örn) haaveilee paluusta Australiaan, mutta matka viivästyy koska onhan nyt kruunun asiat tärkeämpiä.

Varsinaisesti näytelmä käsittelee työväenluokkaisen amatöörinäyttelijä Loguen ja tulevan kuninkaan suhdetta. Siihen kuuluu monenlaisia kahnauksia ja yhteenottoja, mutta myös edistymistä änkytyksen hallintaan. Kaiken taustalla kuplii Davidin ja Wallisin suhde ja sen nostattamat laineet niin kirkon kuin brittihallinnonkin riveissä. Sekä toki maailmanpolittinen tilanne. Kirkkoa näytelmässä edustaa kärttyisä ja luihuisa Canterburyn arkkipiispa Cosmo Lang (Jori Halttunen) ja hallintoa pääministeri Stanley Baldwin (Olli Paakkanen) ja valtiovarainministeri Churchill (Mikko Jurkka).

Tämä tositapahtumiin perustuva tarina on koskettava mutta myös hauska. Käänteitä riittää, ja jännitettävääkin. Saako David Walliksensa, ja joutuuko hän luopumaan kruunusta? Saako Logue parannettua Bertien änkytyksen? Brittihistorian ja -kuninkaallisten suurena ihailijana tämä oli varsinainen täsmäesitys minulle. Kainulainen ohjaa kauniisti, antaen kaikille tilaa, mutta toki tämä aikalailla kahden kauppa on. 

Milja Ahon lavastus on ihana! Sopivan majesteetillista ja pompöösiä kuninkaallisten tiloja ja Westminster Abbey pylväineen ja lasimaalauksineen. Vastakohtana lavan etuosasta nouseva Loguen vastaanotto mukavine nojatuoleineen ja pienoislennokkeineen. Mikrofonin suuri punainen silmä muuntuu änkyttävän silmissä jättiläismäiseksi ja sama kuvio toistuu takaseinän pyörylässä. Kuin Sauronin silmä se vaanii ja tuijottaa Bertietä.

Sitten on toki puvut, Riikka Aurasmaan käsialaa. Kuninkaallisilla on viimeisen päälle komeat asut ja Loguen parilla mukavan arkiset. Todella onnistunutta pukusuunnittelua.

Myös Jukka Vierimaan äänisuunnittelu on todella toimivaa. Kirkossa kaikuu, ja musiikit kuuluvat juuri sopivasti. Musiikkivalinnat ovat juuri piste iin päällä, Elgarin Nimrod, aah! On mielenkiintoista että Wallisille ei anneta ääntä lainkaan, ja hän ilmaisee itseään mm. tanssin keinoin. Saara-Elina Partanen on laatinut koreografiat, ja Wallis pyörähtelee näyttävästi Davidinsa kanssa. Myös Harri Peltosen valosuunnittelu on upeaa katsottavaa. Myös videot/projisoinnit ovat näyttävät. Lähikuvat änkyttävistä huulista heijastettuina takaseinään konkretisoivat ongelman.

Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia rooleissaan, mutta kyllä kaksikko Palosaari & Kalliomäki vievät potin. Bertie on jäyhä ja muodollinen, mutta pikkuhiljaa hänestä paljastuu uusia kerroksia. Logue on boheemi ja rento tyyppi, joka ei paljoa kuvia kumarra. Mutta hän on tavattoman tarkkanäköinen ja hyvä työssään. Miten tarkasti molemmat näyttelijät rakentavat roolinsa ja miten hienosti heidän hahmonsa heräävät eloon ja kehittyvät esityksen edetessä. Kuin tarkkaan koreografioitu ottelu missä kumpikin pistää parastaan. Nautinto katsoa. Kun Kalliomäki pistää hurmausvaihteen päälle pyörivät myös minun sukkani katsomossa. Bertien ja Lionelin bromance on ihanaa katsottavaa. 

Krista Putkonen-Örn oli myös pistämättömän taitava Myrtle Loguena. Yksi tärkeä rooli oli myös alati läsnä oleva, äänetön miespalvelija jota Eerik Kuronen hyvin tulkitsee. Aki Raiskiota on myös aina ilo nähdä lavalla, vaikka kuinka pienessä roolissa.

Näytelmä alkaa kuninkaan puheella ja siihen se myös päättyy. Välillä on kuljettu pitkä matka. Logue ei palauttanut ainoastaan puhekykyä vaan itsetunnon. Jotenkin koko toteutus oli hyvin koskettava ja inhimillisen lämmin. Kuninkaan puhe on erinomaista puhedraamaa kaikille hyvän näytelmän ystäville, ja erityisesti toki brittiasioista pitäville. Hieno näytelmä ja erinomainen versio.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tootsie / Lahden kaupunginteatteri 2.2.2024

Tommi Kainulainen ohjaa, joo kyllä kiinnostaa. Mutta omat muistikuvat 80-luvun alun Tootsie-leffasta olivat jotenkin tunkkaiset. Tai eivät siis muistikuvat ole, vaan muistan leffan jotenkin tunkkaisena (enkä pidä Dustin Hoffmanista). Sattuman oikusta ja aikataulusyistä päädyin sitten lopulta katsomaan tätä Robert Hornin käsikirjoittamaa ja David Yazbekin säveltämää musikaalikomedia Tootsieta Lahden kaupunginteatteriin. Olisi pitänyt ehkä uskoa muistikuviini ja jättää väliin, koska ei tämä nyt vakuuttava ollut. Tai oli siinä paljon ihan hyvääkin, mutta kokonaisuutena ei kuitenkaan iskenyt.

Päähenkilö Michael (Joel Mäkinen) on ärsyttävä pilkunviilajahenkinen musikaaliartisti, joka onnistuu riitaantumaan kaikkien työryhmien kanssa, eikä kukaan ohjaaja halua tehdä hänen kanssaan töitä. Naissuhteetkin menevät myttyyn. No kukapa tuollaisen mulkvistin kanssa haluaisi ollakaan. Sitten eräänä päivänä hän keksii kuningasidean ja päättää hakea töitä naiseksi pukeutuneena. Ja avot, heti tärppää. 

Naisroolissaan Dorothynä hän on empaattinen ja kiva, mutta ohjaajan työhön puuttumistaan ei saa lopetettua. Työn alla on jatko-osa Romeolle ja Julialle ja pikkuhiljaa Dorothy saa sitä muokattua omasta mielestään paremmaksi. Tässä hänen puolellaan on kovanaamainen tuottaja Rita (Lumikki Väinämö) ja näyttelijäkolleegatkin. Varsinkin Juliaa esittävä ihana Julie (Petra Pääkkönen), johon Michael toki tykästyy. Ja mokaa senkin.

Esityksen ohjaaja Ron (Teemu Palosaari) on ällöttävä naistennaurattaja, joka ei todellakaan ilahdu että imettäjän rooliin pestattu kulahtanut akka (kyllä, Michael on jo 40 v!) alkaa ohjailla hänen esitystään. Mutta asioilla on taipumus mennä solmuun ja sitten vielä pahemmin. Soppaa hämmentää Michaelin symppis kämppis Jeff (Miikka Wallin) ja wannabe-tyttöystävä Sandy (Henna Wallin) joka hakee myös musikaalirooleja (ja keltä Michael imettäjän roolin nappasi). Kirsikkana kakun päällä Romeon veljeä esittävä hömelö Max (Tuomas Korkia-Aho), joka tykästyykin Dorothyyn ihan täysillä. 

Musiikki oli vähän sellaista toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ainutkaan biisi ei jäänyt mieleen, vaikka Antti Vauramon kipparoima bändi parastaan pistelikin. Mikko Koivusalon suomentama teksti oli niin täynnä kirosanoja ja alatyylisiä ilmaisuita että korvia alkoi kuumottamaan. Tosin se oli tuotu hieman tähän päivään sieltä 80-luvulta, mutta oli silti aika kliseinen ja tunkkainen. Pikkutuhmuuksia oli makuuni liikaa. Ei kyllä kielen puolesta mikään lastenmusikaali.

Kasariestetiikka oli läsnä myös puvuissa (Riikka Aurasmaan käsialaa) kuin lavastuksessakin (Pekka Korpiniitty). Varsinkin ihmisten puvut olkatoppauksineen ja salihousuineen herätti myötähäpeistä nostalgiaa. Ei siis pukusuunnittelua kohtaan vaan, sitä että tuommoiset vaatteet oikeasti olivat muotia. Kati Marika Kerosen naamiointisuunnittelu (ja peruukit) oli kyllä hienoa.

Yksi mikä oli Tootsiessa toimivaa oli Jyri Nummisen näppärät koreografiat. Ilo katsoa!

Näyttelijät olivat oivallisia. Joel Mäkinen on aina ihana, mutta tässä lopulta ehkä hieman vaisu. Petra Pääkkönen oli raikas tuulahdus ja Tuomas Korkia-Aho kaikessa överiydessäänkin vallattoman mainio. Myös Michaelin manageri Mikko Jurkka on tosi passeli roolissaan. 

Pakko sanoa vielä erikseen että käsiohjelmassa on mainittu myös sukupuolen representaation konsulttina Miiko Toiviainen. Ohjaaja Kainulaista tuntien tiedän että näitä representaatioasioita on kyllä mietitty. Esityksessä ei oleellisina juttuna olekaan se että mies pukeutuu mekkoon, hihihi, vaan se miten ihmiset näkevät eri sukupuolien sosiaaliset roolit. Ja myös se miten erilailla Michaelkin käyttäytyy pukeutuneena mieheksi kuin naiseksi. Miehen roolissa hän on täysi törppö ja naisena taas tosi kiva kenestä kaikki tykkäävät.

Liki kolmetuntinen esitys loppuu tosi töksähtäen ja hämmentyneinen mielin poistun katsomosta. Tässä ei tainnut olla yhtään kivaa ja sympaattista henkilöä, paitsi ehkä Julie, ja hänkin oli vähän reppana. Harmiksi myös valtavan suuri katsomo oli perjantai-iltana melkoisen tyhjä, joten tunnelma yleisössäkin oli vaisu. Sen verran Tony-palkintoehdokkuuksia ja -voittojakin Tootsie kuitenkin sai, että vika lienee minussa kun en kerran tykännyt.

Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sidotut / Porin teatteri 27.11.2020

Reilu vuosi sitten kävin katsomassa Porin teatterissa Järjen ja tunteen tyttäret. Se kolahti kovaa. Näytelmän nähtyäni ahmaisin kaikki Emmi Mustosen viisi kirjaa, joissa seurataan päähenkilöiden Hilman ja Annan elämiä 1800-1900 vuosien vaihteen Suomessa. Siinä missä Järjen ja tunteen tyttäret perustui Mustosen sarjan kolmeen ensimmäiseen kirjaan, niin Sidotut on sarjan neljäs osa, sijoittuen vuosiin 1913-1916. Suuria muutosten vuosia, niin Suomen kuin näytelmän henkilöidenkin historiassa.

  

Historialla on tapana toistaa itseään. Tälläkin kertaa Tommi Kainulainen on sovittanut ja ohjannut upean elämyksen. Tarkkanäköistä, hyvin rajattua ja kaunista draamaa. Henkilöhahmot ovat eläviä ja kerronta elämänmakuista, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Sisällissota ja ensimmäinen maailmansotakin toimivat taustanäyttämönä kahden vahvan naisen arjelle, ylä- ja alamäkineen. Hilma Maria Rantamäki (Riikka Papunen) muuttaa perheineen Amerikan ihmemaahan onneaan kokeilemaan; Suomessa työväen elämä on entistä huonompaa. Vaan eipä se elo New Yorkissakaan ruusuilla tanssimista ole. Siirtolaisten olot olivat kyllä melkoisen kurjat sielläkin. Veikko-puoliso (Janne Turkki) ja poika Voitto (Oskari Penttilä) puurtavat pilvenpiirtäjien rakennustyömailla, tytär Pikku-Anna (Evelina Jääskeläinen) oppii englantia ja nuoren naisen elämää. Entinen mies (ja lasten isä) lipevä Artturi Mäkelä (Peter-Sebastian Lehtonen) ilmaantuu myös kuvioihin taas sekoittamaan pakkaa - mutta onneksi Hilma on miehelle jo immuuni.

Sillä välin kuin Hilman perhe opettelee uuden elämän alkuun rapakon takana, on Anna Sofia Ahlstedt (Mirva Tolppanen) myös uuden edessä. Heti näytelmän alussa Augusta-täti kuolee ja hersyvän hauskan perinnönjakokohtauksen jälkeen Anna huomaa olevansa varsin varakas nainen. Tämä takaisi naiselle itsenäisyyden, mutta sitten vanhemman (vasta 50 täyttänyt!) leskijuristin Weckmanin (Vesa Haltsonen) liehittelyt kantavat hedelmää ja Anna lankeaa niljakkaan tyypin pauloihin. Mukana tulee kartanon emännyyskin, ja aikuinen poikapuoli Herman (Pekka Hänninen) - mutta ennenkaikkea tämän charmantti opiskelukaveri Klaus Granqvist (Teemu Niemelä), joka sekoittaa Annan pään samantein. 

Tuntuu jotenkin että Anna vain ajelehtii naimisiin Weckmanin kanssa, eikä mahtaisi asialle itse mitään. Ehkä hän huomaa virheensä jo ennen häitä, mutta ei enää pysty asiaa pysäyttämään. Onnetontahan se on, mutta tarina kulkee eteenpäin, ja monen mutkan kautta myös se vanha, itsenäinen ja reipas Anna sieltä pääsee taas esiin. Vaikka kaikenlaisia käänteitä sekä Hilman ja Annan vuosiin mahtuu ja keskinäiset välitkin hieman rispaantuvat, niin loppu on kuitenkin aavistuksen valoisa, toiveikas.

Kertakaikkisen hienoa ajankuvaa ja koko näyttelijäkaarti tekee todella vakuuttavaa työtä. Kantavina voimina toki päänaiset Papunen & Tolppanen, jotka ovat valtavan karismaattisia. Heidän esittämänsä naiset ovat hyvin erilaisia, mutta kumpikin vahvatahtoisia ja sisimmissään terästä. Ihania tyyppejä, joista tykkään kummastakin. Niljakkaat äijäroolit sujuvat hyvin niin Haltsoselta kuin Lehtoseltakin. Hannele Lanu tekee hersyvän pienen roolin elämää nähneenä hovineuvoksettarena ja myös Miia Lindström pystynokkaisena leskipastuurska Matildana on kerrassaan mainio. Mikä drama queen! Myös Hilman Miina-sisko Heidi Rantakeisu on ihanan raikas lisä näyttämöllä.

Hyvää tiimiä ei kannata vaihtaa. Joten taas kerran Teemu Loikas on luonut upeat visuaaliset maisemat lavalle. Pelkistettyjä seiniä ja kuoseja, kuin ajatuksia lavasteista. Kartano piirtyy esille kattovalaisimilla ja liikkuvilla irtoseinillä sekä ikkunanpokilla, Ahlstedien kaupunkiasunto rullaa esille salongin muodossa. Kaikki on selkeää ja riittävää, hyvin ilmavaa. Ja varsinkin tiiliseinät Amerikassa on tosi upeat. Timo Alhasen valot ja Jukka Kouhian äänet täydentävät seesteisen kokonaiselämyksen. Myös projisoinnit (Loikas & Alhanen) toimivat, alussa nähty koostekertaus oli kiva idea. Tykkäsin kovasti siitä miten vanhojen (helsinkiläisten) rakennusten ja paikkojen valokuvia ja videoita oli hyödynnetty, myös pilvenpiirtäjien rakennustyömailta. Musiikkivalinnat ovat myös todella onnistuneet.

Taru Liipolan yksityiskohtaisesti mietityssä puvustuksessa on kaksi puolta: työväestön arkisemmat asut sekä paremman yhteiskuntaluokan hörhelöt runsaine kankaineen. Varsinkin monet näpsäkät hatut kiinnittävät huomiota. Näitä pukuja on ilo katsoa!

Jäin kyllä ihmettelemään miksi Annan kaltainen fiksu ja koulutettu (ja perinnön jälkeen myös varakas ja siten itsenäinen) nainen luopuu vapaudestaan ja päätäntävallastaan niin helposti. Ihastuneena hän ei kuuntele Hilman tarkkanäköisiä varoituksia Weckmanista. Vaan kukapa hullaantunut nainen kuuntelisi. 

Vaikka suuret historialliset tapahtumat jylläävät taustalla ja luovat pohjan kaikelle, niin silti näytelmän keskiössä on pieni ihminen, pienine tapahtumineen, arkisine elämineen. Ja vaikka moni asia on kurjaa ja ikävääkin, niin ihania pieniä huumorinpilkahduksia on riputeltu mukaan juuri sopivasti. "Turha on katua" toteavat naiset lopussa. Kumpikin on joutunut oppimaan, kovan kautta, elämään omaa elämäänsä, ottamaan vastuuta omista teoistaan. Pakko on taas pyyhkiä silmiä katsomossakin. Liki 3 tuntia meni kuin siivillä ja esitys todellakin tempaisi mukaansa.

Sidotut jatkuu Porin teatterissa pakollisen koronapaussin jälkeen ensi toukokuulle asti, eli hyvin ehtii vielä katsomaan! Lämmin suositus - hyvin tehdylle perusdraamalle on aina tarvetta.

Esityskuvien copyright Janne Alhonpää.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juoruja / Lahden kaupunginteatteri 31.1.2020

Perjantain ratoksi vähän jotain kevyempää, tuumasin kun teatterikalenteriani kokosin. Enpä ihan näin kevyttä osannut odottaa, mutta näillä nyt mentiin. Toissa vuonna kuollut tuottelias näytelmäkirjailija Neil Simon kirjoitti kaikenlaisia näytelmiä, mutta vain yhden farssin. Juoruja (Rumors) valmistui 1988 ja ei se kai mikään supermenestys ollut, koska Simon ei palannut enää farssien pariin. Nyt kuitenkin se nähdään Lahden kaupunginteatterissa, Tommi Kainulaisen tuoreena käännöksenä ja ohjauksena.

En ole farssien ylin ystävä, mutta tässä esityksessä oli se hyvä juttu, että juoni perustui muuhun kun suhdesuhmurointeihin ja siihen kuka pettää kenenkin kanssa. No oli sitäkin siellä taustalla hieman. Joukko ystävyksiä on kokoontunut juhlimaan New Yorkin varapormestarin Charleyn ja hänen vaimonsa Myran 10-vuotishääpäivää. Jostain syystä juhlakodista ei löydy ketään muita kuin itseään korvalehteen ampunut Charley. Missä on palveluskunta, saatikka vaimo? Pikkuhiljaa vieraat saapuvat ja selvittelevät asiaa. Minkä omalta sähläilyltään kerkeävät. Tapahtuma kulminoituu poliisipartion vierailuun ja kaikenlaista selitystä heillekin koitetaan keksiä. Vaan mahtaako poliisi uskoa juhlaseurueen selitykset, ja mikä olikaan totuus alkuillan tapahtumista?

Ensimmäinen näytös on ihan lämmittelyä, aika höttöistä ja heppoista. Ei kauheasti naurata. Mutta onneksi toisessa näytöksessä pistetään kunnon vaihde päälle ja sitten kyllä huvittaa. Monenlaista juonenmutkaa ja kommervenkkiä on luvassa ennenkuin päästään jonkunlaiseen loppuratkaisuun. Puhelin soi tiuhaan ja monenlaiset juorut ja huhupuheet vellovat ja aiheuttavat mutkia matkaan.

Henkilöt ovat hieman liian liioiteltuja ja epäaitoja ollakseen ihan normaaleita. Hauskoja tyyppejä kyllä. Ja ei kai kukaan odotakaan että farssissa olisi "normaaleita" ihmisiä? Yksi juttuhan on se liioitellut piirteet.

Lipevä Glenn (Mikko Jurkka) vehkeilee selkeästi jotain ja kristallia hierovan puolisonsa Cassien (Saana Hyvärinen) kanssa taitaa olla jonkunlaisia aviollisia ongelmia. Teemu Palosaari vetäisee koko näytelmän huipentavan soolonumeron Lennynä - ja se onkin huikea esitys! Tämän vaimo (Laura Huhtamaa) ei sen sijaan taida olla ihan penaalin terävin kynä. Tapani Kalliomäki kuulonsa menettävänä ja turbaani päässä kekkuloivana moppitukkana huvittaa jo pelkällä olemuksellaan. Liisa Vuori tämän vaimon roolissa on nokkela. Juhlaseurueen täydentää siperialaiseen perintökolttuun sonnustautunut selkävaivainen superkokki Cookie (Raisa Vattulainen) ja tämän terapeuttipuoliso Ernie (Jori Halttunen). Lopuksi koko show'n huipentaa Aki Raiskio, joka on todella vakuuttava poliisi. Tämä vaikuttaa leppoisalta, mutta sisus on täyttä terästä. "Nämä eivät taida olla kaksiset pirskeet" konstaapeli toteaa - ja on kyllä aika oikeassa. Toisena poliisina mukana hengailee Marko Nurmi.

Kunnon farssiperinteitä noudattaen tässäkin lavalla on paljon ovia (7 kpl). Yllättävän vähän niistä silti tullaan ja mennään. Vaan tekisikö joku joskus farssin vain yhdellä ovella? Muutoin Pekka Korpiniityn suunnittelema lavastus on aika ökyhenkinen koti. Samoin Tiina Hauta-ahon vaatteet ovat mallia erittäin juhlavat. Naisilla kilometrin pituiset korot kengissä ja tällättyjä viimeisen päälle muutenkin.

Juoruja on ihan hauskan viihdyttävä ja tarjoaa helppoja nauruja - sitten kun pääsee vauhtiin. Säätöä, suhmurointia ja suhdesoppaa luvassa eli oiva irtiotto arjesta.


Kuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Järjen ja tunteen tyttäret / Porin teatteri 19.9.2019

En enää lainkaan ihmettele miksi tämä Enni Mustosen kirjoihin perustuva Järjen ja tunteen tyttäret on ollut niin suuri menestys Porin teatterissa. Historiallinen viitekehys, vahvat naisroolit, huumoria ja surua sopivasti, hienot näyttelijät ja toimiva tarina. Ja hyvä ohjaus! Ensi-ilta oli jo tammikuussa, ja onneksi esitys jatkui vielä syksylle. Nytkin syyskuisena arki-iltana katsomo oli täpösen täynnä. Menestystarina siis.

Tommi Kainulaisen dramatisoima ja ohjaama saaga kertoo kahdesta erilaisista taustoista tulevista naisista joka päätyvät lopulta samaan paikkaan ja tasa-arvoisiksi. Nimittäin ensimmäisiksi naiskansanedustajiksi. Samalla seurataan vaiherikasta jaksoa Suomen historiassa vuodesta 1894 aina vuoteen 1907. Aika pitkähän tämä on (2 h 45 min) mutta ei kyllä yhtään tunnu siltä, koska tarina tempaisee mukaansa niin tehokkaasti. Loppuratkaisu kerrotaan ensin, ja sitten palataan 13 vuoden taakse, mistä kaikki lähti liikkeelle. Anna Sofia (Mirva Tolppanen) on vaasalainen papin tytär, joka joutuu leskiäitinsä kanssa etsimään uuden kortteerin. Onneksi vauras Augusta-täti (Hannele Lanu) Helsingissä ottaa nuoren tytön kattonsa alle asumaan ja opiskelemaan. Hieman aiemmin samaan talouteen piiaksi on maalta muuttanut Hilma (Riikka Papunen). Hilma on joutunut lähtemään ahdistelevaa apteekkaria ja skandaalinkäryä pakoon, ei tosin omasta tahdostaan. Naiset tutustuvat, ystävystyvätkin, sen verran kuin se 1800-luvun lopun luokkayhteiskunnassa oli mahdollista.

Nämä kolme vahvaa, neuvokasta ja kovin inhimillistä naista loistavat pääosissa, mutta saavat hyvää taustatukea erilaisilta sivuhahmoilta. Pienempiä ja suurempia iloja ja suruja jaetaan, eletään ja selvitään. Samalla maassa tapahtuu suuria ja osittain myös vahingossa sekä Anna Sofia että Hilma sotkeentuvat erilaisiin asioihin. Miehiä tulee ja menee, jokaisen elämässä, mutta naiskolmikko on hyvin hitsautunut yhteen ja kaikki lutviutuu lopulta. Vahva näyttelijäkolmikko on järkyttävän hyvä rooleissaan. Mirva Tolppasen Anna Sofia on aluksi ehkä hieman nössykkä ja opetettu kiltiksi, mutta hän kasvaa ihmisenä ja oppii pistämään vastaankin. Hannele Lanu on aivan hersyvän mainio kipakkana Augusta-tätinä. Ankara ulkokuori pettää, sillä hänellä on oikeudentajua ja sydäntäkin. Rakastin tätä hahmoa! Sokerina pohjalla on Papusen Riikan ihana, iloinen, topakka ja fiksu Hilma. Hilma tuo niin paljon iloa ja suuria tunteita lavalle ja Papunen on kuin luotu Hilmaksi. Ah mikä energia ja läsnäolo! Hilma haluaa kaikille oikeuta ja tasa-arvoa, mutta ainakin alussa on myös aika naiivi. Vaan elämänkokemus ja ymmärrys karttuu. Anna Sofian kriisissä hän ottaa ohjat käteen - ja siinä ei ole kellään nokan koputtamista. Vahvaa ja vivahteikasta näyttelijäntyötä koko kolmikolta.

Hienoja pienempiäkin rooleja oli tukkukaupalla, Kansan syviä rivejä edusti hyvin Anderssonska (Anna-Maija Kokkinen) joka nyysi klapeja ja otti huikkaa. Persoona. Hieman vilunkityyppisen suomalaismiehen perikuva oli taas Artturi (Peter-Sebastian Lehtonen), ja en tiedä olisiko tätä vihannut vai säälinyt enemmän. Se ryhdikäs mies sitten taas eli Veikko (Janne Turkki) oli ihan eri puusta veistetty. Jonkunlaisen pienen pesän sydämeeni teki myös tyynen tuima talousmamselli Kreeta (Anne Rinnetmäki). Sen sijaan Vesa Haltsosen Paroni on niin läpikotaisen lipevän niljakas että ihan puistattaa - miten fiksu Augusta-täti voisi edes kuvitella lankeavansa tämän pauloihin?

Jos on Kainulaisen henkilöohjaus tosi taidokasta työtä niin sitä on myös kerrassaan nerokas lavastus. Teemu Loikas on työryhmineen loihtinut hienon kaupunkikotimiljöön pyörivän lavaratkaisun kautta. Mutta äkkiä lavasta saadaan myös rautatieasemaa tai poliisin selliä tai milloin mitäkin. Jo esityksen alku salpaa hengen, hienoine projisointeineen (Loikas yhdessä Timo Alhasen kanssa). Näkisipä tämmöistä pieteetillä paneutumista kaikissa esityksissä. Melkein lavalle ei tarvitsisi mitään muuta, edes näyttelijöitä. Tai ehkä sitten kuitenkin, kokonaisuus on se juttu. Myös Taru Liipolan puvut ja Timo Alhasen valot luovat oman osansa teatterin magiasta mitä sain Porissa kokea. Erityisesti se Anna Sofian vihreä puku oli upea. Ja pakko mainita keittiön kauniit kupariastiatkin. Ja myös se miten hienosti vanhoja valokuvia käytetään lavastuksessa.

Joukkokohtauksia oli paljon, aina raittiusseuran tansseista punalippuja heiluttaviin mielenosoittajiin, ja tanssia siis myös. Timo Saari oli laatinut vauhdikkaita koreografioita ja kyllä itselläkin alkoi tanssijalka vipattaa. Monipuoliset musiikkivalinnat istuivat kuin nenä päähän kohtauksiinsa.

Järjen ja tunteen tyttäret oli oikea hyvän mielen näytelmä. Juuri sellainen mistä poistuu hykerrellen, että näin tehdään hyvää teatteria. Elämänmakuinen. Tylsää hetkeä ei kerennyt tulla, vaikka ei tämä nyt kauheaa vauhtia kokoajan posottanut, vaan suvantokohtiakin oli. Paljon huumoria, paljon myös isoja tunteita. Näiden naisten puolesta katsoja liikuttuu ja eläytyy. Ihmisoikeudet ja erityisesti naisten oikeudet ovat iso teema, mutta kaikkea katsotaan tavallisten ihmisten näkökulmasta. Vaikka hahmot ovat keksittyjä, ne olisivat voineet olla olemassa. Ja niitä oikeitakin historiallisia henkilöitä puheessa vilahtelee, juuri sopivasti. Kertakaikkinen helmi! Esityksiä on vuoden loppuun asti, ja suosittelen Porin reissua lämpimästi! Samalla pääsee ihastelemaan upeasti kunnostettua teatteritaloa.


Kuvien copyright Janne Alhonpää.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Alkutuotanto / Lahden kaupunginteatteri 2.3.2019

Ihana esitys, kertakaikkiaan! Nyt natsasi kaikki, käsiohjelmaa myöten. Oli muuten niin hyvä, että pöydällä lojuneesta käsiohjelmakasasta joku koirista söi juurikin ja ainoastaan tämän. Mutta kiitos ihanien Lahden kaupunginteatterin lippukassan naisten, onnistuin saamaan uuden itselleni.

Alkutuotanto on saanut alunperin ensi-iltansa jo 2012, silloin kiertäen kolmella paikkakunnalla. Nyt se koki uuden tulemisen Lahden kaupunginteatterissa. Ja hyvä niin! Näin erinomainen esitys ansaitsee kyllä tulla esitetyksi vaikka joka vuosi.

Jonni Pantzarin käsikirjoittama ja Saana Lavasteen & Iiristiina Varilon ohjaama komedia on oivallinen telttamatka suomalaiseen luontoon, luonnonsuojelun eri ilmiöihin ja ruuantuotannon alkulähteille. Kahden ja puolen tunnin riemastuttavalla reissulla saamme nähdä monenlaista olentoa, niin eläimiä kuin ihmisiäkin. Loistava näyttelijäkaksikko Tommi Kainulainen ja Aleksi Lavaste sujahtavat yhtä taitavasti Erkki Pulliaiseksi, poromieheksi, harvesterikuskiksi ja Pentti Linkolaksi kuin poroksi, alppimurmeliksi, hyttyseksi ja madoksi. Rooleja on kymmeniä ja ne ovat toinen toistaan oivaltavampia ja hauskempia. Miten pienillä asioilla näyttelijä voi muuntautua oravasta vuoritapiiriksi, ihan käsittämätöntä. Ei tarvita kuin päähine, lasit tai jotain muuta pientä. Ja toki roppakaupalla osaamista esiintyjiltä. Naulakostakin saa oivallisen työvälineen metsurille!

Tarina alkaa kun kaupunkilaisheppu Tommi perii pienen palstan metsää, jonka lammessa asuu rupilisko (nykyään rupimanteri, Suomessa uhanalaiseksi luokiteltu matelija). Vaan paikallinen metsänhoitoyhdistys on suositellut sinne avohakkuuta! Joten ystävykset Tommi ja Allu lähtevät pyöräillen telttaretkelle tutustumaan paikkoihin. Matkan varrella ja paikan päällä he törmäävät moniin tyyppeihin ja oppivat siinä sivussa ehkä hieman lisää ruuantuotannosta, metsänhoidosta, kestävästä kehityksestä, maailmanlopusta ja ilmastonmuutoksesta. Tai ainakin katsojat oppivat. Samaan aikaan metsän eläimet päättävät pitää yleiskokouksen maailmantilanteen vuoksi, ja kutsua sinne kaikki maailman eläimet. Ja kylläpä niitä piisaakin! Aakkosjärjestyksessä etenevä nimenhuuto kestää ja on kiehtovaa seurattavaa.

Alkutuotanto on kerrassaan hersyvän hauska esitys, mutta samalla myös todella kantaaottava edelleen pinnalla oleviin aiheisiin. Nyt kenties enemmän kuin koskaan. Tässä myös tarjotaan katsojille pullaa (saamme esittää sorsia). Ja toki tämä esitys ilahduttaa näin luonnonsuojeluorientoitunutta metsäalan ammattilaista erityisesti. Bonusta siitä että hienossa käsiohjelmassa on annettu tilaa myös Luonnonperintösäätiön asiallekin. Alkutuotanto-esityksellä on nyt vuoden loppuun asti oma nimikkokeräyksensäkin!

Mari Savolaisen kekseliäs lavastus (varsinkin puut!), Anna Rouhun valot ja Saija Raskullan äänisuunnittelu täydentävät funktionaalista näyttämökuvaa täydellisesti. Ihan fiiliksissä vieläkin miten hyvin kaikki toimi yhteen.

Kainulainen ja Lavaste ovat hirveän taitavia, monipuolisia ja lystikkäitä, kompaten toisiaan saumattomasti. Siinä mihin toinen lopettaa, niin toinen jatkaa. Esitys sisältää monia oikeasti nerokkaita oivalluksia, esimerkiksi miten näyttelijä on nykyajan shamaani! Ja eläinten kokouksen ratkaisu maapallon ongelmille olisi ihmispopulaation harvennus (vähän olisin samaa mieltä tässäkin, Linkolaa kompaten). Vaihtoehtojahan sille olisi lukuisia, mm. rutto, loiset tai raatelu...

Vaan pitäisikö ihmisenkin olla paikalla kun sen tulevaisuudesta päätetään? Voiko pelkkä tavallinen näyttelijä edustaa koko ihmiskuntaa näin tärkeässä asiassa? Ja kun koko esitys päättyy mahtavaan ja tunnelmaan sopivaan biisin eli Nina Simonen Feeling good (It's a new dawn, it's a new day for me ...) - niin katsojalle jää loppujen lopuksi aavistuksen toiveikaskin olo.

Jospa kaikki maailman päättäjät ja muutkin ihmiset näkisivät tämän esityksen, ja katsoisivat asioita sen jälkeen hieman toiselta kannalta! Jos minä saisin päättää Alkutuotanto kiertäisi seuraavat viisi tai kymmenen vuotta pitkin Suomea, ja sivistäisi kaikkia maapallomme tilasta ja tulevaisuudesta.

Iso kiitos koko työryhmälle huikean tärkeästä ja riemastuttavan anarkisesta esityksestä. Vielä muutama veto Lahdessa - eli menkää jos pystytte.


Kuvien copyright Jonni Pantzar (2 ekaa) ja Tiina Hauta-aho (loput).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Puhallus / Lahden kaupunginteatteri 19.10.2018

Tommi Kainulainen ja koko työryhmä on tehnyt Lahden kaupunginteatterin kanssa kulttuuriteon. Ja ehkäpä myös kulttiteon. Nimittäin tuonut vanhan leffaklassikon esimmäistä kertaa Suomen teatterilavoille. Puhallus oli aikoinaan valtava menestys valkokankailla, voittaen mm. 7 Oscariakin. Tuttu tunnusmelodia (Scott Joplinin The Entertainer) vie välittömästi ajatukset 1930-luvun Chicagoon ja Paul Newmanin & Robert Redfordin tähdittämään veijarikomediaan. Ellet ole leffaa nähnyt niin nyt kipin kapin katsomaan.

Katsomaan voisit mennä myös näytelmää Lahteen. Se on nimittäin kutkuttavan viihdyttävä ja visuaalisesti todella näyttävä. Eikä tarvitse olla elokuvaa nähnyt, kyllä tämä tarina avautuu muutenkin. Pikkurikollisjoukko puuhaa monenlaisia kupruja ja vedätyksiä että saisi rahaa huijattua ja samalla pitää toki pakoilla virkavaltaa. Lopulta tulee aika suorittaa kunnon iso keikka ja putsata ketku Lonnegan kertakaikkisen totaalisesti. Ja kun uhkapeli tuntuu olevan herran ainoita paheita, niin sitä sitten ja kunnolla. Monta monituista juonenkäännettä ja kikkailua nähdään, ja välillä pitää istua ihan penkin reunamilla kun läheltä piti -tilanteita on niin paljon. Ja takaa-ajoja!

Juonesta ei voi kauheasti enempää paljastaa, ettei vaan mene lipsauttamaan mitään liikaa. Kannattaa itse käydä katsomassa. Kainulainen on suomentanut tekstin herkullisesti ja hieman vanhahtavien sanojen käyttö välillä vie ajatukset sinne 30-luvulle hyvin. Pekka Korpiniitty on suunnitellut upean lavastuksen, jossa lavan keskellä oleva ruosteinen lieriö avautuu näppärästi vedonlyöntitoimistoksi. Vähän ankeaa ja tehdasmaista, mutta todella hienoa katsottavaa. Ja hieno junavaunu siirtyvine väliseinineen ja pyörivine pelipöytälavoineen! Lavaa ja kaikkia lavastuselementtejä hyödynnetään ohjauksessa hienosti.

Kari Laukkasen valosuunnittelu luo tummia varjoja Chigagon yöhön. Upeat varjokuva-ampumiset esimerkiksi. Muikeista äänistä kiitos Tatu Virtamolle - juna ihan oikeasti tuntui kulkevan näyttämön kupeessa. Ulla-Maija Peltolan mainio vaatesuunnittelu liituraitapukuineen, ruutuhousuineen ja hattuineen on piste iin päälle tunnelman luomiseksi. Bongailin myös upeita kenkiä.

Näyttelijäjoukko on ensiluokkaisen loistava. Lonneganin roolissa synkistelee Aki Raiskio, aivan hykerryttävällä tavalla. Hyvin cool ja uhkaava. Ja sitten on rakastettava roistokaksikko Hooker (Tomi Enbuska) ja Gondorff (Tapani Kalliomäki). Siinä missä Hooker on naisiin menevä, kärsimätön ja hieman naiivin oloinen, niin Gondorff on konkarina porukan aivot ja ideanikkari. Velmuileva Kalliomäki on elementissään ja katsomossa saa hykerrellä ilosta tätä katsoessaan. Gondorffin rooli sopii Kalliomäelle kuin nakutettu. Ja se hinkuva yskänauru! Minut hurmasi myös laskentanero Mottola eli Jari-Pekka Rautiainen (taas kerran), ihanassa ruutupuvussaan. Mikko Jurkka on sopivan luihuinen poliisi joka koittaa saada konnat kuriin.

Puhallus on aika äijäilyesitys, jossa naisille ei ole kauheasti tilaa. Lumikki Väinämö, Mari Naumala, Laura Huhtamaa, Raisa Vattulainen, Anna-Sofia Tuominen ja Roosa Vilén kyllä pistävät parastaan, mutta miesten näytelmä tämä on.

Pakko kehua vielä myös sokeana katumuusikkona esiintynyttä Martti Peippoa, joka tarjoili muutamia hykerryttäviä musiikkinumeroita (Vippaa mulle viitonen!). Hän toimii muutenkin aktiivisessa osassa, varoitellen ja suojellen porukkaa. Ihana pieni, mutta tärkeä, rooli.

Katsojan sympatiat ovat rosmojen puolella, ja poliiseista on tehty "vihollisia". Toisaalta, nämä roistot eivät tunnu roistoilta lainkaan, sen verran sympaattisia he ovat. Huijareita joo, ja kyllähän tässä ruumiitakin tulee. Mutta ei tämä ole mikään verinen rikosdraama. Tarina kulkee juohevasti, ja vähän ihmissuhdejuttujakin siellä kaiken filuritoiminnan keskelläkin nähdään.

Puhallus on oiva näytelmä siitä miten pikkuhiljaa väsyttämällä saadaan kaveri tarttumaan syöttiin ja sitten vaan vedetään saalis perille. "Kosto on idiootteja varten" todetaan - mutta kyllä se maistuu suloiselta silti. Mahdottoman viihdyttävä ilta - kiitos koko työryhmälle.


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.