No sitä totisesti saatiin. Maijalamaiseen tyyliin esitys jätti hämmentyneen ja yltäkylläisen olon. Tuli sellainen fiilis että harjoitusten alussa on lähdetty ideoimaan porukalla, ja jokainen on heitellyt erilaisia ehdotuksia ilmaan, kymmeniä. Ja sitten on päätetty sisällyttää ne kaikki mukaan! Eli mielestäni hieman vähemmälläkin olisi pärjännyt. Toisaalta tämä jätti niin paljon pohdittavaa ja mietittävää että mieleni tekisi nähdä se uudelleen lopullisen mielipiteeni ratkaisemiseksi. Joskus näytelmät ovat sellaisia, jättävät katsojan hämmentyneeksi että mitä tässä tuli nähtyä, saisiko uusinnan kiitos. Kun ei oikein pysy aina katsojan aivot ja ymmärrys mukana. Ainakaan minulla.
Mutta siis. Skottilaisen Jo Cliffordin sovittama, Ari-Pekka Lahden dramatisoima ja Ville Koskivaaran suomentama näytelmä on yllättävän toimiva tekstinä. Tämä on nyt ensimmäinen näistä näkemistäni versioista joka käyttää Cliffordin dramatisointia (vaikka se olisi toki ollut olemassa jo sekä Porin että Hämeenlinnan tämän tehdessä). Romaania on toki tiivistetty aikalailla ja henkilöitäkin tiputettu pois, tuloksena tiivis ja selkeä näytelmä. Vaikkakin kolme tuntia pitkä.
Esitys alkaa kuin varkain. Rääsyinen ja likainen poika kulkee katsomossa rahaa kerjäten. Jotkut sinne kuppiin jotain sujauttavatkin. Sitten hän katoaa, katsomoon työntyvän rampin luukusta. Ilmestyäkseen takaisin paljon myöhemmin, kun herra Earnshaw (Matti Olavi Ranin) tuo tämän ryysyläisen tuliaisiksi Liverpoolista lapsilleen. Kuka tuo tuommoisen lahjaksi lapsilleen, sopii kysyä. No hyvää tarkoittava ihminen kaiketi. Earnshaw on alusta asti kykenemätön näkemään orposuojatissaan mitään pahaa - ja tässä on yksi tragedian siemenistä. Ja Heathcliff tietysti käyttää sitä seikkaa härskisti hyväkseen. Perheen omat lapset Catherine (Oona Airola) ja Hindley (Markku Haussila) kinastelevat ja tappelevat jatkuvasti, mutta kun Heathcliff (Markus Järvenpää) saapuu paikalle niin pakka menee sekaisin. Cathy ja Heathcliff löytävät välittömästi yhteyden ja Hindleyn kanssa sitten taas ei synkkaa, kummallakaan. Heathcliff on julma ja kostonhimoinen ja onnistuu miltei aina saamaan Hindleyn kiipeliin ja isän piiskattavaksi. Koston siemenet on kylvetty siinä vaiheessa kun Hindley lähetetään Lontooseen sisäoppilaitokseen.
Cathylle nummet ja niiden tarjoama vapaus on tärkein asia maailmassa, ehkä Heathcliffin ohella, ja hän oppii jakamaan ne tämän kanssa. Lapsuus vaihtuu nuoruudeksi ja nämä kaksi ovat yhtä. Taloutta pitää kasassa uskollinen Nelly (Leena Rapola), jonka evoluutio Humisevan harjun surkeasta murjusta Lintonien ultramoderniin kotiin havainnollisestaan hyvin erilaisten lattianpuhdistusvekottimien avulla. Nelly on sellainen liima mikä pitää kaiken kasassa. Katariina Kirjavaisen lavastus on hyvin monipuolinen ja runsas. Kaupunginteatterin suuri näyttämö on valtaisa. Ensimmäisessä näytöksessä sen täyttää skeittirampin puolikkaan näköinen puurakennelma, joka toimii hyvin juoksualustana avarille nummille ja sen suojissa on sitten rumanankea Humiseva harju, Earnshawien koti. Kaikki on hieman nuhruista. Toisessa näytöksessä ollaan siirrytty Lintonien valkoiseen ja moderniin kotiin missä Cathy asuu Edgar Lintonin vaimona. On siistiä ja avaraa, visuaalisestikin täysi vastakohta Cathyn lapsuuskodille. Pinkki sohvaryhmä tuo hieman väriä. Ja nummi, se on edelleenkin läsnä, ainakin suurella videonäytöllä mitä Cathy tuijottaa lamautuneena.
Niin Lintonit. Kuin varkain Earnshawien elämään soluttautuvat naapurit. Varakkaat ja hienostuneet Lintonit, jotka tuovat tuulahduksen pastellinsävyistä kasarihenkeä aina Edgarin (Martti Manninen) pöyheää kampausta myöten. Siinä missä Earnshaw't muistuttavat nummilla alati lehahtelevia pahanilmanlintuja (joita koko ensemble hienosti tulkitsee) niin Lintonit ovat kuin riikinkukkoja. Edgar ja siskonsa Isabella (Sonja Pajunoja), joiden kohtalo kietoutuu niin tiiviisti Earnshaw'heihin, halusivat he tai eivät. Isänsä herra Linton (Matti Rasila) keskittyy lähinnä (suur)riistan metsästykseen (tämän elämä tiivistyy hienosti hauta-arkun norsunluudekoraatiossa). Pukusuunnittelija Sari Suominen on tehnyt upeaa työtä tässäkin kohtaa. Cathy on hyvin hippimäinen liehuvine hameineen ja irtiolevine hiuksineen, mutta muututtuaan Lintoniksi hänestä tulee hillitty kaikin tavoin. Hiukset visusti nutturalla ja vaatteina yläluokkaisen naisen asu. Sama muutos koskee toki myös Heathcliffiä. Ja entäpä sitten Lontoosta palaava Hindley punaisine satiiniasuineen, huh, ihan silmät häikäistyivät! Ja tämän mukanaan tuoma keuhkotautinen Frances (Vuokko Hovatta) ruusukuosissa. Ihania väriläiskiä synkkään taloon.
Tärkeä osa esitystä on mainio muusikko Mikko Helenius. Hän on kuin varjo joka ilmaantuu talon nurkkaan tai taakse ja soittaa milloin flyygeliä, milloin haitaria. Mainiota. Kuulemme monia hienoja hänen säveltämiään ja Brontën sisarusten runoihin perustuvia lauluja, joita sitten useampikin näyttelijä tulkitsee. Hyviä laulajia kun tähän sakkiin mahtuu monta. Ja tuleehan sieltä se "pakollinen" pari tahtia Kate Bushin ikonista biisiäkin, mutta ilman sitäkin olisi pärjätty hyvin.
William Ilesin valot ja Eradj Nazimovin äänet tukevat kokonaisuutta ja luovat tunnelmaa ei vain lavalle, vaan koko saliin. Muutamia hauskoja ja yllättäviäkin yksityiskohtia.
Näyttelijät ovat kautta linjan erinomaisia. Mikko Haussila tekee Hindleystä niin vastenmielisen tyypin että enpä haluaisi kohdata häntä, no oikeastaan missään. Kun hänestä tulee talon isäntä ja hänellä on valta Heathcliffiin, niin sen tämä saa kyllä tuta. Hienosti Haussila näyttää koko elämänkaaren, aina kurjaan loppuun asti. Mutta toisaalta ymmärrän kyllä hyvin Hindleyn vihan ja kostonhimon Heathcliffiä kohtaan. Tämä tuli kirjaimellisesti katuojasta ja vei hänen Cathynsä, ja isänkin kiintymyksen. Vaan lopussa on Heathcliffin vuoro kostaa. Kosto onkin yksi Maijalan tulkinnan kantavia teemoja. Miten se märkii ja tykyttää avoimena haavana vuosikymmeniä, purskahtaessaan auki mätää levittäen säännöllisin väliajoin. Esityksessä on paljon mustasukkaisuutta, julmuutta, väkivaltaa ja vihaakin. Nellyn ennustus Heathcliffin tultua taloon: "siitä koituu vielä harmia" osoittautuu aika tarkkanäköiseksi.
En ole koskaan oikein ymmärtänyt miten niin monet tulkitsevat Humisevan harjun rakkauskertomukseksi. Jossain määrin on se sitäkin, mutta tässä rakkaus näyttäytyy enemmän goottilaisen perinteiden mukaisesti repivänä, tuhoisana ja onnettomana. Siis kyllä, suurta, kaikennielevää intohimoa on Heathcliffin ja Cathyn välillä, niin paljon että se melkein tuhoaa kummatkin. Mutta tällä tarinalla ei ole onnellista loppua, vaan pikkuhiljaa monet henkilöt muuttuvat zombien kaltaisiksi (se goottilainen perinne!) ja hiipuvat pois. Onneton Frances häilyy Hindleyn kannoilla vielä pitkään kuolemansa jälkeenkin. Myös tohtori Kenneth (Rauno Ahonen) on kuin suoraan kauhunäytelmästä repäisty. Niin groteski hahmo että jo naurattaa. Poppamies vai noitatohtori? Ja ne nummien korpit, ruttonaamioineen, huikean karmaisevat. Arvostan.
Markus Järvenpää on hyytävän hyvä Heathcliff. Matka peikkopojasta tyylikkääksi pitkään nahkatakkiin pukeutuvaksi herrasmieheksi on pitkä ja kattaa monta välivaihetta. Jokaisessa niissä Markus on maaninen, intensiivinen ja vakuuttava. Tykkään siitä miten muuntautumiskykyinen näyttelijä Markus on, roolista toiseen löytyy aina jotain erilaista. Heathcliff on rosoinen hahmo ja vaikka kuinka sliipattuna hän palattuaan maisemiin esiintykin, niin pintaa raaputtamalla alta löytyy se sama villi piru. Tuleeko hänestä kunnon kristittyä herra Earnshaw'n toiveiden mukaan? Aina kun tulee joku kriisi niin vanha Heathcliff ryöpsähtää esille.
Oona Airola on kerrassaan oivallinen valinta Cathyksi. Mahdottoman villi ja itsepäinen lapsena, kapinallinen teini ja sitten hillitty aikuinen (ja taas, pinnan alla kuohuu). Vahva ja hauras, vapaa sielu mutta silti yhteiskunnan normeihin taipuva. Cathy ja Heathcliff ovat yhtä ja huutavat sen nummille ja koko maailmalle. Sitäkin riipaisevampaa on kun elämän realiteetit vääntävät heidät erilleen. Cathyssäkin on paljon sitä kapinallisuutta ja alkukantaisuutta pinnan alla, siinä mielessä he ovat kuin saman kolikon eri puolet. Voiko villiä oikeasti koskaan kesyttää? Voikin pohtia sivistyksen ja koulutuksen vaikutusta, onko ne vain pintasilausta ja todellisuus on jotain toista? Miksi Cathy on niin julma kälylleen? Ja kun nyt tässä jossitellaan niin samalla voi pohtia mitä olisi tapahtunut jos Cathy ja Heathcliff olisivat saaneet toisensa? Miten nopeasti kaikennielevä intohimo olisi heidät polttanut loppuun?
Cathyn nauru kiirii ympäri teatterisalia, juuri näin! Ja se nummi, samaan aikaan niin karu ja kiehtova ja avara. Se edustaa Cathyn sielua ja mielenmaisemaa, lintuineen tuulineen kaikkineen.
Myös Martti Mannisen Edgar on hyvin tehty rooli; miten kunnollinen mies kärsiikään kun vaimo rakastaa toista miestä (joka on vielä niin alempisäätyinen). Edgar on kotihiirimäinen (leipoo skonsseja!), sairaalloinen ja herkkis - vaan mikä energinen loikintakohtaus siinä loppupuolella. Kun Sonja Pajunojan onneton Isabella retkahtaa Heathcliffiin, niin se tapahtuu ihan fyysisesti! Silmistä leiskuavat sydämenkuvat likipitäen loistavat katsomoon. Ja Rauno Ahosen kutkuttavankarmaiseva Tohtori on ihana kaikessa lakonisessa tylyydessään ja maailmanloppua povatessaan.
Toisessa näytöksessä on lavalla paljon ovia ja niistä tullaan ja mennään. Näyttämön poikki tapahtuu jatkuvaa liikettä. Vähän menee hetkittäin sellaiseksi säätämiseksi ja kesäteatterimeiningiksi. Muutenkin tämä on hyvin fyysinen ja liikkeellinen Humiseva harju.
Pitkähän tämä on, mutta ei se haittaa. Visuaalinen ilotulitus. Eihän tämä mitään helppoa ja hauskaa teatteri-iltaa tarjoile, mutta silti kokemus on antoisan runsas. Tämän vyörytyksen haluan silti nähdä uudelleen.
Kuvien copyright Robert Seger
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
