Let's Play Business / Helsingin kaupunginteatteri 4.3.2026

Juha Jokelan uusin näytelmä Let's Play Business on nimeään myöten leikkisä. Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön lavalla nähdään teatteriseurue, joka esittää kuvitteellisen HX-infra-alan konsulttifirman arkea ja valtasuhteita. Eli näytelmä näytelmässä, mistä olen aina tykännyt. Eli lavalla leikitään teatteria, eikä mitä tahansa teatteria, vaan dynaamisen liikeyrityksen arkea. Kutkuttavan herkullinen tilanne ja Jokelan ohjauksessa tekstistä otetaan kaikki irti. Siksi onkin outoa että jäin kaipaamaan vielä jotain, tai en ollut ihan tyytyväinen lopputulokseen. Oletusarvoisesti rakastan Jokelan nokkelia ja ajankohtaisia näytelmiä.

Ehkä yksi ongelmista on liika neljännen seinän rikkominen. Yleisölle puhutaan ja selitetään, ja laitatetaan valot katsomoon päälle ja otetaan kontaktia. Hieman jo liikaa. Myös pituudesta olisi ehkä pikkaisen voinut tiivistää, varsinkin lopusta. Muutoin Jokelan teksti on taas napakkaa ja täynnä bisnesjargonia. Aina kun katson Jokelan teoksia tulee mieleen että hän on taustatyönsä tehnyt enemmän kuin huolella. Liekö tässäkin ollut kärpäsenä katossa eräänkin infra-alan konsulttifirman katossa...

Mutta siis, lähtökohta on tämä: firman toimitusjohtaja on jäänyt eläkkeelle ja uusi dynaaminen, moderni vetäjä on astunut ruoriin. Heti alusta asti katsojille selviää että palvottu Raimo Hemming onkin ollut naispuolisia alaisiaan ahdisteleva ja muutenkin aika niljakas öykkäripomo. Erityisesti viestintä- ja mediasuhteista vastaava Ressu (Sanna June Hyde) haluaa asian käsittelyyn, mutta kohtaa vastustusta, erityisesti toimialajohtaja Hannun (Santeri Kinnunen) taholta. Tämä kun kuuluu selkeästi Hemmingin sisäpiiriin ja haluaa perustaa muistopalkinnonkin. Hemmingin muistoa pyhänä pitää myös Wanda Dubielin esittämä Tuulikki, hallituksen vt puheenjohtaja. 

 

Aluksi Ressu saa tukea totuuden paljastuskampanjalleen johdon assistentti Jompulta (Ursula Salo) ja varsinkin asiakaskoordinaattori Miralta (Raili Raitala), mutta kun pitäisi oikeasti alkaa toimimaan hän jääkin aika yksin. Katsojalle alkaa aika pian selvitä mikä tulee olemaan Ressun kohtalo. Hysteerisen energinen ja uudistusmielinen uusi pomo Artturi (Martti Manninen) on alussa selkeästi Ressun puolella, mutta pikkuhiljaa hän taipuu konservatiivisen firman ja Hemmingin normeihin. Artturilla on paljon kaikkea (katsojia viihdyttäviä) uudistuksia HX:n varalle, papukaijamerkeistä jumalaiseen jortsuvarttiin. Hän uskoo fyysisiin harjotteisiin ja muutokseeen. Ainakin johonkin pisteeseen asti.

 

Ja aina välillä pääsemme kurkkaamaan mitä tapahtuu näitä firman tyyppejä näyttelevien ihmisten maailmassa. Näyttelijäseuruetta johtaa rautaisella otteella taiteellinen johtaja Wanda (Dubiel), joka onkin aikamoinen tyranni. Varsinkin hampaisiinsa joutunut Martti (Manninen) on helisemässä. Kaikki muut enimmäkseen hymistelevät ja luikkivat nurkkiin. Näemme otoksia henkilökunnan lämpiöstä ja muualta. Aina välillä teatterin talouspäällikkö (Jan-Christian Söderholm) saapuu kyseenalaistamaan menoja ja hänkin saa täyslaidallisen Wandalta. Lavalla nähdään myös Sari Haapamäki/Tiina Peltonen, Unto Nuora, Kai Lähdesmäki ja Aksinja Lommi.

Vaan mitä tapahtuu kun jo valmiiksi jalustalle nostettu entinen toimitusjohtaja Hemming kuolee äkillisesti! Voitte vaan kuvitella miten vähän mahdollisia häirintäasioita halutaan käsitellä sen jälkeen.  

 

Väkisinkin tulee vertailleeksi taiteellisen johtajan ja HX:n edesmenneen toimitusjohtajan persoonia ja autoritäärisiä johtamistyylejä. Naurattaa teatteriseurueen arvo: avoimuus. Ei ehkä heillä ihan toteudu. 

Työpaikkakiusaaminen onkin yksi näytelmän isoimpia teemoja. Ja toki se vahvan pomon kaipuu, niin yritysmaailmassa kuin monessa muussakin asiassa. Mistäköhän se kumpuaa? Taiteen ja rahan ikuista konfliktiä kommentoidaan eniten Wandan ja talouspäällikön keskusteluissa. Ylipäätään työyhteisöjen dynamiikka on käsittelyssä, kuten Jokelan töissä niin usein on.

Näyttelijät ovat oikein oivallisia. Erityisesti Wanda Dubielin kylmänviileä diiva on hersyvä hahmo. Martti Manninen on aina mainio, ja nytkin hänen energinen Artturinsa on tosi symppis, kunnes ei enää olekaan. Pidin kovasti myös Sanna June Hyden Ressusta, miten tämä uskoo oikeuteen ja jaksaa taistella tuulimyllyjä vastaan. Vaikka sitten ryhmysauvalla. Myös Ursula Salo firmaan kulttuuriin sopeutuneena assarina on todella hyvä. Santeri Kinnusen toimialajohtaja on mitä osuvin tulkinta kaikista keskijohdon niljakkaista ällömiehistä ketkä ajavat omaa etuaan ja nipistelevät pikkujouluissa sihteereitä.

 

Let's Play Business on aikamoinen sekametelisoppa joka on asettanut omat haasteensa myös valo- ja äänisuunnittelulle. Miten luoda illuusio lavalla koheltavista näyttelijöistä jotka esittävät meille kylmänviileää businessmaailmaan sijoittuvaa näytelmää. Toni Haarasen herkulliset valot ja Maura Korhosen äänisuunnittelu toimivat hyvin. Antti Mattilan tiukasti yritysmaailmahenkinen lavastus käyttää paljon pyöröä, ja sälekaihtimia. Geneeriset konttorikalusteet ovat näppärästi liikuteltavia ja värimaailma on tylsän byrokraattinen. 

 

Isossa roolissa on Timo Teräväisen videosuunnittelu. Livekuvausta ja katsojille striimattavaa kuvaa hyödynnetään mittavasti. Kaikenlaisia graafeja ja Teams-kokouksia on paljon. Videomateriaali sulautuu tosi saumattomasti esitykseen, mikä ilahduttaa.

Mainioita kohtauksia ja tapahtumia on paljon. Valtteri Raekallion koreografiat puhkeavat kukkaan taukojumpassa tai yhtäkkiä esitykseen änkeytyvässä musikaalinumerossa. Musiikkivalinnat ovat mainioita.

Sari Suomisen harmaavoittoinen bisnespukeutuminen on konservatiivisen sliipattua ja arkisen tylsää, mutta toki juuri nappivalintoja tähän esitykseen.

 

Bisnesmaailman kuvaus toimiii hienosti, mutta näyttelijäseurueen toimintaa ja sähellystä on vähän liikaa. Kun alkaa säätäminen kuka saa esittää Hemmingiä, niin alan jo toivoa että loppuis jo. Teatterin illuusiota rikotaan hieman liikaa minun makuuni. 

Mutta silti nautin, runsaudestaan ja pienistä puutteistaan huolimatta tämä oli erittäin hyvä näytelmä. Ei Juha Jokelan paras, mutta varsin mainio.

Kuvien copyright: Otto-Ville Väätäinen 
Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos Martille!

Priscilla / Helsingin kaupunginteatteri 25.8.2022

Veikkaisinpa että tässä on syksyn bilemusikaalien ykkönen! Helsingin kaupunginteatterin Priscilla on täynnä silmäkarkkia ja myös korvat nauttivat svengaavasta musiikista. Viis siitä että juoni on aika höttöinen, koska jalka naputtaa tahtia ja suupielet kaartuvat virneeseen lukemattomia kertoja. Ja jos on katsomossa hauskaa, sitä näyttää olevan myös lavalla. 

Musikaalivelho Samuel Harjanne saa tarttua ihan mihin vaan teokseen niin yleisö on pähkinöinä. Ja ihan ansaitusti, musikaalihitti toisensa jälkeen syntyy näin osaavista näpeistä. Priscilla on tosin kyllä ollut hitti ympäri maailmaa, ja mainiota saada se vihdoin Suomeenkin. Olen nähnyt tämän Lontoossa n. 2010 ja Tukholmassa 2013, ja toki leffan lukemattomia kertoja. Alunperinhän elokuva ilmestyi 1994, voitti palkintoja ja nousi kulttisuosioon. Sen perusteella tehty musikaali (Stephan Elliottin & Allan Scottin käsialaa) aloitti maailmanvalloituksensa Australiasta 2006, ja on sittemmin nähty eripuolilla maailmaa ja palkittu useasti. 

Disclaimer: olen asunut Australiassa 4 vuotta ja juurikin kasarin loppupuolella, joten Priscillalla on siksikin erityinen paikka sydämessäni. HKT:n esityksessä on tarjolla paljon ihania pikkujuttuja Australian ystäville (vaikkapa se yksi karrelle palanut ja savuava puu, jossa istuu koala, ja kaikki tämä hautajaisvieraan päähineessä). Pitäkääpä silmät auki!

Tarinahan on tämä: kaksi drag-artistia ja yksi transnainen lähtevät Sydneystä vanhalla Priscillaksi kastetulla bussirämällä ajamaan halki maan, päämääränään Alice Springs. Sinne heidät esiintymään on buukannut yhden vaimo. Kullakin on omat syynsä karistaa kaupungin tomut jaloistaan hetkeksi, ja alunperin kolmikko ei todellakaan ole mitään sydänystäviä. Yhteensitova liima on Tick/Mitzi (Lauri Mikkola) joka kasaa porukan ja on kummankin jonkuntasoinen ystävä. Retkikunnan hieman kypsempää osastoa edustaa Bernadette (Clarissa Jäärni) ja nuorena kukkona tunkiolla Adam/Felicia (Niki Rautén). Matkan varrella kohdataan niin vastoinkäymisiä, kommelluksia, paljastuksia ja herkkiä hetkiä. Ja tottakai matkaan mahtuu paljon huumoria, ja ennen kaikkea hyvää musiikkia! 

2,5 tuntia on ihan passeli pituus esitykselle, koska kestosta huolimatta kaikki aistit hurmioituvat valoista, väreistä, glitteristä ja höyhenistä.

Esiintyjäkolmikko oli todella hyvin ja ajatuksella castattu (onko tämä edes mikään sana?). Mikkolaa olen vuosien varrella nähnyt monessa musikaalissa, ja hän on aina aivan hurjan hyvä. Mutta jotenkin hänen Tickinsä ei ihan sataprosenttisesti valloittanut minua tällä kertaa. Hieman ehkä rutiininomainen suoritus, vaikkakin Mikkolan rutiininomainen on silti ihan omissa sfääreissään suomalaisessa musikaaliskenessä. Minulle illan tähti oli kyllä Clarissa Jäärnin Bernadette! Elegantti sormenpäitään myöten, lakonista huumoria viljelevä - ja upeaääninen roolityö. Toivottavasti saamme nauttia Jäärnistä lavalla jatkossakin, jos kohta Bernadetten rooli oli kuin hänelle luotu. Mikä karisma! 

Liki yhtä säkenöivän vaikutuksen teki Niki Rautén ärsyttävänä, mutta loppua kohti hieman viisastuvana Adamina. Siinä missä Bernadette on elegantti ja todella cool (liki kaikissa tilanteissa) on Felicia verta nenästään kerjäävä, näsäviisas ja elohopeamaisen nopea käänteissään. Hän hankkiutuu ongelmiin, mutta onnistuu kasvamaan henkisesti bussimatkan aikana. Lisäksi Rautén on erinomainen tanssija. 

Vaikka hetkittäin sanailu on hieman kömpelöä (vai osaanko repliikit ja kaikki solvaukset vaan niin hyvin ulkoa?) niin silti nokkelat kielikuvat jaksoivat kyllä viihdyttää. Käännöksestä vastaavat Kari Arffman ja Sanna Niemeläinen.

Esityksen vahvuuksia on loistava musiikki. Yksi parhaita jukebox-musikaaleja on tämä kyllä. Ihania diskohittejä takavuosilta. Ehkä hieman erikoinen ratkaisu, mutta ymmärrän kyllä ajatuksen: osa biiseistä laulettiin suomeksi, osa englanniksi. Eli ne mitkä kuljettivat juonta ja missä lyriikat olivat oleellisia tarinan kannalta olivat suomeksi, ja muut sitten oli jätetty alkuperäiseen asuun. En tiedä kyllä miten tämä muilla toimii, itselleni ei ehkä niin hyvin. It's Raining Men rokkaa aina, mutta Boogien maailmaan (Boogie Wonderland), Sun sieluus (True Colours) tai Kuumaa (Hot Stuff) kuulostivat... no, hassuilta suomeksi. Mutta silti erinomaisen hyvää bilemusiikkia, loistavan livebändin esittämänä. Siis ihan Suomen ykkösmuusikoita soittamassa Anssi Nykäsestä Mongo Aaltoseen. Ja kapellimestarina hääri aina niin pirtsakka ja taitava Eeva Kontu, mahtavaa!

Ja se mikä tässä esityksessä on niiiiiiin hienoa on henkeäsalpaavan värikäs, kekseliäs ja tyrmäävän hieno puvustus. Josta isoin kiitos Tinja Salmi! Miten valtava työ on ollut myös ommella ja rakentaa kaikki kymmenet ellei jopa sadat kostyymit, mutta myös ideoida ne kaikki. HKT:n tuotanto on non-replika eli omanlaisensa, ja puvutkin ovat ihan uniikit, eikä kopsattu leffasta tai muista musikaalituotannoista. Puvuista ei puutu glitteriä, kimallusta ja hörhelöä, mutta esimerkiksi Bernadetten arkigarderoobi on viileän elegantti ja Tick pukeutuu myös hyvin arkisesti. Mutta kun dragqueenit lähtevät baanalle tai esiintyvät pääsee pukusuunnittelijan mielikuvitus villiin laukkaan. 

Kokonaan eri lukunsa on Australian takamaiden junttien maanläheinen look, kaivosmiesten haalariasustus, aavikon turistiryhmän Australia-aiheiset T-paidat tai Alice Springsin ysärijuppien olkatoppaukset ja aurinkolasit! Myös alun kohtaus Trumpetin hautajaisista on kuin goottibileet parhaimmillaan. Ja lopussa kun vedetään CeCe Penistonin alunperin laulama Finally (anteeksi, suomeksihan tämä oli toki Finaali) ja lavalla nähdään Australian eläinkuntaa emuista krokotiileihin, haihin, nokkasiileihin, kaulusliskoihin, koaliin (koaloihin?) ja kenguruihin, niin huh miten upeaa katsottavaa! 

Iso ansio menee koreografi Gunilla Olsson-Karlssonille, jonka laatimat muuvit ovat mestarillisia ja monesti tosi hauskojakin. En silti voinut olla miettimättä missä olivat talon omat Helsinki Dance Companyn tanssijat ensemblen rooleista, koska nyt näyttelijät (ja freelancerit) tekivät tanssiroolitkin. Ehkä HDC:n oma tuleva ensi-iltansa vie tanssijoiden ajan? Ei sillä että tanssikuviot olisivat olleet huonoja nytkään.

Peter Ahlqvistin lavastus nojautuu pitkälti aaltopeltiestetiikkaan, sitä on nimittäin runsaasti. Se junttileima mikä 90-luvulla Australian outbackissa vielä oli, on kyllä käsin kosketeltavaa. Ja toki itse Priscilla-bussi on näyttävä ilmestys, sekä päältä että varsinkin sisältä. Kultaa ja kimallusta on kyllä pukujen lisäksi lavallakin. William Iles ja Toni Haaranen ovat suunnitelleet kauniit valot ja hieman varhaisia videopelejä muistuttavat videot (siinä jää koala poikieen auton alle, ja Teletappi!). Varsinkin valoilla toteutettuna aavikon tähtitaivaat ja auringonnousu ovat upeat. Kai Poutanen vastaa äänisuunnittelusta, joka tuntui toimivan (paitsi jossain vaiheessa Lauri Mikkolan mikki mykistyi toviksi).

Pääkolmikon lisäksi lavalla (ja mitä erilaisimmissa paikoissa) nähdään toinenkin taitava kolmikko, nimittäin kolme Diivaa: Johanna Försti, Maria Lund ja Jennie Storbacka. Huikeat laulajat ja upeat esiintyjät vetävät sellaisen show'n että oksat pois. Ja mitkä asut ja peruukit heilläkin. Nämä kolme ovat kyllä paljon muutakin kuin taustalaulajia. Pitää muuten mainita erikseen Aino Hyttinen, jonka käsialaa on kokonaisvaltainen naamioinnin suunnittelu. Mielikuvituskaan ei ole rajana näissä! Montakohan kymmentä peruukkia esitykseen on valmistettu? Toinen toistaan hienompia.

Lavalla nähdään iso joukko väkeä ja joukkokohtaukset ovat kyllä näyttäviä ja liikunnallisia. Risto Kaskilahti on hyvä maanläheisenä mekaanikko-Bobina, jolla on kotona hieman arveluttava puoliso ja menneisyys legendaarisen Les Girls -ryhmän fanina. Ja Raili Rantala on aivan nappivalinta Cynthian pingisvaimon roolissa! Huikea! Ensi-illassa Benji-poikana nähtiin suloinen Iivari Luomala. 

Ensemble oli kyllä laulu- ja tanssitaitoista, mutta jotenkin silmäni hakeutuivat aina Martti Mannisen iloisesti hymyilevään tyyppiin, oli hän sitten blondi-Lars, maalaisjuntti vetämässä Oon maajussi iloinen, nuoren Bernadetten tanssijapoika Les Girls-muistelossa tai joku muu. Martti väläytteli myös aika uskomattomia tanssitaitojaan. Toki mukana ovat aina ihanat Paavo Kääriäinen ja Mikko Vihma. 

Se pitää vielä sanoa, että vaikka Suomessa musikaaliesiintyjätkin pitkälti ovat valkoihoisia, niin Priscillassa oli jo yritystä castata vähän muunkin näköisiä esiintyjiä. Ehkäpä pikkuhiljaa tilanne muuttuu täällä peräpohjolassakin ja esiintymislavat hieman "värillistyvät".

Mitä vielä jäi sanomatta? Kyllä tämä toimii, jos ei odota mitään syvällisempää juonta (no kuinka monessa musikaalissa on?). Onhan tässä suvaitsevaisuuden sanoma toki. Höttöinen kuin kermaleivos, mutta makeutta riittää. Onhan tämä näyttävä esitys monellakin tapaa, ja syksyn alkavaan harmauteen ja koronasta toipuvaan Suomeen juurikin passeli piristysruiske. Käsiohjelmakin kimaltaa kilpaa pukuloiston kanssa. Lippuja on myyty jo vinot pinot, mutta eiköhän sinne vielä mukaan mahdu. Tosin taitaa olla uusi ennätys myös lippuhinnoissa tämä, että kuvetta saa kaivaa melkoisen syvältä. Vaan pistävät ihmiset rahojaan hullumpaakin! Mikseipä sitten Priscillaan.

Lisämaininta seuralaiseltani, joka oli ensimmäistä kertaa HKT:n suurella näyttämöllä. Siellä on kuulemma Suomen mukavimmat penkit ja reiluimman kokoiset jalkatilat!

Esityskuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Humiseva harju / Helsingin kaupunginteatteri 18.2.2020

Kyllä odotukset olivat korkealla. Lauri Maijalan ohjaus, yksi hienoimmista tarinoista ja vielä mahdottoman hienot näyttelijät päärooleissa. Miten Emily Brontën klassikko Humiseva harju kääntyy teatteriin vuonna 2020? Olen nähnyt siitä kaksi versiota aiemmin, Porissa 2006 ja Hämeenlinnassa 2014, ja kumpikaan ei tehnyt suurempaa vaikutusta. Nyt oli toiveissa saada karismaattinen Heathcliff ja räväkkä Cathy, ja varmaan aika mielenkiintoinen esitys muutenkin.

No sitä totisesti saatiin. Maijalamaiseen tyyliin esitys jätti hämmentyneen ja yltäkylläisen olon. Tuli sellainen fiilis että harjoitusten alussa on lähdetty ideoimaan porukalla, ja jokainen on heitellyt erilaisia ehdotuksia ilmaan, kymmeniä. Ja sitten on päätetty sisällyttää ne kaikki mukaan! Eli mielestäni hieman vähemmälläkin olisi pärjännyt. Toisaalta tämä jätti niin paljon pohdittavaa ja mietittävää että mieleni tekisi nähdä se uudelleen lopullisen mielipiteeni ratkaisemiseksi. Joskus näytelmät ovat sellaisia, jättävät katsojan hämmentyneeksi että mitä tässä tuli nähtyä, saisiko uusinnan kiitos. Kun ei oikein pysy aina katsojan aivot ja ymmärrys mukana. Ainakaan minulla.

Mutta siis. Skottilaisen Jo Cliffordin sovittama, Ari-Pekka Lahden dramatisoima ja Ville Koskivaaran suomentama näytelmä on yllättävän toimiva tekstinä. Tämä on nyt ensimmäinen näistä näkemistäni versioista joka käyttää Cliffordin dramatisointia (vaikka se olisi toki ollut olemassa jo sekä Porin että Hämeenlinnan tämän tehdessä). Romaania on toki tiivistetty aikalailla ja henkilöitäkin tiputettu pois, tuloksena tiivis ja selkeä näytelmä. Vaikkakin kolme tuntia pitkä.

Esitys alkaa kuin varkain. Rääsyinen ja likainen poika kulkee katsomossa rahaa kerjäten. Jotkut sinne kuppiin jotain sujauttavatkin. Sitten hän katoaa, katsomoon työntyvän rampin luukusta. Ilmestyäkseen takaisin paljon myöhemmin, kun herra Earnshaw (Matti Olavi Ranin) tuo tämän ryysyläisen tuliaisiksi Liverpoolista lapsilleen. Kuka tuo tuommoisen lahjaksi lapsilleen, sopii kysyä. No hyvää tarkoittava ihminen kaiketi. Earnshaw on alusta asti kykenemätön näkemään orposuojatissaan mitään pahaa - ja tässä on yksi tragedian siemenistä. Ja Heathcliff tietysti käyttää sitä seikkaa härskisti hyväkseen. Perheen omat lapset Catherine (Oona Airola) ja Hindley (Markku Haussila) kinastelevat ja tappelevat jatkuvasti, mutta kun Heathcliff (Markus Järvenpää) saapuu paikalle niin pakka menee sekaisin. Cathy ja Heathcliff löytävät välittömästi yhteyden ja Hindleyn kanssa sitten taas ei synkkaa, kummallakaan. Heathcliff on julma ja kostonhimoinen ja onnistuu miltei aina saamaan Hindleyn kiipeliin ja isän piiskattavaksi. Koston siemenet on kylvetty siinä vaiheessa kun Hindley lähetetään Lontooseen sisäoppilaitokseen.

Cathylle nummet ja niiden tarjoama vapaus on tärkein asia maailmassa, ehkä Heathcliffin ohella, ja hän oppii jakamaan ne tämän kanssa. Lapsuus vaihtuu nuoruudeksi ja nämä kaksi ovat yhtä. Taloutta pitää kasassa uskollinen Nelly (Leena Rapola), jonka evoluutio Humisevan harjun surkeasta murjusta Lintonien ultramoderniin kotiin havainnollisestaan hyvin erilaisten lattianpuhdistusvekottimien avulla. Nelly on sellainen liima mikä pitää kaiken kasassa. Katariina Kirjavaisen lavastus on hyvin monipuolinen ja runsas. Kaupunginteatterin suuri näyttämö on valtaisa. Ensimmäisessä näytöksessä sen täyttää skeittirampin puolikkaan näköinen puurakennelma, joka toimii hyvin juoksualustana avarille nummille ja sen suojissa on sitten rumanankea Humiseva harju, Earnshawien koti. Kaikki on hieman nuhruista. Toisessa näytöksessä ollaan siirrytty Lintonien valkoiseen ja moderniin kotiin missä Cathy asuu Edgar Lintonin vaimona. On siistiä ja avaraa, visuaalisestikin täysi vastakohta Cathyn lapsuuskodille. Pinkki sohvaryhmä tuo hieman väriä. Ja nummi, se on edelleenkin läsnä, ainakin suurella videonäytöllä mitä Cathy tuijottaa lamautuneena.

       

Niin Lintonit. Kuin varkain Earnshawien elämään soluttautuvat naapurit. Varakkaat ja hienostuneet Lintonit, jotka tuovat tuulahduksen pastellinsävyistä kasarihenkeä aina Edgarin (Martti Manninen) pöyheää kampausta myöten. Siinä missä Earnshaw't muistuttavat nummilla alati lehahtelevia pahanilmanlintuja (joita koko ensemble hienosti tulkitsee) niin Lintonit ovat kuin riikinkukkoja. Edgar ja siskonsa Isabella (Sonja Pajunoja), joiden kohtalo kietoutuu niin tiiviisti Earnshaw'heihin, halusivat he tai eivät. Isänsä herra Linton (Matti Rasila) keskittyy lähinnä (suur)riistan metsästykseen (tämän elämä tiivistyy hienosti hauta-arkun norsunluudekoraatiossa). Pukusuunnittelija Sari Suominen on tehnyt upeaa työtä tässäkin kohtaa. Cathy on hyvin hippimäinen liehuvine hameineen ja irtiolevine hiuksineen, mutta muututtuaan Lintoniksi hänestä tulee hillitty kaikin tavoin. Hiukset visusti nutturalla ja vaatteina yläluokkaisen naisen asu. Sama muutos koskee toki myös Heathcliffiä. Ja entäpä sitten Lontoosta palaava Hindley punaisine satiiniasuineen, huh, ihan silmät häikäistyivät! Ja tämän mukanaan tuoma keuhkotautinen Frances (Vuokko Hovatta) ruusukuosissa. Ihania väriläiskiä synkkään taloon.

Tärkeä osa esitystä on mainio muusikko Mikko Helenius. Hän on kuin varjo joka ilmaantuu talon nurkkaan tai taakse ja soittaa milloin flyygeliä, milloin haitaria. Mainiota. Kuulemme monia hienoja hänen säveltämiään ja Brontën sisarusten runoihin perustuvia lauluja, joita sitten useampikin näyttelijä tulkitsee. Hyviä laulajia kun tähän sakkiin mahtuu monta. Ja tuleehan sieltä se "pakollinen" pari tahtia Kate Bushin ikonista biisiäkin, mutta ilman sitäkin olisi pärjätty hyvin.

William Ilesin valot ja Eradj Nazimovin äänet tukevat kokonaisuutta ja luovat tunnelmaa ei vain lavalle, vaan koko saliin. Muutamia hauskoja ja yllättäviäkin yksityiskohtia.

Näyttelijät ovat kautta linjan erinomaisia. Mikko Haussila tekee Hindleystä niin vastenmielisen tyypin että enpä haluaisi kohdata häntä, no oikeastaan missään. Kun hänestä tulee talon isäntä ja hänellä on valta Heathcliffiin, niin sen tämä saa kyllä tuta. Hienosti Haussila näyttää koko elämänkaaren, aina kurjaan loppuun asti. Mutta toisaalta ymmärrän kyllä hyvin Hindleyn vihan ja kostonhimon Heathcliffiä kohtaan. Tämä tuli kirjaimellisesti katuojasta ja vei hänen Cathynsä, ja isänkin kiintymyksen. Vaan lopussa on Heathcliffin vuoro kostaa. Kosto onkin yksi Maijalan tulkinnan kantavia teemoja. Miten se märkii ja tykyttää avoimena haavana vuosikymmeniä, purskahtaessaan auki mätää levittäen säännöllisin väliajoin. Esityksessä on paljon mustasukkaisuutta, julmuutta, väkivaltaa ja vihaakin. Nellyn ennustus Heathcliffin tultua taloon: "siitä koituu vielä harmia" osoittautuu aika tarkkanäköiseksi.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt miten niin monet tulkitsevat Humisevan harjun rakkauskertomukseksi. Jossain määrin on se sitäkin, mutta tässä rakkaus näyttäytyy enemmän goottilaisen perinteiden mukaisesti repivänä, tuhoisana ja onnettomana. Siis kyllä, suurta, kaikennielevää intohimoa on Heathcliffin ja Cathyn välillä, niin paljon että se melkein tuhoaa kummatkin. Mutta tällä tarinalla ei ole onnellista loppua, vaan pikkuhiljaa monet henkilöt muuttuvat zombien kaltaisiksi (se goottilainen perinne!) ja hiipuvat pois. Onneton Frances häilyy Hindleyn kannoilla vielä pitkään kuolemansa jälkeenkin. Myös tohtori Kenneth (Rauno Ahonen) on kuin suoraan kauhunäytelmästä repäisty. Niin groteski hahmo että jo naurattaa. Poppamies vai noitatohtori? Ja ne nummien korpit, ruttonaamioineen, huikean karmaisevat. Arvostan.

Markus Järvenpää on hyytävän hyvä Heathcliff. Matka peikkopojasta tyylikkääksi pitkään nahkatakkiin pukeutuvaksi herrasmieheksi on pitkä ja kattaa monta välivaihetta. Jokaisessa niissä Markus on maaninen, intensiivinen ja vakuuttava. Tykkään siitä miten muuntautumiskykyinen näyttelijä Markus on, roolista toiseen löytyy aina jotain erilaista. Heathcliff on rosoinen hahmo ja vaikka kuinka sliipattuna hän palattuaan maisemiin esiintykin, niin pintaa raaputtamalla alta löytyy se sama villi piru. Tuleeko hänestä kunnon kristittyä herra Earnshaw'n toiveiden mukaan? Aina kun tulee joku kriisi niin vanha Heathcliff ryöpsähtää esille.

Oona Airola on kerrassaan oivallinen valinta Cathyksi. Mahdottoman villi ja itsepäinen lapsena, kapinallinen teini ja sitten hillitty aikuinen (ja taas, pinnan alla kuohuu). Vahva ja hauras, vapaa sielu mutta silti yhteiskunnan normeihin taipuva. Cathy ja Heathcliff ovat yhtä ja huutavat sen nummille ja koko maailmalle. Sitäkin riipaisevampaa on kun elämän realiteetit vääntävät heidät erilleen. Cathyssäkin on paljon sitä kapinallisuutta ja alkukantaisuutta pinnan alla, siinä mielessä he ovat kuin saman kolikon eri puolet. Voiko villiä oikeasti koskaan kesyttää? Voikin pohtia sivistyksen ja koulutuksen vaikutusta, onko ne vain pintasilausta ja todellisuus on jotain toista? Miksi Cathy on niin julma kälylleen? Ja kun nyt tässä jossitellaan niin samalla voi pohtia mitä olisi tapahtunut jos Cathy ja Heathcliff olisivat saaneet toisensa? Miten nopeasti kaikennielevä intohimo olisi heidät polttanut loppuun?

Cathyn nauru kiirii ympäri teatterisalia, juuri näin! Ja se nummi, samaan aikaan niin karu ja kiehtova ja avara. Se edustaa Cathyn sielua ja mielenmaisemaa, lintuineen tuulineen kaikkineen.

Myös Martti Mannisen Edgar on hyvin tehty rooli; miten kunnollinen mies kärsiikään kun vaimo rakastaa toista miestä (joka on vielä niin alempisäätyinen). Edgar on kotihiirimäinen (leipoo skonsseja!), sairaalloinen ja herkkis - vaan mikä energinen loikintakohtaus siinä loppupuolella. Kun Sonja Pajunojan onneton Isabella retkahtaa Heathcliffiin, niin se tapahtuu ihan fyysisesti! Silmistä leiskuavat sydämenkuvat likipitäen loistavat katsomoon. Ja Rauno Ahosen kutkuttavankarmaiseva Tohtori on ihana kaikessa lakonisessa tylyydessään ja maailmanloppua povatessaan.

Toisessa näytöksessä on lavalla paljon ovia ja niistä tullaan ja mennään. Näyttämön poikki tapahtuu jatkuvaa liikettä. Vähän menee hetkittäin sellaiseksi säätämiseksi ja kesäteatterimeiningiksi. Muutenkin tämä on hyvin fyysinen ja liikkeellinen Humiseva harju.

Pitkähän tämä on, mutta ei se haittaa. Visuaalinen ilotulitus. Eihän tämä mitään helppoa ja hauskaa teatteri-iltaa tarjoile, mutta silti kokemus on antoisan runsas. Tämän vyörytyksen haluan silti nähdä uudelleen.


Kuvien copyright Robert Seger
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pieni merenneito / Helsingin kaupunginteatteri 24.9.2019

Nyt on kyllä Helsingin kaupunginteatteri ja ohjaaja Samuel Harjanne tehnyt täydellisen sadun, niin lapsille kuin aikusillekin. Disneyn Pieni merenneito on visuaalinen ilotulitus joka kannattaa nähdä ihan jo upeiden pukujen, lavastuksen, projisointien ja merenelävien takia.

Itse en ole piirroselokuvaa nähnyt, mutta balettiversion Kansallisbaletissa 2016 kyllä. Tosin siinä on tarina hieman erilainen ja surullinen loppu. Mutta Disney-elokuvassa pitää olla onnellinen loppu. Lisäksi musiikki on tietenkin eri, enkä nyt osaa sanoa kumman eduksi. Alan Menkenin musikaalimusiikkia kuuntelee ihan sujuvasti mutta ehkä hieman sama ongelma kuin muutaman viikon takaisessa Notre Damen kellonsoittajassa, syksyn toisessa Disney-tuotannossa. Musiikki ei ole kauhean mielenjäävää. Ei vaikka leffaversio saikin musiikista kaksi Oscaria. No, ehkä tunnistaisin yhden jos sen kuulisin, eli Jää syvyyksiin (Under the Sea). Musiikki on kyllä monipuolista ja antaa tilaa laulajille. On kalypsoa ja lattarirytmejä, välillä aika mahtipontistakin menoa. Voimaballadeja ja lemmenlurituksia. Risto Kupiaisen johtama 13-henkinen bändi pistää lavan alla parastaan.

Tarinahan on sinällään aika höttöinen, jopa siirappinen, mutta menee kyllä tunteisiin. Siskoskatraan nuorimmainen Ariel on merenneito ja rakastaa kaikkea ihmisiin ja maanpäälliseen maailmaan liittyvää. Isä on kuningas Triton, joka kaipaa kuollutta vaimoaan, vihoittelee siskonsa merennoita Ursulan kanssa eikä ymmärrä kapinallista tytärtään. Sitten Ariel pelastaa komean nuoren miehen merihädästä ja rakastuu. Vaan kun toinen asuu meressä ja toinen maalla, niin romanssi on aika mahdoton. Siksipä Ariel turvautuu vallanhimoiseen Ursula-tätiinsä (joka on se tarinan pahis) ja tämän loitsuilla saa pyrstönsä vaihdettua jalkoihin. Maksuksi tarvitsee luopua äänestä, mutta mitäpä sitä rakastunut tyttö ei tekisi. Prinssi Erik jatkaa kaunisäänisen pelastajansa etsintöjä, turhaan. Ja koska Ariel on mykkä niin ei tiet kohtaa. No sitten toki lopuksi asiat selviävät ja saamme näyttävät prinsessahäät. Tarina on ehkä liiankin perinteinen makuuni, mutta tämä on Disneytä, niin ei sitä muuta odotakaan. Reita Lounatvuoren ja Hanna Kailan (laulut) käännöstyö on sujuvaa suomea.

Mutta onhan tämä oikeasti niin hienosti tehty että oksat pois. Harjanne jatkaa voittokulkuaan suomalaisten menestysmusikaalien ohjaajana. Peter Ahlqvist on luonut tiimeineen kerrassaan henkeäsalpaavan hienon merenalaisen maailman. Yhdellä katsomiskerralla ei oikein ehdi sisäistämään kaikkia yksityiskohtia, koska niitä riittää. Vihertävänsininen Tritonin valtakunta on kerrassaan ilo silmälle. Ja William Ilesin valosuunnittelu täydentää vedenalaisen illuusiota. Myös Toni Haarasen monet projisoinnit ja videot ovat ilo silmille.

Ja sitten on Pirjo Liiri-Majavan ällistyttävät puvut. Kuinkakohan monta kymmentä pukua tähän on tehty, kun kerran päähineitäkin on valmistettu 110? Toinen toistaan näyttävämpiä luomuksia. Ja oma lukunsa on sitten tietenkin merenelävien pyrstöt. Varsinkin ilma-akrobatianumeroissa kauniit pyrstöt pääsevät oikeuksiinsa. Uimisen illuusio on täydellinen. Myös Milja Mensosen suunnittelemat naamioinnit ja kampaukset saavat suun loksahtamaan auki.

Oman kehunsa ansaitsevat kyllä nukkien suunnittelijat Paul Vincent ja Becky Johnson - heidän käsialaansa ovat kaikki kalat, merenelävät, hait ja ankeriaat ja ties mitkä. Upeita luomuksia!! Ja hienosti nuketettu myös. Tykkäsin siitäkin että nukettajat eivät ole mustiin puettuja ja koittavat sulautua taustoihin vaan ihan upeasti nukettamansa hahmon oloisia.

Kaiken visuaalisen tykityksen lisäksi musikaalin pääpariksi on kiinnitetty paras mahdollinen kaksikko. Sonja Pajunoja Arielina ja Martti Manninen Erikinä ovan upeaäänisiä ja karismaattisia. Kumpaakin on tullut nähtyä vuosien varrella monenlaisissa rooleissa ja sydämeni meinasi haljeta ilosta kun alunperin kuulin heidän esittävän pääosia. Erityisesti iloitsen Sonjan Arielista. Ihan kuin tämä rooli olisi vuosia sitten tehty häntä varten. Sopivaa herkkyyttä, sopivaa kapinallisuutta ja niin kaunis ääni. Martin karisma kantaa kyllä hyvin prinssinä joka hänkin kapinoi valmiita suunnitelmia vastaan. Kyllä tuli tämmöiselle kyyniselle vanhalle harpulle tippa silmäkulmaan kun sai katsoa heidän yhteisiä kohtauksiaan.

Tähän esitykseen sattui Ursulana olemaan understudy Annamaria Karhulahti! Mikä tuuri. Olen kuullut paljon kehuja Sanna Saarijärven Ursulasta, mutta olen vuosia fanittanut myös Karhulahtea ja tämän ääntä. Ja Ursula on pahis, varsinainen lonkeroakka. Suuri diiva Divine on ollut Ursulan esikuvana ja sen kyllä näkee. Siinä missä Ariel ja Erik on niin hyviä että vähän jo ällöttää niin Ursula on aivan kutkuttavan ihana pahis. Oli kyllä ehkä suosikkihahmoni koko esityksessä. Ursulan ihanat kätyrisähköankeriaat Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Mikko Kauppila) olivat myös kerrassaan hurmaavat, kaikessa kierolieroiluissaankin.

Muina isompina hahmoina nähtiin Arielin kaverit vähän hömelö rapu Sebastian (Tero Koponen) ja hupsuja puhuva lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) ja toki Arielin isä Triton (Mikko Vihma), joka oli ulkoisesti kyllä hyvin vakuuttava merten kuningas. Pieni Pärsky (Lenni Kallela) oli symppis hahmo myös. Prinssin holhooja Yrjö (Matti Olavi Ranin) oli puiseva tyyppi. Eikä sovi unohtaa Muppettien hullua ruotsalaista kokkia hetkittäin muistuttavaa Tuomas Uusitaloa - tämän kokkishow oli vertaansa vailla! Tämän ydinjoukon lisäksi lavalla pyörii kymmeniä muita henkilöitä, kaikki hyviä laulajia, tanssijoita ja esiintyjiä. Varsinkin joukkokohtaukset vievät värikkyydessään ihan mennessään. Gunilla Olsson-Karlsson on tehnyt hienot joukkokoreografiat.

Tässä on kauheasti hauskoja ja vauhdikkaita kohtauksia, jo aiemmin mainitun kokkikohtauksen lisäksi. On lauma lokkeja, on (huonosti) laulavat Arielin siskokset, on upeat purjehduskohtaukset isolla laivalla, Ursulan lonkerot ja kaikki vedenalaiset paikat!

Jos nyt ei tiettyä laskelmoitua siirappisuutta ja ennalta-arvattavuutta lasketa niin Pieni merenneito on kyllä todella huikea elämys. Lavalta näkyy että tähän on satsattu. Toki lippujen hinnat ovat myös suolaiset, mutta ehkä pieni investointi kannattaa. Esitykset ovat täyttyneet hyvin, mutta varmaan kevätkaudelle niitä vielä saa. Ja esityksen jälkeen aulassa on mahdollista päästä vaikka Erikin ja Arielin kainaloon :-)


Kuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sylityksin / Tampereen teatteri 29.12.2018

Joulun ja uuden vuoden välissä oli tänäkin vuonna hyvää aikaa käydä katsomassa kaikki syksyllä missaamani paikallisesitykset. Tampereen teatterin Frenckellin näyttämö oli kova sana, nimittäin sinne palasin kolme kertaa neljän päivän aikana! Anna-Leena Lyytikäisen käsikirjoittama ja ohjaama Sylityksin ei tosin alunperin edes kuulunut syksyn teatterisuunnitelmiini. Siksi se jäi näkemättä. Tuntui että näytelmän teemat eli lapset ja lapsettomuus eivät kosketa minua, vapaaehtoisesti lapsetonta ja lisääntymisiän jo ohittanutta ihmistä.

Vaan kuinkas sitten kävikään! Esitystä katsoessani huomaan samaistuvani näihin ihmisiin ja heidän ailahteleviin tunteisiinsa. Sain itkeä ja nauraa ja välillä tuntui että sydän pakahtui rinnassa. Varsinaista tunteiden vuoristorataa. Vai ei muka näytelmä kosketa! Kyllä kosketti ja isosti. Oli lapsia tai ei.

Kaksi pariskuntaa. Toinen (Eeva Hakulinen ja Martti Manninen) haluaa lapsia kuumeisen kiihkeästi, yli kaiken muun. Ja sitten se toinen pari (Pia Piltz ja Ville Majamaa) ei todellakaan halua. Ja varmaan arvaatte kummalla tärppää. Niin rasittavan hysteerinen Hakulisen esittämä Mirja lapsenhankintamaniassaan onkin, niin mun tulee ihan surku ja sääli. Asia on hänelle maailman tärkein ja millään muulla ei ole merkitystä. Se on pakkomielle, joka ei anna muulle elämälle yhtään tilaa. Onneksi puoliso joogaa ja saa sillä varmaan pidettyä oman päänsä ja siten myös parisuhteensa kasassa. Hetkittäin mä jopa ymmärsin jotain niistä perusteluista miksi lapsi on muka saatava (suvun geenit eivät jatku ja kenelle sitten jakaa mummon kalakeittoreseptin) mutta kun tää Mirja on asian suhteen niin fanaattinen että sympatiat loppuivat äkkiä. Kaikki neljä näyttelijää ovat kyllä tuttuun tapaan loistavia rooleissaan, ja väliaplodeilla yleisökin osoitti arvostustaan. Välillä nousi kiukku kun joku oli superärsyttävä hahmo ja välillä nousi suuri sääli ja sympatia.

Näiden kahden pariskunnan lisäksi näytelmässä on myös yksinhuoltajuuden valinnut nainen (Elisa Piispanen). Nainen joka halusi lapsen vaikkei ollut miestä. Hänen kohtalonsa kosketti mua ehkä kaikista eniten. Juu, lapsi on ihana asia, mutta kun ei ole tukiverkkoa ja on yksin... Kotityöt kaatuvat päälle ja lapsikin vaan itkee öisin. Naisen psyyken mureneminen on riipaisevaa katsottavaa. Nainen koittaa kompensoida sitä kun oma äiti ei ollut kovin kaksinen. Ja koska hän itse halusi lapsen, niin se pitää myös jaksaa hoitaa itse. Apua ei huolita, ja päinvastoin, nainen eristäytyy kaikista. Piispanen tekee upean ja vereslihaisen suorituksen, ehkä yhden parhaimmista rooleistaan.

Pakko mainita vielä Kirsimarja Järvinen, joka sairaalan siivoojana tekee myös valtavan hienon roolityön. Hänenkin kohtalonsa nostaa kyyneleet silmiin, ja miten iholle tulevaa näyttelemistä. Joskus voi mennä niinkin, että elämä menee paskan miehen kanssa hukkaan ja sitten olikin jo myöhäistä lapsen saamiselle.

Elämät voivat mennä niin erilailla myttyyn. Toinen antaisi mitä tahansa lapsiperhearjesta, ja toiselle se on vain taakka joka häiritsee muuta elämää. Elämä pyörii lapsen tai sen puuttumisen ympärillä ja muuta ei ole. Joku kohtuus kaikessa tuntuisi katsojasta ehkä hyvältä kompromissiltä. Ei tämä näytelmä pelkkää itkua ja hammastenkiristystä ole, vaan näytelmässä on myös paljon huumoria. Välillä ihan sellaista oikeasti hillitöntä, ja välillä taas lempeää ja seesteistä. Hillitön synnytyskohtaus erilaisine lisävarusteineen on aivan hysteerisen hauska. Kyllä insinööri osaa ja keksii.

Lisäksi näimme lavalla Elina Rintalan erilaisissa hoitavien henkilöiden rooleissa sekä lopussa pikaisesti lavalla piipahtanut Sanele Salo (vai David Issa?).

Katossa hiljalleen heiluvat kolme isoa pehmolelumobilea pitää ajatukset kokoajan lapsissa, tavalla tai toisella. Marjatta Kuivaston korokkeella oleva lavastus toimii kyllä hyvin, mukavine sohvineen ja välillä sairaalamiljöineen.

Äitiysteemaa käsitellään monesta eri näkökulmasta, ja mielestäni Lyytikäinen on tehnyt upean työn. Ensinnäkin näin hienon tekstin kirjoittamisessa, ja sitten vielä kun on ohjannut siitä näin hyvän esityksen. Kaikki yksityiskohdatkin toimivat. Ja ajatelkaa etten meinannut tulla tätä ensin katsomaan lainkaan! Varaukseton suositus kaikille, olit sitten lapsen vanhempi tai et, lapsista pitävä tai niitä hieman karsastava (kuten minä - ja jotenkin mä niin samaistuin siihen, kun samalle lennolle osui äänekkäitä lapsia -kohtaukseen).

Sylityksin on sellainen pieni ja lämminhenkinen ja tunteisiin menevä näytelmä. Ei ihme että se on palkittu lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n Simpukan helmi -palkinnolla 2015.

Esityksiä on jäljellä enää viisi, joten kannattaa kiiruhtaa että ehdit nähdä tämän helmen.


Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rakkaudella merkitty / Valkeakosken kesäteatteri 14.6.2018

Heti kärkeen tunnustus: en osannut ennen tätä esitystä nimetä kuin yhden Jari Sillanpään biisin. Ja siitäkään en ollut ihan satavarma, oliko se Satumaa vai Satulinna. Mutta yllätyksiä oli paljon luvassa: ai tääkin on Siltsua! Eli kyllä tämmöinen iskelmämusiikkia kuuntelelematon ja Siltsun musiikkiuraa seuraamaton yllättävän monta biisiä sitten kuitenkin oli kuullut.

Mutta miksi sitten katsomaan kotimaisesta (menestys)artistista tehtyä musiikkinäytelmää Rakkaudella merkitty, jos tähti itsessään ei niin kiinnosta? Viime vuodet Siltsu lienee ollut otsikoissa enemmän muista kuin musiikkiansioistaan, vaikka jälkimmäiset toki valtavan mittavat ovatkin. Niitä muitakin puolia esityksessä sivuutetaan, mutta pääpaino on kuitenkin itse asiassa eli musiikissa. Ei minua Siltsun ulkomusiikillisetkaan seikat niin kiinnosta. Vaan tunnustan heti, että paikalle mut veti enimmäkseen loistavat pirkanmaalaiset näyttelijät, Jari Ahola ja ennenkaikkea Martti Manninen. Eikä tarttenut pettyä.

       

Elämäkerralliset esitykset ovat aina haasteellisia, ja usein ehkä tylsähköjäkin, vaikka olisi miten mielenkiintoinen henkilö kyseessä. Kronologinen kerronta ja niin hauskoja kuin surullisiakin kohtia matkan varrelta. No, ihan kokonaan ei siltä voinut nytkään välttyä, mutta jo se että päähenkilöä esittää kaksi näyttelijää (Ahola vanhempana ja Manninen nuorempana) toi asiaan uudenlaista dynamiikkaa. Ja se että herrat olivat lavalla limittäin, lomittain ja yhtäaikaakin, ilman että se oli mitenkään sen kummallisempaa. Milloin vanhempi Jari antoi neuvoja nuoremmalle minälleen tai milloin nuorempi lykkäsi mikrofonin vanhemman käteen. Tämä ratkaisu toimi hyvin! Ei tullut mitenkään skitsofreeninen olo että nyt siellä on kaksi Siltsua heilumassa. Minusta tämä toimi!

Ja kun kyseessä on kaksi niin valovoimaista ja karismaattista näyttelijää kuin Manninen ja Ahola, niin toimi sitä paremmin. Kumpikin on loistava laulaja kaiken muun lisäksi, ja pääsi esiintymään kyllä koko rahan edestä. Tällä kertaa Martti Manninen kyllä varasti koko show'n ja valloitti hurmaavalla hymyllään ja letkeillä lanteillaan koko ensi-iltayleisön. Hykertelin eturivissä moneen kertaan, että nytpä saavat katsojat tuta että millaista talenttia Tampereen Teatteriin on "piilotettu". Toivon hartaasti että kaikki hurmautuneet ihmiset menevät esityksen jälkeen kotiinsa ja kertovat miehestä tuttavapiirilleen. Eli jos ei muuten, niin Mannisen Martin takia kannattaa suunnata Valkeakoskelle kesäteatteriin. Huikea tyyppi!

     

Muukin näyttelijäporukka tekee hyvää työtä. Varsinkin Petra Ahola Jarin Sari-siskona, ja muissa rooleissa (se humalainen fanityttö oli huikea!) valloitti ja Heidi Kirves Jarin äitinä. Sen sijaan jäin ihmettelemään hieman miksi rokkikukko Olli Herman jäi niin pieneen rooliin, enemmän seinäruusuksi? Hän veti esityksessä "kiintiöhomon" roolin, joka vilkutteli lavan sivuilla ja hymyili kauniisti. Olisin odottanut hänen myös laulavan hieman enemmän (ja paremminkin), kun hän nyt kuitenkin on se laulaja. Mutta ei. Muuten ohjaaja ja käsikirjoittaja Heikki Paavilainen on tehnyt ihan hyvää työtä tämän porukan ja esityksen kanssa.

Rakkaudella merkitty oli sopivan mittainen kesäteatteriesitys, ja kivaa katseltavaa. Koreografi ja tanssija Jani Rasimus pyörähtämässä Niina Rajaniemen ja Kia Lehmuskosken kanssa oli iso osa esitystä. Monenlaisia ja näyttäviä tanssimuuveja. Itse lavastus (a'la Jyrki Seppä) muodostui erivärisistä liikuteltavista pylväistä, mutta sekavuudestaan huolimatta ihan hyvin sekin toimi. Arja Sahnon puvustus oli tyylikästä. Nelihenkinen bändi Ali Ahmaniemen johdolla soitteli monenlaista musaa (iskelmätähdeksi Jari on kyllä esittänyt musiikkia todella laidasta laitaan!), helposti pureksittavassa muodossa.

Vaikken Sillanpään elämästä juuri kauheasti mitään tiedäkään (no sentään lapsuuden Ruotsissa, ja tangokuninkaallisuuden) niin hyvin tässä oli kerrottu näiden elämänetappien lisäksi henkilökohtaisemmistaki asioista. Miten artisti kamppailee epävarmuuden ja hyväksynnän kanssa, tykkääkö musta kukaan? Terveysongelmat ja jaksaminen, muiden miellyttäminen ja tasapaino oman elämän kanssa. Yleinen elämänhallinta. Avoimuus ja yksityisyys. Rehellisyys, niin itselle kuin yleisöllekin. Ja kai se sitten oli aikoinaan iso asia että joku Sillanpään kokoluokan artisti ja julkkis tulee kaapista ulos, en muista sitä niin tarkasti. Siinäkin mielessä Jari on ollut monelle varmasti tärkeä esikuva - ura ei tyssännytkään homouteen. Vielä vuonna 1996 olisi kai sitten Suomen kansalle ollut liikaa tietää, että suursuosikki Sillanpää asuu miehen kanssa. Voi hyvin olla tottakin tämä. Mutta homous ei todellakaan ole mikään esityksen teema, vaan yksi seikka vaan muiden joukossa. Yksi osa Siltsua.

Esityksessä on huumoria sopivasti, ja sitten niitä silmienpyyhkimiskohtiakin varmasti monelle. Ei se Sillanpään menestys yhdessä yössä tullut, vaan pitkän ajan kuluessa, ja ei se kaikki todellakaan ole ollut ruusuilla tanssimista. Toki tarinaan tuo oman lisänsä se, että tämä ei ole mikään kuolleen tähden muistoesitys, vaan elävän ja hengittävän, ja yhä täysillä kuvioissa mukana olevan taiteilijan. Tästä saatiin myös hyvä muistutus, kun viimeisen laulun (no tottakai se Satulinna!) aikana lavalle saapui myös itse Jari Sillanpää, laulamaan alter egojensa kanssa. Siinä vaiheessa koko ensi-iltayleisö pomppasi pystyyn aplodeeraamaan. Ja näkyi siellä moni pyyhkivän silmiäänkin, lavallakin.

        

Jos nyt jotain pitäisi moittia, niin mikrofonit olivat aika isot ja kömpelöt. Ja se että Olli Hermania hyödynnettiin liian vähän. Perinteisiä kesäteatterikliseitäkin toki nähtiin lavalla: kännikohtaus ja mies mekossa. Hupsu poliisi sentään puuttui. Mutta aika pieniä juttuja nämä kummiskin.

Kyllä tämä esitys viihdytti hyvin. Tietysti Sillanpää-faneille varmaan ihan must-see, ja meille muillekin tarjosi reilut pari tuntia mukavaa katseltavaa, ja jopa kuunneltavaa. Ei minusta vieläkään tullut Sillanpää-fania tai edes iskelmämusiikin ystävää, mutta kiva tämän parissa oli silti leppoisa kesäilta viettää.


Esityskuvien copyright Rami Marjamäki, ensi-illan loppukiitoskuvat (5 viimeistä) omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Näytelmä joka menee pieleen / Tampereen teatteri 7.2.2018

Moneskohan kerta tämä jo oli kun olin katsomassa tätä näytelmää Tampereella? Kolmas? Loppuvuonna tuli koettua sama juttu Kouvolassa ja Oulussa, joten suht tuoreessa muistissa oli. Vaikka siellä toki oli hieman erilainen meno kuin Tampereella. Tässä meinaan on sitä jotain, sellaista magiaa ja taikaa... Koska tää porukka!

Pieniä muutoksia oli ensemblen kokoonpanossa. Tomi Alatalo keskittyy Kansallisteatterissa Lemminkäiseen, joten tilalla hömelönä sähkö/valomiehenä nähdään aina oivallinen Martti Manninen. Muuten porukka on ennallaan. Tampereen teatterissa oikeasti taitaa olla Suomen parhain komediasakki, ainakin tässä lavalla nyt. No miten esitys on muuttunut? Peruskuvioiltaan ei mitenkään, mutta näyttelijät irrottelevat enemmän ja vetävät omia kuvioitaan välillä. Kaikki toki esityksen raameissa. Taas kerran katsomo ulvoi naurusta, ja vaikka tämä alkaa jo aika tuttua katsottavaa ollakin, niin melkein piti silmiä pyyhkiä taas. Nauruterapiaa parhaimmillaan. Lari Halmeella on varmaan Suomen eläväisimmät kulmakarvat ja ilmeikkäimmät kasvot ja Arttu Ratinen vetää tanssimuuveja joista Travoltakin olisi ollut kateellinen. Jaksan ihmetellä miten tällä sakilla voi pitää pokka!

Tämähän on aika älyvapaata kohellusta mutta niin hyvin tehtyä ja aikataulutettua kohellusta, että katsomiskokemus on taatusti viihdyttävä. Yleisö pääsee eläytymään kunnolla, ja äkillisiä tilanteita piisaa kyllä. Taas kerran näyttämötekniikan tyypit ansaitsevat isot kiitokset ja kumarrukset. Koska upeiden näyttelijöiden ajoitusten lisäksi myös tekniikalla ja sen ajoituksella on niin valtavan iso rooli.

Näytelmä joka menee pieleen on millintarkkaa ja enemmän kuin viihdyttävää työtä. Ja kyllä se murhamysteerikin lopulta selviää, kun juonenkäänteitä ja syyllisiä on löytynyt enemmän kuin laki sallii. Esityksiä on enää tämän kevään, joten mikäli mielit katsomaan ehkä Suomessa tällä hetkellä hauskinta näytelmää niin varaa lippusi NYT.


Kuvan copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Joulu Soikoon! konsertti / Tampereen teatteri 7.12.2016

Ei tartte olla kummoinenkaan ennustaja sanoakseen että tästä tulee mahtava jokavuotinen perinne Tampereen teatterille! Aivan hirveän viihdyttävä ilta tänään upeiden muusikoiden ja hienojen laulajien parissa. Joulu Soikoon! konsertti keräsi yhteen huippumuusikot, näyttelijät ja taustatiimin. Pia Piltz oli sekä dramatisoinut että ohjannut tämän - bravo!

Tyylikkäät teatterimiehet ja säkenöivä kapellimestari.

Teatterimusiikin Midas eli Eeva Kontu luotsasi pianon takaa 20-päistä Tampere Pops -orkesteria, välillä toki tarttuen itsekin huiluun tai saksofoniin. Bändiä olen nähnyt mm. kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin kolmekymppiskekkereissä The Entertainer Tampere-talossa, mutta upeasti soittavat myös hieman pienemmällä lavalla. Loistavaa menoa! Lisäksi mun suosikkibasisti Petri Mäkiharju oli taas mukana soittamassa. Sovitukset olivat virkistävän erilaisia, ja siis erittäin hienoja. Moni kappale oli mulle aiemmin tuntematonkin.

Kulttuuri/teatteribloggaajat Karri, Gekko, Laura, minä ja Talle

Ensimmäisessä satsissa kuultiin hieman perinteisempiä ja rauhallisempia joululauluja. Tai kuten kapu Kontu sanoi, tietäjien merkeissä. Oli Arttu Ratinen (ja Saara Lehtonen & Martti Manninen) laulamassa Varpunen jouluaamuna, upean Saara Lehtosen tulkitsema huikea Christmas lullaby (minkä muistin viime helmikuulta, kun ravintola Kivessä Sugar-musikaalin tyypit tulkitsivat Songs for a new world -biisejä). Sitten oli ihan paras naiskolmikko Pia Piltz, Annamaria Karhulahti ja Saara Lehtonen, vetäisemässä Carola Häggvistin Himlen i min famn. Ja Matti Hakulinen Juicen Jouluvirren kimpussa, huh. Koko ensemble oli pukeutunut näyttävästi mustiin, miehillä vimpan päälle smokit yllä.

Kyllä tämmöisen tekijäjoukon kelpaa kohpotella kuohuviiniä! Kiitos!

Ihania piparkakkuja ja lämmintä glögiä sisältäneen tauon jälkeen jatkoimme hieman räväkämmällä menolla. Nyt mentiin pikkujoulufiiliksissä! Ville Majamaan Sleigh Ride oli varsin vauhdikas ja Arttu Ratinen tulkitsi Jingle Bells punaisiin sonnustautuneen naiskolmikko Piltz/Karhulahti/Lehtonen laulaessa taustoja, vau! Yksi Tampereen teatterin karismaattisimmista nuorista miehistä on saletisti Martti Manninen, ja hänen versionsa biisistä Joulutaivas tähtineen oli yksi illan hienoimpia esityksiä. 

Mutta tarttee sanoa että illan ehdoton kohokohta (myös mikäli aplodien volyymista ja pituudesta voidaan mitään päätellä) oli Annamaria Karhulahti ihanissa jääkarhuntassuaamutohveleissaan (ne oli omat!) ja aamutakissaan laulamassa Kaksion tyttö! Huhhuijaa - siinä saatiin ihailla niin jatsia kuin oopperaakin. Ihan mahtava veto joka jäi varmasti kaikkien mieleen ikuisiksi ajoiksi!

Oli myös hauska nähdä Anssi Valikainen esiintymässä vaihteeksi vaatteet päällä (viimeksi näin hänet Alastomat Kundit Lavalla -esityksessä, yllään vaan pieni siivousessu). Ja entä sitten Mikko Nuopponen, joka viimeksi aiheutti hengenahdistusta nahkahousuissaan Riihimäen teatterin The Grimm Book of Horrors:issa.

  

Tallen kanssa päästiin näin hienoon seuraan: Martti Manninen ja Saara Lehtonen

Raimo Salmen hieno valosuunnittelu oli kaunista katseltavaa taustalla tuikkivine tähtineen. Naispuoliset laulajat vaihtoivat useamman kerran vaatteita, ja esimerkiksi Elisa Piispasen yllä ollut kultakoristeinen puku oli todella kaunis. Kauhean vaikea uskoa että aika vähillä harjoituksilla tässä mentiin. Päänäyttämöllekin olivat päässeet harjoittelemaan vasta tänään.

Loistava ilta siis kaiken kaikkiaan! Ensi viikon torstaina 15.12. on vielä toinen esitys, mihin saa vielä lippuja (vaan ei varmaan enää kauaa). Ja toivon mukaan ensi vuonna sitten uudelleen! Ja sitä seuraavana... ja sitä seuraavana. Jospa tästä tulisi yhtä pysyvä jouluperinne Tampereen teatterille kun Aleksanterin kirkon joulukonsertti (se on muuten taas ensi sunnuntaina) ja Saiturin joulu.

 

Yksi hauskimmista kuvista. Ratisen Arttu poseeraa, mutta mua ei näemmä kiinnosta :-)

Kiitos koko loistava esiintyjäporukka ja Tampereen teatteri! Oli myös tosi kiva tavata paljon tuttuja näin mukavissa merkeissä. Tämmöstä piristysruisketta tarvitaan jokaisen ihmisen elämään (ja hei, mä en edes itkenyt takuuvarmassa itkemisbiisissä Varpunen jouluaamuna!).

Kuvien copyright Sanna Huhtala, Laura Ulmanen ja minä itse. Ottikos joku muukin, Talle?

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ulkomaalainen / Tampereen teatteri 2.9.2016

Antakaa Ville Majamaalle kaikki komediapalkinnot nyt heti ja sassiin!!

Meinaan sen verran upeaa työtä, taas kerran. herra pistää menemään. Tällä kertaa Tampereen Teatterin tämän syksyn toisessa hittikomediassa nimeltään Ulkomaalainen. Toinen on se Näytelmä joka menee pieleen, joka on vasta tulossa ensi-iltaan 14.10.

On muuten tosi kivaa nähdä vaihteeksi näytelmä mistä ei ole mitään aavistustakaan. Siis en tiedä tarinaa, juonta, mitään. Kaikki tipahtaa taivaasta. Tässä Larry Shuen kynäilemässä ja Henri Kapulaisen oivasti suomentamassa tarinassa päähenkilö Charlie (Majamaa) tarvitsee hieman etäisyyttä sairaalassa kuolevaan sarjapettäjävaimoonsa. Joka on kuiteskin rakas, kaikesta huolimatta. Mutta kun nyt pitää ottaa hieman hengähdystaukoa. Charlie on nössykkä tylsimys, scifilehden oikolukija, joka on varsinainen kuivankälpäkkä tosikko. Ja joka ei haluaisi olla ihmisten kanssa edes missään tekemisissä. 

  

Kaverinsa Froggy (Tomi Alatalo) on menossa työkeikalle armeijahommissaan ja on ottanut Charlien mukaansa, majoittaakseen tämän vakipaikkaansa syrjäiseen hirsimökkimajoitukseen Georgian maaseudun perähikiälle. Paikan vanhemmanpuoleinen emäntä Betty (Aliisa Pulkkinen) on hieman hömelö, mutta hyväsydäminen hössö, joka ei ole koskaan matkustellut minnekään. Paikassa majoittuvat myös kärttyinen perijäneiti Catherine (Eeva Hakulinen), tämän hieman hidasjärkinen reppanaveli Ellard (Martti Manninen) ja kaikkia auttava kihlattunsa, pastori David (Matti Hakulinen). Jolla on hieman epämääräinen kaveri Owen (Ilpo Hakala). Ja koska Charlie ahdistuu vieraista ja kontakteista, keksii Froggy puolivahingossa esitellä tämän Ulkomaalaisena, joka ei siis puhu samaa kieltä. Näin ollen Charlie saisi olla ihan rauhassa kaikilta. No, kuinkas sitten käykään? Hullusti, tietenkin.

Tämä on oikeasti todella, todella viihdyttävä näytelmä. Saamme seurata miten hupsusti, epäloogisesti (mutta ah, niin inhimillisesti) ja hauskasti ihmiset käyttäytyvät, kun lähellä on ihminen kuka ei muka ymmärrä mitä he puhuvat. Välillä puhutaan kuin vähäjärkiselle, tai lemmikille. Naiset pitävät Charlieta söpönä ja liikuttavana, miehet suhtautuvat vähemmän positiivisella tavalla. Varsinkin Owen on sangen epämiellyttävä tapaus. Eikä pastorillakaan ole ihan puhtaita jauhoja pussissaan.

Tarttee vaan ihmetellä näyttelijöiden pokerin pitämistä. Varsinkin Majamaan Villen vastanäyttelijöille nostan hattua. Miten he eivät turskahda nauruun minuutin välein on suoranainen ihme. Kun Charlie kertoo vitsiä "äidinkielellään". Tai kun Ellard ja Charlie syövät aamiaista. Tai kun Ellard opettaa Charlielle englantia. Herranjee sentään. Välillä en tiennyt olisinko pudonnut penkiltä, pissannut housuuni vai tukehtunut nauruuni. Mutta vaikka tämä oli ihan älyttömän hauska, niin siinä vaiheessa kun Owenin avoin rasismi saa hurjempia piirteitä, niin ei välttämättä enää naurata. Tunnelma vaihtuu kevyen hauskasta hyytävään pelkoon kuin napsauttamalla.

Koko porukka näyttelee sangen upeasti. Majamaa on niin ilmeikäs (siis oikeasti seuratkaa hänen kasvojensa mikroliikkeitä, kun muut puhuvat ja olettavat ettei hän ymmärrä) että haluan nähdä tämän uudelleen vain ihaillakseni sitä äänetöntä työskentelyä. Ja kun Charlie oppiikin puhumaan, niin se sanojen ääntäminen! Kyllä oikeasti komiikka on pienestä kiinni. On myös ihanaa nähdä Tomi Alataloa taas Tampereella, kyllä täällä oli jo ikäväkin! Tämän maastopukuinen sotilas on Charlien hyvä ystävä ja on myös kaunopuheisuudellaan lumonnut Bettyn puolelleen. Jotenkin tämä rooli sopii Alatalolle kuin nenä päähän. "Sääli sun pelargonioita". Ja näytelmä näytelmältä kiinnyn enemmän myös Martti Mannisen vähäeleiseen olemukseen. Seiniä pitkin hiippaileva teinipoika ei ole ehkä niitä helpoimpia näyteltäviä. Nappisuoritus. Ilpo Hakalan Owen on niin ällöttävä tyyppi, etten haluaisi häntä kohdata missään olosuhteissa. Onneksi hän on myös varsin taikauskoinen :-) Eeva Hakulinen onnistuu myöskin hienosti tuomaan esille monisyisen naishahmon - hänessä on paljon muutakin kuin huonotuulisuutta.

Tommi Auvinen vastaa ohjauksesta, ja ei ole muuta kuin positiivista sanottavaa. Marjatta Kuivasto on suunnitellut todellisen hirsimökin prototyypin täytettyine eläimineen ja massiivisine kivitakkoineen.

Ja näytelmä missä luetaan Shakespearen sonettia - no, se on vaan erityisen hieno!

Menkää katsomaan tämä mikäli haluatte nauraa. Tai jos ei nauru maita, niin aina voi ihailla näyttelijäsuorituksia. Koska ne ovat ensiluokkaisia. Koko sakki vetää hienosti, mutta kyllä tuo Majamaan vähäeleinen verbaliikka on ihan omissa sfääreissään. Huh! Posket ovat oikeasti kipeät.

Lämmin KIITOS koko Ulkomaalaisen työryhmä. Tulen toistekin.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Harri Hinkka