Let's Play Business / Helsingin kaupunginteatteri 4.3.2026

Juha Jokelan uusin näytelmä Let's Play Business on nimeään myöten leikkisä. Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön lavalla nähdään teatteriseurue, joka esittää kuvitteellisen HX-infra-alan konsulttifirman arkea ja valtasuhteita. Eli näytelmä näytelmässä, mistä olen aina tykännyt. Eli lavalla leikitään teatteria, eikä mitä tahansa teatteria, vaan dynaamisen liikeyrityksen arkea. Kutkuttavan herkullinen tilanne ja Jokelan ohjauksessa tekstistä otetaan kaikki irti. Siksi onkin outoa että jäin kaipaamaan vielä jotain, tai en ollut ihan tyytyväinen lopputulokseen. Oletusarvoisesti rakastan Jokelan nokkelia ja ajankohtaisia näytelmiä.

Ehkä yksi ongelmista on liika neljännen seinän rikkominen. Yleisölle puhutaan ja selitetään, ja laitatetaan valot katsomoon päälle ja otetaan kontaktia. Hieman jo liikaa. Myös pituudesta olisi ehkä pikkaisen voinut tiivistää, varsinkin lopusta. Muutoin Jokelan teksti on taas napakkaa ja täynnä bisnesjargonia. Aina kun katson Jokelan teoksia tulee mieleen että hän on taustatyönsä tehnyt enemmän kuin huolella. Liekö tässäkin ollut kärpäsenä katossa eräänkin infra-alan konsulttifirman katossa...

Mutta siis, lähtökohta on tämä: firman toimitusjohtaja on jäänyt eläkkeelle ja uusi dynaaminen, moderni vetäjä on astunut ruoriin. Heti alusta asti katsojille selviää että palvottu Raimo Hemming onkin ollut naispuolisia alaisiaan ahdisteleva ja muutenkin aika niljakas öykkäripomo. Erityisesti viestintä- ja mediasuhteista vastaava Ressu (Sanna June Hyde) haluaa asian käsittelyyn, mutta kohtaa vastustusta, erityisesti toimialajohtaja Hannun (Santeri Kinnunen) taholta. Tämä kun kuuluu selkeästi Hemmingin sisäpiiriin ja haluaa perustaa muistopalkinnonkin. Hemmingin muistoa pyhänä pitää myös Wanda Dubielin esittämä Tuulikki, hallituksen vt puheenjohtaja. 

 

Aluksi Ressu saa tukea totuuden paljastuskampanjalleen johdon assistentti Jompulta (Ursula Salo) ja varsinkin asiakaskoordinaattori Miralta (Raili Raitala), mutta kun pitäisi oikeasti alkaa toimimaan hän jääkin aika yksin. Katsojalle alkaa aika pian selvitä mikä tulee olemaan Ressun kohtalo. Hysteerisen energinen ja uudistusmielinen uusi pomo Artturi (Martti Manninen) on alussa selkeästi Ressun puolella, mutta pikkuhiljaa hän taipuu konservatiivisen firman ja Hemmingin normeihin. Artturilla on paljon kaikkea (katsojia viihdyttäviä) uudistuksia HX:n varalle, papukaijamerkeistä jumalaiseen jortsuvarttiin. Hän uskoo fyysisiin harjotteisiin ja muutokseeen. Ainakin johonkin pisteeseen asti.

 

Ja aina välillä pääsemme kurkkaamaan mitä tapahtuu näitä firman tyyppejä näyttelevien ihmisten maailmassa. Näyttelijäseuruetta johtaa rautaisella otteella taiteellinen johtaja Wanda (Dubiel), joka onkin aikamoinen tyranni. Varsinkin hampaisiinsa joutunut Martti (Manninen) on helisemässä. Kaikki muut enimmäkseen hymistelevät ja luikkivat nurkkiin. Näemme otoksia henkilökunnan lämpiöstä ja muualta. Aina välillä teatterin talouspäällikkö (Jan-Christian Söderholm) saapuu kyseenalaistamaan menoja ja hänkin saa täyslaidallisen Wandalta. Lavalla nähdään myös Sari Haapamäki/Tiina Peltonen, Unto Nuora, Kai Lähdesmäki ja Aksinja Lommi.

Vaan mitä tapahtuu kun jo valmiiksi jalustalle nostettu entinen toimitusjohtaja Hemming kuolee äkillisesti! Voitte vaan kuvitella miten vähän mahdollisia häirintäasioita halutaan käsitellä sen jälkeen.  

 

Väkisinkin tulee vertailleeksi taiteellisen johtajan ja HX:n edesmenneen toimitusjohtajan persoonia ja autoritäärisiä johtamistyylejä. Naurattaa teatteriseurueen arvo: avoimuus. Ei ehkä heillä ihan toteudu. 

Työpaikkakiusaaminen onkin yksi näytelmän isoimpia teemoja. Ja toki se vahvan pomon kaipuu, niin yritysmaailmassa kuin monessa muussakin asiassa. Mistäköhän se kumpuaa? Taiteen ja rahan ikuista konfliktiä kommentoidaan eniten Wandan ja talouspäällikön keskusteluissa. Ylipäätään työyhteisöjen dynamiikka on käsittelyssä, kuten Jokelan töissä niin usein on.

Näyttelijät ovat oikein oivallisia. Erityisesti Wanda Dubielin kylmänviileä diiva on hersyvä hahmo. Martti Manninen on aina mainio, ja nytkin hänen energinen Artturinsa on tosi symppis, kunnes ei enää olekaan. Pidin kovasti myös Sanna June Hyden Ressusta, miten tämä uskoo oikeuteen ja jaksaa taistella tuulimyllyjä vastaan. Vaikka sitten ryhmysauvalla. Myös Ursula Salo firmaan kulttuuriin sopeutuneena assarina on todella hyvä. Santeri Kinnusen toimialajohtaja on mitä osuvin tulkinta kaikista keskijohdon niljakkaista ällömiehistä ketkä ajavat omaa etuaan ja nipistelevät pikkujouluissa sihteereitä.

 

Let's Play Business on aikamoinen sekametelisoppa joka on asettanut omat haasteensa myös valo- ja äänisuunnittelulle. Miten luoda illuusio lavalla koheltavista näyttelijöistä jotka esittävät meille kylmänviileää businessmaailmaan sijoittuvaa näytelmää. Toni Haarasen herkulliset valot ja Maura Korhosen äänisuunnittelu toimivat hyvin. Antti Mattilan tiukasti yritysmaailmahenkinen lavastus käyttää paljon pyöröä, ja sälekaihtimia. Geneeriset konttorikalusteet ovat näppärästi liikuteltavia ja värimaailma on tylsän byrokraattinen. 

 

Isossa roolissa on Timo Teräväisen videosuunnittelu. Livekuvausta ja katsojille striimattavaa kuvaa hyödynnetään mittavasti. Kaikenlaisia graafeja ja Teams-kokouksia on paljon. Videomateriaali sulautuu tosi saumattomasti esitykseen, mikä ilahduttaa.

Mainioita kohtauksia ja tapahtumia on paljon. Valtteri Raekallion koreografiat puhkeavat kukkaan taukojumpassa tai yhtäkkiä esitykseen änkeytyvässä musikaalinumerossa. Musiikkivalinnat ovat mainioita.

Sari Suomisen harmaavoittoinen bisnespukeutuminen on konservatiivisen sliipattua ja arkisen tylsää, mutta toki juuri nappivalintoja tähän esitykseen.

 

Bisnesmaailman kuvaus toimiii hienosti, mutta näyttelijäseurueen toimintaa ja sähellystä on vähän liikaa. Kun alkaa säätäminen kuka saa esittää Hemmingiä, niin alan jo toivoa että loppuis jo. Teatterin illuusiota rikotaan hieman liikaa minun makuuni. 

Mutta silti nautin, runsaudestaan ja pienistä puutteistaan huolimatta tämä oli erittäin hyvä näytelmä. Ei Juha Jokelan paras, mutta varsin mainio.

Kuvien copyright: Otto-Ville Väätäinen 
Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos Martille!

Sinun, Margot / Helsingin kaupunginteatteri 19.2.2025

Luin Meri Valkaman huikean esikoisromaanin Sinun, Margot -kirjan vasta viime joulun maissa, eli reilut kolme vuotta ilmestymisensä jälkeen. Se oli iso järkäle, mutta todella vaikuttava lukukokemus. Joten pienellä jännityksellä odotin millainen näyttämöversio siitä tehdään. Miten useaan eri aikatasoon kirjoitettu menestyskirja toteutetaan lavalla? Usein käy niin että kun kirja tekee ison vaikutuksen, ja odotukset näytelmäversioon ovat korkealla, saakin pettyä. Kirja kun on yleensä aina parempi. 

Vaan turhaan jännitin. Tuomas Timosen dramatisoima teksti toimii lavallakin hyvin. Hattua nostan Riikka Oksaselle, joka on tehnyt esitysdramatisoinnin ja ohjannut tämän, voidaan varmaan sanoa, mestariteoksen. Tämmöistä on laatuteatteri vuonna 2025!

Sinun, Margot on tarina lapsuudesta Itä-Berliinissä, maailman muutoksesta, muistista ja sen valikoivuudesta, muurien murtumisesta ja murroksesta. Siitä kun luulit tuntevasi läheisesi, ja asiat kääntyvätkin ihan päälaelleen. Välillä liikutaan 2010-luvulla, välillä 80-luvulla. 

Tarinan keskiössä on yksi henkilö ja yksi perhe, mutta samalla se laajenee kuvaamaan historiallista ajanjaksoa ja yhteiskuntaa, oikeastaan koko maailmaa, murroksessa. Parhaat tarinat toimivat juuri näin. Voittajat ovat aina ne ketkä kirjoittavat historian, ja kuten Meri Valkama sanoo esityksen käsiohjelmassa, häntä häiritsi se ristiriita oman DDR:ssä koetun lapsuuden ja virallisen historiankirjoituksen välillä.

Päähenkilö Viljan (Satu Tuuli Karhu) isä kuolee ja jäämistöstä löytyy nippu kirjeitä. Tästä alkaa välillä hieman pakkomielteinen selvitystyö, kuka oli ne allekirjoittanut salaperäinen Margot. Mysteerin ratkonta vie Viljan Berliiniin kaivamaan esiin vanhempien tuttuja ja kontakteja. Kuka isä oikein oli, peräti Stasin vakoojako? Kotona odottaa uudehko kutkuttava parisuhde Sagan (Raili Raitala) kanssa, jonka tyttären Hertan (Emma Pälsynaho) kanssa Vilja pikkuhiljaa ystävystyy. 

Margotin kirjeitä heijastetaan ja luetaan ääneen, kuka on se salaperäinen nainen niiden takana?

Katsojat pääsevät tutustumaan myös Viljan lapsuuteen Saksassa, kun perhe muuttaa sinne toimittaja-isä Markuksen (Martin Bahne) työn perässä. Äiti Rosa (Sanna-June Hyde) tuntee olevansa jumissa kotona lasten kanssa, isän uppoutuessa töihinsä. Erityisesti sairasteleva Matias (Samuli Pajunen) rassaa parisuhdettakin, ja käännekohta koittaa kun Rosa matkustaa Suomeen Matiaksen kanssa terveellisempään ilmanalaan. 

Rosan sydänystävä Ute (Sanna Majuri) tarjoaa tutkimusapua myös aikuis-Viljalle. Tie vie etsimään myös vanhaa lastentarhanopettaja-Luisea (Sara Soulié), isän toimittajakaveria Hannua (Risto Kaskilahti) ja lopulta myös Tšernobyliin, missä perhetuttu Anne Stern (Vuokko Hovatta) opastaa ydinvoimalaonnettomuusturisteja. Väkeä on lavalla hetkittäin paljon, mutta HKT:n suurelle näyttämölle kyllä mahtuu. Mukaan mahtuvat myös Helena Haaranen, Tuukka Leppänen ja Lasse Lipponen lukuisissa rooleissaan. 

Kaikkien näyttelijöiden työtä on hienoa katsoa. He herättävät tarinan ja henkilöt eloon. On ihana seurata miten nopeasti ja vaivatta Satu Tuuli Karhu solahtaa aikuisesta lapseksi ja takaisin, naps vaan. Muutenkin on aina hämmästyttävää miten hienosti aikuiset näyttelevät lapsia. 

Vilja kokee ettei pääse elämässään eteenpäin ennenkuin hän tietää mitkä ovat muistoja, mitkä valemuistoja, ja miksi hän ei edes muista kaikkea lapsuudestaan Berliinissä. Onko ihmisellä oikeus selvittää oma menneisyytensä, vaikka sieltä paljastuisi jotain ikävää? Miksi Viljan äiti Rosa suhtautuu niin kielteisesti tyttärensä haluun tutkia menneitä? 

Liikekieli on monessa kohtauksessa hyvin tanssillista ja kaunista katsottavaa. Sopivissa kohdissa hidastukset toimivat myös. 

Ajankuva on todella upeasti toteutettua. Antti Mattilan väljä lavastus hyödyntää pyörönäyttämöä hienosti ja runsaasti; sen avulla vaihdetaan sujuvasti eri koti-interiööreihin ja muualle. Metallitelineet ovat myös oivallisia elementtejä, niissä voidaan myös tehdä ties mitä juttuja. Ja sitten on iso seinämä, milloin lastentarhana ja tulee siitä mieleen myös Berliinin muuri graffiteineen, kaiken aikaa ainakin henkisesti taustalla häälyen. 

On myös hienoa katsoa miten sama huone toimii kahdessa eri aikatasossa yhtäaikaa. Kiva katsoa kun on avaraa ja hienosti käytetty koko lavaa. Upea on myös Toni Haarasen valosuunnittelu! Projisoinneissa berliiniläiset kerrostalot kymmenine ikkunoineen näyttävät karuilta mutta samalla kutsuvilta.

 

On hieno visuaalinen ratkaisu esittää 80-luku on värikkäämpänä, ja nyky-Berliini sumuisen harmaana, jopa värittömänä. Helposti lapsuus näyttäytyy muistoissa aurinkoisena aikana, silloin kaikki oli paremmin, niin nytkin. Vaikka lava on valtava, saadaan lavastuksella toteutettua myös pieniä, intiimejä hetkiä ja paikkoja. Eradj Nazimovin äänisuunnittelu täydentää tyylikästä esillepanoa.

Myös Tiina Kaukasen puvut ja Milja Mensosen maskeeraus ovat nappisuorituksia. Eri historian kerrokset toteutuvat hienosti, ihan vaikka yksittäisillä kirpputorilöytövaatteilla. Musiikkivalinnat ovat toimivia, esimerkiksi naapuruston uudenvuodenjuhlissa kasarilla soi Abban Winner Takes It All, kuin ennakoiden tulevia tapahtumia.

Katsoja saa oikeasti tuntea Berliinin läsnäolon. Sekä kirja että näytelmä nostavat Berliinin eri aikakausina yhdeksi päähenkilöksi. Tekstissä tulee ilmi DDR:n monet hyvät puolet, hyvästä terveydenhuollosta ilmaiseen päivähoitoon, ja varsinkin Markus ihannoi komennusmaataan liki sokeasti. Tämän usko sosialismiin ei horju edes muurin murtuessa.

Huomio kiinnittyy monen muun yksityiskohdan lisäksi siihen miten paljon henkilöt tupakoivat. Ajankuvaa sekin. Esityksessä on myös paljon seesteisiä kohtauksia, mitkä eivät sinällään vie tarinaa eteenpäin, mutta vaikuttavat tunnelmaan. Loppu on todella kauniisti toteutettu.

En voisi suositella mitään näytelmää enempää, tässä toimii kaikki. Vaikka kesto on pitkä, niin aika kuluu ihan hujauksessa. Hurjan hieno tarina on toteutettu lavalle arvoisellaan tavalla, ja lopputulemana on laatuteatteria. Lähiaikoina olen nähnyt eräästäkin hittiromaanista dramatisoidun näytelmän, joka ei toiminut lainkaan. Mene siis Helsingin kaupunginteatterille - Sinun, Margot esityksiä on 6.5. asti, ja lippuja varsin rajoitetusti saatavilla.

Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Työryhmä Royal Hattara: Whatever Love Means / HKT Studio Pasila 14.8.2024

Aina jos nukketeatteria nähdään isommilla estradeilla niin koitan pyrkiä katsomaan. Onneksi sain mahdutettua tämän Työryhmä Royal Hattaran uutukaisen kalenteriini, sillä semmoinen herkkupala se oli! Hetkittäin siirappisen makea ja ällösöpö, mutta tarjoilee myös kiinnostavia huomioita rakkaudesta, monine ilmentymineen. Nykyesityksen näyttämön kesäresidenssissä toteutettu Whatever love means oli kyllä sydämellinen kokemus, ja täysi katsomo tuntui tykkäävän kovasti. Ilahdutti erityisesti että moni näytti enemmän perusteatterikävijältä eikä nukketeatterientusiastilta. Ehkäpä tämän esityksen myötä nukketeatteri saisi lisää aikuiskatsojiakin?

Taija Helminen on käsikirjoittanut, Merja Pöyhösen, Essi Santalan ja Riina Tikkasen alkuperäisidean pohjalta. Merja Pöyhösen ohjaama lopputulemana on innokkaiden kupidojen rakkaustoimisto, mistä asiakas saa apua vaivaan kuin vaivaan, kunhan sillä on jotain tekemistä rakkauden kanssa. Eräänä päivänä toimistoon kävelee Hertta (Petra Heinänen), erittäin moderni ja erittäin tiedostava asiakas. Ja sitten kupidot ovatkin helisemässä! Miten ihmeessä tämmöinen jalat maassa -tyyppi saadaan ymmärtämään rakkauden todellinen olemus! Kuusi herttaista vaahtomuovikupidoa miettii päät puhki ja tarjoilee erilaisia aineistoja toimintansa tueksi. Näemme valloittavia otteita Hollywoodin rakkauselokuvien klassikkokohtauksista, siinä menee kaikki mahdolliset kliseet Kaunottaren ja Kulkurin spagetinsyönnistä Brokeback Mountainiin ja Titanicin. Kaikki tämä upeasti muotoon leikatuilla vaahtomuovinpaloilla toteutettuna!

Vaan "asiakas onkin kyynikko" eikä lämpene lainkaan konsulttien yrityksille. Pitää ottaa järeämmät keinot käyttöön eli marssittaa Bridget Jones näyttämölle. Ei auta, vaan Hertta kysyy rodullistettujen, maahanmuuttajien ja kaduilla asuvien rakkaustarinoiden perään. Se tiedostava asiakas, nääs. Hertta on ilmeisesti lukenut liikaa, ymmärtämättä tarpeeksi - tai näin kupidot sen tulkitsevat. Virtuaalitodellisuus on ratkaisu, vai onko? Kaikkea on pakko kokeilla, ja ehkä Herttakin lopulta ymmärtää rakkauden todellisen olemuksen, kupidojen ponnisteluiden tuloksena, tai niistä huolimatta. Lisäksi kupidojen keskuudessakin lempi leiskahtaa, miten suloista!

Kupidokuusikko on kyllä hurmaavan persoonallinen porukka. Omaksi suosikikseni nousee alaviitteitä suoltava ja hieman yrmyn näköinen Alaviite (Elena Rekola) ja pehmeä-ääninen Sosiologi (Riina Tikkanen). Muina kupidoina loistavat Sirpa Järvenpää (Tunnetaitokupido), Henni Kervinen (Aluehallintavastaava Venus), Shakespearen sonetteja suoltava Runoilija (Helena Markku) ja Britney (Miika Suonperä). Nukettajat ovat pukeutuneet harmaaseen ja kupidot ovat sellaisia kokovartalonukkeja, hempeisiin pastellisävyihin puettuja vaahtomuovisia ja hyvin ilmeikkäitä. Nukettajat tekevät kaikki erinomaista työtä ja onnistumisen näkee myös siinä että heidät tavallaan unohtaa, ja katsoja ostaa hyvin nuken sellaisenaan, omana itsenään.

Nukenrakennuksesta vastaa Helena Markku, lämmin kiitos valloittavista persoonista! Pienten siipiensä avulla hahmot voivat ilmaista tunteitaan, koska kasvojen ilmeet eivät kauheasti muutu.

Johanna Latvalan lavastama rakkauden konsulttitoimisto hisseineen ja upottavine sohvaryhmineen on juuri sopivan pehmeä ja kutsuva. Tonja Goldblatt vastaa runsaista vaahtomuovinpalasista ja muusta tarpeistosta. Essi Santalan valosuunnittelu on lempeää, kaunista ja hempeääkin, luoden pehmeitä varjoja ja esityksen täydentää Olli-Pekka Jauhiaisen ja Petteri Salomaan äänisuunnittelu ambient-henkisine musiikkeineen. 

Esityksessä on tosi paljon asiaa (aika paljon siitä on Alaviite-kupidon suoltamaa) ja käsiohjelmassa lisää rakkausfaktoja. Ja esityksen nimi sitten. Kuka muistaa kun Charles ja Diana menivät kihloihin, kaukana vuonna 1981 ja heitä haastateltiin televisioon. Kysyttäessä ovatko he nyt rakastuneita, Diana vastasi nopsaan "of course". Mutta Charles hieman epävarmana "whatever in love means" ja katseli hämmentyneenä lattiaan. Googlettakaa tämä video, on muuten kiusallista katsottavaa kun miettii taustoja ja tapahtuneita. Niin, mitäpä se rakkaus tai rakastuneena oleminen tarkoittaakaan. Jättisuuri Charles (tai ainakin hänen päänsä) pääsee myös itse esityksessä estradille, huimaa!

Esitykset jo ehtivät loppumaankin, mutta ehkäpä Whatever love means palaa joskus jollekin estradille. Sen verran kivaa katsottavaa se tarjoili, että soisin pidempää esityskaarta. Nukketeatteri rules!

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Majo Kurki.

Ilmasta rahaa / Helsingin kaupunginteatteri 17.2.2024

Lähtökohtaisesti en ole farssien ystävä. Tai en valitse niitä katsottaviksi jos voin välttää. Tätäkään en ollut alunperin menossa katsomaan, mutta sitten toinen pääosan esittäjä vaihtui ja yhtäkkiä alkoikin kiinnostamaan. Lisäksi se osui omaan kalenteriin passelisti, niin päätinpä antaa mahdollisuuden Michael Cooneyn kirjoittamalle Ilmasta rahaa -esitykselle. Helsingin kaupunginteatteri esittää farsseja usein, ja hyvin ne keräävät katsojia. 

Kerrankin saan sanoa olleeni väärässä, nimittäin hetkittäin sain nauraa aivan kippurassa ja pelkäsin jo pissaavani housuihin nauramisesta. Kiitos siis ohjaaja Sari Siikanderille napakasta ohjauksesta ja lankojen käsissäpitelystä. Esitys joka oikeasti viihdyttää on hyvä. Kyllä tämä ankea maailma tarvitsee nauruterapiaa aina välillä. Ja täytyy sanoa että harvemmin kuulee kuinka koko HKT:n suuren näyttämön katsomo ulvoo naurusta.

Ilmasta rahaa kertoo Mikko Laine -nimisestä miehestä, joka on keksinyt oivan keinon tienata, arvasitte varmaan, ilmaista rahaa. Hän huijaa KELAlta erinäisiä tukia keksittyjien ihmisten, sairauksien ja muiden vastaavien avulla. Sotkut alkavat olla jo aika solmussa kunnes eräänä päivänä KELAn tarkastaja Jantunen (Emilia Sinisalo) tulee vierailulle. Tai ei varsinaisesti vierailulle vaan tarkastuskäynnille. Tästä seuraa kunnon farssin tavoin eskaloituva kommelluksien, väärinymmärrysten ja kohellusten tapahtumasarja, johon sotkeutuu vuokralaisen Otto Pellin (Janne Kataja) lisäksi varsin elastinen Erkki-setä (Kai Lähdesmäki). Pääasia on ettei Laineen puoliso Pia (Raili Raitala) saa selville mitään. Aika hyvin tämä salailu onnistuukin, kunnes...  Lisäksi kunnon farssin tapaan lavalla nähdään liuta muitakin ihmisiä. 

Juonesta ei voi oikein enempää sanoa, mutta Laineen huijausrepertuaariin kuuluu KELA-tukien lisäksi Erkki-sedän kanssa pyörittämä peruukkien ja muiden vastaavien välityshomma (välitys tarkoittaa tässä tapauksessa varastamista sairaalan apuvälinevarastosta ja jälleenmyyntiä). Eli toki vielä mies mekossa -tyyppisiä juttuja kaikkien muiden väärinkäsitysten lisäksi nähdään. Osa vitseistä saattoi olla jo hieman kulahtaneita tai semmoisia "saako tälle enää nauraa" -tyyppisiä, mutta enimmäkseen esitys kyllä viihdytti. 

Ovia oli paljon, kuten farssiperinteeseen kuuluu, ja niistä rampattiin kyllä ihan kiitettävällä tahdilla. Identiteetit menivät sujuvasti sekaisin ja välillä sitä mietti miten näyttelijät ensinnäkin muistavat kaikki juonikoukerot ja toisekseen pystyvät pitämään pokkansa. Hyvin sujui molemmat. Katsojille tarjoiltiin hersyvien hahmojen lisäksi fyysistä komediaa ja slapstickiä, vitsejä joista toiset olivat mauttomia ja toiset eivät, ja kaikkea muutakin hauskaa. 

Näyttelijät olivat enimmäkseen oivallisia. Pekka Strang pääosassa oli hyvä ja miehen sotkeentumista omiin valheiden verkkoonsa oli nautinto seurata. Sopivan naseva oli Sinisalon esittämä tarkastaja Jantunen, ja terrierin lailla nimikirjoitusta papereihinsa metsästävänä hän oli sinnikäskin. Vaan kun paikalle purjehtii esimiehensä ylitarkastaja Tervo (Helena Haaranen) niin näyttämön lämpötila laskee ainakin kymmenen astetta, niin hyytävä hahmo tämä on. Ja tottakai hitsin hauska. 

Myös sympaattinen ja hyvää tarkoittava kriisityöntekijä Kati Mynttinen (Heidi Herala) on ihana tyyppi. Hautausurakoitsija Härmälä (Jari Pehkonen) on pragmaattinen ja pariterapeutti Syvänkö (Pekka Huotari) todella outo. Lopuksi paikalle pölähtää Otto-vuokralaisen naisystäväkin (Sanna Saarijärvi). Tällä kertaa Janne Katajan roolityö ei minuun iskenyt kuluneine maneereineen ja ylinäytteleminisieen.

Antti Mattilan lavastuksessa on tavallinen arkinen olohuone, vaaleaa ja trendikästä. Ja tottakai ne lukuisat ovet. Elina Vättö vastaa pukusuunnittelusta ja erityisesti minua puhutteli hieman homssuinen kriisityöntekijän asu.

Sanoin esityksen väliajalla että kaikkien KELAlla etuuksia myöntävien virkailijoiden tulisi tämä nähdä, ehkäpä joku firman tyky-päivä olisi hyvä viettää teatterissa? Mutta kyllä tätä voi suositella ihan kaikille ketkä haluavat kokea aivot narikkaan -tyylistä komediaa ja ottaa pienen irtioton arjesta. 

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jerusalem / Helsingin kaupunginteatteri 17.2.2024

Myönnän että asetelma on epäreilu. Kun on nähnyt jostain näytelmästä huippuversion, vaikkakin esitystallenteena, niin se asettaa seuraavat tulkinnat hankalaan asemaan. Niinpä menin katsomaan Helsingin kaupunginteatterin versiota Jez Butterworthin menestysnäytelmästä Jerusalem hieman skeptisenä. Mutta ilokseni totesin että kyllä vaan lavalla vedellään sellaisista naruista, että nautin täysin siemauksin! Ari-Pekka Lahden taiten suomentama ja dramatisoima sekä Pasi Lampelan ansiokas ohjaus olivat kulmakivinä, ja hyvin valikoitu näyttelijäporukka viimeisteli elämyksen.

Miksi tämä alunperin vuonna 2009 ensi-iltansa Lontoon Royal Court Theatressa saanut näytelmä on niin merkittävä? Se oli ilmestyessään, ja on tänäkin päivänä, ajankohtainen. Tai tavallaan ajatonkin. Siinä yhdistyy hienosti nykyaika ja muinaisuus, tarinankerrontatraditio, suoranainen läpänheitto kylmiin taloudellisiin realiteetteihin. Edistyksellisyys vastaan vanhoihin perinteisiin ja arvoihin takertuminen. Tekstissä on nerokkuutta ja syvällisyyttä joka kestää useammankin katselukerran, vaikka pintapuolisesti näytelmässä vaan dokataan ja kiroillaan.

Butterworth on monipuolinen näytelmäkirjailija; Mojo ja The Ferryman ovat kaksi sellaista mitä olen Lontoossa nähnyt livenä (Mojon kolmasti!), ja Jerusalemin arkistossa. Mies osaa kirjoittaa ja pitää jännitettä yllä pienin keinoin. Vaikkakin upea näyttelijä Mark Rylance toi Roosterin hahmon eloon, oli tälläkin esikuvansa. Alunperin näytelmä oli vain tämä hahmo ja tapahtumapaikka, ja sellaisenaan se toki oli raakile. Pöytälaatikkovuosien jälkeen Butterworth onneksi kaivoi sen esiin ja viimeisteli. Loppu on niin sanotusti historiaa; Jerusalemista tuli kriitikoiden ja yleisön (sekä palkintoraatien) rakastama näytelmä.

Kaiken keskiössä on monitahoinen mies, Johnny "Rooster" Byron, entinen surmanajaja ja nykyinen eksentrinen metsässä asuva jäärä, joka vetää kaksin käsin viinaa, diilaa huumeita nuorisolle (ja vähän vanhemmillekin), haastaa riitaa vähän kaikkien kanssa - mutta on myös lämminsydäminen. Rakastettava renttu jolla on varsinainen moottoriturpa. Hän pitää hoviaan metsässä, rupuisessa asuntovaunussaan, ja kunnan viranomaiset haluavat häätää tyypin epäsiisteine leireineen. Vaikuttaa että kehitys on vihdoin saavuttanut Wiltshiren maagisen metsän viimeiset rippeet ja sen seurauksena halutaan rakentaa uusia taloja. Rooster pistää kampoihin. Hän edustaa mennyttä aikaa, legendojen, kansantarujen ja druidien aikaa. Rooster haluaa olla vapaa, hinnalla millä hyvänsä. Vapaa yhteiskunnan odotuksista, arvoista, perhearjesta, velvotteista. Hän on tehnyt itsestään paikallisen legendan. Sankari vai antisankari, kas siinäpä kysymys.

Näytelmä sijoittuu kahdeksankymmentäluvulle, huhtikuiseen Pyhän Yrjön päivään. Lähikylässä on perinteiset markkinat moninaisine ohjelmanumeroineen. Roosterin leirissä on taas kerran ollut eeppiset bileet, yksi nuorisosta on lähdössä Australiaan, ja kaikilla on kova krapula. Asuntovaunun oveen on ilmestynyt häätöilmoitus, viimeinen varoitus. 

Esityksen kesto on yli kolme tuntia, mutta se ei tunnu lainkaan pitkältä. Tarina tempaisee mukaansa ja vaikkei juonellisesti kamalasti tapahdukaan, niin silti tapahtuu. Näennäisesti porukka velloo ees taas, juo, hölisee, kuuntelee Roosterin juttuja ja siinä se. Mutta jännitteet henkilöiden välillä ja monenlaiset konfliktit pitävät tunnelman tiivinä. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Kieli on pirskahtelevaa, kirosanoja tulvillaan, puhujiensa suuhun sopivaa. Tekstissä on paljon viittauksia mm. Shakespeareen, Miltoniin, ja toki Blakeen, jonka kynästä Jerusalem-hymni on. Jo pelkästään päähenkilön nimi Byron luo monenlaisia ajatuskulkuja romantiikan ajan runoilijansa tunteville.

Esityksessä on paljon peribrittiläistä symboliikkaa, josta saa paljon irti maan historiaa ja kulttuuria tuntemalla. Jerusalem-hymniä kuullaan molempien näytösten alussa hienosti Mitra Matoufin tulkitsemana, iso Pyhän Yrjön ristilippu peittää näyttämön, yksi hahmoista on menossa markkinoille esiintymään Morris-tanssijana jne. Sisäinen anglofiilini liikuttui kyllä moneen kertaan (pelkkä Jerusalem-hymnin kuuleminen avaa kyynelhanat). En ole ihan varma minkä verran normikatsoja saa irti kaikista anglismeista, siis sekä kielen että merkitysten tasolla. Symboliikan tasolla on myös oleellista missä näytelmä tapahtuu (Wiltshiressä) ja koska se tapahtuu (Pyhän Yrjön päivänä). Perinteet ja mytologia.

Mulla saattoi olla pieniä ennakkoasenteita roolituksestakin. Miten Santeri Kinnunen voisi täyttää Mark Rylancen saappaat Roosterin roolissa? Miten kukaan voisi? Varsin hyvin sanoisin. En ehkä ole mikään maailman suurin Kinnus-fani, mutta tässä hän vetää ihan jumalattoman hyvin. Räävitön, rähjäinen ja ronski, mies täynnä charmia. Tykkäsin tosi paljon, ja saattaapi olla mun silmissä Kinnusen paras roolityö. 

Hyvin vetää myös Markus Järvenpää neuroottisen ja aika reppanan Gingerin roolissa. Hektinen heppu ja tykkäsin kovasti Järvenpään kehonkielestä. Joachim Wigeliuksen hupsun hassahtanut Professori on todella sympaattinen tyyppi myös. Ja Jouko Klemettilän Wesley tuo oman huumoripanoksensa mainiolla kännikohtauksellaan ja Morris-tanssiasullaan. Sen sijaan Rauno Ahosen Troy on arvaamaton ja kaukana sympaattisesta. Hyytävä hahmo. Lisäksi Roosterin leirissä notkuu monenlaisia nuoria.

En voi olla pohtimatta miksi Rooster on valinnut roolinsa hauskuuttajana ja diilerinä, joka antaa huumeita luotolla? Hän selkeästi haluaa takertua kynsin hampain kiinni vaihtoehtoiseen elämäntapaansa, vaikka se johtaisi hyväksikäyttöön ja takaapäin naureskeluun. Kuten toisessa näytöksessä käy ilmi, hänellä on perhe, jossain muualla. Ex-vaimo ja pieni poika, joka haluaa mennä markkinoille isänsä kanssa, kuten aiempinakin vuosina. 

Rooster on brittikulttuurin viimeinen linnake, joka ei hyväksy sitä että maailma muuttuu. Hän on myös alueen nuorille hyväntekijä, pakopaikan tarjoaja, kuunteleva korva. Ja valitettavasti myös naurun lähde.

Katariina Kirjavainen on loihtinut varsin autenttisen rähjäisen leirin metsään. Ruosteen ja homeen saattaa melkein haistaa ja kaiken sen alkoholin millä tässä lutrataan. Asuntovaunu, kanakoppi, jääkaappi, vähän huonekaluja. Ja metsä, vanhoja pyhiä puita! Sari Suomisen upea puvustus on ihana! Professorin tweedpuku, Wesleyn perinteinen Morris-tanssijan asu, teinien muodikkaat vetimet. Kari Leppälän valot ja Eradj Nazimovin äänet ovat räyhäkkäitä ja punk-henkisiä. Kapinaa!

Monet eri tasot ja runsaudensarvimainen sisältö tekevät Jerusalemista niin hyvän ja monipuolisen näytelmän. Se on myös hauska, välillä aika tragikoominenkin. Vaikka kaikki tapahtuu Roosterin rähjäisessä leirissä, ikäänkuin muu maailma olisi suljettu ulkopuolelle. Saamme välähdyksiä ulkomaailmasta muiden kertomana. Ja toki paikallishallinnon edustajien muodossa jotka vierailevat häätöilmoituksiaan tuomassa. Paha on piirittänyt Roosterin vapauden viimeisen linnakkeen.

Jerusalem on elegia; oodi menneelle maailmalle ja muutokselle. Minusta on upeaa että suomalainenkin yleisö on tämän löytänyt ja ostanut liput käytännössä loppuun. Loppu on mahtipontinen ja maaginen, huh!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

2:22 A Ghost Story / Helsingin kaupunginteatteri 10.2.2024

Kauhua teatterissa, no kyllä kiitos. Vaikkei tämä sitten ihan kauhua ollutkaan, vaan ennemminkin psykologinen trilleri, pienillä yliluonnollisilla elementeillä. Vaan miten kirjoitat esityksestä jonka tapahtumista ei oikein voi sanoa mitään ettei esityksen clue vaan paljastu? Paavo Westerberg on ohjaajana (miksei näytelmäkirjailijanakin) minulle laaduntae, joten ilman muuta katsomaan hänen uutuuttaan 2:22 A Ghost Story. Brittiläisen Danny Robinsin kirjoittama näytelmä on ollut Lontoossa pieni hitti, ja samaa sopii odottaa myös Helsingin kaupunginteatterin versiolle.

Nuori pariskunta on rempannut ostamaansa vanhaa asuntoa ja nyt pidetään pienimuotoisia tupareita. Illan mittaan juttu kääntyy yliluonnollisiinkin asioihin ja vaimo Jenny (Pia Andersson) kertoo heidän yöllisestä kummituksestaan. Se ilmestyi aina öisin kello 2:22 aikaan - ja juuri tietenkin silloin kun mies Sam (Lauri Tilkanen) oli työreissulla. Vieraista Lauren (Sanna-June Hyde) epäilee mutta Ben (Sauli Suonpää) ottaa asian tosissaan. Käykin ilmi että hänellä on hengistä ja kummitteluista vankkaa kokemusta. Niinpä nelikko päättää järjestää spiritismi-istunnon - kunhan on ensin syöty ja ennenkaikkea juotu. Kaiken taustana on yltyvä sade ja ukkonen, sekä lisääntymishaluiset ketut infernaalisine kiljuntoineen. Tunnelma tihenee ja jännittäviä elementtejä tarjoaa myös pihan automaattivalot. Kauheasti enempää ei voikaan juonesta kertoa.

Niin joo, itkuhälyttimellä on myös oma roolinsa tässä! Ja nallekarhulla :-)

Dialogi on sujuvaa ja soljuvaa, ja nelikon keskinäinen dynamiikka yksi näytelmän vahvuuksia. Lauren ja Sam ovat vanhoja opiskelukavereita ja olisiko heidän välillään ollut vähän muutakin. Samin mielestä Ben on juntti ja hän ei ymmärrä miksi fiksu Lauren on valinnut tämmöisen tollon poikaystäväkseen. Jenny ja Ben sen sijaan löytävät yhteisen sävelen nopeasti, molemmat kun ovat enemmän tunneihmisiä, siinä missä Sam ja Lauren järkeen ja tieteeseen nojaavia. 

Kaikki näyttelijät tekevät vahvat roolityöt ja ovat varsin uskottavia rooleissaan. 

Eli jännitteitä piisaa moneen suuntaan, ja samaan aikaan Jenny on Samille käärmeissään, koska tämä pistää koko kummitushomman lekkeriksi. Kuka päätyy tanssimaan kenenkin kanssa, miksei virtuaaliavustaja Siri reagoi enää puheeseen, vastaavatko henget Ouija-laudan kutsuun? Ilta on täynnä mysteerejä. Pikkuhiljaa käy ilmi etteivät Jenny ja Ben (tai lähinnä Ben) ole pitäneet lupauksiaan asunnon heille myyneille vanhalle leskirouvalle...

Takaseinällä oleva digitaalinen kello on tärkeä osa Antti Mattilan lavastusta. Ja on muuten päheä Psycho-elokuvan juliste samalla seinällä myös, antaen sen pienen viittauksen kauhuun. Muutenkin lavastus on hieno: viktoriaaninen asunto mitä on modernisoitu aika rankasti, myös Jennyn inhoamat lasiovet puutarhaan. Ben on kotoisin nurkilta, eikä arvosta mitä vanhoille asunnoille on tehty kun hipsterit ja jupit ovat muuttaneet alueelle. Siinäpä yksi konfliktiaihe lisää seurueelle. 

Sam on todella ärsyttävä besserwisser joka pröystäilee ja leveilee kaikella, myös rationaalisella ajattelullaan. Hänellä on selitys ja ratkaisu kaikkeen, kummitteluunkin. Jenny on sympaattisin ja maanläheisin hahmo koko näytelmässä, sillä Lauren on vähän bimbo, vaikka olisi kuinka koulutettu ja menestynyt psykologi. Ben on aika symppis remppamies, josta löytyy särmääkin. Kyllä sekin selviää mikä on Laurenin ja Benin suhteen totuus.

Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu sekä Petteri Heiskasen valot luovat ison osan tunnelmasta. Katsojia pelotellaan molemmilla, ja viritetään nousujohteisesti jännitettä. Jännitettä henkilöiden välillä, mutta myös katsojien ja esiintyjien välillä. Kyllä sitä melkein pomppaa nahoistaan ulos muutamissa kohtaa. Ei tätä ihan heikkohermoisille voi suositella, ja syystä ikäsuositukseksi on laitettu 12 v.

Laura Dammert on suunnitellut nykyaikaisen ja rennon näköisen puvustuksen; hyvin uskottavat vaatteet kantajilleen. Samilla hieman maanläheisempää, Laurenilla viettelevää ,ja Jennyllä ja Benillä muodikasta mutta mukavaa. Mikään ei pistä silmään.

Oikein toimiva kokonaisuus, ja vaikka HKT:n Arena-näyttämö epämukavine penkkeineen ja sumppuisine yleisine tiloineen onkin ankea, niin ei haittaa. Jos kaipaat pientä jännitystä ja mysteerinäytelmää arkeesi niin tämä on ehdottomasti sinun juttusi. Todella näppärä ja toimiva kokonaisuus! Vähän tekisi mieli mennä katsomaan uudelleen niin voisi poimia niitä pieniä vihjeitä mitä katsojille kyllä tarjoiltiin mysteerin selvittämiseksi...

Esityskuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Röda rummet / Lilla Teatern, HKT 25.11.2023

Kaj Korkea-ahon muutaman vuoden takainen romaani Punainen huone odottaa lukemistaan hyllyssäni. Mutta nyt sitten tuli nähtyä dramatisointi ennen kirjan lukua, käyhän se näinkin päin. Röda rummet päättää ohjaaja Milja Sarkolan trilogian maukkaasti. Bolla sai ensi-iltansa 2021, Minä valitsin sinut 2022 ja nyt sitten tämä. Yhteinen nimittäjä kaikille on HLBTQ+-yhteisön kuvaaminen kotimaisten tuoreiden romaanien kautta, tai siis niistä tehtyjen dramatisointien. Vallan onnistuneita esityksiä kaikki, eli hatunnosto kaikille asianosaisille.

Tapahtumat alkavat kun nuori Kaj Erik (Mikko Kauppila) laittaa puoliksi vitsillä orkesterikaverinsa yllyttämänä asunnonetsintäilmoituksen lehteen. Takana on väkivaltainen parisuhde HIV-positiivisen miehen kanssa ja asumisjakso Berliinissä. Vastineeksi asunnosta hän lupaa kirjoittaa kirjan. Vanhempi varakas herra Aimo Kangas (Riko Eklundh) vastaa ilmoitukseen ja tarjoaa asuntoa Ullanlinnasta. Miehet tapaavat, keskustelevat, tutustuvat. Päästään sopimukseen ja alkaa muistelmien läpikäyminen. Aimo haluaa kirjoituttaa Strindbergin romaanin Röda rummet, mutta Helsingistä. Pikkuhiljaa varakkaan suomenruotsalaisen herran salaisuudet paljastuvat, jolloin kirjailijanuorukainen alkaa perääntyä diilistä, vaikka asuntohan on ihana. Epävakaa jääkiekkoilija Emmanuel (Alexander Wendelin) toimii vanhemman miehen assistenttina, autokuskina sekä hoitelee S/M tarpeetkin. 

Röda rummet on intensiivinen näytelmä, monellakin tapaa. Näyttelijät, erityisesti Kauppila ja Eklundh, ovat huikean hyviä ja uskottavia. Miesten keskinäinen kemia on hienoa katsottavaa. Eklundh hurmasi minut viimeksi ÅST:n Draculan nimiroolissa, ja jotain samaa hienostuneisuutta ja pinnan alla kuplivaa vaarallisuutta tässäkin roolissa on. Kauppila teki suuren vaikutuksen jo opiskeluaikoinaan ja jatkaa tässä taas tarkkanäköistä ja vahvasti läsnäolevaa tyyliään. Kahden eri-ikäisen ja eri tavoilla karismaattisten miesten kohtaaminen lavalla on nautinto meille katsomossa istuville.

Musiikki ja kirjallisuus ovat myös vahvasti läsnä, ja yleensäkin kulttuuri ja sivistys. Sormenpäitään myöten hienostuneen Aimon taustalla kummittelee pitkäaikainen (ja katasrofiksi muuttunut) suhde Uskon kanssa ja Helsingin nahkahomopiirit. Ja sitten on Neitsytpolun asunnon merkitys punaisine huoneineen tässä kaikessa. 

Röda rummet on näytelmä valtapeleistä, alistamisesta, ja vallasta ylipäätään. Kontrollista ja siitä luopumisesta. Näytelmä syntisestä ja salatusta Helsingistä, jonka pimeillä kaduilla ja kujilla on aina tapahtunut enemmän kuin valtaväestö on tiennyt. Paljon puhetta, keskustelua taiteesta ja homoseksuaalisuuden historiasta. Aimo muistelee elämäänsä, halauksen merkitystä ja alistumisen teema alkaa jo lapsuudesta. Paalinaruilla sitomisesta se alkoi, löytöretki omaan seksuaalisuuteen. Seksi, varsinkaan S/M seksi, ei ole mitään ihmeellistä tai tirkisteltävää. Aimolle se on ollut luonnollista ja normaalia, eikä siitä tässä näytelmässäkään tehdä mitään elämää suurempaa numeroa. Lähinnä asia nousee esiin puheissa, ja yhdessä kohtauksessa. Joka kieltämättä voi olla rankka joillekin katsojille.

Helsinki valoineen ja varjoineen herää eloon myös ohikulkijoiden, naapurien ja kiinteistönvälittäjien hahmoissa. Erityisesti Joachim Wigeliuksen viilipyttymäinen hienostoravintolan tarjoilija ja Aino Sepon eläinkuoseihin pukeutunut kiinteistövälittäjä ovat mainioita tyyppejä. 

Alkuperäistekstin on dramatisoinut Tuomas Timonen Sarkolan käännöksestä. Kieli on aika autenttisen suomenruotsalaista, eli väliin on ripoteltu sopivasti suomeakin. Milja Sarkolan ohjaus on tarkkanäköistä ja tilaa-antavaa, kuten aina. K. Rasila on lavastanut mustavalkoisen, metallisilla verkko-ovilla ja loisteputkilla pelaavan maailman, aika kalsean ja kolkon. Siihen sopii Pekka Pitkäsen kylmät loisteputkivalot ja videosuunnittelu. Valoilla luodaan hienosti tunnelmaa ja Aleksi Sauran klassiseen musiikkin nojaava äänimaisema täydentää tätä. Tunnelma on hetkittäin ahdistavakin.

Samu-Jussi Koski vastaa pukusuunnittelusta ja se tarjoaakin hienoja visuaalisia elämyksiä. Erityisesti Kaj Erikin muusikkoystävä Lotta (Minna Gråhn) pukeutuu upeisiin trendiluomuksiin, mutta eivät ne muutkaan kirppislöytöihin ole vaatetettu. Kaj Erikillä on monenlaista asua ja kuosia, ja aina tyylikästä.

Ehdottomasti tämän halusin nähdä syksyn näytelmäkattauksesta. Röda rummet tarjoilee kauniin ja vahvan esityskokemuksen sekä ajattelemisen aihetta. Monella tasolla upea näytelmä, ja pituuskaan ei haittaa koska esitys tempaisee sisäänsä niin tiiviisti.

Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Minä valitsin sinut / Helsingin kaupunginteatteri 14.1.2023

Hyvä tarina on hyvä tarina, vaikka sen voissa paistaisi. Milja Sarkola on tällä kertaa tarttunut Laura Lehtolan vuonna 2020 ilmestyneeseen kirjaan, ja yhdessä he ovat dramatisoineet siitä pienimuotoisen intiimin, toimivan ja kauniin draaman. Minä valitsin sinut kertoo yhden pitkän parisuhteen tarinan, alusta loppuun. Matkan varrelle mahtuu vaikka ja mitä, appivanhemmista syrjähyppyihin, opiskeluista mielenosoituksiin. Tavallista arkea siis.

Näytelmä on pitkä, liki kolme tuntia. Voisi sanoa että aivan liian pitkä, mutta toisaalta, kertaakaan en pitkästynyt tai ajatellut että loppuisipa jo. Dialogi oli nautinnollista ja samaistuttavaa, henkilöhahmot herkullisia, kiinnostavia ja heihin kiintyi helposti. Luin kirjan heti tuoreeltaan ja tykkäsin siitäkin. Tavallisesta arjesta voi olla haastavaa saada hyvää ja toimivaa draamaa, mutta Minä valitsin sinut onnistuu kyllä hyvin. Mukana on myös surullisia ja haikeita hetkiä, kun asiat eivät menekään kuten haluaa tai toivoo. Mutta myös paljon huumoria ja hulluttelua. Laatudraamaa siis.

Elisa (Misa Lommi) on säntillinen, maalta muuttanut, ehkä jopa hieman tiukkapipoinenkin kauppatieteen opiskelija, joka on pidättyväinen ja hillitty. Sen sijaan Saara (Wenla Reimaluoto) on hupsutteleva boheemi, josta tulee taiteilija, tietenkin. Sattuma heittää heidät samaan opiskelijakämppään ja siitä alkaa ystävyys, joka syvenee myöhemmin intohimoiseksi rakkaudeksi. Vuodet kuluvat, Elisan tavalliset vanhemmat pitävät Saaraa vain ystävänä, arki rullaa, intohimokin hiipuu arkiseksi parisuhteeksi. Perheen perustaminen on kiemuraisempaa kuin "normaalisti", mutta muuten eletään tavallista perhe-elämää. 

Lommi ja Reimaluoto ovat molemmat loistavia rooleissaan, niin erilaisina hahmoina ja niin symppiksina, kumpikin omalla tavallaan. Emilia Erikssonin mainio pukusuunnittelu korostaa hienosti naisten eroja. Elisa on alusta asti siististi pukeutuva bisnesnainen siinä missä Saara kulkee kauhtuneissa collegehousuissa ja tukka sekaisin. 

Pidin siitä miten asioille annetaan aikaa kehittyä rauhassa eikä vain pikakelata kaikkea nopeasti. Tässä se liki kolmen tunnin kesto auttaa; ei ole kiire mihinkään. Kun toisessa näytöksessä mukana kuvioissa on myös Matias-poika (aivan mainio Hanna Raiskinmäki) niin perheen dynamiikka muuttuu. Kaikki ei enää ole niin auvoista ja pilvenhattaraista, on riitoja, konflikteja ja muuta säätöä. Arjen riennoissa parisuhteen vaalinta on jäänyt sivuun, Elisa on kiireinen uranainen ja Saarakin menestynyt kirjailija. Toisen äidin asema lapsen arjessa on haastavaa. 

Kuviot muuttuvat kun väitöskirjantekijä Antti (Pyry Nikkilä) haastattelee Saaraa sateenkaariasioista ja pikkuhiljaa he tutustuvat enemmänkin. Alunperin Lehtola ja nyt Sarkola kuvaavat Helsingin 2000-luvun lesbopiirejä ja -bileitä tarkkanäköisesti ja myös hauskasti. Näihin takaumiin päästään kätevästi Antin haastattelujen kautta. Saaralla on käsinkosketeltavan vaikeaa omien tunteidensa ja syyllisyydentuntonsa kanssa kun ei pääse irti Antista ja kotona keskustellaan toisen lapsen hankinnasta, ja lisääntymisklinikkakin painostaa. Se avuttomuus ja herkkyys, Reimaluoto on huikean hyvä!

Päähenkilöiden lisäksi mukana oli monta muutakin herkullista hahmoa. Elisan hyväsydämiset vanhemmat (Kaisa Torkkel ja Unto Nuora) ovat tosi symppiksiä, ja äiti on mummomainen hössö. Kun heille selviää naisten suhteen todellinen laatu niin pienen nikottelun jälkeen asia on ok. Siitä ei tehdä numeroa. Isä alkaa kertoa "miesten juttuja" Saaralle, kaikkea teknistä ja remppahommaa, mitä on hauska seurata. Vappu Nalbantoglu ja Katiana Chatta täydentävät näyttelijäryhmän. Baari- ja bilekohtauksissa sekä Pride-piknikillä on oivallisia pieniä sivuhenkilöitä.

K. Rasilan lavastus muuntuu nopeasti opiskelijakämpästä kahden hyvin toimeentulevan ihmisen hillityksi kodiksi, ja kahvilaksi, Antin asunnoksi, Pride-bileiksi - lavasteseiniä siirtämällä. Pyöröä käytetään myös hyvin. Kari Leppälän valosuunnittelu luo kuvioita ja sektoreita lavalle, ne ovat sopivan yksinkertaiset ja vaikuttavat. Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu luo harmonisen taustan esitykselle

Vieressäni istui noin kolmekymppinen pariskunta joilla ei ollut tietoa että näytelmä kertoo naisparista. Heidän kommentointiaan oli hauska kuunnella, ja parasta oli toki että selvästi tykkäsivät. Oivallista laatudraamaa, niin mikäpä tämmöistä on katsellessa.

Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kris och katastrof i Mumindalen / Lilla teatern 19.11.2022

No nyt! Odotukset olivat korkealla, siitä huolimatta että eikö nää muumit ole jo vähän niinkun nähty, näyttämölläkin. Vaan eipä ole, juuri tämmöisiä (sarjakuva)muumeja, ja muita Muumilaakson asukkaita. Voisin jopa sanoa että Kris och katastrof i Mumindalen on ihan parasta mitä teatterissa voi tällä hetkellä katsoa. Esitys täynnä pieniä ihania yksityiskohtia, upeaa nukettamista, taitavia esiintyjiä ja mieletöntä menoa. Sopii niin lapsille (ei ihan kauhean nuorille ehkä) kuin aikuisillekin ja tarjoaa sellaisen kokonaisvaltaisen hyvänolontunteen mikä tulee kun on kokenut jotain todella spesiaalia.

Ja hei, koska Jakob Höglund ohjaa, niin se jo pelkästään on laadun tae!

Kuten Tove (ja Lars) Janssonin sarjakuvahahmoille sopiikin, kaikki on mustavalkoista. Esiintyjien asut ja nuketetut hahmot. Sven Haraldssonin lavastus ja puvustus noudattaa samaa tyyliä. Ei voi sanoa että olisi väritöntä tai tylsää, koska yllättäen kuoseja ja tekstuureita on paljon mustavalkoisenakin. Toimii erinomaisesti. Ville Aaltosen valosuunnittelu komppaa tätä pelkistettyä linjaa.

Muumisarjakuvat todellakin heräävät henkiin, ja se on tämän esityksen juttu. Heini Maarasen upeasti toteuttamat persoonalliset nuket ovat kekseliäitä ja välillä hyvin viitteellisiä, kuten vain Heini osaa. Välillä nukke on irrallinen ja välillä integroitu osaksi näyttelijää/nukettajaa. Ja "nukke" on toki hyvin viitteellinen käsite, koska mikä tahansa tavara tai asia voi herätä eloon ja muuttua osaksi esitystä kun vaan tahtoo. 

En kyllä käsitä miten nämä ihmiset ovat niin lahjakkaita! Näyttelijät loihtivat kymmenet hahmot eloon, ja Lillanin hieno ensemble (Lumi Aunio, Ulriikka Heikinheimo, Robert Kock, Pia Runnakko, Ursula Salo, Alexander Wendelin ja Joachim Wigelius) saa vahvistusta ammattinukettajista (Riina Tikkanen, Elena Rekola ja Reetta Moilanen). Nukettaminen on oma taiteenlajinsa, mutta käsittämättömän hienosti vedetään mukaan mimiikkaa, ja vaikka mitä näyttelemistapoja. Ja mahtavaa miten erilaisia nukketeatteritekniikoita esitykseen on saatu: paperinukkeja, käsinukkeja, sorminukkeja, esineteatteria, mittakaavojen muuntelua ja vaikka mitä.

Onhan tässä juontakin, mutta se tuppaa jotenkin unohtumaan kun jää katsomaan taitavia esiintyjiä. Lillanin sivuilla lukee: Rakastetut Muumihahmot pohtivat olemista, identiteettiä ja maailmantilaa muumifilosofian mukaisesti – pitäisikö panostaa velvollisuuksiin, hedonismiin, yrittäjyyteen, kuuluisuuteen vai psykoanalyysiin? Vai kotiapulaiseen? Niin no, saamme kaikkea tätä ja paljon muuta. 2,5 tuntia on toki aika pitkä aika esityksessä, kun ei ole sellaista isoa draaman kaarta ja selkeää rakennetta, mutta ei haittaa menoa lainkaan. Välillä painetaan hulluna duunia ja välillä liihotellaan cocktailkutsuilla, sellaistahan se elämä on, nyt näemmä myös Muumilaaksossa. 

Monenlaisia kriisejä ja pienimuotoisia katastrofejakin koetaan, välillä pitää hakea apua psykedeeliseltä psykiatrilta ja ehkäpä Muumipeikon kultainen häntä saattaisi auttaa maineen tiellä. Olen kyllä itse lukenut muumikirjoja ja katsonut vähän tv-sarjaakin, mutta sarjakuvat ovat jääneet vieraammaksi. Niissä, kuten tässä esityksessäkin, on mukana elementtejä mitkä eivät ihan pienimmille lapsille ehkä sovi, eikä kyllä katsomossa sellaisia juuri olekaan, lapsia siis. 

Jaksan kyllä edelleen äimistellä lahjakasta esiintyjäjoukkoa. Yksi heistä eli Robert Kock on säveltänyt myös musiikin (Markus Fageruddin jelppaamana), ja sitä kaikki antaumuksella toteuttavat. Multilahjakas ensemble tarttuu kuka mihinkin soittimeen ja aika paljon ääniä ja säestystä loihditaan ilman soittimiakin. Annina Enckellin sanoitukset rytmittävät monesti jazzahtavia biisejä hyvin, välillä on ihan onomatopoeettista pöpinää, välillä ihan jotain tolkullistakin. Antero Mansikan tarkka äänisuunnittelu on musiikin ja näyttelijöiden tuottamien äänien tukena. Ääniefektit ovat kyllä huiput. Enckell on myös dramatisoinut tekstin Janssonien sarjakuvista.

On kyllä aivan mahtavaa että nukketeatteri on päässyt mukaan valtavirtateatteriin. Yksi kiitos siitä Jakob Höglundille, joka on toteuttanut paljon esityksiä nukketeatteria hyödyntäen. Lisää tämmöistä! Se intohimo ja innostus mitä lavalla näkyy välittyy hienosti katsomoonkin. Nukkeja nähdään lavalla toistasataa, osa kaksiuloitteisia ja osa hyvinkin arkisista aineksista koottu. 

Mulle sattui vieruskaveriksi brittiläinen sarjakuvatutkija Paul Gravett, joka oli ollut iltapäivällä puhumassa Tove Janssonin sarjakuvista Lillanin tapahtumassa. Harmittaa kun en sinne päässyt, mutta olipas mulla mielenkiintoista seuraa! Gravettin kirja Muumisarjakuvista ilmestyy suomeksi ja ruotsiksi nyt keväällä 2023.

Kris och katastrof i Mumindalen on mahtava esitys monellakin eri tasolla, ja suosittelen varsinkin heille keiden mielikuvat nukketeatterista ovat jumiutuneet lapsuuden käsinukketasolle. Esitys on ruotsinkielinen, mutta tekstityksen saa omaan puhelimeen ja ei sitä varsinaisesti edes tarvitakaan. Musiikki ja muu touhu vie mukanaan muutenkin. Bonusta digitaalisesta käsiohjelmasta!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Fanny ja Alexander /Helsingin kaupunginteatteri 17.11.2022

Heti kärkeen nolo tunnustus: en ole nähnyt Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexanderia. Noin, tuli heti kärkeen kerrottua tämä. Muitakin isoja aukkoja sivistyksessäni toki on, mutta ruotsalaisen kulttuurin tuntemukseni on kyllä luokattoman huonoa. Bergmanin elokuvista olen nähnyt kyllä Seitsemän sinettiä, ja varmaan muutaman muunkin, ainakin Mansikkapaikka tuli mieleen. Vaan eipä hätiä mitiä, sillä tämän Helsingin kaupunginteatterin näytelmäversion jälkeen tunnen olevani sivistynyt ja sivistetty, monellakin tapaa. Ehdottomasti yksi vuoden 2022 teatteritapauksia!

Ja miten tästä voisi olla pitämättä! Yksi suosikkiohjaajistani Paavo Westerberg, upea näyttelijäporukka, taitavat muut tekijät. Ainoa pieni miinus todella pitkästä esityksestä, mutta aika kului niin nopsaan ettei sekään haitannut. Ensi-illassa päästiin about 3 tuntiin ja 40 minuuttiin mikäli oikein muistan. Älkää silti antako sen karkoittaa teitä katsomosta, koska tämä esitys pitää otteessaan liki koko keston ajan!

Fanny ja Alexander kertoo Ekdahlien laajasta ja monimuotoisesta perheestä, lähinnä sisarusten Fanny (Elena Leeve) ja Alexander (Olavi Uusivirta) näkökulmasta. Taiteellinen, värikäs ja iloinen lapsuudenkoti rikkoutuu Oscar-isän (Pekka Huotari) äkillisen kuoleman jälkeen. Emilie-äiti (Anna-Maija Tuokko) päättää mennä uudelleen naimisiin ankaran piispa Vergeruksen (Eero Aho) kanssa. Ja näin ollen villit ja vapaat lapset joutuvat jättämään entisen elämänsä ja muuttamaan todella ankeaan ympäristöön, jossa piispan sukulaiset piinaavat lapsia. Talossa asuu piispan äiti (Aino Seppo), sisar (Helena Haaranen) sekä kotiapulainen Justina (Leena Rapola) jotka ovat kaikki syvästi uskonnollisia ja kieroonkasvaneita näemmä muutenkin, ainakin lapsen (ja katsojan) silmin nähtynä.

Riehakkaan monimuotoisesta perheidyllistä (missä toki on omat koukeronsa, mutta lapsen silmiin elämä on huoletonta ja täynnä tapahtumia) siirrytään suoraan maanpäälliseen helvettiin ja äitikin tuntuu vain liehakoivan uutta puolisoaan. Lapset jäävät vähän oman onnensa nojaan ja isäpuolensa rangaistaviksi. Monen mutkan, kiemuran ja vippaskonstin jälkeen he pääsevät paikasta pois ja päätyvät piilotetuiksi mystisen juutalaisen perhetutun Isak Jacobin (Jouko Klemettilä) ja tämän yhtä outojen sukulaisten Ismaelin (Emmi Pesonen) ja Aronin (Rauno Ahonen) luokse. Isak onkin aika sutki kauppamies!

Fanny ja Alexander on varsinainen runsaudensarvi, josta riittää ammennettavaa varmasti useammallekin katsomiskerralle. Mukana on paljon teatterintekemistä (Ekdahlien perhe pyörittää teatteria), taikaa, maagisia elementtejä, viittauksia Bergmanin elokuviin, todella paljon silmäkarkkia ja visuaalista viihdettä. Se on sukukronikka mutta ennenkaikkea tarina muuttuvasta lapsuudesta, mielikuvituksen voimasta. Lasten näkökulma on vahva ja moni asia näyttäytyy siten outona, maagisena tai todella pelottavana. 

Varsinkin Alexander on hyvin vilkkaalla mielikuvituksella ja kapinahengellä varustettu poika, jonka nujertamisen isäpuoli tuntuu ottavan elämäntehtävänä. Alexander on saanut lahjaksi kaitafilmikameran ja hahmottaa maailmaa sen läpi kuvaamalla. Katsoja tulee temmatuksi pojan mielikuvitusmaailmaan, ja voi vain miettiä mitkä tapahtumat ovat oikeita, ja mitkä sepitettä. Uusivirta on kyllä pistämättömän hyvä roolissaan, sekä heittäytyvänä ja avoimena että myöhemmin pelokkaana ja uhmakkaana. Fanny jää monessa veljensä varjoon, mutta Leeve on aina niin raikas ja herkkä tulkitsija että olen silti ihan myyty.

Westerberg onnistuu todella hienosti luomaan värikkään ja boheemin Ekdahlien hurlumhein ja siihen kontrastina puritaanisen piispanlinnan. Ekdahleilla rakastetaan, petetään, juonitaan, juhlitaan ja riidellään. On rahapulaa ja rakastajattaria, lapsetonta liittoa ja tunteiden purskahtelua. Rea Mauranen suvun Helena-matriarkkana juonii taustalla, hyväntahtoisen lämpimästi, samalla eläen omaa elämäänsä "salarakkaansa" Isakin kanssa, kurittoman perheensä keskellä. Mainio roolityö! Helenan pojat eli heti alussa kuoleva Oscar palaa vielä lavalle ainakin muistoissa, huikentelevainen Gustav Adolf (Santeri Kinnunen) sotkeutuu naisiin - mm. nuoren sisäkön Maj'n (Veera Anttila) kanssa - ja tämän vaimo Alma (Raili Raitala) ei tunnu piittaavan puolisonsa kuvioista sekä kolmantena talousasioiden kanssa kamppaileva Carl (Jari Pehkonen), joka on onnettoman oloisessa liitossa saksalaisen Lydian (Sanna-June Hyde) kanssa. 

Ihana sekalainen sakki, vaikka aluksi on hieman haastetta teosta ennakkoon tuntematta selvittää kuka on kuka ja kenen kanssa. Onneksi tämäkin on huomioitu hyvin (mainiot kertojaratkaisut!), mutta käsiohjelmaan olisin kaivannut vaikka sukupuuta.

En ihan ymmärrä miksi tämä mielletään jouluiseksi tarinaksi; joulunviettokohtaus on kuitenkin aika pieni osa kokonaisuutta. Mainiota menoa siinä on kyllä. Hauska on ylipäätään seurata miten Fanny ja Alexander seuraavat aikuisten touhuja, kuvaavat niitä, leikkivät käsinukeilla seksiakteja, kuvittelevat itse loput kun heille ei kerrota asioita. Pienillä padoilla on korvat, ja myös silmät. Alexander on enemmän toimija, Fanny komppaa. Näemme paljon pysähtyneitä kohtauksia, jotka heräävät yhtäkkiä henkiin, kertojan toimiessa "käynnistäjänä". Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun, mutta tarinahan on aika ajaton. 

Alunperin tässä piti olla mukana myös Esko Salminen (Isak Jacobin roolissa) mutta hän joutui jäämään pois. Korona siirsi ensi-iltaa parilla vuodella ja osittain tämäkin vaikutti poisjääntiin. Olisi ollut kyllä mainio lisä loistavaan miehitykseen. Ensemble on kyllä mielettömän taitavaa sakkia. Eero Ahon sadistinen piispa jää mieleen todella hyytävänä suorituksena. Kun tämä ystävällisenä perhetuttuna kovistelee Alexanderia valehtelusta, niin katsoja jo aistii mitä miehen näennäisen tyynen pinnan alla kuplii. Silti se ei valmistanut siihen mitä tuleman pitää, millaiseen kauhulinnaan rakastunut Emilie lapsineen muuttaa. Ei ainoastaan se että ylellinen ja aika vauraskin elämä pitää jättää taakse, rakas teatteri mukaanlukien. Mutta lastenkin pitää luopua leluistaan. 

Mutta sitä se rakkaus kai teettää, koska Emilie suostuu kaikkeen. Ja pian piispalla on oiva kiristysväline häneen. Piispan taktiikka vaihdella lempeyttä äänessään julmaan huutoon on toimivaa, ja Aho on tässä ihan mestari. Rottinkinen mattopiiska ja risiiniöljy ovat lastenkasvatuksen kulmakivet tässä taloudessa, pimeästä komerosta puhumattakaan.

Kaikkien Bergman-elokuvaviittausten lisäksi Shakespeare ja erityisesti Hamlet ja Macbeth ovat isosti mukana. Jotenkin koko tarina vertautuu Hamletiin (missä Alexander on Hamlet) vai teenkö ylitulkintoja Shakespeare-päissäni? No, mä näin näissä paljon samaa. Ja loppu on hiljaisuutta, sanoo Alexanderkin kummitusjuttuja kerrottaessa.

Antti Mattilan huippulavastus on ihanan kaksijakoinen. Yltäkylläiset Ekdahlien huoneet pyörivät ympyrää (helkkarin huikeaa pyörön käyttöä) iloisesti ja kontrastina piispanlinna on karu ja tyly, sekä ennenkaikkea harmaa. William Ilesin valot tukevat tätä upeasti. Valojen ja varjojen vuoroleikki on tyylikästä. Lopuksi taas Jacobien talossa on mystiikkaa ja krumeluuria, mutta ei se mikään valoisa paikka ole, vaan sokkeloinen ja jännä. Valon ja äänen käyttö on karmivan hienoa piiskauskohtauksessa. Myös Anna Sinkkosen puvustus noudattaa tätä kaksijakoa: Ekdahlit pukeutuvat vaaleisiin ja juhlaviin asuihin, on ilmavuutta ja kauneutta. Piispan taloudessa kaikki on harmaan puritaanista. Siinä missä Ekdahlit juhlivat ja valvovat, piispalla ollaan aamuvirkkuja. Jaana Nykäsen naamiointi on myös nappisuoritus. Niin ja puvuista vielä sekin että nimihenkilöiden nykyaikainen nuorisovaatetus on hauska yksityiskohta; nyt ei olla merimiespuvuissa!

Sanna Salmenkallion säveltämä musiikki, ja äänisuunnittelu (jota Jaakko Virmavirta ollut myös tekemässä) on aivan mahtavaa. Sekin tukee tätä kaksijakoisuutta: iloista, hilpeää ja kevyttä alussa ja tummasävyistä piispalassa. Jacobien parissa kuullaan juutalaismusiikkia, ja kun Emilie purkautuu asioistaan niin sitä säestää lempeä huilu (Bachia?). Musiikki on siis monipuolista ja tarkkanäköisesti kaikkeen sovitettua. Huima teknokilkatus (Pacman-henkinen) loistavassa videopelikohtauksessa on piste iin päällä. Välillä äänisuunnittelu valtaa koko teatterisalin, upeaa! Harvinaisen hienoa näyttämömusiikkia kyllä koko esitys, ja monipuolinen livebändi myös, mistä iso kiitos.

Toinen näytös alkaa kolkosti: kaksi pientä harmaisiin puettua lasta valtavassa harmaassa salissa ypöyksin. Siitä siirrytään suoraan jo mainittuun Pacman-pelikohtaukseen missä mustapukuiset kirkonmiehet ajavat lapsia takaa, huh mitä menoa! Katsojan tunteita riepotellaan alhaalta alhosta korkealle taivaisiin ja takaisin. Koreografia ei ole käsiohjelmassa mainittu, mutta kuka liikekielestä vastaakaan niin kiitos siitä! Tanssivat viikatemiehetkin olivat mainioita.

Kun Gustav Adolf lopussa pitää hienoa puhettaan tuplaristiäisissä ja yhteen kokoontuvat Ekdahlit viettävät taas yhtä juhlahetkeä niin siinä saa taas pýyhkiä silmäkulmiaan katsomossa. Upea musiikki kruunaa tämänkin kohtauksen.Jos haluat hemmotella itseäsi visuaalisesti tyrmäävällä, maksimaalisesti kaikkea täyteen pakatulla esityksellä, niin suuntaa Helsingin kaupunginteatteriin. Odotukset olivat korkealla, ja ne todellakin täyttyviät - ja menivät varmaan vähän ylikin. Fanny ja Alexander on teatteria isolla T:llä. Se on valoisa, se on traaginen ja se on pakahtuttava. Hienoa ensemble-näyttelemistä ja myös yksittäisiä mieleenpainuvia roolisuorituksia. Westerberg on taas kerran näyttänyt osaamisensa koko kirjoa ja loihtinut aivan huipputaidetta. Ei tämä kyllä perheen pienimmille sovellu, mutta muille kyllä. 

Haluan ehdottomasti nähdä tämän uudelleen, sen verran väkevän jäljen se jätti sieluuni. HKT mainostaa tätä sanoilla spektaakkeli täynnä elämänvoimaa - aika nappikuvaus. Mene ettet kadu. Niin hieno!!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.