Röda rummet / Lilla Teatern, HKT 25.11.2023

Kaj Korkea-ahon muutaman vuoden takainen romaani Punainen huone odottaa lukemistaan hyllyssäni. Mutta nyt sitten tuli nähtyä dramatisointi ennen kirjan lukua, käyhän se näinkin päin. Röda rummet päättää ohjaaja Milja Sarkolan trilogian maukkaasti. Bolla sai ensi-iltansa 2021, Minä valitsin sinut 2022 ja nyt sitten tämä. Yhteinen nimittäjä kaikille on HLBTQ+-yhteisön kuvaaminen kotimaisten tuoreiden romaanien kautta, tai siis niistä tehtyjen dramatisointien. Vallan onnistuneita esityksiä kaikki, eli hatunnosto kaikille asianosaisille.

Tapahtumat alkavat kun nuori Kaj Erik (Mikko Kauppila) laittaa puoliksi vitsillä orkesterikaverinsa yllyttämänä asunnonetsintäilmoituksen lehteen. Takana on väkivaltainen parisuhde HIV-positiivisen miehen kanssa ja asumisjakso Berliinissä. Vastineeksi asunnosta hän lupaa kirjoittaa kirjan. Vanhempi varakas herra Aimo Kangas (Riko Eklundh) vastaa ilmoitukseen ja tarjoaa asuntoa Ullanlinnasta. Miehet tapaavat, keskustelevat, tutustuvat. Päästään sopimukseen ja alkaa muistelmien läpikäyminen. Aimo haluaa kirjoituttaa Strindbergin romaanin Röda rummet, mutta Helsingistä. Pikkuhiljaa varakkaan suomenruotsalaisen herran salaisuudet paljastuvat, jolloin kirjailijanuorukainen alkaa perääntyä diilistä, vaikka asuntohan on ihana. Epävakaa jääkiekkoilija Emmanuel (Alexander Wendelin) toimii vanhemman miehen assistenttina, autokuskina sekä hoitelee S/M tarpeetkin. 

Röda rummet on intensiivinen näytelmä, monellakin tapaa. Näyttelijät, erityisesti Kauppila ja Eklundh, ovat huikean hyviä ja uskottavia. Miesten keskinäinen kemia on hienoa katsottavaa. Eklundh hurmasi minut viimeksi ÅST:n Draculan nimiroolissa, ja jotain samaa hienostuneisuutta ja pinnan alla kuplivaa vaarallisuutta tässäkin roolissa on. Kauppila teki suuren vaikutuksen jo opiskeluaikoinaan ja jatkaa tässä taas tarkkanäköistä ja vahvasti läsnäolevaa tyyliään. Kahden eri-ikäisen ja eri tavoilla karismaattisten miesten kohtaaminen lavalla on nautinto meille katsomossa istuville.

Musiikki ja kirjallisuus ovat myös vahvasti läsnä, ja yleensäkin kulttuuri ja sivistys. Sormenpäitään myöten hienostuneen Aimon taustalla kummittelee pitkäaikainen (ja katasrofiksi muuttunut) suhde Uskon kanssa ja Helsingin nahkahomopiirit. Ja sitten on Neitsytpolun asunnon merkitys punaisine huoneineen tässä kaikessa. 

Röda rummet on näytelmä valtapeleistä, alistamisesta, ja vallasta ylipäätään. Kontrollista ja siitä luopumisesta. Näytelmä syntisestä ja salatusta Helsingistä, jonka pimeillä kaduilla ja kujilla on aina tapahtunut enemmän kuin valtaväestö on tiennyt. Paljon puhetta, keskustelua taiteesta ja homoseksuaalisuuden historiasta. Aimo muistelee elämäänsä, halauksen merkitystä ja alistumisen teema alkaa jo lapsuudesta. Paalinaruilla sitomisesta se alkoi, löytöretki omaan seksuaalisuuteen. Seksi, varsinkaan S/M seksi, ei ole mitään ihmeellistä tai tirkisteltävää. Aimolle se on ollut luonnollista ja normaalia, eikä siitä tässä näytelmässäkään tehdä mitään elämää suurempaa numeroa. Lähinnä asia nousee esiin puheissa, ja yhdessä kohtauksessa. Joka kieltämättä voi olla rankka joillekin katsojille.

Helsinki valoineen ja varjoineen herää eloon myös ohikulkijoiden, naapurien ja kiinteistönvälittäjien hahmoissa. Erityisesti Joachim Wigeliuksen viilipyttymäinen hienostoravintolan tarjoilija ja Aino Sepon eläinkuoseihin pukeutunut kiinteistövälittäjä ovat mainioita tyyppejä. 

Alkuperäistekstin on dramatisoinut Tuomas Timonen Sarkolan käännöksestä. Kieli on aika autenttisen suomenruotsalaista, eli väliin on ripoteltu sopivasti suomeakin. Milja Sarkolan ohjaus on tarkkanäköistä ja tilaa-antavaa, kuten aina. K. Rasila on lavastanut mustavalkoisen, metallisilla verkko-ovilla ja loisteputkilla pelaavan maailman, aika kalsean ja kolkon. Siihen sopii Pekka Pitkäsen kylmät loisteputkivalot ja videosuunnittelu. Valoilla luodaan hienosti tunnelmaa ja Aleksi Sauran klassiseen musiikkin nojaava äänimaisema täydentää tätä. Tunnelma on hetkittäin ahdistavakin.

Samu-Jussi Koski vastaa pukusuunnittelusta ja se tarjoaakin hienoja visuaalisia elämyksiä. Erityisesti Kaj Erikin muusikkoystävä Lotta (Minna Gråhn) pukeutuu upeisiin trendiluomuksiin, mutta eivät ne muutkaan kirppislöytöihin ole vaatetettu. Kaj Erikillä on monenlaista asua ja kuosia, ja aina tyylikästä.

Ehdottomasti tämän halusin nähdä syksyn näytelmäkattauksesta. Röda rummet tarjoilee kauniin ja vahvan esityskokemuksen sekä ajattelemisen aihetta. Monella tasolla upea näytelmä, ja pituuskaan ei haittaa koska esitys tempaisee sisäänsä niin tiiviisti.

Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Bolla / Helsingin kaupunginteatteri 4.9.2021

Kauan odotettu Bolla, vihdoin. Pajtim Statovci on suomalaiseksi nykykirjailijaksi päässyt kiitettävästi myös teatterin lavoille. Esikoisteos Kissani Jugoslavia sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Willensaunassa joulukuussa 2018 - ja teki valtavan vaikutuksen. Näin sen vuosi myöhemmin uudelleen, ja hieno oli edelleen. Jostain syystä Statovcin toinen romaani Tiranan sydän jäi ikäänkuin välistä, mutta toivon että sekin joskus johonkin teatteriin ilmaantuu. Kolmas kirja, myös vuoden 2019 Finlandia-voittaja, Bolla, pääsi lavalle nopeasti. Ei yllättävää toki. Ja kerrassaan hienosti Tuomas Timosen dramatisoimana.

Bolla on hieno tarina, tietenkin. Aika raskas ja ahdistavakin, mutta tarina joka elää ja hengittää päähenkilöiden tahdissa. Milja Sarkolan ohjaama draama seuraa kahden miehen kompleksista suhdetta, romanssiksikin sitä kai voisi kutsua. Arsim (Samuli Niittymäki) on naimisissa, haaveilee kirjailijan urasta, opiskelee - ja on albaani. Arsim tapaa kauniin nuoren miehen kahvilassa, ja se on menoa. Ei haittaa että Miloš (Mikko Kauppila) on serbi, ainakaan suhteen alussa. Tapahtumat venyvät pitkälle aikajänteelle, ja 1990-luvun lopun kriisit Kosovossa luovat synkeän taustan kaikelle. 

Arsimin kipuilu omissa nahoissaan on välillä haasteellista katsottavaa ja kaikkien sympatiat ovat hänen vaimonsa Ajshen (Jessica Grabowsky) puolella. Äkkiväärä Arsim on kovin ailahteleva ja antaa nyrkin puhua puolestaan. Ajshe on kulttuurinsa, sukupuolensa ja kasvatuksensa vanki. Mitä hän mahtaa kun mies käy kotona kirjaimellisesti vain vaihtamassa paitaa? Perheen lapset kärsivät taustastaan, erityisesti heidän muutettuaan pois Kosovosta. Kuinka monta polvea joutuu kärsimään sodan vaikutuksista?

Niittymäki ja Kauppila ovat järjettömän hienot valinnat näihin haastaviin rooleihin. Niittymäen oma erikoinen lavaläsnäolo ja kulmikkuus saavat Arsimin särmikkään persoonan heräämään henkiin. Kauppila on taas ilmaisultaan herkkä ja fyysinen, tanssillinen jopa. Alun estyneisyys, ujon pälyilevät katseet, ja varsinkin esityksen loppupuolen mykkä ilmaisu on dramaattista ja surullistakin. Miesten ensimmäinen seksikerta on kömpelöä, hellyyttävää, samaistuttavaa. Se tunne kun et ehdi ottamaan edes sukkia jaloistasi etkä saa paidan hihaa ranteen läpi. Näyttelijät ovat sinut puolialastomien kehojensa kanssa, ja pikkuhiljaa Arsim ja Miloškin ovat.

On myös hienoa että intiimikohtauksiin on otettu mukaan oma koordinaattori (Sara-Maria Heinonen), toivottavasti tämmöistä käytetään teattereissa jatkossakin. Muutenkin kuin miesten välisten suhteiden esittämiseen siis.

Ahkerasti rooleista toiseen vaihtavat Ursula Salo, Otto Rokka ja Jouko Klemettilä tuovat omat tärkeät lisänsä henkilögalleriaan. Varsinkin Arsimin uusi lähimmäisenrakas vuokraisäntä on aivan pistämätön hahmo Klemettilän tulkitsemana. Ja tämän inhimillinen vanginvartija. Kovin pienillä eleillä roolit rakentuvat. Myös Salon kyyninen sairaalajohtaja on kovin todentuntuinen henkilö. Rokka tulkitsi hienosti Arsimin kompleksista treffiseuralaista.

      

Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu ovat tärkeä osa esitystä. Pelkistettyä ja karua äänimaisemaa, veden solinaa, teollista tunnelmaa. Uhkaavaa ja painostavaa. Oli myös hienoa kun välillä ääni tuli katsojien takaa; se vei lähemmäksi tapahtumia, niiden keskelle ja sisään.

Helsingin kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä (ei todellakaan siis Studio Pasilassa minne ensin suuntasin) oli pyörö ahkerassa käytössä. Kaisa Rasilan ankean realistinen lavastus kuvastaa Bollan mielenmaisemaa hyvin. Kosovon rapistuminen näkyy seinillä. Myös Elina Kolehmaisen eri aikakausien puvustus vei ajatukset itäiseen Eurooppaan. Kaikki nämä visuaaliset elementit sulautuvat kuitenkin taustaksi johon ihmiset peilaavat omia inhimillisiä heikkouksiaan. 

Miksi on niin väärin rakastaa? Kumpi on pahempaa, se kuin albaani rakastaa serbiä vai kun mies rakastaa miestä?

Pidin myös siitä ettei sotakuvastolla revitelty. Se vain häälyi kaiken yllä ja taustalla ja näkyi erityisesti tietenkin Milošin kohtalossa. Pitkä esitys, mutta en tiedä mitä olisi voinut tiivistääkään.

Vaikka niin tarina kuin toteutuskin on kolkkoa ja alakuloista, niin hienosti näyttelijät puhaltavat hahmoihinsa myös aitoa välittämistä ja rakkautta. Ajshe on pitkät ajat alistuva ja uhriutuvakin, mutta lopuksi hän nousee henkisesti voittajana. Kipuiluvuosien jälkeen Arsim tekee mielestään oikean teon ja palaa oikean rakkautensa luo. Liian myöhäänkö - sen saa katsoja päättää. Kun sielu on tarpeeksi rikki, ja kun on kävellyt läpi helvetin, voiko sitä enää palata siihen rakkauteen mikä joskus oli. Kun roolit kääntyvät päälaelleen ja huolehtivasta tuleekin huollettava.

Ymmärrettävästi kaikki Bollan esitykset ovat tällä hetkellä loppuunmyytyjä, mutta kannattaa seurata lipputilannetta HKT:n sivuilla. Monellakin tapaa vaativa esitys, joka jättää hieman sekavan ja raskaan olotilan. Silti ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Cabaret / Turun kaupunginteatteri 4.9.2020

Hieno tekijäporukka, etunenässään viime vuotisen upean ÅST:n Kalevalan ohjannut Jakob Höglund, houkutteli minut Turun kaupunginteatteriin. Masteroff - Kander - Ebb -trion musikaali Cabaret on pyörinyt Suomessa viime vuosina aika tiuhaan, mutta kiinnosti nähdä miten Höglund tämän uudistaisi. Ja ei tämä nyt mikään vallan huono teos ole, vähän ehkä kulunut vaan.

Mutta olisi pitänyt tietää ettei Höglund tee mitään puolivillaisesti tai laiskasti. Tämä Cabaret sykkii elämää ja iloa, aistillisuutta ja musiikkia. Ensimmäinen näytös on yhtä juhlaa, vaan sittenpä alkaa enenevässä määrin vakavat sävyt hiipiä mukaan - ja lopussa minulla on niin iso möykky kurkussa että tuntuu ettei henki enää kulje. Upeasti toteutettu siis! Yksi Höglundin valttikortteja on nimenomaan vahva ensemble-ohjaus ja -osaaminen. Tämä ryhmä on timanttia!

Amerikkalainen nuori kirjailijanalku Clifford Bradshaw (Olli Rahkonen) saapuu Berliiniin 1920-luvun lopussa, kirja pitäisi saada kirjoitettua. Jo junamatkalla hän tapaa mukavan Ernst Ludwig -veikkosen (Stefan Karlsson), jonka kautta järjestyy majoituskin kätevästi rouva Schneiderin (Riitta Salminen) pensionaatista. Lisäksi Ernst houkuttelee miehen rilluttelemaan maineikkaalle Kit Kat Clubille. Siellä eletään maailmanlopun (no, ainakin vuosikymmenen vaihteen) bileitä, seremoniamestarin (Miiko Toiviainen) johdolla. Samalla Cliff tapaa myös kabareen brittitähden Sally Bowlesin (Anna Victoria Eriksson) ja näiden kahden kohtalo kietoutuu yhteen.

Tämän lisäksi pääsemme seuraamaan rouva Schneiderin orastavaa romanssia juutalaisen hedelmäkauppiaan herra Schultzin (Mika Kujala) kanssa sekä rouvan kissa ja hiiri -leikkiä merimiehiä asuntoonsa salakuljettavan rouva Kostiin (Minna Hämäläinen) kanssa. Näiden kolmen yhteiselo pensionaatin käytävillä kulminoituu kihlajaisjuhliin, joiden ankea loppu sinetöi kaikkien kohtalon.

Kontrasti tämän arkisen pariskunnan ja hedonistisen klubin välillä on melkoinen.

Maestro Jussi Vahvaselkä upeine orkestereineen musisoi hienon lavastuksen (Sven Haraldsson) keskellä, ja on niin intregaalinen osa esitystä ettei paremmasta väliä. Musiikki svengaa ja kimaltaa, ja liki koko näyttelijäensemble täydentää omilla soittimillaan bändiä. Saumatonta yhteispeliä! Puolikaaren muotoinen metallikehys antaa hyvät raamit tarinalle ja liikuteltavat irto-ovet loihtivat matkustajakodin. Jarmo Eskon hulppeat punavoittoiset valot luovat niin syntistä tunnelmaa kuin intiimejä hetkiäkin. Ennenkaikkea ledinauhat toimivat tehokkaina katseenvangitsijoina niin natsisymboliikan kuin vuodenvaihtumisen näyttäen.

Koko porukka oli mielettömän energinen ja liikunnallinen, ja lavan keskellä kaksi pyöröä kieputtivat väkeä kyllä sellaista vauhtia että. Kit Kat -meno aiheutti jyskytystä sydänalassa ja teki mieleni singahtaa lavalle bilettämään muiden kanssa. Sallyn ja Cliffin monimutkaista suhdetta vatvottiin sitten enemmän muualla, ja se ei taas ollut lainkaan hauskaa seurattavaa. Naiivi Sally ei gininjuomiseltaan ja nautinnonhakuisuudeltaan ehdi (tai halua) seurata mitä politiikassa tapahtuu, mutta Cliff on valveutunut. Ernstin salakuljetukset, myyräntyö ja natsisympatiat herättävät miehessä vastarintaa ja halun poistua maasta. Niin kivaa kun ainainen juhlinta onkin...

Surullista on seurata muidenkin kuin Sallyn viattomuutta - loppuun asti herra Schultz vakuuttaa että koska hänkin on saksalainen, ei mitään hätää ole. "Eivät he keneltäkään mitään vie" - vaikka tiilet alkavat jo lennellä hedelmäpuotiin. Miten kiinni tässä ajassa voikaan olla, sata vuotta myöhemmin!

Pukusuunnittelu (Heidi Wikar) on miestenmuotiin perustuvaa, mutta silti überseksikästä. Eri-asteisesti puetut/riisutut frakit ja huikeat punaiset kiiltonahkakengät ovat tyrmäävän tehokas yhdistelmä. Hörhellystä siellä täällä. Androgyyninen ensemble on huipputyylikäs. Paljasta pintaa ei tarvitse näyttää, Cabaret-puvustuksessakaan, jos illuusio on tarpeeksi vahva. Jessica Rosenbergin vahva maskeeraus on vielä piste i:n päällä.

Äänisuunnittelu (Eero Auvinen) toimii hienosti, kaikenlaiset naputukset, rapsahdukset ja moni muu efekti on toteutettu luomusti eli esiintyjät luovat äänet itse. Taputukset ja teputukset toimivat. Rytmikkyys ja kehon vahvasti mukaan ottaminen esitykseen on tuttua myös Höglundin Kalevalasta. Kokonaisvaltaista näyttelijäntyötä. Höglund on tehnyt itse myös koreografiat, ja monimuotoiset tanssikuviot istuvat kabareetunnelmiin. Teatterisavua käytetään runsain mitoin ja senkin levitys on otettu hienosti osaksi show'ta.

Vaikka tässä pääroolit onkin, niin mielestäni koko ensemble on pääosassa. Niin taitavasti puhalletaan yhteen hiileen ja vaikka siellä sooloillaankin, niin silti pääpaino on ensembletyöskentelyssä. Rahkonen ja Eriksson ovat taitava pääpari, ja tuttuja jo niin monesta musikaalista. Show'n kiistaton tähti on kuitenkin moneen taipuva Seremoniamestari. Kujeileva, salaperäinen, flirttaileva ja kaikki langat näpeissään pitävä Toiviainen on kerrassaan hurmaava ja katsojat syövät hänen kädestään. Huippuluokan ensemblestä pakko mainita erikseen sellonsa kanssa tanssiva Panu Kangas, upeasti viettelevä Mikko Kauppila sekä hanuriaan näppäilevä Katariina Lantto. Pilkettä on silmissä kaikilla, ainakin viiden kiintokuutiometrin verran.

Esko Elstelän suomennos (laulut Jukka Virtasen käsialaa) leikittelee kielellä, sotkien mukaan aika paljon myös englantiakin. Turun kaupunginteatteri tarjoilee myös englanninkielisen tekstityksen lavan sivuilla.

Höglundin Cabaret on rento, letkeä, hauska ja räiskyvä - kunnes se ei enää ole. Jos jo ensimmäinen näytös loppuu hyytävään tunnelmaan, niin toisen näytöksen lopulla ollaan jo lähellä absoluuttista nollapistettä. Oliko tavallisen saksalaisen mahdollista valita asioita ja minkä verran rivisaksalaiset tiesivät mitä naaapurin juutalaisille hedelmäkauppiaille tapahtui? Toiset olivat tarkkanäköisempiä ja muuttivat maasta kun vielä pääsivät. Herra Schultzin kaltaisesti ajattelevia oli varmasti paljon, jotka oikeasti uskoivat ettei heille voi saksalaisina käydä kuinkaan. Ja Sallyn kaltaisia, ketkä ummistivat silmänsä kaikelta oman navan ulkopuolella tapahtuvilta asioilta. Kuinka moni meistä on tänä päivänä kuin Sally tai herra Shultz?

Ja miksi natsiteema on niin suosittu aihe musikaaleissa?

Juhlat loppuvat nopeasti, Cliff lähtee maasta, mutta Sally jää. Mihinkä hän menisi, bileethän ovat Berliinissä. Ei enää 1930-luvulla Sally-rakas. Tähtitaivas, kauas unen lailla etääntyvä Seremoniamestari ja Cliffin junamatkan muutautuminen toisenlaiseksi junamatkaksi. Sydäntä puristaa niin paljon, tekee mieli huutaa että paetkaa, hypätkää pois siitä junasta. Vaan ei. Juhlat todellakin ovat ohi.

Ehdottomasti hienoin Cabaret mitä olen nähnyt. Höglund singahti suoraan yhdeksi suosikkiohjaajakseni. Toimii joka tasolla, musiikillisesti ja draamallisesti. Kolmen tunnin aikana ehtii kokemaan vaikka minkälaisia juttuja sielussaan ja sydämessään. Ensi-iltayleisö on kyllä täysiä mukana tunnelmassa. Napatkaa liput näihin vuosisadan bileisiin!!


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

Siegfried / NÄTY & Teak, Helsingin kaupunginteatteri 12.3.2019

Povaan paljon mielenkiintoisia rooleja ja hienoa menestystä taiteen kentällä tänä keväänä valmistuvalle Mikko Kauppilalle. Olisin toki voinut povata niitä jo muutama vuosi sitten, kun näin hänet TTT:n Mestaritontun seikkailuissa prinssi Yönsilmän roolissa tai Vaahteramäen Eemelissä monissa kiinnostavissa osissa. Mutta nyt tämä opinnäytetyöesitys Siegfried - nyt ollaan jo ihan eri tasolla. Tässä esiintyy multilahjakas teatteritaiteen maisteri, joka on samalla herkkä ja räväkkä, kantaaottava ja itsetutkiskeleva. Kerrassaan huimaava ilta!

Kauppila yhdistelee teoksen ohjaajan Katariina Havukaisen kanssa monenlaisia elementtejä. Siegfriedissä sekoittuvat henkilökohtaiset lapsuudenmuistot seksuaalisesta heräämisestä, Baijerin kuninkaan Ludwig II:n fanikirjeet Richard Wagnerille, Tšaikovskin Joutsenlampi-baletin teemat, vesielementit, joutsenet - ja kaikki tämä queer-linssin läpi katsottuna. Kauppilan ilmaisu siirtyy sujuvasti pianon äärestä balettiin ja steppiin, välillä kontataan lattialla, välillä sukelletaan veden syvyyksiin, ja lauletaankin. Ja kuulemme myös hänen omaa sävellystäänkin. Jos näyttelijän taiteellisen opinnäytteen yksi tarkoitus on esitellä monipuolisesti opiskelijan taitoja, niin Siegfried todellakin tekee tämän.

Julia Jäntti on suunnitellut HKT:n Studio Pasilan lavalle intiimin tilan yhdessä ohjaajan kanssa. Katsojat istuvat lavan toisessa laidassa ja lopun täyttävät piano, vesiallas ja vaaleat verhokankaat. Näiden elementtien välillä Kauppila sukkuloi, välillä piiloutuen läpikuultaviin verhokankaisiin, venyttäen niitä vartalonsa ympärille kuin toiseksi ihoksi. Ilmavirta heiluttaa kankaita. Pienet yksityiskohdat, kuten kukat lasipurkeissa pianon päällä. Jäntin käsialaa on myös valosuunnittelu, joka tukee monimuotoisia dramaturgisia ratkaisuita ja ohjaa yleisön katseita. Välillä olemme sinertävän vesimaailman hämyssä. Myös esityksen äänimaailma on todella kaunis. Outoja vedenalaisia ääniä, eteerisiä kaikuja Wagnerin ja Tšaikovskin musiikista. Kauppilan itse tuottamat äänet soljuvat mukaan. Kuin miespuolinen merenneito, hän laulaa ja kohoaa altaasta. Äänet ovat välillä eläimellisiä, välillä lapsellisia, ehkä niissä on hivenen joutsentakin.

Joutsenlampi on minulle äärimmäisen tärkeä baletti, ja poimin tästä esityksestä monenlaisia viitteitä siihen. "Mikä kohta tää on? Tää on se kohta missä prinssi rakastuu joutseneen." Ludvig II oli esikuvana Joutsenlammen prinssi Siegfridille. Baletissä kuvataan onnetonta rakkautta joutseneen ja haluttomuutta avioitua naisen kanssa. "Minulle on ihan sama mikä sinä olet, minulle sinä olet minun lintuni". En tiedä onko Kauppila tai kukaan työryhmästä nähnyt brittikoreografi Matthew Bournen legendaarista balettiversiota, missä sekä prinssi että joutsen ovat miespuolisia. Minulle se on nykyään se koskettavin ja kaunein tulkinta.

Kahden pienen pojan nakupelle-leikki on viatonta, kunnes se ei enää ole. Ainakaan vanhempien mielestä. Maauimalan suihkussa teinipoika katsoo haastaen ja uhmaten - meitä ja sitä toista miestä. Ja myöhemmin luokkakaveri erehtyy lähettämään alastonkuviaankin. Henkilökohtaisuus on esityksessä läsnä vahvasti.

Kauppilan asusteetkin vaihtuvat liki lennossa. Balettitanssijoiden käyttämä beige tanssivyö. Tai valkoinen jättikokoinen paita. Jos kastuu niin vaihdetaan. Tai sitten ollaan kokonaan ilman. Kaikki sopii ja istuu kuin nakutettu tähän esitykseen.

Siegfried esittelee monenlaisia tapahtumia ja kohtauksia. Ollaan esinahan väljentämisoperaatiossa Terveystalossa (sähköveitsi!), välillä pianon ääressä soittamassa Merikannon Kesäillan valssia, ja mukana on myös Tampereen murretta puhuva Lordi von Rothschildt (joka lainasi Suomelle rahaa katovuosien aikana 1860-luvulla). Ohjaavana opettajana on toiminut Pauliina Hulkko, jonka kehittämää koreofonia-tekniikkaa tässäkin esityksessä käytetään. Siis puetaan liike tai tila sanoiksi, kuten koreografia kirjoittaa tanssin. Tekstit ovat Kauppilan ja Havukaisen käsialaa. Monimuotoisia ja monipuolisia. Kokonaisuutena tämä todellakin on näyttämötaideteos, eri tekijöiden yhteistyötä parhaimmillaan.

Tunnelmat vaihtuvat nopeasti, muutaman kerran tulee mieleen joku tv:n sketsishow, ja mennään aikamoista haipakkaa (Underworldin Born Slippy tuo aina mieleeni Trainspotting-elokuvan). Mutta sitten palataan jotenkin eteeriseen ja verkkaiseen tahtiin.

Siegfried on esitys mikä jatkaa elämistään pääni sisällä vielä kauan. Haluan heti kaivaa esiin lisätietoa Ludvig II:sta, jonka elämä (ja kuolemakin) on varsin kiinnostavaa. Se herätti kaikenlaisia tuntoja, ajatuksia, mielleyhtymiä, haaveitakin. Toivon näkeväni tämän uudelleenkin, ja pääseväni samaan maagiseen maailmaan takaisin. Siegfried on mahdollista nähdä Kaupunginteatterilla vielä neljästi ja sen jälkeen toivon mukaan muuallakin. Kauppila aloitti opiskelemaan sukupuolentutkimusta Helsingin yliopistolla syksyllä 2018, mutta toivon mukaan näemme häntä teatterin lavallakin lähivuosina.


Kuvien copyright Santtu Salminen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.