Bosslady / Jyväskylän kaupunginteatteri 5.10.2024

Jyväskylän kaupunginteatterin syysuutuus on Maija Vilkkumaan musiikkin perustuva musikaali Bosslady. Satu Rasila on ollut mukana käsikirjoittamassa Vilkkumaan kanssa ja myös ohjaa tämän. Lisäksi Eeva Kontu on sovittanut musiikin ja vastaa musiikkidramaturgiasta - voiko tästä taiteilijakolmikko enää koventua, mitä tulee musiikkipitoisen näytelmän tekemiseen? Rautainen tiimi ja kaikinpuolin kelpo esitys. Energiaa tihkuva Bosslady on houkutellut katsomoon paljon Vilkkumaan musiikin ystäviä, nuoria tyttöjä äiteineen, mikä ilahduttaa kovasti.

Alunperin Vilkkumaa teki 20-osaisen radiokuunnelman (tai radiomusikaali niinkuin sitä mainostettiin) Mä halusin olla suffragetti Ylelle vuonna 2017. Valitettavasti se ei enää ole Yle Areenalla kuunneltavana, mutta siitä sitten jalostui Bosslady.

Bosslady on täynnä menoa ja meininkiä. Se käsittelee tyttöjen (ja muidenkin) ystävyyttä, valtaa ja vastuuta, aktivismia eri muodoissaan ja myös vanhempien suhdetta lapsiinsa. Myös eri sukupuolten asema muuttuvassa nyky-yhteiskunnassa on vahvasti esillä. Ja feminismi eri muodoissaan! Pääroolissa on nuori Anni (Saara Jokiaho), joka etsii itseään ja elämänsä suuntaviivoja. Anni tuntuu hieman ajelehtivan eikä oikein tiedä mitä tekisi ja minne menisi, saatikka kenen kanssa olisi. Poikaystävä tosikkomainen Tommi (Markus Virtanen) on pedantti bakteerikammoinen tylsä hipsteri. Toisaalta hän välittää Annista ja haluaa perustaa perheen. Anni ajautuu töihin isänsä mainostoimistoon, jossa on toinen toistaan dynaamisempia ja luovempia ihmisiä. Myös nouseva kyky copywriter Santtu (Miika Laakso) joka saa Anninkin pään pyörälle. 

Annin perheeseen kuuluu niin energinen isä (Paavo Honkimäki) että hitaampia heikottaa sekä tunnettu feministitutkija-äiti (Tytti Vänskä), jonka (elämän)viisaus avautuu lopulta Annillekin. Annin pikkuveli (Sami Ulmanen) etsii itseään ja identiteettiään, ja pyörittää kuntosalia hieman yksinkertaisen kaverinsa Ramin (Jussi-Petteri Peräinen) kanssa, vaikka haaveileekin vaatesuunnittelijan urasta.

Ja sitten on Elli (Elina Saarela), Annin paras ystävä lapsuudesta asti. Tytöt ovat vannoneet olevansa aina ystäviä, ja aina auttavansa toisiaan, mutta elämä kuljettaa heitä eri suuntiin. Siinä missä Anni on varovainen ja jopa vähän hissukka, on Elli räväkkä aktivisti joka ajaa kaikkien vähemmistöjen oikeuksia intohimoisesti. Tyttöjen välille avautuu syvä kuilu, ja melkein loppuun asti joutuu jännittämään saavatko he paikattua välinsä, toteutuuko oikeus ja korjautuvatko vääryydet. Ellikin päätyy Annin isän mainostoimitoon hommiin, ja sieltä löytyy myös Ulla (Paula Honkimäki), josta tulee tuki ja turva tulevassa kriisissä.

Vilkkumaan musiikki kuljettaa tarinaa hienosti eteenpäin. En ole koskaan ollut mikään Vilkkumaan ykkösfani, mutta tykkään hänen musiikistaan kun sitä radiosta kuulen. Nämä biisit ovat enemmän Vilkkumaa-biisejä kuin tyypillisiä musikaalibiisejä, mutta Eeva Kontu on kyllä tehnyt "musikaalimaiset" sovitukset. Rullaavia rokkibiisejä, balladeja ja kaikkea muuta. Ja esiintyjät tulkitsevat näitä antaumuksella, erityisesti kaksikko Jokiaho ja Saarela, kummatkin karismaattisia ja taitavia esiintyjiä. Kun he vetävät yhdessä biisiä Me ollaan siskot ("miten Lutakosta päästä voi San Franciscoon...") niin kyllähän siinä Lutakon kupeessa se tuntuu vieläkin todemmalta.

Muutenkin koko näyttelijäsakki on vedossa. Mainitsinko jo miten paljon energiaa väistötilan lavalle mahtuu, se ihan pursuaa katsomoonkin. Varsinkin joukkokohtaukset ovat tosi näyttäviä, niistä iso kiitos myös koreografi Chris Whittakerille. Lasse Hirven johtama bändi vetää mallikkaasti ja kyllähän nää esiintyjät osaa laulaa, herranjestas!

Tinja Salmi on tehnyt lavastuksen kanssa mitä väistötiloissa nyt voi. Kaikki on hieman vaatimatonta, mutta pienillä elementeillä on saatu tehtyä niin kuntosali kuin moderni toimistotila ja hipsterikoti. Siirrettäviä ja liikuteltavia sermejä, toimistotuoleja jne. Salmen käsialaa on myös yksinkertaisen toimivat videot. Mutta lavastus ei ole tässä kyllä se juttu. 

Tuomas Lampisen hieno puvustus sen sijaan jo vähän on! Esiintyjiä on iso joukko, ja erilaisia hahmoja ja kohtauksia paljon. Joten pukuja on, todella paljon! Perusarkivaatetta eli farkkutakkeja ja sellaista, mutta monenlaista glamöröösiäkin juttua nähdään. Ja kamalia kuntosalivaatteita. Erityisesti suffragettien asut, kenkiä ja hattuja myöten, on tosi upeaa katsottavaa. 

Suvi Taipaleen kampaukset ja maskit viehättävät ja täydentävät esiintyjien lookit. Antti Silvennoisen valot ja Mika Filpuksen äänet viimeistelevät musikaalin lavakokemuksen.

On jotenkin surkuhupaisaa kuinka Anni vakuuttaa olevansa onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, kun ei selvästikään ole. Kauppiksen vuosijuhlat jäykkine ihmisineen on surkuhupaisa ja ratkiriemukas kohtaus - Anni löytää sisäisen aktivistinsa! Ja kaikki nämä lavalle marssivat feministit Twiggystä Marlene Dietrichiin, tästäkin iso hatunnosto puvustukselle ja maskeeraukselle.

Ensimmäinen kokemuksen Jyväskylän kaupunginteatterin väistötiloista, minne he ovat nyt muuttaneet kahdeksi vuodeksi teatteritalon remontin alta. Paviljonki on tuttu paikka koiranäyttelyistä ja messuista, ja nyt sinne on tehty narisevilla tuoleilla katsomo. Jalkatilat ovat todella niukat ja muutenkin tuolit ovat todella epämukavat ja huonot istua. Lämpiötilat sen sijaan ovat viihtyisät ja vessojakin on riittävästi. Mutta tuolit ovat niin epämukavat että vierailut Jyväskylään saattavat olla tässä kahdeksi vuodeksi.

Minusta Bosslady on toimiva musikaali, vaikkakin jossain toisessa tilassa olisi päässyt vielä enemmän oikeuksiinsa. Suosittelen kaikille uuden kotimaisen musiikkiteatterin ystäville, ja erityisesti mikäli olet Vilkkumaan musiikin ystävä. Energiaa ja elämän suuria tunteita, ja aina ihana Saara Jokiaho pääroolissa - mikä voisikaan olla parempaa?

Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Minna Craucher / & (Espoon teatteri) 18.9.2024

Tämä Espoon teatterin (tai kavereiden kesken &) uutukainen Minna Craucher on ihan must-see tälle syksylle! Ensinnäkin koska kyseessä on uuden kotimaisen musikaalin kantaesitys. Ja koska säveltäjänä on Eeva Kontu! Kyllä, kyseessä on yksi teatterisyksyn helmistä, johon suosittelen lämpimästi kaikkia ihmisiä hakeutumaan. Aino Pennanen on käsikirjoittanut ja Riikka Oksanen ohjannut, ja todella taitavaa työtä molemmilta. Ei niin tavanomainen musikaali, koska tässä esiintyjät ovat samalla muusikoita ja lisäksi jokainen ehtii esittämään nimihenkilöä. Poikkeava ratkaisu, mutta todella toimiva.

Mutta kuka oli Minna Craucher? Törmäsin häneen ensimmäisen kerran mainiossa Hiljaiset perivät maan -oopperassa Ilmajoen musiikkijuhlissa vuonna 2022, missä roolia oivallisesti tulkitsi Mari Palo. Craucher oli syntyjään Maria Lindell, köyhä irtolainen Pirkanmaalta, joka ajautui pikkurikosten ja vankilatuomioiden jälkeen Saksaan kotiapulaiseksi. Siellä ollessaan hän keksi itselleen Minna Craucherin roolin. Sen turvin hän ui Helsingin seurapiireihin ja sittemmin myös Lapuan liikkeeseen. Musikaalissa seurataan hänen vaihtelevaa elämäänsä mistä ei draamaa, säihkettä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Kuten musikaalin huippuhienossa biisissä todetaan "Olen kuka haluan" - ja niinpä hän onkin.

Teatterin kotisivuilla sanotaan tämän olevan musikaali vallasta ja vallattomuudesta, ja se on kyllä osuvasti sanottu. Valta, se on jännä juttu.

Loistava ensemble vetää moninaisia rooleja, ja kukin tulkitsee vuorollaan Minnaa. Stoolaa vaihtamalla saamme aina uuden Minnan. Jokainen näyttelijä työ rooliin oman persoonansa ja taitonsa ja tämä ratkaisu kuvastaa hyvin Craucherin kameleonttimaista olemusta. Hän muuntautui moneen: mesenaatista lehtikustantajaksi ja aktivistiksi, ja miehiin aika överin intohimoisesti suhtautuvaksi naiseksi. Suhde Olavi Paavolaiseen ja Vihtori Kosolaan näyttää Minnan lumovoimaisena naisena joka pyörittää miehiä mennen tullen.

Mukana on Suomen musiikkiteatterinäyttelijöiden parhaimmistoa eli Petrus Kähkönen, Jussi-Pekka Parviainen ja Miiko Toiviainen sekä lisäksi Robert Kock, Roosa Söderholm ja Laura Hänninen. Tämä kuusikko muuntautuu moneen ja soittaa laajasti eri instrumentteja. Roolitöistä erityisesti mieleen jäi Kockin häiriintynyt fasisti Runolinna ja Kähkösen oivallinen tulkinta Vihtori Kosolasta. Myös Olavi Paavolaista esittänyt Toiviainen oli aivan huikeassa vedossa. Kaikki laulavat ja soittavat virtuoosimaisesti. Ja äänet soivat niin upeasti yhteen että menee ihan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Tätä on harmonia, tätä on balanssi.

Eeva Kontu on tunnetusti mestarillinen säveltäjä ja musikaalin kappaleet ovat monipuolisia, yllättäviä, rytmikkäitä ja svengaavia. On discobiittiä, eurohumppaa, progejazzia, punkhenkeä ja perusmusikaalimaisia kappaleitakin. Tämä on uutta suomalaista musiikkiteatteria parhaimmillaan! Enpä minä kyllä Eevalta vähempää odottanutkaan. Hänen jokainen uusi musikaalinsa on aina tapaus.

Välillä meno on kuin parhaammassakin rokkikonsertissa ja sitten on seesteisempää ja palaamme takaisin teatteriin.

Huumoria on paljon, laululyriikoissa ja muutenkin. Vai mitä sanotte tästä Olavi Paavolaisen riimittelystä: "olen runoilija ja dandy, kuinka Tuusulasta voi löytyä tuommoinen eye-candy". Fiksua ja hauskaa. Ja kyllä minäkin saattaisin vastata jos joku haluaa tavata "lihallisten ilojen ja biletyksen merkeissä".

Tiina Kaukanen on suunnitellut ilahduttavan puvustuksen, jossa näkyvät aikakauden tuulet. Silkkiset kukka-aamutakit ovat ihania, Kosolan ja kumppaneiden nahkatakit pelottavia ja sitten on hulppeita iltapukuja! Glitteriä ja puuhkia! Lavastuksesta vastaa Tinja Salmi, joka käyttää rullattavia elementtejä luovasti. Pianot ovat pyörien päällä ja lavasteet eivät muutenkaan ole mitään kiinteitä hökötyksiä.

Kiitän kovasti myös valosuunnittelija Ville Mäkelää; varsinkin pystyt led-valot ovat näyttäviä. Myös oopiumibileiden sinivihreät valot ovat häikäiseviä. Ja hienot aukeavat valaistushässäkät ovat jo iso osa lavastustakin. Äänisuunnittelija Tony Sixtröm on tehnyt myös ison urakan.

     

Oli Minna Craucherista henkilönä mitä mieltä hyvänsä, niin aika monipuolisesti hän Suomen kulttuurielämässä ja vähän muuallakin vaikutti vuosisata sitten. Huijari kyllä, mutta varsin luova sellainen. En voi olla tuntematta pientä kunnioitusta, koska hän vaikeista olosuhteista huolimatta luovi itsensä jonkunlaiseen menestykseen, aikana jolloin naisen asema ei ollut kovin helppo. Ja kuten hän itse musikaalissa lauloi, hän voi olla kuka haluaa. Hän loi oman polkunsa vaikka se olikin valheelle perustettu.

Ei hän toki mikään enkeli ollut, esimerkiksi sikiön lähettäminen Paavolaisen kirjanjulkistustilaisuuteen oli aika ikävä temppu. Puhumattakaan raskaussyytöksistä eri miehille. Valitettavasti lapuanliike koitui hänen kohtalokseen. Lapuanliikkeen käsittely on esityksessä oikein kiinnostava historiallinen osuus. 

Espoon teatteri on tehnyt kulttuuriuroteon tuodessaan tämän esityksen näyttämölle. Minna Craucher on aika intiimi musikaali, ei siis lainkaan pompöösi, suurten näyttämöiden isolla rahalla ja isolla koneistolla toteutettu spektaakkeli. Mutta spektaakkeli se on silti. Pieni spektaakkeli? Suosittelen kaikkia kiiruhtamaan lippukaupoille ja tukemaan näin ollen suomalaista omaleimaista kulttuuria. Tätä ei kukaan muu tee meille kuin me suomalaiset itse, ja toivon mukaan myös poliitikot siellä leikkausinnoissaan tämän muistaisivat.

Esityskuvien copyright Darina Rodionova. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Armi / Ilmajoen musiikkijuhlat 8.6.2023

Kauan se kesti, mutta vihdoin Ilmajoen musiikkijuhlilla nähtiin ooppera missä pääosassa on nainen! Muutenkin tämä Eeva Kontun säveltämä ja Heta Haanperän kirjoittama teos on vahvojen naisroolien juhlaa, ja miespuoliset laulajat tekevät sivurooleja. Vaikka moderni ooppera on itselleni hieman ehkä vaikeaa, niin Armi oli aivan mahtava kokonaisuus. 

Eeva Kontu on tullut tunnetuksi musikaalien säveltäjänä sekä (teatteri)kapellimestarina, ja molemmissa hän on aivan omaa luokkaansa. Olikin todella mielenkiintoista kokea hänen ensimmäinen oopperansa, semminkin kun musikaaleistaan olen tykännyt todella paljon. Alunperinhän Jaakko Kuusiston piti tämä säveltää, mutta valitettavasti hän ei ehtinyt sitä toteuttaa sairastumisensa vuoksi. Aiheena Armi Ratia on kyllä aivan mainio mihin tahansa teokseen. Hänen elämäänsä mahtui monenlaisia käänteitä ja draamaa vaikka muille jakaa, ja persoonakin taisi olla ilmeisen värikäs ja räiskyvä. Itse asiassa ihmettelenkin miksei hänestä ole tehty esimerkiksi elokuvaa tai näytelmää ennen tätä? Korjatkaa jos olen väärässä ja sellainen onkin olemassa. Siis jotain muuta kuin Donnerin Armi elää! -leffa.

Mitäs sanoisin sitten Armin musiikista? Siinä on muhevia kuoro-osuuksia, välillä musiikki on kevyempää, tanssillista ja jopa kansanlauluhenkistä. Virsiäkin kuullaan, ja tangoa. En tiedä onko oikeasti, mutta olen kuulevinani elokuva/musikaalimaisia hetkiäkin, mutta saattoi se olla vaan vilkasta mielikuvitustanikin. Dramaattisia kohtauksia säesti hyvin vahva ja dramaattinen musiikki, ja herkkiä balladeja ja duettoja ei ole unohdettu. Orkestroinnista vastaa Marko Hilpo ja Seinäjoen kaupunginorkesteria johti Kaapo Ijas.

Aplodit Heta Haanperälle ensinnäkin siitä ettei tämä ole mikään kronologinen teos Armin elämästä kehdosta hautaan. Kolmen eri-ikäisen Armin käyttäminen toimii mielestäni hyvin, ja Armit ovat paljon lavalla yhdessäkin. Lapsuuden kokemukset isän konkurssista ja lapsuudenkodin jättämisestä alkaen on nivottu takaumina mukaan vanhempien Armien elämään. Kaipuu Karjalaan ja luontoon korostuu monessa kohtaa. 

Paljon korostuu myös vahvat ja osaavat naiset vs vähän nahjusmaiset miehet. Armin äiti joutuu ottamaan miehensä konkurssin jälkeen vastuuta perheestä, Kerttu hoitaa Ratioiden lapset ja varmaan paljon muutakin siinä sivussa, Vuokko pistää Armille kampoihin ja lähtee lopulta pois Marimekosta. Ja kaiken aikaa läsnä on vahvatahtoinen Armi. Libretossa lie faktaa ja fiktiota sopivassa suhteessa. Esityksessä mainittiin monta kertaa voikukan hahtuvat, olikohan niillä joku erityinen merkitys Armin elämässä?

Pikku Armina ensi-illassa esiintyi herttainen Kerttu Kurjenluoma (ovat vuorotellen Miia Kujalan kanssa), jolla ei tosin kauhean isoa osaa ollut. Sen sijaan Nuori Armi (sopraano Minna-Leena Lahti) oli isossa roolissa ja lauloi kauniisti, ja toi tuittulevaan Armiin särmää ja säpäkkyyttä. 

Armi Marimekkona loisti upea mezzosopraano Lilli Paasikivi, joka kyllä minun silmissäni oli esityksen ehdoton tähti! Hänellä on lavakarismaa vaikka muilla jakaa ja muheva, lämminsävyinen ääni. Vanhempi Armi ei ole enää ihan niin tuittuileva ja äkkiväärästi potkuja jakava, vaan ehkä jo hieman seestynyt. Hän flirttailee ja pyörittelee miehiä ja mediaa tahtonsa mukaan. Miten mainio rooli ja Paasikivi on kerrassaan hurmaava.

Armien lisäksi Piia Komsilla on melko iso rooli suunnittelija Vuokko Nurmesniemenä (mm. Jokapoika-paidan tekijä). Tässä hän pääsee irrottelemaan laulullisesti ja myös liikekieli on hyvin nykytanssillista. En ole ihan varma pidänkö tavasta millä Komsi Vuokkoa tulkitsee, mutta ainakin se on mieleenpainuvaa! Mari Palo on sekä kärsivänoloinen Armin äiti että topakka kodinhengetär Kerttu - pidän hänenkin kauniista sopraanostaan. Jeni Packalen on mm. suunnittelija Annika Rimala (jonka käsialaa on esimerkiksi Tasaraita-kuosi).

Baritoni Aarne Pelkonen on mies paikallaan Veenä eli Armin puoliso Viljo Ratiana. Järjen äänenä toimiminen ei kauheasti auta kun Armi tekee mitä tahtoo. Hyvin Pelkonen klaaraa tämän vähän säälittävänkin hahmon; ei ollut Viljolla helppoa Armin rinnalla (tai oikeastaan taustalla). Vähän tossukan vaikutelma Veestä tulee, mutta esityshän on kuitenkin fiktiota ja siihen on otettu enemmän tai vähemmän taiteellisia vapauksia. Nuoren Armin ja Veen duetto on kaunis.

Tuomas Lehtinen on Armin isänä vähän ärsyttävä hahmo. Tai oikeastaan sekä Armin isä että puoliso ärsyttävät minua asenteellaan miten miehen on pystyttävä ja kyettävä elättämään perheensä. Mitäpä jos antaisitte niiden naisten osallistua elatukseen? No, ymmärrän toki että nämä ovat ajankuvaa, mutta silti kummankin miehen ruikutus nyppii vähän. Onneksi Jörn Donnerina Lehtinen pääsee vähän rennommin irrottelemaan!

Irrottelemaan pääsevät myös herrat Tuomas Miettola ja Nicholas Söderlund. Miettola on mainio Kekkonen, mutta myös hauska jenkki ja lipevähkö rakastaja (pientä tangoa kuvioissa). Söderlundin muhkea basso vetäisee Bökarsin talkkarina ("How to be a hovimestari") ja Joel Purjeenpaikkaajana hyvin, ja Tarmo Mannina hänkin saa pistää viihdevaihteeen päälle. 

Oopperakuoro sekä lapsi- ja nuorisokuoro muuntuvat moneksi, ja heidän lauluaan on kiva kuunnella. Tykkään myös Osku Heiskasen koreografioista; tämä porukka ei todellakaan vain pönötä lavalla laulamassa.

Ilmajoen ooppera-areena on upea luonnonkaunis paikka joen rannalla. Ensi-illassa aurinko helli, vaikka lämpötila olikin varsin viileä. Juho Lindströmin lavastus hyödyntää raitaa räsymattoteemassa, värillisenä ja myöhemmin mustavalkoisena. Lisäksi lavalla nähdään valtavat metallirunkoiset a r m i kirjaimet, Marimekon fontilla. Odotan koko esityksen ajan että joku järjestää ne muotoon m a r i, mutta ei. Sen sijaan niistä muodostetaan isot peilit taustalevyjen avulla! Myös Nuori Armi painii A-kirjaimen kanssa, itsensä kanssa siis. Valtavan pitkä räsymatto, joka jakaantuu moniin pieniin mattoihin, on myös hieno elementti.

Leena Rintalan puvustus hyödyntää loistavasti Marimekko-kuoseja. Kuorolaiset pitävät Tasaraita-paitoja ja päissä huiveja, suunnittelijoiden valkoisissa takeissa on erikuosisia taskuja, Armi Marimekkolla on yllään mustavalkoraidallinen paita, Vuokko Nurmesniemi on pukeutunut värikkäästi "omiin" kankaisiin... Itse kankaita ei nähdä niin paljon kuin oletin, mutta jonkun verran kuitenkin. Tavallaan on itsestäänselvää että marimekkoteemaa nähdään niin paljon, mutta olisin kyllä sekä ihmetellyt että ollut pettynyt jos sitä ei olisi nähty. 

Yleisönkin toivottiin pukeutuvan marimekkoihinsa, ja kyllä niitä katsomossa näkyikin. Ihan kaikki lavalla ei suinkaan ole marimekkoa, vaan esimerkiksi koivistolaiset ovat pynttäytyneet valkoisiin keveisiin asuihin. Ja kyllä kuorolaisiakin nähdään monenlaisissa asuissa, ei ainoastaan tasaraitapaidoissa.

Vaikka musiikki olikin minulle hetkittäin haastavaa, niin kokonaisuutena Armi oli täysi kymppi. Kiinnostava tarina, loistavat esiintyjät ja silmäniloa lavalla. Armin järjestämät juhlat Bökarsissa olivat hurmaavia joukkokohtauksia eksentrisine vieraineen. Minulle tuli mieleen Minna Canthin lausahdus ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!” kun Armi haluaa ennemmin kuolla kun elää harmaata elämää. "Vahvaksi joko synnytään tai pakotetaan!" 

Armi kyseenalaistaa suomalaisen naisen tehtävän ainoastaan synnyttäjänä. Ja aina Armi nousee, uudelleen ja uudelleen, vaikka kuinka koitellaan. Armi on ooppera vahvasta ja omaäänisestä naisesta, joka rikkoo kaavoja.

Toivon ettei taas tarvitse odottaa liki viittäkymmentä vuotta ennenkuin Ilmajoella nähdään suurnaisesta kertova ooppera seuraavan kerran. Armi on osoitus siitä että kun on tahtoa ja tekijät kohdallaan, niin ei aina tarvita sotaa, historiaa tai äijien kertomuksia loistavan oopperaesityksen rakennuspalikoiksi. Hienoa työtä Team Armi!!

Esityskuvien copyright Jussi Niukkala.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Momentum 1900 / Tampereen työväen teatteri 7.9.2022

Kyllä pirkanmaalaisia nyt hemmotellaan - jo toinen "suurmusikaali" ensi-illassa viikon sisään! Ja jos kohta sana "suur" siinä musikaalin edessä minua vähän ärsyttääkin, (koska sitä käyttävät markkinoinnissaan liki kaikki teatterit tätä nykyä), niin totta tosiaan: TTT:n tuorein todellakin on sitä. Momentum 1900 on suuri likipitäen kaikilla mittapuilla. Sirkku Peltolan ja Heikki Salon käsikirjoittama teos on mittava satsaus sekä 120-vuotisjuhliaan viettävältä Tampereen työväen teatterilta että musikaalin tekijäjoukolta.

Hyvää kaavaa ei kannata rikkoa, siksipä säveltäjä Eeva Kontu sekä Peltola & Salo voivat minun puolestani jatkaa esitysten tekoa vaikka maailman tappiin. Viita 1949 ja Tytöt 1918 musikaaleista hyvin alkanut yhteistyö saa nyt oivaa jatkoa Momentum 1900 -teoksessa. Vuoteen 1900 sijoittuva esitys tarjoaa monenlaisia teemoja ja näkökulmia, ansiokkaasti yhdistäen niin Suomen ja maailman tapahtumia pienen ihmisen kohtaloihin. Liki kolmetuntinen spektaakkeli oli paikoitellen henkeäsalpaavan nopeatempoista, mutta onneksi siellä on rauhoittavia suvantokohtiakin. 

Peltolan ohjaaman tarinan keskiössä on Pariisin maailmannäyttely ja sinne rakennettava Suomen paviljonki. Tekijät ovat sukeltaneet syvälle historian tutkimukseen ja kaivelleet esille kaikkea mielenkiintoista ja viihdyttävää. Maailmannäyttely oli historiallinen ja veti pariisiin kymmeniä miljoonia vieraita. Suomen paviljonki esitteli Venäjän suuriruhtinaskunnan "takapajulan" upeita taide-elämyksiä ja kulttuuria monipuolisesti, ja suomalaisia palkittiin näyttelyssä runsain mitoin. Todella mielenkiintoiseksi ajankohdaksi vuoden 1900 tekee myös sortovuodet, Suomen nouseva kansallistunto ja itsenäistymishaaveet. Heikki Salon mukaan tämä aika oli ensimmäinen railo työväenliikkeen ja porvariston välillä. Erinomainen valinta ajankohdaksi siis. 

Sen lisäksi että kultakauden taitelijat rakentavat paviljonkia yhdessä pohjanmaalaisten ja helsinkiläisten timpurien kanssa, saamme seurata myös nuoren rakkauden ensiaskelia. Elias (Saska Pulkkinen) on nuori työväenluokkainen timpurisälli, joka on veljensä Kustaan (Jussi-Pekka Parviainen) vanavedessä saanut pestin Pariisiin. Siellä hän tutustuu ja ihastuu herraskaiseen nuoreen neitoseen Vernaan (Emilia Keskivinkka) joka on Grand Tourillaan pysähtynyt Pariisiin kummisetänsä kuvanveistäjä Ville Vallgrenin (Martti Suosalo) hoteisiin. Nuoren lemmen tiellä on Kustaan sekaantuminen  hämärähommiin (jotka liittyvät itänaapuriimme) ja tämän loukkaannuttua, Eliaksen vastuunkanto veljensä toimista. Loppu on varsin dramaattinen, ja yllättäväkin, mutta onneksi ihan lopuksi palataan vielä esityksen alkuun ja kaikki ratkeaa.

Taitelijajoukko on sekä viinaan- että naisiinmenevää, mutta ehditään sitä luomaan upeita teoksiakin. Vallgrenin lisäksi näemme lavalla Albert Edelfeltin (Janne Kallioniemi), Eliel Saarisen (Juha-Matti Koskela) ja Akseli Gallen-Kallelan (Hiski Vihertörmä) sekä Ellen Thesleffin (Pauliina Saarinen) ja Beda Stjernschantzin (Pihla Pohjolainen). Jokaisella oma tärkeä osuutensa niin Paviljongin kuin esityksen rakentumisessa. Suosalon kansansuosio on taattu ja hänen loistava tsaaritulkintansa krapulaisen Edelfeltin unessa on kieltämättä mieleenpainuva esitys. 

Näitä suomalaisia miestaiteilijoita/suurmiehiä kännäämässä on kyllä teatterien lavoilla nähty ihan tarpeeksi, eli kiva että tuli vaihteeksi muutama nainenkin sinne juhlimaan. Kaikki tekevät kyllä hienot roolityöt, ei sillä. Erityisesti Vihertörmän muhkea Gallen-Kallela jäi mieleen, ja Koskelan hiuspörrö. Niin ja Saarisen upea ääni!!

Duunariosastoa johtaa leppoisa Jansson (Mika Honkanen), joka on ottanut nuoren Eliaksen siipiensä suojaan. Tatu Siivonen on aina mainio musiikkipitoisissa esityksissä, kuten myös Santeri Helinheimo Mäntyläkin, nyt molemmat duunareina. Työmiesjoukkoa täydentää Marko Keskitalo. Mutta veljekset Elias ja Kustaa ovat ilman muuta ne päähenkilöt, heillä oli tosi upea duettokin. Jonka nimeä en tiedä, koska käsiohjelmassa ei ollut kappalelistausta lainkaan!

Näyttämöllä nähdään myös mahtipontinen ruhtinas Tenishev (Aimo Räsänen) ja hänen suomalaismyönteinen vaimonsa Maria Tenisheva (Petra Karjalainen). Mainio pariskunta, jotka piipahtavat aina tuomassa Venäjän ja tsaarin ei-niin-positiiviset terveiset. Lisäksi pienessä mutta tärkeissä sivurooleissa kiihkeänä Larissana on Petra Ahola ja Anne-Marie Alaspää katkerana Virginienä (Edelfeltin rakastajatar). Lisäksi loistava kymmenhenkinen ensemble jotka muuntautuvat moniin rooleihin. Erityisen kivaa oli katsoa lavalla ensemblen monenlaisia vartaloita, ei vain aina niitä solakoita! Joukkokohtaukset olivat kyllä mahtavia, ja hienosti ohjattuja. 

Upeat tanssilliset kohtaukset limittyvät esitykseen useissa kohtauksissa, saumattomasti ja sulavasti. Petri Kauppisen koreografiat ovat oleellinen osa visuaalista kokonaisuutta. Välillä mukana oli "lakanoita", sateenvarjoja tai taulunkehyksiä, välillä tanssijat muuntautuivat patsaiksi. Aina yhtä sulavaa ja harmonista. Ja tanssijoiden elävä Liekki-ryijy!

Lavastaja Hannu Lindholm (jonka hienon "50 vuotta lavastajana" juhlanäyttelyn avajaisia vietettiin ennen Momentum 1900 -ensi-iltaa teatterin yläaulassa) on taas kerran loihtinut kauniin lavastuksen. Näyttämön poikki kulkeva silta, Gallen-Kallelan freskot näyttämöä kehystäen, paviljongin sisustus ja moni pieni yksityiskohta. Välillä lavastuselementit ilmaantuvat kuin tyhjästä ja katoavat samalla tavalla.

Vähintäänkin yhtä oleellinen kuin lavastus on videosuunnittelu, josta vastaa Eero Auvinen (kuten valoistakin). Ne luovat Pariisin tähtitaivaan ja kuutamon, maisemat Eiffel-torneineen kaikkineen, nostavat esiin nostalgisia vanhoja valokuvia ja tsaarin palatsin loistoa. Henkeäsalpaavan komeaa! Projisoinnit ja videot sulautuvat yhteen lavastuksen kanssa saumattomasti. Kalle Nytorpin äänisuunnittelu täydentää massiivisen uljaan näyttämökokonaisuuden.

Marjaana Mutanen on hoitanut valtavan työurakan suunnitellessaan niin puvut kuin kampaukset ja maskitkin. Kokonaisuus on todella mittava. Ei voi kun ihmetellä sitä mielikuvituksen lentoa ja tarkkaa tutkimustyötä mitä näiden satojen vaatekertojen luomiseen on mennyt. Erityisesti Gallen-Kallelan viirulliset housut, Stjernschantzin keltainen koristeltu takki ja timpurien juhla-asut olivat kauniita. 

Musikaalissa tärkeässä osassa on tietenkin musiikki. Eeva Kontu jatkaa säveltäjänä samoilla linjoilla kuin aiemmissakin teoksissaan. Monipuolista musiikkia, kauniita hitaampia teoksia, aika paljon modernia rap/hiphop-tyylistä (ehkä aiempaa enemmän), joissa laulajat vetävät Heikki Salon lyriikoita konekivääritahtia. Taas kaipasin käsiohjelmaan biisilistaa! Musiikin ansiokas sovitus on kolmikon Kontu, Tony Sikström ja Paavo Malmberg käsialaa ja jousikvartettisovitukset Marko Hilpon. Lavalla, tai itseasiassa korkealla yläilmoilla parvella, musisoi jousikvartetin ja kapellimestarin lisäksi yksi muusikko operoiden elektroniikkaa, lyömäsoittimia ja koskettimia. Rytmiä ja vauhtia oli, ja tarttuvia kertosäkeitä. 

Kustaan voimaballadi Tässä seison ja janoan elämää oli komea, kuten myös Sammuta sinä minä sytytän. Ja jotenkin Valoon, valoon, valoon toi mieleeni Tytöt 1918 -musikaalin. Eliaksen ja Vernan duetto Sinut löysin, sinut tahdon tai ehkä Ollaan aina elossa oli myös kaunis. Ja tottakai Mikä muuttaa maailmaa. Biisien nimethän ovat ihan vain arvailua... koska käsiohjelmassa ei ole biisilistaa (tilaa olisi kyllä ollut).

Momentum 1900 vaatisi melkein toisen katselukerran, että saisin paremman otteen runsaudensarvesta mikä vyöryy näyttämöltä katsomoon. Komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa kyllä, mutta välillä tuntuu että aistit menevät tukkoon kun kaikkea on niin paljon. En pysty keskittymään kunnolla upeisiin projisointeihin, kun samaan aikaan lavalla tapahtuu paljon ja kaikkea. Sellainen jonkunmoinen ähkyhän tästä siis seuraa, mutta positiivisella tavalla. Aiheet ovat laajoja ja tärkeitä, ihmisiä on lavalla iso määrä, paljon kiinnostavia kohtaloita ja tapahtumia. Pieni katsoja tuntuu hetkittäin musertuvan tämän kaiken alle. Ymmärrän kyllä mittakaavan, ei 120-vuotisjuhlanäytelmä voi olla mikään Kellariteatterissa esitettävä kamaridraama. Sikäli Momentum 1900 täyttää tehtävänsä hyvin. Lisäksi se on oivallinen lisä kotimaisen musiikkidraaman alati kasvavaan varastoon. Sellainen mikä on vain koettava.

En tiedä oliko känniääliöiden jääkiekkojuhlat Havis Amandan ympärillä se kohtaus minkä halusin nähdä, mutta toisaalta se muistutti siitä miten kauneinkin taide voi päätyä rahvaan kiipeilytelineeksi. Vallgrenin muotoillessa patsastaan hän mietti että vielä sadan vuoden päästä ihmiset "tulevat vaalimaan hellyydellä tätä tyttöä". Niinpä. Jonain päivänä suomalaiset kerääntyvät isänmaallisiin juhliin patsaan ympärille. Ei silti ehkä ihan sitä mitä Vallgrenilla oli mielessä. Myös köydenveto tanskalaisten ja suomalaisten välillä hauskuutti. 

Yksi Momentum 1900:n viesteistä on se, että taide muuttaa maailmaa ja on suurempaa kuin politiikka. Tämä pitäisi muistaa kaikkina aikoina, myös vaikeina. Miten paljon venäjävastaisia viestejä suomalaiset aikoinaan paviljonkiinsa ja sen esittelemään taiteeseen ujuttivat. Ei voi kuin ihailla sitä kekseliäisyyttä. Ja miten paljon siitä kaikesta on saatu mukaan tähän esitykseen. Venäläiset koittavat kaikin mahdollisin tavoin sabotoida Suomen paviljongin valmistumista, mutta niin vain nerokkaat suomalaiset onnistuvat. Bravo siis Salo ja Peltola sekä kaikki muutkin. Yllättäen tämä on varsin ajankohtainen esitys maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi. Momentum 1900 tarjoili siis paljon hyvää ja kaunista, ja on aivan passeli teos juuri tähän aikaan ja tähän teatterin juhlavuoteen. Ainoana moitteena (ähkyn lisäksi) biisilistan puuttuminen käsiohjelmasta. Jonka taisin jo muutaman kerran mainitakin...

Teatterin sivuilla on muuten paljon taustatietoa niin esityksestä kuin päähenkilöistäkin, kannattaa tutustua. Hauskaa että niin erilaiset teokset Tampereen teatterin viime viikolla ensi-iltansa saanut Anastasia ja Momentum 1900 ovatkin niin niissä on paljon yhteistä: Venäjä-kytkökset ja Pariisi!

Ensi-illan avasi Tampereen pormestarin Anna-Kaisa Ikosen juhlapuhe, mistä huokui rakkaus kulttuuriin ja teatteriin, erinomaista!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Priscilla / Helsingin kaupunginteatteri 25.8.2022

Veikkaisinpa että tässä on syksyn bilemusikaalien ykkönen! Helsingin kaupunginteatterin Priscilla on täynnä silmäkarkkia ja myös korvat nauttivat svengaavasta musiikista. Viis siitä että juoni on aika höttöinen, koska jalka naputtaa tahtia ja suupielet kaartuvat virneeseen lukemattomia kertoja. Ja jos on katsomossa hauskaa, sitä näyttää olevan myös lavalla. 

Musikaalivelho Samuel Harjanne saa tarttua ihan mihin vaan teokseen niin yleisö on pähkinöinä. Ja ihan ansaitusti, musikaalihitti toisensa jälkeen syntyy näin osaavista näpeistä. Priscilla on tosin kyllä ollut hitti ympäri maailmaa, ja mainiota saada se vihdoin Suomeenkin. Olen nähnyt tämän Lontoossa n. 2010 ja Tukholmassa 2013, ja toki leffan lukemattomia kertoja. Alunperinhän elokuva ilmestyi 1994, voitti palkintoja ja nousi kulttisuosioon. Sen perusteella tehty musikaali (Stephan Elliottin & Allan Scottin käsialaa) aloitti maailmanvalloituksensa Australiasta 2006, ja on sittemmin nähty eripuolilla maailmaa ja palkittu useasti. 

Disclaimer: olen asunut Australiassa 4 vuotta ja juurikin kasarin loppupuolella, joten Priscillalla on siksikin erityinen paikka sydämessäni. HKT:n esityksessä on tarjolla paljon ihania pikkujuttuja Australian ystäville (vaikkapa se yksi karrelle palanut ja savuava puu, jossa istuu koala, ja kaikki tämä hautajaisvieraan päähineessä). Pitäkääpä silmät auki!

Tarinahan on tämä: kaksi drag-artistia ja yksi transnainen lähtevät Sydneystä vanhalla Priscillaksi kastetulla bussirämällä ajamaan halki maan, päämääränään Alice Springs. Sinne heidät esiintymään on buukannut yhden vaimo. Kullakin on omat syynsä karistaa kaupungin tomut jaloistaan hetkeksi, ja alunperin kolmikko ei todellakaan ole mitään sydänystäviä. Yhteensitova liima on Tick/Mitzi (Lauri Mikkola) joka kasaa porukan ja on kummankin jonkuntasoinen ystävä. Retkikunnan hieman kypsempää osastoa edustaa Bernadette (Clarissa Jäärni) ja nuorena kukkona tunkiolla Adam/Felicia (Niki Rautén). Matkan varrella kohdataan niin vastoinkäymisiä, kommelluksia, paljastuksia ja herkkiä hetkiä. Ja tottakai matkaan mahtuu paljon huumoria, ja ennen kaikkea hyvää musiikkia! 

2,5 tuntia on ihan passeli pituus esitykselle, koska kestosta huolimatta kaikki aistit hurmioituvat valoista, väreistä, glitteristä ja höyhenistä.

Esiintyjäkolmikko oli todella hyvin ja ajatuksella castattu (onko tämä edes mikään sana?). Mikkolaa olen vuosien varrella nähnyt monessa musikaalissa, ja hän on aina aivan hurjan hyvä. Mutta jotenkin hänen Tickinsä ei ihan sataprosenttisesti valloittanut minua tällä kertaa. Hieman ehkä rutiininomainen suoritus, vaikkakin Mikkolan rutiininomainen on silti ihan omissa sfääreissään suomalaisessa musikaaliskenessä. Minulle illan tähti oli kyllä Clarissa Jäärnin Bernadette! Elegantti sormenpäitään myöten, lakonista huumoria viljelevä - ja upeaääninen roolityö. Toivottavasti saamme nauttia Jäärnistä lavalla jatkossakin, jos kohta Bernadetten rooli oli kuin hänelle luotu. Mikä karisma! 

Liki yhtä säkenöivän vaikutuksen teki Niki Rautén ärsyttävänä, mutta loppua kohti hieman viisastuvana Adamina. Siinä missä Bernadette on elegantti ja todella cool (liki kaikissa tilanteissa) on Felicia verta nenästään kerjäävä, näsäviisas ja elohopeamaisen nopea käänteissään. Hän hankkiutuu ongelmiin, mutta onnistuu kasvamaan henkisesti bussimatkan aikana. Lisäksi Rautén on erinomainen tanssija. 

Vaikka hetkittäin sanailu on hieman kömpelöä (vai osaanko repliikit ja kaikki solvaukset vaan niin hyvin ulkoa?) niin silti nokkelat kielikuvat jaksoivat kyllä viihdyttää. Käännöksestä vastaavat Kari Arffman ja Sanna Niemeläinen.

Esityksen vahvuuksia on loistava musiikki. Yksi parhaita jukebox-musikaaleja on tämä kyllä. Ihania diskohittejä takavuosilta. Ehkä hieman erikoinen ratkaisu, mutta ymmärrän kyllä ajatuksen: osa biiseistä laulettiin suomeksi, osa englanniksi. Eli ne mitkä kuljettivat juonta ja missä lyriikat olivat oleellisia tarinan kannalta olivat suomeksi, ja muut sitten oli jätetty alkuperäiseen asuun. En tiedä kyllä miten tämä muilla toimii, itselleni ei ehkä niin hyvin. It's Raining Men rokkaa aina, mutta Boogien maailmaan (Boogie Wonderland), Sun sieluus (True Colours) tai Kuumaa (Hot Stuff) kuulostivat... no, hassuilta suomeksi. Mutta silti erinomaisen hyvää bilemusiikkia, loistavan livebändin esittämänä. Siis ihan Suomen ykkösmuusikoita soittamassa Anssi Nykäsestä Mongo Aaltoseen. Ja kapellimestarina hääri aina niin pirtsakka ja taitava Eeva Kontu, mahtavaa!

Ja se mikä tässä esityksessä on niiiiiiin hienoa on henkeäsalpaavan värikäs, kekseliäs ja tyrmäävän hieno puvustus. Josta isoin kiitos Tinja Salmi! Miten valtava työ on ollut myös ommella ja rakentaa kaikki kymmenet ellei jopa sadat kostyymit, mutta myös ideoida ne kaikki. HKT:n tuotanto on non-replika eli omanlaisensa, ja puvutkin ovat ihan uniikit, eikä kopsattu leffasta tai muista musikaalituotannoista. Puvuista ei puutu glitteriä, kimallusta ja hörhelöä, mutta esimerkiksi Bernadetten arkigarderoobi on viileän elegantti ja Tick pukeutuu myös hyvin arkisesti. Mutta kun dragqueenit lähtevät baanalle tai esiintyvät pääsee pukusuunnittelijan mielikuvitus villiin laukkaan. 

Kokonaan eri lukunsa on Australian takamaiden junttien maanläheinen look, kaivosmiesten haalariasustus, aavikon turistiryhmän Australia-aiheiset T-paidat tai Alice Springsin ysärijuppien olkatoppaukset ja aurinkolasit! Myös alun kohtaus Trumpetin hautajaisista on kuin goottibileet parhaimmillaan. Ja lopussa kun vedetään CeCe Penistonin alunperin laulama Finally (anteeksi, suomeksihan tämä oli toki Finaali) ja lavalla nähdään Australian eläinkuntaa emuista krokotiileihin, haihin, nokkasiileihin, kaulusliskoihin, koaliin (koaloihin?) ja kenguruihin, niin huh miten upeaa katsottavaa! 

Iso ansio menee koreografi Gunilla Olsson-Karlssonille, jonka laatimat muuvit ovat mestarillisia ja monesti tosi hauskojakin. En silti voinut olla miettimättä missä olivat talon omat Helsinki Dance Companyn tanssijat ensemblen rooleista, koska nyt näyttelijät (ja freelancerit) tekivät tanssiroolitkin. Ehkä HDC:n oma tuleva ensi-iltansa vie tanssijoiden ajan? Ei sillä että tanssikuviot olisivat olleet huonoja nytkään.

Peter Ahlqvistin lavastus nojautuu pitkälti aaltopeltiestetiikkaan, sitä on nimittäin runsaasti. Se junttileima mikä 90-luvulla Australian outbackissa vielä oli, on kyllä käsin kosketeltavaa. Ja toki itse Priscilla-bussi on näyttävä ilmestys, sekä päältä että varsinkin sisältä. Kultaa ja kimallusta on kyllä pukujen lisäksi lavallakin. William Iles ja Toni Haaranen ovat suunnitelleet kauniit valot ja hieman varhaisia videopelejä muistuttavat videot (siinä jää koala poikieen auton alle, ja Teletappi!). Varsinkin valoilla toteutettuna aavikon tähtitaivaat ja auringonnousu ovat upeat. Kai Poutanen vastaa äänisuunnittelusta, joka tuntui toimivan (paitsi jossain vaiheessa Lauri Mikkolan mikki mykistyi toviksi).

Pääkolmikon lisäksi lavalla (ja mitä erilaisimmissa paikoissa) nähdään toinenkin taitava kolmikko, nimittäin kolme Diivaa: Johanna Försti, Maria Lund ja Jennie Storbacka. Huikeat laulajat ja upeat esiintyjät vetävät sellaisen show'n että oksat pois. Ja mitkä asut ja peruukit heilläkin. Nämä kolme ovat kyllä paljon muutakin kuin taustalaulajia. Pitää muuten mainita erikseen Aino Hyttinen, jonka käsialaa on kokonaisvaltainen naamioinnin suunnittelu. Mielikuvituskaan ei ole rajana näissä! Montakohan kymmentä peruukkia esitykseen on valmistettu? Toinen toistaan hienompia.

Lavalla nähdään iso joukko väkeä ja joukkokohtaukset ovat kyllä näyttäviä ja liikunnallisia. Risto Kaskilahti on hyvä maanläheisenä mekaanikko-Bobina, jolla on kotona hieman arveluttava puoliso ja menneisyys legendaarisen Les Girls -ryhmän fanina. Ja Raili Rantala on aivan nappivalinta Cynthian pingisvaimon roolissa! Huikea! Ensi-illassa Benji-poikana nähtiin suloinen Iivari Luomala. 

Ensemble oli kyllä laulu- ja tanssitaitoista, mutta jotenkin silmäni hakeutuivat aina Martti Mannisen iloisesti hymyilevään tyyppiin, oli hän sitten blondi-Lars, maalaisjuntti vetämässä Oon maajussi iloinen, nuoren Bernadetten tanssijapoika Les Girls-muistelossa tai joku muu. Martti väläytteli myös aika uskomattomia tanssitaitojaan. Toki mukana ovat aina ihanat Paavo Kääriäinen ja Mikko Vihma. 

Se pitää vielä sanoa, että vaikka Suomessa musikaaliesiintyjätkin pitkälti ovat valkoihoisia, niin Priscillassa oli jo yritystä castata vähän muunkin näköisiä esiintyjiä. Ehkäpä pikkuhiljaa tilanne muuttuu täällä peräpohjolassakin ja esiintymislavat hieman "värillistyvät".

Mitä vielä jäi sanomatta? Kyllä tämä toimii, jos ei odota mitään syvällisempää juonta (no kuinka monessa musikaalissa on?). Onhan tässä suvaitsevaisuuden sanoma toki. Höttöinen kuin kermaleivos, mutta makeutta riittää. Onhan tämä näyttävä esitys monellakin tapaa, ja syksyn alkavaan harmauteen ja koronasta toipuvaan Suomeen juurikin passeli piristysruiske. Käsiohjelmakin kimaltaa kilpaa pukuloiston kanssa. Lippuja on myyty jo vinot pinot, mutta eiköhän sinne vielä mukaan mahdu. Tosin taitaa olla uusi ennätys myös lippuhinnoissa tämä, että kuvetta saa kaivaa melkoisen syvältä. Vaan pistävät ihmiset rahojaan hullumpaakin! Mikseipä sitten Priscillaan.

Lisämaininta seuralaiseltani, joka oli ensimmäistä kertaa HKT:n suurella näyttämöllä. Siellä on kuulemma Suomen mukavimmat penkit ja reiluimman kokoiset jalkatilat!

Esityskuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kinky Boots / Tampereen työväen teatteri 9.10.2021

Kinky boots. Mitäs sitä tästä nyt sanoisin. Täydellinen feel good -musikaali, joka piristää kyllä synkimmänkin päivän. Tämä tuotanto on siirretty liki sellaisenaan Helsingin kaupunginteatterista, missä se pyöri loppuunmyydyille katsomoille elokuusta 2018 alkaen toukokuulle 2019. Muistelen vieläkin HKT:n ensi-iltaa suurella lämmöllä; harvemmin näkee sellaista laumaa upeita drag queenejä yhdessä paikassa kuin siellä katsomossa. Katsojia olisi piisannut kyllä enemmänkin, mutta kaikkien iloksi se sai uusintatulemisen syksyllä 2020 Tampereen Työviksessä. Ohjaaja Samuel Harjanne tuntuu olevan kultasormi eli kaikki mihin hän tarttuu on kultaa. 

Esitys sai ensi-iltansa Työviksessä siis jo viime syksynä, mutta korona vei ne esitykset mihin minun piti mennä, ja sitten lopulta kaikki muutkin. Mutta onneksi nyt sitten pääsin! Hyvää kannatti tässäkin tapauksessa odottaa. Pienen brittiläisen teollisuuspaikkakunnan kenkätehdas vetelee viimeisiään, ja isänsä yllättävän poismenon jälkeen tämän poika Charlie (Petrus Kähkönen) joutuu ottamaan vetovastuun kenkätuotannosta, joskin vastentahtoisesti. Charlie pyristelee perinteiden ja muutoksen välissä. Kukaan ei tunnu enää ostavan hyvintehtyjä miesten kenkiä, joten jotain uutta tarttis keksiä. Mutta mitä? 

Vastaus tipahtaa kuin taivaasta Charlien törmättyä upeaan esiintyjäleidiin Lolaan (Lauri Mikkola). Lolan kaltaiset dragartistit tarvitsevat hieman järeämpiä kenkiä, mutta silti niiden pitäisi olla vietteleviä, korkeakorkoisia, punaisia ja ennenkaikkea seksikkäitä. Tuumasta toimeen, ja koko pulju valjastetaan tehtailemaan upeita saapikkaita. Milanon maailmankuuluille kenkämessuillekin käy tie, ja miten sitten kävikään. Matkalla voitetaan tukku ennakkoluuloja, solmitaan odottamattomia ystävyyksiä, ja joillekin parisuhteille joudutaan jättämään hyvästit. 

Kinky Boots on musikaali vastoinkäymisten ja ennakkoluulojen voittamisesta sekä isien asettamista odotuksista pojilleen. Ystävyys, yhteistyö, yhteen hiileen puhaltaminen - kaikki tämä tehtynä suurella sydämellä. Lola on raikas tuulahdus ummehtuneessa tehtaassa ja tuo tullessaan kerrassaan sädehtivät Enkelit! Mikään ei ole enää entisellään, eikä tarvitse ollakaan.

Vaikka Charlie ja Lola ovat ne päähenkilöt, niin kyllä siellä tehdään tukku hienoja pienempiä rooleja. Muhevaäänisen Hiski Grönstrandin vastarannan kiiski Don on huikeasti tyypitelty äijä, pinnallisen oloinen Nicola (aina ihastuttava Eriikka Väliahde) ei tunnu ymmärtävän Charlien mielenliikkeitä enää lainkaan. Sen sijaan Lauren (huikeaääninen Pihla Pohjolainen) kyllä ymmärtää - ja onneksi Charliekin ymmärtää yskän lopuksi. Lolan enkelit ovat notkeita, näyttäviä ja viiltävän tyylikkäitä!

Lauri Mikkolan karismaa ja ääntä en väsy koskaan kehumaan, ihan omassa luokassaan. Tämän Lola on tyrmäävin ilmestys missään ja koskaan. Mikä ääniala! Ja kyllä Petrus Kähkönen on mies paikallaan vetäessään Sielukas mies -biisin. Menee ja sattuu suoraan sydämeen.

Eeva Kontu johti hienosti svengaavaa livebändiä ja Gunilla Olsson-Karlssonin koreografiat houkuttelivat katsomonkin joraamaan. Varsinkin Lolan ja enkeleiden tanssikuviot ovat huumaavan hienoja. Peter Ahlqvistin pieteetillä laadittu lavastus ja pisteenä i:n päällä Tuomas Lampisen kertakaikkisen upea puvustus (varsinkin Lolan ja enkelien vaatteet vievät kielen mennessään). William Ilesin valot ja Kai Poutasen äänet kruunaavat kokonaisvaltaisen ja maailmanluokan esityksen. Tässä ei todellakaan tartte häpeillä esimerkiksi lontoolaisten esitysten rinnalla, niin ammattitaitoista meno on. 

Esitykset onneksi jatkuvat vielä keväällä 2022 (ainakin 19.2. asti) ja hyvä niin koska katsomot ovat ilta illan jälkeen täydet myös Tampereella. Kannattaa varmaan napata liput pian, koska ne tuntuvat katoavan nopeasti Lolan fanien taskuihin! Kiitos Kinky Boots a'la TTT!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari, loppukiitosvideo oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Once / Lilla Teatern, HKT 28.10.2020

Ensimmäiseksi pitää todeta, että lyhyessä ajassa Jakob Höglund on noussut raketinomaisesti yhdeksi Suomen parhaista ohjaajista, ainakin minun mittapuullani. Ensin oli minimalistisen ihana Sommarboken Lillanissa, sitten tuli tajunnan räjäyttävä Kalevala Åbo Svenskanissa (joka olisi pitänyt nähdä useammin kuin kahdesti) ja sitten tänä syksynä huikea Cabaret Turun kaupunginteatterissa. Ja nyt sitten tämä musikaali Once Lilla Teaternissa. Myös napakymppi. Ihanaa seurata mihin suuntaan Lillanissa vuosi sitten aloittanut taiteellinen johtaja Höglund teatteria vie. Ja millaisia ohjaustöitä häneltä jatkossa nähdään. Minä ainakin aion katsoa ne kaikki.

Once oli suuri musikaalihitti Broadwayllä ja Lontoossa. Nyt sitten saatiin pohjoismainen ensi-ilta Suomessa. Itse olen nähnyt vain 2007 ilmestyneen elokuvaversion, eikä se kovin tuoreessa muistissa siis ole. Seuralainen näki tämän hieman erilaisjuonisen musikaaliversion Lontoossa joskus 2011-12 paikkeilla ja tykkäsi kovin siitä (ja toki tästäkin). Dubliniin sijoittuva Once on irlantilaisen Glen Hansardin ja tsekkiläisen Markéta Irglován säveltämä ja sanoittama, jonkun verran omaelämäkerrallinen musikaali. Näytelmäksi sen kirjoitti Enda Walsh, John Carneyn kirjoittaman elokuvan pohjalta. Tekstin on ruotsintanut Annina Enckell ja laululyriikat Tobias Zilliacus.

Näytelmässä seurataan sattumalta tapaavien katusoittaja-imuroinkorjaajapojan (Tuukka Leppänen) ja maahanmuuttajataustaisen tytön (Emma Klingenberg) monimuotoisen suhteen etenemistä. Poika on hieman hukassa elämänsä kanssa, tyttöystävä on muuttanut Amerikkaan ja heidän suhteensa on käsittelemättä. Tyttökään ei ole kokonaan vapaa, puoliso on muuttanut takaisin Tsekkeihin ja kotona asuu pieni tytär, äidin ja tsekkiläisyhteisön kanssa. Silti veto toiseen on voimakasta ja vaikka musikaalin loppu jääkin avoimeksi, niin lämmin optimismi kaikesta jää. Ehkä se vielä saavatkin toisensa, ehkä eivät. Tosielämässä pari päätyi suhteeseen elokuvan tekemisen jälkeen, jos kohta erotakseen myöhemmin. Musiikki on se liima mikä tyttöä ja poikaa vetää puoleensa ja kietoo kaiken ympärille. Musikaaliekspertit Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä ovat olleet mukana musiikillisina neuvonantajina.

Tuukka Leppänen opetteli sekä kitaransoittoa että ruotsia roolia varten, ja hyvin kummatkin sujuvat. Hän on jo vuosia kunnostautunut erinomaisen karismaattisena (musikaali)näyttelijänä ja semmoinen lavalla nähdään tälläkin kertaa. Emma Klingenberg on minulle vieraampi esiintyjä (Svenskanin The Play That Goes Wrongissa olen hänet kyllä nähnyt), mutta ihanan raikas ja kaunisääninen esiintyjä. Hänen topakka ja aikaansaava tyttö on hyvä vastakohta Leppäsen hieman nysvääjämäiselle pojalle.

Höglund koreografiataitajana osaa yhdistää kehon liikkeen ja liikunnallisuuden hienosti kokonaisuuteen. Tämä näkyi upeasti myös ÅST:n Kalevalassa. Kaiken keskiössä ovat instrumenttiensä kanssa sulavasti ja soljuvasti liikkuvat esiintyjät. Kaksitoistahenkinen porukka muodostaa osan lavastuksesta (miten kekseliäs pölynimurikorjaamo tai musiikkikauppa!) ja melkein kaikki ovat mukana lavalla koko esityksen ajan. Näyttelijät ovat rennon pakottomia ja vilpittömän hyväntuulisia soittaessaan ja laulaessaan irkkumusiikkia tsekkimaustein. Kevyesti rullaavat melodiat ja välillä haikean kaihoisat, välillä rytmikkään liki rokkaavat rallit - kahteen ja puoleen tuntiin mahtuu monenlaista musiikkia. Pätkä speed metalliakin! 

Vaikka tarinassa ei tapahdu kauheasti mitään, sellaista epämääräistä haahuamista ja ollakko vai eikö olla -vatulointia vaan, niin esitys jaksaa silti sykähdyttää. Nimenomaan sen musiikin taitavassa punonnassa osaksi esitystä. Koreografin kädenjälki on niin tiiviisti mukana kaikessa mitä lavalla tehdään.

Lisäksi tykkäsin kovasti siitä miten pienet sivuhahmot saavat oman tilansa ja kertomuksensa kuuluville. Näistä parhaimpina olivat hykerryttävä pankinjohtaja (Alexander Wendelin), suuremmista urakuvioista haaveileva Andrej (Santeri Helinheimo Mäntylä) ja maaninen rumpali Svec (Kalle Ruusukallio). Myös Robert Kockin esittämä musiikkikaupan pitäjä Billy on kaikessa mörkkiydessäänkin sympaattinen ja rakastettava hahmo. Pakko mainita vielä lempeän surumielinen imurinkorjaajaisä (Joachim Wigelius).

Instrumenttivalikoima on hulppea ja niitä myös vaihdetaan lennossa. Ja miten hienosti esiintyjät liikkuvat soittimiensa kanssa! Todellisia multi-instrumentalisteja, ja myös hyviä laulajia on tämä joukkio. Antero Mansikan äänisuunnittelu on hyvin orgaanista; meren ääniä voidaan tuottaa lavalla joko vaneriseiniä käsillä lääppimällä, tai haitarin palkeita liikutellen. Ja sadetta saadaan tietysti aikaan aika näppärästi myös. Kaikki toimii. Myös Ville Aaltosen väriä vaihtaviin loisteputkiin pohjautuva valaistus on hieno.

Sven Haraldsson on selkeästi mieltynyt vaneriin lavastusmateriaalina. Sommarbokenissa oli vanerilaatikoita, alkusyksyn Män kan inte våldtas -näytelmässä pelkät vaneriseinämät, kuten nytkin. Eihän sitä kummoisia tarvitakaan, jos pääosassa ovat muut asiat. Kuten tässä musiikki, soittimet ja soittajat. Vaaleilla vaneriseinillä on koukkuja soittimille. Myös Haraldssonin puvut ovat maanläheisiä; farkkua ja flanellia, t-paitaa, verkkarihousua ja sellaista perusvaatetta. Ei mitään silmiinpistävää, ei mitään räikeää, vaan juuri sopivan kulunutta ja arkista. Rentoa.

Esitys alkaa kuin varkain, jo varttia vaille, kun yksi toisensa jälkeen vaeltaa lavalle, poimii soittimen ja liittyy mukaan soittoon ja lauluun! Siitä saumattomasti sitten tapahtumat käynnistyvätkin. 

Näin korona-aikaan kiinnitin huomiota siihen miten paljon musikaalissa halaillaan! Onneksi osa tästä kosketuksesta ja lämmöstä välittyy kyllä katsomoonkin. Kaiken kaikkiaan Once oli valloittava, lämminhenkinen ja sympaattinen esitys. Jättestort tack Jakob och hela arbetsgruppen!

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hamlet - rock-musikaali / Tampereen työväen teatteri 3.9.2020

Yhden asian voin taata: tämmöistä Hamletia ei ole ennen tehty!

Vaikka niitä versioita on tullut nähtyä lukuisia erilaisia, niin Hamlet rock-musikaalina on kyllä ihan uusi aluevaltaus. Aivan mahtavaa että Tampereen työväen teatteri ja tuoreehko johtajansa Otso Kautto on valmis tämmöiseen uuteen ja raikkaaseen näkökulmaan. Toivotaan todellakin että riskinotto kannattaa ja yleisö löytää tiensä teatteriin näinä vaikeina aikoina. Ehkei tämä Työviksen Hamlet kolahda kaikille, mutta kannattaisi silti ennakkoluulottomasti lähteä katsomaan. Klassikkoteksti kestää kyllä vaikka minkälaisia tulkintoja ja muunnelmia.

Ensimmäisenä lavalta vyöryy päälle uskomaton visuaalinen ilotulitus mitä Kimmo Viskari on tiimeineen loihtinut. Valtava mehiläiskennomainen pääkallorakennelma keskellä suurta, tyhjää lavaa. Lopuksi kallo hajoaa, kuin pikkuhiljaa pirstoutuva Hamletin mieli. Punasävyiset vaatteet ovat kiehtova yhdistelmä itämaista samurailookia ja 1600-luvun brittimuotia myllynkivikauluksineen. Tilkkutäkkimäisyyttä, juhlavuutta, näyttävyyttä. Pisteenä iin päällä vielä koreat kengät. Ja mikä vaate voi näin äänekkäästi julistaa asiaansa ja Shakespearen nimeä! Muuten lavastus on pelkistettyä, vaneripinnoitettu lattia ja muutamia irtoelementtejä. Harvinaisesti pyöröä ei käytetä lainkaan, mutta lavan nousevia ja laskevia elementtejä sitäkin enemmän, erityisesti toisessa näytöksessä. Emmi Puukka vastaa upeista kampauksista ja maskeista, taas voimakkaasti japanilaishenkeä näissä. Mutta esimerkiksi Gertruden kampaukset tuovat mieleen Elisabet I - hiusten punaista väriä myöten. Miten taidokkaasti toteutettu. Silmäniskuja erilaisiin kulttuureihin ja aikakausiin on tarjolla jos osaa katsoa.

Eero Auvisen säkenöivä valosuunnittelu hyödyntää hienosti pääkallokennostoa. Spottivaloja on aseteltu kuusikulmaisten elementtien väleihin ja koko rakennelma vilkkuu ja välkkyy kuin jalokivi. Lavalla siis todellakin silmä lepää. Äänisuunnittelusta vastaava Kalle Nytorp on myös onnistunut tehtävässään. Niin puhe kuin laulukin kuuluu todella selkeinä, äänenvolyymit musiikissa ovat maltilliset (mutta silti riittävän rokkaavat) ja kaikki oivaltavat ääniefektit todella upeita. Kitaristikaksikko vääntää myös hienoja lisäefektejä äänimaisemaan.

Näyttelijävalinnat ovat osuneet hienosti maaliinsa. Saska Pulkkinen on nuori, jäntevä ja erittäin liikunnallinen Hamlet. Akrobaattisiin temppuihin yltävä mies osaa myös laulaa viimeisen päälle. Tämä Hamlet ei ole hullu, vaan pohdiskeleva ja kykenevä muuttamaan käytöstään ja mielialojaan silmänräpäyksessä. Isän haamulta saatu tehtävä kostaa tämän kuolema on tärkeänä mielessä. Pulkkinen on kyllä erinomaisen hyvä.

Monessa Hamlet-versiossa naiset jäävät hieman etäisiksi. Hamletin nuori lemmitty Ofelia (Inke Koskinen) on alussa epävarma kikatteleva teinityttö, mutta myöhemmin löytää vakavammankin puolen itsestään. Tämä Ofelia ei paljoa isäänsä tai veljeään kuuntele vaan pitää oman päänsä. Koskisella on kaunis lauluääni ja valovoimainen läsnäolo lavalla - hieno opinnäytetyö Nätylle tämä. Petra Karjalainen on aina erinomaisen hieno musikaaliesiintyjä, ja tämän Gertrude on kyllä hyvä roolityö. Aluksi tuoreen aviomiehensä puheita toisteleva, epävakaa häilyvä höpöttäjä muuttuu kyllä draaman edetessä. Äidin ja pojan suhde on myös mielenkiintoinen; hyvin läheinen mutta myös ailahteleva.

Työviksen luottomusikaalimies eli Jari Ahola jää tällä kertaa hieman vaisuksi Claudiuksen roolissa, vaikka muheva rockääni onkin tallella. Tämän Claudius koittaa kyllä olla äijä mutta sortuu omaan näppäryyteensä. Sen sijaan Polonius (Pentti Helin) on mies paikallaan! Kerrassaan hurmaavan roolin tekevä Helin teputtaa ja räppää, riimittelee ja liehakoi. Ihmeen elastisesti iso mies liikkuu ja varastaa kyllä kaikki kohtaukset missä esiintyy. Polonius on monesti jotenkin ressukka tai liian lipevä tai muuten vaan väritön, mutta ei tässä esityksessä. Ihana!

Jussi-Pekka Parviaisen Laertes on kuumakalle mutta symppis. Suvi-Sini Peltola vetää Hamletin uskollisimman ystävän Horation roolin pelkistetyllä taidolla. Petollinen kaverikaksikko Rosencrantz (Petrus Kähkönen) ja Guildenstern (Karoliina Vanne) taitavat ainakin nöyristelyn ja joka paikkaan kumartelun suvereenisti. Ja heidän äänensä soivat kauniisti yhteen. Ja sitten on vielä aina taitava Auvo Vihro! Tämän haamu on oudon läsnäoleva piipahtaessaan näyttämöllä - ja nyt huomaa mistä Hamlet on perinyt notkeutensa!

Sokerina pohjalla hyvin valitussa näyttelijäporukassa on huikea Gravediggers-porukka, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen ja Mika Honkanen etunenässään. Koko haudankaivajakohtaus oli riemastuttavan karnevalistinen ja sai jalan naputtamaan tahtia. Värikästä ja hauskaa, ja tämä on kuitenkin Hamlet mistä puhutaan! Muutenkin ne kaksi yleensä hieman piinaavaa ja liian pitkää kohtausta (eli tämä ja toisena näytelmäseurueen esitys) on vedetty lyhyesti, ytimekkäästi ja suorastaan nerokkaasti.

Tämä Hamlet on kyllä mielestäni iso sulka ohjaaja Otso Kauton hattuun. Riskejä ottava ja aika kuluneeseen näytelmään paljon uutta puhaltava teos on vaikuttava kombinaatio monenlaista. Minusta riskinotto kannattaa kyllä, erityisesti klassikoiden kohdalla. Se että "uskaltaa" jättää ikonisen ollako vai eikö olla -kohtauksen pois kokonaan on hieno veto.

Tykkäsin tosi monista ratkaisuista, esimerkiksi siitä miten kuolleet jäävät notkumaan lavalle elävien joukkoon, miten hienosti R & G kuolinkohtaus oli tehty, miten bändi on lavalla läsnä ja mukana esityksessä, ja miten moni näyttelijä soittelee omia instumenttejään siellä mukana tosta noin vaan. Haudankaivajakohtauksessa ollut nukketeatteriosuus luurangon kanssa vei sydämeni. Ylipäätään koko hautausmaakohtaus oli herkkua kaikille aisteille.

Tämä Hamlet on siis nimenomaan ROCK-musikaali. Kitaravirtuoosit Jarmo Saari ja Varre Vartiainen ovat yhdessä musikaalinero Eeva Kontun kanssa loihtineet musiikin ja soittavat myös lavalla, tiukasti mukana esityksessä. Vaikka välillä vilahdetaan progeen, lattariin ja hempeämpiin säveliin niin kyllä se rockpoljento on kaiken a ja o. Hyvä niin. Höttömusiikkia sisältäviä musikaaleja (katson sinuun Disney) kyllä piisaa, joten on kiva saada tämmöistäkin energiaa lavalle. Isoa bändiä lavalla luotsaa koskettimiensa takaa Joonas Mikkilä tai Ville Myllykoski.

Ja sitten taas mietin että onko tämä musiikillisesti väliinputoaja: yli kuusikymppiset kuuntelevat enimmäkseen iskelmää tai muuta, ja alle kolmikymppiset taas hiphop-suuntaisia juttuja. Toivon olevani väärässä ja että ihmiset ymmärtäisivät myös kunnon kitaravoittoisen musiikin päälle.

Shakespearen sanoista on syntynyt hyvät lyriikat biiseihin (Baranin ja Kontun lisäyksillä).

Vai mitä sanotte tästä ensimmäisen näytöksen päättävästä biisistä:

Tähän aikaan yöstä
käyvät noidat töihinsä,
haudat haukottelevat ja
helvetti hönkii huurujaan.

Tero Saarinen on koreografi joka ei varmaan tarvitse esittelyjä, ja hän vastaa Hamletin liikeidentiteetistä Satu Halttusen kanssa. Odotin kovasti mitä lavalla nähdään. Ensimmäinen huomio kiinnittyi näyttelijöiden käsiin ja niiden lintumaisiin eleisiin. Värisevät, väpättävät ja lepattavat kädet. Monessa kohtaa muu liikkuminen oli hidastettua, viittä vaille pysähtyvää, vastakohtana kolibrikäsille. Itse Hamletin tapa liikkua on kissapetomainen, hypähtelevä ja akrobatiaa lähentelevä. Mies kiipeilee toisten päälle (tämän ja Poloniuksen pariakrobatianumero on ihan huippu) ja viipyy niskaseisonnassa niin kauan että pelkään jo Pulkkisen niskanikamien puolesta. Samalla toki "puhuen" jaloillaan. Hamletin ja Laerteksen kaksintaistelu oli hidastettua tanssia. Kyllä koko teoksesta huomasi että siihen liikkeeseen ja keholliseen ilmaisuun oli kiinnitetty huomiota ihan eri tavalla. Liikekin omalla osallaan vei ajatukset Japaniin.

Jos nyt jotain kritisoitavaa löytyy niin se on kieli. Michael Baranin suomennos ja sovitus on hyvin suoraviivaista puhekieltä, josta riimitys ja runomitta on hävinnyt lähes kokonaan. Eli se yksi elementti mikä tekee minulle Shakepearesta niin hienoa on poissa. Tämä on varmaan nykykatsojalle helpompaa kun ei tarvitse pelätä ettei sitä muinaista kieltä ymmärrä. Sen lisäksi että kieli on modernia niin kaikki on myös jotenkin simppelöity. Eli vedetty juonen mutkat suoriksi ja selitetty auki. Ei minua haittaa että Fortinbras-kuviot on siivottu juonesta kokonaan pois (niinkuin moni muukin sivuhenkilö) mutta välillä tulee fiilis selkokielisestä esityksestä. Kyllä kai katsojat ovat kykeneviä ymmärtämään näytelmän kulkua ilman että kaikkea väännetään rautalangasta. Tai ehkä Shakespeare on kielellisesti niin iso peikko että se karkottaa potentiaalisen tulijan?

Oli muuten muistini mukaan ensimmäinen Hamlet, jossa annetaan selkeästi ymmärtää Hamletin ja Ofelian lihallisesta suhteen johtaneen myös ei-toivottuihin seurauksiin. Kiinnostava tulkinta joka lisäselittää Ofelian onnetonta kohtaloa - ja myös sitä miksi Hamlet haluaisi tämän menevän luostariin. Mielenkiintoinen ratkaisu.

Summa summarum: menkää katsomaan tämä hieman erilainen Hamlet. Ei jätä kylmäksi.

Ensimmäisessä ensi-illassa torstaina esitys kesti 3 h 15 min, sisältäen toki puolen tunnin väliajan. Yleisö istui väljästi ja henkilökunta huolehti erinomaisen hyvin saliin menot ja poistumiset.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.