Phantom - Pariisin oopperan kummitus / Jyväskylän kaupunginteatteri 20.2.2020

Metka miten samasta tarinasta saa ihan erilaisen musikaalin kun vaan vaihtaa säveltäjää. Gaston Lerouxin romaani Le Fantôme de l’Opéra ilmestyi vuonna 1910 ja sen pohjalta on tehty kaksi musikaalia (itse asiassa kolme*!). "Se toinen" eli Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitus (Phantom of the Opera) lienee tunnetumpi ja sai ensi-iltansa Lontoossa 1986. Tämä toinen, Pariisin oopperan kummitus (Phantom) sai ensi-iltansa 1991 Houstonissa, mutta sitä oli suunniteltu jo paljon ennen Webberin versiota. Säveltäjä Maury Yeston ja teksti Arthur Kopit. Suosittu tämä Phantomkin on, mutta paljon vähemmän tunnettu. Suomessa tämä on nähty Helsingin kaupunginteatterissa 1993-1995 ennen tätä Jyväskylän kaupunginteatterin versiota.

Hienoa että ohjaaja Maiju Sallas on nyt tarttunut tähän ehkä syrjemmälle jääneeseen teokseen. Marika Hakolan uusi suomennos kuulostaa hyvältä ja on esiintyjien mukaan helppoa laulettavaakin. Jari Puhakka on sovittanut musiikin ja toimii myös kapellimestarina kymmenelle muulle muusikolle (olisin luullut että lattian alla majailee suurempikin poppoo, niin "isolta" soundi kuulostaa). Ei tässä ole ehkä sellaisia korvamatoja kuin Webberin versiossa mutta yhtäkaikki musiikkia kuuntelee mielellään. Sellaista soljuvaa ja melodista, hyvin kulkevaa. Onkin sanottu että tämä musiikki on monipuolisempaa ja kunnianhimoisempaa kuin Webberillä ja varmaan näin onkin.

Tarinassahan ollaan, niinkuin nimikin hieman vihjaa, Pariisin oopperassa, 1900-luvun alussa. Sen kellarissa pitää majaansa (ja kummittelee) yksinäinen mies, Erik (Riku Pelo), jonka kasvot ovat epämuodostuneet. Seuraa hälle pitää joukko kasvottomia sieluja. Teatteri vaihtaa johtajaa ja Erikin suojelija Gérard Carriére (Jouni Salo) joutuu lähtemään. Uuden pomon (Henri Halkola) mukana tulee myös tämän liki laulutaidoton vaimo Carlotta (Tytti Vänskä), josta tulee oopperan uusi tähti, Erikin suureksi harmiksi.

Samaan aikaan nuori Christine (Saara Jokiaho) jakelee oopperan edustalla sateessa mainoslehtisiä laulellen. Kuinka ollakaan, naistenmies kreivi Philippe de Chandon (Pekka Hiltunen) bongaa hänet ja äänensä, ja pyytää heti koe-esintymään oopperalle. Siellä Christine kuitenkin joutuu Carlottan pukuhoitajaksi, mutta onneksi Erik kuulee hänen laulunsa ja alkaa yksityisopettajaksi. Tai onneksi ja onneksi, koska Erik on pian täysin naisen lumoissa. Tästä alkaa kolmiodraama kun kreivikin on ihastunut upeaääniseen Christineen. Pian kaikki pääsevät nauttimaan hänen äänestään lavalla. Katala korppikotkamainen Carlotta kostaa, ja sitten Erik kostaa ja kierre on valmis. Aaveen ohjeita ja sääntöjä pitää noudattaa. Suurta draamaa ja suuria tunteita siis luvassa!

Juonessa on muutamia juttuja mitä Webber on jättänyt omastaan pois, mm. Erikin ja isän suhde. Ihmiset tuntuvat oikeilta, oikeine tunteineen. Varsinkin Christine on todella kiltti ja herttainen, ja hänestä on hyvin helppo pitää. Eikä Erik ole mustasukkainen ja omistushaluinen (ainakaan kauheasti), vaan vaikuttaa vain yksinäiseltä, jos kohta hieman pakkomielteiseltä. Kun hänen taustojaan avataan hieman enemmän, niin hahmo saa paljon lisää syvyyttä. Kyllä minä lähtisin tämän miehen matkaan, naamasta viis! Soisin mielelläni Christinen ja Phantomin välille yhteisen tulevaisuuden, koska kreivillä tuntuu olevan vientiä muutenkin. Mutta koskas minun mielipiteitäni olisi kuunneltu. Tykkäsin kovasti Kesäyön uni -kohtauksesta, pieni ripaus Shakespearea ei ole koskaan haitaksi. Pidän myös siitä että tässä on kivasti huumoria vaikka onkin goottilaishenkinen draama.

Esiintyjät ovat kyllä erinomaisia, varsinkin Saara Jokiaho ja Riku Pelo säkenöivät. Karismaa ja ääntä riittää molemmilla, ja heidän duettojaan katselisi ja kuuntelisi kyllä enemmänkin. Kaksikon välillä on sellaista kemiaa että oksat pois. Ja mikä hitsi noissa baritoineissa aina on kun vievät sydämeni? Olen myös aika vaikuttunut Tytti Vänskästä, koska taito laulaa pieleen on ihan oma juttunsa. Hannu Lintukoski näyttämömestarina on oivallinen tyyppi baskereineen ja piippuineen! Joukkokohtaukset ovat hyvin näyttäviä, ja Jouni Prittisen koreografiat vauhdikkaita. Koko ensemble on huikea!

Annukka Pykäläisen upea goottilais-romanttinen lavastus on silmäkarkkia jota Tuovi Räisäsen ihanat puvut tukevat. Oopperassa kun ollaan niin näemme välähdyksiä monista esityksistä ja juhlista, ja pukuloisto on sen mukaista. Varsinkin baarikohtaus 1920-luvun vaatteineen on ihana! Tykästyin erityisesti Erikin punasävyiseen takkiin (joka on kuulemma peräisin Jekyll & Hydestä, pisteet kierrätyksestä). Ja mitkä päähineet!

Japo Grandlundin valosuunnittelu ja Mika Filpuksen äänet pelaavat hienosti yhteen, monenlaisia räjähdyksiä ja pamahduksia kuullaan ja hämärä oopperan kellari on vähän pelottavakin. Vaikuttavaa työtä kummaltakin, kuten myös projisointien takana olevalta Tuukka Toijanniemeltä. Ne integroituvat taustaansa kuin valettuina. Kokonaisuuden värimaailma on goottilaisen sinipunertava, hieman haalistunut, kuin vanha valokuva mistä värit ovat hiipuneet.

Ensi-ilta oli jo syyskuussa, mutta hyvin Phantom jaksaa vetää katsomon täyteen ihan arki-iltanakin. Enkä ihmettele yhtään miksi. Ammattitaidolla ja pieteetillä tehty musikaali, jossa puitteet ja esiintyjät ovat yhtä korkealla tasolla. Esitykset jatkuvat vielä toukokuun alkuun. Christinen roolissa vuorottelevat Saara Jokiaho ja Johanna Isokoski, joten jos olet niinkuin minä ja haluat nähdä tietyn Christinen, katso esityspäivien tiedoista. Tämä kannattaa ehdottomasti katsoa!

      

Ja vielä iso kiitos Saara ja Riku kun tulitte moikkaamaan esityksen jälkeen!


Esityskuvien copyright, muut kuvat otti Mia Möller ja minä.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.



* Se kolmas oli brittiläisen Ken Hillin oma versio kirjasta, ja sai ensi-iltansa jo 1976. Syystä tai toisesta siitä ei tullut niin isoa hittiä, mutta kyllä tätäkin on ympäri maailmaa esitetty. Hillin versiossa musiikki oli peräisin mm. Verdiltä ja Mozartilta (!).

Medeia - klovnin raivonhallintaopas / Taina Mäki-Iso, Jyväskylän kesä 5.7.2019

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla voisi olla mottoni, monessakin asiassa. Niinpä olikin kätevää taas yhdistää Jyväskylän kesä -tapahtuma hienoine esityksineen Finncon-viikonloppuun. Samalla viikonloppureissulla kerkeää tekemään muutakin kuin vierailemaan hyvässä kirjallisuustapahtumassa. Nauttimaan esimerkiksi kotimaisesta klovneriasta.

Yleisö saa monenlaisia turvaohjeita esityksen alkuun. Hyvä hyvä, olemme ainakin hyvissä käsissä. Löysiin collegehousuihin ja isoon takkiin sonnustautunut hahmo kikkailee päässään olevilla punaisilla sukkiksilla. Alku on hidas ja tahmea, ja ei oikein pääse vauhtiin. Mutta sitten!

Taina Mäki-Ison klovnihahmo Martta saa soiton Hollywoodista. Tarjotaan pääroolia Euripideen vanhaan tragediaan Medeiaan. Siinä samassa alkaa armoton valmistautuminen rooliin; tekstin lukua, Oscar-kiitospuheen pitoa, yleisön valmentamista kreikkalaiskuoroksi oi ja ai-huutoineen. Rempseä asukin lähtee päältä ja puoliksi vanhaan sotatakkiin verhoutunut Martta saattaa esittää yhtäaikaa/vuorotellen sekä Medeiaa että tämän puolisoa Iasonia. Syystäkin Medeia herpaantuu kun Iason hänet jättää. Vaan lähteekö petetyn naisen kosto hieman lapasesta? Kostoksi hän nimittäin päättää listiä heidän pienet lapsensa. Näitä mukuloita tuuraa esityksessä kaksi perunaa. Ja tokihan on vielä stunttipotut.

Esitys on jännästi kaksikielinen ja se toimii yllättävän hyvin. Suomi ja englanti sekoittuvat iloisesti toisiinsa. Yleisön osallistaminenkin on aika harmitonta, kuorona toimimisen lisäksi saamme toteuttaa omaa raivonhallintaamme mm. repimällä keittiörullapaloja! No kyllä sillä saadaan raivot laskemaan. Ja saadaanhan me vielä äänestetääkin millä hirmuteoilla Medeia mukulansa listii. Medeia pistää ainakin Iasonin uuden mimmin paloiksi, ja iloisesti mussuttaa niitä vielä. Euripideen näytelmässä tosin Glauke ei ollut kurkku, mutta ei kerrota kenellekään. Medeia on esitys valtavan syvästä kostosta mitä puolisonsa jättäneelle miehelle lankeaa.

Vaan turhaan Martta uuteen rooliinsa virittäytyy; se onkin mennyt Krista Kososelle. Harmi, minkä hienon Medeian maailma menettääkään!

Esitys oli jotenkin pienimuotoinen ja vähäeleinen, sillä tavalla hiljaa syttyvä ja hitaasti etenevä. Mika Haarasen äänisuunnittelu ja valot tukevat hyvin esitystä. Ja musiikkivalinnat! Lopuksi vielä se noitamainen, käärmetukkainen Medeiakin ilmestyy meille. Martan alterego Taina Mäki-Iso on muun työryhmän kanssa käsikirjoittanut tämän ja vastaa myös Janne Saarakkalan kanssa ohjauksesta. Vajaan tunnin mitta oli sopiva, vaikka alku olikin hieman hitaampi.

Mitä tästä opimme? Raivonhallinta kannattaa - ja ehkä myös muinaisen Medeian olisi kannattanut opiskella sitä myös hieman enemmän. Itse osaan ainakin seuraavan kerran toimia järkevämmin. Pitää vaan kantaa mukana keittiörullaa...


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lähtö / WHS, Jyväskylän Kesä 8.7.2018

Ei ole ihan perinteistä sirkusta tämä Lähtö ei. Eikä edes perinteistä nykysirkustakaan (mitä ikinä sekään sitten olisi). Katsoja kokee siirtyneensä suoraan unimaisemaan, johonkin ihan toiseen ulottuvuuteen. Maineikas, palkittu ja yksi nykysirkuksen pioneeri eli WHS tulee ensimmäistä kertaa Jyväskylän Kesään, ja heti jysäyttää jättipotin tiskiin. Lähtö on kiertänyt ympäri maailmaa hurmaamassa katsojia jo vuosikausia. Nyt tiedän miksi.

Lavalla kaksi esiintyjää. Pariskunta. Ehkä. Kohtaamisia ja lähtemisiä. Toistoja, toistoja, toistoja. Katsoja tulee tempaistuksi tarinaan, kokee dejavun ihmeen. Näinkö tämän jo? Hieman ehkä eri tavalla? Kumpi rikkoi kaavan ja tuttu toisto lähti uusille urille? Roolit menevät jo pian sekaisin. Aika menettää merkityksensä, ja kronologiakin heitetään romukoppaan. Esiintyjät Kalle Nio ja Vera Selene Tegelman ovat monipuolisia, moni-ilmeisiä ja moniulotteisia. Voisin katsoa tätä sanatonta ja verkkaista esitystä vaikka kuinka kauan. Aika menettää merkityksensä kokonaan.

Kaupunginteatterin iso näyttämö täyttyy erilaisista projisoinneista, ja henki meinaa salpautua. Mestarillisen kaunis elokuva The Shape of Water tulee mieleen muutamankin kerran, vaikka tämä Lähtö on paljon vanhempi teos. Ottiko Guillermo del Toro vaikutteita tästä? Unenomaisuus, illuusiot, veden voimakas läsnäolo - ehkä se vaikutelma tulee siitä. Tai värimaailmasta, äänimaisemastakin. Jotenkin esitys ryömii ihon alle, tulee luihin ja ytimiin, eikä päästä irti. Maaginen realismi, tai jotain sinnepäin. Ohjaaja Kalle Nio on oikeasti monipuolisuudessaan ja taitavuudessaan maailman huippua.

Teatterin ja sirkuksen vanhat illuusiotekniikat on kaikki viritetty huippukuntoonsa tässä esityksessä. Naruja on niin paljon että miten kukaan niitä pystyy hanskaamaan. Mutta huipputiimi kulisseissa pystyy. Naruviritetty kangas/verho on yksi esityksen jujuista. Ja miten monipuolisesti sitä hyödynnetäänkään! Nyt ymmärrän miksi esitystä on pystytetty Jyväskylän kaupunginteatteriin kaksi työpäivää, vaikka esityksen kesto on vain tunti.

Samuli Kosmisen suunnittelemat ääniefektit ja musiikki luovat osaltaan sitä mystistä ja viipyilevää tunnelmaa. En käsitä lainkaan miten osa äänijutuista on tehty. Onko pöydässä mikrofoneja piilossa, vai millä ihmeen langattomilla vempeileillä äänisuunnittelu on tehty. Tulee mieleen elokuvien foley-artistit jotka luovat äänimagiaa valkokankaalle arkisilla esineillä. Välillä äänet jatkavat omaa elämäänsä, vaikka henkilöt lavalla eivät teekään mitään. Mene ja tiedä, mutta osaltaan se lisää tätä taikapiiriä mihin katsoja tulee tempaistuksi.

Jos on äänisuunnittelu iso osa Lähtöä, niin sitä on myös videot (Matias Boettge ja Kalle Nio) sekä valosuunnittelu (Jere Mönkkönen). Katseet suunnataan sinne minne ne halutaankin, ja osa asioista jää varjoihin. Projisoinnit ovat orgaaninen osa esitystä. Videot ovat absurdeja.

Sellainen kaiken kattava verkkaus ja seesteisyys on tämän esityksen sielu. Katsojan on pakko rauhoittua ja keskittyä. Kieltämättä hetkittäin tulee raukea olo, mutta silmiä ei voi ummistaa. Hetkeksikään. Muuten voi menettää pienen, tärkeän hetken.

Seuraamme pariskunnan nyrjähtynyttä elämää ja arkea. Ollaanko tässä yhdessä vai ei? Suhdevatulointia, mutta se kaikki jää jossain vaiheessa suuremman kokonaisuuden alle. Miten pienet ja arkiset asiat muuttuvat oikeasti leuat auki tipauttaviksi asioiksi, kun ne näkee vain uudessa valossa ja taidolla toteutettuna. Paidan silitys ja takin eläväksi muuttuminen, lisäkäsineen. Miten käsi voi kasvaa ja jakautua. Miten vaatteet ovat eläviä, ja katoavat kuin ilmaan haihtuen. Vaatteet elävät todellakin omaa elämäänsä. Miten tanssi otetaan osaksi esitystä. Henki salpaa kauneudesta ja mystisyydestä. En ymmärrä miten nämä jutut on teknisesti tehty! Ehkä se on yksi esityksen viehätyksestä - katsojalle näytetään vain pienen pieni ripaus, se esityksen lumo ja magia. Ei temppu niin paljoa kiehdo jos tietää miten se on toteutettu. Pukusuunnittelu (Mila Moisio ja Kaisa Rissanen) ansaitsee myös kiitosta ja kehuja. Jos joku onnistuu luomaan disintegroituvia vaatteita niin on nero.

Kun pariskunta on rakentamassaan pleksikopissa, niin veden illuusio on täydellinen. Vaatteet lähtevät rihmamaisina liuskoina pois ja kuutiostakin tulee levyjä, jotka jakavat pinnan kahtia; ilmaksi ja vedeksi. Taas valaistus näyttelee isoa roolia. Välillä ihmettelen fysiikan lakeja, eikö Kalle Nio ole koskaan kuullut niistä? Tai ehkä fysiikan lait eivät ole kuulleet Kalle Niosta.

Kaikkea on tullut lavalla nähtyä, mutta taas koin jotain sellaista mitä ennen ole kokenut. Onneksi oli tämä mahdollisuus kokea Lähtö tässäkin vaiheessa sen elämänkaarta, koska aiemmat tilaisuudet olen joutunut perumaan... Veikkaan ja toivon että tätä nähtäisiin vielä monia vuosia eteenpäinkin. Lähtö oli ainakin itselleni sellainen kokemus, että siitä saa varmasti uusillakin katsomiskerroilla aina uutta irti. Niin monipuolinen ja monilla eri tavoin tulkittava se oli.


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vuonna 85 / Latoteatteri Kulissi 4.8.2017

Viime vuonna kävin katsomassa latoteatterilaisten Rocky Horror Show'n ja tykkäsin! Siksipä olikin hauska yllätys että tämän kesän esityksenä nähdään Tampereen työväen teatterissa vuosikausia pyörinyt hittimusikaali Vuonna 85. Eppu Normaalin, Popedan ja Juice Leskisen hittibiisien ympärille koottu Riku Suokkaan ja Heikki Syrjän kynäilemä tarina on kyllä kaikessa korniudessaankin ihan toimiva. Kaarina Leinonen on sen sovittanut Teatteri Kulissin tarpeisiin ja vastaa myös ohjauksesta.

Viisihenkinen bändi veivaa lavan "yläkerrassa" ja Rami-Jussi Ruodemäki on tehnyt biiseihin uudet sovitukset. Välillä aika omanlaisia sovituksia, mutta kyllähän tämä musiikki toimii. Ja niin taitavia kynäilijöitä Suokas ja Syrjä ovat, että biiseissä seikkailevat Mauno, Karoliina, Turmiolan Tommi, Palle, Ruba, komisario Pepponen ja monet muut heräävät lavalla henkiin.

Näin viidennen esityksen ja vielä oli ainakin pikkiriikkisen hakusessa tulot ja menot eli pienenpieniä taukoja ja aavistuksenomaisia epävarmuuksia. Mutta mitäs pienistä kun kokonaisuus toimii näinkin hyvin! Harrastajateatterien esityksiä on sikäli aina ilo katsoa koska esiintyjillä on kamalasti energiaa ja intoa. Siinä ei koulutuksen puute tai esiintymiskokemuksen vähyys niin paljoa haittaa, kun on se palo! Kaikilla ei ehkä ole mikään superloistava lauluääni, mutta se palo. Erityisesti esityksestä jäivät mieleeni Joonas Kunnela (Tommi Turmiola), Aaro Viitanen (Mauno Peppone), Juuso Porras (Iso-G), Jorma Tuhkala (komisario Peppone) ja Taru Mäkinen (Karoliina). Kaikki olivat kyllä oikein hyviä, ei sillä.

Teatterimiljöönä vanha lato on ihan omanlaisensa. Viehättävä ja kotoinen. Tapparavärinen (sini-oranssi) puvustus iskee silmään heti alkumetreiltä, mutta onneksi muitakin värejä nähdään. Anniina Saari on henkilö pukujen takana. Kasaridiskokuvioiden ja muiden hauskojen koreografioiden tekijänä kunnostautuu Nella Kaartinen. Varsinkin nakkikioskitappelun koreografiat oli kivat!

Matkapuhelinvitsit naurattavat ainakin meitä vanhempia katsojia ketkä oikeasti muistamme NMT-ajat, tai yleensäkin vuoden 1985. Se vuosi on kyllä hyvin omassa muistissa, kiivaimpia teinivuosia kun silloin elin. Ylipäätään koko se kamala kasariestetiikka on saatu hyvin mukaan esitykseen. Kalevi ja Delilah Pepposen avioidylli on hykerryttävää seurattavaa. Pallen polttarien valssiversio Sukset-biisistä on toinen hauska kohtaus.

Mun suosikkibiisejä on monta. Raswaa koneeseen, Mauno soittaa stereoo, Pimeyden tango (oli muuten hieno versio missä Jyrki-Boy, Ellu ja Tommi vetävät tämän kolmistaan, ja haitari soi! Samalla valot syttyivät hiljalleen eri valopisteisiin lavalla), Kellot lyö (vaikka tähän vähän kaipasin Mustajärven Paten rockääntä), Yö, Murheellisten laulujen maa, Musta aurinko nousee ja Viidestoista yö. Ja eihän sitä voi olla nauramatta John Holmesille ja Panomiehelle! Alunperin muuten hieman hirvitti kun tämä perjantain esitys oli singalong. Mutta onneksi ihmiset lauloivat (ainakin katsomon takaosassa) sen verran vähän ja hiljaa ettei häirinnyt. Vaikka jotenkin olisi olettanut perjantain olevan suosittu moiseen joukkokaraokeen.

Jos nyt jotain pitää hieman kritisoida niin se on (viimevuotiseen tapaan) äänen volyymi. Tai lähinnä sen puute. Koska kerkesin paikalle niin myöhään, niin ainoat vapaat paikat olivat ihan takana. Ja valitettavasti niin musiikki kuin laulukin kuului sinne tosi himmeästi. Kuulemma eturiviin kuului hyvin, mutta taakse ei. En tiedä pystyykö miksauksella vaikuttamaan, tai kaiuttimien sijoittelulla tai millään, mutta ehkä siihen pitäisi kiinnittää huomiota. Välillä piti oikein pinnistellä että kuuli ja sai selvää, mutta onneksi biisit sanoineen osaa ulkoa. Mikitkin pätkivät välillä.

Esityksiä on aina 1.9. asti, ja useita singalong-näytöksiäkin vielä luvassa. Jos siis haluat nostalgisoida tai muuten vaan muistella nuoruuttasi tai peräti lapsuuttasi, tai olet niin nuori että haluat tutustua mitä musiikkia vanhempasi kuuntelivat "silloin joskus", niin sitten tämä on juuri oikea esitys. Tai jos nyt ylipäätään tykkäät musiikkipitoisesta teatterista. Suosittelen!

PS. Olin maanantaina Helsingissä STOAn kirjastossa kirjoittamassa tätä juttua, kun läppäri levisi. Ping vaan. Muutamia tunteja koitin saada sille apua ympäri Helsinkiä, turhaan. Onneksi oli kotosalla varakone, mutta tiistaina alkoi Teatterikesä ja keskiviikkona Worldcon ja kiireet ovat *hieman* painaneet päälle. Siksi sain tämän vasta nyt valmiiksi. Pahoittelut siitä!


Esityskuvien copyright Nelli Rantanen, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rocky Horror Show / Teatteri Kulissi 22.7.2016

Rocky Horror Show on mulle SE musikaali. Siis se kaikkein tärkein ja rakkain ja paras ja tutuin ja nähdyin. Siispä aina tarttee pohdiskella jokaisen uuden produktion kohdalla haluanko sen nähdä, ja mitä jos ne pilaa sen tai ei tee sitä oikein tai... Mutta jostain syystä tällä kertaa en ollut kauhean epävarma ja epäilevä. Vaikka kyseessä oli harrastajateatteri. Ja tekijöitä jotka eivät olleet lainkaan tuttuja. Eikös sitä silloin olisi pitänyt olla todella epäluuloinen? Mutta ei kaikki mene aina niinkuin järkeilisi. Suhtauduin positiivisen innokkaasti ensi-iltaan!

Moog Konttisen suomennos toimii aina ja nätisti. Lavastus oli varsin näppärää ja kekseliästä ja taustalla oli parvi. Bändi soitti siellä ja sitä hyödynnettiin valtavan monessa kohtaa muutenkin. Eddien pakastin oli myös siellä. Antti Viitamäki oli sekä sovittajana että ohjaajana, ja leffasta oli ammennettu paljon juttuja, mutta myös originaaleja oivalluksia oli riputeltu mukaan. Hyvä. Leffan voi aina katsoa kotona sataan kertaan, mutta livejuttu on eri asia. Tarinaa on toki hieman virtaviivaistettu, ja sillä saatu esityksen kesto alle kahteen tuntiin (kyllä, sisältäen vielä väliajankin)! Mutta porukkaa oli lavalla, yli parikymmentä henkeä pääroolien ja bändin lisäksi, eli hetkittäin oli aikamoista tunkua.

Casting oli mielestäni varsin onnistunutta. Elsa Kalervon Janet oli sopivan bimbohko ja Petteri Olkinuoran Brad reipashenkinen ja suoraselkäinen (ja todella hyvä laulaja). Ja se minkä Ville Leppänen (Rocky) lauluäänessä saattaa missata, niin sen hän kyllä atleettisella olemuksellaan paikkaa - huh! Kyllä vain, minäkin saatan Janetin ja Frankin tapaan paljastua lihaksikkaiden miesten ystäväksi. Pekka Ahosen Tohtori Scottilla oli hurmaava germaaninen aksentti ja Kalle Seppäsen Eddie oli sopivan rock (eikä lainkaan Meatloafmainen, siitä pisteet!). Ja erityisen suloinen lauluääni oli alku/loppulaulaja Heidi Laasasella (menikö oikein, kun on kolmoismiehitys tässä?).

Entäpä linnan/Frankin henkilökunta sitten. Riff-Raff (Aleksi Keurulainen) hieman ehkä pidätteli rokimpaa ääntään, ja visuaalisesti ei ollut niin kovin kyttyräselkäinen niljake kuin Richard O'Brien. Magenta (Nea Vilhuniemi) ja Columbia  (Taru Norrena) ovat molemmat oikeinkin hyviä. Ja ne Riffin ja Magentan kotiplaneettansa asut, huh ja vau!

Pablo Delahay oli ulkoisesti hyyyyyyvin Tim Currymäinen, joka on ehkä sekä siunaus että kirous. Kun vielä moni ele, ilme ja äänenpaino oli Curryä parhaimmillaan, niin tuli hetkittäin epärealistinen olo. Siis Curryn Frankia ei kukaan päihitä, vaikka olen nähnyt maailmalla musikaalista lukuisia versioita, ja monia erinomaisia Frankeja. Ja se ääni, sulan lattialle lätäköksi. Siis Delahayn ääni. (Ja Curryn äänikin toki). Kyllä, toimii. Mutta. Haluaisin, ja en halua kuitenkaan haluta, nähdä Curry-kopiota lavalla. Kun potentiaalia on, niin sitä pitäisi käyttää. Lisäksi enemmän volyymiä ja selkeämpää laulua. Kiitos!

Muutama pieni seikka tässä kokonaisuudessa oli joka hieman häiritsi. Anniina Kärkkäisen suunnittelema puvustus on ensimmäisellä puoliskolla päähenkilöillä oikein onnistunutta. Mutta ne kaikki muut tyypit! Kasarihenkinen aerobic/neonväriestettiikka ei uppoa, ei (ehkä muistan ne ajat liian hyvin). Onneksi väliajan jälkeen pääsevät pitsit, puuhkat ja paljas pinta muillakin esille. Ja liekö ensi-iltahermoja vai mitä, mutta kun Frankin rooliin on saatu NOIN karismaattinen tyyppi kun Delahay, jolla on oikeasti tosi makee ääni, niin soisin kuulevani sitä kanssa. Eli suuta auki ja reilusti ja ääni esiin!

Jos oli Frankin ääni hieman vaisu, niin sitä oli bändin soittokin. Monessa biisissä on MUNAA, ja se olisi kiva kuulla myös soitossa. En tiedä oliko se miksaus vai mikä, mutta hirveän hiljaa taitavat muusikot soittivat. Istuin 3. vai 4. rivin keskellä, eli en edes missään kaukana, mutta hetkittäin piti oikein pinnistellä että soitetaanko siellä. Lisäksi muutamista biiseistä oli aika erikoiset sovitukset.

Koko konkkaronkka ensi-illassa!

Jyväskylän Teatteriyhdistys Kulissi toimii kesällä Survon kartanon ja Korpelan tilan pihapiirissä, vanhassa ladossa. Siitäpä Latoteatteri! Paikka on kyllä tosi viehättävä ja vain kivenheitto Jyväskylän keskustasta. Latoon on rakennettu ihan nykyaikaiset teatterivalot ja äänentoistot eli sikäli se ei kauheasti eroa muista esityspaikoista. Mutta ei ole hyttysiä, kylmää tai sade vaivaa (vaikka olisi satanutkin). Ulkona on kaksi ulkohuussia. Niin, ja on muuten edullinen kanttiini väliaikatarjoiluita varten, eli varaa rahaa mukaan!

Bändi kiittää enskariyleisöä!

Enskariyleisö oli aika reippaasti mukana, mutta olisipa mahtavaa osallistua yhteen kolmesta interaktiivisesta esityksestä! Se, siis yleisön osallistuminen, kun on aika oleellinen osa tätä juttua.

Esityksen alussa saksalaisaksentilla "käyttäytymisiohjeet" yleisölle - toimii! Ja prologin aikana projisoinnit vanhoista scifirainoista (mitkä siis biisissä mainitaan) - toimii! "Palomies"tolpat joita hyödynnetään mainiosti - toimii! Floor show on aina mun yksi suosikkikohtia ja niin nytkin (harmi vaan kun Rockyn mikki sano tässä sopparin irti). Varsinkin Brad oli erinomainen :-) Muuten, Frank on huikean paljon paremman näköinen livenä kuin esityskuvissa, vaikka kuvat hienoja ovatkin.

Oli muuten mielenkiintoista lukea käsiohjelmasta, että Kulissi oli tätä mielimässä jo 3 vuotta sitten, mutta Turun kaupunginteatteri ehti ensin. Ja joo, kaikesta isosta budjetista ja muusta menosta huolimatta se ei oikein ollut versio minun makuuni.

Ehdottomasti kannattaa käydä katsomassa, mikäli RHS on yhtään sun musikaalisi. Ja vaikkei olisikaan, niin kannattaa antaa mahdollisuus. Kuten Frank sanoo: "Haaveesi - elä ne / et enää pelänne". Kyllä mä mielelläni menisin uudelleenkin muutamien viikkojen päästä, katsomaan oisko vielä napakoituinut. Esityksiä on siis 31.8. asti, ja lippujen hinnatkin ovat hyvin maltilliset (18/15€).


Esityskuvien copyright Jaakko Manninen.
Muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, iso kiitos!!

Vadelmavenepakolainen / Teatteri Eurooppa Neljä 7.7.2016

Näin Vadelmavenepakolaisen muutama vuosi sitten Tampereen teatterissa, ja hauskahan se oli, kuten kirjakin. Miika Nousiaisen Metsäjätti oli myös hyvä näytelmänä, joten syksyllä ilmestyvää Juurihoitoa sopii odottaa (sekä kirjaa että näytelmää Kansallisteatterissa). Olin alunperin ajatellut mennä katsomaan tätä vasta heinäkuun puolivälin jälkeen, mutta kun olikin mahdollisuus osallistua Jyvässeudun bloggarien kanssa ennakkonäytökseen, ja Teatteri Eurooppa Nelosen tarjoamaan pre-show tapaamiseen, niin piti hieman sumplia suunnitelmia.

Kerkesin teatterille puolisen tuntia myöhässä, kun siirtyminen Messilästä Laukesin esityksestä hieman kesti. Mutta hyvin kerkesi nauttimaan Safkamestarien tosi maukkaista antimista (varsinkin lihapullat oli tosi hyviä, nam!) ja kuuntelemaan muiden bloggaajien juttuja (kaikki muut paikallaolijat olivat ns. lifestyle-bloggaajia). Hyvissä ajoin ennen esitystä siirtyminen sitten pelipaikoille eli Laajavuoren laskettelukeskukselle. Ihan ensimmäinen vierailuni näihin maisemiin, joskus talvisaikaan olen muksuna muistaakseni käynyt. Paikalle oli rakennettu kiinnostavan näköinen seikkailurata, johon heti alkoi tehdä mieli. 25 euroa maksaisi kolmen tunnin kiipeilysessio. Tänne tarvitsee selkeästi vielä palata...

Laivamaskotti Musketti ja JP

Mutta takaisin kesäteatteriin. Pääsimmekin mukaan huikealle ruotsinlaivaristeilylle! Siellä oli jo karaoke kovassa käynnissä kun siirryimme sisätiloista katsomoon. Risteilymaskotti Muskotti oli vastaanottamassa laivavieraita. Esitys alkoi kun varkain, kun Mikko Virtanen tarttui karaokemikkiin ja alkoikin suoltaa tarinaansa.

Mikko V. haluaa olla siis ruotsalainen, on halunnut sitä pienestä pitäen. Enemmän kuin mitään muuta. Suunnitelmallisesti ja hieman kaidalta tieltäkin poiketen, tämä kansallisuustransvestiitti toteuttaa suunnitelmaansa. Onnistuuhan se lopulta, mutta matkalla on monta mutkaa, ja kaikki ei aina suju ihan kuin Strömsössä. Ei kai ole helppoa olla pikkupoika, kun isä kertoo iltasatuina talvisotamuisteloitaan. Ruotsissa kaikki on toisin!

Timo Ruuskanen on ihan mainio Mikko Virtanen. On metkaa nähdä hänet ilman Zinin punaista klovninenää, mutta on siellä sitä tuttua ääntä ja maneeria hieman pohjalla. Ei haittaa lainkaan, kun mies on vaan niin fyysisesti taitava ja muutenkin lahjakas näyttelijä. Mutta ehkä ne klovnerian opit näkyvät eleissä ja ilmeissä? En valita. Maiju Jokinen ja Neija Välilä hoitavat monta roolia, joista Välilä Mikon (tai Mikaelin) Maria-morsiamena on mainion elastinen ja rönsyävä. Samoin Juha Valkama ja Jari Silventoinen vetävät monta roolia. Silventoisen Mikael Andersson on muikea roolisuoritus!

Lavan takaosassa, hyvin katoksen alla sateelta suojassa, soittaa taitava nelihenkinen bändi (Toni Lepistö, Antti Parviainen, Jaska Tabell ja Kalle Saarelma), muuntautuen välillä mm. Abbaksi! Ja osallistuvat he toki näytelmään muutenkin kuin musisoiden. Jokos mä mainitsin että ohjauksesta vastaa Tanjalotta Räikkä ja dramatisoinnista Pentti Kotkaniemi.

Liukumäen ja pallomeren käyttö kuoleman porttina on kieltämättä hieman erilainen, mutta varsin toimiva, ratkaisu.

Abballa on iso osa tässä näytelmässä, ja kyllä se Waterloo kieltämättä toimii Kouvola-versionakin. Ja kyllä naurattaa kun suomalaiset iskelmät on synkeämielisiä missä lauletaan vaan lumihangista, kirveistä ja synkeydestä, mutta ruotsalaisebiisit menevät duurissa ja aiheetkin on kivoja! On erityisen huvittavaa kun maskotti joraa taustalla näissä... Mutta ehkä vielä Abbaakin enemmän minua jaksaa viihdyttää upea AC/DC-versio Highway to Hellistä! Maantietä käyn oppien! Ruuskasella on kaikki Angus Youngin muuvit hyvin hanskassa. Työpaikkakokousbiisinä Diggi Loo, Diggi Ley! Ja miesten kokkikerhokin on ihan loistava. Tai perheen retki Clas Ohlsonin kotikylään, missä Mikaelilla menee hermo.

Näytelmässä on paljon tämmöisiä irrallisia hyvintoimivia kohtauksia, mitkä tuntuvat hetkittäin olevan hieman erillään kokonaisuudesta. Ja sitten on jotain ihan absurdeja juttuja joiden kytköstä tarinaan jäin pohtimaan. Hieman tiivistämistä kaipaisin muutenkin; nyt 2,5 tuntisena oli hieman liian pitkä. Varsinkin kun suurin osa esityksestä satoi (joka ei tosin meitä katetussa katsomossa istuvia niin haitannut).

Iso kiitos Teatteri Eurooppa Neloselle ja Ville Laitiselle erinomaisesta asiakaspalvelusta! Ja kiitos JP seurasta.

Esityksiä on 12.8. asti eli kannattaa suunnata lippukaupoille jossain vaiheessa kesää.


Esityskuvien copyright Jiri Halttunen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Don Giovanni / Jyväskylän ooppera, Jkl kaupunginteatteri 22.1.2016

En voi väittää olevani mikään ooppera-asiantuntija (en tosin ole teatterin tai tanssin tai sirkuksenkaan, kaukana siitä), mutta silloin tällöin on kiva käydä niitäkin katsomassa. Kaikista oopperoista en tykkää, ja pienen empiirisen tutkimuksen jälkeen olen tullut siihen tulokseen etten varmaan jaksaisi istua kuuntelemassa Wagnerin Nibelungin Sormusta. Tosin olen nähny Lentävän Hollantilaisen joskus Savonlinnan oopperajuhlilla...

Mutta siis, hieman kevyempää minulle kiitos. Tosin koitan pitää mielen avoimena tässäkin asiassa, eli ehkä mä joskus istun jossain oopperamaratonissa sitten parikymmentä tuntia... Mutta siihen asti mennään hieman kevyemmällä linjalla. Niinkuin Mozartin Don Giovannilla.

En ole Don Giovannia koskaan nähnyt lavalla, joten korkea aikakin oli. Jyväskylän Oopperaan houkutteli teoksen lisäksi mahdollisuus nähdä jenkkibaritoni Kevin Greenlaw nimiroolissa. Ja tarttee sanoa, ei tarvinnut pettyä! Pidin musiikista kovasti. Laulajat olivat omiin korviini oikein hyviä. Ainoa mikä oli hieman tylsä oli lavastus ja puvustus. Omassa oopperamielikuvassani on yleensä mahtipontiset puvustukset ja lavastukset (tosin viime aikoina olen nähnyt enemmän Metropolitanin tuotantoja leffateatterissa, joten ehkä oma käsitykseni on vääristynyt). Tässä lavastuksina oli pyörillä liikuteltavia ja kankailla päällystettyjä "laatikoita". Ja puvut... muodottomia kaapuja tylsissä ruskeissa väreissä. Vähän kuin vanhoja verhoja. Onneksi naisten puvut sentään olivat hieman värikkäämpiä :-) Isot kummalliset lätsät peittävät melkein kasvotkin kokonaan, plääh.

Hedonisti Don Giovanni on kauhea naistenmies ja elostelija. Naisia kaatuu oikealta ja vasemmalta, ja ei ole väliä iällä, ulkomuodolla tai aviosäädyllä. Palvelijansa Leporello joutuu sitten aina selittelemään, peittämään herransa jälkiä ja sumplimaan tilanteita. Naiset vaan lankeavat, hupsista vaan. Lopuksi paha saa palkkansa, ja DG joutuu helvettiin. Siinäpä juoni noin niinkuin tiivistettynä.

Sanomattakin on selvää että laulu sujui kaikilla mallikkaasti. Erityisesti Don G:n miespalvelija Leporello (Krzysztof Szumanski) oli hauska ja ilmeikäs. DG:n exä Donna Elvira (Reetta Haavisto) oli myös ihana tyyppi, vaikka olikin aika herkkäuskoinen ja takertuva. Muutenkin tuli mieleen, yksi jos toinenkin kerta mikä ihme taika siinä miehessä on, kun kaikki naiset lankeavat. Mutta lauloihan jo Juliet Jonesin Sydän aikoinaan "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?". Ja Don Giovanni jos kuka on täysiverinen renttu. Hurmaava kyllä, mutta renttu. Puolipukeissa näyttämöllä kekkaloiva Kevin Greenlaw on kyllä ulkoiselta habitukseltaan oikein passeli tähän rooliin. Istuin vaan sen verran takana, että en nähnyt mikä kuva herran olkavarren tatuoinnissa on. Mutta joo, parransänki ja sekainen tukka sopi hyvin. Ja vaikka Don G on sellainen renttu, niin kyllä sympaattinen sellainen.

Myös komtuurin tytär Donna Anna (Sirkka Lamminen) lauloi kauniisti. Tykkäsin siitä kun kaikki osasivat laulamisen lisäksi myös näytellä hienosti, varsinkin päämiehet.

Tässä oli myös yliluonnollisia elementtejä. Kaikki haluavat Don Giovannin pään vadille, ja pakeneminen onnistuu vain tiettyyn pisteeseen asti. Leporellolla on aikas pitkä lista DG:n valloituksista. "joka niemessä ja notkossa on todiste lemmenseikkailuistaan." Ja kyllä oli hieno kohtaus kun komtuurin (Jari Parviainen) haamu tulee ensin päivälliselle ja sitten noutamaan Don Giovannia helvettiin! Punaiset valot imaisevat elostelijan mukanaan.

Kari Arffman vastasi ohjauksesta ja orkesteria johti Ville Matvejeff. Tekstitys toimi hyvin, mutta ei sitä kokoaikaa jaksanut lukea. Mutta tuntuiko musta vaan vai soittiko Jyväskylä Sinfonia kovin hiljaa, ja enemmän volyymia kaipasin laulajiinkin. Tai ehkä mä vaan istuin niin takana ettei kuulunut kunnolla.

Olihan tämä tarina vähän sellaista saippuaoopperamaista hömppää, mutta pidin musiikista kovasti!
Muuten tässä taas oli sellainen joukkokohtaus, missä ihmiset ajavat DG:tä takaa, aseistautuneina haravoilla ja heinähangoilla. Miten kummassa porukat aina luulee että haravoilla saisi aikaan vahinkoa? Tai kai niilläkin saisi... Saippuaoopperamaiseen tapaan esityksen lopuksi kaikki kertovat mitä meinaavat seuraavaksi elämässään tehdä. Leporello-parankin pitää etsiä uusi isäntä. Toivottavasti löytyisi vähän rauhallisempaa menoa jatkossa.

Tämä Don Giovanni valmisti minua myös hyvin ensi kesän Savonlinnaa varten. Heinäkuussa menossa katsomaan kuinka Waltteri Torikka selviää siitä ja miten vähissä pukeissa tätä nähdään.


Ylemmän kuvan copyright Nina Huisman, kaksi alempaa Jiri Halttunen.
Loppukumarruskuvan otin itse

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla - lämmin kiitos Jyväskylän oopperalle ja kaupunginteatterille