Nahkatakkinen tyttö / Tampereen yhteiskoulun lukio & Tampereen työväen teatteri 14.2.2020

Hanna Suutelan, Matti Suomelan ja Kari Jagtin kirjoittama ja Dingo-yhtyeen biiseihin perustuva jukebox-nuorisomusikaali Nahkatakkinen tyttö on kiertänyt Suomen lukioita jo vuodesta 2014. Se on ollut iso hitti kaikkialla, ja nyt 125-vuotisjuhlaansa viettävä ilmaisutaitopainotteinen Tampereen yhteiskoulun lukio TYK on tarttunut aiheeseen, yhteistyössä TTT:n kanssa. Ajatuksena on kuitenkin että nuoret tekevät itse.

Ja niin ne tottavie tekevätkin! Tämmöistä energiaa ei ole kyllä Työviksen suurella näyttämöllä hetkeen nähty. No harvoin siellä kai on näin paljon ihmisiäkään yhtäaikaa ollut.

Tämä kertoo nuorista, eräästä viikonloppuretkestä hylätylle kesämökille, suhdekiemuroista ja ystävyydestä, masennuksesta ja monesta muustakin asiasta. Samaistumispintaa löytää varmaan jokainen katsoja, eikä pelkästään siksi että kaikkihan me olemme olleet nuoria joskus. Yllätyksiäkin osuu tarinaan, mutta enpä halua niistä sen enempää, koska ne ovat niin, yllätyksiä. Aamulehti jo onnistui kritiikissään lipsauttamaan sen mitä ilmeisesti kaikki aiemmin esitetyistä versioista kirjoitetut kritiikit eivät. Harmi.

Näyttävimpiä ovat toki massiiviset joukkokohtaukset, ja niiden kivat tanssikuviot. Koreografi Jouni Prittinen on todellakin tehnyt hienoa työtä.

Henkilöitä lavalla oli tosi paljon, ja siihen päälle vielä liki parikymmentäpäinen bändi. On ihanaa miten monenlaisia hahmoja tässä sakissa on. Keskiössä on kolme kaverusta eli kaikkien tavoittelema Aino (Senja Puurtinen), Dingon heila Mirja (Ilona Huhta) ja Kata (Helmi Hollström), jota on kiusattu jostain syystä jo kauan. Tällä kolmikolla on myös parhaimmat lauluäänet ja joten heillä onkin eniten biisejä laulettavana. Sitten on valloittava larppaajanörttiporukka ja sen liepeillä hengaileva Henri (Leevi Rauhalahti), moottoriturpainen Dingo (Emil Pohjanen) pöhköine jengikavereineen, ja ihan niitä tavisnuoriakin liuta. Lapsuudesta asti yhtä pitäneen poikakolmikon erottamaton kolmas jäsen Jone (Eero Löövi) hengailee enemmän Katan kanssa ja valaa tähän uskoa olla oma itsensä. Ainon ympärillä pyörii kolmiodraama, jonka toisina osapuolina ovat Henri ja Jone. Aikuisroolejakin on, nimittäin Katan isä Juha Junttu, ja Mirjan äiti Miia Selin. Monen mutkan, kiepsahduksen ja koukun jälkeen päästään loppuun, ja siinä vaiheessa katsomokin intoutuu.

Ainiin, pakko vielä mainita mökin naapurissa asuvat kolme vanhaa tätiä Sylvi (Sanna Stolberg), Aili (Tinja Taipale) ja Helmi (Josephine Lenick), jotka tuovat etäisesti mieleeni Macbethin kolme noitaa... vaikka toki ihan piirun verran mukavammalta tämä trio vaikuttaa. Hurmaavia!

Teksti on tosi hauskaa, ja dialogi sujuvaa ja nasevaa. Tässä viitataan monenlaisiin juttuihin ja bongattavaa on niin tämän ajan nuorille kuin meille hieman varttuneemmillekin. Minäkin olen Dingon nähnyt livenä hurjalla 80-luvulla, vähän vahingossa tosin. Se oli eräs uudenvuodenkeikka Jämsän paviljongilla, mutta ei siitä sen enempää. Mikään Dingo-fani en kyllä koskaan ollut, mutta kummasti näitä biisejä muistan. No saattoi siellä joku vieraampi kyllä olla joukossa. Juoni on saatu sujuvasti kehiteltyä sinne biisien lomaan. Biisien jotka vievät tarinaa eteenpäinkin sekä avaavat henkilöhahmoja syvemmin. Kyllä kaikki salaisuudet selviää ja tarina saadaan loogiseen lopputulokseen. Sitä ennen saa kyllä katsomossa liikuttua ja nauraa, moneen kertaan.

Musiikki on sovitettu kyllä taitavasti (kiitos Matti Suomela) ja biisit kuulostavat oikeasti paremmilta kuin alkuperäiset. Isossa bändissä on mm. kantele, ja jotenkin tämä kaikki toimii. Lavalla ei juuri lisukkeita ole, yksi laituri ja jotain huonekaluja. Sen sijaan suuren näyttämön nousevia ja laskevia elementtejä hyödynnetään hyvin. Jaakko Sirainen vastaa visualisoinnista, ja varsinkin valot ovat huikeat. Puvustuksessa on hyödynnetty osittain Työviksen valtavaa vaatevarastoa, ja kylläpä on monenlaista vaatetta löytynyt. Valtava hanke kyllä löytää teokseen sopivat vaatteet näin isolle ihmisjoukolle.

Lippusähläysten tuloksena minulle ei ollutkaan lippuja täpötäyteen ensi-iltaan, mutta ihana lipputoimiston enkeli taikoi silti paikan. Ja toinen ihana eli Suutelan Hanna tarjosi sitten lopulta oman paikkansa rivin päästä ja istui minun irtojakkarallani. Iso kiitos molemmille!!! Asiakaspalvelua parhaimmillaan.

Nahkatakkinen tyttö jätti todella hyvän fiiliksen, ja toiveen. Toiveen siitä että näistä lahjakkaista nuorista esiintyjistä mahdollisimman moni jatkaa harrastamista musiikin, laulun ja teatterin parissa ja ehkä opiskeluakin alalla. Toivottavasti heistä kuullaan vielä, Menkää katsomaan jos ja kun oman paikkakuntanne lukio toteuttaa Nahkatakkisen tytön, tai jonkun toisen musikaalin. Bongaa tulevaisuuden talentit jo tänään! 


Esityskuvien copyright Milena Albanese.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Iloitku / Tupacircus Company, Jyväskylän kesä 8.7.2018

Viime vuotinen pikavierailuni kaupunkifestarien kuninkaalle eli Jyväkylän Kesään oli sen verran kiva kokemus, että tänä kesänä heti uusiksi. Paluumatkalle Savonlinnasta Tampereelle saattoi hyvinkin yhdistää pienen piipahduksen Jyväskylässäkin. Alunperin katselin ohjelmistosta vain WHS:n Lähdön, mutta koska aikaa oli, niin mahtuihan sitä iltaan toinenkin esitys.

Tupacircus Company oli minulle ennestään tuntematon ryhmä, vaikka he ovat toimineet jo kymmenen vuotta! Iloitku oli varsin mainio pieni esitys. Upeasta ja monipuolisesta musiikista vastasi kolmen multi-instrumentalistin yhtye ja tunnissa ehdittiin käydä läpi monta tunnetilaa, itkusta nauruun ja kaikkeen siltä väliltä. Juomatehtaan studio oli intiimi (ja kuuma!) tila ja viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tiivis tunnelma ja lukuisat lapsikatsojat loivat sellaista leppoisaa nuotiopiiritunnelmaa, jota ei ihan aina saa esityksissä kokea. Meitä hieman vanhempia katsojia viihdytti suuresti menneiden vuosien tv-sarjat, mitä sohvalla istuva klovnipariskunta telkkaristaan seurasi, kanavia vaihdellen. Bändi vetää niin Dallasit kuin Vanamo&Kolmonen tunnaritkin. Saamme nähdä upeita pätkiä mm. länkkäreistä, pikkukakkosesta, urheiluruudusta ja tappajahaista! Olen ihan myyty jo alkumetreillä.

Musiikki-instrumenteistä pitää mainita melodica, saksofoni, nokkahuilu, kannel, pasuuna, niiden tavanomaisimpien lisäksi. Ja miten hiivatin monipuolisesti niitä käyteltiin ja vaihdettiin lennossa, ja limittäin ja lomittain! Bravo! Jo pelkästään musiikkiesityksenäkin tämä olisi riittävävän ihana, mutta kun mukaan yhdistetään sirkusta, tanssia ja vaikka mitä, niin johan kelpaa katsella.

Se mikä tässä esityksessä oli myös kivaa, oli se pienimuotoisuus ja tietynlainen kotikutoisuus. No, ehkäpä se onkin tupasirkuksen ajatuskin. Ei hienoon (sirkus)elämykseen tarvita isoja rakenteita ja miljoonaluokan systeemejä, vaan riittää hieman kömpelöt kotiklovnit arkisissa askareissaan, ja mokailevat jonglöörit, ja köysitemput matalassa tilassa (kyllä muuten mahtuu!). Hidasta ja melankolistakin hetkittäin. Mutta kyllä vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin nähtiin. Tarinassa seurattiin klovnipariskunnan elämää, ja siinä samassa sitten kaikenlaista muutakin. Nykysirkusperinteitä kunnioittaen temput eivät olleet irrallisia, vaan sujuvasti osana isompaa juonta ja kokonaisuutta.

Koko esityksen odotin milloin se itkuvirsiosuus alkaa. Kun ennakkomainonnassa käytettiin nimenomaan itkuvirsiperinteen ja nykysirkuksen liittoa mainosvalttina. Aika pitkälle sai odottaa, mutta kyllä itkuvirsiäkin saatiin. Tosin aika modernilla tvistillä. Siinä vaiheessa esitystä alkoi silmät kostua katsomossakin. Kaiken hurlumhein jälkeen oli sellainen seesteisempi hetki. Ja miten monenlaisissa tilanteissa ihminen voi ja saa itkeä!

Iso kiitos koko työryhmä, muusikot Sanna Purokuru, Emmi Kuittinen ja Laura Pukki, sekä upeat esiintyjät Sanna Warsell, Harri Varpanen, Marjut Hernesniemi, Myrsky Rönkä, Juhani Saksio sekä Vesa Puronkuru, joka vastasi myös ohjauksesta. Jos teille mahdollistuu joskus mennä katsomaan Tupacirkusta niin ainakin näin yhden esityksen perusteella voin lämpimästi suositella. Pieni suuri elämys.


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rakkaudella merkitty / Valkeakosken kesäteatteri 14.6.2018

Heti kärkeen tunnustus: en osannut ennen tätä esitystä nimetä kuin yhden Jari Sillanpään biisin. Ja siitäkään en ollut ihan satavarma, oliko se Satumaa vai Satulinna. Mutta yllätyksiä oli paljon luvassa: ai tääkin on Siltsua! Eli kyllä tämmöinen iskelmämusiikkia kuuntelelematon ja Siltsun musiikkiuraa seuraamaton yllättävän monta biisiä sitten kuitenkin oli kuullut.

Mutta miksi sitten katsomaan kotimaisesta (menestys)artistista tehtyä musiikkinäytelmää Rakkaudella merkitty, jos tähti itsessään ei niin kiinnosta? Viime vuodet Siltsu lienee ollut otsikoissa enemmän muista kuin musiikkiansioistaan, vaikka jälkimmäiset toki valtavan mittavat ovatkin. Niitä muitakin puolia esityksessä sivuutetaan, mutta pääpaino on kuitenkin itse asiassa eli musiikissa. Ei minua Siltsun ulkomusiikillisetkaan seikat niin kiinnosta. Vaan tunnustan heti, että paikalle mut veti enimmäkseen loistavat pirkanmaalaiset näyttelijät, Jari Ahola ja ennenkaikkea Martti Manninen. Eikä tarttenut pettyä.

       

Elämäkerralliset esitykset ovat aina haasteellisia, ja usein ehkä tylsähköjäkin, vaikka olisi miten mielenkiintoinen henkilö kyseessä. Kronologinen kerronta ja niin hauskoja kuin surullisiakin kohtia matkan varrelta. No, ihan kokonaan ei siltä voinut nytkään välttyä, mutta jo se että päähenkilöä esittää kaksi näyttelijää (Ahola vanhempana ja Manninen nuorempana) toi asiaan uudenlaista dynamiikkaa. Ja se että herrat olivat lavalla limittäin, lomittain ja yhtäaikaakin, ilman että se oli mitenkään sen kummallisempaa. Milloin vanhempi Jari antoi neuvoja nuoremmalle minälleen tai milloin nuorempi lykkäsi mikrofonin vanhemman käteen. Tämä ratkaisu toimi hyvin! Ei tullut mitenkään skitsofreeninen olo että nyt siellä on kaksi Siltsua heilumassa. Minusta tämä toimi!

Ja kun kyseessä on kaksi niin valovoimaista ja karismaattista näyttelijää kuin Manninen ja Ahola, niin toimi sitä paremmin. Kumpikin on loistava laulaja kaiken muun lisäksi, ja pääsi esiintymään kyllä koko rahan edestä. Tällä kertaa Martti Manninen kyllä varasti koko show'n ja valloitti hurmaavalla hymyllään ja letkeillä lanteillaan koko ensi-iltayleisön. Hykertelin eturivissä moneen kertaan, että nytpä saavat katsojat tuta että millaista talenttia Tampereen Teatteriin on "piilotettu". Toivon hartaasti että kaikki hurmautuneet ihmiset menevät esityksen jälkeen kotiinsa ja kertovat miehestä tuttavapiirilleen. Eli jos ei muuten, niin Mannisen Martin takia kannattaa suunnata Valkeakoskelle kesäteatteriin. Huikea tyyppi!

     

Muukin näyttelijäporukka tekee hyvää työtä. Varsinkin Petra Ahola Jarin Sari-siskona, ja muissa rooleissa (se humalainen fanityttö oli huikea!) valloitti ja Heidi Kirves Jarin äitinä. Sen sijaan jäin ihmettelemään hieman miksi rokkikukko Olli Herman jäi niin pieneen rooliin, enemmän seinäruusuksi? Hän veti esityksessä "kiintiöhomon" roolin, joka vilkutteli lavan sivuilla ja hymyili kauniisti. Olisin odottanut hänen myös laulavan hieman enemmän (ja paremminkin), kun hän nyt kuitenkin on se laulaja. Mutta ei. Muuten ohjaaja ja käsikirjoittaja Heikki Paavilainen on tehnyt ihan hyvää työtä tämän porukan ja esityksen kanssa.

Rakkaudella merkitty oli sopivan mittainen kesäteatteriesitys, ja kivaa katseltavaa. Koreografi ja tanssija Jani Rasimus pyörähtämässä Niina Rajaniemen ja Kia Lehmuskosken kanssa oli iso osa esitystä. Monenlaisia ja näyttäviä tanssimuuveja. Itse lavastus (a'la Jyrki Seppä) muodostui erivärisistä liikuteltavista pylväistä, mutta sekavuudestaan huolimatta ihan hyvin sekin toimi. Arja Sahnon puvustus oli tyylikästä. Nelihenkinen bändi Ali Ahmaniemen johdolla soitteli monenlaista musaa (iskelmätähdeksi Jari on kyllä esittänyt musiikkia todella laidasta laitaan!), helposti pureksittavassa muodossa.

Vaikken Sillanpään elämästä juuri kauheasti mitään tiedäkään (no sentään lapsuuden Ruotsissa, ja tangokuninkaallisuuden) niin hyvin tässä oli kerrottu näiden elämänetappien lisäksi henkilökohtaisemmistaki asioista. Miten artisti kamppailee epävarmuuden ja hyväksynnän kanssa, tykkääkö musta kukaan? Terveysongelmat ja jaksaminen, muiden miellyttäminen ja tasapaino oman elämän kanssa. Yleinen elämänhallinta. Avoimuus ja yksityisyys. Rehellisyys, niin itselle kuin yleisöllekin. Ja kai se sitten oli aikoinaan iso asia että joku Sillanpään kokoluokan artisti ja julkkis tulee kaapista ulos, en muista sitä niin tarkasti. Siinäkin mielessä Jari on ollut monelle varmasti tärkeä esikuva - ura ei tyssännytkään homouteen. Vielä vuonna 1996 olisi kai sitten Suomen kansalle ollut liikaa tietää, että suursuosikki Sillanpää asuu miehen kanssa. Voi hyvin olla tottakin tämä. Mutta homous ei todellakaan ole mikään esityksen teema, vaan yksi seikka vaan muiden joukossa. Yksi osa Siltsua.

Esityksessä on huumoria sopivasti, ja sitten niitä silmienpyyhkimiskohtiakin varmasti monelle. Ei se Sillanpään menestys yhdessä yössä tullut, vaan pitkän ajan kuluessa, ja ei se kaikki todellakaan ole ollut ruusuilla tanssimista. Toki tarinaan tuo oman lisänsä se, että tämä ei ole mikään kuolleen tähden muistoesitys, vaan elävän ja hengittävän, ja yhä täysillä kuvioissa mukana olevan taiteilijan. Tästä saatiin myös hyvä muistutus, kun viimeisen laulun (no tottakai se Satulinna!) aikana lavalle saapui myös itse Jari Sillanpää, laulamaan alter egojensa kanssa. Siinä vaiheessa koko ensi-iltayleisö pomppasi pystyyn aplodeeraamaan. Ja näkyi siellä moni pyyhkivän silmiäänkin, lavallakin.

        

Jos nyt jotain pitäisi moittia, niin mikrofonit olivat aika isot ja kömpelöt. Ja se että Olli Hermania hyödynnettiin liian vähän. Perinteisiä kesäteatterikliseitäkin toki nähtiin lavalla: kännikohtaus ja mies mekossa. Hupsu poliisi sentään puuttui. Mutta aika pieniä juttuja nämä kummiskin.

Kyllä tämä esitys viihdytti hyvin. Tietysti Sillanpää-faneille varmaan ihan must-see, ja meille muillekin tarjosi reilut pari tuntia mukavaa katseltavaa, ja jopa kuunneltavaa. Ei minusta vieläkään tullut Sillanpää-fania tai edes iskelmämusiikin ystävää, mutta kiva tämän parissa oli silti leppoisa kesäilta viettää.


Esityskuvien copyright Rami Marjamäki, ensi-illan loppukiitoskuvat (5 viimeistä) omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Alastomat kundit lavalla / Ravintola Hercules 1.11.2017

Melko lailla kaksi vuotta sitten Alastomat kundit lavalla valloitti kulttuuriareena Glorian - ja katsojien sydämet. Esityksen jälkeen sitä olivat niin mies- kuin naiskatsojatkin ihan haltioissaan. Käyppä vilasemassa mitä heistä silloin olin mieltä. Nyt sitten oli revanssin aika eli Alastomat kundit suorittivat paluun estradille. Muutama asia oli muuttunut, mutta pääasia oli ennallaan: rohkeita (ja alastomia) tyyppejä lavalla viihdyttämässä!

Siinä missä viimeksi esiintymispaikkana oli teatterimainen miljöö, oli revyy tuotu nyt alkulähteilleen eli gay-ravintolaan. Ja livepianisti oli vaihtunut nauhalta tulevaan musiikkiin. Siinä hyvänä puolena oli monipuolisemman musiikin mahdollisuus. Kundit olivat yhtä lukuunottamatta kaikki uusia. Mutta bonusta ensinnäkin rohkeammasta castingista. Sillä nyt ei saatu suunnilleen samasta muotista valettuja timmejä nuoria miehiä, vaan oli pitkätukkaa, tatuoitua ja bodattua punkhenkistä heppua, hieman mahakkaampiakin miehiä. Eli pisteet tästä! Castingissa oli mukana kuulemma reilusti porukkaa eli kyllä tämä kiinnostaa esiintyjiäkin.

Ville Mustonen oli se viime kerrallakin mukana ollut heppu, sellainen viattoman naapurinpojan näköinen. Mutta kun herra polkaisee esittelybiisin jälkeen homman käyntiin Nakusiivoojalla, niin siinä saa pölyt nurkista kyytiä! Kyllä tämmöisen siivoojan voisi omiinkin nurkkiinsa ottaa huiskimaan :-) Tykkään edelleen kovasti myös Valtteri Turusen hilpeästä Pornotähti Terhakka Tervakoskelta-vedosta! Ja nämä biisit tuntuvat olevan yleisön suosikkejakin.

Nallekarhumainen Aleksi Parviainen uppoutui Tauno Palon maailmaan ja suomifilmitunnelmaan. Yleensä tämmöiset kaihoisat slovarit eivät nyt minuun vetoa. Mutta Tauno Palo! Ja ihana pitkätukkanallekarhu! Kim Gustaffson on valloittava kiharapörröineen. Kristoffer Ignatius on fyysisesti oikein passeli laulamaan Adonis-biisin, ja tässä on muuten aika hienot koreografiat, Jyri Nummisen käsialaa ne. Kuten biisien oivalliset ja viihdyttävät suomennoksetkin. Ohjauksesta vastaa tälläkin kerralla Jermo Grundström.

Eri tyyppiset esiintyjät tuovat biiseihin uusia ulottuvuuksia. Osa laulaa paremmin, osa esiintyy paremmin, mutta kaikki ovat täysin rinnoin mukana. Kyllä tässä vatkataan ja veivataan, ja heilutellaan tahtipuikkoa ja rytmimunia. Ihan oikeastikin! Niitä miesten heiluvia vehkeitä ei nyt jaksa katsoa enää alkuminuuttien jälkeen, vaan ihan muut asiat varastaa huomion. Se riemu ja tekemisen meininki välittyy katsomoonkin. Tätä on oikeasti hauska katsoa. Eikä se ilo johdu siitä että näkee alastomia miehiä lavalla, vaan siitä ilosta mikä esiintyjistä välittyy. Miettikääs nyt; lauma pseudomunkkeja hymisemässä niitä eri nimikkeitä miehen sukuelimelle. Se on pakko nähdä!

Ravintolan lavalta miesten äänet kyllä kuuluvat, sillä tällä kertaa heidät on mikitetty. Silikoniremmit kiinnittävät mikit selkään. Ja koska vaatteita ei ole niin kiinnityssysteemi on oivallinen.

Näitä kundeja on mahdollisuus katsella ja kuunnella Gay Club Herculeksen tiloissa aina 9.12. asti, joten suosittelen lippukauppoja. Hauska mutta hieman lyhyt (tunti 20 minsaa) esitys kannattaa mennä tsekkaamaan - siitä voi iltaa jatkaa sitten Helsingin yöhön!



Kuvien copyright Mika Laurila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kulkurin valssi / Nokian kesäteatteri 26.7.2017

Turhaan ei Aamulehden Matti Kuusela tätä Nokian kesäteatterin Kulkurin valssia kehunut viiden tähden arvoisesti. Nokialaiset osaavat kesäteatterinsa, varsinkin tämmöiset mihin saa isoja ja näyttäviä joukkokohtauksia. Teatterin nokkanainen Heli Pitkänen on kehittynyt ohjaajana huikeasti eli kyllä tätä ilokseen katselee ja kuuntelee.

Tuttuun tapaan Sami Varvio on säveltänyt musiikkia sekä sovittanut tuttuja lauluja uuteen kuosiin. Osa tulee nauhalta (toki tällä porukalla nauhoitettuna) mutta estradilla nähdään Varvio haitarissa ja Eeva Oksala viulussa mustalaistamineissaan musisoimassa oikeastaan koko esityksen ajan. Ja himpuran hienosti yhteen soittavatkin. Varsinkin Samin säveltämä ja Eevan sovittama Kuninkaan czardas riipaisee syvältä! Mutta sitten on todettava että onneksi perinteinen Kulkurin valssi on niin mukiinmenevä kappale, koska toisessa näytöksessä sitä kuullaan aika monta kertaa!

Alun perin Mika Waltarin kynäilemä Kulkurin valssin tarina lienee kaikille suomalaisille tuttu, ainakin siitä ihanasta mustavalkoelokuvasta, jos ei muuten. Joel Elstelän käsikirjoittamassa näytelmässä suomalainen liikemies on viettänyt aikaa Pietarissa, mutta joutuu vasten tahtoaan kiivaan ruhtinaan kanssa sanaharkkaan ja kaksintaisteluun. Ammuttuaan niljakkaan ruhtinaan hän pakenee sirkusseurueen avulla. Matka jatkuu mustalaisten pariin ja lopulta hän päätyy kulkurin tamineissa kartanolle. Jossa palkollisen pesti saa hänet tutustumaan lähemmin kartanon kauniiseen tyttäreen. Joka paikassa tyypillä on tapana sotkeutua kauniisiin naisiin, mutta valitettavasti siitä seuraa ongelmiakin ja siksi matkan pitää jatkua. Onneksi tarinalla on onnellinen loppu, ainakin suurimmalle osalle porukasta.

Rami Mäkelä on hurmannut aiempinakin kesinä päärooleissa ja täytyy sanoa että mies on kuin luotu tähän rooliin. Raamikas ja hienoääninen mies omaa sellaista lavakarismaa mistä moni ammattilainenkin olisi kateellinen. Ei ihme että kulkurin käsivarsille lankeavat kaikki neitoset matkan varrella. En osaa edes kuvitella kuka osaisi roolin paremmin tulkita kun Tauno Paloakaan ei ole maisemissa enää. Itselleni uusi tuttavuus oli mustalaisten kuningas Mirko, jota rouheaääninen Sakri Leinonen tulkitsi sataprosenttisella antaumuksella. Huh, meni kylmät väreet selkäpiitä pitkin kun tämä karpaasi avasi suunsa!

Isommissa naisrooleissa sädehtivät Liisi Hämäläinen (rakastajattaren sekä kartanon piika Stiinan rooleissa), Liisa-Maria Pukkila sirkuksen Cleona ja Katri Aaltonen veitsenheittäjänä (oli aika massiiviset veitset muuten!), Miia Räikkönen hehkeänä mustalais-Rosinkana ja Hannele Lepistö ihanana kotiopettajattarena kartanolla. Lisäksi pakko kehua suomifilmidiivamaista kartanon kreivitärtä Johanna Pekolaa, mustalaismuori Mirandaa esittänyttä Marja Sorjosta (kerrankin estradilla lippukassan takaa!) sekä Helenan sulhasta Ericiä (esityksen koominen hölmö) esittänyttä Pete Hiltusta. Ihana hersyviä suorituksia kaikki! Jannina Heiman kartanon Helenana oli sopivan tuittu jalanpolkija ja suomalaisen suviaamun raikas!

Kennonnokan esityksiin sopii hevoset kuin nenä päähän, ja tänäkin vuonna yksi suomenpolle Villivili oli saatu esitykseen mukaan. Kyllä sillä vientiä olikin!

Huillan Tapsan lavastus (apulaisinaan Joel Honka ja Mea Misukka) on taas kerran kaunista ja luontoon sopivaa ja Heli Roinisen puvuille ihan extrakiitos. Siinä on värikkäitä mustalaisvaatteita, kauniita venäläisasuja Pietarissa, upeita sirkusasuja (varsinkin tirehtöörin ihana ruudullinen puku!) ja vielä erikseen mainittava kartanon Helenan kauniit puvut. Ja ne kulkurin ja Helenan kummitusasut, voi jehna!

Ainoa miinus mustista mikrofoninjohdoista. Ja kyllä hieman hämäsi esitykseen kuulumaton konekivääripapatus, mitä kuultiin molemmissa näytöksissä kaukaisuudesta. Liekö olleet jotkut leikkisotaharkat menossa jossain. Varsinkin kun lavalla samaan aikaan todetaan: ”Kuuletko! Aivan kuin joku soittaisi lehvistössä”. Hieman tahaton kevennys (mutta hauskuutti kyllä).

Kun vielä sattui kaunis ja aurinkoinen kesäilta niin Kennonnokan katetussa katsomossa (selkänojineen!) kelpasi istuskella. Kaksi ja puoli tuntia kului kuin siivillä. Esitykset jatkuvat vielä 6.8. saakka ja suosittelen tulemaan vaikka hieman kauempaakin! Mutta liput kannattaa varata etukäteen; tämäkin esitys oli loppuunmyyty.

Kuvien copyright Pasi Aittokumpu, paitsi teatterin kyltti sekä loppukumarruskuvat omia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Onyx / Teatteri Toivo 9.12.2016

Kotimainen uusi vampyyrimusikaali - kuulostaa juurikin minulle sopivalta jutulta. Edellinen Teatteri Toivon esitys oli huikean hieno Ender's Game, ja tältäkin oli lupa odottaa suuria. Ostin lipun jo joskus alkusyksynä, ja sitten onnistuin sen jo hukkaamaankin. Lunastiko Onyx odotukset? Kannattiko sitä odottaa? Olivatko esiintyjät katu-uskottavia rokkivampyyreitä? Enimmäkseen kyllä.

Tekijätiimi on pitkälti sama kuin Ender's Gamessakin, ja hyvä niin. Kun kerran on toimiva porukka, niin mitä sitä vaihtamaan. Eli jyräävän heviballadimaisesta musiikista vastasi Erno Hulkkonen ja käsikirjoituksesta taitokaksikko Sara Salmenmäki ja Ville Haikola. Salmenmäki myös ohjasi Haikolan toimiessa apulaisohjaajana ja lavastajana. Hienoa työtä. Upeista nahkaa ja tummaa punaa yhdistävistä puvuista vastaa Amita Kilumanga. Varsinkin Onyxin puvut ja kolmosten viitat olivat silmiä hiveleviä. Toki kunnon taistelukoreografiat kuuluvat asiaan kun vampyyrit taistelevat niin keskenään, kuin varsinkin sieluttomia vastaan. Niina Markkasta sopii kiittää niistä. Ja se Tobazin ja Zultaniten kaksintaistelu, wau!

Tarinassa on klaanillinen hurjia vampyyreitä, joiden johtaja Heliodor (Valtteri Nurmiranta) menehtyy yllättäen (ja esiintyjänsä siirtyykin sitten kätevästi kitaran varteen loppuajaksi). Onneksi tyypillä on jälkikasvuna kolmoset, joiden tehtäväksi jää sitten pähkiä kenestä tulisi sopivin pomo porukalle. Klaanilla on sotureita, joiden elämäntehtävä on suojella koko klaania ja ennenkaikkea kuninkaallista perhettä. Klaanilla on myös palvelijoita, jotka toimivat niin verenluovuttajina kuin seksipartnereinakin. Ja sitten ovat sieluttomat, nuo kalmanvaaleat otukset, jotka tuskissaan himoitsevat vampyyrien sieluja, saaden jokaisesta lisää kierroksia. Ja veriorjat, nam nam, joilla taas on pakkomielteenä päästä maistamaan vampyyrinverta.

Kolmosista Morion (Joona Tuoriniemi) on naisiin ja viinaan menevä aggresiivinen hurjimus, joka rakastuessaan meinaa tuoda tuhon koko klaanille. Sisarensa Onyx (Tessa Puolakka) taas rimpuilee kahden soturin loukussa - onko se tummahipiäinen, mutta muistakin naisista pitävä Zultanite (Salvador Alogo) vaiko urhea viikinkimäinen Tobaz (Juhana Stolt)? Sisaruksista kolmas Copal (Mika Rontti) löytää (ehkä hieman omaksi yllätyksekseenkin) elämänsä rakkauden lähipiiristä. Dravite (Eero Tiainen) on uskollinen soturi ja valmiina tukemaan rakastaan vallankamppailussa. Sotureista yksi hurjimpia on Alexandrite (Katariina Tuoriniemi) joka ryyppää, kiroilee, taistelee ja kaataa naisia siinä kun muutkin. Condor (Antti Laine) on taas jonkunlaisessa kenraalin tai päällikön roolissa sotureiden hierarkiassa. Näiden klaanilaisten lisäksi estradilla nähdään iso joukko sieluttomia, joista varsinkin Eden (Nita Keränen) pääsee isoon rooliin. Ja toki palvelijajoukko seksikkäissä hepenissään.

  

Kun ottaa huomioon sen etteivät esiintyjät ole ammattilaisia, niin todella upeasti porukka hanskaa homman. Laulajina nämä ovat vielä parempia ehkä kuin näyttelijöinä. Bonusta siitä että torahampaillakin laulu sujuu oikein hyvin ja selkeästi. Viisihenkinen bändi Bloodshred lurittelee hevisooloja ja moshaa nurkassa, ja piipahtavat välillä lavallakin joukkokohtauksissa. Hienosti vetävät. Hieman aluksi englanninkieliset biisit sorahtavat korvaan kun muu teksti on suomeksi. Mutta äkkiä siihenkin tottuu; kyllä suomiheviin toinen kotimainenkin taipuu. Miksaus on muutenkin kohdallaan, koska soitto kuuluu juuri sopivalla volyymilla eikä peitä esimerkiksi puhetta alleen.

Tässä on draamaa, suuria tunteita, seksiä ja väkivaltaa, verta ja vaarallisia tilanteita. Tunteet kuohahtelevat monellakin tapaa. Kaikenlaisia vampyyrikliseitä - ja mainitsinko jo sen läpitunkevan erotiikan? On näissä tyypeissä herkkiäkin kohtia, ja oikeasti surraan toverin menetystä tai haavoittumista. Vampyyrit nyt aina tuntuvat tihkuvan seksiä ja erotiikkaa, ja kun siihen yhdistetään melankoliset hevislovarit niin ollaan asian ytimessä.

Välillä replikointi on hieman suomifilmimäistä, ja välillä ilmeisen kliseistä örähtelyä ja korahtelua. Ja sitten siellä on tämmösiä klassikkojakin: "minulla on sieluton ja veljesi nussii miestä" :-D

Onyx ei ole pelkästään machopiirteitä tihkuvaa verimässäilyä, vaan tässä on tiettyä feminististä otetta. Onyx ei halua alistua klaaninsa lastentekokoneeksi, vaikka lajin lisääntyminen on hankalaa ja pikkuvampyyrien tuottaminen kuuluisi kuvioihin. Eikä hän halua myöskään valita itselleen puolisoa vaan jättää tilanteen avoimeksi. Ja miksipä se lastenteko pitäisikään jättää siskolle, vaikka kumpikaan veljistä ei nyt sattuneesta syystä moiseen kykene...

Oli tämä ehdottomasti näkemisen arvoinen spektaakkeli! Yhdessä tekemisen meininki ja rento ote välittyy hyvin katsomoonkin. Esityksiä on jäljellä vielä kolme, joten kannattaa ehkä koittaa mennä katsomaan mikäli rockmusikaali vampyyreistä tuntuu sopivalta. Minusta tuntui.

Helsingin Telakkarannassa lymyilevä piskuinen teatteri on myös miellyttävä tilana ja naulakkoratkaisukin on ihanan omaperäinen. Suosittelen siis vierailua - jos ei vampyyrien parissa, niin sitten tulevaisuudessa.


Kuvien copyright minä itse ja esityskuvat Toni Ahola.

Joulu Soikoon! konsertti / Tampereen teatteri 7.12.2016

Ei tartte olla kummoinenkaan ennustaja sanoakseen että tästä tulee mahtava jokavuotinen perinne Tampereen teatterille! Aivan hirveän viihdyttävä ilta tänään upeiden muusikoiden ja hienojen laulajien parissa. Joulu Soikoon! konsertti keräsi yhteen huippumuusikot, näyttelijät ja taustatiimin. Pia Piltz oli sekä dramatisoinut että ohjannut tämän - bravo!

Tyylikkäät teatterimiehet ja säkenöivä kapellimestari.

Teatterimusiikin Midas eli Eeva Kontu luotsasi pianon takaa 20-päistä Tampere Pops -orkesteria, välillä toki tarttuen itsekin huiluun tai saksofoniin. Bändiä olen nähnyt mm. kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin kolmekymppiskekkereissä The Entertainer Tampere-talossa, mutta upeasti soittavat myös hieman pienemmällä lavalla. Loistavaa menoa! Lisäksi mun suosikkibasisti Petri Mäkiharju oli taas mukana soittamassa. Sovitukset olivat virkistävän erilaisia, ja siis erittäin hienoja. Moni kappale oli mulle aiemmin tuntematonkin.

Kulttuuri/teatteribloggaajat Karri, Gekko, Laura, minä ja Talle

Ensimmäisessä satsissa kuultiin hieman perinteisempiä ja rauhallisempia joululauluja. Tai kuten kapu Kontu sanoi, tietäjien merkeissä. Oli Arttu Ratinen (ja Saara Lehtonen & Martti Manninen) laulamassa Varpunen jouluaamuna, upean Saara Lehtosen tulkitsema huikea Christmas lullaby (minkä muistin viime helmikuulta, kun ravintola Kivessä Sugar-musikaalin tyypit tulkitsivat Songs for a new world -biisejä). Sitten oli ihan paras naiskolmikko Pia Piltz, Annamaria Karhulahti ja Saara Lehtonen, vetäisemässä Carola Häggvistin Himlen i min famn. Ja Matti Hakulinen Juicen Jouluvirren kimpussa, huh. Koko ensemble oli pukeutunut näyttävästi mustiin, miehillä vimpan päälle smokit yllä.

Kyllä tämmöisen tekijäjoukon kelpaa kohpotella kuohuviiniä! Kiitos!

Ihania piparkakkuja ja lämmintä glögiä sisältäneen tauon jälkeen jatkoimme hieman räväkämmällä menolla. Nyt mentiin pikkujoulufiiliksissä! Ville Majamaan Sleigh Ride oli varsin vauhdikas ja Arttu Ratinen tulkitsi Jingle Bells punaisiin sonnustautuneen naiskolmikko Piltz/Karhulahti/Lehtonen laulaessa taustoja, vau! Yksi Tampereen teatterin karismaattisimmista nuorista miehistä on saletisti Martti Manninen, ja hänen versionsa biisistä Joulutaivas tähtineen oli yksi illan hienoimpia esityksiä. 

Mutta tarttee sanoa että illan ehdoton kohokohta (myös mikäli aplodien volyymista ja pituudesta voidaan mitään päätellä) oli Annamaria Karhulahti ihanissa jääkarhuntassuaamutohveleissaan (ne oli omat!) ja aamutakissaan laulamassa Kaksion tyttö! Huhhuijaa - siinä saatiin ihailla niin jatsia kuin oopperaakin. Ihan mahtava veto joka jäi varmasti kaikkien mieleen ikuisiksi ajoiksi!

Oli myös hauska nähdä Anssi Valikainen esiintymässä vaihteeksi vaatteet päällä (viimeksi näin hänet Alastomat Kundit Lavalla -esityksessä, yllään vaan pieni siivousessu). Ja entä sitten Mikko Nuopponen, joka viimeksi aiheutti hengenahdistusta nahkahousuissaan Riihimäen teatterin The Grimm Book of Horrors:issa.

  

Tallen kanssa päästiin näin hienoon seuraan: Martti Manninen ja Saara Lehtonen

Raimo Salmen hieno valosuunnittelu oli kaunista katseltavaa taustalla tuikkivine tähtineen. Naispuoliset laulajat vaihtoivat useamman kerran vaatteita, ja esimerkiksi Elisa Piispasen yllä ollut kultakoristeinen puku oli todella kaunis. Kauhean vaikea uskoa että aika vähillä harjoituksilla tässä mentiin. Päänäyttämöllekin olivat päässeet harjoittelemaan vasta tänään.

Loistava ilta siis kaiken kaikkiaan! Ensi viikon torstaina 15.12. on vielä toinen esitys, mihin saa vielä lippuja (vaan ei varmaan enää kauaa). Ja toivon mukaan ensi vuonna sitten uudelleen! Ja sitä seuraavana... ja sitä seuraavana. Jospa tästä tulisi yhtä pysyvä jouluperinne Tampereen teatterille kun Aleksanterin kirkon joulukonsertti (se on muuten taas ensi sunnuntaina) ja Saiturin joulu.

 

Yksi hauskimmista kuvista. Ratisen Arttu poseeraa, mutta mua ei näemmä kiinnosta :-)

Kiitos koko loistava esiintyjäporukka ja Tampereen teatteri! Oli myös tosi kiva tavata paljon tuttuja näin mukavissa merkeissä. Tämmöstä piristysruisketta tarvitaan jokaisen ihmisen elämään (ja hei, mä en edes itkenyt takuuvarmassa itkemisbiisissä Varpunen jouluaamuna!).

Kuvien copyright Sanna Huhtala, Laura Ulmanen ja minä itse. Ottikos joku muukin, Talle?

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Outoa paloa eräässä kaupungissa / Teatteri Vanha Juko 19.10.2016

Sen verran Lahden kaupunki on minullekin tuttu, että sain paljon irti Teatteri Vanhan Jukon syksyn näytelmästä Outoa paloa erässä kaupungissa. Mutta tottakai lahtelaiset itse ymmärtävät kaikki nyanssit ja sisäpiirivitsit vielä paremmin, ja saavat paljon lisähupia aiheesta.

 

Koko loistava työryhmä on osallistunut esityksen kirjoittamiseen, visualisointiin ja musiikin tekemiseen ja Linda Wallgren ohjannut tästä kaikesta mehevän paketin. Vaikka meitä katsojia oli arkipäivän päivänäytöksessä vain kourallinen (iso kiitos näistä päiväteatterimahdollisuuksista; näin pääsee paremmin itsekin katsomaan toisilla paikkakunnilla olevia esityksiä) niin kyllä meillä kivaa oli. Lisäksi tutustuin ennen esitystä lämpiössä ihanaan eläkkeellä olevaan naiseen, jonka kanssa vaihdoimme teatterivinkkejä, ja istuimme katsomossakin yhdessä.

Esityksen punaisena lankana on Lahden kaupunki. Joka palkkaa konsultin ratkomaan ongelmiaan ja selvittämään kipupisteitään. Konsultti sitten juttelee ja terapioi ja antaa ratkaisuesityksiään. On ihanaa seurata miten eri Lahden maamerkit Toriparkista Pikkumäkeen ja Kisapuistoon avautuvat yhteisissä istunnoissa. Välillä näemme pätkiä pikadeittiohjelmasta, missä mm. Ravintola Torvi ja Launeen perhepuisto etsivät seuraa. On Pekka joka seurustelee Suurmäen kanssa. Ja sitten on taas se nainen, joka soittaa jatkuvasti hätäkeskukseen, sanomatta mitään (se oli lahtelainen nainen, joka edelleen pitää hallussaan Suomen ennätystä hätäkeskussoitoillaan. Soittoja kertyi 2002-2003 yli 12000 kertaa). On Jari Litmasen patsasta, pyrstönsä hukannut Wellamo, todella nolo joulun vietto, lokkeja... Haikeaa, kirpeää, hauskaa. Ja varman hyvin ajankohtaista myös, varsinkin Lahden paikallispolitiikkaa ja ilmapiiriä paremmin tunteville.

Tämä esitys sai hyvälle mielelle! Koko sakki revittelee, herkistelee ja eläytyy täysillä. Ja se musiikki! Mä tykkään kamalasti esityksistä missä on mukana musiikkia, ja tässä sitä piisaa. Vuorotellen näyttelijät siirtyvät salin päätyyn pienelle bändikorokkeelle ja tarttuvat joihinkin soittimiin ja vetävät jonkun hienon biisin. Huom. itse tehdyn! Minja Koski ja Jussi-Pekka Parviainen ovat tehneet ison osan biiseistä. Ja voi hitsi kun ne on makeita. Olisi kivaa jos nämä julkaistaisiin vaikka CD:llä? Ja tosi kiva kun käsiohjelmassa on vielä sanatkin. Niissä on niin paljon lisää Lahti-kliseitä :-)

Lavalla nähdään Kosken ja Parviaisen lisäksi myös Markus Karekallas, Simo Saukkola, Maria Nissi, Ilona Pukkila ja Janne Louhelainen. Supertaitavaa porukkaa, joka mittapuulla.

Esityksiä on jäljellä vielä muutamia, ja suosittelen ehdottomasti kaikille teatterin ystäville, mutta erityisesti tietenkin teille, joilla on jotain siteitä Lahden kaupunkiin.


Kuvien copyright Aki Loponen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Maa-Tuska / Aurinkoteatteri, Tampereen Teatterikesä 2.8.2016

Heti kättelyssä tarttee sanoa että tämä on yksi värikkäimpiä, absurdeimpia ja oudoimpia esityksiä mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Aurinkoteatterin Maa-Tuska on hilpeänkarhea "musikaali", jossa outo joukko jättää vuonna 1891 taakseen palavan Pietarin ja matkaa junalla kohti Siperiaa. Kunnes juna joutuu sivuraiteille, ja kulkee suomaisemien halki kohti Kuhmoa.

Lavastus (Anne Karttunen) ja puvustus (Noora Salmi) ovat yliampuvan krumeluurisia ja koukeroisia ja näyttäviä. On rullakon päälle rakennettua Baba Yagan mökkiä, on upeilla siivillä ja kaksipäisellä kotkalla varustettua pyörätuolia. Ja ne Kaija Heijarin suunnittelemat maskeeraukset! Ja upeat peruukit ja kampaukset! Visuaalisuus ja värikkyys ihan vyöryi katsomoon.

Energiaa tästä Juha Mustanojan käsikirjoittamasta ja ohjaamasta esityksestä ei kyllä puutu. En voi myöntää pysyneeni kärryillä kaikessa pyörityksessä, mutta viihdyin silti. Tässä saavat kyytiä taiteentekijät, poliitikot, paskanjauhajat, retoriikan harrastajat, keskiluokka. Miksi taidetta tehdään? Se on hyvä kysymys... Esitys on kaikinpuolin räävitön, kuvia kumartelematon ja hulvaton. Jotenkin tulee tunne että esitys pitää peiliä katsojan edessä että näkisimme oman tyhmyytemme ja pinnallisuutemme. Minä ainakin tunnen itseni hetkittäin todella sivistymättömäksi moukaksi tätä katsoessani.

Hahmogalleria on oudon sekava ja grosteski. Junassa matkaavat hellyyttävästi änkyttävä aatelinen prinssi Ivan (loistavan lauluäänen omaava Antti L.J. Pääkkönen), pyörätuolissaan tukkijätkän lailla kiroileva Kaunis Vasilisa (ihana Sanna Hietala), murtaen puhuva Elena Petrovna Blavatsky (myös upeasti laulava Oona Airola), neekerin ja karhun lemmenleikkien tulos Pushkin (Paul Holländer) ja mesmerisoiva Rasputin (Miko Kivinen). Näiden sielut varastaa ja maatuskanukkeihin säilöö varsin näyttävä ilmestys eli shamaani-noita Baba Yaga (hillittömän upea ja hauska Nora Raikamo), joka mennä läpystää kananjaloillaan ja värikkäine kasvoineen...

Musorgskin Näyttelykuvia soi, juna jyskyttää menemään, on outoa ja vallankumouksellista ja säkenöivää. Pelataan venäläistä rulettia, juodaan vodkaa, soitetaan balalaikkaa ja vedetään naamaan blinejä. Tunnelma on yltäkylläinen ja raskassoutuinen eli hyvin slaavilaista menoa. Baba Yaga värvää Rasputinin Ohranaan etsimään junasta viimeistä henkiinjäänyttä Romanovin perheen jäsentä, ja toisaalta myös surma-aikeisen nihilistin. Rasputin käy toimeen, valtavan magneetin avulla.

Jotenkin huvittaa kun tämä teatteriseurue (Keisarillinen Aurinkoteatteri) jää ilman taiteellista johtajaa, sen jälkeen kun Stanislavski sai surmansa Ivanin kanssa venäläistä rulettia junassa pelattuaan. Huvittaa myös, kun Baba Yaga jakaa sukset seurueelle: "saatte hiihtää niin ei vituta". Lauluina kuullaan slaavilaisklassikoita uudelleensovitettuina, ja ennenkaikkea sanoitettuina. Käsiohjelmassa (joka sinällään on varsin hyvä tietopaketti kaikenlaisia esityksen käsittelemiä teemoja) on myös laulujen sanat, iso kiitos siitä!

Baba Yaga laulaa (hieno balalaikkaimitaatio), Rasputin vetää breakdancea taustalla. Ivan toimii kuurojen tulkkina (erityisesti vittu jäi mieleen kovin kuvaavana viittomana!) ja taitaa myös korttitemput. Elenan lauluäänen vibra on mykistävä. Lopulta kaikki Kuhmon ja Vladivostokin välillä tuhoutuu, liekö siihen syynä Elenan värilliset ja värähtelevät kristallit? Onneksi Baba Yagalla on aurinkoteatterilaisten sielut tallella maatuskoissaan...

Välillä tuli mieleen opiskelijoiden speksinäytös, ilman omstart-huutoja. Vähän kaikkea ja yltäkylläisesti. Välillä mietin myös Saisio & Tuurna kaksikon Slava!:a. Tästä ei enää show parane. Esitys venyy liki kolmetuntiseksi, joka ei ole litimärin kengin ja sukin (osuin rankkasateen ja reakuuron yllättämäksi) kovinkaan kivaa. Mutta olipas se elämys!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Valokuvien copyright Sakari Kiuru

My Fair Lady / Ypäjän musiikkiteatteri 28.6.2016

TÄMÄ SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!

No tottakai sisältää, ihmettelee siellä lukija. Jos siis voisi sanoa että kaikkien tunteman musikaalin juonikuviot on jollekulle entuudestaan tuntemattomia. Siitä ei olekaan kysymys. Koska tämä Ypäjän Musiikkiteatterin versio ei noudattele IHAN niitä tuttuja My Fair Lady -latuja. Tiedättehän, se missä piintynyt poikamies, kielitieteilijä Henry Higgins pelastaa kadulta kukkaistyttö Eliza Doolittlen ja vedonlyönnin seurauksena koulii tästä puolessa vuodessa leidin, ja lopulta rakastuukin tähän. No, tuttuja polkuja mennäänkin aika pitkälle. Mutta.

Mutta tämä ei sijoitu alkuperäiseen aikakauteen; Lontooseen kylläkin. Puvustus, joka on btw ihan mahtavaa, sijoittaa ajan johonkin ihan toisaalle. Itämaisia vaikutteita, mutta myös kreikkalaishenkeä, steampunk-vivahteita, mytologiaa. Kultaa ja kimalletta. Piritta Kämi-Conway puvustussuunnittelijana on tehnyt valtavan työn näitä ideoidessaan ja miettiessään, ja me katsojat saamme nauttia. Varsinkin Elizan puvut olivat ihania, ja herrojen Higgins & Pickering myös. Ja kaikki muutkin.

Ohjaaja Sami O.Vartiainen on kuulemma melkoinen Game of Thrones -fani, ja sen huomaa. Mutta jotenkin tämä yhdistelmä toimii, vaikka mietinkin kuinka ihmeessä gladiaattorihenkinen miekkailukamppailu sopii Ascotin laukkakisoihin. Sopiihan se. Tämmöisen ison väkijoukon ohjaus vaatii hyvää otetta, ja homma toimii. Joukkokohtaukset ovat näyttäviä (ja värikkäitä). Taistelukoreografin hommista vastaa Arttu Malin, ja niitä on aika lailla. Niin maan kamaralla kuin hevosen selässäkin. Jopa Eliza pääsee heiluttamaan miekkaa!

Tuttuun tapaan ison orkesterin (16 henkeä) johdossa ja pianon takana nähdään Kari Mäkiranta, jolla on ihana asustus myös, röyhelöpaitaa myöten. Bändi soittaa katoksen alla ja letkeä on meno tällä poppoolla. En muistanutkaan miten paljon tuttuja biisejä tässä on! Mokomat ovat vielä tarttuviakin.

Mikko Koivusalon suomennos toimii hyvin, ja lauluissakin on varsin nerokkaita oivalluksia. Tekstissä on kovin hauskoja ja nasevia ilmauksia, kuten vaikkapa Higginsin toteamus: "älkääkä seiskö siinä kuin sappivaivainen pulu"

Tässä versiossa seikkailevat sulassa sovussa niin gladiaattorit, ninjat (!), kukkaistytöt, kadunlakaisijat, hevoset, miekkamiehet ja yläluokkaiset hienohelmat. Eikä saa unohtaa lohikäärmettäkään, jolla on tärkeä rooli loppuratkaisussa! Siinä missä alkuperäinen musikaali (ja filmi) jättävät lopun aika avoimeksi, niin tässä loppuratkaisu on vähintäänkin yllättävä, ja lohikäärmeen ansiosta aika lopullinenkin...

Noora Tyni on aivan älyttömän taitava Eliza Doolittlen vaativassa roolissa. Aluksi hän kuulostaa tismalleen serkultani Annulta, intonaatio on just sama, kunnon tamperelainen! Hän haluaa olla "hiano loristi". On aina konstikasta toteuttaa suomeksi näitä juttuja, joissa englannin eri puhetyylit ja murteet merkkaavat isoa osaa. Monesti se ratkaisu on laittaa ihmiset puhumaan Suomen eri murteita, että saadaan eroja siihen puhetyyliin. Joo-o, sinällään se toimii, mutta meillä ei murteet kerro koulutuksesta, varallisuudesta, yhteiskunnallisesta asemasta sillä tavalla kuin Englannissa, erityisesti ennen vanhaan. Tokihan Suomessakin korkeammin koulutetut, tai "sivistyneistö" puhuu eri tyylisesti kuin raksamies, noin karkeasti ottaen. Mutta joka tapauksessa, Elizan puhetyyli ja sen muutokset ovat mainiot, Lisäksi Noora on raikas ja rempseä, ja hänellä on todella ilmeikkäät kasvot ja kaunis lauluääni. Nappivalinta rooliin siis!

Huono ei myöskään ole Kalle Tulander Higginsinä. Kulmakarvojaan nosteleva ja käsiään heilutteleva proffa liihottaa upeassa aamutakkia muistuttavassa vaatteessaan läpi koko esityksen. Higgins on oikeasti tosi ärsyttävä tyyppi; omahyväinen, pöyhkeä, misogynistinen, ja itseään täynnä oleva. Mutta myös sympaattisen oloinen, ainakin hetkittäin. Higginsin mikki pätki välillä, vai oliko se huonossa asennossa tms, mutta laulu kuului hetkittäin hieman vaimeasti. Higgins muuten tietää kaikkien aksentista missä tämä asuu, 6 mailin tarkkuudella, paitsi lontoolaisista 2 mailin! Herra artikuloi ERITTÄIN selkeästi ja selvästi, hyvin liioitellen.

Johannes Keskinen eversti Pickeringin roolissa on kovin nuori, mutta hyvin hänkin klaaraa. Jäykkä eversti rentoutuu viinan avulla. Toisessa näytöksessä se alkoholin kulutus alkoi näkyä oikeastaan vähän enemmän. Rouva Pearce (Ilona Rauhala) eli Higginsin taloudenhoitaja on selkeästi isäntäänsä ihastunut (ja käyvät nämä puskia heiluttamassa jossain vaiheessa keskenään, ettei se Higginskään ihan immuuni ole rouvan suloille) ja jotenkin kovin teatraalinen tyyppi. Koska hermo ukkoon menee, niin rouva hyppää ikkunasta (tämä kohtaus on muuten mainiosti toteutettu).

Alfiena eli Elizan juoppolalli-roskakuski-isänä loistava Pekka Virtanen. Ihan kuin tämä rooli olisi kirjoitettu tälle miehelle - hienoa! Ja mitkä kasvotatuoinnit. Muutenkin tässä annetaan näyttelijöiden tatskojen näkyä hyvin, sopii hyvin henkeen. Virpi Seppänen on ihana Higginsin äitinä, varsinkin miten hän korostaa Ascot-sanaa päivänvarjollaan! Markus Töhönen on hauska onnettomasti Elizaan rakastuvana Freddy Eynsford-Hillinä.

Tuike Oja tekee monta varsin vähäpuheista roolia viinapirusta pappiin. Arttu Malin on myös useassa roolissa: Alfien ryyppykaveri Harry, sekä Zoltan Karpathy, huijarinoloinen kielitieteilijä ("Budapestin mörkö", kuten Higgins sanoo). Joka oli ihan loistava! Lisäksi hän miekkailee ja ratsastaa myös, sekä lopussa heiluu tulikeppeineen. Onpas monipuolinen tyyppi.

   

Pakko antaa erityismaininta ja kiitos upouusista selkänojista! Niin paljon miellyttävämpi kolmituntinen kun saa nojata taakse. Kivaa on myös kreikkalaishenkinen kuoro, mikä putkahtelee ajoittain esille milloin mistäkin, ja laulaa asioita. Pidin kovasti myös Elizan ja Higginsin miekkailukohtauksesta. Ja Alfien häitä edeltävä Ei myöhästyä häistään saa kohtaus oli loistava.

Ja jos tarttee yksi juttu vielä mainita niin Higgins (ja Pickering) laulamassa Mies miehelle (A hymn to him). Siitä (ja muutamasta muustakin jutusta matkan varrella) tuli mieleen, että miksei Higgins olisi voinut ottaa itselleen puolisoa everstistä? Tämä ratkaisu olisi sopinut ihan hyvin tähän muutenkin omia vapauksia ottaneeseen versioon, ja molemmat herrat nyt olivat muutenkin sen oloisia että olisivat olleet varsin sopiva pariskunta. Meinasin melkein huutaa lavalle, kun Higgins lauloi Miksei nainen voi olla kuin mies, miksei nainen voi olla kuin sä (Pickeringiä rinnuksista kiinni pitäen) että "Ota nyt se Pickering itsellesi!". Mutta ei, kai se lohikäärmeloppu oli soveliaampi mummokatsojille kuin homohäät?

Jos jotain moitittavaa pitää keksimällä keksiä niin Ascot-kohtauksessa olisi voinut olla hattuja, enemmän hattuja, hienoja hattuja, upeita hattuluomuksia suorastaan. Mäkin olen kerran ollut laukkakilpailuissa siellä ja piti ostaa kukkahattu tilaisuutta varten :-)

Esiintyjistä ja musikaalin tekemisestä voi lukea lisää Plarin Takaa -blogista. Ja Elizan näyttelijä Noora Tyni on n. 4 minuutin radiohaastattelussa.

 

Katsomo ylhäältäpäin, ja kahvion herkulliset teemaherkut

Ypäjällä toimii hyvin myös kaikki kesäteatterikävijän perushuolto. Vessoja on paljon ja ne ovat siistejä. Väliaikatarjoilupisteitä on monta, ja jonoja ei kauheasti ole. Nytkin oli useita ryhmiä joille oli katettu valmiit tarjoilut. Kaikki sujuu sutjakkaasti ja porukkaa on paljon huolehtimassa asiakkaista. Ja puitteet ovat hulppeat.

Kaikenkaikkiaan ihana kolmituntinen, ja kelikin suosi! Seurassa ei ollut myös mitään valittamista, kiitos Minna ja Pilvi! Ensi vuonna sitten Ypäjälle katsomaan Seitsemää veljestä! Mutta sitä ennen kannattaa suunnata katsomaan My Fair Lady, takaan että ette näe vastaavaa enää koskaan missään. Esityksiä 9.7. asti.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Arttu Malin ja Iiina Wahlström
muut omia (nuo kaikki alimmat 6 kpl, paitsi Higgins miekan kanssa)