Mieslive / Teatteri Siperia, Tampere-talo 21.4.2022

Ensin oli Tampereella UrosLive, sitten tuli Narttulive ja nyt sitten joukon jatkona Mieslive.

Olen käynyt katsomassa liki kaikki Teatteri Siperian esitykset aina vuoden 2014 Koneet! Tampereen nousu ja tuho -esityksestä asti. Pikaisen laskennan tuloksena saan niistä 13 esitystä, missä Siperialla on ollut näppinsä jollain tapaa pelissä. Monenlaista on siis nähty, mutta kaikille esityksille lienee yhteistä ajankohtaiset aiheet ja tinkimättömyys. 

Monenlaisia esityspaikkojakin on ollut ja nykyään ryhmällä ei ole omaa näyttämöä lainkaan. Kerran olen hakenut Siperialle jopa töihin (enkä toki tullut valituksi, koskapa tässä esityksistään edelleen kirjoittelen). Hyvä niin. On nimittäin nautinnollisempaa olla katsomossa, saa nähdä kaikkia näitä hienoja juttuja mitä siperialaiset lavoille loihtivat.

Tällä kertaa pääsi juhlalliseen Tampere-taloon. Nimittäin siellä Maestro-salissa sai kokea Anna-Elina Lyytikäisen ohjaama Miesliven. Ajankohtaista asiaa, ja vähän asiattomuuksiakin, miehisyyden sisimmästä olemuksesta. Kolme taitavaa näyttelijää lavalla: Marika Heiskanen, Pekka Heikkinen ja Tuukka Huttunen. Esitys koostuu lyhyistä pätkistä, sketsinomaisista välähdyksistä. Välillä naurattaa (varsinkin eturivin naisporukkaa), välillä meinaa kyynel karata silmäkulmasta. Oivaltavaa, hauskaa ja välillä vähän viiltävääkin. 

Pikaiset vaatteiden, peruukkien yms rekvisiitan vaihdot lavan sivuilla sermien takana ja taas on uusi porukka estradilla valmiina luotaamaan meille sitä miehuuden ja maskuliinisuuden syvintä ydintä. Välillä pidetään tauko ja haukataan kaffeleipää, ja sitten taas meno jatkuu. Kaksi tuntia on just passeli aika.

Näemme valmiiksi nauhoitettuja "miehisiä ratkaisumalleja", joissa Huttusen esittämä heppu ratkoo ongelmia ennemmin voimalla kuin hoksottimilla. Jonkunlainen käänteinen vastine Speden lanseeraamalle Naisen logiikka -sarjalle. Nähdään tasa-arvopaneelia, monenlaista baarikeskustelua, kotoaan heitetyn miehen keskustelua isänsä kanssa (tai lähinnä sen puutetta), äijämäistä lääkärissäkäyntiä (kun ei vaan kerkee hoidattamaan itseään kun on projekteja). Moni varmaan tunnistaa elämänsä läheisissä miehissä näitä piirteitä, siksipä ne niin naurattavatkin (ja liikuttavat).

Kuka muistaa Pekka Saurin vetämän Yöradion? No, siitäkin voi tehdä oman miesversion (sen Miesliven siis). Ja Mr Perus-Suomi 22 kisassa nähdään kyllä monenlaista viheltäjää, voi elämän kevät. Marika Heiskasen tulkinta Elviksenä Are you lonesome tonight on kyllä aika hämmentävä kokemus.

Välillä oli hieman tyhjäkäyntiä, ja ihan kaikki jutut ei naurata (vaikka kai tarkoitus olisi) mutta kokonaisuutena Mieslive kyllä viihdytti hyvin. Ja sai myös ajattelemaan, myös omaa suhtautumistaan koko miessukupuoleen. Käsikirjoituksesta vastaa työryhmä lisättynä Reidar Palmgrenilla ja Ville Majamaalla. Je Jere Riihinen videosuunnitteli!

Anna Rouhun suunnittelema skenografia on mallia yksinkertaisen eleetöntä.

Oon muuten ikuisuuden tiennyt miten loistavia näyttelijöitä duo Heiskanen ja Huttunen ovat, mutta nyt silmäni aukesivat näkemään myös miten taitava on Pekka Heikkinen! Vaikka olen hänet lavalla ennenkin nähnyt (useasti), niin en ole silti kokenut tätä oivallusta ennenkuin nyt. Aivan mielettömän hienoa näyttelijäntyötä.

Hyvä esitys jota kelpaa katsella vaikka pienellä porukalla, vaikkei ehkä ihan terävintä Siperian tuotantoa olekaan. Menkääpä siis Tampere-talolle, esityksiä vielä 7.5. asti.

Kuvien copyright Jere Riihinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eikä yksikään pelastunut / Tampereen teatteri 13.11.2020

On kovin lohdullista, että näinä tautisina ja epävarmoina aikoina on maailmassa myös pysyviä asioita. Kuten vaikkapa Agatha Christien näytelmä Eikä yksikään pelastunut. Pätevää perusteatteria, missä on sopivassa määrin murhia ja peribrittiläistä draamaa. Kaikki on tehty tuttuudella ja turvallisuudella, kuin lämmin kupillinen Earl Grey -teetä (maidolla!) ja skonssi (hillolla!). Tampereen teatterin uusi versio ei tarjoile suuria yllätyksiä, mutta sitäkin enemmän kunnon "pertsaa".

Anna-Elina Lyytikäinen ohjaa varmalla otteella tätä porukkaa. Syrjäiselle saarelle kerääntyy kymmenen ihmisen joukkio. Pikkuhiljaa selviää keitä ja miksi, vaan kuka heidät on sinne kutsunut? Kukin on ehkä syyllistynyt rikokseen ja on saarella saava rangaistuksensa. Myrsky katkaisee yhteydet ja aavemaisesti kutistuva joukkio joutuu kohtaamaan menneisyytensä. 

Näytelmä on mielenkiintoinen tutkielma moraliteetistä. Nämä ihmiset eivät tunnusta olevansa syyllisiä, mutta silti joku on heidät sellaisiksi todennut. Vanha englantilainen lastenloru kymmenestä pienestä sotilaspojasta (alunperin neekeripojasta) toimii pohjana tarinalle, ja loru pikkupatsaineen takanreunuksella odottaakin saaren huvilalle suljettua seuruetta. Jännitystä rakennetaan hiljalleen ja epäilyt kohdistuvat vuoronperään kuhunkin.

Juonesta ei sen enempää viitsi paljastella, koska jokainen katsoja saa itse pähkäillä ja miettiä murhaajan identiteettiä. Hyvin tämä kyllä pitää otteessaan, kokoajan kiristyvässä otteessaan. Nämä ihmiset ovat sliipatun pintakuorensa alla julmia ja välinpitämättömiä. He kyllä ansaitsevat mitä tuleman pitää...

     

Näyttelijät ovat kukin oikein passeli roolissaan. Varsinkin Kirsimarja Järvinen tiukkapipoisena uskovaisneitinä sykähdyttää. Myös Arttu Ratisen arrogantti yksityisetsivä ja Ville Majamaan hermoheikko "hermolääkäri" ovat hyvin tyypiteltyjä. Näiden tanssikohtaus on helmi! Pia Piltz ilahduttaa aina oli rooli minkälainen tahansa; hänelle on annettu karismaa rennolla kädellä. Vetonaulaksi näytelmään oli saatu harvemmin teatterissa näkyvä Antti Reini, mutta en ole varma mitä lisäarvoa (paitsi markkinointiin) hän toi. Flirttaileva ja rento palkkasoturi on yksi päähenkilöistä ja oikein mallikkaasti Reini letkeän roolin vetää, ei sillä. Luottomiehet Jukka Leisti ja Ola Tuominen ovat kumpikin napakoita rooleissaan ja Antti Tiensuun esittämä raskaskaasujalkainen huithapeli ärsyttää. Seurueen täydentää hysteerinen taloudenhoitaja (Elina Rintala) ja höperö kenraali (Matti Hakulinen).

Menneisyyden tapahtumia näytetään katsojalle välähdyksenomaisesti, säästellen. Erityisesti unenomaisesti esille ilmaantuva pieni Cyril (Ossi Oijusluoma / Kyösti Kiiskilä) loruineen ja leijanlennättämisineen muistuttaa katsojia menneistä.

Mikko Saastamoinen on puvustanut näyttelijät nostalgisen 1930-luvun hengessä. Kaunista katsottavaa (erityisesti Piltzin punaiset puvut sekä Reinin vihreä ja Ratisen punainen look!). Saastamoinen vastaa myös harmonisesta lavastuksesta. Seesteisen kaunis miljöö kattokruunuineen, jääkarhuntaljoineen ja takkoineen päivineen. Kallioisen saaren kivikot ja meren läsnäolo näkyvät myös lavalla. Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelussa tuulen, meren ja lokkien äänet tuovat yksinäisen saaren hyvin läsnäolevaksi. Tyly paikka. Uhkaava jousimusiikki kiristää tunnelmaa tehokkaasti. Petri Kyttälän taidokkaat videot sulautuvat kokonaisuuteen saumattomasti ja Raimo Salmen valosuunnittelu viimeistelee tunnelman. Ja Jonna Lindströmin kampaukset, maskeeraus ja peruukit luovat viimeisen silauksen elegantille ryhmälle.

Tosi suosittu tämä on ollut, mutta onneksi jatkuu keväällä. Liput näyttävät kuitenkin käyvän rapsakkaasti kaupaksi. Eikä yksikään pelastunut on taiten tehtyä murhamysteeriä ja perusdraamaa jota ei kannata jättää väliin!

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sylityksin / Tampereen teatteri 29.12.2018

Joulun ja uuden vuoden välissä oli tänäkin vuonna hyvää aikaa käydä katsomassa kaikki syksyllä missaamani paikallisesitykset. Tampereen teatterin Frenckellin näyttämö oli kova sana, nimittäin sinne palasin kolme kertaa neljän päivän aikana! Anna-Leena Lyytikäisen käsikirjoittama ja ohjaama Sylityksin ei tosin alunperin edes kuulunut syksyn teatterisuunnitelmiini. Siksi se jäi näkemättä. Tuntui että näytelmän teemat eli lapset ja lapsettomuus eivät kosketa minua, vapaaehtoisesti lapsetonta ja lisääntymisiän jo ohittanutta ihmistä.

Vaan kuinkas sitten kävikään! Esitystä katsoessani huomaan samaistuvani näihin ihmisiin ja heidän ailahteleviin tunteisiinsa. Sain itkeä ja nauraa ja välillä tuntui että sydän pakahtui rinnassa. Varsinaista tunteiden vuoristorataa. Vai ei muka näytelmä kosketa! Kyllä kosketti ja isosti. Oli lapsia tai ei.

Kaksi pariskuntaa. Toinen (Eeva Hakulinen ja Martti Manninen) haluaa lapsia kuumeisen kiihkeästi, yli kaiken muun. Ja sitten se toinen pari (Pia Piltz ja Ville Majamaa) ei todellakaan halua. Ja varmaan arvaatte kummalla tärppää. Niin rasittavan hysteerinen Hakulisen esittämä Mirja lapsenhankintamaniassaan onkin, niin mun tulee ihan surku ja sääli. Asia on hänelle maailman tärkein ja millään muulla ei ole merkitystä. Se on pakkomielle, joka ei anna muulle elämälle yhtään tilaa. Onneksi puoliso joogaa ja saa sillä varmaan pidettyä oman päänsä ja siten myös parisuhteensa kasassa. Hetkittäin mä jopa ymmärsin jotain niistä perusteluista miksi lapsi on muka saatava (suvun geenit eivät jatku ja kenelle sitten jakaa mummon kalakeittoreseptin) mutta kun tää Mirja on asian suhteen niin fanaattinen että sympatiat loppuivat äkkiä. Kaikki neljä näyttelijää ovat kyllä tuttuun tapaan loistavia rooleissaan, ja väliaplodeilla yleisökin osoitti arvostustaan. Välillä nousi kiukku kun joku oli superärsyttävä hahmo ja välillä nousi suuri sääli ja sympatia.

Näiden kahden pariskunnan lisäksi näytelmässä on myös yksinhuoltajuuden valinnut nainen (Elisa Piispanen). Nainen joka halusi lapsen vaikkei ollut miestä. Hänen kohtalonsa kosketti mua ehkä kaikista eniten. Juu, lapsi on ihana asia, mutta kun ei ole tukiverkkoa ja on yksin... Kotityöt kaatuvat päälle ja lapsikin vaan itkee öisin. Naisen psyyken mureneminen on riipaisevaa katsottavaa. Nainen koittaa kompensoida sitä kun oma äiti ei ollut kovin kaksinen. Ja koska hän itse halusi lapsen, niin se pitää myös jaksaa hoitaa itse. Apua ei huolita, ja päinvastoin, nainen eristäytyy kaikista. Piispanen tekee upean ja vereslihaisen suorituksen, ehkä yhden parhaimmista rooleistaan.

Pakko mainita vielä Kirsimarja Järvinen, joka sairaalan siivoojana tekee myös valtavan hienon roolityön. Hänenkin kohtalonsa nostaa kyyneleet silmiin, ja miten iholle tulevaa näyttelemistä. Joskus voi mennä niinkin, että elämä menee paskan miehen kanssa hukkaan ja sitten olikin jo myöhäistä lapsen saamiselle.

Elämät voivat mennä niin erilailla myttyyn. Toinen antaisi mitä tahansa lapsiperhearjesta, ja toiselle se on vain taakka joka häiritsee muuta elämää. Elämä pyörii lapsen tai sen puuttumisen ympärillä ja muuta ei ole. Joku kohtuus kaikessa tuntuisi katsojasta ehkä hyvältä kompromissiltä. Ei tämä näytelmä pelkkää itkua ja hammastenkiristystä ole, vaan näytelmässä on myös paljon huumoria. Välillä ihan sellaista oikeasti hillitöntä, ja välillä taas lempeää ja seesteistä. Hillitön synnytyskohtaus erilaisine lisävarusteineen on aivan hysteerisen hauska. Kyllä insinööri osaa ja keksii.

Lisäksi näimme lavalla Elina Rintalan erilaisissa hoitavien henkilöiden rooleissa sekä lopussa pikaisesti lavalla piipahtanut Sanele Salo (vai David Issa?).

Katossa hiljalleen heiluvat kolme isoa pehmolelumobilea pitää ajatukset kokoajan lapsissa, tavalla tai toisella. Marjatta Kuivaston korokkeella oleva lavastus toimii kyllä hyvin, mukavine sohvineen ja välillä sairaalamiljöineen.

Äitiysteemaa käsitellään monesta eri näkökulmasta, ja mielestäni Lyytikäinen on tehnyt upean työn. Ensinnäkin näin hienon tekstin kirjoittamisessa, ja sitten vielä kun on ohjannut siitä näin hyvän esityksen. Kaikki yksityiskohdatkin toimivat. Ja ajatelkaa etten meinannut tulla tätä ensin katsomaan lainkaan! Varaukseton suositus kaikille, olit sitten lapsen vanhempi tai et, lapsista pitävä tai niitä hieman karsastava (kuten minä - ja jotenkin mä niin samaistuin siihen, kun samalle lennolle osui äänekkäitä lapsia -kohtaukseen).

Sylityksin on sellainen pieni ja lämminhenkinen ja tunteisiin menevä näytelmä. Ei ihme että se on palkittu lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n Simpukan helmi -palkinnolla 2015.

Esityksiä on jäljellä enää viisi, joten kannattaa kiiruhtaa että ehdit nähdä tämän helmen.


Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.