Kaksi pariskuntaa. Toinen (Eeva Hakulinen ja Martti Manninen) haluaa lapsia kuumeisen kiihkeästi, yli kaiken muun. Ja sitten se toinen pari (Pia Piltz ja Ville Majamaa) ei todellakaan halua. Ja varmaan arvaatte kummalla tärppää. Niin rasittavan hysteerinen Hakulisen esittämä Mirja lapsenhankintamaniassaan onkin, niin mun tulee ihan surku ja sääli. Asia on hänelle maailman tärkein ja millään muulla ei ole merkitystä. Se on pakkomielle, joka ei anna muulle elämälle yhtään tilaa. Onneksi puoliso joogaa ja saa sillä varmaan pidettyä oman päänsä ja siten myös parisuhteensa kasassa. Hetkittäin mä jopa ymmärsin jotain niistä perusteluista miksi lapsi on muka saatava (suvun geenit eivät jatku ja kenelle sitten jakaa mummon kalakeittoreseptin) mutta kun tää Mirja on asian suhteen niin fanaattinen että sympatiat loppuivat äkkiä. Kaikki neljä näyttelijää ovat kyllä tuttuun tapaan loistavia rooleissaan, ja väliaplodeilla yleisökin osoitti arvostustaan. Välillä nousi kiukku kun joku oli superärsyttävä hahmo ja välillä nousi suuri sääli ja sympatia.
Näiden kahden pariskunnan lisäksi näytelmässä on myös yksinhuoltajuuden valinnut nainen (Elisa Piispanen). Nainen joka halusi lapsen vaikkei ollut miestä. Hänen kohtalonsa kosketti mua ehkä kaikista eniten. Juu, lapsi on ihana asia, mutta kun ei ole tukiverkkoa ja on yksin... Kotityöt kaatuvat päälle ja lapsikin vaan itkee öisin. Naisen psyyken mureneminen on riipaisevaa katsottavaa. Nainen koittaa kompensoida sitä kun oma äiti ei ollut kovin kaksinen. Ja koska hän itse halusi lapsen, niin se pitää myös jaksaa hoitaa itse. Apua ei huolita, ja päinvastoin, nainen eristäytyy kaikista. Piispanen tekee upean ja vereslihaisen suorituksen, ehkä yhden parhaimmista rooleistaan.
Elämät voivat mennä niin erilailla myttyyn. Toinen antaisi mitä tahansa lapsiperhearjesta, ja toiselle se on vain taakka joka häiritsee muuta elämää. Elämä pyörii lapsen tai sen puuttumisen ympärillä ja muuta ei ole. Joku kohtuus kaikessa tuntuisi katsojasta ehkä hyvältä kompromissiltä. Ei tämä näytelmä pelkkää itkua ja hammastenkiristystä ole, vaan näytelmässä on myös paljon huumoria. Välillä ihan sellaista oikeasti hillitöntä, ja välillä taas lempeää ja seesteistä. Hillitön synnytyskohtaus erilaisine lisävarusteineen on aivan hysteerisen hauska. Kyllä insinööri osaa ja keksii.
Lisäksi näimme lavalla Elina Rintalan erilaisissa hoitavien henkilöiden rooleissa sekä lopussa pikaisesti lavalla piipahtanut Sanele Salo (vai David Issa?).
Katossa hiljalleen heiluvat kolme isoa pehmolelumobilea pitää ajatukset kokoajan lapsissa, tavalla tai toisella. Marjatta Kuivaston korokkeella oleva lavastus toimii kyllä hyvin, mukavine sohvineen ja välillä sairaalamiljöineen.
Sylityksin on sellainen pieni ja lämminhenkinen ja tunteisiin menevä näytelmä. Ei ihme että se on palkittu lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n Simpukan helmi -palkinnolla 2015.
Esityksiä on jäljellä enää viisi, joten kannattaa kiiruhtaa että ehdit nähdä tämän helmen.
Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti