Bosslady / Jyväskylän kaupunginteatteri 5.10.2024

Jyväskylän kaupunginteatterin syysuutuus on Maija Vilkkumaan musiikkin perustuva musikaali Bosslady. Satu Rasila on ollut mukana käsikirjoittamassa Vilkkumaan kanssa ja myös ohjaa tämän. Lisäksi Eeva Kontu on sovittanut musiikin ja vastaa musiikkidramaturgiasta - voiko tästä taiteilijakolmikko enää koventua, mitä tulee musiikkipitoisen näytelmän tekemiseen? Rautainen tiimi ja kaikinpuolin kelpo esitys. Energiaa tihkuva Bosslady on houkutellut katsomoon paljon Vilkkumaan musiikin ystäviä, nuoria tyttöjä äiteineen, mikä ilahduttaa kovasti.

Alunperin Vilkkumaa teki 20-osaisen radiokuunnelman (tai radiomusikaali niinkuin sitä mainostettiin) Mä halusin olla suffragetti Ylelle vuonna 2017. Valitettavasti se ei enää ole Yle Areenalla kuunneltavana, mutta siitä sitten jalostui Bosslady.

Bosslady on täynnä menoa ja meininkiä. Se käsittelee tyttöjen (ja muidenkin) ystävyyttä, valtaa ja vastuuta, aktivismia eri muodoissaan ja myös vanhempien suhdetta lapsiinsa. Myös eri sukupuolten asema muuttuvassa nyky-yhteiskunnassa on vahvasti esillä. Ja feminismi eri muodoissaan! Pääroolissa on nuori Anni (Saara Jokiaho), joka etsii itseään ja elämänsä suuntaviivoja. Anni tuntuu hieman ajelehtivan eikä oikein tiedä mitä tekisi ja minne menisi, saatikka kenen kanssa olisi. Poikaystävä tosikkomainen Tommi (Markus Virtanen) on pedantti bakteerikammoinen tylsä hipsteri. Toisaalta hän välittää Annista ja haluaa perustaa perheen. Anni ajautuu töihin isänsä mainostoimistoon, jossa on toinen toistaan dynaamisempia ja luovempia ihmisiä. Myös nouseva kyky copywriter Santtu (Miika Laakso) joka saa Anninkin pään pyörälle. 

Annin perheeseen kuuluu niin energinen isä (Paavo Honkimäki) että hitaampia heikottaa sekä tunnettu feministitutkija-äiti (Tytti Vänskä), jonka (elämän)viisaus avautuu lopulta Annillekin. Annin pikkuveli (Sami Ulmanen) etsii itseään ja identiteettiään, ja pyörittää kuntosalia hieman yksinkertaisen kaverinsa Ramin (Jussi-Petteri Peräinen) kanssa, vaikka haaveileekin vaatesuunnittelijan urasta.

Ja sitten on Elli (Elina Saarela), Annin paras ystävä lapsuudesta asti. Tytöt ovat vannoneet olevansa aina ystäviä, ja aina auttavansa toisiaan, mutta elämä kuljettaa heitä eri suuntiin. Siinä missä Anni on varovainen ja jopa vähän hissukka, on Elli räväkkä aktivisti joka ajaa kaikkien vähemmistöjen oikeuksia intohimoisesti. Tyttöjen välille avautuu syvä kuilu, ja melkein loppuun asti joutuu jännittämään saavatko he paikattua välinsä, toteutuuko oikeus ja korjautuvatko vääryydet. Ellikin päätyy Annin isän mainostoimitoon hommiin, ja sieltä löytyy myös Ulla (Paula Honkimäki), josta tulee tuki ja turva tulevassa kriisissä.

Vilkkumaan musiikki kuljettaa tarinaa hienosti eteenpäin. En ole koskaan ollut mikään Vilkkumaan ykkösfani, mutta tykkään hänen musiikistaan kun sitä radiosta kuulen. Nämä biisit ovat enemmän Vilkkumaa-biisejä kuin tyypillisiä musikaalibiisejä, mutta Eeva Kontu on kyllä tehnyt "musikaalimaiset" sovitukset. Rullaavia rokkibiisejä, balladeja ja kaikkea muuta. Ja esiintyjät tulkitsevat näitä antaumuksella, erityisesti kaksikko Jokiaho ja Saarela, kummatkin karismaattisia ja taitavia esiintyjiä. Kun he vetävät yhdessä biisiä Me ollaan siskot ("miten Lutakosta päästä voi San Franciscoon...") niin kyllähän siinä Lutakon kupeessa se tuntuu vieläkin todemmalta.

Muutenkin koko näyttelijäsakki on vedossa. Mainitsinko jo miten paljon energiaa väistötilan lavalle mahtuu, se ihan pursuaa katsomoonkin. Varsinkin joukkokohtaukset ovat tosi näyttäviä, niistä iso kiitos myös koreografi Chris Whittakerille. Lasse Hirven johtama bändi vetää mallikkaasti ja kyllähän nää esiintyjät osaa laulaa, herranjestas!

Tinja Salmi on tehnyt lavastuksen kanssa mitä väistötiloissa nyt voi. Kaikki on hieman vaatimatonta, mutta pienillä elementeillä on saatu tehtyä niin kuntosali kuin moderni toimistotila ja hipsterikoti. Siirrettäviä ja liikuteltavia sermejä, toimistotuoleja jne. Salmen käsialaa on myös yksinkertaisen toimivat videot. Mutta lavastus ei ole tässä kyllä se juttu. 

Tuomas Lampisen hieno puvustus sen sijaan jo vähän on! Esiintyjiä on iso joukko, ja erilaisia hahmoja ja kohtauksia paljon. Joten pukuja on, todella paljon! Perusarkivaatetta eli farkkutakkeja ja sellaista, mutta monenlaista glamöröösiäkin juttua nähdään. Ja kamalia kuntosalivaatteita. Erityisesti suffragettien asut, kenkiä ja hattuja myöten, on tosi upeaa katsottavaa. 

Suvi Taipaleen kampaukset ja maskit viehättävät ja täydentävät esiintyjien lookit. Antti Silvennoisen valot ja Mika Filpuksen äänet viimeistelevät musikaalin lavakokemuksen.

On jotenkin surkuhupaisaa kuinka Anni vakuuttaa olevansa onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, kun ei selvästikään ole. Kauppiksen vuosijuhlat jäykkine ihmisineen on surkuhupaisa ja ratkiriemukas kohtaus - Anni löytää sisäisen aktivistinsa! Ja kaikki nämä lavalle marssivat feministit Twiggystä Marlene Dietrichiin, tästäkin iso hatunnosto puvustukselle ja maskeeraukselle.

Ensimmäinen kokemuksen Jyväskylän kaupunginteatterin väistötiloista, minne he ovat nyt muuttaneet kahdeksi vuodeksi teatteritalon remontin alta. Paviljonki on tuttu paikka koiranäyttelyistä ja messuista, ja nyt sinne on tehty narisevilla tuoleilla katsomo. Jalkatilat ovat todella niukat ja muutenkin tuolit ovat todella epämukavat ja huonot istua. Lämpiötilat sen sijaan ovat viihtyisät ja vessojakin on riittävästi. Mutta tuolit ovat niin epämukavat että vierailut Jyväskylään saattavat olla tässä kahdeksi vuodeksi.

Minusta Bosslady on toimiva musikaali, vaikkakin jossain toisessa tilassa olisi päässyt vielä enemmän oikeuksiinsa. Suosittelen kaikille uuden kotimaisen musiikkiteatterin ystäville, ja erityisesti mikäli olet Vilkkumaan musiikin ystävä. Energiaa ja elämän suuria tunteita, ja aina ihana Saara Jokiaho pääroolissa - mikä voisikaan olla parempaa?

Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eerika Rantasen tähänastinen elämä / Jyväskylän kaupunginteatteri 1.3.2024

Kuuntelen paljon erilaisia podcasteja, vaikken äänikirjoja kuluta lainkaan. Pari vuotta sitten ahmaisin Yle Areenalta mainion neljätoistaosaisen kuunnelmasarjan Eerika Rantasen tähänastinen elämä. Se kertoi, valloittavasti ja raikkaasti, nuoren tytön kommelluksista hoitajaopinnoissa, rakkauksista, muutoksista ja epävarmuudesta. Siis elämästä! Eerikan elämä ja tarina jäi pahasti kesken, ja nyt vihdoin olemme saaneet jatkoa! 

Ensinnäkin näytelmän muodossa ja samaan aikaan ilmestyi Areenaan 12 jaksoa Eerikan elämästä, jippii. Mutta ennen uppoutumista sarjan pariin, pääsin katsomaan Eerikan elämää näyttämöllä Jyväskylän kaupunginteatterissa, mistä esitys siirtyy Tampereen teatterille keväämmällä ja syksyllä vielä Helsinkiin Kansalliteatteriin. Eläköön teatterien yhteistyö!

Alussa oli Juha Jokela, joka halusi tehdä esityksen kolmen taitavan näyttelijän eli Kaisa Helan, Ria Katajan ja Eeva Soivion kanssa. Alkoi pitkäaikainen ideointi, tekstin työstäminen ja sen tuloksena saimme kuunnelman, ja nyt tämän esityksenkin. Jokainen on ammentanut Eerikan hahmoon ja kokemuksiin omasta itsestään, historiastaan ja mielikuvituksestaan. Lopputulos on kiehtovaa ja erilaista teatteria, missä esiintyjien ja yleisön välinen näkymätön seinä rikotaan moneen kertaan. 

Ja myös näyttelijöiden ja esittämien hahmojensa rajat pirstoutuvat. Olemme yhdessä kokoontuneet teatterille leikkimään tätä leikkiä mitä näytelmäksi kutsutaan. Esiintyjät kommentoivat tekstiä ja tapahtumia, selostavat niitä yleisölle. Vähän kuin lapsuuden leikit: "sit tää menis tänne ja istuisi alas ja toi tulis mukaan" tyylisesti, muistattehan? 

Nostalgia on jännä juttu. Se herättää tunteita ja muistoja, palaamme sinne menneisyyteen ja kaikki näyttää auvoiselta. Eerikan elämä tuntuu todelta, eletyltä ja aidolta. Ja vaikka kyseessä on fiktiivinen hahmo, hän voisi olla totta. Hänessä ja hänen elämässään on murusia Juhasta, Kaisasta, Riasta ja Eevasta. Ihanaa että saamme jakaa heidän kokemuksiaan ja niistä johdettuja tarinoita.

Eerika ehtii kokemaan paljon lyhyessä ajassa, vaikkei asiat maailman mittakaavassa niin tärkeitä olekaan. Tärkeitä kuitenkin. Epävarmuus kun pitäisi pistää piikkiä hankalaan potilaaseen, riemastuttava seksikokemus sairaalan varastohuoneessa, alkoholisti-isän pelottava hahmo, järisyttävän rakkauden karmea loppu, muutto Helsinkiin ja siellä kaiken uuden kokeminen, vanhojen tavaroiden ja vaatteiden keskellä asuminen, lämmin ystävyys Annelin kanssa. Pieniä suuria tapahtumia. Tosin välillä tuntuu että Eerika vaan odottaa koska se elämä oikein alkaa. Ehkä hän myöhemmin oivaltaa että tätä se elämä on, välillä on tylsää ja pitkäveteistäkin.

Ja kaikki nämä kohtaukset loihditaan mestarillisesti meidän eteemme! Näyttelijäkolmikko loistaa! On hauskaa miten fillarin pyörittämisellä saadaan uskottavasti esitettyä eroottinen kohtaus. Eerikan esimies Sari on mainio tyyppi, paitsi kännissä aika rasittava... Mutta erityisesti Anneli jää hahmona kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa, tämä on hauras mutta niin viisas ja luja. Annelin kuolema on todella koskettava. 

Ria Kataja on Eerika, kaikkine epävarmuuksineen, lämpimine sydämineen ja välillä empatiaan tukehtuvana. Kaisa Hela ja Eeva Soivio esittävät kaikki muut lukuisat roolit. Erityisesti Helan nahkatakkinen Mikko ja Soivion herkkä Anneli piirtyvät mieleeni. Välillä kolmikko tiputtaa roolit ja keskustelee hahmoista ja esityksestä, ja sitten esitys taas jatkuu. Kiinnostava tapa tehdä teatteria! Välillä he toki roudaavat huonekaluja ja lavasteita pitkin poikin. 

Tuntuu että työskentelytapa on hyvin orgaaninen ja että ohjaaja Jokelan tehtävänä on ollut lähinnä katsoa perään. Mene ja tiedä, mutta kiva tätä on katsoa. Esitys ei ole kronolginen, ja hyppelehtii aika paljon ajallisestikin. Silti se oudon looginen. Myös Jukka-Pekka Mikkonen piipahtaa esityksessä isän varjona, aika pelottava rooli jos kohta lyhyt.

Erityisen tärkeä osa koko esitystä on muusikko Mila Laine. Hän on instrumentteineen lavan reunassa ja sieltä musiikilla ja ääniefekteillä kommentoi lavan tapahtumia. Intregraalisesti osana esitystä, välillä ihan keskellä tapahtumia. Ja musiikki, se on kaunista! Lempeää ja tuudittavaa, enimmäkseen. Juha Tuiskun äänisuunnittelu oli olennainen ja tärkeä osa esitystä. Äänenmuunnin oli aika vinkeä lisä, en tiedä mitä siitä ajattelisin.

Mikko Saastamoinen on suunnitellut toimivan lavastuksen, joka muokkautuu esiintyjien toimesta hyvin. Auli Turtiainen vastaa pukusuunnittelusta. Kaikki ovat pukeutuneet vaaleansinisiin farkkuihin ja valkoisiin paitoihin, ja sitten erilaisten asusteiden avulla muuntautuvat muiksi hahmoiksi. Valot ja videot ovat Antti Silvennoisen käsialaa ja hauskasti läpikuultavaa seinää lavan takaosassa hyödynnetäänkin. Minttu Minkkisen kampaus- ja maskeeraus vielä; siinä on napakka paketti kasassa.

Kaksi ja puoli tuntia menee kuin siivillä, tapahtumat soljuvat eteenpäin, ja katsomossa saa niin liikuttua kuin nauraakin. Esitys on hieman tavanomaisesta teatterista poikkeava, mikä selvästi hämmensi osaa katsojia. Meille jotka näemme paljon teatteria, tämä oli raikasta ja tervetullutta vaihtelua. Näinkin voi esityksen toteuttaa. Ja nyt kuunnelman kimppuun.

Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla ennakkonäytöksessä.

Suruttomat / Jyväskylän kaupunginteatteri 12.11.2022

Näin tämän Minna Canthin Työmiehen vaimoon perustuvan musikaalin Tampereen työväen teatterissa 2004, mutta kauheasti muistikuvia se ei selkeästi ole jättänyt. Muistan muutamia yksittäisiä hahmoja (kuten Pauli Hanhiniemen tulkitseman Toppo-rentun) ja yleisen tunnelman, mutta en kauheasti muuta. Sirkku Peltolan käsikirjoittama, Matti Puurtisen säveltämä ja Heikki Salon sanoittama Suruttomat olikin nyt Jyväskylässä sitten taas todella hyvä ja jätti ison jäljen sieluun.

Suruttomissa tutustumme Johannaan (Saara Jokiaho) ja Ristoon (Jukka-Pekka Mikkonen) ja näiden avioliittoon. Kaikki alkaa auvoisesti, mutta pian viina ja villit naiset vievät Riston mennessään, erityisesti mustalaislikka Homsantuu (Anna-Maija Oka). Johanna koittaa pitää perheen kasassa, elättää heidät mattoja kutomalla, mutta ei auta kun katala Risto vie tuhkatkin pesästä. Tarina on surullinen, traaginenkin jopa. Johanna on ahkera, kunnollinen, siveellinen ja herttainen, ja Risto taas kaikkea muuta. Varsinainen niljake mieheksi, ja vähän myös säälittävä reppana. 

Nyt ei raadeta maaseudulla vaan nämä ovat kaupunkityöläisiä. Vähävaraisia toki. Valitettavasti kaupungin houkutukset vievät monen mukanaan, ja vaikka erilaiset raittiusseurat ja naisyhdistykset koittavat työväestöstä huolehtia, niin ei se aina onnistu. Onhan se toki positiivista ettei Risto lyö vaimoaan, vaikka taitaa tuo henkinen kohtelu olla yhtä pahaa.

Vaikka pohjavire on niin ankea ja masentava (ja ennenkaikkea herättää syvää raivoa Ristoa ja koko miessukupuolta kohtaan) niin Suruttomissa on myös paljon lämpöä, huumoria ja kauneuttakin. Alussa, Johannan ja Riston häitä juhlittaessa, ollaan riemumielellä ja asiat ovat positiivisia. Tosin Johanna olisi voinut ottaa kunnon miehenkin, seppä Yrjön (Sami Ulmanen) mutta valitsee väärin. Häät ovat värikkäät, vauhdikkaat ja Jouni Prittisen koreografioimat tanssinumerot nostavat helmat kattoon. Tarina etenee vääjämättä kohti tuhoisaa loppuaan ja oikeastaan kenellekään ei tässä käy hyvin. Että siinä mielessä masentavan realistista.

Musiikki on kansanmusiikkipoljentoista, mukaansatempaavaa ja tunnelmallista. "Maailman suuressa hullunmyllyssä mies on jyvä ja nainen akana" lauletaan ja niinhän se taitaa olla. Lasse Hirven sovittama musiikki ja johtama 8-henkinen bändi svengaa rennosti. Musiikkia kuuntelisi mielellään vaikka ihan radiosta. Harmonikka soi reteästi, ja myös kaihoisasti.

Esiintyjät ovat kaikki aivan pistämättömän hyviä. Saara Jokiaho tuo hienosti Johannan draamankaaren esille. Alun ilo ja optimismi vajoaa pian syvään huoleen ja epätoivoon - vaikka mitä teet se ei riitä. Traagisinta on se että "hienot" ihmiset luulevat häntä hunsvotiksi ja huonoksi ihmiseksi, vaikka hän tekee vain parhaansa. Ja toki Saara laulaa kuin enkeli, aina! Se on katala Risto joka kaiken pilaa. Jukka-Pekka Mikkonen onnistuu kyllä välittämään suomalaisen alkoholistireppanan koko kirjon taidokkaasti. Ulospäin niin fiksu ja filmaattinen vaan silkkoa sisältä. Homsantuu on kiinnostava hahmo, sillä hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä, tuhoisin seurauksin. Häntä ei niin vaan oteta ja jätetä ja Anna-Maija Oka on todella räväkkä ja täpäkkä tässä roolissa. Muista henkilöistä mieleeni jäivät Paavo Honkimäen ja Miko Petteri Jaakolan esittämät ryyppykaverit, ja Johannan sydämellinen ystävätär Vappu, jota Jaana Pesonen kauniisti tulkitsee. Koko ensemble on taidokas ja laulutaitoinen, ja kiva myös että väkeä on joukkokohtauksissa reilusti.

Annina Nevantaus on tehnyt pelkistetyn kauniin puuta hyödyntävän lavastuksen, jossa tunnelma on tärkeä. Koti-idylliä kuvastavat leijuvat pikkumökit ovat ihanat! Ja koivut! Ja puurakennukset muutenkin. Myös Tellervo Syrjäkarin pukusuunnittelu on todella upeaa katsottavaa. Hääjuhlissa on naisilla niin nättejä kolttuja että! Muuten pukeutuminen on aika arkista: villapaitaa, saappaita, sarkahousuja ja mekkoja. On mahtavaa miten tekstiilejä hyödynnetään esityksessä muutenkin, lakanapyykkiä ja isoja kankaita, taivaaseen asti ulottuvia loimilankoja Johannan kangaspuissa. Suvi Taipaleen taidokkaan maskeerauksen kulmakivi on Johannan muutos - miten elämäniloisesta ja kukoistavasta naisesta saadaan alistunut, harmaantunut ja väsähtänyt ihminen. Miten päätä koristavasta hääkruunusta tuleekin puristava ja pakottava vanne.

On jotenkin hauskaa ja liikuttavaa huomata miten yleisö elää mukana esityksessä. Kaikki Riston naisia halveksivat kommentit ja muut "sutkautukset" saavat aikaan paheksuvia äännähdyksiä ja epäuskoisia naurahduksia. Esityksen keskiössä on Johannan onneton kohtalo, Riston huoleton elämäntyyli ja perheensä tuhoaminen ja myös Johannan, Riston ja Homsantuun kolmiodraama. Samalla sivutaan naisen asemaa yleisesti, vähemmistöjen (romanit) tilaa yhteiskunnassa, ylempien luokkien holhoavaa asennetta työväestöön ja muita epäkohtia. Kaikesta huolimatta Juomaripoika ja viinavero on aivan hulvaton kappale ja esitys suomalaisen miehen alkoholinkäytöstä ja yhteiskunnan suhtautumisesta siihen. Vaikka Suruttomien aihe oli Canthin aikaan ja on toki edelleenkin vakava, niin tässä esityksessä on kyllä kivaa letkeyttä. 

Kyllä kannatti matkata Jyväskylään tätä katsomaan. Valovoimainen musikaali monellakin tapaa ja hyvä muistutus siitä mistä ihmisoikeuksissa ja tasa-arvossa on kysymys. Esityksiä on toukokuulle 2023 eli kannattaa mennä katsomaan.

Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen alennushintaisella ystävänlipulla, kiitos Saara!

Kultainen vasikka / Turun kaupunginteatteri 12.11.2020

Berliiniläistynyt ohjaaja ja teatterimies Mikko Roiha jatkaa edelleen vanhempien suomalaisklassikkonäytelmien uudelleentulkintoja ja eri teatterien kimppatuotantoja. Nyt vuorossa on Maria Jotunin klassikko vuodelta 1918 eli Kultainen vasikka. Jotuni on ajankohtainen juuri tänä vuonna täyttäessään 140 vuotta. Koronan takia tämäkin viivästyi, mutta nyt syksyn ja alkuvuoden aikana esityksen voi nähdä Kuopion, Turun, Jyväskylän, Kotkan ja Kouvolan kaupunginteattereissa sekä vierailulla Tampereen teatterissa. Yhteistyössä on mukana lisäksi Teatteri Eurooppa Neljä sekä Vapaa Teatteri. 

Minusta on hienoa että tehdään tämänkaltaista yhteistyötä: käsin poimitaan sopivat näyttelijät ja muu työryhmä, työstetään esitystä yhdessä Berliinissä ja sitten kierretään kaikkien esiintyjien kotiteattereissa (ja vähän muuallakin). Eli aplodit Mikko Roihalle tästä!

Vaikka näinä päivinä iso osa teatteriesityksistä julistaa olevansa ajankohtaisia ja kuin tehtyjä tähän aikaan (niiden alkuperäisestä kirjoittamisajankohdasta viis) niin Kultainen vasikka on sitä kyllä ihan oikeastikin. Yli 100 vuotta sitten ilmestynyt näytelmä käsittelee rahaa, suhdettamme siihen, ahneutta ja keinottelua. Samalla ruoditaan naisen asema, patriarkaaisen perheyhteisön murros, keskiluokkaisen perheen elämä ja muita ajankohtaisia aiheita. Vaikka mies tuo leivän pöytään nainen ei ole tyytyväinen. Mikä ratkaisuksi?

Vuonna 1918 Helsingissä keinoteltiin, mustan pörssin kauppa rehotti ja ihmiset heittäytyivät rahanhimossaan ihan hulluiksi. Ahlroosin perheen teatraalinen rouva (Ritva Grönberg) intoutuu toden teolla rahan teosta, ja äkkirikastumisen huumassaan muut asiat jäävät jalkoihin. Hänellä on ajatus että ilman rahaa ihmisarvo on olematon. Tyttärensä Eedit (Ella Mustajärvi) haluaisi puolisonsa Jaakon (Markus Ilkka Uolevi) toimivan samoin, mutta tämä ei innostu keinottelusta. Niinpä Eedit karkaa rahan perässä vauraamman miehen tykö. Tämä andywarhol-mäinen kauppaneuvos Somero (Markus Ilkka Uolevi) on hyvin hillitty ja hallittu. Eedit on vähän bimbon oloinen mutta oikeastaan aika laskelmoiva nainen. Järki-ihmisiä, tietää mitä haluaa (ja se on rahaa). Vai olisiko järki-ihminen näin tuulella käypä, joka juuri Jaakon löydettyään liihottaisi eteenpäin rahanhimon sokaisemana. Oikeastaan Eedit on aika inhimillinen hahmo, hän ei halua puutetta ja kurjuutta vaan tahtoo nauttia ja elää. Emmekö me kaikki?

Eeditin sisko Lahja (Saara Jokiaho) sen sijaan vaikuttaa kyyniseltä ja järkevältä, kunnes vähäpuheinen konttoristi Karhu (Joonas Kääriäinen) sekoittaa tämän pään. Karhun ei tarvitse keinotella koska hänellä on hyvä asema konttoristina. Se vetoaa selkeästi Lahjaan. Näiden välinen lataus on käsinkosketeltavaa. Lattiamoppitukkainen isä Herman Ahlroos (Joonas Kääriäinen) ei puhua pukahda ja jää jotenkin perheensä naisväen jalkoihin. Hänet lakaistaan muutenkin sivuun kuin vanha roska. Kun vaimo vaurastuu ja haluaa erota puolisolle ei jää mitään. Sukupuoliroolit kääntyvät mullinmallin ja turhaan rääkyvä isä pyytelee anteeksi. Onko nainen höyrykone ja mies vain juhlalippu laivan perässä?

Koko näyttelijäviisikko on kyllä iskussa; herkullisia roolitöitä!

Kultaisen vasikan naiset tekevät itsestään kylmiä ja julmia, pelaavat miesten säännöillä ja miesten maailmassa. Suhdesotkuja, parinvaihtoa ja kaikkea muutakin pyörittää raha. Rauhan tulo nähdään maailmanloppuna, koska siihen loppuu keinottelu. Osakekeinottelu on riskipeliä, käteen voi jäädä mustapekka ja kaikki vaurastumiset katoavat sen siliän tien. "Kaikki rahan vallan ymmärtävät ja hyväksyvät" toteaa Eedit. 

Kultainen vasikka kysyy myös mitä köyhän naisen moraali maksaa. Ja voiko toista omistaa. 

Roihan lavastus on hyvin pelkistetty; kaikki tapahtuu Honkien olohuoneessa. Ja kuten nykyään taitaa olla trendikästä kodinsisustuksissa, niin Hongillakin: tekstielementti! Home sweet homen sijaan sana KAPITEELI kissan kokoisilla kirjaimilla on heille tärkeää. Siihen kiteytyy kyllä Jotunin teksti hyvin. Kaikki pyörii rahan ympärillä, Kultaisessa vasikassa rakkauskin. Vaan saako rahalla rakkautta? Jaakko Hongan mielestä ei, mutta Eedit-vaimo taitaa olla eri mieltä.

Hieman nauratti myös Amerikka-viittaus "mitä sinä tahdot sen määrää Ameriikka". Vuonna 2020 vielä todempaa.

Taina Sivonen on luonut ajattoman kauniin puvustuksen, jos kohta se vuosisadan alun muoti näkyy ihanasti naisten leningeissä. Ihania vintage-tyylisiä mekkoja. Erityisesti Eeditin keltainen asu on ihana. Lahja on puettu valkoiseen sukupuolettomaan housupukuun ja solmioon, äitinsä kävelykeppeineen ja muhkeine helmineen edustaa nousukasmaista äkkirikastujaa. Moe Mustafan äänisuunnittelu ja taiten valitut musiikit kruunaavat karun yksinkertaisen näyttämökuvan. Musiikki on rytmikästä ja tanssillista, väkisinkin alkaa jalka vipattamaan myös katsomossa.

Vaikka tätä mainostetaan "tanssivaksi komediaksi", niin varsinaista komediaa tämä ei kyllä minusta ole. Huumoria haetaan esimerkiksi överiksi menevässä Alvarin lähtökohtauksessa (aivan huikea rooli Joonas Kääriäiseltä), mutta muuten komediallisuus jää enemmän taustalle, muhimaan ja kuplimaan. Tanssia sen sijaan on, jatkuva liike pitää koko esityksen tiukassa napakassa rytmissä. Ehkä se on tämä maaninen tanssi joka osittain ihmetyttää minua - ennenkuin se imaisee mukaansa. Se jalkojen liike, mihin kädet liittyvät, on hyvin hypnoottista. Kuinka ihmiset kommunikoivat keskenään pelkällä liikkeellä. Roihan mukaan tanssi on hänelle luontainen ilmaisumuoto. Teoksen koreografiat ovat koko työryhmän käsialaa. Toisaalta tämä jatkuva liike on se mikä saattaa jakaa ihmisiä, joitain saattaa häiritä se etteivät näyttelijät pysy paikallaan.

Kiinnostava yksityiskohta esityksessä on sen tekstitys. Suomeksi ja englanniksi. Ei Jotunin kieli niin kauhean vanhanaikaista tai koukeroista ole että suomenkielistä tarvitsisi, mutta silti silmäni hakeutuvat lukemaan niitä kuin vaivihkaa. Välillä joki repliikki jää hieman epäselväksi. Ennenkaikkea tekstitys palvelee kuulo-ongelmien kanssa kamppailevia ja englanninkielinen tekstitys taas mahdollistaa muiden kuin kantasuomalaisten teatterikokemuksen. Hyvä juttu siis.

Onneksi osuin katsomaan näytelmää juuri tänä torstaina, koska tarjolla oli myös teosesittely. Teatterin taiteellisen johtaja Mikko Koukin haastateltavina olivat ohjaaja Mikko Roiha, näyttelijä Markus Ilkka Uolevi ja kotimaisen kirjallisuuden professori Päivi Lappalainen. Oli kiinnostavaa kuulla kun mukaan valittu naisnäyttelijä joutui jäämään kesäisen pyöräonnettomuuden takia pois ja mukaan vaihtui Joonas Kääriäinen. Roiha ei halunnut korvata näyttelijää uudella, ja esittäjän sukupuoli vaihtui, niin muuttui asetelmakin. Hongan perheen palvelija muuttuu Aliinasta Alvariksi, ja siten moni muukin asia esityksessä heittää häränpyllyä. Koko teoksen dynamiikka muuttui. Samalla esityksestä tuli kuin vahingossa myös jonkunlainen queer-poliittinen kannanotto tasa-arvokysymyksiinkin. Mikseipä vuonna 2020 voisi Jaakko Honka heilastella yhtä hyvin miespuolisen palvelijan kanssa? Arvostin tätä, että vaikka esiintyjän sukupuoli vaihtui kesken kaiken, ei itse näytelmää alettu muuttamaan.

Oli myös silmiä avaava havainto se että näytelmän Jaakolla on varaa harrastaa humanistisia juttuja. Hän tienaa ja ansaitsee, siinä missä vaimo Eedit on riippuvainen miehensä tuloista. Naisen oikeus omaan rahaan ja sitä kautta omaan harrastamiseen on tärkeää myös Kultaisessa vasikassa. Sivistys on rahakysymys.

Ja miksi Roiha tekee mielellään klassikoita kuten Jotunia, Wuolijokea, Canthia...? Hän tarvitsee hieman etäisyyttä tekstiin, sen että se on kirjoitettu kauan sitten. Niin hän voi ottaa materiaalia historiasta ja katsoa miten se rimmaa nykyajan kanssa, miten ihminen muuttuu, tai ei muutu. Kuulostaa hyvin loogiselta, ja järkevältäkin. 

Kiinnostava ilta ja erittäin kiinnostava esitys. Roihan Kultainen vasikka oli salakavala, ja vallotti minut hivuttamalla eikä kertalaakista. Se käynnistyi verkkaan, mutta lopulta vei kyllä mukanaan. Oivaltavaa ja tarkkanäköistä teatteria. Roiha kulkee ihan omia polkujaan suomalaisessa teatterikentässä ja hyvä niin. Kannattaa ehdottomasti käydä katsastamassa jos ja kun osuu omalle paikkakunnalle. Ja matkustaa vaikka vähän kauemmaskin katsomaan.

Esityskuvien copyright Moe Mustafa, keskustelun kuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Phantom - Pariisin oopperan kummitus / Jyväskylän kaupunginteatteri 20.2.2020

Metka miten samasta tarinasta saa ihan erilaisen musikaalin kun vaan vaihtaa säveltäjää. Gaston Lerouxin romaani Le Fantôme de l’Opéra ilmestyi vuonna 1910 ja sen pohjalta on tehty kaksi musikaalia (itse asiassa kolme*!). "Se toinen" eli Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitus (Phantom of the Opera) lienee tunnetumpi ja sai ensi-iltansa Lontoossa 1986. Tämä toinen, Pariisin oopperan kummitus (Phantom) sai ensi-iltansa 1991 Houstonissa, mutta sitä oli suunniteltu jo paljon ennen Webberin versiota. Säveltäjä Maury Yeston ja teksti Arthur Kopit. Suosittu tämä Phantomkin on, mutta paljon vähemmän tunnettu. Suomessa tämä on nähty Helsingin kaupunginteatterissa 1993-1995 ennen tätä Jyväskylän kaupunginteatterin versiota.

Hienoa että ohjaaja Maiju Sallas on nyt tarttunut tähän ehkä syrjemmälle jääneeseen teokseen. Marika Hakolan uusi suomennos kuulostaa hyvältä ja on esiintyjien mukaan helppoa laulettavaakin. Jari Puhakka on sovittanut musiikin ja toimii myös kapellimestarina kymmenelle muulle muusikolle (olisin luullut että lattian alla majailee suurempikin poppoo, niin "isolta" soundi kuulostaa). Ei tässä ole ehkä sellaisia korvamatoja kuin Webberin versiossa mutta yhtäkaikki musiikkia kuuntelee mielellään. Sellaista soljuvaa ja melodista, hyvin kulkevaa. Onkin sanottu että tämä musiikki on monipuolisempaa ja kunnianhimoisempaa kuin Webberillä ja varmaan näin onkin.

Tarinassahan ollaan, niinkuin nimikin hieman vihjaa, Pariisin oopperassa, 1900-luvun alussa. Sen kellarissa pitää majaansa (ja kummittelee) yksinäinen mies, Erik (Riku Pelo), jonka kasvot ovat epämuodostuneet. Seuraa hälle pitää joukko kasvottomia sieluja. Teatteri vaihtaa johtajaa ja Erikin suojelija Gérard Carriére (Jouni Salo) joutuu lähtemään. Uuden pomon (Henri Halkola) mukana tulee myös tämän liki laulutaidoton vaimo Carlotta (Tytti Vänskä), josta tulee oopperan uusi tähti, Erikin suureksi harmiksi.

Samaan aikaan nuori Christine (Saara Jokiaho) jakelee oopperan edustalla sateessa mainoslehtisiä laulellen. Kuinka ollakaan, naistenmies kreivi Philippe de Chandon (Pekka Hiltunen) bongaa hänet ja äänensä, ja pyytää heti koe-esintymään oopperalle. Siellä Christine kuitenkin joutuu Carlottan pukuhoitajaksi, mutta onneksi Erik kuulee hänen laulunsa ja alkaa yksityisopettajaksi. Tai onneksi ja onneksi, koska Erik on pian täysin naisen lumoissa. Tästä alkaa kolmiodraama kun kreivikin on ihastunut upeaääniseen Christineen. Pian kaikki pääsevät nauttimaan hänen äänestään lavalla. Katala korppikotkamainen Carlotta kostaa, ja sitten Erik kostaa ja kierre on valmis. Aaveen ohjeita ja sääntöjä pitää noudattaa. Suurta draamaa ja suuria tunteita siis luvassa!

Juonessa on muutamia juttuja mitä Webber on jättänyt omastaan pois, mm. Erikin ja isän suhde. Ihmiset tuntuvat oikeilta, oikeine tunteineen. Varsinkin Christine on todella kiltti ja herttainen, ja hänestä on hyvin helppo pitää. Eikä Erik ole mustasukkainen ja omistushaluinen (ainakaan kauheasti), vaan vaikuttaa vain yksinäiseltä, jos kohta hieman pakkomielteiseltä. Kun hänen taustojaan avataan hieman enemmän, niin hahmo saa paljon lisää syvyyttä. Kyllä minä lähtisin tämän miehen matkaan, naamasta viis! Soisin mielelläni Christinen ja Phantomin välille yhteisen tulevaisuuden, koska kreivillä tuntuu olevan vientiä muutenkin. Mutta koskas minun mielipiteitäni olisi kuunneltu. Tykkäsin kovasti Kesäyön uni -kohtauksesta, pieni ripaus Shakespearea ei ole koskaan haitaksi. Pidän myös siitä että tässä on kivasti huumoria vaikka onkin goottilaishenkinen draama.

Esiintyjät ovat kyllä erinomaisia, varsinkin Saara Jokiaho ja Riku Pelo säkenöivät. Karismaa ja ääntä riittää molemmilla, ja heidän duettojaan katselisi ja kuuntelisi kyllä enemmänkin. Kaksikon välillä on sellaista kemiaa että oksat pois. Ja mikä hitsi noissa baritoineissa aina on kun vievät sydämeni? Olen myös aika vaikuttunut Tytti Vänskästä, koska taito laulaa pieleen on ihan oma juttunsa. Hannu Lintukoski näyttämömestarina on oivallinen tyyppi baskereineen ja piippuineen! Joukkokohtaukset ovat hyvin näyttäviä, ja Jouni Prittisen koreografiat vauhdikkaita. Koko ensemble on huikea!

Annukka Pykäläisen upea goottilais-romanttinen lavastus on silmäkarkkia jota Tuovi Räisäsen ihanat puvut tukevat. Oopperassa kun ollaan niin näemme välähdyksiä monista esityksistä ja juhlista, ja pukuloisto on sen mukaista. Varsinkin baarikohtaus 1920-luvun vaatteineen on ihana! Tykästyin erityisesti Erikin punasävyiseen takkiin (joka on kuulemma peräisin Jekyll & Hydestä, pisteet kierrätyksestä). Ja mitkä päähineet!

Japo Grandlundin valosuunnittelu ja Mika Filpuksen äänet pelaavat hienosti yhteen, monenlaisia räjähdyksiä ja pamahduksia kuullaan ja hämärä oopperan kellari on vähän pelottavakin. Vaikuttavaa työtä kummaltakin, kuten myös projisointien takana olevalta Tuukka Toijanniemeltä. Ne integroituvat taustaansa kuin valettuina. Kokonaisuuden värimaailma on goottilaisen sinipunertava, hieman haalistunut, kuin vanha valokuva mistä värit ovat hiipuneet.

Ensi-ilta oli jo syyskuussa, mutta hyvin Phantom jaksaa vetää katsomon täyteen ihan arki-iltanakin. Enkä ihmettele yhtään miksi. Ammattitaidolla ja pieteetillä tehty musikaali, jossa puitteet ja esiintyjät ovat yhtä korkealla tasolla. Esitykset jatkuvat vielä toukokuun alkuun. Christinen roolissa vuorottelevat Saara Jokiaho ja Johanna Isokoski, joten jos olet niinkuin minä ja haluat nähdä tietyn Christinen, katso esityspäivien tiedoista. Tämä kannattaa ehdottomasti katsoa!

      

Ja vielä iso kiitos Saara ja Riku kun tulitte moikkaamaan esityksen jälkeen!


Esityskuvien copyright, muut kuvat otti Mia Möller ja minä.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.



* Se kolmas oli brittiläisen Ken Hillin oma versio kirjasta, ja sai ensi-iltansa jo 1976. Syystä tai toisesta siitä ei tullut niin isoa hittiä, mutta kyllä tätäkin on ympäri maailmaa esitetty. Hillin versiossa musiikki oli peräisin mm. Verdiltä ja Mozartilta (!).

Medeia - klovnin raivonhallintaopas / Taina Mäki-Iso, Jyväskylän kesä 5.7.2019

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla voisi olla mottoni, monessakin asiassa. Niinpä olikin kätevää taas yhdistää Jyväskylän kesä -tapahtuma hienoine esityksineen Finncon-viikonloppuun. Samalla viikonloppureissulla kerkeää tekemään muutakin kuin vierailemaan hyvässä kirjallisuustapahtumassa. Nauttimaan esimerkiksi kotimaisesta klovneriasta.

Yleisö saa monenlaisia turvaohjeita esityksen alkuun. Hyvä hyvä, olemme ainakin hyvissä käsissä. Löysiin collegehousuihin ja isoon takkiin sonnustautunut hahmo kikkailee päässään olevilla punaisilla sukkiksilla. Alku on hidas ja tahmea, ja ei oikein pääse vauhtiin. Mutta sitten!

Taina Mäki-Ison klovnihahmo Martta saa soiton Hollywoodista. Tarjotaan pääroolia Euripideen vanhaan tragediaan Medeiaan. Siinä samassa alkaa armoton valmistautuminen rooliin; tekstin lukua, Oscar-kiitospuheen pitoa, yleisön valmentamista kreikkalaiskuoroksi oi ja ai-huutoineen. Rempseä asukin lähtee päältä ja puoliksi vanhaan sotatakkiin verhoutunut Martta saattaa esittää yhtäaikaa/vuorotellen sekä Medeiaa että tämän puolisoa Iasonia. Syystäkin Medeia herpaantuu kun Iason hänet jättää. Vaan lähteekö petetyn naisen kosto hieman lapasesta? Kostoksi hän nimittäin päättää listiä heidän pienet lapsensa. Näitä mukuloita tuuraa esityksessä kaksi perunaa. Ja tokihan on vielä stunttipotut.

Esitys on jännästi kaksikielinen ja se toimii yllättävän hyvin. Suomi ja englanti sekoittuvat iloisesti toisiinsa. Yleisön osallistaminenkin on aika harmitonta, kuorona toimimisen lisäksi saamme toteuttaa omaa raivonhallintaamme mm. repimällä keittiörullapaloja! No kyllä sillä saadaan raivot laskemaan. Ja saadaanhan me vielä äänestetääkin millä hirmuteoilla Medeia mukulansa listii. Medeia pistää ainakin Iasonin uuden mimmin paloiksi, ja iloisesti mussuttaa niitä vielä. Euripideen näytelmässä tosin Glauke ei ollut kurkku, mutta ei kerrota kenellekään. Medeia on esitys valtavan syvästä kostosta mitä puolisonsa jättäneelle miehelle lankeaa.

Vaan turhaan Martta uuteen rooliinsa virittäytyy; se onkin mennyt Krista Kososelle. Harmi, minkä hienon Medeian maailma menettääkään!

Esitys oli jotenkin pienimuotoinen ja vähäeleinen, sillä tavalla hiljaa syttyvä ja hitaasti etenevä. Mika Haarasen äänisuunnittelu ja valot tukevat hyvin esitystä. Ja musiikkivalinnat! Lopuksi vielä se noitamainen, käärmetukkainen Medeiakin ilmestyy meille. Martan alterego Taina Mäki-Iso on muun työryhmän kanssa käsikirjoittanut tämän ja vastaa myös Janne Saarakkalan kanssa ohjauksesta. Vajaan tunnin mitta oli sopiva, vaikka alku olikin hieman hitaampi.

Mitä tästä opimme? Raivonhallinta kannattaa - ja ehkä myös muinaisen Medeian olisi kannattanut opiskella sitä myös hieman enemmän. Itse osaan ainakin seuraavan kerran toimia järkevämmin. Pitää vaan kantaa mukana keittiörullaa...


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hair / Jyväskylän kaupunginteatteri 10.11.2018

Hair! Tuo hippimusikaaleista paras ja kaunein! Ja nyt Jyväskylässä - eihän sitä voi missata eihän? Ensi-ilta oli jo syyskuussa, mutta minä ennätin paikalle vasta marraskuussa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mä tykkään kovasti Hairin musiikista, mutta myös musikaalin ideologiasta. Ohjaaja Sini Pesonen kirjoittaa hienosti käsiohjelmassa karvoista ja niiden hyväksynnästä, sekä Vietnamin sodasta. Kyllä näillä vissi yhteys on... siis karvoilla ja hippiaatteella ja sodalla.

Mutta siitä ei pääse yli eikä ympäri että tämä musiikki lumoaa!

Kumman ajankohtainen Hair on näin vuonna 2018, vaikka se sai ensi-iltansa jo 1967, yli 50 vuotta sitten. Sotakuvastoa tuodaan hyvin esille Tinja Salmen videosuunnittelussa. Ahdistavaa, ja niin tätä päivää. Mutta sota on. Muukin lavastus on Salmen käsialaa - hyvin hipahtavaa - ja toisaalta perinteistä. Taustalla antiikin teatterista muistuttavat pylväät ja harsoa käytetään paljon eri kohtauksissa. Lavan keskellä uima-allas, jonne portaat teatterista/temppelistä laskeutuvat.

Hipahtavuutta on toki myös hyvin autenttisen näköisissä Tellervo Syrjäkarin suunnittelemisa puvuissa. Maanläheisiä värejä ja leveitä lahkeita. Jo heti alun valoilla ja savulla luotu hämyinen tunnelma antaa hyvin viitteitä että valosuunnittelu (Luca Sirviö) on onnistunutta. Upeat valot jatkuvatkin sitten koko esityksen.

Mikä teki Jyväkylän versiosta sitten muista erottuvan Hairin? Ainakin karismaattiset ja taitavat esiintyjät! Jos joskus aiemmissa Haireissa on paheksuttu alastoman pyllyn vilahdusta, niin olisipa kiva tietää mitä moiset moralistit sanoisivat tästä. Alastomuus ei todellakaan ole tabu. Ensimmäisistä hetkistä alkaen pääsemme ihailemaan komeita miesvartaloita - mutta kaikille katsojille on kyllä tarjolla silmäkarkkia. Vaikka hahmoja on monta, niin miespääosissa loistavat Joel Mäkinen (Claude) ja Pekka Hiltunen (Berger). Upeaa laulua kummaltakin, ja varsinkin Joel on ihan liekeissä! Clauden jatkuva ristiriita konservatiivisten vanhempien ja isänmaallisuuden (johon toki kuuluu Vietnamiin lähtö) ja toisaalta taas vapauden ja kaverien välillä nakertaa miestä. Pahasti.

Miesten väliin kolmiodraamaa lietsomaan pukkaa Maria Lundin esittämä Sheila, mutta tämä jää nyt aika statistiksi tällä kertaa. Lavalla silmät kiinnittyvät usein myös kahteen todella pitkään ja raamikkaaseen mieheen. Eino Heiskanen (Woof) ja Henri Halkola (Walter) ovat kumpikin hyvin karismaattisia. Ja sitten oli vielä yksi esiintyjien kärkeen nouseva Saara Jokiaho (Dionne) - mikä ääni ja lavasäteily! Paljon muutakin porukkaa lavalla liehuu, ja Kira Riikosen näyttävät koreografiat tekevät joukkokohtauksista nautinnollista katsottavaa. Olen kirjoittanut muistikirjaani ison sydämen koreografian perään. Kohtaukset ja esiintyjät tulevat hyvin myös katsomoon. Melkein tekisi itsekin mieli nousta ylös tanssimaan käytäville. Sellainen kollektiivinen love, peace and understanding -meininki leijaili kyllä katsomon yllä, vaikkei kukaan ajanhenkisiin vaatteisiin ollutkaan sonnustautunut. Harmi sikäli.

Markku Salo on suomentunut musikaalin tekstin ja hyvin se toimii. Yksi suosikkibiisintekijäni eli Yari on konsultoinut laulutekstejä; mielenkiintoinen havainto käsiohjelmasta. Kieli on paikoitellen aika räväkkää, mikä toki sopii asiaan passelisti (eikö katsojakommentitkaan väliajalla ja esityksen jälkeen tunnu kauhean paheksuvilta. Ehkä Billy Elliot on totuttanut suomalaisekatsojat kiroiluun lavalla?). Musiikki svengaa hyvin ja pidän kovasti sovituksista. Lasse Hirvi/Jari Puhakka toimi kapellimestarina (en todellakaan tiedä kumpi - omalle paikalleni en erottanut!) kahdeksanhenkiselle bändille. Loistomenoa!

Olkaa mitä olette, tehkää mitä haluatte, sanoo esityksessä antropologi Margaret Mead (Piia Mannisenmäki). Niinhän se onkin, tai ainakin pitäisi olla. Niin vuonna 1967 kuin 2018. Mutta todellisuus ja elämän realiteetit painavat päälle. Hippien valtakausi on lopussa. Vapaa seksi ja huumeet eivät tunnu enää niin vapailta, nuoria miehiä kuolee muiden taisteluissa.

Kyllä Jyväskylän Hair toimii oikein hyvin, ei mitään valittamista. Suosittelen lämpimästi! Menkää katsomaan, ja heittäytykää vapaan rakkauden maailmaan.

Mahtavaa oli kun bloggaajakollega Linnea osui sattumalta samaan näytökseen, ja sitten päästiin vielä treffaamaan Woof ja Dionne esityksen jälkeen. Kuvassa Linnea lainaa mulle hippitukkaa seisten mun takana, ja Eino näyttää kärsivältä. Saaralla on maailman ihanin virne. Iso kiitos Saaralle lippujen noudosta ja muusta!!


Esityskuvien copyright Hanna-Kaisa Hämäläinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hotel Paradiso / Familie Flöz, Jyväskylän kesä 6.7.2017

Saksalainen pitkänlinjan teatteriryhmä Familie Flöz on vieraillut Suomessa paljon ja usein. Mutta minä en ole koskaan heitä onnistunut bongaamaan. Onneksi Jyväskylän kesän toinen ilta natsasi vihdoin että onnistuin näkemään Hotel Paradison. Jyväskylän kaupunginteatterin suuri katsomo oli täpösen täynnä ja korviahuumaavat aplodit tulivat esityksen jälkeen enemmän kuin ansaitusti. Kyllä oli meinaan nerokasta, hauskaa, viihdyttävää ja mustanpuhuvan riemukasta koko esitys.

Vuoristohotellia pyörittää kepin kanssa köpöttävä kipakka mummeli, tämän lemmenkipeä poika ja uudistushaluinen tytär. Siivojalla on kleptomaanisia taipumuksia, kokilla äreä koira ja ärhäkkä sirkkelintapainen. Paikassa sattuu ja tapahtuu; vieraita tulee ja menee, ihmeitätekevä kaivovesi saattaa myös houkutella paikalle. Makaabereja sävyjäkin nähdään, mutta nekin saavat katsojat hysteerisen naurun partaalle. Öisin hotellissa tapahtuu kuitenkin outoja, kun perheen edesmennyt isä lähtee seikkailemaan. Hotel Paradison pyöröovien takana ei kaikki ole ihan siltä miltä näyttää.

On uskomatonta miten vain neljän esiintyjän voimin saadaan esitettyä lukuisat tyypit. Puku/peruukkivaihdot ovat kyllä nopeita. Lisäksi kukaan ei esiinny omalla naamallaan, vaan kaikilla on kuminen groteski naamari.  Oma suosikkini on ehkä lakonisesti olkapäitään kohatteleva kokki, joka laskee lentäjänlasit otsaltaan sirkkeliä käynnistäessään. Ja huvittava poliisi/etsiväkaksikko; oliko toinen Tintti-isä Hergen näköinen?

Esitys on ollut valtava menestys ympäri maailman. Ja en ihmettele yhtään. Kieltä ei todellakaan tarvita; eleet ja ilmeet ja loistava näytteleminen ja ilmaisu riittää. Käsittämättömän hienoja tanssikuvioita, kuten vaikkapa asiakkaaseen ihastuneen hotellinjohtajan tai pikkolon ja johtajan dance battle!

Hotelli on kotoisa, nukkavieru, tummia puupaneleita ja musiikkina vanhoja iskelmiä vinyylikiekoilta. Menneen ajan tunnelmaa. Mulle tuli hetkittäin tunnelmasta mieleen ranskalainen musta komedia Delikatessen. Jos et ole nähnyt kannattaa ehdottomasti. Mustan huumorin säestämä tarina yhden talon ja sen kivijalassa olevan lihakaupan elämästä.

Yleisö on aivan tohkeissaan, ja encoreksi saamme kellopelikonserton ja hieman muutakin. Lopulta myös maskit poistuvat, ja porukassa olikin 3 miestä ja vain yksi nainen. Yhdellä miehistä (joka esitti mm. mummoa) olikin vaan aika sorjat jalat.

Jos vastaan tulee koskaan mikä tahansa Familie Flözin esitys niin minut löytää paikalta. Toivottavasti sinutkin! Tästä ei esitys enää paljoa parane.

Kuvien copyright Marianne Menke (2 ekaa), Michael Vogel (3.), Simona Fossi (4.).
Kumartamiskuva omani.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Don Giovanni / Jyväskylän ooppera, Jkl kaupunginteatteri 22.1.2016

En voi väittää olevani mikään ooppera-asiantuntija (en tosin ole teatterin tai tanssin tai sirkuksenkaan, kaukana siitä), mutta silloin tällöin on kiva käydä niitäkin katsomassa. Kaikista oopperoista en tykkää, ja pienen empiirisen tutkimuksen jälkeen olen tullut siihen tulokseen etten varmaan jaksaisi istua kuuntelemassa Wagnerin Nibelungin Sormusta. Tosin olen nähny Lentävän Hollantilaisen joskus Savonlinnan oopperajuhlilla...

Mutta siis, hieman kevyempää minulle kiitos. Tosin koitan pitää mielen avoimena tässäkin asiassa, eli ehkä mä joskus istun jossain oopperamaratonissa sitten parikymmentä tuntia... Mutta siihen asti mennään hieman kevyemmällä linjalla. Niinkuin Mozartin Don Giovannilla.

En ole Don Giovannia koskaan nähnyt lavalla, joten korkea aikakin oli. Jyväskylän Oopperaan houkutteli teoksen lisäksi mahdollisuus nähdä jenkkibaritoni Kevin Greenlaw nimiroolissa. Ja tarttee sanoa, ei tarvinnut pettyä! Pidin musiikista kovasti. Laulajat olivat omiin korviini oikein hyviä. Ainoa mikä oli hieman tylsä oli lavastus ja puvustus. Omassa oopperamielikuvassani on yleensä mahtipontiset puvustukset ja lavastukset (tosin viime aikoina olen nähnyt enemmän Metropolitanin tuotantoja leffateatterissa, joten ehkä oma käsitykseni on vääristynyt). Tässä lavastuksina oli pyörillä liikuteltavia ja kankailla päällystettyjä "laatikoita". Ja puvut... muodottomia kaapuja tylsissä ruskeissa väreissä. Vähän kuin vanhoja verhoja. Onneksi naisten puvut sentään olivat hieman värikkäämpiä :-) Isot kummalliset lätsät peittävät melkein kasvotkin kokonaan, plääh.

Hedonisti Don Giovanni on kauhea naistenmies ja elostelija. Naisia kaatuu oikealta ja vasemmalta, ja ei ole väliä iällä, ulkomuodolla tai aviosäädyllä. Palvelijansa Leporello joutuu sitten aina selittelemään, peittämään herransa jälkiä ja sumplimaan tilanteita. Naiset vaan lankeavat, hupsista vaan. Lopuksi paha saa palkkansa, ja DG joutuu helvettiin. Siinäpä juoni noin niinkuin tiivistettynä.

Sanomattakin on selvää että laulu sujui kaikilla mallikkaasti. Erityisesti Don G:n miespalvelija Leporello (Krzysztof Szumanski) oli hauska ja ilmeikäs. DG:n exä Donna Elvira (Reetta Haavisto) oli myös ihana tyyppi, vaikka olikin aika herkkäuskoinen ja takertuva. Muutenkin tuli mieleen, yksi jos toinenkin kerta mikä ihme taika siinä miehessä on, kun kaikki naiset lankeavat. Mutta lauloihan jo Juliet Jonesin Sydän aikoinaan "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?". Ja Don Giovanni jos kuka on täysiverinen renttu. Hurmaava kyllä, mutta renttu. Puolipukeissa näyttämöllä kekkaloiva Kevin Greenlaw on kyllä ulkoiselta habitukseltaan oikein passeli tähän rooliin. Istuin vaan sen verran takana, että en nähnyt mikä kuva herran olkavarren tatuoinnissa on. Mutta joo, parransänki ja sekainen tukka sopi hyvin. Ja vaikka Don G on sellainen renttu, niin kyllä sympaattinen sellainen.

Myös komtuurin tytär Donna Anna (Sirkka Lamminen) lauloi kauniisti. Tykkäsin siitä kun kaikki osasivat laulamisen lisäksi myös näytellä hienosti, varsinkin päämiehet.

Tässä oli myös yliluonnollisia elementtejä. Kaikki haluavat Don Giovannin pään vadille, ja pakeneminen onnistuu vain tiettyyn pisteeseen asti. Leporellolla on aikas pitkä lista DG:n valloituksista. "joka niemessä ja notkossa on todiste lemmenseikkailuistaan." Ja kyllä oli hieno kohtaus kun komtuurin (Jari Parviainen) haamu tulee ensin päivälliselle ja sitten noutamaan Don Giovannia helvettiin! Punaiset valot imaisevat elostelijan mukanaan.

Kari Arffman vastasi ohjauksesta ja orkesteria johti Ville Matvejeff. Tekstitys toimi hyvin, mutta ei sitä kokoaikaa jaksanut lukea. Mutta tuntuiko musta vaan vai soittiko Jyväskylä Sinfonia kovin hiljaa, ja enemmän volyymia kaipasin laulajiinkin. Tai ehkä mä vaan istuin niin takana ettei kuulunut kunnolla.

Olihan tämä tarina vähän sellaista saippuaoopperamaista hömppää, mutta pidin musiikista kovasti!
Muuten tässä taas oli sellainen joukkokohtaus, missä ihmiset ajavat DG:tä takaa, aseistautuneina haravoilla ja heinähangoilla. Miten kummassa porukat aina luulee että haravoilla saisi aikaan vahinkoa? Tai kai niilläkin saisi... Saippuaoopperamaiseen tapaan esityksen lopuksi kaikki kertovat mitä meinaavat seuraavaksi elämässään tehdä. Leporello-parankin pitää etsiä uusi isäntä. Toivottavasti löytyisi vähän rauhallisempaa menoa jatkossa.

Tämä Don Giovanni valmisti minua myös hyvin ensi kesän Savonlinnaa varten. Heinäkuussa menossa katsomaan kuinka Waltteri Torikka selviää siitä ja miten vähissä pukeissa tätä nähdään.


Ylemmän kuvan copyright Nina Huisman, kaksi alempaa Jiri Halttunen.
Loppukumarruskuvan otin itse

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla - lämmin kiitos Jyväskylän oopperalle ja kaupunginteatterille

Jekyll & Hyde / Jyväskylän kaupunginteatteri 21.11.2015

Kamalan näppärää kun voi yhdistää Jyväskylän viikonloppureissuun sekä kaksi koiranäyttelyä, yhden kokouksen sekä musikaaliesityksen! Jyväskylän kaupunginteatterin versio Jekyll & Hyde -musikaalista oli oikein mukavaa viihdettä, niin silmille kuin hieman korvillekin. Näin tämän Turussa muutama vuosi sitten, ja visuaalisesti näyttävä sekin oli.

Toki viktoriaaninen kauhu/goottitarina vetoaa minuun aina, ja tietenkin myös näyttämöllä. Tässä pukusuunnittelu (Merja Levo) ja lavastus (Marjatta Kuivasto, vier.) pääsevät oikein irrottelemaan, koska se sellainen ryöpsähtävä visuaalisuus on iso osa Jekyll & Hydeä. Puvuissa on paljon kutkuttavaa steampunk-henkisyyttä ja varsinkin Red Rat -kohtauksessa ihania syntisen näköisiä vetimiä (miehillä). Erityisesti sutenööri Lukin (Maija Andersson) ihana vihreä puku oli mykistävä. Kääntyvät tiiliseinälavasteet toimivat näpsäkkäästi.

Lisäksi taitava valosuunnittelu (Japo Granlund) ja projisoinnit (Tuukka Toijanniemi) tukivat tarinaa hienosti. Jekyllin muuntautuminen Hydeksi, ja toisin päin tapahtuu pääsääntöisesti juuri valojen avulla. Draculamainen viitta auttaa myös asiaa. Jekyllin labra on hieno myös. Ohjauksesta vastaa Anssi Valtonen ja 11-henkisen livebändin kapellimestarina toimii Lasse Hirvi.

Tohtori Jekyllin isä on kuolemassa, kuihtunut vain varjoksi entisestään. "Hulluus on vankoiloista julmin". Isän mielen pirstoutuminen motivoi Jekylliä, joka haluaa rahoitusta sairaalan hallitukselta tutkimuksiinsa. Hän uskoo voivansa erottaa ihmisestä kaksi puolta, hyvän ja pahan, ja siten saada poistettua pahuuden maailmasta. Hallitus ei ole myötämielinen, mutta tottakai jääräpäinen Jekyll jatkaa kokeitaan - itsellään. Tuhoisin ja tunnetuin seurauksin, joista merkittävin on mystisen herra Hyden ilmestyminen. Jekyllin alter ego alkaa listimään sairaalan hallituksen jäseniä, visiteeraa porton luona (ja siinä missä Jekyll on kihlattuaan kohtaan herrasmies, Hyde ei tosiaankaan ole samaa maata) ja muutenkin esittelee sitä ihmisen pimeämpää puolta. Ja eihän tämmöiset kokeilut koskaan hyvin pääty. Hyde ottaa pikkuhiljaa yliotteen Jekyllistä, ja alkaa olla pikkaisen haastavaa pitää tätä puolta enää piilossa.

Jekyll/Hyde-rooli on kaksoismiehitetty, ja viime lauantain esityksessä nähtiin Henri Halkola. Joko tämä on valtavan iso mies, tai sitten kaikki muut esiintyjät lavalla ovat tosi pikkiriikkisiä. Raamikas, ja varsin hyvä-ääninen mies. Eikä harmittanut enää se etten nähnytkään Joni Leponiemeä tässä roolissa. Laulaja Maria Lund vierailee Hyden portto-rakkaana Lucynä, ja toki laulaa parhaiten koko porukasta. Huono laulaja ei ollut kyllä Saara Jokiahokaan, joka oli taas Jekyllin kihlattu Emma. Tykkäsin myös kahdesta varjo-Hydestä, jotka ilmaantuivat leyhyttelemään viittojaan aina kun Hyde ilmaantui kuvioihin. Lopun biisi Kaksintaistelu, missä Halkola laulaa vuoron Jekyllinä, vuoroin Hydenä oli erittäin näyttävä kohtaus. Muuten musiikki ei edelleenkään kolahda erityisemmin. Se on oikein sujuvasti kuunneltavaa, mutta ei mitään kovin mieleenpainuvaa.

Kauniista käsiohjelmasta pisteet myös työryhmälle!

Ei mikään elämää suurempi musikaali, mutta oikein hyvää viihdettä. Ei ehkä kuitenkaan ihan koko perheelle. Mun vieressä istui n. 10-vuotias poika, jonka täti tms oli tuonut paikalle. Tällä oli ainakin toooosi tylsää (pojalla siis, seuralainen tuntui tykkäävän). Vaikkei tässä ollutkaan niin suoran väkivaltaisia kohtauksia (tapot jne oli esitetty enemmän viitteellisesti) niin ei kuitenkaan ihan perheen pienimmille sopivaa.


Kuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.