Priscilla / Helsingin kaupunginteatteri 25.8.2022

Veikkaisinpa että tässä on syksyn bilemusikaalien ykkönen! Helsingin kaupunginteatterin Priscilla on täynnä silmäkarkkia ja myös korvat nauttivat svengaavasta musiikista. Viis siitä että juoni on aika höttöinen, koska jalka naputtaa tahtia ja suupielet kaartuvat virneeseen lukemattomia kertoja. Ja jos on katsomossa hauskaa, sitä näyttää olevan myös lavalla. 

Musikaalivelho Samuel Harjanne saa tarttua ihan mihin vaan teokseen niin yleisö on pähkinöinä. Ja ihan ansaitusti, musikaalihitti toisensa jälkeen syntyy näin osaavista näpeistä. Priscilla on tosin kyllä ollut hitti ympäri maailmaa, ja mainiota saada se vihdoin Suomeenkin. Olen nähnyt tämän Lontoossa n. 2010 ja Tukholmassa 2013, ja toki leffan lukemattomia kertoja. Alunperinhän elokuva ilmestyi 1994, voitti palkintoja ja nousi kulttisuosioon. Sen perusteella tehty musikaali (Stephan Elliottin & Allan Scottin käsialaa) aloitti maailmanvalloituksensa Australiasta 2006, ja on sittemmin nähty eripuolilla maailmaa ja palkittu useasti. 

Disclaimer: olen asunut Australiassa 4 vuotta ja juurikin kasarin loppupuolella, joten Priscillalla on siksikin erityinen paikka sydämessäni. HKT:n esityksessä on tarjolla paljon ihania pikkujuttuja Australian ystäville (vaikkapa se yksi karrelle palanut ja savuava puu, jossa istuu koala, ja kaikki tämä hautajaisvieraan päähineessä). Pitäkääpä silmät auki!

Tarinahan on tämä: kaksi drag-artistia ja yksi transnainen lähtevät Sydneystä vanhalla Priscillaksi kastetulla bussirämällä ajamaan halki maan, päämääränään Alice Springs. Sinne heidät esiintymään on buukannut yhden vaimo. Kullakin on omat syynsä karistaa kaupungin tomut jaloistaan hetkeksi, ja alunperin kolmikko ei todellakaan ole mitään sydänystäviä. Yhteensitova liima on Tick/Mitzi (Lauri Mikkola) joka kasaa porukan ja on kummankin jonkuntasoinen ystävä. Retkikunnan hieman kypsempää osastoa edustaa Bernadette (Clarissa Jäärni) ja nuorena kukkona tunkiolla Adam/Felicia (Niki Rautén). Matkan varrella kohdataan niin vastoinkäymisiä, kommelluksia, paljastuksia ja herkkiä hetkiä. Ja tottakai matkaan mahtuu paljon huumoria, ja ennen kaikkea hyvää musiikkia! 

2,5 tuntia on ihan passeli pituus esitykselle, koska kestosta huolimatta kaikki aistit hurmioituvat valoista, väreistä, glitteristä ja höyhenistä.

Esiintyjäkolmikko oli todella hyvin ja ajatuksella castattu (onko tämä edes mikään sana?). Mikkolaa olen vuosien varrella nähnyt monessa musikaalissa, ja hän on aina aivan hurjan hyvä. Mutta jotenkin hänen Tickinsä ei ihan sataprosenttisesti valloittanut minua tällä kertaa. Hieman ehkä rutiininomainen suoritus, vaikkakin Mikkolan rutiininomainen on silti ihan omissa sfääreissään suomalaisessa musikaaliskenessä. Minulle illan tähti oli kyllä Clarissa Jäärnin Bernadette! Elegantti sormenpäitään myöten, lakonista huumoria viljelevä - ja upeaääninen roolityö. Toivottavasti saamme nauttia Jäärnistä lavalla jatkossakin, jos kohta Bernadetten rooli oli kuin hänelle luotu. Mikä karisma! 

Liki yhtä säkenöivän vaikutuksen teki Niki Rautén ärsyttävänä, mutta loppua kohti hieman viisastuvana Adamina. Siinä missä Bernadette on elegantti ja todella cool (liki kaikissa tilanteissa) on Felicia verta nenästään kerjäävä, näsäviisas ja elohopeamaisen nopea käänteissään. Hän hankkiutuu ongelmiin, mutta onnistuu kasvamaan henkisesti bussimatkan aikana. Lisäksi Rautén on erinomainen tanssija. 

Vaikka hetkittäin sanailu on hieman kömpelöä (vai osaanko repliikit ja kaikki solvaukset vaan niin hyvin ulkoa?) niin silti nokkelat kielikuvat jaksoivat kyllä viihdyttää. Käännöksestä vastaavat Kari Arffman ja Sanna Niemeläinen.

Esityksen vahvuuksia on loistava musiikki. Yksi parhaita jukebox-musikaaleja on tämä kyllä. Ihania diskohittejä takavuosilta. Ehkä hieman erikoinen ratkaisu, mutta ymmärrän kyllä ajatuksen: osa biiseistä laulettiin suomeksi, osa englanniksi. Eli ne mitkä kuljettivat juonta ja missä lyriikat olivat oleellisia tarinan kannalta olivat suomeksi, ja muut sitten oli jätetty alkuperäiseen asuun. En tiedä kyllä miten tämä muilla toimii, itselleni ei ehkä niin hyvin. It's Raining Men rokkaa aina, mutta Boogien maailmaan (Boogie Wonderland), Sun sieluus (True Colours) tai Kuumaa (Hot Stuff) kuulostivat... no, hassuilta suomeksi. Mutta silti erinomaisen hyvää bilemusiikkia, loistavan livebändin esittämänä. Siis ihan Suomen ykkösmuusikoita soittamassa Anssi Nykäsestä Mongo Aaltoseen. Ja kapellimestarina hääri aina niin pirtsakka ja taitava Eeva Kontu, mahtavaa!

Ja se mikä tässä esityksessä on niiiiiiin hienoa on henkeäsalpaavan värikäs, kekseliäs ja tyrmäävän hieno puvustus. Josta isoin kiitos Tinja Salmi! Miten valtava työ on ollut myös ommella ja rakentaa kaikki kymmenet ellei jopa sadat kostyymit, mutta myös ideoida ne kaikki. HKT:n tuotanto on non-replika eli omanlaisensa, ja puvutkin ovat ihan uniikit, eikä kopsattu leffasta tai muista musikaalituotannoista. Puvuista ei puutu glitteriä, kimallusta ja hörhelöä, mutta esimerkiksi Bernadetten arkigarderoobi on viileän elegantti ja Tick pukeutuu myös hyvin arkisesti. Mutta kun dragqueenit lähtevät baanalle tai esiintyvät pääsee pukusuunnittelijan mielikuvitus villiin laukkaan. 

Kokonaan eri lukunsa on Australian takamaiden junttien maanläheinen look, kaivosmiesten haalariasustus, aavikon turistiryhmän Australia-aiheiset T-paidat tai Alice Springsin ysärijuppien olkatoppaukset ja aurinkolasit! Myös alun kohtaus Trumpetin hautajaisista on kuin goottibileet parhaimmillaan. Ja lopussa kun vedetään CeCe Penistonin alunperin laulama Finally (anteeksi, suomeksihan tämä oli toki Finaali) ja lavalla nähdään Australian eläinkuntaa emuista krokotiileihin, haihin, nokkasiileihin, kaulusliskoihin, koaliin (koaloihin?) ja kenguruihin, niin huh miten upeaa katsottavaa! 

Iso ansio menee koreografi Gunilla Olsson-Karlssonille, jonka laatimat muuvit ovat mestarillisia ja monesti tosi hauskojakin. En silti voinut olla miettimättä missä olivat talon omat Helsinki Dance Companyn tanssijat ensemblen rooleista, koska nyt näyttelijät (ja freelancerit) tekivät tanssiroolitkin. Ehkä HDC:n oma tuleva ensi-iltansa vie tanssijoiden ajan? Ei sillä että tanssikuviot olisivat olleet huonoja nytkään.

Peter Ahlqvistin lavastus nojautuu pitkälti aaltopeltiestetiikkaan, sitä on nimittäin runsaasti. Se junttileima mikä 90-luvulla Australian outbackissa vielä oli, on kyllä käsin kosketeltavaa. Ja toki itse Priscilla-bussi on näyttävä ilmestys, sekä päältä että varsinkin sisältä. Kultaa ja kimallusta on kyllä pukujen lisäksi lavallakin. William Iles ja Toni Haaranen ovat suunnitelleet kauniit valot ja hieman varhaisia videopelejä muistuttavat videot (siinä jää koala poikieen auton alle, ja Teletappi!). Varsinkin valoilla toteutettuna aavikon tähtitaivaat ja auringonnousu ovat upeat. Kai Poutanen vastaa äänisuunnittelusta, joka tuntui toimivan (paitsi jossain vaiheessa Lauri Mikkolan mikki mykistyi toviksi).

Pääkolmikon lisäksi lavalla (ja mitä erilaisimmissa paikoissa) nähdään toinenkin taitava kolmikko, nimittäin kolme Diivaa: Johanna Försti, Maria Lund ja Jennie Storbacka. Huikeat laulajat ja upeat esiintyjät vetävät sellaisen show'n että oksat pois. Ja mitkä asut ja peruukit heilläkin. Nämä kolme ovat kyllä paljon muutakin kuin taustalaulajia. Pitää muuten mainita erikseen Aino Hyttinen, jonka käsialaa on kokonaisvaltainen naamioinnin suunnittelu. Mielikuvituskaan ei ole rajana näissä! Montakohan kymmentä peruukkia esitykseen on valmistettu? Toinen toistaan hienompia.

Lavalla nähdään iso joukko väkeä ja joukkokohtaukset ovat kyllä näyttäviä ja liikunnallisia. Risto Kaskilahti on hyvä maanläheisenä mekaanikko-Bobina, jolla on kotona hieman arveluttava puoliso ja menneisyys legendaarisen Les Girls -ryhmän fanina. Ja Raili Rantala on aivan nappivalinta Cynthian pingisvaimon roolissa! Huikea! Ensi-illassa Benji-poikana nähtiin suloinen Iivari Luomala. 

Ensemble oli kyllä laulu- ja tanssitaitoista, mutta jotenkin silmäni hakeutuivat aina Martti Mannisen iloisesti hymyilevään tyyppiin, oli hän sitten blondi-Lars, maalaisjuntti vetämässä Oon maajussi iloinen, nuoren Bernadetten tanssijapoika Les Girls-muistelossa tai joku muu. Martti väläytteli myös aika uskomattomia tanssitaitojaan. Toki mukana ovat aina ihanat Paavo Kääriäinen ja Mikko Vihma. 

Se pitää vielä sanoa, että vaikka Suomessa musikaaliesiintyjätkin pitkälti ovat valkoihoisia, niin Priscillassa oli jo yritystä castata vähän muunkin näköisiä esiintyjiä. Ehkäpä pikkuhiljaa tilanne muuttuu täällä peräpohjolassakin ja esiintymislavat hieman "värillistyvät".

Mitä vielä jäi sanomatta? Kyllä tämä toimii, jos ei odota mitään syvällisempää juonta (no kuinka monessa musikaalissa on?). Onhan tässä suvaitsevaisuuden sanoma toki. Höttöinen kuin kermaleivos, mutta makeutta riittää. Onhan tämä näyttävä esitys monellakin tapaa, ja syksyn alkavaan harmauteen ja koronasta toipuvaan Suomeen juurikin passeli piristysruiske. Käsiohjelmakin kimaltaa kilpaa pukuloiston kanssa. Lippuja on myyty jo vinot pinot, mutta eiköhän sinne vielä mukaan mahdu. Tosin taitaa olla uusi ennätys myös lippuhinnoissa tämä, että kuvetta saa kaivaa melkoisen syvältä. Vaan pistävät ihmiset rahojaan hullumpaakin! Mikseipä sitten Priscillaan.

Lisämaininta seuralaiseltani, joka oli ensimmäistä kertaa HKT:n suurella näyttämöllä. Siellä on kuulemma Suomen mukavimmat penkit ja reiluimman kokoiset jalkatilat!

Esityskuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kinky Boots / Tampereen työväen teatteri 9.10.2021

Kinky boots. Mitäs sitä tästä nyt sanoisin. Täydellinen feel good -musikaali, joka piristää kyllä synkimmänkin päivän. Tämä tuotanto on siirretty liki sellaisenaan Helsingin kaupunginteatterista, missä se pyöri loppuunmyydyille katsomoille elokuusta 2018 alkaen toukokuulle 2019. Muistelen vieläkin HKT:n ensi-iltaa suurella lämmöllä; harvemmin näkee sellaista laumaa upeita drag queenejä yhdessä paikassa kuin siellä katsomossa. Katsojia olisi piisannut kyllä enemmänkin, mutta kaikkien iloksi se sai uusintatulemisen syksyllä 2020 Tampereen Työviksessä. Ohjaaja Samuel Harjanne tuntuu olevan kultasormi eli kaikki mihin hän tarttuu on kultaa. 

Esitys sai ensi-iltansa Työviksessä siis jo viime syksynä, mutta korona vei ne esitykset mihin minun piti mennä, ja sitten lopulta kaikki muutkin. Mutta onneksi nyt sitten pääsin! Hyvää kannatti tässäkin tapauksessa odottaa. Pienen brittiläisen teollisuuspaikkakunnan kenkätehdas vetelee viimeisiään, ja isänsä yllättävän poismenon jälkeen tämän poika Charlie (Petrus Kähkönen) joutuu ottamaan vetovastuun kenkätuotannosta, joskin vastentahtoisesti. Charlie pyristelee perinteiden ja muutoksen välissä. Kukaan ei tunnu enää ostavan hyvintehtyjä miesten kenkiä, joten jotain uutta tarttis keksiä. Mutta mitä? 

Vastaus tipahtaa kuin taivaasta Charlien törmättyä upeaan esiintyjäleidiin Lolaan (Lauri Mikkola). Lolan kaltaiset dragartistit tarvitsevat hieman järeämpiä kenkiä, mutta silti niiden pitäisi olla vietteleviä, korkeakorkoisia, punaisia ja ennenkaikkea seksikkäitä. Tuumasta toimeen, ja koko pulju valjastetaan tehtailemaan upeita saapikkaita. Milanon maailmankuuluille kenkämessuillekin käy tie, ja miten sitten kävikään. Matkalla voitetaan tukku ennakkoluuloja, solmitaan odottamattomia ystävyyksiä, ja joillekin parisuhteille joudutaan jättämään hyvästit. 

Kinky Boots on musikaali vastoinkäymisten ja ennakkoluulojen voittamisesta sekä isien asettamista odotuksista pojilleen. Ystävyys, yhteistyö, yhteen hiileen puhaltaminen - kaikki tämä tehtynä suurella sydämellä. Lola on raikas tuulahdus ummehtuneessa tehtaassa ja tuo tullessaan kerrassaan sädehtivät Enkelit! Mikään ei ole enää entisellään, eikä tarvitse ollakaan.

Vaikka Charlie ja Lola ovat ne päähenkilöt, niin kyllä siellä tehdään tukku hienoja pienempiä rooleja. Muhevaäänisen Hiski Grönstrandin vastarannan kiiski Don on huikeasti tyypitelty äijä, pinnallisen oloinen Nicola (aina ihastuttava Eriikka Väliahde) ei tunnu ymmärtävän Charlien mielenliikkeitä enää lainkaan. Sen sijaan Lauren (huikeaääninen Pihla Pohjolainen) kyllä ymmärtää - ja onneksi Charliekin ymmärtää yskän lopuksi. Lolan enkelit ovat notkeita, näyttäviä ja viiltävän tyylikkäitä!

Lauri Mikkolan karismaa ja ääntä en väsy koskaan kehumaan, ihan omassa luokassaan. Tämän Lola on tyrmäävin ilmestys missään ja koskaan. Mikä ääniala! Ja kyllä Petrus Kähkönen on mies paikallaan vetäessään Sielukas mies -biisin. Menee ja sattuu suoraan sydämeen.

Eeva Kontu johti hienosti svengaavaa livebändiä ja Gunilla Olsson-Karlssonin koreografiat houkuttelivat katsomonkin joraamaan. Varsinkin Lolan ja enkeleiden tanssikuviot ovat huumaavan hienoja. Peter Ahlqvistin pieteetillä laadittu lavastus ja pisteenä i:n päällä Tuomas Lampisen kertakaikkisen upea puvustus (varsinkin Lolan ja enkelien vaatteet vievät kielen mennessään). William Ilesin valot ja Kai Poutasen äänet kruunaavat kokonaisvaltaisen ja maailmanluokan esityksen. Tässä ei todellakaan tartte häpeillä esimerkiksi lontoolaisten esitysten rinnalla, niin ammattitaitoista meno on. 

Esitykset onneksi jatkuvat vielä keväällä 2022 (ainakin 19.2. asti) ja hyvä niin koska katsomot ovat ilta illan jälkeen täydet myös Tampereella. Kannattaa varmaan napata liput pian, koska ne tuntuvat katoavan nopeasti Lolan fanien taskuihin! Kiitos Kinky Boots a'la TTT!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari, loppukiitosvideo oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Poikabändi / Tampereen työväen teatteri 5.9.2019

Jaahas. Syksyn musikaaliuutuus Työviksellä, aina iso tapaus. Keväästä asti Poikabändi on ollut aktiivisessa markkinoinnissa (soittaen mm. juoksutapahtuma Likkojen Lenkillä toukokuussa) ja itsekin kävin ennakkotilaisuudessa huhtikuussa hakemassa maistiaisia. Kyllähän tämä kiinnosti, vaikka ysäri(poikabändi)musiikkia kammoksunkin. Tunnustan että ennakkoasenteet olivat vähän myötähäpeän ja varovaisen kiinnostuksen suuntaisia.

Sitäkin riemullisempaa oli ensi-illassa huomata että esityshän on oikeasti tosi kiva! Myötähäpeän sai unohtaa, ja vaikka se ysärimusiikki nyt ei edelleenkään iske, niin onneksi mukana oli kaikenlaista muutakin. Rautaiset ammattilaiset osaavat kyllä ja käsikirjoittaja/ohjaajakaksikko Heikki Syrjä ja Riku Suokas tietävät mistä naruista vedellä. Eihän tämä juoneltaan mikään maailman syvällisin tai monimutkaisin teos ole, mutta eihän sitä tarvitsekaan. Huumoria on kosolti.

Esitys toimii varmaan myös heille ketkä eivät muista 1990-luvusta tuon taivaallista. Tämä on kuitenkin aika universaali ryysyistä rikkauksiin ja sieltä taas takaisin maan pinnalle -tarina. Mutta vielä enemmän tämä kyllä aukeaa hieman vanhemmille katsojille. Ketkä muistavat laman ja sitä seuranneen ahdingon ja konkurssiaallot, ja toinen toistaan kliseisempien poikabändien (miksei myös tyttöbändien) esiinmarssin.

Syrjä&Suokas-huumoria ja tarinankerrontaa on nähty TTT:n lavalla jo legendaarisen menestyneessä Vuonna 85 -musikaalissa kaikkine johdannaisineen, ja hieman miedommassa (ja ehkä vähemmän menestyneessä) muodossa viime syksyn Hämeenlinnan teatterin Tahtien Sota -esityksessä. Samoja juttuja nytkin nähdään eli kielellistä iloittelua, hauskoja irtovitsejä/reploja, monenlaista sakkia, ja monipuolista musiikkia. Siitä vastaavat ysärimusalegendat Risto Asikainen ja Kristian Maukonen, ja kapellimestarinakin esityksissä toimiva Pekka Siistonen (mies Vuonna 85 musan sovitusten takana). Kyllä tältä kolmikolta musiikkia lähtee - vaikka oikeastaan mikään ei jää korvan taakse kauheasti jumpsuttamaankaan. Esikuvien mukaisesti. Kyllä Avain, Hikee tai Tehdään mehuu ovat ihan meneviä rallatuksia, mutta en minä näitä kotona kuuntelisi. Lyriikat ovat enimmäkseen noloja.

Poikabändi kertoo samaan aikaan useampaa narratiiviä. On kaverikaksikko Kari (Jari Ahola) ja Make (Samuli Muje), joiden radiomainos/äänentoistofirma ajautuu laman kourissa konkkaan, ja jollain pitäisi saada velat kuitattua. Kaverukset on monessa liemessä keitetty, mutta kestääkö välit kunnossa kuningasideaaansa poikabändielämää? Sitten on tietysti se toinen tarina: halutaan luoda kaupallinen tuote ja tuotteistaa se. Ja se tuote on ToiBoys. Ja mitä se menestys tuo tullessaan, miten se muuttaa ihmisiä. Koko 90-luvun Suomi näyttäytyy kaikessa kurjuudessaan, pintaliidossaan, nukkavieruudessaan, hypetyksessään.

Bändiviisikkoa esittää myös monessa liemessä marinoidut hienot esiintyjät. Jari Ahola ja Saska Pulkkinen ovat TTT:n omia voimia, ja lisäavuksi on hankittu viimeksi upeasti HKT:n Kinky Bootsissa pääroolin tehnyt Lauri Mikkola, lukuisissa esityksissä minut hurmannut Jonas Saari ja mm. HKT:n Tarzanissa ja Shrekissä nähty Jon-Jon Geitel. Kaikilla miehillä on laulu- ja tanssitaidot kohdillaan sekä poikabändiin sopivat ulkoiset olemuksetkin just eikä melkeen. Kullekin tyypille rakennetaan oma hahmo, esimerkiksi Geitel on hyvin uskovainen Matteus, mutta ToiBoysiin hänet stailataan hauskaksi keppostelijaksi. Hienosti vetävät roolinsa kyllä kaikki. Pulkkisen Seitti on nuorimmainen ja joutuukin bändiin puskista ja puolivahingossa. Saamme seurailla tämän äidinkaipuuta ja vanhempien naisten kanssa seikkailuita illan aikana. Sisästä draamaa lisää toki monenlaiset naiskuviot mitä poikien ympärillä pyörii. Omat suosikkini viisikosta oli kyllä koivutukin kanssa lavalle saapunut Juzzi (hyräillen Dave Lindholmin Pientä ja hentoa otetta) eli aina ihanan rouheaääninen Jonas Saari, ja myös Tommi Läntisen/Mike Monroen oloiseksi stailattu Lauri Mikkola souläänineen.

Väkeä lavalla riittääkin sitten kun Vilkkilässä kissoja, ja aika hersyviä hahmoja siellä nähdään. Suosikkini taitaa olla niljakas ruotsalaismanageri Jas Gripen (huikean upean roolin tekevä Verneri Lilja), Maken ja Seitin isäukko Ilpo (Aimo Räsänen) ja bändille henkiseksi avuksi pestattu Tohtori Miettinen (Jyrki Mänttäri). Ja sitten on toki Rauno "Leave your hat on"-numeroineen (varokaa eturivi!) :-D Naishahmot jäävät koko esityksessä sivuosiin, mutta Jaana Oravisto Garin äitinä ja Heidi Kiviharju maskeeraaja-Monicana ovat sieltä tärkeimmästä päästä.

TTT:n Suuren näyttämön puitteet ovat suuret ja hienosti Teppo Järvisen lavastus sen täyttää. Suosikkini on toijalalainen heinälato minkä pyöröpaalien ja räsymattojen suojissa ToiBoysia aletaan rakennella. Kyllä nämä työväentalot ja seurojenhuoneet ovat niin tunnistettavissa. Myös Jaana Aron pukusuunnittelu on varsin onnistunutta; kyllä tässä ne kaikki ysärikliseet näkyvät. Kuusihenkinen Alabama House Band soittaa enimmäkseen lavan takaosissa, mutta loppukuhinoissa heidänkin lavansa siirtyy eteen kuin rokkikeikalla konsanaan. Videoita (Sami Rautaneva, joka vastaa myös valoista, Suokas, Järvinen) hyödynnetään paljon, ja ne ovat kyllä onnistuneita. Pyroja on paljon, ja eturivissä saattaa olla aika lämmintä aina hetkittäin. Teknisesti oikein näyttävää menoa siis. Välillä tuntuu kuin olisi aikakoneeseen astunut ja oikeasti sinne ysärille kulkenut. Ja hauska ajatusleikki että Backstreet Boys ja Take That ottivat vaikutteensa nimenomaan ToiBoysilta!

Yksittäisistä vitseistä mua nauratti ehkä eniten se Maken heitto, että hän on Suomen Lennon-McCartney ja Gari on se viiva siinä välissä. On meinaan jäänyt hyvin mieleen takavuosien Suosikista Pantse Syrjän sama kommentti itsestään, heidän tapauksessaan velipoika Martti Syrjä oli se viiva. Oikeista lähteistä on siis tekstiä ammennettu!

Ja se Jas Gripenin kysymys: "Varför inte poppi soi ja tanner tömise" hihityttää vieläkin.

Onneksi Markku Nenonen on ollut tekemässä koreografiat (eikä Åke Blomqvistiltä tilattu kasetti) ja vaikka ne liikuttavia (ja näennäisen simppeleitä) ovatkin, niin kiva niitä on katsella.

Innostusta tämä on herättänyt ja varmaan katsojiakin kerää. En silti jaksa nähdä samanlaista menestysputkea kun esimerkiksi Vuonna 85 oli. Erittäin viihdyttävä ja hauska esitys, mutta aika pintapuolinen silti. Toimii hyvin eskapistisena ja nostalgiakaipuuta täyttävänä viihde-esityksenä. Poikabändi ei onneksi suhtaudu asioihin mitenkään ryppyotsaisesti, ei itseensä eikä poikabändeihin. Sopii hyvin myös heille jotka haluavat mennä tiirailemaan vähäpukeisia somia nuorempia miehiä lavalla eikä strippausryhmät innosta. Tässäpä myös teatterin kaapuun verhottua silmäniloa. Jos nyt jotain on pakko moittia niin loppua eri biiseineen oli venytetty hieman ehkä liikaa. Ehkäpä se oli vaan ensi-iltahuumaa. Vartin olisi voinut kestoa muutenkin tiivistää.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Danny - musikaali / Valkeakosken kesäteatteri 12.6.2019

Myönnän heti kättelyssä: halusin katsomaan tämän vain ja ainoastaan Lauri Mikkolan takia. Tuo ihmeellisääninen mies, joka HKT:n Kinky Bootsissa hurmasi minut - ja aika monta muutakin katsojaa.

Dannyn olen kerran nähnyt livenä, varmaankin joskus 1990-luvun alussa Kaivopuistossa Helsingissä. Toki hänen musiikiltaan ei ole voinut välttyä kun näin vanhaksi on elänyt; se musiikki on ollut läsnä aina elämässäni. Jossain siellä taustalla. En tunnusta koskaan sitä aktiivisesti kuunnelleeni. Paitsi kerran. Kun Armi Aavikosta tuli Miss Suomi, niin halusin Armin ja Dannyn seiskatuumaisen vinyylisinkun lahjaksi. Tahdon olla sulle hellä on ihkaensimmäinen levyni, ja löytyy muuten kokoelmista edelleenkin. Olin silloin kuiteskin 7 v, että pistettäkööt sen piikkiin.

Valkeakosken kesäteatteri noudattaa repertuaarissaan hyvin tuttua jatkumoa viime vuosilta. Kirka, Badding, Jari Sillanpää ja nyt sitten Danny. Miespuolisia suomalaisia iskelmälaulajia, eläviä ja kuolleita. Jäämme odottamaan musikaaleja Matti Nykäsestä, Kari Tapiosta ja mitä näitä nyt onkaan. Ja mikäs siinä, ne myyvät levyjen ja keikkojen lisäksi myös kesäteatteriesityksiä. Annetaan kansalle sitä mitä se haluaa. Millainen oli sitten Heikki Paavilaisen käsikirjoittama ja ohjaama Danny - musikaali?

Musikaalissa käydään kronologisesti läpi Ilkka Lipsasen elämä, likipitäen tähän päivään asti. Pikkupoika-Dannynä alussa esiintyi Vilho Erävesi, nuorena Dannynä Lauri Mikkola ja vanhempana Ilkka Koivula. Varmaan ne kaikki elämän käännöskohdat ja tärkeimmät etapit keretään kahden tunnin ja 25 minuutin aikana käsitellä. Ja sitten väliin laulaa luikautetaan hittejä. Niitä kyllä kieltämättä herran pitkälle ja kunnioitettavalle uralle mahtuu! Toki illan aikana on muutama minulle aiemmin tuntematonkin kappale. Esitys valottaa hieman myös Dannyn merkitystä suomalaisessa (iskelmä)musiikkibisneksessä ylipäätään. Mutta sen verran pintapuolisesti että halu lukea asioista vaikkapa kirjasta heräsi. En tiedä onko Dannystä kirjoitettu elämänkertaa, mutta tartteepa tutkailla asiaa.

Ei tässä mitään sellaisia suuria yllätyksiä tule, ja Dannyn perhekuviot ja yksityiselämäkin ohitetaan aika nopeasti. Sitä en kyllä tiennyt että Algoth Niska oli Dannyn äidinisä! Oikeastaan mihinkään ei voida syventyä sen tarkemmin, koska musiikki kuitenkin on se pääasia ja aika on rajallinen. Olen joskus miettinyt että miten Dannyn pitkäaikainen vaimo Liisa Lipsanen jaksoi miehensä lukuisia naissuhteita, mutta näemmä asia oli suht ok. Tai ainakin tämän version mukaan he sopivat eroavansa kun lapset ovat aikuisia. Ja näin sitten tehtiin.

Eihän tässä esityksessä varsinaisesti mitään vikaa ollut, laulutaitoisia esiintyjiä lavalla ja rullaavia biisejä. Musiikin sovitus oli kyllä mainiota, olisiko kapellimestari Ali Ahmaniemen käsialaa (käsiohjelmassa ei mainittu). Muutenmin nelihenkinen bändi veivasi mallikkaasti. Arja Sahnon puvustus oli kyllä kivaa katseltavaa, sopivasti ajankuvaa ja Katri Helenan pirtsakka look oli ihana. Toki Dannytkin oli ihan näköisiä. Siinä auttoi myös peruukit ja kampaus/maskeeraus a'la Pirjo Laihiala. Joukkotanssikohtaukset olivat ihan toimivia, niistä kiitos Ansku Bergströmille.

Hieman minua kyllä jotenkin häiritsi tai vaivaannutti (tai jotain) että Dannyn nykyinen naisystävä Erika Vikman oli mukana esityksessä. Esittäen mm. Dannyn ex-heilaa Katri Helenaa, mutta ilmeisesti myös itseään, koska esityksen lopussa Iso-D löytää taas uuden naisen eli hänet. Tuntuu jotenkin... en osaa edes pukea sanoiksi miltä. Myös korni tiikerinkuva lavan katossa herätti enemmän ihmetystä. Onko Danny Suomen vastine Walesin tiikerille? En ihan ymmärtänyt myöskään kahta satunnaisesti ilmaantuvaa mummoa jotka kommentoivat kaikenlaista.

Lauri Mikkola oli juurikin niin hyvä mitä lupa oli odottaa. Miehellä riittää karismaa ja ääntä mihin tahansa rooliin. Paidaton mies nahkahousuissa vetämässä Seikkailijan jäi ikuisesti mieleeni. Eikä muissakaan esiintyjissä mitään vikaa ollut, Ilkka Koivulankin lauluääni oli sopivan karhea.

Jotenkin tämä ei nyt minua silti sytyttänyt. Juu, hauskoja oivalluksia ja juttuja oli, esimerkiksi Speden Noin Seitsemän veljestä -elokuvan kuvauskohtaus ja siinä Danny vetämässä Seitsemän kertaa seitsemän (hitsin hyvä biisi), mutta kokonaisuus ei jaksanut kantaa. Päälleliimatut tanssikohtaukset ja ylipäätään nättien nuorten naisten mukana hengailu rasitti pidemmän päälle. Vaikka sinällään ne mukaan sopivatkin, ainahan Dannyn ympärillä pyörii naisia. Kaikenlaista julkkista piipahtaa lavalla, en tiedä mitä ne antavat kokonaisuudelle. Armi Aavikon kohtalolla tunnutaan mässäilevän hieman liikaa.

Mutta ennakon yleisö tuntui tykkäävän ja varmaan muutkin katsojat. Erityisesti tietysti Dannyn musiikin ystäville tämä on herkkupala. Ja Apianniemessä homma ja palvelu pelaa ja vessatilojakin on riittävästi. Istuinalustojakin on vähintäänkin paljon. Ja onhan tämä nyt kieltämättä hieno paikka, jos kohta taas järveltäpäin puhalsi kylmä tuuli. Vaatetta mukaan vaan!


Kuvien copyright Daniel Paul.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kinky Boots / Helsingin kaupunginteatteri 30.8.2018

No nyt on Helsingin kaupunginteatteri osunut kultasuoneen! Vihjauksia Kinky Bootsin erinomaisuudesta olen saanut lukea somesta jo monta kuukautta, ja koeyleisön palaute tuntui olevan enemmän kuin ylistävää. Silti menin ensi-iltaan aika tyhjältä pöydältä. Leffan, mihin tämä musikaali perustuu, ostin jostain divarista useita vuosia sitten ja tykkäsin.

Mutta en ollut lainkaan valmistautunut tähän upeaan pyöritykseen ja elämän moninaisuutta ylistävään hurrikaaniin mikä pyöräytti sukat jaloista HKT:n päänäyttämöllä! Huh huh! Ohjaaja Samuel Harjanne on todellakin kypsynyt ja kehittynyt, ja lopputuloksena on saumattoman svengaava ja ihan kansainväliset kriteerit täyttävä musikaali. Mahtavaa!!

Ensi-iltayleisöä parhaimmissaan ja ohjaaja Samuel Harjanne keskellä

Ensi-illassa yleisössä bongattiin kymmeniä hehkuvia drag queeneja, ja lavalla lisää. Tavallaan aika kiehtovaa sekin, että drag on tullut salonkikelpoiseksi koko perheen viihteeksi tässä viime vuosina. Hyvä niin. Ihmiskunnan monimuotoisuutta, itsensä ja muiden hyväksymistä sekä rakkautta julistaa myös Kinky Boots! Harvey Fiersteinin kynäilemässä tarinassa nyt ei ole mitään järin omaperäistä, mutta se on hyvä ja se kantaa. Ja ennenkaikkea kun on näin hyvä tekijätiimi niin mikä tahansa onnistuu.

Kinky Boots on kertomus isistä ja pojista, odotuksista ja pettymyksistä, hyväksynnästä ja syrjinnästä. Charlie on hiipuvan kenkätehtaan perijä, josta isänsä halusi jatkajaa toiminnalleen, vaikka Price & Sonsin kengät eivät enää käykään kaupaksi entiseen malliin. Charlie haluaa kuitenkin elämältään muuta ja muuttaa tyttöystävänsä kanssa Lontooseen luodakseen uraa kiinteistönvälityksessä. Isän kuoltua hän kuitenkin joutuu palaamaan Northamptoniin, irtisanomaan konkurssikypsän kenkätehtaan henkilöstön. Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin - drag queen Lolan muodossa. Odottamaton kohtaaminen saattaa miehet yhteen ja puolivahingossa päätetään pelastaa putiikki uudella kenkämallistolla: kinky boots by Lola! Korkosaappaita miehille. Monen kommelluksen, suhdekiemuran, ja epäonnistumisen jälkeen tapahtumat saavat onnellisen lopun. Matkan varrella joutuu useampikin henkilö käymään läpi kipupisteitään ja menneisyyttään, hyväksymään erilaisia ihmisiä mutta ennenkaikkea hyväksymään itsensä.

Vaikka Charlie onkin tässä oikeastaan päähenkilö, ja Petrus Kähkönen tekee huikean upean roolin tässä, ehkä yhden uransa parhaimmista, niin silti show'n varastaa Lola! En käsitä missä tämän esittäjä Lauri Mikkola on luurannut (musiikkihommissa enimmäkseen) mutta tässä on sellainen jättipotti että oksat pois! Kun Lola purjehtii esille koko komeudessaan ensimmäistä kertaa en liene ainoa joka meinaa tipahtaa tuoliltaan. Mikä karisma, ja ennenkaikkea mikä ääni! Huikea ääniala ja aivan mykistävä suoritus kaikkinensa. Lola on myrskyyn verrattava voima, joka pyyhkäisee niin Charlien kuin koko kenkäntehtaan porukan kumoon. Mikkola on upea, upea Lola, mutta häneltä löytyy taitoa ja osaamista tulkita myös Lolan toista puolta eli nyrkkeilijävalmentajaisäänsä uhmannutta Simonia. Charlien ja Simonin ankeassa vessassa käymä keskustelu on täynnä tunnetta. Kinky Boots kannattaa nähdä ihan jo pelkästään Mikkolan takia.

Mutta lukuisia muitakin syitä tästä tykkäämiseen on, eikä niitä tarvitse mitenkään hakemalla hakea. Kari Arffmanin ja Hanna Kailan suomennos on nokkela ja toimiva. Hieno 12-henkinen orkesteri johdossaan maestro Eeva Kontu soittelee Cyndi Lauperin säveltämää musiikkia svengaavasti. Ainoa pieni harmi koko esityksessä oli se, ettei bändiä näkynyt loppukiitoksissa lavalla. Ehkä siihen oli joku hyvä syy. Musiikki itsessään ei ole sellaista musikaalimusiikkia joka jäisi korvamatoina soimaan päähän. Ainakaan minulle. Mutta kiva sitä on kuunnella. Puvustusvelho Tuomas Lampinen on päässyt taas toteuttamaan itseään kunnolla. Jos jo Turun kaupunginteatterin Tom of Finland-musikaalin vaatteet olivat lumoavia katseltavia, niin nyt ollaan astetta glamöroosimmeissa tunnelmissa. Kirsikkana kakun päälle toinen toistaan upeammat saappaat, herran jestas. Jos joku ei sitä vielä tiennyt, niin olen aika heikkona miehiin korkokengissä, tai oikeastaan vielä enemmän korkeakorkoisissa saappaissa. Ja nyt on tarjolla miehiä saappaissa, koko rahan edestä. Kyllä, tykkäsin!

Lisäksi olen hyvin vaikuttunut William Ilesin komeista valoista. Varsinkin punaiset valot tehtaan tanssikohtauksessa olivat häikäisevät, sekä neonvalot että muut. Eikä Peter Ahlqvistin lavastuksessakaan mitään vikaa ole. Hieman nuhruinen kenkätehdas muuntautuu parilla simppelillä lavastuksen siirtelyllä nyrkkeilykehästä yökerhoon. Se kontrasti vanhan tehdaskiinteistön ja säihkyvän showmaailman välillä on suuri. Gunilla Olsson-Karlsson on laatinut näyttävät koreografiat niin Lolan Enkeleille kuin muullekin porukalle.

Niin, ne Lolan Enkelit. Ansaitsevat ihan huikeat ylistyslaulut ja ehkäpä pienet piruetitkin kunniakseen. Kuusi kuumaa ja kamalan letkeälanteista ja notkeaa enkeliä laulaa, tanssii ja saa kaikkien katsojien (niin lavalla kuin katsomossa) päät ihan pyörälle. Huh huh. Iso kiitos Anton Engström, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg ja ennenkaikkea aina valloittava Paavo Kääriäinen. Vähän meinasi pakara- ja säärikateus iskeä itselle. Kyllä taisi monta katsojaa mennä ihan lankaan, ainakin jos kommenteista voi mitään päätellä ("oliko ne muka oikeesti kaikki miehiä, ei varmasti ollut"). Henri Karjalainen on siis onnistunut naamioinnin ja kampausten suunnittelussa sataprosenttisesti.

Jo mainittujen esiintyjien lisäksi lavalla nähdään muutakin talenttia kosolti. Anna Victoria Ericsson on hersyvän hauska ja raikas Lauren, kenkätehtaan tyttö joka rakastuukin yhtäkkisesti lapsuudenkaveriinsa Charlieen. Raili Raitala on Charlien ärsyttävä ja itsekeskeinen tyttöystävä Nicola. Tehtaan symppis työnjohtaja George (Joachim Wigelius) on sovitteleva voima. Ja sitten on Don (Tero Koponen), tuo ärhäkkä perusduunarijamppa joka kaikessa konservatiivisuudessaankin pystyy näkemään valon. Sanna Saarijärvi ja Laura Alajääski tehtaan topakoina naisina toivat kivaa lisäväriä lavalle.

Kinky Boots on myös ihana ylistyslaulu kengälle ja sen korolle! Harvassa esityksessä kengät saavat omia aplodejaan, mutta tässä saa. Ja missään en muista nähneeni yhtä tyrmistyttävän hienoa liukuhihnakohtausta kun tässä!

Ensi-iltayleisö oli ihan huikeaa. Sen lisäksi että hyvin moni muukin kuin drag-queenisto oli pukeutunut asianmukaisella tavalla, niin eläytyminen, väliaplodit, ja yleinen innostus oli ihanaa katsottavaa ja kuultavaa. Seisovista aplodeista ei meinannut tulla millään loppua. Esiintyjät näyttivät kyllä melkoisen ilahtuneilta ja jopa hieman pöllämystyneiltä suosiosta. Väliaikanimikkoleivos oli pinkki ja makea, tyyliin sopien.

Helsingin kaupunginteatterin kaunis iltavalaistus esityksen jälkeen

Kinky Boots voisi mennä mauttomuudenkin puolella, mutta siitä ei kyllä ole pelkoa tällä kertaa. Sen sijaan se ylistää tasa-arvoa, elämää, erilaisuutta, rakkautta, kauniita vaatteita (ja kauniita miehiä), käsityötä ja ystävyyttä. Ja kenkiä! Ehdottomasti yksi syksyn must-see esityksistä! Syksyn lipuista on myyty jo ennen ensi-iltaa yli puolet, eli kannattaa kiiruhtaa. On se sen väärtti. Tämä musikaali on rakkauden asialla!


Esityskuvien copyright Mirka Kleemola, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.