Röda rummet / Lilla Teatern, HKT 25.11.2023

Kaj Korkea-ahon muutaman vuoden takainen romaani Punainen huone odottaa lukemistaan hyllyssäni. Mutta nyt sitten tuli nähtyä dramatisointi ennen kirjan lukua, käyhän se näinkin päin. Röda rummet päättää ohjaaja Milja Sarkolan trilogian maukkaasti. Bolla sai ensi-iltansa 2021, Minä valitsin sinut 2022 ja nyt sitten tämä. Yhteinen nimittäjä kaikille on HLBTQ+-yhteisön kuvaaminen kotimaisten tuoreiden romaanien kautta, tai siis niistä tehtyjen dramatisointien. Vallan onnistuneita esityksiä kaikki, eli hatunnosto kaikille asianosaisille.

Tapahtumat alkavat kun nuori Kaj Erik (Mikko Kauppila) laittaa puoliksi vitsillä orkesterikaverinsa yllyttämänä asunnonetsintäilmoituksen lehteen. Takana on väkivaltainen parisuhde HIV-positiivisen miehen kanssa ja asumisjakso Berliinissä. Vastineeksi asunnosta hän lupaa kirjoittaa kirjan. Vanhempi varakas herra Aimo Kangas (Riko Eklundh) vastaa ilmoitukseen ja tarjoaa asuntoa Ullanlinnasta. Miehet tapaavat, keskustelevat, tutustuvat. Päästään sopimukseen ja alkaa muistelmien läpikäyminen. Aimo haluaa kirjoituttaa Strindbergin romaanin Röda rummet, mutta Helsingistä. Pikkuhiljaa varakkaan suomenruotsalaisen herran salaisuudet paljastuvat, jolloin kirjailijanuorukainen alkaa perääntyä diilistä, vaikka asuntohan on ihana. Epävakaa jääkiekkoilija Emmanuel (Alexander Wendelin) toimii vanhemman miehen assistenttina, autokuskina sekä hoitelee S/M tarpeetkin. 

Röda rummet on intensiivinen näytelmä, monellakin tapaa. Näyttelijät, erityisesti Kauppila ja Eklundh, ovat huikean hyviä ja uskottavia. Miesten keskinäinen kemia on hienoa katsottavaa. Eklundh hurmasi minut viimeksi ÅST:n Draculan nimiroolissa, ja jotain samaa hienostuneisuutta ja pinnan alla kuplivaa vaarallisuutta tässäkin roolissa on. Kauppila teki suuren vaikutuksen jo opiskeluaikoinaan ja jatkaa tässä taas tarkkanäköistä ja vahvasti läsnäolevaa tyyliään. Kahden eri-ikäisen ja eri tavoilla karismaattisten miesten kohtaaminen lavalla on nautinto meille katsomossa istuville.

Musiikki ja kirjallisuus ovat myös vahvasti läsnä, ja yleensäkin kulttuuri ja sivistys. Sormenpäitään myöten hienostuneen Aimon taustalla kummittelee pitkäaikainen (ja katasrofiksi muuttunut) suhde Uskon kanssa ja Helsingin nahkahomopiirit. Ja sitten on Neitsytpolun asunnon merkitys punaisine huoneineen tässä kaikessa. 

Röda rummet on näytelmä valtapeleistä, alistamisesta, ja vallasta ylipäätään. Kontrollista ja siitä luopumisesta. Näytelmä syntisestä ja salatusta Helsingistä, jonka pimeillä kaduilla ja kujilla on aina tapahtunut enemmän kuin valtaväestö on tiennyt. Paljon puhetta, keskustelua taiteesta ja homoseksuaalisuuden historiasta. Aimo muistelee elämäänsä, halauksen merkitystä ja alistumisen teema alkaa jo lapsuudesta. Paalinaruilla sitomisesta se alkoi, löytöretki omaan seksuaalisuuteen. Seksi, varsinkaan S/M seksi, ei ole mitään ihmeellistä tai tirkisteltävää. Aimolle se on ollut luonnollista ja normaalia, eikä siitä tässä näytelmässäkään tehdä mitään elämää suurempaa numeroa. Lähinnä asia nousee esiin puheissa, ja yhdessä kohtauksessa. Joka kieltämättä voi olla rankka joillekin katsojille.

Helsinki valoineen ja varjoineen herää eloon myös ohikulkijoiden, naapurien ja kiinteistönvälittäjien hahmoissa. Erityisesti Joachim Wigeliuksen viilipyttymäinen hienostoravintolan tarjoilija ja Aino Sepon eläinkuoseihin pukeutunut kiinteistövälittäjä ovat mainioita tyyppejä. 

Alkuperäistekstin on dramatisoinut Tuomas Timonen Sarkolan käännöksestä. Kieli on aika autenttisen suomenruotsalaista, eli väliin on ripoteltu sopivasti suomeakin. Milja Sarkolan ohjaus on tarkkanäköistä ja tilaa-antavaa, kuten aina. K. Rasila on lavastanut mustavalkoisen, metallisilla verkko-ovilla ja loisteputkilla pelaavan maailman, aika kalsean ja kolkon. Siihen sopii Pekka Pitkäsen kylmät loisteputkivalot ja videosuunnittelu. Valoilla luodaan hienosti tunnelmaa ja Aleksi Sauran klassiseen musiikkin nojaava äänimaisema täydentää tätä. Tunnelma on hetkittäin ahdistavakin.

Samu-Jussi Koski vastaa pukusuunnittelusta ja se tarjoaakin hienoja visuaalisia elämyksiä. Erityisesti Kaj Erikin muusikkoystävä Lotta (Minna Gråhn) pukeutuu upeisiin trendiluomuksiin, mutta eivät ne muutkaan kirppislöytöihin ole vaatetettu. Kaj Erikillä on monenlaista asua ja kuosia, ja aina tyylikästä.

Ehdottomasti tämän halusin nähdä syksyn näytelmäkattauksesta. Röda rummet tarjoilee kauniin ja vahvan esityskokemuksen sekä ajattelemisen aihetta. Monella tasolla upea näytelmä, ja pituuskaan ei haittaa koska esitys tempaisee sisäänsä niin tiiviisti.

Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kris och katastrof i Mumindalen / Lilla teatern 19.11.2022

No nyt! Odotukset olivat korkealla, siitä huolimatta että eikö nää muumit ole jo vähän niinkun nähty, näyttämölläkin. Vaan eipä ole, juuri tämmöisiä (sarjakuva)muumeja, ja muita Muumilaakson asukkaita. Voisin jopa sanoa että Kris och katastrof i Mumindalen on ihan parasta mitä teatterissa voi tällä hetkellä katsoa. Esitys täynnä pieniä ihania yksityiskohtia, upeaa nukettamista, taitavia esiintyjiä ja mieletöntä menoa. Sopii niin lapsille (ei ihan kauhean nuorille ehkä) kuin aikuisillekin ja tarjoaa sellaisen kokonaisvaltaisen hyvänolontunteen mikä tulee kun on kokenut jotain todella spesiaalia.

Ja hei, koska Jakob Höglund ohjaa, niin se jo pelkästään on laadun tae!

Kuten Tove (ja Lars) Janssonin sarjakuvahahmoille sopiikin, kaikki on mustavalkoista. Esiintyjien asut ja nuketetut hahmot. Sven Haraldssonin lavastus ja puvustus noudattaa samaa tyyliä. Ei voi sanoa että olisi väritöntä tai tylsää, koska yllättäen kuoseja ja tekstuureita on paljon mustavalkoisenakin. Toimii erinomaisesti. Ville Aaltosen valosuunnittelu komppaa tätä pelkistettyä linjaa.

Muumisarjakuvat todellakin heräävät henkiin, ja se on tämän esityksen juttu. Heini Maarasen upeasti toteuttamat persoonalliset nuket ovat kekseliäitä ja välillä hyvin viitteellisiä, kuten vain Heini osaa. Välillä nukke on irrallinen ja välillä integroitu osaksi näyttelijää/nukettajaa. Ja "nukke" on toki hyvin viitteellinen käsite, koska mikä tahansa tavara tai asia voi herätä eloon ja muuttua osaksi esitystä kun vaan tahtoo. 

En kyllä käsitä miten nämä ihmiset ovat niin lahjakkaita! Näyttelijät loihtivat kymmenet hahmot eloon, ja Lillanin hieno ensemble (Lumi Aunio, Ulriikka Heikinheimo, Robert Kock, Pia Runnakko, Ursula Salo, Alexander Wendelin ja Joachim Wigelius) saa vahvistusta ammattinukettajista (Riina Tikkanen, Elena Rekola ja Reetta Moilanen). Nukettaminen on oma taiteenlajinsa, mutta käsittämättömän hienosti vedetään mukaan mimiikkaa, ja vaikka mitä näyttelemistapoja. Ja mahtavaa miten erilaisia nukketeatteritekniikoita esitykseen on saatu: paperinukkeja, käsinukkeja, sorminukkeja, esineteatteria, mittakaavojen muuntelua ja vaikka mitä.

Onhan tässä juontakin, mutta se tuppaa jotenkin unohtumaan kun jää katsomaan taitavia esiintyjiä. Lillanin sivuilla lukee: Rakastetut Muumihahmot pohtivat olemista, identiteettiä ja maailmantilaa muumifilosofian mukaisesti – pitäisikö panostaa velvollisuuksiin, hedonismiin, yrittäjyyteen, kuuluisuuteen vai psykoanalyysiin? Vai kotiapulaiseen? Niin no, saamme kaikkea tätä ja paljon muuta. 2,5 tuntia on toki aika pitkä aika esityksessä, kun ei ole sellaista isoa draaman kaarta ja selkeää rakennetta, mutta ei haittaa menoa lainkaan. Välillä painetaan hulluna duunia ja välillä liihotellaan cocktailkutsuilla, sellaistahan se elämä on, nyt näemmä myös Muumilaaksossa. 

Monenlaisia kriisejä ja pienimuotoisia katastrofejakin koetaan, välillä pitää hakea apua psykedeeliseltä psykiatrilta ja ehkäpä Muumipeikon kultainen häntä saattaisi auttaa maineen tiellä. Olen kyllä itse lukenut muumikirjoja ja katsonut vähän tv-sarjaakin, mutta sarjakuvat ovat jääneet vieraammaksi. Niissä, kuten tässä esityksessäkin, on mukana elementtejä mitkä eivät ihan pienimmille lapsille ehkä sovi, eikä kyllä katsomossa sellaisia juuri olekaan, lapsia siis. 

Jaksan kyllä edelleen äimistellä lahjakasta esiintyjäjoukkoa. Yksi heistä eli Robert Kock on säveltänyt myös musiikin (Markus Fageruddin jelppaamana), ja sitä kaikki antaumuksella toteuttavat. Multilahjakas ensemble tarttuu kuka mihinkin soittimeen ja aika paljon ääniä ja säestystä loihditaan ilman soittimiakin. Annina Enckellin sanoitukset rytmittävät monesti jazzahtavia biisejä hyvin, välillä on ihan onomatopoeettista pöpinää, välillä ihan jotain tolkullistakin. Antero Mansikan tarkka äänisuunnittelu on musiikin ja näyttelijöiden tuottamien äänien tukena. Ääniefektit ovat kyllä huiput. Enckell on myös dramatisoinut tekstin Janssonien sarjakuvista.

On kyllä aivan mahtavaa että nukketeatteri on päässyt mukaan valtavirtateatteriin. Yksi kiitos siitä Jakob Höglundille, joka on toteuttanut paljon esityksiä nukketeatteria hyödyntäen. Lisää tämmöistä! Se intohimo ja innostus mitä lavalla näkyy välittyy hienosti katsomoonkin. Nukkeja nähdään lavalla toistasataa, osa kaksiuloitteisia ja osa hyvinkin arkisista aineksista koottu. 

Mulle sattui vieruskaveriksi brittiläinen sarjakuvatutkija Paul Gravett, joka oli ollut iltapäivällä puhumassa Tove Janssonin sarjakuvista Lillanin tapahtumassa. Harmittaa kun en sinne päässyt, mutta olipas mulla mielenkiintoista seuraa! Gravettin kirja Muumisarjakuvista ilmestyy suomeksi ja ruotsiksi nyt keväällä 2023.

Kris och katastrof i Mumindalen on mahtava esitys monellakin eri tasolla, ja suosittelen varsinkin heille keiden mielikuvat nukketeatterista ovat jumiutuneet lapsuuden käsinukketasolle. Esitys on ruotsinkielinen, mutta tekstityksen saa omaan puhelimeen ja ei sitä varsinaisesti edes tarvitakaan. Musiikki ja muu touhu vie mukanaan muutenkin. Bonusta digitaalisesta käsiohjelmasta!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

De besynnerliga händelsen med hunden om natten / Lilla Teatern 8.10.2021

Ihanaa, yksi lempinäytelmäteksteistäni Paavo Westerbergin ohjaamana, ja tällä kertaa ruotsiksi De besynnerliga händelsen med hunden om natten. Mark Haddonin erinomainen kirja The Curious Incident of the Dog in the Night-Time ilmestyi jo 2003, ja elokuussa 2012 sai Simon Stephensin kirjoittama näytelmäversio ensi-iltansa National Theatressa. Näin sen sekä siellä että sen West Endille siirtymisen jälkeen, ja pari kertaaa vielä NT Live -sarjassa valkokankaaltakin. Näytelmästä tuli yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Kiinnostava tarina, uniikki näyttämötoteutus ja hienot esiintyjät auttoivat toki asiaa. Suomen kantaesitys Yöllisen koiran merkillinen tapaus nähtiin Tampereen työväen teatterissa 2014. Nyt sitten Lilla Teatern tarttui aiheeseen, vaikka tätä on vedetty jo ruotsiksi (samalla käännökselläkin) kerran aiemminkin, Wasa Teaterissa 2015.

Christopher on teinipoika, joka asuu isänsä ja lemmikkirottansa Tobyn kanssa kahdestaan ja käy erityisluokkaa. Hänen maailmansa on erilainen, koska hän huomioi kaiken ja toisaalta ei ymmärrä sanontoja tai metaforia. Jonkunlainen autismikirjon juttu, mutta siihen ei mennä sen syvällisemmin. Christopherin erityisyys ilmenee monenlaisena: hän ei pidä kosketuksesta tai tietyistä väreistä mutta matematiikasta, avaruudesta ja arvoitusten ratkaisemisesta hän kyllä pitää. Välillä hän väläyttää niin viisaita ajatuksia että niitä jää oikein miettimään. Eräänä päivänä naapurin koira löytyy kuolleena, ja Christopher ei voi vastustaa mysteerin selvittämistä. Samalla hän tulee selvittäneeksi yhtä jos toista muutakin ja hänen maailmansa muuttuu kertaheitolla. 

Näytelmä on eräänlainen kasvukertomus, samalla kuin ratkaistaan pieni rikos ja seurataan erään perheen tarinaa. Ohjaaja Westerberg ei päästä katsojiaan helpolla. Vihjeitä tarjoillaan pieninä annoksina. Varsinkin loppua kohti tehdään hyvin selväksi että tässä nyt toteutetaan Christopherin opettajalleen kirjoittamaa tarinaa eli näytellään sitä. Välillä näyttelijät lipsuvat ulos rooleistaan ja luetaan vihkosta ääneen mikä kohtaus on menossa. Tämä on tehty taitavasti. Loppua kohti esitys muuttuu enemmän jopa lukudraamaksi eli näyttelijät lukevat plareistaan tekstiä. 

Sven Dahlbergin lavastus on futuristinen ja moneen muuntuva. Puolikaaren muotoisista elementeistä saa kaikenlaista. Katosta putoilevat esineet tarjoavat ihanaa silmänruokaa ja pieniä yllätyksiä. Toni Haarasen videosuunnittelu, varsinkin loppua kohti, on nopeatahtista ja levotonta, kuten toki suurkaupungissa pitää ollakin. Merimaisemat ankkuroivat Christopherin lämpimiä muistoja rantalomista. Muutenkin Christopherin jättäessä kotikonnut taakse valot (Ville Aaltonen) ja äänet (Antero Mansikka) ja muut muuttuvat suorastaan kakofonisiksi, kuvaten varmaan hyvin sitä kaaosta minkä ne aiheuttavat hänen sisällään. Hänelle on onneksi opetettu tekniikoita miten hälyn päässä saa vaikenemaan, mutta katsoja ei pääse aisteja kuormittavia tapahtumia pakoon. 

Koko toinen näytös on luonteeltaan hyvin erilainen kuin ensimmäinen, abstrakti ja kaaoottinen. Hälyä, kaikuvia ääniä ja vilkkuvia valoja riittää. Äänisuunnittelu, mutta myös videot ja valaistus, saavat entistä suuremman roolin tarinan edetessä. Ihmisten käytöskin muuttuu jotenkin nykivämmäksi, kiireemmäksi. 

       

Näyttelijäensemble on loistava, muuntuessaan moniin rooleihinsa. Alexander Wendelin on todella loistava Christopherin vaativassa osassa. Hän tekee hahmostaan todella uskottavan, pienillä eleillä ja ilmeillä. Robert Kockin esittämä isä on äkkipikainen, jos kohta kiltti, vaan ei ole helppoa hänelläkään. Pia Runnakko monissa rooleissaan on ihan pistämätön! Nämä ihmiset ovat kovin inhimillisiä ja heihin on helppo samaistua. Kun äiti (Vuokko Hovatta) kertoo muutamista Christopherin edesottamuksista, saa katsoja pienen välähdyksen siitä mitä arki erityislapsen kanssa on. Ja pienen ymmärryksen myös siitä miksi äiti teki omat ratkaisunsa. Kaikista meistä ei varmastikaan ole jäämään vastaavassa tilanteessa. On ihanaa että Christopherin elämässä on lämpimiä ja turvallisia aikuisia kuten tämän opettaja Siobhan (Cecilia Paul) ja myös uusi tuttavuus naapurin eläkeläisrouva (Pia Runnakko). Ensemblen täydentävät Ulriikka Heikinheimo ja Joachim Wigelius.

Christopher ei aluksi halua että hänen kirjoittamastaan kirjasta tehdään näytelmää. "Teatterissa teeskennellään, se on melkein valehtelemista". Niinhän se onkin, mutta tässä tapauksessa olen iloinen että näytelmä tehtiin. Hienosti C:n kirja, mielikuvitus ja näytelmä kietoutuvat yhteen ja keriytyvät auki. Välillä Christopher antaa näyttämöohjeita esiintyjille, ettei unohdeta olevamme hänen kirjoittamassaan tarinassa. 

Kolme tuntia on esitykselle pitkä aika ja ehkä tästä olisin leikannut pois niitä hälyisiä kohtauksia. Lopussa kyllä pyyhin kyyneleitäni, koska tunsin niin suurta sympatiaa rohkeaa ja reipasta nuorta poikaa kohtaan. Hän ratkaisee kuolleen koiran arvoituksen, selviytyy yksin suuressa maailmassa, löytää äidin, kirjoittaa kirjan tapahtumistaan, onnistuu matematiikan tutkinnossa ja voittaa itsensä niin monella eri tavalla. Westerbergin ruotsinkielinen ohjausdebyytti ei ehkä ole helpointa katsottavaa, mutta yhtäkaikki nautinnollinen elämys.

Tänä syksynä Lillan on siirtynyt uuteen tekstitysjärjestelmään. Subtitle Mobile ei toiminut kauhean hyvin Lillanin "kellarissa", kun wifi ei kuulu kovin hyvin. Ilmeisesti Thea-sovelluksen suomenkielistä versiota ei enää tueta ja siksi tuo uusi. Vaikka näytelmä on minulle tuttu, niin tässä on paljon sellaista sanastoa mihin oma ruotsinkieleni ei riitä, niin siksi kaipaan tekstityksen tukea.

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Once / Lilla Teatern, HKT 28.10.2020

Ensimmäiseksi pitää todeta, että lyhyessä ajassa Jakob Höglund on noussut raketinomaisesti yhdeksi Suomen parhaista ohjaajista, ainakin minun mittapuullani. Ensin oli minimalistisen ihana Sommarboken Lillanissa, sitten tuli tajunnan räjäyttävä Kalevala Åbo Svenskanissa (joka olisi pitänyt nähdä useammin kuin kahdesti) ja sitten tänä syksynä huikea Cabaret Turun kaupunginteatterissa. Ja nyt sitten tämä musikaali Once Lilla Teaternissa. Myös napakymppi. Ihanaa seurata mihin suuntaan Lillanissa vuosi sitten aloittanut taiteellinen johtaja Höglund teatteria vie. Ja millaisia ohjaustöitä häneltä jatkossa nähdään. Minä ainakin aion katsoa ne kaikki.

Once oli suuri musikaalihitti Broadwayllä ja Lontoossa. Nyt sitten saatiin pohjoismainen ensi-ilta Suomessa. Itse olen nähnyt vain 2007 ilmestyneen elokuvaversion, eikä se kovin tuoreessa muistissa siis ole. Seuralainen näki tämän hieman erilaisjuonisen musikaaliversion Lontoossa joskus 2011-12 paikkeilla ja tykkäsi kovin siitä (ja toki tästäkin). Dubliniin sijoittuva Once on irlantilaisen Glen Hansardin ja tsekkiläisen Markéta Irglován säveltämä ja sanoittama, jonkun verran omaelämäkerrallinen musikaali. Näytelmäksi sen kirjoitti Enda Walsh, John Carneyn kirjoittaman elokuvan pohjalta. Tekstin on ruotsintanut Annina Enckell ja laululyriikat Tobias Zilliacus.

Näytelmässä seurataan sattumalta tapaavien katusoittaja-imuroinkorjaajapojan (Tuukka Leppänen) ja maahanmuuttajataustaisen tytön (Emma Klingenberg) monimuotoisen suhteen etenemistä. Poika on hieman hukassa elämänsä kanssa, tyttöystävä on muuttanut Amerikkaan ja heidän suhteensa on käsittelemättä. Tyttökään ei ole kokonaan vapaa, puoliso on muuttanut takaisin Tsekkeihin ja kotona asuu pieni tytär, äidin ja tsekkiläisyhteisön kanssa. Silti veto toiseen on voimakasta ja vaikka musikaalin loppu jääkin avoimeksi, niin lämmin optimismi kaikesta jää. Ehkä se vielä saavatkin toisensa, ehkä eivät. Tosielämässä pari päätyi suhteeseen elokuvan tekemisen jälkeen, jos kohta erotakseen myöhemmin. Musiikki on se liima mikä tyttöä ja poikaa vetää puoleensa ja kietoo kaiken ympärille. Musikaaliekspertit Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä ovat olleet mukana musiikillisina neuvonantajina.

Tuukka Leppänen opetteli sekä kitaransoittoa että ruotsia roolia varten, ja hyvin kummatkin sujuvat. Hän on jo vuosia kunnostautunut erinomaisen karismaattisena (musikaali)näyttelijänä ja semmoinen lavalla nähdään tälläkin kertaa. Emma Klingenberg on minulle vieraampi esiintyjä (Svenskanin The Play That Goes Wrongissa olen hänet kyllä nähnyt), mutta ihanan raikas ja kaunisääninen esiintyjä. Hänen topakka ja aikaansaava tyttö on hyvä vastakohta Leppäsen hieman nysvääjämäiselle pojalle.

Höglund koreografiataitajana osaa yhdistää kehon liikkeen ja liikunnallisuuden hienosti kokonaisuuteen. Tämä näkyi upeasti myös ÅST:n Kalevalassa. Kaiken keskiössä ovat instrumenttiensä kanssa sulavasti ja soljuvasti liikkuvat esiintyjät. Kaksitoistahenkinen porukka muodostaa osan lavastuksesta (miten kekseliäs pölynimurikorjaamo tai musiikkikauppa!) ja melkein kaikki ovat mukana lavalla koko esityksen ajan. Näyttelijät ovat rennon pakottomia ja vilpittömän hyväntuulisia soittaessaan ja laulaessaan irkkumusiikkia tsekkimaustein. Kevyesti rullaavat melodiat ja välillä haikean kaihoisat, välillä rytmikkään liki rokkaavat rallit - kahteen ja puoleen tuntiin mahtuu monenlaista musiikkia. Pätkä speed metalliakin! 

Vaikka tarinassa ei tapahdu kauheasti mitään, sellaista epämääräistä haahuamista ja ollakko vai eikö olla -vatulointia vaan, niin esitys jaksaa silti sykähdyttää. Nimenomaan sen musiikin taitavassa punonnassa osaksi esitystä. Koreografin kädenjälki on niin tiiviisti mukana kaikessa mitä lavalla tehdään.

Lisäksi tykkäsin kovasti siitä miten pienet sivuhahmot saavat oman tilansa ja kertomuksensa kuuluville. Näistä parhaimpina olivat hykerryttävä pankinjohtaja (Alexander Wendelin), suuremmista urakuvioista haaveileva Andrej (Santeri Helinheimo Mäntylä) ja maaninen rumpali Svec (Kalle Ruusukallio). Myös Robert Kockin esittämä musiikkikaupan pitäjä Billy on kaikessa mörkkiydessäänkin sympaattinen ja rakastettava hahmo. Pakko mainita vielä lempeän surumielinen imurinkorjaajaisä (Joachim Wigelius).

Instrumenttivalikoima on hulppea ja niitä myös vaihdetaan lennossa. Ja miten hienosti esiintyjät liikkuvat soittimiensa kanssa! Todellisia multi-instrumentalisteja, ja myös hyviä laulajia on tämä joukkio. Antero Mansikan äänisuunnittelu on hyvin orgaanista; meren ääniä voidaan tuottaa lavalla joko vaneriseiniä käsillä lääppimällä, tai haitarin palkeita liikutellen. Ja sadetta saadaan tietysti aikaan aika näppärästi myös. Kaikki toimii. Myös Ville Aaltosen väriä vaihtaviin loisteputkiin pohjautuva valaistus on hieno.

Sven Haraldsson on selkeästi mieltynyt vaneriin lavastusmateriaalina. Sommarbokenissa oli vanerilaatikoita, alkusyksyn Män kan inte våldtas -näytelmässä pelkät vaneriseinämät, kuten nytkin. Eihän sitä kummoisia tarvitakaan, jos pääosassa ovat muut asiat. Kuten tässä musiikki, soittimet ja soittajat. Vaaleilla vaneriseinillä on koukkuja soittimille. Myös Haraldssonin puvut ovat maanläheisiä; farkkua ja flanellia, t-paitaa, verkkarihousua ja sellaista perusvaatetta. Ei mitään silmiinpistävää, ei mitään räikeää, vaan juuri sopivan kulunutta ja arkista. Rentoa.

Esitys alkaa kuin varkain, jo varttia vaille, kun yksi toisensa jälkeen vaeltaa lavalle, poimii soittimen ja liittyy mukaan soittoon ja lauluun! Siitä saumattomasti sitten tapahtumat käynnistyvätkin. 

Näin korona-aikaan kiinnitin huomiota siihen miten paljon musikaalissa halaillaan! Onneksi osa tästä kosketuksesta ja lämmöstä välittyy kyllä katsomoonkin. Kaiken kaikkiaan Once oli valloittava, lämminhenkinen ja sympaattinen esitys. Jättestort tack Jakob och hela arbetsgruppen!

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Män kan inte våldtas / Lilla Teatern, HKT 10.9.2020

Jossain hämärissä muistin sopukoissa kummittelee Jörn Donnerin ohjaama elokuva Miestä ei voi raiskata. Se sai ensi-iltansa 1978, perustuen vuonna 1975 ilmestyneeseen Märta Tikkasen kirjaan Män kan inte våldtas. Kiinnostavasti ohjaaja Sara Giese on tarttunut aiheeseen näin metoo-aikana, dramatisoiden yhdessä Lo Kaupin kanssa tekstin. Ja Lilla Teatern on juurikin sopivan intiimi paikka esitykselle, mikä laajenee yhden naisen henkilökohtaisesta tragediasta ja kostosta käsittelemään laajemminkin naisen asemaa yhteiskunnassa ja parisuhteessa. On aika erikoista ettei tätä ole nähty Suomen teattereissa koskaan aiemmin. Tukholmassa esitys sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2019 Lo Kaupin ohjatessa.

Vaikka tapahtuma-aika sijoittuu vuoteen 1975 niin kumman ajankohtaisia nämä teemat ovat 45 vuotta myöhemminkin. Tova Randers on kahden pojan yh-äiti, kirjastossa töissä ja sellainen kiltin ja kunnollisen naisen perustyyppi. Miehen kanssa on päädytty eroon, ja muutamia romansseja on ollut senkin jälkeen. Tova toivoisi tapaavansa vielä jonkun, myös jotta pääsisi hyödyntämään jazztanssitunneilla hankkimiaan taitoja. 40-vuotispäivänsä iltana hän suuntaa ravintola Wanhaan Maestroon, syömään lankkupihviä ja juomaan pari lasia punaviiniä. Vaan siellä onkin iltapäivätanssit! Mukava mies tanssittaa Tovaa ja jatkoille päädytään miehen asunnolle. Vaan koska Tova ei halua ottaa suihin, ilta päättyy lyöntiin, sitomiseen ja raiskaukseen. Miehen mielestä Tova kaipaa rajumpia otteita. Syystäkin Tova on järkyttynyt.

Pian mielen valtaa kosto. Miten, millä tavalla, koska. Miehen nimen tietäminen antaa valtaa! Tämän henkilöllisyyden, työpaikan jne selvitystä seurataan hienosti lavan takaseinään tussilla raapustettavien sanojen muodossa. Sven Haraldssonin lavastusratkaisu on yksinkertaisen nerokas, vain kapea vanerilla vuorattu tila, ehkä 1,5 metriä syvä. Koko näyttelijäkuusikko on esityksen ajan lavalla, välillä istuen takaosaan tehdyllä "penkillä". Varsinaista lavastusta ei siis ole, mutta muutamia tavaroita kyllä.

Esityksessä kysytään jatkuvasti "Mitä Tova Randers aikoo tehdä?". Tovan kosto on maksaa potut pottuina. Miehen raiskauskohtaus on suoraviivaisen graafinen, sopiva yhdistelmä väkivaltaa ja seksiä. Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin banaanin ja piimän käyttö toimii efektinä hyvin. Tyypin lopullinen henkinen nujertaminen keskeytyy, koska poliisit eivät millään tahdo uskoa että mies olisi raiskattu. Tovan kohdalla prosessi jää kesken - mutta katsojan mielessä myllertää. Koko näytelmän ajan Tova on vatvonut päässään ex-miehen, ja päättyneiden miessuhteiden, valta-asemaa häneen. Menneisyys ei ole jättänyt rauhaan. Patriarkaalinen maailmankuva on 1970-luvulla vielä hyvin voimissaan. Jos lapsilla on ongelmia, se on naisen vika koska tämä käy töissä. Pohditaan myös sitä kumman vastuulla ehkäisy parisuhteessa on. Toki tilanne on nykyään hieman parantunut, mutta silti niin kovin tunnistettava.

Näyttelijät olivat ihan älyttömän taitavia, liukuessaan roolista toiseen sujuvasti. Minttu Mustakallio Tovana oli koko esityksen sielu ja kantava voima, hänen ilmaisunsa vähäeleisen kaunista ja toimivaa. Tämän Tova todellakin herää eloon. Lämmin suhde poikiin, yhteiset pinkit hetket ihanatuoksuisen Karin kanssa joskus vuosia aiemmin, työyhteisö - ja sitten koko tunteita kuohuttava ja perustuksia järkyttävä hyväksikäyttö seurauksineen. Robert Kock on hyytävän hyvä, ensin alistajana, sitten alistettuna. Myös Joachim Wigeliuksen ällömakea Bjarne - kutkuttava rooli. Ulriikka Heikinheimo, Pia Runnakko ja Alexander Wendelin täydentävät hienon ensemblen. Näytteleminen on hyvin rentoa, leppoisaa ja orgaanista, kuin leikittelyä. Silti se draama ja ahdistavakin sisältö säilyy jatkuvasti taustalla, samalla tavalla kuin muut näyttelijät tarkkailevat lavalta käsin tapahtumia.

Haraldssonin käsialaa on myös farkkukangasvoittoinen 70-luvun puvustus. Nostalgista, mutta onhan nuo nyt vähän huvittavia, sen ajan muoti. Musiikkikin tuo oman lisänsä 70-luvun tunkkaisuuteen, sopivan siirappia ja räyhäkkää vuorotellen.

En tiedä mitä tämän päivän lainsäädäntö sanoo miehen raiskauksesta, mutta ainakaan 70-luvulla sellaista käsitettä ei laki tuntenut. Silti Tova halusi rangaistuksen niin omalle raiskaajalleen kuin myös itselleen. Mitä siitä seuraisi yhteiskunnassa jos useampia miehiä raiskattaisiin? Onhan se nyt vallankumouksellista kun nainen kieltäytyy olemasta uhri. Raiskaus hieman toisesta näkökulmasta tulee Tovan perheeseen myös hänen oman kokemuksensa jälkeenkin. Yhteiskunnan rakenteet mahdollistavat, ehkä jopa ruokkivat, tämänkaltaista vallankäyttöä.

Vaikka aihe on näinkin vakava, niin paljon lämpöä ja huumoria Giese ja Kauppi ovat esitykseen saaneet mukaan. Myös toiveikkuutta, että ehkä kaikki on muutettavissa joskus. Välillä tuntuu että noista ajoista on kulunut ikuisuus, mutta ei se ihan niinkään ole.

Olisin niin halunnut tähän erilaisen lopun, että väkivallan tekijä olisi saanut rangaistuksen teostaan, ja nainen kostonsa. Miestä olisi nöyryytetty. Vaan ei, miesten maailma vallitsi vuonna 1975, ja sama trendi jatkuu myös vuonna 2020. Lain ja yhteiskunnan silmissä miestä ei voi raiskata. Tämä on tärkeä ja ajankohtainen näytelmä.


Kuvien copyright Kasper Dalkarl.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sommarboken / Lilla Teatern, Helsingin kaupunginteatteri 19.4.2018

Ja taas kerran löydän itseni katsomasta ruotsinkielistä esitystä. Onneksi on Thea-sovellus, millä matkapuhelimestaan voi seurata tekstitystä, muita katsojia häiritsemättä. Mutta koska en ajoissa, eli lämpiön puolella, avannut sovellusta eikä minulla siten ollut salasanaa (se olisi ollut lämpiön seinällä) niin ensimmäinen näytös meni ilman tekstitystä. Ummikkona. Tämän Tove Janssonin kirjan lukemisesta on aikaa, useampi vuosikymmenkin jopa, mutta ei teksti onneksi niin hankalaa ollut. Jos nyt sana sieltä ja toinen täältä menikin ohi, niin kokonaisuuden ymmärtäminen säilyi hyvin.

Pipsa Lonka on dramatisoinut ja Jakob Höglund ohjannut Helsingin kaupunginteatterille (tai siis Lilla Teaternille) tämän Janssonin aikuiskirjojen helmen. Sommarboken eli Kesäkirja kertoo lämpimästi ja hyvin sympaattisesti isoäidin ja lapsenlapsen yhteisistä kesäpäivistä saaressa. Pieniä, ja vähän suurempiakin seikkailuita, rentoa yhdessäoloa, hupsuttelua, suuria tunteita ja isoa draamaakin hetkittäin. Jessica Grabowsky on hurmaava Sophia, elämännälkäinen ja mielikuvitusrikas tyttönen. Välillä tämä kyllästyy pitkiin kesäpäiviin, mutta onneksi saari tarjoaa loppumattomiin uusia elämyksiä ja kokemuksia. Useimmissa näissä elämyksissä elämää nähnyt isoäiti (Sue Lemström) on mukana. Ilkikurisuutta ja nokkeluutta pursuaa myös tämä mummo. Vaikka välillä tarvitsee huilatakin, eikä ihan kaikissa lapsen kotkotuksissa mukana ehkä pysykään. Näyttelijätyö on kummaltakin upeaa. Grabowsky on raikas, elastinen, musikaalinen, iloa ja suuria tunteita pirskahteleva Sophia. Ilmeet ja eleet ovat justiinsa nappiin ja mä kyllä katselen tätä näyttelemisen taitoa ihan missä roolissa hyvänsä. Lemström on astetta hillitympi. Eletty elämä näkyy kasvoilta, mutta silmissä on ihana pilke. Kujeileva mummi on erittäin sympaattinen.

Eikä kahta ilman kolmatta. Sommarboken on esitys missä äänisuunnittelu ja liveäänet ovat niin iso osa esitystä, että niitä lavalla loihtiva Hanna Mikander on täysipainoisesti kolmas esiintyjä. Hän liihottaa höyhenenkevyesti paikasta toiseen ja tuottaa ääniä itse ja myös mitä eriskummallisimmilla kapineilla. Äänisuunnittelusta täysi kymppi ja kaikki alan palkinnot kaupan päälle. Tässä on jo enemmän kuin elokuvien foley-artisti, koska Mikander on mukana lavalla koko esityksen ajan, osallistuen jo muuhunkin toimintaan kuin pelkästään äänten tuottamiseen. Tuulen kohinat ja suhinat, meren äänet ja loiskahdukset, linnun siipien läpsinä, huuliharpulla säestys, veivattavalla reikänauhaisella soittorasialla (tämmöiselle on kyllä varmaan joku nimikin?) tehdyt äänet. Kaikki sujuu. Täydellinen yhteispeli ja synkronointi näyttelijäkaksikon kanssa. Välillä nauhoitetaan jotain tuotettuja ääniä, joita sitten vedetään loopilla ja loihditaan uusia ääniä siihen päälle.

Miten ihanaa nähdä isoäidin heittäytyminen täysillä tytön viihdyttämiseen. Välillä huilia ja sitten taas jaksaa. Sophia on kyllä hetkittäin energisuudessaan aika voimia kuluttava. Mutta sitten voidaan vetäistä vaikka Anttilan keväthuumaus (Sjösala vals). Sommarboken on myös hyvin fyysinen näytelmä, ja siitäkin hatunnosto tiimille. Kesäpäivät soljuvat eteenpäin. Välillä ukkostaa, välillä uidaan, välillä telttaillaan. Voi lapsuuden päättymättömiä kesiä!

Lavastuksena toimii sarja erikokoisia vanerilaatikoita, mitkä taipuvat moneen. Niistä tulee kivikkoinen ranta, tai mielikuvitusmetsä rautateineen ja luolineen. Mihin vain Sophian ja mummin (ja siinä samalla katsojankin) mielikuvitus taipuu. Sekä lavastuksesta että kesäisen vaaleista ja ilmavista puvuista vastaa Sven Haraldsson.

Kaikki loppuu aikanaan, myös kesä, ja tämä esitys. On aika laittaa paikat kuntoon talveksi. Talvellakin voi joku eksyä mökkiin, joten sitä varten on hyvä varautua. Kaiken on oltava valmiina myös seuraavaa kevättä varten. Samalla tavalla voi elämän ehtoopuolella laittaa paikat valmiiksi niille ketkä jäävät. Haikea loppu, mutta niinhän loput usein ovat.

Pari esitystä aikaa käydä katsomassa tämä pieni helmi! Kiitos Lilla Teatern ja koko Sommarboken-tiimi.


Esityskuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.