Elokuvamainen kerrontatapa tuo kivan lisän teatteriinkin, ja Turun kaupunginteatterin Ihana Neiti N. oli oiva malliesimerkki tästä. Lava oli aika pelkistetty; mustia irtosermejä siirtelemällä luotiin tiloja ja sermeihin heijastettiin niin tähtiä kuin lumisadettakin. Sanna Malkavaaran projisoinnit olivat lavastuksessa (a'la Jani Uljas) muutenkin tärkeitä. Kolmiotematiikkaa hyödynnettiin niin lattiassa, tauluissa kuin taustallakin. Jotenkin yksinkertaisen toimivaa, jos kohta aika tummaa.
Mutta tarina! Tositapahtumiin perustuva kertomus oli varmasti todella kutkuttava 1920-luvun lopulla, kun lehtien otsikot käsittelivät draamaa ja sitä seurannutta tappajan ajojahtia numero toisensa jälkeen. Ensimmäistä kertaa myös ballistiikkaa hyödynnettiin suomalaisessa rikostutkinnassa. Voiko olla enää kiinnostavampaa aihetta näytelmälle?
Juha Siltasen kirjoittama ja ohjaama näytelmä on hyvin persoonallinen. Neiti Niininen oli opiskelijana yliopistolla, ja ihastui siellä filosofianluentoa pitävään kirjastonjohtaja Törnuddiin. Pitkän väsytystaistelun jälkeen juro ja piintynyt poikamies taipui ja romanssi alkoi. Valitettavasti ikävät juorut Neidin miessuhteista haittasivat elämää ja niinpä eräänä kauniina (oikeastaan lumisateisena) päivänä Neiti ampuu juorujen levittäjän eli entisen työnantajansa, liikemies Engrosin. Siitä alkava murhatutkinta johtaa lopulta pidätykseen.
Traaginen tarina, mutta jotenkin tämä tarinankerronta ei alleviivaa sitä ankeutta, vaan matkaa sinne. Miksi neiti päätyi tähän ratkaisuun, mikä oli miesystävän rooli, miksi naapurit ja ystävät suojelivat neitiä valehtelemalla? Ylipäätään se 1920-luvun loppu, ajanmukaisine viihdemuotoineen ja treffailukulttuureineen on isossa osassa. Ja kummasti vuoden 2018 ehkä tärkein teeema eli metoo ja seksuaalinen häirintä on saatu mukaan, eli ajankohtaisia asioita satakunta vuottakin sitten. Vaikka Siltanen tämän käsiohjelmassa kiistääkin.
Esitys on jotenkin viipyilevä ja hidas, kuin Törnudd konsanaan. Ehkä näytelmän hillittömin ja hauskin kohtaus oli Rakkauden myrsky -elokuvan esittäminen. Täydellinen mykkäelokuva tekstiplansseineen ja sopivine musiikkeineen. Ihan parasta! Ja teatteriesityskin vei mukanaan.
Rakastin Tuomas Lampisen puvustusta! Ihania asuja, ihania yksityiskohtia. Näissä silmä lepää. Toisaalta, voiko tämän ajanjakson puvustaa pieleen? Tai voi varmaan, kaiken voinee puvustaa pieleen, vaan ei Lampinen. Mitkä ihanat tweedpuvut Törnuddilla! Ja kaulukset naistenvaatteissa.
Näyttelijät urakoivat ison määrän rooleja - huh huh, välillä varsin hengästyttävällä tahdilla. Mervi Takatalo tekee ison nimiroolin vakuuttavan varmasti, ja Tobias Zilliacus on erinomainen hieman jäyhänä Törnuddina. Zilliacus on hyvin erilainen näyttelijä kuin alunperin rooliin kiinnitetty Markus Riuttu, mutta erittäin hyvä. Kimmo Rasilan vastenmielinen liikemies Engros kohtelee yhtä huonosti kaikkia tielleen osuvia ihmisiä, vaimosta alkaen. Ja sitten on taas Rasilan esittämä aivan bimbo juristi Friedmann (joka saa nauramaan pelkällä olemuksellaan). Kaksikko Minna Hämäläinen ja Kirsi Tarvainen ovat parhaimmillaan uteliaina naapureina. Sitten on fiksu poliisi (Jonas Saari) ja tyhmempi poliisi (Mika Kujala). Ulla Koivuranta täydentää vielä ensemblen.
Jos nyt jotain moittimista pitää olla niin äänen kuuluvuus olisi sellainen. En tiedä onko vika äänentoistossa vai missä, mutta meidän kahden hengen seurueemme ei väliajalla kuultujen kommenttien perusteella ollut ainoa ketkä ei meinanneet saada sanoista selvää! Ja kun toiset hahmot puhuivat myös hyvin vahvaa Turun murretta, niin sanojen arvuuttelu oli vielä vaikeampaa. Turun murteen lisäksi puhetapa oli vanhahtavaa (niinkuin asiaan kuuluu) ja vanhoja sanoja vilahteli myös mukana. Siitä kyllä tykkäsin. Tämä oli epookkinäytelmää monessa mielessä, ja ajan hengen mukainen kieli kuuluu siten toki asiaan. Mutta olisi kiva saada siitä selvää.
Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti