The Punchline / Teatterikorkeakoulu 10.2.2020

Pistäkääs kuulkaa nimi mieleen. Emil Kihlström.

Miehen käsikirjoittama, ohjaama ja näyttelemä The Punchline - kuolemanpelkoa ja kevyttä kannibalismia ui hieman varkain viikon teatteriohjelmaani. Olin kyllä selannut TeaK:in tarjontaa sähköpostitiedotteesta, ja tämä oli herättänyt mielenkiintoni aiheellaan. Ketäpä ei kannibalismi kiinnostaisi. Mutta en sitten tarkemmin katsonut esitysaikoja. Mutta sitten luin TINFO-tiedotteesta Hanna Helavuoren ylistävän vuodatuksen ja innostuin uudelleen. Samantien lippua varaamaan. No lukekaapa itse osa Hannan jutusta, voisitteko vastustaa (minä en voinut):

Mikä keitos! Well made play – farssin nykytuleminen – tyylipuhdasta visuaalisuutta. Täydellistä kuljetusta, ajoitusta, rytmitystä. Dialogi kirmaa ja näyttelijät tekevät epätodennäköisissä ja makaabereissa tilanteissa tarkkaa työtä. Näihin roolihahmoihin uskoo. Näyttelijät eivät astu ylimielisesti sivuun vaan uivat uljaasti tämän lajityypin vesissä. Halleluja! En tee spoileria. Menkää ja katsokaa. Tämä esitys muuallekin!

Niinpä sitten löysin itseni pitkästä aikaa Teatterikorkeakoululta. Tai oikeastaan, en niin kovin pitkästä aikaa, koska edellisenä päivänä vietin siellä tuntikausia Maria Säkön luotsaamalla Nykyesitykset ja kriitiikki -kurssilla. Mutta se on ihan toinen juttu. Kävisin tosi mielelläni enemmänkin opiskelijoiden esityksiä katsomassa, mutta. No, sehän on vain priorisointikysymys. 

Mutta tästä olen enemmän kuin kiitollinen että ehdin katsomaan. Nimittäin The Punchline on kertakaikkisen hurmaava esitys. Jopa hurmeinenkin. Mielettömän hauska, oivaltava ja kerronnaltaan suorastaan nerokas. Milloin en nauranut ja hykerrellyt ilosta, niin huomasin pohtivani esityksen herättämiä ajatuksia kuolemasta - ja elämästä. Jos Kihlström kirjoittaa näin valmista ja kypsää tekstiä jo opiskeluaikana niin mihin ihmeeseen hän vielä urallaan yltää?

Alussa tapaamme sisarukset Lean (Annika Hartikka) ja Freddien (Emil Kihlström) jotka ovat saapuneet edesmenneen isänsä, eksentrisen huippuarkkitehdin, perinnönjakotilaisuuteen tämän suunnittelemaan syrjäiseen kartanoon. Lea on new age -hörhöilijä ja reikiparantaja, ja veli taas haihatteleva luuserimuusikko. Uskollinen hovimestari Eddie (Alex Anton) on ottamassa heitä vastaan sateenvarjon kanssa ja goottitunnelmaa täydentää vihreiden marmorimaisten levyjen ympäröimä ruokasali, missä koko näytelmä tapahtuu. Muutenkin Tinja Salmen loihtima näyttämö massiivisine pöytineen on visuaalisesti todella miellyttävä. Juurikin sopivan kauhuelokuvamainen tunnelma, ja toki Ilmo Korhosen tarkka äänisuunnittelu auttaa tässä. Sateen ropina, eri ääniefektit – ihan nappiinsa. Myös Pinja Kokkosen ja Paolo Machadon valot toimivat.

Hovimestari tarjoilee viiniä, ja kertoo illan kuvion. Isän viimeisenä tahtona on yhdessä nautittu ateria, jonka ruokalistalla tarjoillaan hänet. Krematoriossa onkin poltettu isän sijaan lypsylehmä ja isäpappaa on riiputettu ranskalaisen kokin Jeanin (Nicklas Pohjola) toimesta pari viikkoa. Syömingit ovat myös ehtona perinnön saamiselle, sori vaan. Ruokalistan luetteleminen on hillitöntä: ukkoa viinissä ja sitä rataa. Lisäongelmia tuottaa Lean vegaanius ja Freddien lukuisat ruoka-ainerajoitukset, puhumattakaan keltaisten serviettien probleemasta.

Ateriaa odotellessa alkaa hillitön pohdinta moraalista, kannibalismista, elämästä ja varsinkin kuolemasta ja kuolemanpelosta. Tekeekö kertaluonteinen ihmisen maistelu heistä merkittyjä loppuelämäksi, voiko läheisille kertoa asiasta, ja kuinka kovasti perintörahat polttelee. Mihin kaikkeen olet valmis maksusta? Sisarukset argumentoivat toisilleen syitä käydä aterialle. Nyt on jo isommat kysymykset edessä kuin pelkkä perintö, vaikka kumpikin olisi kiivaasti rahojen tarpeessa. Vuorotellen kumpikin koittaa perustella itselleen ja/tai toiselle miksi, tai miksi ei.

Ihmisen, varsinkin oman isän, syöminen ei kuulu normaaleihin ateriariitteihin, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Kokin ongelma on se ettei runsaasti viime vuosinaan alkoholia käyttäneen miehen maksasta saa pateeta. Freddie saa lietsottua itsensä paniikkikohtauksen partaalle miettiessään kuolemista ja ihmissyöntiä ja Lea koittaa omia parannustaitojaan tämän rauhoittamiseen. Kaiken taustalla häälyy viileän tyyni hovimestari, johon ei tunnu uppoavan lasten selittelyt mikseivät ole kauheasti muistisairasta isäänsä käyneet katsomassa viime vuosina…

       

”Ihmisillä ei oo aikaa olla toisten surun kanssa” toteaa Freddie, ja on niin oikeassa. Ei heilläkään ole ollut. Hovimestari Eddie on ollut vanhan miehen ainoa seuralainen viime vuodet, kahden rakkaan koiran lisäksi. Niin, ne koirat... niitä ei nähdä, mutta kuullaan kyllä.

Välillä esityksessä on farssimaisia piirteitä (vaikkapa kun Jean-kokki viskoo isän mustuneita keuhkonpaloja muiden päälle tai kun isän oletettu reinkarnaatio kärpäsenä lentelee pitkin huonetta) ja toki kaikkivoipa hovimestari ja muhevalla ranskalaisaksentilla varustettu kokki tukevat farssiasetelmaa. Mutta The Punchline on kyllä paljon enemmän kuin komedia, saatikka farssi. Se on oikeasti pohdiskeleva ja syvällinen esitys, kaiken kevyen ruokahömpöttelyn alla. Tarkkanäköisesti mietitään myös sitä mitä ihminen oikeasti suree kun läheinen kuolee. Ei sitä edesmennyttä, vaan itseään, sitä että tulee jätetyksi ja hylätyksi. Myös jumaluuden käsitettä avataan, tai laajennetaan. Salakavalasti myös brutaalilta vaikuttavan kokin ytimestä paljastuu syvällisiä pohtiva filosofi hänen avatessaan omaa käytäntöään miksi hän ei halua tulla yleensä ulos keittiöstään kohtaamaan asiakkaitaan.

Koko näyttelijänelikko tekee järkyttävän hienoa työtä. Roolihenkilöt ovat oikeasti tosi uskottavia tyyppejä. Annika Hartikka on raikas ja selkeästi artikuloiva, ja hänen Leansa kaikesta huolimatta järjen ääni. Nicklas Pohjolan kokki on aivan hillitön tyyppi! Ulkoisesti kuin suoraan jostain splatterleffasta kävellyt, sellainen teurastajan klisee. Ja ranskalainen aksentti vie jalat alta, vaikka hetkittäin siitä on jopa vaikea saada selkoa. Mikä rooli! Hovimestari-Eddie on viileän rauhallinen ja Alex Anton ilmentää tätä stoalaisella tyyneydellä. Mutta kun hän lopuksi pääsee kertomaan asioiden todellisen laidan, niin sisältä paljastuukin juonitteleva ja kiero tyyppi. Emil Kihlström on kirjoittanut itselleen neuroottisen ja itseään hienosti hysteriaan lietsovan roolin. Iso mies on yllättävän ketterä, niin fyysisesti kuin verbaalisestikin.

The Punchline on jotenkin myös hyvin elokuvallinen näytelmä. Mä niin näen tämän muutaman vuoden päästä elokuvaksi tehtynä. Kaikki on siinä jo valmiina: kiinnostava aihe, taitavat näyttelijät, hauska dialogi, tyylikäs lavastus ja hersyvä huumori.

Mahtava twisti, tai oikeastaan useampikin, vielä lopuksi, ja likipitäen täydellinen näytelmä on siinä. Tunti 40 minuuttia siinä meni, ja esitys jätti minut monttu auki fiilistelemään mitä juuri tuli koettua. Ei tullut ähky, vaan juurikin sopiva olo, kuin täydellisen aterian jälkeen. Toivon mukaan tämä nähtäisiin vielä isommillakin estradeilla, koska sen verran mojova teatteritapaus The Punchline oli. Kiitos!

Niin ja esitys saattaa sisältää pähkinää!

Esityskuvien copyright Tinja Salmi.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Siegfried / NÄTY & Teak, Helsingin kaupunginteatteri 12.3.2019

Povaan paljon mielenkiintoisia rooleja ja hienoa menestystä taiteen kentällä tänä keväänä valmistuvalle Mikko Kauppilalle. Olisin toki voinut povata niitä jo muutama vuosi sitten, kun näin hänet TTT:n Mestaritontun seikkailuissa prinssi Yönsilmän roolissa tai Vaahteramäen Eemelissä monissa kiinnostavissa osissa. Mutta nyt tämä opinnäytetyöesitys Siegfried - nyt ollaan jo ihan eri tasolla. Tässä esiintyy multilahjakas teatteritaiteen maisteri, joka on samalla herkkä ja räväkkä, kantaaottava ja itsetutkiskeleva. Kerrassaan huimaava ilta!

Kauppila yhdistelee teoksen ohjaajan Katariina Havukaisen kanssa monenlaisia elementtejä. Siegfriedissä sekoittuvat henkilökohtaiset lapsuudenmuistot seksuaalisesta heräämisestä, Baijerin kuninkaan Ludwig II:n fanikirjeet Richard Wagnerille, Tšaikovskin Joutsenlampi-baletin teemat, vesielementit, joutsenet - ja kaikki tämä queer-linssin läpi katsottuna. Kauppilan ilmaisu siirtyy sujuvasti pianon äärestä balettiin ja steppiin, välillä kontataan lattialla, välillä sukelletaan veden syvyyksiin, ja lauletaankin. Ja kuulemme myös hänen omaa sävellystäänkin. Jos näyttelijän taiteellisen opinnäytteen yksi tarkoitus on esitellä monipuolisesti opiskelijan taitoja, niin Siegfried todellakin tekee tämän.

Julia Jäntti on suunnitellut HKT:n Studio Pasilan lavalle intiimin tilan yhdessä ohjaajan kanssa. Katsojat istuvat lavan toisessa laidassa ja lopun täyttävät piano, vesiallas ja vaaleat verhokankaat. Näiden elementtien välillä Kauppila sukkuloi, välillä piiloutuen läpikuultaviin verhokankaisiin, venyttäen niitä vartalonsa ympärille kuin toiseksi ihoksi. Ilmavirta heiluttaa kankaita. Pienet yksityiskohdat, kuten kukat lasipurkeissa pianon päällä. Jäntin käsialaa on myös valosuunnittelu, joka tukee monimuotoisia dramaturgisia ratkaisuita ja ohjaa yleisön katseita. Välillä olemme sinertävän vesimaailman hämyssä. Myös esityksen äänimaailma on todella kaunis. Outoja vedenalaisia ääniä, eteerisiä kaikuja Wagnerin ja Tšaikovskin musiikista. Kauppilan itse tuottamat äänet soljuvat mukaan. Kuin miespuolinen merenneito, hän laulaa ja kohoaa altaasta. Äänet ovat välillä eläimellisiä, välillä lapsellisia, ehkä niissä on hivenen joutsentakin.

Joutsenlampi on minulle äärimmäisen tärkeä baletti, ja poimin tästä esityksestä monenlaisia viitteitä siihen. "Mikä kohta tää on? Tää on se kohta missä prinssi rakastuu joutseneen." Ludvig II oli esikuvana Joutsenlammen prinssi Siegfridille. Baletissä kuvataan onnetonta rakkautta joutseneen ja haluttomuutta avioitua naisen kanssa. "Minulle on ihan sama mikä sinä olet, minulle sinä olet minun lintuni". En tiedä onko Kauppila tai kukaan työryhmästä nähnyt brittikoreografi Matthew Bournen legendaarista balettiversiota, missä sekä prinssi että joutsen ovat miespuolisia. Minulle se on nykyään se koskettavin ja kaunein tulkinta.

Kahden pienen pojan nakupelle-leikki on viatonta, kunnes se ei enää ole. Ainakaan vanhempien mielestä. Maauimalan suihkussa teinipoika katsoo haastaen ja uhmaten - meitä ja sitä toista miestä. Ja myöhemmin luokkakaveri erehtyy lähettämään alastonkuviaankin. Henkilökohtaisuus on esityksessä läsnä vahvasti.

Kauppilan asusteetkin vaihtuvat liki lennossa. Balettitanssijoiden käyttämä beige tanssivyö. Tai valkoinen jättikokoinen paita. Jos kastuu niin vaihdetaan. Tai sitten ollaan kokonaan ilman. Kaikki sopii ja istuu kuin nakutettu tähän esitykseen.

Siegfried esittelee monenlaisia tapahtumia ja kohtauksia. Ollaan esinahan väljentämisoperaatiossa Terveystalossa (sähköveitsi!), välillä pianon ääressä soittamassa Merikannon Kesäillan valssia, ja mukana on myös Tampereen murretta puhuva Lordi von Rothschildt (joka lainasi Suomelle rahaa katovuosien aikana 1860-luvulla). Ohjaavana opettajana on toiminut Pauliina Hulkko, jonka kehittämää koreofonia-tekniikkaa tässäkin esityksessä käytetään. Siis puetaan liike tai tila sanoiksi, kuten koreografia kirjoittaa tanssin. Tekstit ovat Kauppilan ja Havukaisen käsialaa. Monimuotoisia ja monipuolisia. Kokonaisuutena tämä todellakin on näyttämötaideteos, eri tekijöiden yhteistyötä parhaimmillaan.

Tunnelmat vaihtuvat nopeasti, muutaman kerran tulee mieleen joku tv:n sketsishow, ja mennään aikamoista haipakkaa (Underworldin Born Slippy tuo aina mieleeni Trainspotting-elokuvan). Mutta sitten palataan jotenkin eteeriseen ja verkkaiseen tahtiin.

Siegfried on esitys mikä jatkaa elämistään pääni sisällä vielä kauan. Haluan heti kaivaa esiin lisätietoa Ludvig II:sta, jonka elämä (ja kuolemakin) on varsin kiinnostavaa. Se herätti kaikenlaisia tuntoja, ajatuksia, mielleyhtymiä, haaveitakin. Toivon näkeväni tämän uudelleenkin, ja pääseväni samaan maagiseen maailmaan takaisin. Siegfried on mahdollista nähdä Kaupunginteatterilla vielä neljästi ja sen jälkeen toivon mukaan muuallakin. Kauppila aloitti opiskelemaan sukupuolentutkimusta Helsingin yliopistolla syksyllä 2018, mutta toivon mukaan näemme häntä teatterin lavallakin lähivuosina.


Kuvien copyright Santtu Salminen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ihminen välissä - improvisoitu näytelmä / Teatterikorkeakoulu 26.4.2016

Jotenkin löysin itseni Teatterikorkeakoululta, katsomassa opiskelijoiden improesitystä. Syytän tästä kolleegaani Tallea, joka tätä jossain mainosti. Ja kun mukana oli kiinnostavia näyttelijöitäkin. Ja kun nyt satuin illalla olemaan menossa Helsingissä teatteriin muutenkin, ja tämä oli klo 15. Eli monen tekijän summa, hyvä niin!

Työnimenä oli Ihminen välissä - improvisoitu näytelmä, mutta esityksen nimi tuli sitten yleisöltä. Normaalista impronäytelmästä (jos nyt on olemassa mitään normaalia) tämä poikkesi sikäli, että koko reilu puolitoistatuntinen vedettiin samaa pitkää näytelmää. Ei siis kokoelmaa erilaisia sketsejä tai yleisön jatkuvia toimintaohjeita. Näytelmän nimi ja pari tapahtumapaikkaa yleisöltä, ja loppu oli tästä kuuden hengen porukasta kiinni. Neloskurssilaiset Paavo Kinnunen, Miiko Toiviainen, Sonja Salminen, Mari Naumala ja Sohvi Roininen sekä vitoskurssilainen Joonas Kääriäinen (jonka taiteellinen opinnäytetyö tämä samalla oli) olivat kyllä taitavia.

Koska en ole Disneyn Pocahontas -leffaa nähnyt, ei nimi sanonut mulle mitään. Onneksi on ihania ystäviä jotka avaavat väliajalla asiaa - kiitos Linnea! Naidako siis Kocoum? viittaa kuulemma johonkin Pocahontaksen laulamaan biisiin... eli inkkariteemalla siis mennään. Tosin se teema jäi aika pintapuoliseksi, mutta oli siellä vähän intiaanijuttuja mukana kyllä. Lähinnä tässä ruodittiin yhden harrastajateatteriseurueen arkea ja osallistumistaan Lappeenrannassa pidettäviin kilpailuihin ja myös yhden nuorenparin outoa suhdetta. Toki tämä wannabe-poikaystävä oli intiaani, ainakin uskotteli niin.

Ehkä tämä kummiskin oli enemmän kokoelma irtojuttuja kuin kokonainen juonellinen kertomus. Vaikka toki langanpätkiä koitettiinkin sitoa yhteen; välillä paremmin, ja välillä hiukan heikommin siinä onnistuen. Hetkittäin tuli liian pitkitettyjä kohtia ja tarina jämähti paikoilleen. Hetkittäin juttu rullasi hienosti eteenpäin. Mutta kyllä tämän parissa viihtyi.

Kiva oli treffata bloggaajakollegoita Linneaa ja Tallea!

Paavo Kinnusen olen nähnyt aiemminkin lavalla eli viime kesänä Suomenlinnassa Valheita ja Viettelyksiä -näytelmässä nuoren hupsun rakastajan roolissa. Ja oli muuten siinä yksi esityksen valopilkkuja. Nytkin oli loistavassa vedossa "intiaani"pojan nahoissaan. Tykkäsin kovasti myös Miiko Toiviaisen isähahmosta. Miiko on tämän kevään ollut mukana HKT:n Vampyyrien Tanssissa (mutta minä en neljällä katsomiskerrallakaan ollut onnistunut tätä vielä näkemään lavalla, paitsi tämän esityksen jälkeen, samana iltana). Mutta vaikutuksen teki Miiko; ei se Talle sitä suotta ole ylistänyt. Varsinkin hedelmiensä kanssa obsessoivana ja sukupuolitautien polilla valistavana teinitytön isänä oli ihan helmi! Ja hyvinpä tuo laulaakin, kuten koko sakki muutenkin.

Pianoa ja vähän muitakin instrumenttejä soitteli esityksessä Hannu Risku ja Tiina Pirhonen toimi ohjaajana (tai tässä tapauksessa kai enemmän improkouluttajana).

Tosi kiinnostavaa aina kun pääsee näkemään teatterialan opiskelijoita lavalla. Jään seuraamaan tämän kuusikon urien urkenemista teatterin ihmeellisessä maailmassa mielenkiinnolla.


Esityskuvan copyright Auli Karra
bloggaajakuva Jarmo Kilpeläinen