Haapajärven Elvis / Lahden kaupunginteatteri 13.3.2026

En ole mikään true crime -genren ystävä, en lainkaan. Dekkareista tykkään, mutta ei kiinnosta yhtään lukea kotimaisten (saatikka ulkomaisten) huumehemmojen, korruptoituneiden poliisien tai minkään valtakunnan rikollisten toiminnasta. Skippaan tämmöiset uutisoinnitkin useimmiten. Näin ollen minulta on kokonaan mennyt ohi 90-luvun kuohuttava uutinen Haapajärveltä. Katariina Vuori kuvailee koko jutun kirjassaan Erään tapon tarina, ja sen pohjalta ohjaaja Lauri Maijala on tämän näytelmän Haapajärven Elvis kirjoittanut. 

Koska mukana ovat Lahden kaupunginteatterin suosikkinäyttelijäni, ja koska ohjaaja on Lauri Maijala, niin päätin lähteä kurkkaamaan suomalaista true crime -näytelmää. 

Vaikka eihän Haapajärven Elvis sellainen ole, ainakaan kokonaan. Sen sijaan se on inhimillinen, jos kohta todella synkeä, tarina yhdestä perheestä ja sen tragediasta. Perheväkivallasta pienellä paikkakunnalla. Asiasta jonka kaikki tietävät, mutta mihin kukaan ei puutu. Kunnes yksi puuttuu, lopullisin seurauksin.  

Lauri Maijala on kirjoittanut ja ohjannut huikean hienon näytelmän. Koska en tiennyt tarinaa, istuin penkin reunaa puristaen koko esityksen ajan. Jännite oli käsin kosketeltavaa. Ruuvi kiristyi ja kiristyi, ja kauhulla odotin miten tilanne päättyy. Kuten arvata saattaa, eihän se hyvin voi päättyä.

 

Asko (Vilma Kinnunen) on pieni poika, jolla on äiti Ulla (Anna Pitkämäki) ja isä Esko (Tapani Kalliomäki). Vanhemmat ovat päätyneet yhteen varsin nuorina, ja liitto on ollut alusta asti myrskyisä. Isälle on maistunut niin viina kuin muutkin päihteet ja tämän vankilakierre rytmittää perheen arkea. Kun isä on vankilassa on elämä kotona suht normaalia. Asko leikkii parhaan ja ainoan kaverinsa Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen) kanssa, käy koulua, puuhailee äidin mukana, ja sellaista tavallista. Kimmon kanssa seikkaillaan, pelataan Afrikan tähteä (Kimmo ei ole kovin reilu pankkiiri muuten) ja lasketaan liukurilla.

Mutta kun isä on kotona on jännite jatkuvasti läsnä. Mies istuu kauhtuneessa nojatuolissa ja kyttää pistävin silmin kaikkea. Istuu hiljaa ja tarkkailee. Ja hiiltyy. Turpaan tulee herkästi. 

 

Asko pakenee huutoa ja lyöntejä musiikin maailmaan. Elvis (Teemu Palosaari) laulaa vain hänelle ja vie pois perhehelvetistä. Päivisin poika nukkuu koulussa luokan perälle tuodun patjan päällä, mikä toki herättää närää luokkakavereissa. Kiltti ja nössykkä opettaja (Aki Raiskio) ymmärtää ja säälii, mutta ei tee mitään. Kuten ei kukaan muukaan. On muuten kiinnostavaa että sama opettaja on ollut aikoinaan myös Eskolla. Ehkä hän koittaa hyvittää asioita Askon erikoiskohtelulla. Myös poliisi vaikuttaa olevan aika kädetön, vaikka sekä Ulla että Helvi ovat tehneet lukuisia ilmoituksia Eskon väkivaltaisuudesta.

Askon lähipiiriin kuuluu myös ihana äidinäiti Helvi (Lumikki Väinämö), ja täti Leena (Liisa Vuori) miehineen (JP Rautiainen) jotka hössöttävät, mutta tyytyvät vetämään tupakkaa pastellivärisissä neuleissaan. Eskon veli Mika (Jori Halttunen) on samanlainen hanttapuli kuin Eskokin, ja juopporemmiin kuuluu mm. mainio (joskin säälittävä) Puujalka-Vesku (Aki Raiskio).

 

Tarina etenee kuten arvata saattaa. Väkivalta kotona pahenee, ja Askon kasvaessa lyönnit kohdistuvat myös häneen. Sellaista normaalia pikkupojan arkea sävyttää jatkuva varpaillaan olo. Asiat eskaloituvat tappoon, ja koko yhteisö huokaa helpotuksesta. Katsojakin. 

On ihanaa saada kuulla miten näille ihmisille oikeasti kävi. Että Asko on tänä päivänä aikuinen mies, jolla on oma perhe ja bändi (aiemmin hän oli myös Elvis-imitaattori!) ja asiat hyvin. Myös äiti ja mummo ovat hengissä ja hyvinvoivia.

      

Näyttelijät tekevät käsittämättömän hienoa työtä. Vilma Kinnunen on niin upea pienen herkän pojan roolissaan ettei ole tosikaan. Ainoa mikä pisti silmään oli liian sliipatut kulmakarvat. Mutta mikä roolityö! Myös Tapani Kalliomäen Esko on niin paha että pahuus suorastaan valuu katsomoon. Koko esitys alkaa hänen laulunumerollaan millä hän karismaattisesti hurmaa katsojat. Mutta sitten kun hän on paha, hän on todella paha ja minä en todellakaan haluaisi kohdata tätä miestä pimeällä kujalla enkä missään muuallakaan. Painajaismaista kamaa. Mutta ihan huikeaa näyttelemistä. 

Myös Anna Pitkämäen Ulla on liikuttava. Hän kyllä eroaa ja koittaa päästä eroon Eskosta, mutta Eskostapa ei niin vaan eroon pääse. Mies piinaa koko perhettä vuosikausia eron jälkeenkin. Teemu Palosaaren Elvis on varsin katu-uskottava! Pakko mainita myös bingoemäntä Helena (Liisa Vuori) joka on aikas rääväsuinen. Helvi-mummon monologi poliisikuulustelussa menee suoraan sydämeen, Lumikki Väinämö tekee tässä koskettavaa työtä. Monologia korostaa taustan hiljaisuus, ei ole muuta kuin Helvin hiljaisella äänellä kerrottu puhe.

 

Lauri Maijala on tehnyt myös lavastuksen. Varsin vaatimaton koti räsymattoineen ja aavistuksen nukkavieruine huonekaluineen. Taustalla moninaiset verhokankaat. Ainoa normaalista poikkeava asia on Askon Elvis-nurkkaus. Tiina Hauta-ahon puvustus on upea, kasarin tuulipukuestetiikkaa ja kamalia logocollegepaitoja. Nämä ihmiset ovat tavallisia tyyppejä, käyvät porukalla bingossa ja saunovat. Ottavat saunakaljan tai pari. Ja sitten suljettujen ovien takana hakataan perhe.

Kati Kerosen naamiointi on myös hienoa, peruukit ajanmukaiset ja muutenkin. Jouni Nykoppin valot ja Jukka Vierimaan äänet sopivat kokonaisuuteen. Studionäyttämö on pieni ja katsojat istuvat kahdella puolella esiintyjiä. Näin ollen esitys tulee ihan iholle. 

Erityismaininta Pohjois-Pohjanmaan murteen tavoittamisesta kaikille näyttelijöille.

 

Vaikka esitys on fiktiota, se perustuu tositapahtumiin. Ja kymmeniin, satoihin, tuhansiin vastaaviin kaltaisiinsa tarinoihin. Useimmiten ne varmasti päättyvät toisin eli perheen äidin kuolemaan. Vaikka aihe on näin vakava, niin esityksessä on mukana kasapäin lämpöä, huumoria ja muuta kevyempää. Haapajärven Elvistä on ilo katsoa vaikka aika raskas aihe onkin. Tämmöisiä näytelmiä varten teatteria tehdään. Kiiruhtakaa siis katsomaan kun vielä ennättää. 

 

Esityskuvien copyright Janne Vasama.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos JP! 

The Pimpsons / Q-teatteri, Teatterikesä 8.8.2023

Lauri Maijalan kirjoittama ja ohjaama The Pimpsons sai ensi-iltansa helmikuussa Q-teatterissa. Koko esityskauden pohdin että kiinnostaisi mennä katsomaan. Koska Maijala ja Q:n porukka jne. Mutta nykyään on ajan ja rahan puolesta iso kynnys lähteä PK-seudulle teatteriin... ja koska minulle TV-sarja The Simpsons ei ole lainkaan tuttu. Joo, tiedän että siinä on keltasia tyyppejä, ja about muistan niiden nimet, mutta yhtään jaksoa en ole katsonut. Ja ajattelin esityksessä olevan niin vaikutteita kuin viittauksiakin sarjaan, joten ymmärtäisinkö siitä mitään? Jäi menemättä.

Onneksi universumilla (tai jollain teatteritaiteen pienemmällä jumalolennolla) oli näppinsä pelissä (tai tarkemmin ajatellen Teatterikesän taiteellisella troikalla) ja esitys kutsuttiin Teatterikesän pääohjelmistoon. Joten minulle tuli tilaisuus korjata erheeni ja mennä TTT:n suurelle näyttämölle katsomaan mistä tässä oikein on kyse. Ja joo, varmaan paljon esityksestä meni ohi, tai olisin saanut siitä vielä enemmän irti jos Simpsons olisi vähän tutumpi. Mutta pitää sanoa että toimi se näinkin! Aivan hulvaton kokemus!

Q-teatterin pieni lavaratkaisu on hyvin saatu isolle lavallekin, rakennettu vain siihen keskelle pieni "laatikko". Janne Vasaman pastellihenkinen joulukuvaelma esittää perheen olohuonetta. Keittiö jää takaosaan ja ikkunasta avautuu ydinvoimalamaisema. Amerikkalaista, hieman muovisen oloista, keskiluokkaisen perheen koti, jossa tapahtumat pyörivät ison sohvan ympärillä. Toisen näytöksen avaa pieni baarikohtaus, mutta muuten ollaan vain tässä olkkarissa, sitcom-perinteiden mukaisesti. Riina Leea Niemisen värikäs puvustus vie ajatukset johonkin 50-60 -luvuille. Erityismaininta Riikka Virtaselle maskeeraukesta. Esiintyjien keltainen iho ja mahtavat peruukit ovat kyllä silmiinpistävän huikeita. Tomi Suovankosken valot täydentävät visuaalisesti kauniin esityksen.

Niin, mistä tämä The Pimpsons sitten kertoo? Tämä fiktionaalinen perhe kokoontuu seitsemän vuoden tauon jälkeen taas yhteen, joulunviettoon. Yrmyttävä isä Homre (Eero Ritala) möllöttää sohvalla telkkaria katsoen ja on aikamoinen änkyrä, kömpelö ja juro. Hössöttävä ja kimittävä-ääninen äiti Magre (Ria Kataja) hössöttää ja säätää. Ensiksi saapuu perheen poika Brt (Lotta Kaihua) elämässä menestynyt, räyhäkkä ja ärsyttävä, sellainen reteän bisnesmiehen perikuva. Ja sitten lopulta kaukaa Lontoosta myös menestynyt tytär Ilsa (Satu Tuuli Karhu), diivailevan ensivaikutelman antava. Mehevänä sivuhenkilönä tapaamme myös pizzalähettihepun joka onkin Ilsan vanha heila (kun he olivat 8 v). Tämän ilmaantuminen näyttämölle käynnistää tai ainakin vauhdittaa lopun alkua.

Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, mutta pikkuhiljaa totuudet ja salaisuudet paljastuvat ja kulissit kirjaimellisesti kaatuvat. Mitä tapahtui 7 vuotta sitten? Mitä tapahtui pikkusisko-Maddylle? Mikä ihmeen sairaus Homrella on? Entäpä äidin puutarhanhoito? Ja mikä onkaan "menestyvien" lasten tarina? Vuoristoratamainen meno vain kiihtyy ja katsoja saa välillä pidellä penkistään. Yllättäviä käänteitä seuraa sarjatulimaisesti, muutamia hieman pohjustetaankin. Kieli on räväkkää ja paljon myös englantia viljelevää. Paikoitellen tai ehkä vain aluksi tämä hieman häiritsee. Sitten siihen tottuu tai turtuu, eikä vitut särähdä korvaan.

Rakastin perheenjäsenten välien selvittelyä, mitä siellä pinnan alla kuplii, miksi perheen dynamiikka toimii näin. Maijala on hienosti poiminut erilaisia kipupisteitä ja muistoja ja tökkii niitä terävällä neulalla. Tunnistan itseäni ja sisarussuhteita ylipäätään esityksestä. Millainen lapsuus on ja miten se muokkaa meitä. Siinä mielessä teksti oli universaalia. Jotenkin nämä kaikki hahmot ovat onnettomia ja traagisia, kukin omalla tavallaan. Katkeroitua voi monella tapaa. Voiko jokainen muistaa oman lapsuutensa niin väärin...

The Pimpsons vie meidät kunkin omiin kipeisiin ja katkeriinkin lapsuusmuistoihin, miten aikuiset lapset taantuvat lapsuudenkotiin palatessaan ja miten vanhoista maneereista voi olla vaikea päästä eroon. Joskus aika tuntuu pysähtyneen vaikka ihmiset ovat kasvaneet ja ns. aikuistuneet. Naapurin perheen (ja heidän irtaimistonsa) kohtalo sai pohtimaan mitä meidän tavaroillemme tapahtuu kuoleman jälkeen. Minne ne joutuvat, roskiinko, vai pelastaako joku valokuva-albumit? Ketä kiinnostaa? Olisiko helpompaa viskata kaikki romukoppaan ja aloittaa alusta, vai pääseekö menneisyyttään enää pakoon? 

Kun Ilsa haluaa leikkiä totuutta ja tehtävää ilman tehtävää ollaan olennaisten kysymysten äärellä: mitä todellakin tapahtui. Voidaanko asioista puhua, voidaanko kissa nostaa pöydälle? Kukaan ei osaa käsitellä tunteitaan, ei silloin eikä nyt. Kun isä-Homre murehtii tuopilleen, ettei mitään saa enää sanoa ja kaikki loukkaantuu kaikesta, ollaan vanhenevan valkoisen heteromiehen ongelman ytimessä. Tavallaan symppaan näitä tyyppejä, kaikessa ärsyttävyydessäänkin, ja myös säälin. 

Näyttelijäsuoritukset ovat kaikki hysteerisen erinomaisia. Millaisiin sfääreihin kaikki oikein yltävätkään, huh. Varsinkin Katajan Magre on aivan huippu pienine kädenliikkeineen ja silmienpyörittelyineen. Myös Ritalan uskovainen pizzakuski on mielettömän taitava roolityö. Kaikki vedetään vähän överiksi ja sitten vielä lisää. Kun lapset googlettavat Heimlichin otetta ja sillä välin Homre vetäisee kuolinkohtaustanssimuuvit, niin melkein pissaan housuihini nauramisesta. 

Ei tämä ehkä kaikkia viihdyttänyt tai edes naurattanut, mutta kylmäksi ei voinut kyllä jättää ketään. Loppuratkaisu mietitytti, se ei ehkä toiminut kaikilta osin, mutta muuten esitys oli kyllä silkkaa tykitystä. Mitä siitä jos Simpsons-fanit saivat tästä paljon enemmän irti sarjaviittauksilla, hokemilla, ja lukuisilla yksityiskohdilla. Minä nautin omalla tavallani. Kun Janis Ianin seiskytluvun eteerinen biisi At Seventeen ("I learned the truth at seventeen, That love was meant for beauty queens") pärähtää soimaan, Brt ja Ilsa vetävät kokaiinia, rotanmyrkkyä ja vodkaa suloisena cocktailina ja haahuavat pitkin perheen olohuonetta... no, siinä on teille tunnelmaa!

Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Punaorvot / Helsingin kaupunginteatteri 15.9.2020

Ohjaaja Lauri Maijala jatkaa sisällissodan teemojen käsittelyä Helsingin kaupunginteatterin uutuudessa Punaorvot. Toissa vuonna KOM-teatterin vaikuttava Veriruusut-näytelmä pohjautui Anneli Kannon kirjaan; se on muuten vielä katsottavissa Yle Areenalla. Punaorvot on lähtöisin Kannon ja Maijalan kynistä ja näin hedelmällinen yhteistyö saa jatkoa. Hyvä niin.

Sillä Punaorvot on raastavan koskettava näytelmä. Katsoja saa seurata helsinkiläisen työväenluokan perheen kohtaloa vereslihalla. Kevään 1918 jälkimainingeissa ei elämä Helsingin Linjoilla ollut helppoa. Johanssonin perheen isä (Miika Laakso) teloitetaan, ja Alma-äidin (Ella Mettänen) pää sekoaa. Lapset koittavat selviytyä kuka mitenkin, mutta helppoa se ei ole. Kuusivuotias pikkuvanha Ilona (Anna Böhm) otetaan huostaan ja lähetetään Pohjanmaalle, ja isosiskonsa 12-vuotias Lahja (Wenla Reimaluoto) takertuu matkaan. Tytöt joutuvat eri paikkoihin, toinen lellityksi ja kaivatuksi lapseksi, toinen työorjaksi ja isännän leikkikaluksi. Isoveli Aarre (Antti Autio) neljätoistavuotiaana jää kotiin huolehtimaan äidistä. Töitä ei punikkihuoran poika saa, edes hanttihommia, mutta viinanvälitys sujuu. Kuten sen juominenkin. Viina ja epätoivo nostavat myös väkivallan pintaan. Perheen naapuri Elli (Riitta Havukainen) jelppii perhettä, mutta niin syvissä murheen alhoissa ryvetään ettei apu aina mene perille. Ellin perheen kohtaloa sivutaan, ja ankea on sekin.

Perheen kohtalo on kohtuuton, mutta varmaan hyvin tyypillinen ajassaan. Hyvää tarkoittavat ihmiset, joita näytelmässä edustaa Leena Rapolan porvarisrouva, saivat aikaan paljon ikävääkin. Perheiden hajoaminen johti kurjuuskierteeseen, mistä poispääsy oli usein mahdotonta. Työläisten katkeruus on käsinkosketeltavaa. Häädöt ajoivat ihmisiä vielä huonompiin ja ahtaampiin oloihin. Johanssonin perheessä Alma oli se politiikkaa seuraava ja aseita kellariin piilottava, siinä missä miestä tulevaisuus pelotti. Silti mies valitsi uhrautumisen perheensä puolesta.

On mukana pieniä huumoripilkkuja ja keveyttäkin, aina hetkittäin. Yleistunnelma on kuitenkin aika lohduton. Vain Ilona selviytyy tapahtumista ja hänelle käy omassa sijoitusperheessään kahden vanhapiikasisaruksen luona Lapualla hyvin. Niinkin hyvin, että oma perhe ja ankeat olot unohtuvat, jonka äiti ja sisko saavat karvaasti kokea. Mutta Alma on viisas eikä halua raastaa asioita rikki uudelleen.

Kaikki näyttelijät ovat huikeassa vedossa. Erityisen koskettavan roolin tekee Ella Mettänen äitinä, jolle taakka muodostuu melkein liian suureksi. Elävää kuollutta muistuttava Alma liki luhistuu, mutta Mettäsen taidoilla tämä selviää. Myös Antti Autio elämänhallinnan menettävänä teininä on järkyttävän hyvä. Toisen näytöksen haitarituokio katsomossa on samaan aikaan hauska ja surullinen (Paranoid kävi omassakin mielessä, mutta joku muu ehti ensin).

Tykkäsin kovasti siitä miten pohjanmaalaiset sijaisperheet näyttäytyivät eläiminä - Kari Mattilan lapualaisisäntä on ihan hyytävä hahmo - ja nämä kohtaukset toteutettiin vallan hienosti. Esitys hyödynsi lavaa (ja koko teatteria) mainiosti, asiat tulivat aika iholle. Janna Vasaman lavastus oli ensimmäisessä näytöksessä yltäkylläisen runsas ja symbolisia esineitä tihkuvaa, mutta toisessa näytöksessä mentiin hyvin pelkistetyllä linjalla. Tavarat ovat yhtä rikki kuin ihmisetkin. Välillä verhot menivät kiinni ja asiat tapahtuivat ihan katsomon edessä. Esityksessä on mukana on myös paljon liikunnallisuutta ja tanssillista ilmaisua.

Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu olivat myös tärkeässä roolissa. Ambient-henkinen äänimatto vyöryy hetkittäin katsomon ylle. Ja on aina niin hienoa kun näyttelijät musisoivat myös. Viimeinen näyttämökuva ja hienosti sovitettu Suutarin emännän kehtolaulu jää verkkokalvoille ja korviin pitkäksi aikaa.

Kari Leppälän valotykit "ampuvat" yleisöä - siinä meinasi vähän jännittää. Tiina Kaukasen haalarimaiset puvut ja Tuula Kuittisen naamiointi tuovat sodan, köyhyyden ja ankeuden lähelle. Glitterasut tuovat aikamoista kontrastia kaikkeen. Ja Siviän perheen valkoiset lappuhaalarit!

Välillä esitys on maijalamaiseen tapaan outo ja absurdikin. Ihan kaikista ratkaisuista en saa kiinni. Hetkittäin tuntuu että Maijala haluaa sisällyttää esitykseen kaiken, ja rajausta tai karsintaa ei ole tehty. Mutta kuitenkaan en tiedä mitä voisi jättää pois, tai mistä tiivistää. Hyvässä ja pahassa tämä on Lauri Maijalaa, ottakaa tai jättäkää. Raskas tätä hieman oli katsoa, 2 h 40 minuuttia oli ehkä hieman pitkä aika.

   

Maijala ja Kanto ovat luoneet kiinnostavaa ja realistista ajankuvaa. Väkisinkin mieleen tulee monen suomalaisen paheksunta toisten maiden harjoittamaa kolonialismia kohtaan. Kuinka moni pysähtyy miettimään miten meillä kohdeltiin työväestöä reilut sata vuotta sitten. Sodan häviäjät maksavat aina, ja yleensä vielä ne heikoimmat ja viattomat eli lapset kärsivät eniten. Voittajien syyllisyys johti mm. Koteja kodittomille lapsille -yhdistyksen perustamiseen ja kaduilla voikukkia myyvien punaorpojen säälimiseen.

Öisin on kaduilla hyvä kulkea, koska silloin eivät näy rauniot. Mutta ne ihmisten sisäiset vahingot eivät aina näy. Punaisten vahva syyllistäminen ("kurjuuden olette itse saaneet aikaan") ahdistaa, ja pieniä kaikuja siitä retoriikasta on luettavissa tämän päivänkin lehdissä.

Johanssonin fiktiivinen perhe asui Helsingin kaupunginteatterilta kivenheiton päässä. Se tuntuu olevan niin lähellä, mutta silti kovin kaukana. Sadassa vuodessa maailma on ehkä hieman muuttunut, mutta nämä teemat jatkuvat niin kauan kun maailmassa sorretaan toisia ja soditaan. Näillä lapsilla lapsuus loppui liian äkkiä.

Vaikka ahdistikin, niin iloitsen siitä että tämä näytelmä on tehty.


Esityskuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Humiseva harju / Helsingin kaupunginteatteri 18.2.2020

Kyllä odotukset olivat korkealla. Lauri Maijalan ohjaus, yksi hienoimmista tarinoista ja vielä mahdottoman hienot näyttelijät päärooleissa. Miten Emily Brontën klassikko Humiseva harju kääntyy teatteriin vuonna 2020? Olen nähnyt siitä kaksi versiota aiemmin, Porissa 2006 ja Hämeenlinnassa 2014, ja kumpikaan ei tehnyt suurempaa vaikutusta. Nyt oli toiveissa saada karismaattinen Heathcliff ja räväkkä Cathy, ja varmaan aika mielenkiintoinen esitys muutenkin.

No sitä totisesti saatiin. Maijalamaiseen tyyliin esitys jätti hämmentyneen ja yltäkylläisen olon. Tuli sellainen fiilis että harjoitusten alussa on lähdetty ideoimaan porukalla, ja jokainen on heitellyt erilaisia ehdotuksia ilmaan, kymmeniä. Ja sitten on päätetty sisällyttää ne kaikki mukaan! Eli mielestäni hieman vähemmälläkin olisi pärjännyt. Toisaalta tämä jätti niin paljon pohdittavaa ja mietittävää että mieleni tekisi nähdä se uudelleen lopullisen mielipiteeni ratkaisemiseksi. Joskus näytelmät ovat sellaisia, jättävät katsojan hämmentyneeksi että mitä tässä tuli nähtyä, saisiko uusinnan kiitos. Kun ei oikein pysy aina katsojan aivot ja ymmärrys mukana. Ainakaan minulla.

Mutta siis. Skottilaisen Jo Cliffordin sovittama, Ari-Pekka Lahden dramatisoima ja Ville Koskivaaran suomentama näytelmä on yllättävän toimiva tekstinä. Tämä on nyt ensimmäinen näistä näkemistäni versioista joka käyttää Cliffordin dramatisointia (vaikka se olisi toki ollut olemassa jo sekä Porin että Hämeenlinnan tämän tehdessä). Romaania on toki tiivistetty aikalailla ja henkilöitäkin tiputettu pois, tuloksena tiivis ja selkeä näytelmä. Vaikkakin kolme tuntia pitkä.

Esitys alkaa kuin varkain. Rääsyinen ja likainen poika kulkee katsomossa rahaa kerjäten. Jotkut sinne kuppiin jotain sujauttavatkin. Sitten hän katoaa, katsomoon työntyvän rampin luukusta. Ilmestyäkseen takaisin paljon myöhemmin, kun herra Earnshaw (Matti Olavi Ranin) tuo tämän ryysyläisen tuliaisiksi Liverpoolista lapsilleen. Kuka tuo tuommoisen lahjaksi lapsilleen, sopii kysyä. No hyvää tarkoittava ihminen kaiketi. Earnshaw on alusta asti kykenemätön näkemään orposuojatissaan mitään pahaa - ja tässä on yksi tragedian siemenistä. Ja Heathcliff tietysti käyttää sitä seikkaa härskisti hyväkseen. Perheen omat lapset Catherine (Oona Airola) ja Hindley (Markku Haussila) kinastelevat ja tappelevat jatkuvasti, mutta kun Heathcliff (Markus Järvenpää) saapuu paikalle niin pakka menee sekaisin. Cathy ja Heathcliff löytävät välittömästi yhteyden ja Hindleyn kanssa sitten taas ei synkkaa, kummallakaan. Heathcliff on julma ja kostonhimoinen ja onnistuu miltei aina saamaan Hindleyn kiipeliin ja isän piiskattavaksi. Koston siemenet on kylvetty siinä vaiheessa kun Hindley lähetetään Lontooseen sisäoppilaitokseen.

Cathylle nummet ja niiden tarjoama vapaus on tärkein asia maailmassa, ehkä Heathcliffin ohella, ja hän oppii jakamaan ne tämän kanssa. Lapsuus vaihtuu nuoruudeksi ja nämä kaksi ovat yhtä. Taloutta pitää kasassa uskollinen Nelly (Leena Rapola), jonka evoluutio Humisevan harjun surkeasta murjusta Lintonien ultramoderniin kotiin havainnollisestaan hyvin erilaisten lattianpuhdistusvekottimien avulla. Nelly on sellainen liima mikä pitää kaiken kasassa. Katariina Kirjavaisen lavastus on hyvin monipuolinen ja runsas. Kaupunginteatterin suuri näyttämö on valtaisa. Ensimmäisessä näytöksessä sen täyttää skeittirampin puolikkaan näköinen puurakennelma, joka toimii hyvin juoksualustana avarille nummille ja sen suojissa on sitten rumanankea Humiseva harju, Earnshawien koti. Kaikki on hieman nuhruista. Toisessa näytöksessä ollaan siirrytty Lintonien valkoiseen ja moderniin kotiin missä Cathy asuu Edgar Lintonin vaimona. On siistiä ja avaraa, visuaalisestikin täysi vastakohta Cathyn lapsuuskodille. Pinkki sohvaryhmä tuo hieman väriä. Ja nummi, se on edelleenkin läsnä, ainakin suurella videonäytöllä mitä Cathy tuijottaa lamautuneena.

       

Niin Lintonit. Kuin varkain Earnshawien elämään soluttautuvat naapurit. Varakkaat ja hienostuneet Lintonit, jotka tuovat tuulahduksen pastellinsävyistä kasarihenkeä aina Edgarin (Martti Manninen) pöyheää kampausta myöten. Siinä missä Earnshaw't muistuttavat nummilla alati lehahtelevia pahanilmanlintuja (joita koko ensemble hienosti tulkitsee) niin Lintonit ovat kuin riikinkukkoja. Edgar ja siskonsa Isabella (Sonja Pajunoja), joiden kohtalo kietoutuu niin tiiviisti Earnshaw'heihin, halusivat he tai eivät. Isänsä herra Linton (Matti Rasila) keskittyy lähinnä (suur)riistan metsästykseen (tämän elämä tiivistyy hienosti hauta-arkun norsunluudekoraatiossa). Pukusuunnittelija Sari Suominen on tehnyt upeaa työtä tässäkin kohtaa. Cathy on hyvin hippimäinen liehuvine hameineen ja irtiolevine hiuksineen, mutta muututtuaan Lintoniksi hänestä tulee hillitty kaikin tavoin. Hiukset visusti nutturalla ja vaatteina yläluokkaisen naisen asu. Sama muutos koskee toki myös Heathcliffiä. Ja entäpä sitten Lontoosta palaava Hindley punaisine satiiniasuineen, huh, ihan silmät häikäistyivät! Ja tämän mukanaan tuoma keuhkotautinen Frances (Vuokko Hovatta) ruusukuosissa. Ihania väriläiskiä synkkään taloon.

Tärkeä osa esitystä on mainio muusikko Mikko Helenius. Hän on kuin varjo joka ilmaantuu talon nurkkaan tai taakse ja soittaa milloin flyygeliä, milloin haitaria. Mainiota. Kuulemme monia hienoja hänen säveltämiään ja Brontën sisarusten runoihin perustuvia lauluja, joita sitten useampikin näyttelijä tulkitsee. Hyviä laulajia kun tähän sakkiin mahtuu monta. Ja tuleehan sieltä se "pakollinen" pari tahtia Kate Bushin ikonista biisiäkin, mutta ilman sitäkin olisi pärjätty hyvin.

William Ilesin valot ja Eradj Nazimovin äänet tukevat kokonaisuutta ja luovat tunnelmaa ei vain lavalle, vaan koko saliin. Muutamia hauskoja ja yllättäviäkin yksityiskohtia.

Näyttelijät ovat kautta linjan erinomaisia. Mikko Haussila tekee Hindleystä niin vastenmielisen tyypin että enpä haluaisi kohdata häntä, no oikeastaan missään. Kun hänestä tulee talon isäntä ja hänellä on valta Heathcliffiin, niin sen tämä saa kyllä tuta. Hienosti Haussila näyttää koko elämänkaaren, aina kurjaan loppuun asti. Mutta toisaalta ymmärrän kyllä hyvin Hindleyn vihan ja kostonhimon Heathcliffiä kohtaan. Tämä tuli kirjaimellisesti katuojasta ja vei hänen Cathynsä, ja isänkin kiintymyksen. Vaan lopussa on Heathcliffin vuoro kostaa. Kosto onkin yksi Maijalan tulkinnan kantavia teemoja. Miten se märkii ja tykyttää avoimena haavana vuosikymmeniä, purskahtaessaan auki mätää levittäen säännöllisin väliajoin. Esityksessä on paljon mustasukkaisuutta, julmuutta, väkivaltaa ja vihaakin. Nellyn ennustus Heathcliffin tultua taloon: "siitä koituu vielä harmia" osoittautuu aika tarkkanäköiseksi.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt miten niin monet tulkitsevat Humisevan harjun rakkauskertomukseksi. Jossain määrin on se sitäkin, mutta tässä rakkaus näyttäytyy enemmän goottilaisen perinteiden mukaisesti repivänä, tuhoisana ja onnettomana. Siis kyllä, suurta, kaikennielevää intohimoa on Heathcliffin ja Cathyn välillä, niin paljon että se melkein tuhoaa kummatkin. Mutta tällä tarinalla ei ole onnellista loppua, vaan pikkuhiljaa monet henkilöt muuttuvat zombien kaltaisiksi (se goottilainen perinne!) ja hiipuvat pois. Onneton Frances häilyy Hindleyn kannoilla vielä pitkään kuolemansa jälkeenkin. Myös tohtori Kenneth (Rauno Ahonen) on kuin suoraan kauhunäytelmästä repäisty. Niin groteski hahmo että jo naurattaa. Poppamies vai noitatohtori? Ja ne nummien korpit, ruttonaamioineen, huikean karmaisevat. Arvostan.

Markus Järvenpää on hyytävän hyvä Heathcliff. Matka peikkopojasta tyylikkääksi pitkään nahkatakkiin pukeutuvaksi herrasmieheksi on pitkä ja kattaa monta välivaihetta. Jokaisessa niissä Markus on maaninen, intensiivinen ja vakuuttava. Tykkään siitä miten muuntautumiskykyinen näyttelijä Markus on, roolista toiseen löytyy aina jotain erilaista. Heathcliff on rosoinen hahmo ja vaikka kuinka sliipattuna hän palattuaan maisemiin esiintykin, niin pintaa raaputtamalla alta löytyy se sama villi piru. Tuleeko hänestä kunnon kristittyä herra Earnshaw'n toiveiden mukaan? Aina kun tulee joku kriisi niin vanha Heathcliff ryöpsähtää esille.

Oona Airola on kerrassaan oivallinen valinta Cathyksi. Mahdottoman villi ja itsepäinen lapsena, kapinallinen teini ja sitten hillitty aikuinen (ja taas, pinnan alla kuohuu). Vahva ja hauras, vapaa sielu mutta silti yhteiskunnan normeihin taipuva. Cathy ja Heathcliff ovat yhtä ja huutavat sen nummille ja koko maailmalle. Sitäkin riipaisevampaa on kun elämän realiteetit vääntävät heidät erilleen. Cathyssäkin on paljon sitä kapinallisuutta ja alkukantaisuutta pinnan alla, siinä mielessä he ovat kuin saman kolikon eri puolet. Voiko villiä oikeasti koskaan kesyttää? Voikin pohtia sivistyksen ja koulutuksen vaikutusta, onko ne vain pintasilausta ja todellisuus on jotain toista? Miksi Cathy on niin julma kälylleen? Ja kun nyt tässä jossitellaan niin samalla voi pohtia mitä olisi tapahtunut jos Cathy ja Heathcliff olisivat saaneet toisensa? Miten nopeasti kaikennielevä intohimo olisi heidät polttanut loppuun?

Cathyn nauru kiirii ympäri teatterisalia, juuri näin! Ja se nummi, samaan aikaan niin karu ja kiehtova ja avara. Se edustaa Cathyn sielua ja mielenmaisemaa, lintuineen tuulineen kaikkineen.

Myös Martti Mannisen Edgar on hyvin tehty rooli; miten kunnollinen mies kärsiikään kun vaimo rakastaa toista miestä (joka on vielä niin alempisäätyinen). Edgar on kotihiirimäinen (leipoo skonsseja!), sairaalloinen ja herkkis - vaan mikä energinen loikintakohtaus siinä loppupuolella. Kun Sonja Pajunojan onneton Isabella retkahtaa Heathcliffiin, niin se tapahtuu ihan fyysisesti! Silmistä leiskuavat sydämenkuvat likipitäen loistavat katsomoon. Ja Rauno Ahosen kutkuttavankarmaiseva Tohtori on ihana kaikessa lakonisessa tylyydessään ja maailmanloppua povatessaan.

Toisessa näytöksessä on lavalla paljon ovia ja niistä tullaan ja mennään. Näyttämön poikki tapahtuu jatkuvaa liikettä. Vähän menee hetkittäin sellaiseksi säätämiseksi ja kesäteatterimeiningiksi. Muutenkin tämä on hyvin fyysinen ja liikkeellinen Humiseva harju.

Pitkähän tämä on, mutta ei se haittaa. Visuaalinen ilotulitus. Eihän tämä mitään helppoa ja hauskaa teatteri-iltaa tarjoile, mutta silti kokemus on antoisan runsas. Tämän vyörytyksen haluan silti nähdä uudelleen.


Kuvien copyright Robert Seger
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Riistapolku / Helsingin kaupunginteatteri 14.11.2019

Hienoa että muiden suunnitelmien muutosten johdosta pääsin kuin pääsinkin katsomaan ja kokemaan saksalaisen Franz Xaver Kroetzin näytelmän Riistapolku Helsingin kaupunginteatterissa. Kuului kyllä alunperinkin syksyn suunnitelmiini, mutta sitten se vaan jäi roikkumaan.

Riistapolku oli kyllä hieno näytelmä, mutta aika raskas katsottava. Tiivistunnelmallinen ja jotenkin elokuvamainen. Yllätyksellisiä käänteitä, mutta silti juna puksutti ennalta määrättyyn suuntaan, nopeuden vain kiihtyessä. Määränpää on tiedossa ja kukaan ei voi estää, pysäyttää tai edes hiljentää väistämätöntä törmäystä. Mitä tapahtuu kun perheen 13-vuotias teinityttö tapaa vanhempien mielestä epäsopivan ja aikuisen miehen, ja jatkaa suhdetta. Jatkaa vaikka mies istuu välillä vankilassa tytön tapaamisesta. Varsinkin perheen isässä asia synnyttää järjettömiin mittasuhteisiin paisuvia tunteita, raivoa ja vihaa joka purkautuu myös väkivaltaisena käytöksenä. Äiti koittaa jossain määrin ymmärtää, mutta on hieman puun ja kuoren välissä.

Voiko toista omistaa, voiko joku muu määrätä ketä sinä rakastat?

Ohjaaja Lauri Maijala sanoo käsiohjelmassa: Riistapolku on laulu rakastamisen vaikeudesta. Niin on. Ja historia toistaa itseään, loputtomasti.

Näytelmä perustuu tositapahtumiin ja sijoittuu saksalaiseen kaupunkiin, 1970-luvulle. Ajankohdan huomaa kyllä Antti Mattilan lavastuksesta (jossa Pienen näyttämön pyöröä käytetään hienosti) että Elina Kolehmaisen pukusuunnittelusta. Ruskean ja kellertävän eri sävyt  ja sellainen hieman nuhruinen ja tunkkainen kokonaiskuva hallitsee näyttämöä. Lavan takaosan muovisuikaleseinämä toimii hienosti, ja varsinkin Kari Leppälän valosuunnittelun ansiosta. Perheen kodin kellertäväsävyinen valo on kelmeä ja kalvas, ja luo osansa tunnelmasta. Pakko kehua vielä Aleksi Sauraa äänisuunnittelusta, nimittäin kaikki mahdolliset (ja mahdottomat) äänet vessän vetämisestä ja kraanan lorinasta oven aukaisuun ja liikenteen ääniin tulee tarkkaan ajoitettuna nauhalta. Myös kokoajan ahdistavampi ja tiukempiotteisempi musiikki on Sauran käsialaa.

Sellainenkin pieni yksityiskohta on äidin papiljotit hykerryttää! Ja samalla moni näistä visuaalisista jutuista on tuttua omasta lapsuudesta, sieltä 70-luvulta.

Ella Mettänen on hyvin uskottava nuorena tyttönä. Kaikki se herkkyys, uhma ja ensirakkauden huuma näkyy kasvoilta ja koko olemuksesta. Alun ujous vaihtuu rakkauden, ja varsinkin raskauden, myötä yhä hurjempaan ja kapinallisempaan olemukseen. Herkän ilmeikkäät, liki meikittömän näköiset kasvot ja Hannin hahmoon sulautuminen ovat upeaa katsottavaa. Mahtavaa! Likipitäen yhtä hienon roolin tekee Paavo Kinnunen Franz-rakkaana. Äkkipikaisuus ja impulsiivisuus saa otteensa sekatyömiehestä ja Hannista tulee liki miehelle liki pakkomielle. Muutenkin tyyppi vaikuttaa aika hyypiöltä, tyttöjen kyylääjältä, joka utelee Hanniltakin kaikkea jo ensimmäisellä tapaamiskerralla. Välillä roolit tuntuvat vaihtuvan ja Hanni onkin se dominoiva osapuoli suhteessa. Hypnoottista piirileikkiä, mitä on kiinnostavaa ja kiehtovaa katsella. Jotenkin tulee mieleen Lady Macbethin suhde mieheensä, miten nahjusmaisesta ukosta saa kyllä lietsottua tappajan. Ja kumpi olikaan se isompi pahis? Kuka yllyttää ketäkin hirmutekoihin? Nuorten tulevaisuuden kuvittelu ja haaveilu lentomatkasta ja etelän lämmöstä taitaa olla vailla tulevaisuusopohjaa. Kaikella rakkaudella ei ole tulevaisuutta, vaikka kuinka haluaisi.

Perheen äiti Ursula Salo ja isä Risto Kaskilahti ovat voimattomia, avuttomia ja täysin kykenemättömiä hyväksymään tyttärensä suhdetta. Alussa näemme suht onnellisen perheen, ja lopussa kaikki ovat rikkinäisiä ja keskinäiset välit raastetut hajalle. Varsinkin Kaskilahti tekee ehkä yhden parhaista roolitöistään, heitellen tunnetilasta toiseen. Väkiin tunnen suurta sympatiaa häntä kohtaan, välillä kamalaa raivoa. Kukapa isä haluaa tyttärensä tärvääntyvän. Äiti haluaa ymmärtää lapsensa valintoja - mutta ei silti ymmärrä. Syyttelyä (keneltä se on tämän perinyt) ja raivoa. Tapaus kiristää, tottakai, myös vanhempien välejä. Esille vedetään jo natsikorttikin! Kumpi on pahempaa, että tytär tuhoaa itsensä, vai perheensä?

Koska väliaikaa ei ole, mennään koko reilu puolitoistatuntinen yhä rankemmaksi kulkevaa polkua. Franzin ääliökaveri Dieter (Pekka Huotari) tuo pienen kevennyksen kahvilakohtauksessa, ja on tässä ihan sellaista kevyempääkin juttua välissä, ja huumoriakin. Mutta yleistunnelma on silti raskas.

Esityksessä on hidastuksia ja pysähdyksiä välillä, liike vaan hiipuu. Kaiken taustalla häilyvät riistaeläimet  - tulee mieleen peura ajovaloissa-ilmiö. Saksanhirvi-gobeliini ja metsästystapahtumat. Ääninauhalta kuuluu välillä Hannin poliisikuulustelua, vihjeenä tulevasta. Se siis tiedetään että hyvin tämä ei pääty, mutta sitä joutuu näytelmää entuudestaan tuntematta miettimään kenelle tässä käy pahasti.

Loppukohtaukseen mennessä kaikki lavasteet ovat kadonneet näyttämöltä. On vain paljas luonto, ja ihmiset. Ja väistämätön loppu. Jäljelle jää vain langanpätkien solminta.

Nämä asiat, tyttären kunniamurhat ja muut, ovat hyvin tätä päivää. Turha kuvitella että ne kuuluvat vain tiettyyn uskontoon tai kansanryhmään. Riistapolku onnistuu ronkkimaan syviä tunteita, niin katsomossa kuin yhteiskunnassakin. Ansiokas esitys, vaikkei mitään helppoa katsottavaa.


Kuvien copyright Laura Malmivaara.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Veriruusut / KOM-teatteri 20.2.2018

Kyllä oivallisesta kirjasta ja kiinnostavasta tapahtumasta on hyvä tehdä useampiakin esityksiä. Tampereen työväen teatterin uutuusmusikaali Tytöt 1918 sai ensi-iltansa jo tammikuussa, ja nyt oli KOM-teatterin tulkinnan vuoro. Lähdeteoksena kummassakin Anneli Kannon erinomainen Veriruusut -kirja. Ja miten erilaisia tulkintoja kirjasta sai! KOM:inkin esityksessä kuultiin paljon musiikkia, mutta ei tämä musikaali ollut. Käsittämättömän hieno ja koskettava esitys joka mittapuulla.

Lauri Maijalan dramatisointi keskittyy Valkeakosken porukkaan. Tosin alunperin myös Tampereen tapahtumat olivat mukana, aika pitkällekin asti, mutta karsiutuivat kuulemma sitten loppumetreillä. Tämän, ja monta muuta kiinnostavaa tietoa, saimme kuulla ennen esitystä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa, missä Anneli Kanto ja näyttelijä Vilma Melasniemi (Lauri Maijalan tuplabuukattua itsensä toisaalle) valaisivat molempien teosten taustoja ja näytelmän syntyprosessia joukolle teatteri- ja kirjabloggaajia. Mielestäni oli oikein toimiva ratkaisu keskittyä Valkeakoskeen ja sen naiskaartilaisiin.

Markku Pätilän upea ja yksinkertainen lavastus kiertää ympyrää, kirjaimellisesti. Lavan keskellä on pieni pyörö ja sitä käytetään moneen toimintaan. Paperitehdas herää eloon erilaisine koneineen, ja liike jatkuu ja kuljettaa tarinaa. Välillä lavalle tuodaan isoja (paperi)rullia ja vauhti ei tunnu lakkaavan lainkaan. Tai kun se lakkaa, se lakkaa lopullisesti.

Esityksessä on liikettä ja fyysista ilmaisua tosi paljon muutenkin, ja sitä on ilo katsoa. Niin Oula Kitin taistelukoreografioita kuin Katja Koukkulan ja Jussi Väänäsen tanssikuvioita. Kaunista, välillä tuskaistakin, mutta jatkuvasti tunteisiin menevää. Muutenkin esityksessä on se kauneus ja rumuus jatkuvasti rinnakkain, kuten ilo ja surukin. Sellainen nuoruuden vimma, kiihko ja elämänhalu on nähtävissä tosi voimakkaana. Välillä heittäydytään moderneihin kuviin, kuten vaikkapa mainio catwalk-kohtaus, missä kaartilaiset esittelevät uusia housujaan.

Näyttelijät ovat kaikki niin loistavia että ihan henkeä salpaa. Helmi-Leena Nummela on näytelmän näkökulmahenkilö Sigrid, nuori tyttö joka alun avuttomuudesta ja epävarmuudesta kasvaa kostoa ja päättäväisyyttä tihkuvaksi aatteen naiseksi. Sigrid kokee ikäisekseen liian paljon ja nämä kokemukset vaikuttavat hänen ratkaisuhinsa, hamaan loppuun asti. Nummela rakentaa roolin tosi taitavasti. Hänen Sigridinsä kehittyy ja kasvaa valtavasti niiden muutamien kuukausien aikana mitä näytelmän tapahtuvat kestävät. Hän kapinoi, niin äitiään, kuin koko vallitsevaa yhteiskuntaa ja järjestelmää vastaankin. Herkkää ja kaunista näyttelemistä. Tehtaan tyttöjen joukosta löytyy paras kaverikin, rempseä Maija (Oona Airola) ja tämän ihana perhe räväkkine äiteineen (Ursula Salo) ja ujoine veljineen (Antti Autio). Koska Sigridin oma äiti (jota Eeva Soivio todella antaumuksellisesti tulkitsee) on tiukkapipoinen riivinrauta, ei ole ihme että Sigrid viihtyy paremmin Halmisilla. Kyllä minäkin Halmisille olisin muuttanut mielelläni, koska tässä perheessä lämpö ja välittäminen oikein hehkuu läpi. Ja onko tuo ihmekään kun niin hienot tulkitsijat rooleihin on valittu.

Tehtaalla työskentelee myös raajarikko Lyyti (Eeva Soivio), joka riipaisee tämän katsojan sydänalaa ihan valtavasti. Pomon roolin ottava Saima (Inka Reyes), ompelija Hilja (Vilma Melasniemi) ja reppanamainen Aino-Vihtoriina (Saga Sarkola) täydentävät naiskaartin. Kaartilaiset ovat oikeasti tosi nuoria ja enimmäkseen hyvin viattomia ja naiiveja tyttöjä, joita elämä valitettavasti koulii raskaalla kädellä. Seksiasioistakin keskustellaan, mutta onhan ne aika lailla hupia herättäviä puheita. Naisten näkökulma on näytelmässä hyvin vahvana ja miesroolit ovat enemmän sivussa toimijoita. Sekä Juho Milonoff Sigridin rauhallisena isänä ja Niko Saarela kaartilaisten kouluttajana tekevät inhimilliset ja vahvat roolit.

Jani Rapon äänisuunnittelu ja sävellykset ja Tomi Suovankoskin valosuunnittelu sopivat hyvin yhteen kaiken muun kanssa, ja hienovarainen musiikin vuorottelu sodan äänien kanssa toimi hyvin. Ja Tiina Kaukasen puvut olivat se piste iin päällä! Musiikkia hyödynnetään kyllä hienosti. Koko porukka laulaa, upeasti tottakai, ja monet vielä soittavatkin. Kansanlauluja ja -sävelmiä, meiltä ja Venäjältä, mutta ennenkaikkea ihan vartavasten tähän näytelmään sävellettyjä kappaleita on muutamia. Erityiskiitos näistä. Saisipa tämänkin näytelmän musiikin itselleen jossain muodossa!

Oli kiinnostavaa kuulla Anneli Kannolta hänen omia lähtökohtiaan kirjan kirjoittamiseen eli miksi hän halusi kirjoittaa juuri naiskaartilaisista. Häntä kiinnosti mikä sai naisen tarttumaan aseeseen ja pukeutumaan housuihin. Varsinkin housuasia oli ehkä vieläkin radikaalimpi kuin ampuminen. Ja siitä otetaan lavalla kyllä hersyvällä tavalla kaikki irti lavalla! Historia toistaa hyvin itseään: vuonna 1918 rangaistiin naisen mallin ylittäneitä naisia ihan samalla tavalla kuin vuonna 2018. No, Suomessa ei ehkä enää teloiteta ketään, mutta kyllä rankaisua tulee jos poikkeat ruodusta. Kanto oli myös hyvin vaikuttunut miten perehtynyt aiheeseen koko näytelmän työryhmä oli. Mutta mustasukkainen omasta tekstistään Kanto ei tunnusta olevansa. Kaikki kunnia erinomaisesta dramaturgiasta kuulemma ohjaaja Maijalalle! Komppan tätä! Pieniä nimimuutoksia ja sellaisia tekstiin on tullut selvyyden takia. Valitettavasti (näin lukijan kannalta) Anneli Kanto ei aio enää palata vuoden 1918 tapahtumiin omissa kirjoissaan.

Bonusta on pakko antaa taas kerran koko teatterin yleisten tilojen sisustamisesta näytelmän henkeen ja hienosta käsiohjelmasta oivaltavine paperivalintoineen.

Raskas aihe ja raskas näytelmäkin, ja kuten päätellä voi, ei tällä tarinalla ole kovin onnellista loppua. Raakaa peliä, alusta loppuun. Mutta raskaudesta huolimatta tätä oli ilo katsoa. Kaikki pelasi todella taitavasti yhteen, pienintä yksityiskohtaa myöten. Pieni on kaunista tälläkin kertaa.

Esityksiä on 19.5. asti ja voin suositella enemmän kuin lämpimästi. Ihon alle menee ja itkettää tämäkin 1918-teemainen esitys. Ja muistakaa esitysten poikkeuksellinen alkamisaika (iltaesitykset klo 18). Luvassa on vielä pari kiinnostavaa keskustelutilaisuuttakin esityksen tiimoilta. Sen verran hehkutusta tämä on tainnut saada että kevään liput loppunevat piakkoin!


Esityskuvien copyright Marko Mäkinen, muut omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sokkodraama / KOM-teatteri 4.12.2017

No nyt oli niin kiinnostava konsepti, että KOM-teatterin ravintolanäyttämö kutsui minua taas. Sokkodraama! Aika monta iltaa tänä syksynä KOM-Ravintolassa on jo vietettykin, yhteislaulamassa parit kerrat ja Kaj Chydenius & Johannes Holopainen -konserttikin.

Illan suunnitelma on tämä: Lauri Maijala ohjaa esityksen. Lavalla nähdään 4 näyttelijää ja muusikko, ja kukaan heistä ei tiedä teosta etukäteen. Ns. prima vista-tyylillä mennään. Kaikki muut (paitsi toivottavasti ohjaaja) ovat yhtä pihalla. Plarit odottavat valmiina lavalla. Meille kerrotaan etukäteen, että lavalla on nyt mies (Niko Saarela) ja tyttö (Vilma Melasniemi). Ensin kuitenkin otetaan 10 sanan (jotka saattavat liittyä teokseen tai sitten eivät) lämmittelyjä, eli mitä ekana tulee sanasta mieleen. Hmmm... kiinnostavia assosiaatioita.

Siitä tarina lähtee rullaamaan, ja pianisti Joel Mäkinen säestää taustalla, välillä ohjaajan vinkistä ottaen isommankin roolin. Aluksi kaikki on vähän hakusessa, teksti kun on yhtä uusi esintyjille kuin yleisöllekin. Ihmissuhdekuvioita ja parisuhdepyristelyä. Ohjaaja kutsuu lavalle lisää porukkaa, ja Peter Panin näköinen heppu (Johannes Holopainen) pelmahtaa sisään. Hetkeä myöhemmin myös Helinä Keiju -tyyppi (Eeva Soivio) saapuu.

Välillä otetaan muutamia kohtauksia uudelleen, kun ohjaaja haluaa esimerkiksi väkivaltaisempaa tulkintaa. Hetkittäin itselleni tulee teksistä mieleen E.L. Karhun Prinsessa Hamlet. Johtuiko se siitä kun lause Tyttö tuijottaa mykkänä miestä toistuu niin usein? Tunnelma näytelmässä tihenee, esiintyjät improavat hienosti. Välillä lauletaan tietyt repliikit, ja loistavana pianistina Joel vetää sopivia kuvioita. Peter Pan ja Helinä heräävät henkiin vain tytön kuvitelmissa. Näytelmön mies on tyly, ei halua sitoutua ja tyttö on takertuva, ja itseluottamus on pakkasella ja pahasti.

Pienen väliajan jälkeen osat onkin vaihdettu, eli nyt Keijuna on Vilma ja Peter Panina Niko. Ihmisroolihahmoja (nyt Eeva ja Jomppe) syvennetään; mies on narsistinen hyväksikäyttäjä ja naisella taitaa hieman viirata päässään. Aikajana on pitkä, kymmenkunta vuotta. Berliinin ja Lontoon  kautta kuljetaan. Lopuksi asiat ovat taas toisin, nainen on päässyt vonkaavasta miehestä irti.

Näytelmässä on paljon huumoriakin, mutta on tämä teksti hetkittäin aika raskasta. Tai ei teksti, vaan sen käsittelemät asiat. Mutta erittäin kiinnostava uusi kotimainen draama. Todellakin haluaisin nähdä tämän toteutettuna teatterissa joskus. Lopuksi esille kutsutaan näytelmäkirjailija (Jenni Nikinmaa) ja kerrotaan näytelmän nimikin (Älä jätä jälkiä). Bravo!

Taitavaa työskentelyä, jota oli todella kiinnostavaa seurata. Miten hahmot alkoivat elää siinä silmiemme edessä, ilman mitään sen kummempia lavastuksia tai muita. Pelkällä läsnäololla ja lukemisella. Kiitos KOM-porukka!


Kuvat otin itse.

Seitsemän veljestä / Turun kaupunginteatteri 7.11.2017

Turun kaupunginteatterin "uusi" Seitsemän veljestä on varmaan yksi odotetuimmista esityksistä tässä maassa tänä vuonna. Olihan se jollain tasolla vastine 1970-luvun alun massiiviseen menestystarinaan eli Holmbergín ohjaukseen, josta tuli valtava hitti. Moni katsoja tuntui väliajalla muistelevan ja vertaavan tätä esitystä siihen. Mutta aika kultaa muistot, ja yli 40 vuoden takaisesta esityksestä on sen verran aikaa, että Turun kaupunginteatteri saattoi tehdä tämän tulkinnan puhtaalta pöydältä, ilman mitään Holmbergin painolastia. Hyvässä ja pahassa.

Ohjaaja Lauri Maijala ottaa kyllä sekä Kiven klassikkotekstistä että nuoresta näyttelijäseitsikostaan kaiken irti! Ihan kaikkea "vanhaa" ei unohdeta, koska alun viitteellisen yksinkertainen lavastus kumartaa suoraan sinne Holmbergin suuntaan. Vaan se ja veljesten kartuilla rytmiä hakkaaminen onkin silmänlumetta, ja pian pääsemme varsinaisesti vauhtiin. Vauhtia tässä meinaan kyllä piisaa koko kolmetuntisen esityksen ajan. Silti jokainen veljes saa oman tilansa, yksilönä, eikä ole vain osanen mölisevää sonnilaumaa.

Joonas Saartamo on äkkipikaisuuksissaan jo aika yliampuva Juhani, ja jää vähän roolinsa vangiksi. Olli Rahkonen astmaisena Aapona hyörii siellä muiden mukana. Joel Mäkisen Timo juoksentelee kuin viitapiru pitkin lavaa, paikoin jo aika hysteerisenä. Laulua tekisi mieli luikautella, mutta toiset estelevät. Jonas Saaren Lauri ei paljoa puhua eikä pukahda, kunnes sitten liitokset repeää. Pyry Äikää Tuomaksena on hieman pienemmässä roolissa, kuten ehkä myös Paavo Kinnusen Eerokin. Markus Järvenpää on yksi taitavimpia ikäluokkansa näyttelijöitä, ja tämän Simeoni kyllä oivallinen roolityö taas kerran. Oivallinen veljeskatras! Jos kohta olisi ollut kiinnostavaa nähdä Eero Milonoff lavalla Tuomaksena, kuten aluperin piti.

Itselleni veljeksistä nousi esille muutama, joiden roolityöt ansaitsevat erityismaininnan. Laurin (Jonas Saari) kehityskaari ja kasvu ihmisenä on silmiinpistvän hienosti tehty. Pitkän aikaa hän hiipii nurkissa eikä sano mitä, mutta se kypsyminen nähdään myöhemmin. Ja kun Laurin pitkä pinna napsahtaa poikki, nähdään maanisen hysteerinen kohtaus! Väliaplodit olivat totaalisen ansaitut. Loistavaa näyttelijätyötä. Toisena on Timo (Joel Mäkinen) jonka hienoa pianonsoittotaitoa ja lauluääntä hyödynnetään myös upeasti. Tämä Timo taitaa olla hieman drama queen tässä porukassa.

Lukuisia sivurooleja urakoivat Ulla Koivuranta (esim. poikien enkelisiipisenä äitinä) ja Petri Rajala (mm. viherpiipertäjä Toukolan hemmona ja poikia seinään paiskovana lukkarin) luovat tälle veljeskatraalle semmoiset raamit missä temmeltää. Näissä rooleissaan kumpikin venyi kyllä hienosti.

Nämä veljekset telttailevat, grillaavat ja kuseskelevat. Joulupöydässä pussaillaan ja lässytetään keskenään; kyllä se sopukin maittaa ainakin näin joulukuvaelman hengessä. Kohtauksia on yhdistelty, muokattu, lyhennelty, modernisoitu. Silti (tai siksi) tämä toimii kyllä kokonaisuutena. Lopussa lähtee pojilla vähän homma käsistä, mutta onneksi joukkoitsemurhaan ei kuitenkaan päädytä. Kyllä se lukeminen taitaa sittenkin viedä voiton palkkasotilaankin urasta, vaikka ihan tankilla käydään houkuttelemassa. Jonas Saaren laulama Sydämeni laulu Joel Mäkisen flyygelillä säestämänä kyllä osuu ja uppoaa.

Janne Vasaman lavastus täyttää hyvin sekä suuren lavan että myös sen suomalliskansallisen habituksen mitä tältä näytelmältä ehkä odotetaankin. Kotoisat työväentalomiljööt täytettyine eläimenpäineen, Hiidenkiwi-ravintola neonvaloineen, lasiseinäinen saunakoppi. Sopii näille veljeksille passelisti. Kokonaisuus on muutenkin tuotu johonkin määrittelemättömään nykyaikaan taiten, juuria ja Kiven hersyvää kieltä unohtamatta. Maijala on lisännyt omiaan dramatisoinnissaan, ja kieli istuu hyvin veljesten suihin näinkin. Myös Tuomas Lampisen puvustus muuntaa veljekset ruutupaitajunttilookista urbaaneihin pukuhemmoihin suitsait-sukkelaan. Välillä mennään myös harjastukissa ja rohdinvaatteissa joulupöytään. Tunnelmasta toiseen. Olen myös kirjoittanut muistiin äänisuunnittelun ja sille ison sydämen. Monipuolista äänimaisemaa, hienoja efektejä ja hyvin kuuluvat äänet. Kiitos niistä Iiro Laaksolle.

Härät ja muut luonnonilmiöt on saatu jännällä tavalla modernisoitua nekin. Kaikkea ei tartte sanoa ja näyttää suoraan vaan viittauskin riittää.

Jatkuvaa nahistelua ja nujakointia, semmoistahan se näiden velikultien elämä on. Ja kamppailua yhteiskunnan paineissa, kun pitäisi osata lukea että saisi naisen. Ja sitähän nämä kaikki vartoovat. Ellei nyt naapurin Venlaa, niin jotakuta. Se oppimisen paine ja lukutaidon merkitys on yksi näytelmän avainjuttuja. Ja onneksi sen kohkaamisen ja meuhkaamisen tasapainoksi on niitä seesteisiäkin hetkiä. Kuten vaikkapa Timon herkästi pianolla soittama ja laulama Laulu oravasta (kokonaan uusi Maijalan sävellys tämäkin). Hiidenkiwessäkin aika tuntuu etenevän niin hitaasti että melkein haukotus tulee. Tätä kohtausta olisi kyllä voinut hieman lyhentääkin, kun ravintolassa on vain juomaa vaan ei ruokaa. Mitäkö siitä seuraa? No, kännäämistä toki, ja Simeoni sortuu jo kovempiin aineisiinkin, vetäen Eeronkin mukaansa. Mutta tämä poppoo pitää yhtä!

Siitä bonusta että koko näyttämötilaa (ja katsomoakin) käytetään laajasti hyväkseen, niin korkeus-, syvyys- kuin leveyssuunnassakin. Istuin parven kolmosrivillä ja valitettavasti sieltä jäi kyllä osa tapahtumista näkemättäkin, siis mitä permannolla tapahtui. Koska tässä ei kyllä pysytä siellä lavalla kokoaikaa. Permannolla kannattaa siis istua mikäli haluaa kaiken nähdä.

Nämä veljekset tulevat iholle. En voi sanoa ihan kaikesta täysillä tykkääväni, mutta tavattoman kiinnostava ja paikoitellen mahtipontinenkin versio tämä oli. Sellainen joka jäi mietityttämään, että pitäisi nähdä uudelleen, muodostaakseen lopullisen mielipiteensä.

Ehdottomasti kannattaa mennä kuitenkin itse katsomaan. Sitä voi sitten paheksua miten klassikko on pilattu, tai ihastella miten se on taitavasti tuotu tähän päivään. Esitykset jatkuvat toukokuulle 2018 asti, eli varmasti ennättäää, vaikka loppuvuodelle ei enää lippuja saisikaan.



Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pasi Was Here / KOM-teatteri 3.5.2016

Pasi Pasi Pasi. Kolmas kerta toden sanoo. Eikä taaskaan lörtsyä, höh.

Eihän mulla mitään uutta ja ihmeellistä sanottavaa tästä ole. Muutakun oli taas kerran juupelin hieno.

Hemmo haluaa vaan fiilistellä ja nostalgisoida, mutta Pasi miettii haluaako tämä käyttää tätä hyväkseen? Niin, mitkä ovatkaan Hemmon todelliset motiivit.

Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka on vetoava hahmo. Pasin käsitykset tyttöjen riiaamisesta ovat aika... noh, aataminaikuiset. Ja Hemmon ilmeet pikkupoikana on jotain ihan parasta. Pasi ja Hemmon "lesboäiti" jumppaamassa "ei ihan niin alhaalta, siellä on mun pimppi" :-D

Savonlinnassa kohtaamattomuus on normi. Niinkuin muuten aika monella muullakin suomalaisella paikkakunnalla. Jaksaisko laskea LOVES-prosentit, pitääkö Hemmon ja Turnajaiskepin (47%) tai Pasin ja Hemmon (32%) paikkaansa? Kivunsietokyvyn kasvatuksessa taidettiin lyödä aika kovaa... kun tuntui että ne auts-huudot olivat aika autenttisia!

Kasarinostalgiaa

How to be persu -piste Pasi-museoon. No mikä jottei. Välillä tulee miettineeksi että tapahtuivatko nämä kaikki asiat todella, vai muistaako Hemmo vain asiat näin? Jotenkin muuten nyt iski loppuvaiheissa Pasin isän eli savonlinnalaisen miehen monologi ihan täysillä. Huh!

Ja jos kohta monessa kohtaa saa nauraa kippurassa (GO WEST!) niin loppua kohti hymy hyytyy, ja kukaan ei enää naureskele. Kyllä vetää suomalaisen miehen kohtalo vakavaksi.

Superisot kiitokset taas koko loistava työryhmä tästä. Kerran vielä! Ja sitten syksyllä lisää...


Kuvan otin itse.

Hamletinkone / KOM-teatteri 18.4.2016

Välillä aina tulee nähtyä esityksiä jotka jättävät olon ihan pökertyneeksi. Niin että tietää nähneensä jotain uniikkia ja ihmeellistä ja henkeäsalpaavaa. Tekisi mieli hihkua ja tanssia kaduilla ja kapsahtaa kaikkien kaulaan julistamaan että MENKÄÄ KATSOMAAN TÄMÄ! Teatterin magiaa parhaimmillaan. Tämä Hamletinkone oli sellainen esitys.

KOM-teatterin uudessa aulateatterissa (eli käytännössä teatterin aulatilat) eli KOM-Aulassa on nyt huhtikuussa mahdollisuus nähdä mystinen Heiner Müllerin näytelmä Hamletinkone (Die Hamletmaschine). Loput esitykset ovat loppuunmyytyjä, mutta kannattaa soitella peruutuspaikkoja. Se nimittäin kannattaa. Lauri Maijala ohjaa tämän Outi Nyytäjän suomentaman... no, miksikä tätä kutsuisi? Jotain hieman erilaista teatteria mihin on ihminen tottunut. Tästä on hieman ehkä haasteellista kirjoittaakin mitään, juuri siksi. Ja koska esitys oli niin kokonaisvaltainen, ja huikea...

Yksi näyttelijä (Niko Saarela) ja yksi multi-instrumentalisti (Marzi Nyman) ja lukuisa määrä rooleja. Pohjana Shakespearen Hamlet. Sen pääpiirteiden tunteminen auttaa ehkä hieman, mutta kyllä tämä sellaisiin sfääreihin Hamletista etääntyy että. Psykedeeliset kohtaukset saavat välillä miettimään että sujauttiko joku veteeni jotain jossain vaiheessa. Saarela on hypnottinen esiintyjä. Kaikissa näissä Hamletin inkarnaatioissa mitä illan mittaan näemme.

Ja mä vaivun polvilleni Marzi Nymanin eteen. Mies soittaa esityksen aikana yhtä jos toista soitinta, ja välillä kaikkea muutakin mistä ääntä vain lähtee (astiat on aika musikaalisia myös). Lisäksi mies näyttää hävyttömän hyvältä (ja pitkältä!) korkokengissä ja mekoissa. Ja laulaakin vielä. Huh huh! Lisää tämmöistä! Lisäksi biisit olivat huikean upeita (saiskohan niitä mitenkään mistään? Jossei nyt ihan levytystä, niin jossain muodossa?). Vaikka Hamlet ei ole mikään mun suosikki-Shakespeare, niin Marzi on paras Ofelia ikinä!

Tämä on myös interaktiivinen esitys - yksi "onnekas" mies pääsee mukaan miestenvessan orgioihin, ja saa oluttakin, jee! Ja rappusilla meitä katsoo menneisyyden haamut, vai idolit, Laurence Olivierista Kaj Chydeniukseen ja Che Guevaraan. Valta, alistaminen, olemassaolon kriisi... "Minä haluan olla nainen!" huutaa Hamlet. Kuka onkaan oman elämänsä Hamlet?

Aivan mahtavat valot (kiitos Atte Pukero!) ja äänisuunnittelu (kiitos Jani Rapo!). Aulatila sopii hyvin tämänkaltaisen teatterin esittämiseen. Jos kohta ehkä ihan joka (reuna)paikalta näkyvyys ei ole niin hyvä. Ja vessassa pitää käydä naapuriravintolan puolella. Mutta pikkujuttuja.

Tämä oli muuten toinen esitys missä katsojille tarjottiin popkornia tänä keväänä (Play Rape oli se toinen) - "liha löytää lihan".

Ja hei, se ennakkotieto että tätä olisi "mahdoton" esittää (kuten Ylekin uutisoi) ei pidä lainkaan paikkaansa. Esityshän oli mitä mahdollisin. Yksi tämän vuoden parhaita.

Lämmin kiitos koko työryhmä mykistävästä kokemuksesta!


Kuvien copyright Noora Geagea

Pas Was Here / KOM-teatteri 29.3.2016

Ensi-illasta on nyt kulunut 5 viikkoa, joten hyvä aika katsastaa mitä Pasille kuului nyt. Ja hyvää kuului! Ensinnäkin olin nyt suht koht terveenä, enkä taudin kourissa kuten enskarissa, eli katsomiskokemus oli paaaaaaljon parempi. Ja toisekseen, jotenkin kaikki on loksahtanut kohdilleen, esiintyjät kasvaneet vielä paremmin rooleihinsa jne.

Eli toisellakin katsomiskerralla KOM-teatterin Pasi Was Here vakuutti. Ennenkaikkea virtuoosimaiset näyttelijäsuoritukset on tässä esityksessä parasta. Ihan joka iikka pistää parastaan ja antaa kaikkensa. Nyt oli katsojana malttia herkutella ja katsella yksityiskohtia, kun enskarissa meno oli välillä niin nopsaa ettei perässä meinannut pysyä. Istuin tokalla rivillä tällä kertaa, ja siitä oli hyvä katsella niitä pienempiäkin eleitä ja ilmeitä.

Juho Milonoff Hemmona, varsinkin pikkupoikana, on ihan ilmiömäinen. Siis ihan käsittämättömän taitavaa näyttelemistä ja eläytymistä. Ja kyllä Vilma Melasniemi oli huikea myös, niin Turnajaiskeppinä kuin vaikka Sarah Youngina. Ja yksi näytelmän parhaita kohtauksia on se Hemmon äidin reisienvenytys! Eikä pääse yli eikä ympäri siitä miten upea on myös Robert Enckell, niin lastentarhantäti Sinikkana, Pasin isänä, Kärcher-miehenä, opettajana ja ennenkaikkea Laktoosi-Lerssinä. Ne hypyt! Siinä on akrobatiaa...

Ja pitääkö se Johannes Holopainenkin taas mainita? Kai se pitää, koska onhan Pasi kuiteskin nimirooli. Jokainen *vähänkin* mun blogia lukenut tietänee mun ajatukset Holopaisen näyttelijäntaidoista, mutta jos nyt joku ensikertalainen sattuisi lukemaan, niin sanonpa vain tämän. Parempaa näyttelijää ei Suomen lavoilta löydy (no ehkä yksi tai kaksi; tällä hetkellä kumpaakin näkee muuten Kansallisteatterissa, ja vieläpä samassa näytelmässä). Ja eipä paljon ulkomailtakaan (tai mun kokemukset rajoittuu tosin lähinnä Lontooseen). Oisko siinä referenssiä tarpeeksi? Menkää katsomaan jos ette usko. Ja huom. tämä lausunto ei perustu pelkästään Pasiin, vaan kollektiivisesti kaikkiin juttuihin missä olen miehen nähnyt.

Se lapsuuden fiilistely, mitä Hemmo tässä haluaa tehdä, on itse kullekin hyvä syy mennä katsomaan Pasi Was Here. Mutta kun tässä on niin paljon muutakin! Nyt mä kiinnitin enemmän huomiota upeaan valosuunnitteluun (a'la Anniina Veijalainen). Kaikki ne talojen pienoismallit, tähtitaivas ja muut. Huh!

On se jännää miten itse nauraa kippurassa ja viihdyttyy kovasti, mutta mun vieressä istui nuoripari, jonka toinen osapuoli peitti kokoajan silmiään (kun oli jotain alastomuuteen tai seksuaalisuuteen viittaavaa). No onhan tässä muutakin kun huumoria, ja loppua kohti tunnelma muuttuu vakavaksi ja surulliseksi. Lopussa jo ihan itkettikin. Pasin kohtalo on niin... no, niin tuttua ja niin tavallista. Edelleenkin.

Mutta ehdottomasti oli hienoa käydä katsomassa uudelleen! Toukokuussa sitten seuraavan kerran. Parikin kertaa. Ja syksyllä...

Ja vaikka kevään esitykset ovat periaatteessa loppuunmyytyjä niin älkää antako periksi! On siellä satunnaisia lippuja muutamiin näytöksiin, ja aina kannattaa kysyä peruutuslippuja. Sellaisen minäkin tähän sain, soittamalla heti klo 11, kun KOM-teatterin lipunmyynti avautuu.

Kiitos taas koko loistava porukka - te ootte ihan huippuja!


Esityskuvan copyright Tanja Ahola