Medeia - klovnin raivonhallintaopas / Taina Mäki-Iso, Jyväskylän kesä 5.7.2019

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla voisi olla mottoni, monessakin asiassa. Niinpä olikin kätevää taas yhdistää Jyväskylän kesä -tapahtuma hienoine esityksineen Finncon-viikonloppuun. Samalla viikonloppureissulla kerkeää tekemään muutakin kuin vierailemaan hyvässä kirjallisuustapahtumassa. Nauttimaan esimerkiksi kotimaisesta klovneriasta.

Yleisö saa monenlaisia turvaohjeita esityksen alkuun. Hyvä hyvä, olemme ainakin hyvissä käsissä. Löysiin collegehousuihin ja isoon takkiin sonnustautunut hahmo kikkailee päässään olevilla punaisilla sukkiksilla. Alku on hidas ja tahmea, ja ei oikein pääse vauhtiin. Mutta sitten!

Taina Mäki-Ison klovnihahmo Martta saa soiton Hollywoodista. Tarjotaan pääroolia Euripideen vanhaan tragediaan Medeiaan. Siinä samassa alkaa armoton valmistautuminen rooliin; tekstin lukua, Oscar-kiitospuheen pitoa, yleisön valmentamista kreikkalaiskuoroksi oi ja ai-huutoineen. Rempseä asukin lähtee päältä ja puoliksi vanhaan sotatakkiin verhoutunut Martta saattaa esittää yhtäaikaa/vuorotellen sekä Medeiaa että tämän puolisoa Iasonia. Syystäkin Medeia herpaantuu kun Iason hänet jättää. Vaan lähteekö petetyn naisen kosto hieman lapasesta? Kostoksi hän nimittäin päättää listiä heidän pienet lapsensa. Näitä mukuloita tuuraa esityksessä kaksi perunaa. Ja tokihan on vielä stunttipotut.

Esitys on jännästi kaksikielinen ja se toimii yllättävän hyvin. Suomi ja englanti sekoittuvat iloisesti toisiinsa. Yleisön osallistaminenkin on aika harmitonta, kuorona toimimisen lisäksi saamme toteuttaa omaa raivonhallintaamme mm. repimällä keittiörullapaloja! No kyllä sillä saadaan raivot laskemaan. Ja saadaanhan me vielä äänestetääkin millä hirmuteoilla Medeia mukulansa listii. Medeia pistää ainakin Iasonin uuden mimmin paloiksi, ja iloisesti mussuttaa niitä vielä. Euripideen näytelmässä tosin Glauke ei ollut kurkku, mutta ei kerrota kenellekään. Medeia on esitys valtavan syvästä kostosta mitä puolisonsa jättäneelle miehelle lankeaa.

Vaan turhaan Martta uuteen rooliinsa virittäytyy; se onkin mennyt Krista Kososelle. Harmi, minkä hienon Medeian maailma menettääkään!

Esitys oli jotenkin pienimuotoinen ja vähäeleinen, sillä tavalla hiljaa syttyvä ja hitaasti etenevä. Mika Haarasen äänisuunnittelu ja valot tukevat hyvin esitystä. Ja musiikkivalinnat! Lopuksi vielä se noitamainen, käärmetukkainen Medeiakin ilmestyy meille. Martan alterego Taina Mäki-Iso on muun työryhmän kanssa käsikirjoittanut tämän ja vastaa myös Janne Saarakkalan kanssa ohjauksesta. Vajaan tunnin mitta oli sopiva, vaikka alku olikin hieman hitaampi.

Mitä tästä opimme? Raivonhallinta kannattaa - ja ehkä myös muinaisen Medeian olisi kannattanut opiskella sitä myös hieman enemmän. Itse osaan ainakin seuraavan kerran toimia järkevämmin. Pitää vaan kantaa mukana keittiörullaa...


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lähtö / WHS, Jyväskylän Kesä 8.7.2018

Ei ole ihan perinteistä sirkusta tämä Lähtö ei. Eikä edes perinteistä nykysirkustakaan (mitä ikinä sekään sitten olisi). Katsoja kokee siirtyneensä suoraan unimaisemaan, johonkin ihan toiseen ulottuvuuteen. Maineikas, palkittu ja yksi nykysirkuksen pioneeri eli WHS tulee ensimmäistä kertaa Jyväskylän Kesään, ja heti jysäyttää jättipotin tiskiin. Lähtö on kiertänyt ympäri maailmaa hurmaamassa katsojia jo vuosikausia. Nyt tiedän miksi.

Lavalla kaksi esiintyjää. Pariskunta. Ehkä. Kohtaamisia ja lähtemisiä. Toistoja, toistoja, toistoja. Katsoja tulee tempaistuksi tarinaan, kokee dejavun ihmeen. Näinkö tämän jo? Hieman ehkä eri tavalla? Kumpi rikkoi kaavan ja tuttu toisto lähti uusille urille? Roolit menevät jo pian sekaisin. Aika menettää merkityksensä, ja kronologiakin heitetään romukoppaan. Esiintyjät Kalle Nio ja Vera Selene Tegelman ovat monipuolisia, moni-ilmeisiä ja moniulotteisia. Voisin katsoa tätä sanatonta ja verkkaista esitystä vaikka kuinka kauan. Aika menettää merkityksensä kokonaan.

Kaupunginteatterin iso näyttämö täyttyy erilaisista projisoinneista, ja henki meinaa salpautua. Mestarillisen kaunis elokuva The Shape of Water tulee mieleen muutamankin kerran, vaikka tämä Lähtö on paljon vanhempi teos. Ottiko Guillermo del Toro vaikutteita tästä? Unenomaisuus, illuusiot, veden voimakas läsnäolo - ehkä se vaikutelma tulee siitä. Tai värimaailmasta, äänimaisemastakin. Jotenkin esitys ryömii ihon alle, tulee luihin ja ytimiin, eikä päästä irti. Maaginen realismi, tai jotain sinnepäin. Ohjaaja Kalle Nio on oikeasti monipuolisuudessaan ja taitavuudessaan maailman huippua.

Teatterin ja sirkuksen vanhat illuusiotekniikat on kaikki viritetty huippukuntoonsa tässä esityksessä. Naruja on niin paljon että miten kukaan niitä pystyy hanskaamaan. Mutta huipputiimi kulisseissa pystyy. Naruviritetty kangas/verho on yksi esityksen jujuista. Ja miten monipuolisesti sitä hyödynnetäänkään! Nyt ymmärrän miksi esitystä on pystytetty Jyväskylän kaupunginteatteriin kaksi työpäivää, vaikka esityksen kesto on vain tunti.

Samuli Kosmisen suunnittelemat ääniefektit ja musiikki luovat osaltaan sitä mystistä ja viipyilevää tunnelmaa. En käsitä lainkaan miten osa äänijutuista on tehty. Onko pöydässä mikrofoneja piilossa, vai millä ihmeen langattomilla vempeileillä äänisuunnittelu on tehty. Tulee mieleen elokuvien foley-artistit jotka luovat äänimagiaa valkokankaalle arkisilla esineillä. Välillä äänet jatkavat omaa elämäänsä, vaikka henkilöt lavalla eivät teekään mitään. Mene ja tiedä, mutta osaltaan se lisää tätä taikapiiriä mihin katsoja tulee tempaistuksi.

Jos on äänisuunnittelu iso osa Lähtöä, niin sitä on myös videot (Matias Boettge ja Kalle Nio) sekä valosuunnittelu (Jere Mönkkönen). Katseet suunnataan sinne minne ne halutaankin, ja osa asioista jää varjoihin. Projisoinnit ovat orgaaninen osa esitystä. Videot ovat absurdeja.

Sellainen kaiken kattava verkkaus ja seesteisyys on tämän esityksen sielu. Katsojan on pakko rauhoittua ja keskittyä. Kieltämättä hetkittäin tulee raukea olo, mutta silmiä ei voi ummistaa. Hetkeksikään. Muuten voi menettää pienen, tärkeän hetken.

Seuraamme pariskunnan nyrjähtynyttä elämää ja arkea. Ollaanko tässä yhdessä vai ei? Suhdevatulointia, mutta se kaikki jää jossain vaiheessa suuremman kokonaisuuden alle. Miten pienet ja arkiset asiat muuttuvat oikeasti leuat auki tipauttaviksi asioiksi, kun ne näkee vain uudessa valossa ja taidolla toteutettuna. Paidan silitys ja takin eläväksi muuttuminen, lisäkäsineen. Miten käsi voi kasvaa ja jakautua. Miten vaatteet ovat eläviä, ja katoavat kuin ilmaan haihtuen. Vaatteet elävät todellakin omaa elämäänsä. Miten tanssi otetaan osaksi esitystä. Henki salpaa kauneudesta ja mystisyydestä. En ymmärrä miten nämä jutut on teknisesti tehty! Ehkä se on yksi esityksen viehätyksestä - katsojalle näytetään vain pienen pieni ripaus, se esityksen lumo ja magia. Ei temppu niin paljoa kiehdo jos tietää miten se on toteutettu. Pukusuunnittelu (Mila Moisio ja Kaisa Rissanen) ansaitsee myös kiitosta ja kehuja. Jos joku onnistuu luomaan disintegroituvia vaatteita niin on nero.

Kun pariskunta on rakentamassaan pleksikopissa, niin veden illuusio on täydellinen. Vaatteet lähtevät rihmamaisina liuskoina pois ja kuutiostakin tulee levyjä, jotka jakavat pinnan kahtia; ilmaksi ja vedeksi. Taas valaistus näyttelee isoa roolia. Välillä ihmettelen fysiikan lakeja, eikö Kalle Nio ole koskaan kuullut niistä? Tai ehkä fysiikan lait eivät ole kuulleet Kalle Niosta.

Kaikkea on tullut lavalla nähtyä, mutta taas koin jotain sellaista mitä ennen ole kokenut. Onneksi oli tämä mahdollisuus kokea Lähtö tässäkin vaiheessa sen elämänkaarta, koska aiemmat tilaisuudet olen joutunut perumaan... Veikkaan ja toivon että tätä nähtäisiin vielä monia vuosia eteenpäinkin. Lähtö oli ainakin itselleni sellainen kokemus, että siitä saa varmasti uusillakin katsomiskerroilla aina uutta irti. Niin monipuolinen ja monilla eri tavoin tulkittava se oli.


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Iloitku / Tupacircus Company, Jyväskylän kesä 8.7.2018

Viime vuotinen pikavierailuni kaupunkifestarien kuninkaalle eli Jyväkylän Kesään oli sen verran kiva kokemus, että tänä kesänä heti uusiksi. Paluumatkalle Savonlinnasta Tampereelle saattoi hyvinkin yhdistää pienen piipahduksen Jyväskylässäkin. Alunperin katselin ohjelmistosta vain WHS:n Lähdön, mutta koska aikaa oli, niin mahtuihan sitä iltaan toinenkin esitys.

Tupacircus Company oli minulle ennestään tuntematon ryhmä, vaikka he ovat toimineet jo kymmenen vuotta! Iloitku oli varsin mainio pieni esitys. Upeasta ja monipuolisesta musiikista vastasi kolmen multi-instrumentalistin yhtye ja tunnissa ehdittiin käydä läpi monta tunnetilaa, itkusta nauruun ja kaikkeen siltä väliltä. Juomatehtaan studio oli intiimi (ja kuuma!) tila ja viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tiivis tunnelma ja lukuisat lapsikatsojat loivat sellaista leppoisaa nuotiopiiritunnelmaa, jota ei ihan aina saa esityksissä kokea. Meitä hieman vanhempia katsojia viihdytti suuresti menneiden vuosien tv-sarjat, mitä sohvalla istuva klovnipariskunta telkkaristaan seurasi, kanavia vaihdellen. Bändi vetää niin Dallasit kuin Vanamo&Kolmonen tunnaritkin. Saamme nähdä upeita pätkiä mm. länkkäreistä, pikkukakkosesta, urheiluruudusta ja tappajahaista! Olen ihan myyty jo alkumetreillä.

Musiikki-instrumenteistä pitää mainita melodica, saksofoni, nokkahuilu, kannel, pasuuna, niiden tavanomaisimpien lisäksi. Ja miten hiivatin monipuolisesti niitä käyteltiin ja vaihdettiin lennossa, ja limittäin ja lomittain! Bravo! Jo pelkästään musiikkiesityksenäkin tämä olisi riittävävän ihana, mutta kun mukaan yhdistetään sirkusta, tanssia ja vaikka mitä, niin johan kelpaa katsella.

Se mikä tässä esityksessä oli myös kivaa, oli se pienimuotoisuus ja tietynlainen kotikutoisuus. No, ehkäpä se onkin tupasirkuksen ajatuskin. Ei hienoon (sirkus)elämykseen tarvita isoja rakenteita ja miljoonaluokan systeemejä, vaan riittää hieman kömpelöt kotiklovnit arkisissa askareissaan, ja mokailevat jonglöörit, ja köysitemput matalassa tilassa (kyllä muuten mahtuu!). Hidasta ja melankolistakin hetkittäin. Mutta kyllä vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin nähtiin. Tarinassa seurattiin klovnipariskunnan elämää, ja siinä samassa sitten kaikenlaista muutakin. Nykysirkusperinteitä kunnioittaen temput eivät olleet irrallisia, vaan sujuvasti osana isompaa juonta ja kokonaisuutta.

Koko esityksen odotin milloin se itkuvirsiosuus alkaa. Kun ennakkomainonnassa käytettiin nimenomaan itkuvirsiperinteen ja nykysirkuksen liittoa mainosvalttina. Aika pitkälle sai odottaa, mutta kyllä itkuvirsiäkin saatiin. Tosin aika modernilla tvistillä. Siinä vaiheessa esitystä alkoi silmät kostua katsomossakin. Kaiken hurlumhein jälkeen oli sellainen seesteisempi hetki. Ja miten monenlaisissa tilanteissa ihminen voi ja saa itkeä!

Iso kiitos koko työryhmä, muusikot Sanna Purokuru, Emmi Kuittinen ja Laura Pukki, sekä upeat esiintyjät Sanna Warsell, Harri Varpanen, Marjut Hernesniemi, Myrsky Rönkä, Juhani Saksio sekä Vesa Puronkuru, joka vastasi myös ohjauksesta. Jos teille mahdollistuu joskus mennä katsomaan Tupacirkusta niin ainakin näin yhden esityksen perusteella voin lämpimästi suositella. Pieni suuri elämys.


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hotel Paradiso / Familie Flöz, Jyväskylän kesä 6.7.2017

Saksalainen pitkänlinjan teatteriryhmä Familie Flöz on vieraillut Suomessa paljon ja usein. Mutta minä en ole koskaan heitä onnistunut bongaamaan. Onneksi Jyväskylän kesän toinen ilta natsasi vihdoin että onnistuin näkemään Hotel Paradison. Jyväskylän kaupunginteatterin suuri katsomo oli täpösen täynnä ja korviahuumaavat aplodit tulivat esityksen jälkeen enemmän kuin ansaitusti. Kyllä oli meinaan nerokasta, hauskaa, viihdyttävää ja mustanpuhuvan riemukasta koko esitys.

Vuoristohotellia pyörittää kepin kanssa köpöttävä kipakka mummeli, tämän lemmenkipeä poika ja uudistushaluinen tytär. Siivojalla on kleptomaanisia taipumuksia, kokilla äreä koira ja ärhäkkä sirkkelintapainen. Paikassa sattuu ja tapahtuu; vieraita tulee ja menee, ihmeitätekevä kaivovesi saattaa myös houkutella paikalle. Makaabereja sävyjäkin nähdään, mutta nekin saavat katsojat hysteerisen naurun partaalle. Öisin hotellissa tapahtuu kuitenkin outoja, kun perheen edesmennyt isä lähtee seikkailemaan. Hotel Paradison pyöröovien takana ei kaikki ole ihan siltä miltä näyttää.

On uskomatonta miten vain neljän esiintyjän voimin saadaan esitettyä lukuisat tyypit. Puku/peruukkivaihdot ovat kyllä nopeita. Lisäksi kukaan ei esiinny omalla naamallaan, vaan kaikilla on kuminen groteski naamari.  Oma suosikkini on ehkä lakonisesti olkapäitään kohatteleva kokki, joka laskee lentäjänlasit otsaltaan sirkkeliä käynnistäessään. Ja huvittava poliisi/etsiväkaksikko; oliko toinen Tintti-isä Hergen näköinen?

Esitys on ollut valtava menestys ympäri maailman. Ja en ihmettele yhtään. Kieltä ei todellakaan tarvita; eleet ja ilmeet ja loistava näytteleminen ja ilmaisu riittää. Käsittämättömän hienoja tanssikuvioita, kuten vaikkapa asiakkaaseen ihastuneen hotellinjohtajan tai pikkolon ja johtajan dance battle!

Hotelli on kotoisa, nukkavieru, tummia puupaneleita ja musiikkina vanhoja iskelmiä vinyylikiekoilta. Menneen ajan tunnelmaa. Mulle tuli hetkittäin tunnelmasta mieleen ranskalainen musta komedia Delikatessen. Jos et ole nähnyt kannattaa ehdottomasti. Mustan huumorin säestämä tarina yhden talon ja sen kivijalassa olevan lihakaupan elämästä.

Yleisö on aivan tohkeissaan, ja encoreksi saamme kellopelikonserton ja hieman muutakin. Lopulta myös maskit poistuvat, ja porukassa olikin 3 miestä ja vain yksi nainen. Yhdellä miehistä (joka esitti mm. mummoa) olikin vaan aika sorjat jalat.

Jos vastaan tulee koskaan mikä tahansa Familie Flözin esitys niin minut löytää paikalta. Toivottavasti sinutkin! Tästä ei esitys enää paljoa parane.

Kuvien copyright Marianne Menke (2 ekaa), Michael Vogel (3.), Simona Fossi (4.).
Kumartamiskuva omani.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.