Ei kertonut katuvansa / Tampereen teatteri 18.1.2024

Minulla on outo tapa. Tai en tiedä miten outo, minusta se kuulostaa tosi järkevältä. Nimittäin semmoinen, että kun mulla on omana joku hyvä kirja, siis sellainen minkä tiedän olevan hyvä, niin en raaski lukea sitä. Panttaan sitä ”pahan päivän varalle”, siihen kun tiedän tarvitsevani oikein hyvää kirjaa. Että sitten on oikein hyvä lukukokemus jemmassa. Mulla on kotona useita sellaisia kirjoja, ja Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on yksi sellainen. 

Tiedän että pidän siitä, koska aikaisemmat Kinnusen kirjat ovat olleet loistavia. Joten en ole halunnut vielä lukea. Vaikka mieli tekisi. Jonkun mielestä tämä on tosi typerää, mitä jos vaikka kuolen ennenkuin ehdin lukea kirjan. No, minusta tämä on järkevää: jos tulee rutto tai en pääse talostani tulvan takia mihinkään, mulla on monen keskivertokirjan lisäksi näitä helmiä! 

Mutta onpa ihana nähdä tämä Mikko Roihan dramatisoima ja ohjaama teos vihdoin Tampereen teatterin näyttämöllä! Usean teatterin yhteistyö sai ensi-iltansa viime kesänä Berliinissä ja sen jälkeen se on nähty jo Kouvolassa, Turussa ja Lahdessa. Tampereen jälkeen vuorossa on vielä Seinäjoki ja Hämeenlinna. Seitsemäs yhteistyöteatteri on Vapaa Teatteri. Aivan mahtavaa tämmöinen teatterien välinen kimppa, ja Roihalla onkin asiasta hyvä kokemus. Kuudesta eri teatterista tulevat näyttelijät ovat työstäneet esitystä Berliinissä Roihan johdolla. Hyvin porukka on hioutunut yhteen. Viime keväänä Helsingin kaupunginteatteri toteutti Susanna Airaksisen version romaanista, ja hieno oli sekin, mutta toki hyvin erilainen.

Tarinan keskiössä on viisi naista, jotka kaikki lähtivät saksalaisten mukaan sodan loppuvaiheilla, näiden siirtyessä Norjaan. Sodan päätyttyä naisten kohtalona on palautus Suomeen, vankileirille. Mutta sattuman oikusta ja ystävällisen kuskin ansiosta he pääsevät pakenemaan ja päättävät patikoida poltetun Lapin halki kotikonnuilleen. Matka ei ole millään mittapuulla helppo. Nälkä, miinat, luonnonolot ja kunkin persoonallisuus tuovat omat haasteensa reissulle. Porukka kohtaa niin ystävällisiä kuin vihamielisiäkin maanmiehiä, mutta kaikesta selvitään. Tarina on rankka ja intensiivinen, ja niin myös teatterisovitus. Naisviisikko hitsautuu siinä määrin yhteen kun se on mahdollista.

Ei kertonut katuvansa on eräänlainen sotanäytelmä, näyttämättä lainkaan itse sotaa, ainoastaan sen karuja seurauksia. Naisten näkökulma unohtuu kovin usein sotakuvastossa, ja Tommi Kinnunen osaa kyllä hienosti kertoa vähemmistöjen vinkkelistä. Ja sodassa jos missä naiset ovat vähemmistö, jonka ääni ei juuri kuulu. Hiusten ajelu ja huorittelu satuttaa, mutta varmasti moni koki pahempaakin.

Mari Pöytälaakso (Seinäjoen kaupunginteatteri), Tiina Winter (Kouvolan teatteri, Ulla Koivuranta (Turun kaupunginteatteri), Mari Turunen (Tampereen teatteri) ja Liisa Peltonen (Hämeenlinnan kaupunginteatteri) tekevät todella vahvaa ja koskettavaa työtä. Kukin on joutunut selviytymään sodasta parhaansa mukaan; sairaanhoitajana, kanttiinissa, saksalaissotilaan naisystävänä… yhteisellä taipaleella naisten taustoja ja tarinoita avataan, sopivassa määrin. Koskettavia ja niin kovin inhimillisiä tarinoita. Odotettavissa on vaan vihaa ja häpeää; saksalaisten huorilla ei ole helppoa. Ihan sama vaikka oltiin aseveljiä aiemmin.

Erityisesti hieman vanhemman ja huonojalkaisen Ailin kohtalo on karu. ”Kyllä se ikä saa teidätkin kiinni jokaisen” Aili toteaa, ja niinhän se on, vaikka nuorena sitä kai luulee elävänsä ikuisesti. Aborttikohtaus on myös hyytävä. Kyllä tässä saa liikuttua moneen kertaan. Realismi ja solidaarisuus kantaa naisia eteenpäin, ehkä ihan suomalainen sisukin.

Tämä on ennenkaikkea naisten näytelmä, mutta mukana on yksi mieskin. Jari-Pekka Rautiainen (Lahden kaupunginteatteri) venyy moneen, saksalaisupseerista suomalaisiin rajamiehiin ja miinanraivaajiin. Peräti 12 roolia, kaikki pieniä, mutta tärkeitä. Hienoa muuntautumiskykyä ja heittäytymistä! Myös Ulla Koivuniemi ennättää vielä muutamiin muihin rooleihin, Ailin lisäksi. Varsinkin miinanraivaajien kohtaaminen on tärkeä muistutus miten vaarallinen ympäristö Lappi saksalaisten jäljiltä on.

Tampereen teatterin Frenckell-näyttämö ei ole suurensuuri, mutta Roihan yksinkertainen lavastus toimii siellä hyvin. Laudoista tehdyt ”pitkospuut” ovat naisten loppumattoman marssin pohjana, ja muuntuvat ne moneen muuhunkin. Toinen muuntautuva elementti on ruumisarkkumaiset puulaatikot. Naisten synkronoidut liikkeet ja edestakainen huojunta kävellessä on hienoa katsottavaa, kuin pelkistettyä nykytanssia.

Kuka sanoo että naisten unelmat olivat vääriä? Voiko entiseen elämään enää palata, tai edes tavalliseen elämään, pohtii näytelmässä Irene. Meille jää muiden naisten kohtalo avoimeksi, mutta Irenen ratkaisu selviää, ja antaa esityksen nimenkin. Samaan aikaa itketti ja nauratti kun naiset Rovaniemeä lähestyessään kaivavat huulipunan esille, pitäähän se nyt ihmisten ilmoille mennä nättinä! Ja vastassa on vain törröttäviä savupiippuja ja vihaisia ihmisiä. Pääseekö tästä häpeästä koskaan?

Moe Mustafan hienot projisoinnit Lapin luonnosta toimivat taustalla, välillä aika psykedeelisestikin. Musiikin käyttö on oivaltavaa, kuten vaikkapa saksankielisten iskelmien rytmikkyys tahdittaa naisten loputonta kävelyä. Välillä musiikki on pahaenteistä, valmistaen katsojaa pahimpaan. Taina Sivosen puvustus oli korutonta ja tunnelmaan sopivaa.

Ei kertonut katuvansa kosketti monella tavalla. Se tarkkuus ja taito mitä sekä ohjaaja että esiintyjät katsojille tarjoilivat oli upeaa. Vaikka ryhmä on tätä jo veivannut kymmeniä esityksiä, niin leipääntyminen tai rutinoituminen ei todellakaan näkynyt. Päinvastoin, lavalla on hienosti yhteen hitsautunut ryhmä. Korutonta ja koskettavaa teatteria, jota kannattaa mennä katsomaan. 2,5 tuntia ei tuntunut pitkältä koska tapahtumat tempaisivat kokonaan mukaansa. 

Ja kai se kirjakin nyt pitää lukea kun tiedän tarinankin jo.

Esityskuvien copyright Moe Mustafa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nukkekoti - kohtauksia eräästä avioerosta / KOM-teatteri 15.9.2023

Henrik Ibsenin klassikko Nukkekoti, tällä kertaa Mikko Roihan ohjaamana KOM-teatterissa. Ja muutenkin hieman erilaisena tulkintana. Nyt ollaan miesparin kotona, jossa Noran sijasta näemme nuoren ja trendikkään Aronin, jota Aleksi Holkko mestarillisesti tulkitsee, sekä tämän hieman iäkkäämmän, ja melko konservatiivisen puolison Heikin (Niko Saarela). 

Punertavilla vanerilevyillä sisustettu pelkistetty kotinsa (lavastus myös Roihan käsialaa) tarjoaa raamit pariskunnan suhteelle, jossa kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Töihinsä uppoutunut Heikki kontrolloi nuorta, hieman huithapelin oloista puolisoaan, ja tämä joutuu syömään karkkiakin salaa. Pääpiirteittäin juoni noudattelee Ibsenin teosta, mutta Roiha on sovituksessaan ottanut omia vapauksia, tuttuun tyyliinsä. Lopputulema on hienoa teatteria, mutta hieman myös sekavaa. Juonenkäänteitä piisaa, outoja henkilöitäkin lavalla käy (joiden yhteyttä esitykseen pohdin) ja kun Aron saa lopulta tarpeekseen, tulee myös suhde tiensä päähän. Matkan varrella Aron selkeästi kasvaa ja kypsyy persoonana, ja Holkko tekee kyllä tosi hienoa työtä lavalla. Mitkä tanssimuuvit!

Myös Markus Riutun esittämä Frank on mainio tyyppi, jos kohta lämpenen tälle henkilölle hitaasti. Frank bileasussaan on mainio; muutenkin Riitta Röpelisen pukusuunnittelu ansaitsee kiitosta. Vilma Melasniemi Aronin lapsuudenystävänä Kirsi Lindéninä on jotenkin jumahtanut menneeseen uutta suuntaa hakiessaan. Mutta tyrmäävät asusteet! Jani Rapon äänisuunnittelu ja myös musiikkivalinnat loivat tunnelmaa. Herrmanin elokuvasävellykset sopivat tunnelmaan hyvin.

Tapahtumat sijoittuvat joulunpyhiin ja siitä saadaan irti kaikenlaista, alun tonttuleikeistä alkaen. Työnarkomaani-Heikillä ei tunnu olevan oikein aikaa mihinkään työn ulkopuoliselle asialle, ja niinpä työt vyöryvät kotiin monella eri tavalla. Tiina Weckström on aina mainio lavalla, mutta hänen Nielseninsä on aika outo hahmo, puhumattakaan aurinkolasisesta "hiihtäjästä". Aron sotkeutuu tahtomattaan (ja vähän omaa hölmöyttään) liian haasteellisiin kuvioihin. Välillä lavalla on suomifilmimäistä draamaa ja ylinäyttelemistä, ja sitten taas kummaa kohellusta. Kaikki ovat omalla tavallaan itsekkäitä ja myös onnettomia, ja luottamus ihmisten välillä on kateissa. 

Heikille ei mene asiat jakeluun sitten millään. Tavallaan ymmärrän näitä, ja sitten taas en. Aron vaikuttaa hemmotellulta ja rasittavalta, mutta joku selitys tulee lapsuudesta ja hyväksynnän hakemisesta. Aronin ratkaisun jälkeen Heikki ei tunnu vieläkään käsittävän mitä tässä tapahtuu. Hän näkee heidän parisuhteensa ilmeisen toimivana, mutta Aron kokee olevansa alistettuna ja Heikin armoilla. Ärsyttäviä tyyppejä.

Tavallaan pidin tästä tulkinnasta, se antoi paljon pureksittavaa. Mutta sitten se myös ylitti monta kertaa ärsytyskynnyksen: miksi ne nyt noin toimii? Mikseivät ne voi kommunikoida? Ja mikä on tämä Pohjanmaa-aspekti, johtuuko se seudun konservatiivisesta maineesta vai mistä? Koska se kasvojen menettäminen, yhteiskunnan hyväksyntä, sopivat arvot, nehän ne on tärkeitä teemoja. Mitä muut oikein sanoo!

Esityshän on silloin hyvä kun se herättää ajatuksia, keskustelua, suuria tunteita johonkin suuntaan. Olin vaikuttunut monesta asiasta, mutta jäin lopulta hieman hämmentyneeksi. Roiha tarkastelee yhteiskunnallisia teemoja ja taas kerran tuoreistaa vanhan tekstin onnistuneesti. 

Esityskuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kultainen vasikka / Turun kaupunginteatteri 12.11.2020

Berliiniläistynyt ohjaaja ja teatterimies Mikko Roiha jatkaa edelleen vanhempien suomalaisklassikkonäytelmien uudelleentulkintoja ja eri teatterien kimppatuotantoja. Nyt vuorossa on Maria Jotunin klassikko vuodelta 1918 eli Kultainen vasikka. Jotuni on ajankohtainen juuri tänä vuonna täyttäessään 140 vuotta. Koronan takia tämäkin viivästyi, mutta nyt syksyn ja alkuvuoden aikana esityksen voi nähdä Kuopion, Turun, Jyväskylän, Kotkan ja Kouvolan kaupunginteattereissa sekä vierailulla Tampereen teatterissa. Yhteistyössä on mukana lisäksi Teatteri Eurooppa Neljä sekä Vapaa Teatteri. 

Minusta on hienoa että tehdään tämänkaltaista yhteistyötä: käsin poimitaan sopivat näyttelijät ja muu työryhmä, työstetään esitystä yhdessä Berliinissä ja sitten kierretään kaikkien esiintyjien kotiteattereissa (ja vähän muuallakin). Eli aplodit Mikko Roihalle tästä!

Vaikka näinä päivinä iso osa teatteriesityksistä julistaa olevansa ajankohtaisia ja kuin tehtyjä tähän aikaan (niiden alkuperäisestä kirjoittamisajankohdasta viis) niin Kultainen vasikka on sitä kyllä ihan oikeastikin. Yli 100 vuotta sitten ilmestynyt näytelmä käsittelee rahaa, suhdettamme siihen, ahneutta ja keinottelua. Samalla ruoditaan naisen asema, patriarkaaisen perheyhteisön murros, keskiluokkaisen perheen elämä ja muita ajankohtaisia aiheita. Vaikka mies tuo leivän pöytään nainen ei ole tyytyväinen. Mikä ratkaisuksi?

Vuonna 1918 Helsingissä keinoteltiin, mustan pörssin kauppa rehotti ja ihmiset heittäytyivät rahanhimossaan ihan hulluiksi. Ahlroosin perheen teatraalinen rouva (Ritva Grönberg) intoutuu toden teolla rahan teosta, ja äkkirikastumisen huumassaan muut asiat jäävät jalkoihin. Hänellä on ajatus että ilman rahaa ihmisarvo on olematon. Tyttärensä Eedit (Ella Mustajärvi) haluaisi puolisonsa Jaakon (Markus Ilkka Uolevi) toimivan samoin, mutta tämä ei innostu keinottelusta. Niinpä Eedit karkaa rahan perässä vauraamman miehen tykö. Tämä andywarhol-mäinen kauppaneuvos Somero (Markus Ilkka Uolevi) on hyvin hillitty ja hallittu. Eedit on vähän bimbon oloinen mutta oikeastaan aika laskelmoiva nainen. Järki-ihmisiä, tietää mitä haluaa (ja se on rahaa). Vai olisiko järki-ihminen näin tuulella käypä, joka juuri Jaakon löydettyään liihottaisi eteenpäin rahanhimon sokaisemana. Oikeastaan Eedit on aika inhimillinen hahmo, hän ei halua puutetta ja kurjuutta vaan tahtoo nauttia ja elää. Emmekö me kaikki?

Eeditin sisko Lahja (Saara Jokiaho) sen sijaan vaikuttaa kyyniseltä ja järkevältä, kunnes vähäpuheinen konttoristi Karhu (Joonas Kääriäinen) sekoittaa tämän pään. Karhun ei tarvitse keinotella koska hänellä on hyvä asema konttoristina. Se vetoaa selkeästi Lahjaan. Näiden välinen lataus on käsinkosketeltavaa. Lattiamoppitukkainen isä Herman Ahlroos (Joonas Kääriäinen) ei puhua pukahda ja jää jotenkin perheensä naisväen jalkoihin. Hänet lakaistaan muutenkin sivuun kuin vanha roska. Kun vaimo vaurastuu ja haluaa erota puolisolle ei jää mitään. Sukupuoliroolit kääntyvät mullinmallin ja turhaan rääkyvä isä pyytelee anteeksi. Onko nainen höyrykone ja mies vain juhlalippu laivan perässä?

Koko näyttelijäviisikko on kyllä iskussa; herkullisia roolitöitä!

Kultaisen vasikan naiset tekevät itsestään kylmiä ja julmia, pelaavat miesten säännöillä ja miesten maailmassa. Suhdesotkuja, parinvaihtoa ja kaikkea muutakin pyörittää raha. Rauhan tulo nähdään maailmanloppuna, koska siihen loppuu keinottelu. Osakekeinottelu on riskipeliä, käteen voi jäädä mustapekka ja kaikki vaurastumiset katoavat sen siliän tien. "Kaikki rahan vallan ymmärtävät ja hyväksyvät" toteaa Eedit. 

Kultainen vasikka kysyy myös mitä köyhän naisen moraali maksaa. Ja voiko toista omistaa. 

Roihan lavastus on hyvin pelkistetty; kaikki tapahtuu Honkien olohuoneessa. Ja kuten nykyään taitaa olla trendikästä kodinsisustuksissa, niin Hongillakin: tekstielementti! Home sweet homen sijaan sana KAPITEELI kissan kokoisilla kirjaimilla on heille tärkeää. Siihen kiteytyy kyllä Jotunin teksti hyvin. Kaikki pyörii rahan ympärillä, Kultaisessa vasikassa rakkauskin. Vaan saako rahalla rakkautta? Jaakko Hongan mielestä ei, mutta Eedit-vaimo taitaa olla eri mieltä.

Hieman nauratti myös Amerikka-viittaus "mitä sinä tahdot sen määrää Ameriikka". Vuonna 2020 vielä todempaa.

Taina Sivonen on luonut ajattoman kauniin puvustuksen, jos kohta se vuosisadan alun muoti näkyy ihanasti naisten leningeissä. Ihania vintage-tyylisiä mekkoja. Erityisesti Eeditin keltainen asu on ihana. Lahja on puettu valkoiseen sukupuolettomaan housupukuun ja solmioon, äitinsä kävelykeppeineen ja muhkeine helmineen edustaa nousukasmaista äkkirikastujaa. Moe Mustafan äänisuunnittelu ja taiten valitut musiikit kruunaavat karun yksinkertaisen näyttämökuvan. Musiikki on rytmikästä ja tanssillista, väkisinkin alkaa jalka vipattamaan myös katsomossa.

Vaikka tätä mainostetaan "tanssivaksi komediaksi", niin varsinaista komediaa tämä ei kyllä minusta ole. Huumoria haetaan esimerkiksi överiksi menevässä Alvarin lähtökohtauksessa (aivan huikea rooli Joonas Kääriäiseltä), mutta muuten komediallisuus jää enemmän taustalle, muhimaan ja kuplimaan. Tanssia sen sijaan on, jatkuva liike pitää koko esityksen tiukassa napakassa rytmissä. Ehkä se on tämä maaninen tanssi joka osittain ihmetyttää minua - ennenkuin se imaisee mukaansa. Se jalkojen liike, mihin kädet liittyvät, on hyvin hypnoottista. Kuinka ihmiset kommunikoivat keskenään pelkällä liikkeellä. Roihan mukaan tanssi on hänelle luontainen ilmaisumuoto. Teoksen koreografiat ovat koko työryhmän käsialaa. Toisaalta tämä jatkuva liike on se mikä saattaa jakaa ihmisiä, joitain saattaa häiritä se etteivät näyttelijät pysy paikallaan.

Kiinnostava yksityiskohta esityksessä on sen tekstitys. Suomeksi ja englanniksi. Ei Jotunin kieli niin kauhean vanhanaikaista tai koukeroista ole että suomenkielistä tarvitsisi, mutta silti silmäni hakeutuvat lukemaan niitä kuin vaivihkaa. Välillä joki repliikki jää hieman epäselväksi. Ennenkaikkea tekstitys palvelee kuulo-ongelmien kanssa kamppailevia ja englanninkielinen tekstitys taas mahdollistaa muiden kuin kantasuomalaisten teatterikokemuksen. Hyvä juttu siis.

Onneksi osuin katsomaan näytelmää juuri tänä torstaina, koska tarjolla oli myös teosesittely. Teatterin taiteellisen johtaja Mikko Koukin haastateltavina olivat ohjaaja Mikko Roiha, näyttelijä Markus Ilkka Uolevi ja kotimaisen kirjallisuuden professori Päivi Lappalainen. Oli kiinnostavaa kuulla kun mukaan valittu naisnäyttelijä joutui jäämään kesäisen pyöräonnettomuuden takia pois ja mukaan vaihtui Joonas Kääriäinen. Roiha ei halunnut korvata näyttelijää uudella, ja esittäjän sukupuoli vaihtui, niin muuttui asetelmakin. Hongan perheen palvelija muuttuu Aliinasta Alvariksi, ja siten moni muukin asia esityksessä heittää häränpyllyä. Koko teoksen dynamiikka muuttui. Samalla esityksestä tuli kuin vahingossa myös jonkunlainen queer-poliittinen kannanotto tasa-arvokysymyksiinkin. Mikseipä vuonna 2020 voisi Jaakko Honka heilastella yhtä hyvin miespuolisen palvelijan kanssa? Arvostin tätä, että vaikka esiintyjän sukupuoli vaihtui kesken kaiken, ei itse näytelmää alettu muuttamaan.

Oli myös silmiä avaava havainto se että näytelmän Jaakolla on varaa harrastaa humanistisia juttuja. Hän tienaa ja ansaitsee, siinä missä vaimo Eedit on riippuvainen miehensä tuloista. Naisen oikeus omaan rahaan ja sitä kautta omaan harrastamiseen on tärkeää myös Kultaisessa vasikassa. Sivistys on rahakysymys.

Ja miksi Roiha tekee mielellään klassikoita kuten Jotunia, Wuolijokea, Canthia...? Hän tarvitsee hieman etäisyyttä tekstiin, sen että se on kirjoitettu kauan sitten. Niin hän voi ottaa materiaalia historiasta ja katsoa miten se rimmaa nykyajan kanssa, miten ihminen muuttuu, tai ei muutu. Kuulostaa hyvin loogiselta, ja järkevältäkin. 

Kiinnostava ilta ja erittäin kiinnostava esitys. Roihan Kultainen vasikka oli salakavala, ja vallotti minut hivuttamalla eikä kertalaakista. Se käynnistyi verkkaan, mutta lopulta vei kyllä mukanaan. Oivaltavaa ja tarkkanäköistä teatteria. Roiha kulkee ihan omia polkujaan suomalaisessa teatterikentässä ja hyvä niin. Kannattaa ehdottomasti käydä katsastamassa jos ja kun osuu omalle paikkakunnalle. Ja matkustaa vaikka vähän kauemmaskin katsomaan.

Esityskuvien copyright Moe Mustafa, keskustelun kuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.