Macbeth / Tampereen työväen teatteri & Tero Saarinen Company, 12.9.2024

Tero Saarinen Companyn ja Tampereen työväen teatterin edellinen yhteistyö Hamlet syksyllä 2020 oli huikea spektaakkeli, joten odotukset olivat korkealla uuden Shakespeare-teoksen tiimoilta. Macbethin ensi-ilta Tanssin talossa oli keväällä ja nyt sitten Tampereella kourallinen näytöksiä. Ja kyllä, tämäkin rokkaa, mutta hieman eri tavalla. Siinä missä Hamlet oli rock-musikaali tanssillisilla elementeillä, on Otso Kauton ohjaama Macbeth tanssiteos teatteritwistillä. Ihan sairaan hieno teos kaikin puolin kyllä!

Suomentaja Michael Baran on lähtenyt työstämään tekstiä niukkuus edellä eli miten saada Macbeth tulkittua niin vähillä sanoilla kuin mahdollista. Kyllä se onnistuu hyvin, mutta toisaalta olen nähnyt näytelmän kymmeniä kertoja lavalla ja lukenut useaan kertaan eli se on varsin tuttu. Mietin siis miten paljon teosta tuntematta saa tästä irti. Toisaalta, silloin voi katsoa vain taitavaa tanssia, iloita upeasta valosuunnittelusta ja puvustuksesta eli unohtaa taustalla kulkevan tarinan. Tekstissä ei ole kauheasti runollisuutta, ainoastaan kaikuja Shakespearen tekstistä. Pelkistys on päivän, tai ainakin tämän esityksen, sana. Ja toimii tälläisenään hyvin.

Teoksessa on kolme näyttelijää ja neljä tanssijaa. Tai no, yksi heistä eli Emil Dahl on jonglööri. Toisaalta, kaikki ovat huikean taitavia kehonsa hallinnassa ja kaikki liikkeet ovat osa tanssia. Tampereen ensi-illassa esiintyivät Auvo Vihro, Suvi-Sini Peltola ja Misa Lommi sekä tanssijoina David Scarantino, Emmi Pennanen ja Mikko Lampinen. Näyttelijäkolmikko vaihtui puolivälissä esityskautta. Puheroolit olivat enimmäkseen näyttelijöillä, mutta heiltä sujuivat myös tanssilliset osuudetkin saumattoman hienosti. Repliikeissä oli paljon toisteisuutta, kiinnostava tehokeino. Kun sanoja on vähän ja nekin toistetaan. Toisteisuus toistuu myös liikkeissä.

Valaistus on Mikki Kuntun käsialaa ja se toimii tärkeänä elementtinä koko teoksen ajan. Valot luovat tiloja ja tunnelmia, liki käsinkosketeltavia elementtejä. Mielettömän hienoa katsottavaa. Hienoja geometrisiä muotoja. Välillä stroboja ja välillä jotain muuta.

Samu-Jussi Kosken puvustus tuo mieleen samurait ja itämaiset vaikutteet, mutta toisaalta myös perinteiset haarniskat ja miekkailuasut toppauksinneen. Jokaisella esiintyjällä on omanlaisensa puku, mutta niissä on sama henki. Yllättäen ne ovatkin käänteiset, eli sisäpuoli on musta. Näin saadaan kahdenlaista tunnelmaa samoilla vaatteilla. On tässä sitten hieman muunkinlaisia vaatteita, aika erikoisia, ja äänekkäitäkin. 

Värimaailma on pelkistetyn tyylikäs koko teoksessa muutenkin. Mustavalkoista, johon punaiset valot tuovat dramaattisen vaikutelman. Esitys on monella tapaa hypnoottinen, välillä verkkainenkin.

Marko Nybergin musiikki on välillä painostavaa, ja hetkittäin soi niin matalilla taajuuksilla että se tuntuu rintalastassa. Välillä musiikki muuttuu teknobiitiksi, välillä elektronista ambientia, tai diskoksi - ja kaiken aikaa se tukee tanssijoiden liikkeitä hienosti. Rytmiä löytyy.

En olisi ikinä ajatellut että Macbethin voi tiivistää puoleentoista tuntiin, mutta hyvin onnistuu. Väliaika olisi turhaan katkaissut tunnelman. Ja tunnelma, se oli ihan henkeäsalpaavan hieno. Taistelukoreografiat on enemmän viitteellisiä kuin verisiä. Tykkään kovasti myös siitä että roolitus on hyvin joustava. Jokainen voi esittää Macbethiä tai rouvaansa, sillä onhan meissä kaikissa ripaus kumpaakin. Kertojan näkökulma myös muuttuu. 

Valkeat muovirinkulat toimivat kruunun symbolina ja monena muuna. Ja miten huikaisevalla taituruudella Emil Dahl niitä käsittelee! Taitava jongleeraus on kyllä sykähdyttävää katsottavaa. Se ei kuitenkaan ole mitään irrallista vaan nivoutuu hienosti tanssiin ja tarinaan. Välillä tanssi muistuttaa sirkusesitystä muutenkin, ihmispyramidit ovat oivaltavia. Sormien liikkeet tuovat mieleen pienet hämähäkit tai ravut hiekalla.

Tyylilajitkin vaihtelevat, vaikka tämä toki ennenkaikkea on nykytanssiteos. Mutta esimerkiksi kun seurue kuulee Duncanin kuolemasta tulee mieleeni lastennäytelmä. Rivitanssimainen teputtelu on myös aika hulvatonta. Ja välillä on aika diskotanssimuuvit. Mukana on muutenkin huumoria, hyvin pieninä ripauksina. Ladyn kommentti miehelleen illallispöydässä: "näytät joltain jakkaralta". Mutta ainahan Shakespearen näytelmissä, niissä tragedioissakin, on mukana huumorielementtejä. Dramatiikkaa tästä ei kyllä puutu! 

Kun Lady Macbeth toteaa: "Muutama pisara vettä pesee syyllisyytemme puhtaaksi - niin helppoa se on" - ah kuinka väärässä hän onkaan. Syyllisyys koituu hänen kohtalokseen. Taustalla kuuluva koputus vie ajatukset portinvartijakohtaukseen, joka on tästä karsittu kokonaan. Mutta se on siellä, taustalla kuitenkin. Banquon haamun kohtaamisesta on otettu kyllä kaikki irti, mainiota! Ja onhan esityksessä hieno muotinäytöskohtauskin. Suosikkini eli Macbethin Tomorrow-monologi kuullaan  tuplana, limittäin menevänä.

Hyvin kaunis ja vaikuttava, ja toki erilainen Macbeth. Arvostan suuresti tätä lähestymistapaa ja toteutusta. Macbeth on melko tummasävyinen teos joka taipuu erilaisiin tulkintoihin ja tämä on yksi hienoimpia näkemistäni. Iso kiitos Otso Kautto ja Tero Saarinen sekä muu taiteellinen tiimi!

Esityskuvien copyright Mikki Kunttu
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Saituri - ihana raha / Tampereen työväen teatteri 18.10.2023

No nyt oli raikas ja hauska tulkinta Molièren klassikkokomediasta Saituri! Otso Kautto ja HS:n taloustoimittaja Juha-Pekka Raeste ovat yhdessä tuoreistaneet ja modernisoineet esityksen ja nimenkin perään on tullut lisuke: Saituri - ihana raha. Kautto on suomentanut tekstin - nokkeluuden, riimittelyn ja hauskuuden säilyttäen - ja Raesteen käsialaa on kaikki se extra: asiantuntijanelikon puheet rahasta, taloudesta ja siihen liittyvistä asioista. Näin ainakin oletan työnjaon pääsääntöisesti olleen. Kauton käsialaa on myös näppärä ohjaus.

Tarina itsessään on vanha tuttu: rikas kitupiikki Harpagon haluaa naida nuoren ja vähään tyytyvän vaimon ja naittaa omat aikuiset lapsensa mahdollisimman rikkaisiin naimisiin. Tästä seuraa monenlaista suhdekiemuraa, vehkeilyä, väärinkäsitystä ja kommellusta. Näyttelijät tekevät mainiot roolityöt joka iikka, toki mestarillinen Auvo Vihro nimiroolissa etunenässä. Samaan aikaan sairaan saita, mutta myös epäluuloinen ja helposti johdateltavissa. Sellainen hieman hölmö, vai onko sittenkään? Hetkittäin kävi mielessä Klonkku, tuo sormuksen pauloihin langennut houkkio, niin intensiivisesti Harpagon rahoilleen juttelee.

Kaikki on aika överiä, niin henkilöt kuin näyttelijöiden tulkinta heistä. Juuri sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Siekailematon voisi olla hyvä termi kuvastamaan tätä sakkia. Erityisesti Suvi-Sini Peltolan Frosine oli mainio. Inke Koskinen tyttärenä ja Juha-Matti Koskela tämän rakastettuna, Hiski Vihertörmä poikana ja Pihla Pohjolainen tämän valittuna. Lisäksi luihuisen palvelijan roolin vetää Jari Ahola.

Varsinaisten roolien lisäksi mukaan oli otettu neljä asiantuntijaa. Nuo letkeästi sulkapalloa läiskivät jupahtavat ihmiset (Samuli Muje, Riikka Papunen, Pihla Pohjolainen ja Eriikka Väliahde) tykittävät niitä talousfaktoja, ei liikaa eikä liian vähän. Eikä ainakaan liian kuivakkaasti. Sopivasti kapitalismille kuittailevaa puhetta. Ilkikurinen ja vähän näsäviisasteleva nelikko, ja jotenkin tulee Tintti-sarjakuvan kapteeni Haddockin oivalliset solvaukset myös mieleen... Papunen hersyttelee myös taajaan teputtelavana lakimiehenä, ja Väliahde on hupsu kokki/hovimestari/ajuri Jaakko.

Estetiikka on vahvasti barokkimaisen runsasta ja rönsyilevää, Pirjo Liiri-Majavan puvut ihanan krumeluurisia ja värikkäitä. Ja toki vastakohtana näytelmän varsinaisten hahmojen värikkyyddelle modernit raha-asiantuntijat ovat mustavalkoisissa. Liiri-Majavan mahtipontinen lavastus on myös näyttävää. Ja mitkä upeat kattokruunut. Sitten on ne upeat ja massiiviset peruukit, kiitos Sari Rautio niistä. Silmä ihan lepää! Mutta erityisesti silmä lepää taidokkaasti käsin maalatuissa fondeissa ja seinissä, on upeaa että teatterilla on Heli Leinon kaltainen taituri tämmöisiä tekemässä. Todella kauniita! Varsinkin puutarhapiknikin runsaskukkaiset fondit ovat syötävän upeita.

Näyttämöllisen kokonaisuuden täydentää Eero Auvisen valot ja videot sekä Kalle Nytorpin äänisuunnittelu. Musiikkivalinnat istuvat kokonaisuuteen myös saumattomasti (teatterin sivuilla on linkki Spotifyn soittolistaan). Ei siis mitään barokkimusiikkia, sehän olisi ollut liian itsestäänselvää. Vanha ja moderni törmäytetään tässä versiossa moneen kertaan.

Mirva Mäkinen vastaa käsiohjelman mukaan liikeidentiteetistä. Se olikin varsin mielenkiintoista, siis sekä esiintyjien keskinäiset liikkeet että kokonaisuus. Hitaat kuviot toivat etäisiä kaikuja barokkiajan tansseista, mutta hyvin modernein vivahtein. Minusta on kivaa että nykyään tosi monessa näytelmässä on mukana koreografi tai henkilö jonka tehtävänä on miettiä liikettä ja esiintyjien "tanssillisuutta". Työviksessä on näitä ollut jotenkin erityisen paljon. 

Työviksen suuri näyttämö on todella suuri, ja hetken mietin olisiko tämä Saituri toiminut pienemmällä estradilla paremmin. Mutta sitten taas ei tämmöinen massiivinen barokkiestetiikka olisi päässyt näin oikeuksiinsa. 

Raha ja rakkaus pyörittivät maailmaa Molièren aikana ja sitä ne tekevät myös vuonna 2023. Mikään ei ole siis muuttunut, ja onkin jotenkin luotettavaa miten hienosti yli 400 vuotta vanha näytelmäteksti toimii edelleenkin. Hieman tuoreistusta ja taas mennään. Kiitos siis Työviksen väki tästä herkkupalasta, kylläpä maistui makoisalta.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hamlet - rock-musikaali / Tampereen työväen teatteri 3.9.2020

Yhden asian voin taata: tämmöistä Hamletia ei ole ennen tehty!

Vaikka niitä versioita on tullut nähtyä lukuisia erilaisia, niin Hamlet rock-musikaalina on kyllä ihan uusi aluevaltaus. Aivan mahtavaa että Tampereen työväen teatteri ja tuoreehko johtajansa Otso Kautto on valmis tämmöiseen uuteen ja raikkaaseen näkökulmaan. Toivotaan todellakin että riskinotto kannattaa ja yleisö löytää tiensä teatteriin näinä vaikeina aikoina. Ehkei tämä Työviksen Hamlet kolahda kaikille, mutta kannattaisi silti ennakkoluulottomasti lähteä katsomaan. Klassikkoteksti kestää kyllä vaikka minkälaisia tulkintoja ja muunnelmia.

Ensimmäisenä lavalta vyöryy päälle uskomaton visuaalinen ilotulitus mitä Kimmo Viskari on tiimeineen loihtinut. Valtava mehiläiskennomainen pääkallorakennelma keskellä suurta, tyhjää lavaa. Lopuksi kallo hajoaa, kuin pikkuhiljaa pirstoutuva Hamletin mieli. Punasävyiset vaatteet ovat kiehtova yhdistelmä itämaista samurailookia ja 1600-luvun brittimuotia myllynkivikauluksineen. Tilkkutäkkimäisyyttä, juhlavuutta, näyttävyyttä. Pisteenä iin päällä vielä koreat kengät. Ja mikä vaate voi näin äänekkäästi julistaa asiaansa ja Shakespearen nimeä! Muuten lavastus on pelkistettyä, vaneripinnoitettu lattia ja muutamia irtoelementtejä. Harvinaisesti pyöröä ei käytetä lainkaan, mutta lavan nousevia ja laskevia elementtejä sitäkin enemmän, erityisesti toisessa näytöksessä. Emmi Puukka vastaa upeista kampauksista ja maskeista, taas voimakkaasti japanilaishenkeä näissä. Mutta esimerkiksi Gertruden kampaukset tuovat mieleen Elisabet I - hiusten punaista väriä myöten. Miten taidokkaasti toteutettu. Silmäniskuja erilaisiin kulttuureihin ja aikakausiin on tarjolla jos osaa katsoa.

Eero Auvisen säkenöivä valosuunnittelu hyödyntää hienosti pääkallokennostoa. Spottivaloja on aseteltu kuusikulmaisten elementtien väleihin ja koko rakennelma vilkkuu ja välkkyy kuin jalokivi. Lavalla siis todellakin silmä lepää. Äänisuunnittelusta vastaava Kalle Nytorp on myös onnistunut tehtävässään. Niin puhe kuin laulukin kuuluu todella selkeinä, äänenvolyymit musiikissa ovat maltilliset (mutta silti riittävän rokkaavat) ja kaikki oivaltavat ääniefektit todella upeita. Kitaristikaksikko vääntää myös hienoja lisäefektejä äänimaisemaan.

Näyttelijävalinnat ovat osuneet hienosti maaliinsa. Saska Pulkkinen on nuori, jäntevä ja erittäin liikunnallinen Hamlet. Akrobaattisiin temppuihin yltävä mies osaa myös laulaa viimeisen päälle. Tämä Hamlet ei ole hullu, vaan pohdiskeleva ja kykenevä muuttamaan käytöstään ja mielialojaan silmänräpäyksessä. Isän haamulta saatu tehtävä kostaa tämän kuolema on tärkeänä mielessä. Pulkkinen on kyllä erinomaisen hyvä.

Monessa Hamlet-versiossa naiset jäävät hieman etäisiksi. Hamletin nuori lemmitty Ofelia (Inke Koskinen) on alussa epävarma kikatteleva teinityttö, mutta myöhemmin löytää vakavammankin puolen itsestään. Tämä Ofelia ei paljoa isäänsä tai veljeään kuuntele vaan pitää oman päänsä. Koskisella on kaunis lauluääni ja valovoimainen läsnäolo lavalla - hieno opinnäytetyö Nätylle tämä. Petra Karjalainen on aina erinomaisen hieno musikaaliesiintyjä, ja tämän Gertrude on kyllä hyvä roolityö. Aluksi tuoreen aviomiehensä puheita toisteleva, epävakaa häilyvä höpöttäjä muuttuu kyllä draaman edetessä. Äidin ja pojan suhde on myös mielenkiintoinen; hyvin läheinen mutta myös ailahteleva.

Työviksen luottomusikaalimies eli Jari Ahola jää tällä kertaa hieman vaisuksi Claudiuksen roolissa, vaikka muheva rockääni onkin tallella. Tämän Claudius koittaa kyllä olla äijä mutta sortuu omaan näppäryyteensä. Sen sijaan Polonius (Pentti Helin) on mies paikallaan! Kerrassaan hurmaavan roolin tekevä Helin teputtaa ja räppää, riimittelee ja liehakoi. Ihmeen elastisesti iso mies liikkuu ja varastaa kyllä kaikki kohtaukset missä esiintyy. Polonius on monesti jotenkin ressukka tai liian lipevä tai muuten vaan väritön, mutta ei tässä esityksessä. Ihana!

Jussi-Pekka Parviaisen Laertes on kuumakalle mutta symppis. Suvi-Sini Peltola vetää Hamletin uskollisimman ystävän Horation roolin pelkistetyllä taidolla. Petollinen kaverikaksikko Rosencrantz (Petrus Kähkönen) ja Guildenstern (Karoliina Vanne) taitavat ainakin nöyristelyn ja joka paikkaan kumartelun suvereenisti. Ja heidän äänensä soivat kauniisti yhteen. Ja sitten on vielä aina taitava Auvo Vihro! Tämän haamu on oudon läsnäoleva piipahtaessaan näyttämöllä - ja nyt huomaa mistä Hamlet on perinyt notkeutensa!

Sokerina pohjalla hyvin valitussa näyttelijäporukassa on huikea Gravediggers-porukka, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen ja Mika Honkanen etunenässään. Koko haudankaivajakohtaus oli riemastuttavan karnevalistinen ja sai jalan naputtamaan tahtia. Värikästä ja hauskaa, ja tämä on kuitenkin Hamlet mistä puhutaan! Muutenkin ne kaksi yleensä hieman piinaavaa ja liian pitkää kohtausta (eli tämä ja toisena näytelmäseurueen esitys) on vedetty lyhyesti, ytimekkäästi ja suorastaan nerokkaasti.

Tämä Hamlet on kyllä mielestäni iso sulka ohjaaja Otso Kauton hattuun. Riskejä ottava ja aika kuluneeseen näytelmään paljon uutta puhaltava teos on vaikuttava kombinaatio monenlaista. Minusta riskinotto kannattaa kyllä, erityisesti klassikoiden kohdalla. Se että "uskaltaa" jättää ikonisen ollako vai eikö olla -kohtauksen pois kokonaan on hieno veto.

Tykkäsin tosi monista ratkaisuista, esimerkiksi siitä miten kuolleet jäävät notkumaan lavalle elävien joukkoon, miten hienosti R & G kuolinkohtaus oli tehty, miten bändi on lavalla läsnä ja mukana esityksessä, ja miten moni näyttelijä soittelee omia instumenttejään siellä mukana tosta noin vaan. Haudankaivajakohtauksessa ollut nukketeatteriosuus luurangon kanssa vei sydämeni. Ylipäätään koko hautausmaakohtaus oli herkkua kaikille aisteille.

Tämä Hamlet on siis nimenomaan ROCK-musikaali. Kitaravirtuoosit Jarmo Saari ja Varre Vartiainen ovat yhdessä musikaalinero Eeva Kontun kanssa loihtineet musiikin ja soittavat myös lavalla, tiukasti mukana esityksessä. Vaikka välillä vilahdetaan progeen, lattariin ja hempeämpiin säveliin niin kyllä se rockpoljento on kaiken a ja o. Hyvä niin. Höttömusiikkia sisältäviä musikaaleja (katson sinuun Disney) kyllä piisaa, joten on kiva saada tämmöistäkin energiaa lavalle. Isoa bändiä lavalla luotsaa koskettimiensa takaa Joonas Mikkilä tai Ville Myllykoski.

Ja sitten taas mietin että onko tämä musiikillisesti väliinputoaja: yli kuusikymppiset kuuntelevat enimmäkseen iskelmää tai muuta, ja alle kolmikymppiset taas hiphop-suuntaisia juttuja. Toivon olevani väärässä ja että ihmiset ymmärtäisivät myös kunnon kitaravoittoisen musiikin päälle.

Shakespearen sanoista on syntynyt hyvät lyriikat biiseihin (Baranin ja Kontun lisäyksillä).

Vai mitä sanotte tästä ensimmäisen näytöksen päättävästä biisistä:

Tähän aikaan yöstä
käyvät noidat töihinsä,
haudat haukottelevat ja
helvetti hönkii huurujaan.

Tero Saarinen on koreografi joka ei varmaan tarvitse esittelyjä, ja hän vastaa Hamletin liikeidentiteetistä Satu Halttusen kanssa. Odotin kovasti mitä lavalla nähdään. Ensimmäinen huomio kiinnittyi näyttelijöiden käsiin ja niiden lintumaisiin eleisiin. Värisevät, väpättävät ja lepattavat kädet. Monessa kohtaa muu liikkuminen oli hidastettua, viittä vaille pysähtyvää, vastakohtana kolibrikäsille. Itse Hamletin tapa liikkua on kissapetomainen, hypähtelevä ja akrobatiaa lähentelevä. Mies kiipeilee toisten päälle (tämän ja Poloniuksen pariakrobatianumero on ihan huippu) ja viipyy niskaseisonnassa niin kauan että pelkään jo Pulkkisen niskanikamien puolesta. Samalla toki "puhuen" jaloillaan. Hamletin ja Laerteksen kaksintaistelu oli hidastettua tanssia. Kyllä koko teoksesta huomasi että siihen liikkeeseen ja keholliseen ilmaisuun oli kiinnitetty huomiota ihan eri tavalla. Liikekin omalla osallaan vei ajatukset Japaniin.

Jos nyt jotain kritisoitavaa löytyy niin se on kieli. Michael Baranin suomennos ja sovitus on hyvin suoraviivaista puhekieltä, josta riimitys ja runomitta on hävinnyt lähes kokonaan. Eli se yksi elementti mikä tekee minulle Shakepearesta niin hienoa on poissa. Tämä on varmaan nykykatsojalle helpompaa kun ei tarvitse pelätä ettei sitä muinaista kieltä ymmärrä. Sen lisäksi että kieli on modernia niin kaikki on myös jotenkin simppelöity. Eli vedetty juonen mutkat suoriksi ja selitetty auki. Ei minua haittaa että Fortinbras-kuviot on siivottu juonesta kokonaan pois (niinkuin moni muukin sivuhenkilö) mutta välillä tulee fiilis selkokielisestä esityksestä. Kyllä kai katsojat ovat kykeneviä ymmärtämään näytelmän kulkua ilman että kaikkea väännetään rautalangasta. Tai ehkä Shakespeare on kielellisesti niin iso peikko että se karkottaa potentiaalisen tulijan?

Oli muuten muistini mukaan ensimmäinen Hamlet, jossa annetaan selkeästi ymmärtää Hamletin ja Ofelian lihallisesta suhteen johtaneen myös ei-toivottuihin seurauksiin. Kiinnostava tulkinta joka lisäselittää Ofelian onnetonta kohtaloa - ja myös sitä miksi Hamlet haluaisi tämän menevän luostariin. Mielenkiintoinen ratkaisu.

Summa summarum: menkää katsomaan tämä hieman erilainen Hamlet. Ei jätä kylmäksi.

Ensimmäisessä ensi-illassa torstaina esitys kesti 3 h 15 min, sisältäen toki puolen tunnin väliajan. Yleisö istui väljästi ja henkilökunta huolehti erinomaisen hyvin saliin menot ja poistumiset.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rock-Hamlet tulee rytinällä! TTT:n uutuusmusikaali syksyllä 2020.

Tiistai-iltana minun piti olla Helsingissä nukketeatteriesitystä katsomassa. Mutta Työviksen tiedottaja Sari Andersson tiesi mistä narusta vetää houkutellakseen minut teatterille syksyn musikaalin julkistustilaisuuteen. Maaginen taikasana Shakespeare riitti, ja suunnitelmani vaihtuivat lennossa.

Hyvä niin, sillä olin ensimmäisten joukossa katsomassa ja kuulemassa teatterin 3.9.2020 ensi-iltaan tulevasta Hamlet-rockmusikaalista. Kuten kaikki blogin vakituiset lukijat kai tietävätkin Hamlet ei ole mikään suosikki-Shakespeareni. Mutta aina toiveikkaana haluan nähdä siitä eri versioita - jospa nyt olisi se tosi sykähdyttävä. Ainakin tiistain maistiaisten perusteella tämä Otso Kauton ohjaama musikaali voisi olla sellainen. Toisaalta, isot olivat odotukset viime kevään Turun kaupunginteatterin Hamlet-versiollekin, ja se ei sitten kolahtanut yhtään.

Musiikista vastaa vanha tuttu Eeva Kontu, jonka tekemisistä olen pitänyt kuin hullu puurosta. Lisää rokkiosaamista musiikkiin toivat Jarmo Saari ja Varre Vartiainen, joille tämä on nyt ensimmäinen musikaalinsävellysprojekti. Luvassa on voimaballadeja ja ihan kitaravoittoista rokkiakin, ja Eevan töitä hieman tuntien, kaikkea siltä väliltä. Ja musikaalimaisia juttuja toki! Lavalla nähdään Joonas Mikkilän johdolla viisihenkinen bändi, missä Saaren ja Vartiaisen kitaroinnin lisäksi kuullan oivaa rytmiryhmää Teemu Broman ja Jani Auvinen sekä koskettimissa Paavo Malmberg. Hamlet and his Gravediggers kuulosti aika rautaiselta poppoolta.

Säveltäjät ja muusikot

Menevän musiikin lisäksi luvassa on taatusti mielekiintoista liikekieltä, kun Tero Saarinen loihtii esityksen kokonaisvaltaisen liikeidentiteetin. Näyttelijöiden kanssa työskentely on uusi aluevaltaus huippukoreografille, ja odotan suurella innolla mitä Tero ja David Scarantino saavat työryhmän kanssa aikaan.

Jos on musiikki ja liikeidentiteetti kohdillaan niin varmasti myös Kimmo Viskarin lavastus ja pukusuunnittelu. Jälkimmäisen tarkoitus on olla shakespeareläistä, mutta cyberklangilla. Ei silti liian modernia... hmmm... (vaikkakin cyber-sana viittaa aika moderniin). Lisäksi näemme Eero Auvisen valot ja kuulemme Kalle Nytorpin äänisuunnittelun. Odotan innolla miltä tämä tulee näyttämään ja kuulostamaan!

     

Ohjaaja Otso Kautto

Koska kyseessä on Shakespeare niin kieli ja varsinkin sen suomennos ovat aina minua kiinnostavia asioita. Michael Baran on tehnyt uuden käännöksen ja sovituksen, ja vastaa myös laululyriikoista. Kautto lupasi notkeaa, selkeää ja ymmärrettävää suomennosta, ja ainakin ensimaistelun perusteella (eli lähinnä siis biisien) siltä se vaikuttikin. Veikkaan ja toivon että tämä Hamlet löytäisi nuoremmatkin katsojat, ja kieli avautuisi myös heille aiempaa paremmin. Muutaman vuoden takainen Tampereen teatterin Hamlet oli jo visuaalisesti aika rock mutta toki ilman musiikkia.

Ollako vai ei olla

Entäpä sitten roolitus? Saska Pulkkinen on nuori ja notkea ja erinomaisen hyvä musikaaliesiintyjä, ja syksyllä näemme miten häneltä sujuu Hamletin rooli. Jos olisi itse pitänyt arvuutella TTT:n näyttelijäporukasta osuvinta Hamletia, niin en tiedä olisiko Saska ollut ekana itsellä mielessä. Mutta nyt kun olen muutaman päivän makustellut asiaa, ja nähtyäni hänet lavalla hetkisen verran Hamletin nahoissa, niin eiköhän tämä hyvä valinta ole. Kauton mukaan rooli on alunperin kirjoitettukin Saskalle, ja nyt tämä asia vihdoin saadaan korjattua. Tämä Hamlet ei ole sitten kuulemma melankolinen uneksija!

Ei Hamletia ilman Ofeliaa, ja siinä roolissa näemme nätyläisen Inke Koskisen. Raikas uusi kasvo, jonka ääni soljui herkän upeana! Olisiko tässä sitten se melankolinen uneksija?

Hieno mieli rikki

Työviksen luottonäyttelijät miehittävät muita rooleja: Petra Karjalainen Hamletin äitinä Gertrudina, ja Jari Ahola isäpuoli/setä Claudiuksena. Parhaan kaverin Horation saappaisiin astuu Suvi-Sini Peltola ja joka paikkaan nenänsä työntävänä Poloniuksena Pentti Helin. Hamletin kamukaksikkoa Rosencrantzia ja Guildensternia esittävät Petrus Kähkönen ja Petra Ahola. Ja Auvo Vihro on Hamletin isäpappa, tai lähinnä toki haamu. Sokerina pohjalla vielä Ofelian veli Laertes eli Jussi-Pekka Parviainen. Toivomme eeppistä miekkailukohtausta, tai ehkä se vaihtuukin johonkin riimibattleen tässä versiossa, mene ja tiedä.

Rikokseni löyhkää

Näiden lisäksi haudankaivajina/koomikoina ovat Jari Leppänen, Kristiina Hakovirta ja Mika Honkanen ja TAMK:in musiikkiteatterin koulutusohjelmasta Meri Uusi-Äijö, Maria Halinen, Laurapeppi Väänänen ja Jussi Lukàcs.

Ohjaaja Kautto lupailee että heidän Hamletinsa jättää tulkinnalle vapautta; katsojalle jää tilaa tutkailla mikä on totta ja mikä valhetta. Luvassa röyhkeää ja rohkeaa tapaa olla lavalla. Tarjoaahan Hamlet hienot eväät rockmusikaaliin: rakkautta, kostoa, äärimmäisiä tilanteita ja tunteita. Ja juonittelua! Meille jotka haluamme nähdä Shakespearea sen saamme (hyvä hyvä!) - mutta siihen kaupan päälle musikaalin. Se on aika paljon luvattu ja syyskuun alussa näemme lopputuloksen. Liput ovat nyt myynnissä Tampereen työväen teatterissa.


Kuvien & videoiden copyright Katri Leikola.

Don Quijote / Red Nose Company, Tampereen työväen teatteri 23.10.2019

Kävin katsomassa tämän Don Quijoten jo Teatteri Avoimissa Ovissa tammikuun lopulla, hieman ensi-illan jälkeen. Nyt kun Red Nose Companyn uusin saapui myös Tampereen työväen teatterille, niin pitihän se nähdä uudelleenkin. Ja mahtava elämys se oli näin toisellakin kertaa. Teos oli tiivistynyt kymmenien esityskertojen tuoksinnassa.

Eino Salmelaisen näyttämöllä on mukana myös vanha haarniskan yläosa. Perimätiedon mukaan se on ollut osa Esko Roineen rooliasua hänen esittäessään Don Quijotea vuonna 1999. Mukana oleva kilpi on taas lainassa Turun kaupunginteatterilta, Taru Sormusten herrasta -spektaakkelista. Todellista teatterien välistä yhteistyötä siis.

Red Nose Companyn tehoklovniduo Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)  ovat riemastuttava kaksikko. Sopivan humoristinen mutta ei liian överi. Mukana tällä roadtripillä polttavan Espanjan auringon alle ja Cervantesin kirjan maailmaan on mukana myös vakavampi sävy. Ystävyys ja kaveruus on avainsana niin Sancho Panzalla ja Don Quijotella, kuin Mikella ja Zinillä (ja Timolla ja Tuukalla). Esitys etenee kirjan ja todellisuuden välimaastossa, välillä hurjaan laukkaan heittäytyen ja välillä taas slapstickmäiseen painimiseen upottautuen. Ohjaaja (ja nykyisin myös TTT:n johtaja) Otso Kautto saa osansa verbaalisesta kiusanteosta, mutta eivät nämä heput säästele itseäänkään.

       

Sancho koittaa olla se järjen ääni hörhöilevän ritarinsa kannoilla, mutta välillä se on vaikeaa. Taru ja tosi sekoittuvat, niin kirjan tarinassa kuin esityksessäkin. Joku muuten kirjoitti tämän esityksen olevan pornoa! Vain koska Zin joutuu paitasillaan (ja ilman housuja siis) heittelemään kuperkeikkoja munat vilkkuen, ja olemaan katsojien tomaatinheittelyn kohteena. No, kai porno on aika joustava käsite, mutta en minä tässä nähnyt kyllä mitään sellaista. Lavalla ei nähdä mitään sellaista mikä ei suomalaiselle ihmiselle olisi jo tuttua.

Don Quijote, ja muutkin RDC:n esitykset, ovat siitä käteviä, että ne mukautuvat ja muuntautuvat aina kuhunkin yleisöön ja esityspaikkakuntaansa sopivasti. Tampereella kun ollaan niin ritariksi lyöminenkin tapahtuu paikalliseen malliin, eli päähän lyömällä. Muutenkin paljon paikallisuutta on mukana, mm. Pispalan torni ja Näsinneula ovat päässeet Don Quijoten vastustajiksi jättiläisiksi naamioituneina. Osansa saavat monet muut tamperelaiset ilmiöt ja ihmiset, Työviksen tuleva ohjelmisto, mustamakkara ja jääkiekko. Mutta samalla katsoja pääsee sukeltamaan Cervantesin kirjan ihmeelliseen maailmaan, ja espanjalaiseen elämänmenoonkin. On edelleen hämmentävää kuulla miten Tomoson kylässä on n. 1000 asukasta ja parikymmentä Dulcinea-museota.

Ainoa miinus mikä mieleen tulee, kun oikein hakemalla hakee, niin musiikkia tässä on ehkä hitusen liian vähän. Ehkä esitystä voisi vähän viilata lyhyemmäksikin, mutta täytyykö kaiken aina olla niin vauhdikasta ja napakkaa? Voisiko olla tilaa myös viipyilevämmälle esityskulttuurille? Nyt ollaan suuren tarinankerronnan ytimessä kuitenkin, eikä sitä kannata hötkyillä. Olisin luullut että tämmöinen hieman erilainen lähestymistapa klassikkoteokseen vetoaisi nuorempiinkin ihmisiin. Mutta ainakin edessäni istunut n. 14-vuotias poika ei palannut äitinsä (?) kanssa enää väliajalta takaisin. Hämmentävää.

Don Quijote on samalla myös yhteiskunnallinen ja poliittinenkin esitys. Se on yhtälailla kiinni menneessä kuin nykyisyydessäkin - ja ajankohtainen! Ja vaikka "Tampereella on tosi vaikea teatteriyleisö" niin kyllä me tykättiin! Toivoa sopii että Mike ja Zin jatkavat klassikkoteosten tuomista lavoille samaan tapaan vielä vaikka kymmeniä vuosia. Menkää katsomaan punaneniä, kiertueella ympäri Suomea.


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Feeri / Tampereen työväen teatteri 17.2.2019

Valitettavasti Feerin ensi-iltaan 8.2. en influenssan takia päässyt, ja se harmitti. Onneksi tätä Teatteri Quo Vadisin, TTT:n ja ruotsalaisen Teatteri Sydänkävyn yhteistuotantoa esitetään myös sunnuntaisin, niin kiireisempikin teatterissakävijä ehtii katsomaan! Vaikka sali oli puolillaan, niin sitäkin innostuneempia tämä lähinnä lapsista muodostunut katsojaporukka oli.

Ja miksipä ei olisi ollut, koska tämä oli niin lämminhenkinen ja viihdyttävä esitys. Lastenteatteria parhaimmillaan siis. Minerva Kautto ja Maija Rissanen pelaavat hyvin yhteen kahtena pikkutyttönä jotka kohtaavat unimaailmassa, Feerissä. Sinne pääsee kun nukahtaa, mutta ei se ole unta. Siellä tapahtuu outoja asioita. Feerissä voi valita uuden nimen, tai nimetä muitakin juttuja uudelleen. Käteen ilmestyy pulla kun sen nimen sanoo. Kiepin avulla pääsee kulkemaan, mutta se vaatii toisen ihmisen ja tämän silmän avuksi. Mutta luuppiin ei saa joutua! Eikä mielellään myös liimaantua. Pois Feeristä pääsee kikattamalla tai pissaamalla (tämä tietysti herätti paljon kikatusta katsojissa).

Per Van den Bergin suunnitteleman lavastuksen muodostavat pystyyn nostetut sängyt, joissa tytöt heräilevät ja nukahtavat, ja pujahtavat sieltä Feeriin. Kiva joskus katsoa esitystä lavaa tästäkin vinkkelistä. Ihana yksityiskohta on myös valvemaailman käsinuket, varsinkin hömppä Rekku-koira. Yleisö pääsee myös hieman osallistumaan, eli hyräilemme hetken että saadaan unettomuudesta kärsivä tyttö nukahtamaan, takaisin Feeriin kaverin luokse. Tytöt tekevät erilaisia kokeita, ja vaikka Feerissä muistaa mitä normaalimaailmassa tapahtuu niin toiseen suuntaan se ei toimikaan. Paradigman muutos on muuten se juttu!

Marjaana Mutasen suunnittelemat ihanan pastellinsävyiset vaatteet ovat kuin Peppi Pitkätossun Huvikummusta, ja muutenkin tyttöjen look tuo mieleen Pepin. Ei huono esikuva kenellekään.

Tämä esitys on syntynyt näyttelijäporukan (mihin kuuluu myös Kolina Van den Berg kolmantena; porukasta aina kaksi kerrallaan on lavalla) ja ohjaaja Otso Kauton kanssa yhdessä improvisoiden. Käsikirjoitus syntyi näiden improvisaatiosessioiden tuloksena. Metodi toimii hyvin ja kieli on ihanaa leikittelyä, suuhun sopivaa ja yhtä lailla aikuisille kuin lapsillekin kivoja jippoja tarjoavaa.

Mikä esityksessä on ihan parasta on se lämmin ystävyys näiden tyttöjen välillä. Ainakin toinen on siellä oikeassa elämässä kovin yksinäinen, ja Feeristä löytyy hengenheimolainen, jonka kanssa hassutella ja jonka kanssa jutella - tai olla ihan hiljaa. Pitää myös uskaltaa tehdä asioita, vaikka ne vähän ehkä aluksi pelottaisivatkin. Minuun kolahti eniten se ajatus, että kun koskee toista niin mistä sitä tietä mihin toinen loppuu ja mistä toinen alkaa. Pätee niin hyvään ystävään kuin rakastettuunkin muuten.

Melkein jo tulee haikea loppu kun ystävysten polut erkanevat Feerissä, mutta sitten tapahtuu ihana yllättävä käänne! En kerro siitä sen enempää - menkää itse katsomaan. Esitykset jatkuvat vielä huhtikuussa ja lokakuussa Työviksessä. Erityisesti tämä on tarkoitettu 4-8 vuotiaille, mutta kyllä aikuinenkin tykkäsi.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Luulosairas / Tampereen työväen teatteri 29.9.2017

Lähtökohtaisesti Molieren Luulosairas ei ole mikään supersuosikkini, vaan enemmänkin sellaista hauskaa perusviihdettä teatterikatsojille. Jos se on tehty hyvin. Ja Otso Kauton ohjaama versio Tampereen työväen teatterissa on juuri sellaista. Hyvin tehtyä ja hauskaa, mutta silti jotenkin hieman yllätyksetöntä. Ja aivan liian pitkä, 2 h 40 minuutillaan.

Vaikka näytelmä on kirjoitettu jo 1673, se on edelleenkin tosi tykätty näytelmä, ja varmaankin Molieren suosituin. Kansallisteatterissa se on pyörinyt tällä kertaa keväästä 2015 asti, ja suosiosta johtuen on jo siirretty Pieneltä näyttämöltä Suurelle. Edelleen loppuunmyydyille katsomoille. Mikä kumma tässä sitten on niin hienoa että se jaksaa vuosisadasta toiseen viehättää?

Minä en oikein ymmärrä, enkä ymmärrä sitä vielä TTT:n version jälkeenkään. Esityksessä ei siis ole mitään varsinaista vikaa (paitsi se pituus), vaan kaikki on perustoimivaa. Auvo Vihro on aivan mainio kärttyisen hömpässä nimiroolissaan ja muutenkin koko miehitys on herkullinen. Kaikki ampuvat niin reippaasti yli että siitä ansaitsivat jo jonkinlaisen palkinnon. Mika Honkanen on loistava kosija-Tuomaana, Teija Auvinen kaikkeen puuttuvana palvelustyttönä ilkikurisen passeli. Ja kun Miia Selin purjehtii sisään valtavan näyttävässä punaisessa puvussaan, kirjamellisesti rakastajansa notaari (Verneri Lilja) helmoissaan, niin huh!

Itse asiassa juurikin Verneri Lilja vastaa positiivisimmasta yllätyksestä lavalla. Muuthan on moneen kertaan Työviksen näytelmissä nähty ja hyviksi havaittu, mutta nuori Lilja on verrattain uusi tuttavuus. Aiemmin samalla viikolla nähdyssä Kevytkenkäisessä naisessa ei ihan vakuuttanut, mutta Luulosairaassa hänellä on kaksi herkullista roolia. Kurjen lailla jalkojaan ojenteleva rakastajanotaari sekä myhäilevä lipevä sulhaskandidaatin isäpappa. Erinomaisia suorituksia kumpikin! Janne Kallioniemi on oivallisen rocktähtimainen rakastettu ja Heidi Kiviharju bimbohtava luulosairaan tytär. Tommi Raitolehto luulosairaan veljenä koittaa olla jonkunlainen järjen ääni tarinassa, kyseenalaistaen Argonin sairaudet. Turhaan.

Kaikki juonittelevat, kukin kykyjensä mukaan, lähinnä omaa etuaan tavoitellen. Lavalle tulot ovat yliampuvan teatraalisia. Lääkärikin saapuu estradille kuin jumala konsanaan, ukkosen saattelemana. Kornia mutta hauskaa.

Voi näitä tapoihinsa, normeihinsa ja ulkokultaisuuteensa kompastuvia hölmöjä sieluja! Ihmisten karikatyyrejä. Kuin pilapiirroksia jotka heräävät henkiin pilkkaamaan ihmiskuntaa; pakottaen katsomaan peiliin! Välillä on vaikea päättää kuka tyypeistä on vastenmielisin tai niljakkain. Mutta yhtäkaikki, myös erittäin koomisia tyyppejä. Ensimmäinen näytös päättyy ihanan oivaltavasti: näyttämöllä keräännytään lavan etureunaan, katsomaan viihdykkeeksi hankittuja apinoita. Valot syttyvät katsomoon. Siitäs saimme!

Annukka Pykäläisen loistelias pukusuunnittelu on barokkimaisen yliampuvaa, värikästä ja koreilevaa. Sopii näytelmään kuin nenä päähän. Tai kuin peräruiske Arganin hanuriin. Kuten myös Pia Kähkösen kampaukset ja maskit.

Aina on hyväuskoisia ja aina on niitä jotka näitä hyväuskoisia huijaavat. Niin se vaan on. Onko se oikein tai reilua voisi kysyä. Kyllä siitä viihdettä saa revittyä!


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Työviksen syksyssä viuluja, luulosairaita ja UKK

Ensi syksynä Tampereen työväen teatterissa nähdään jotain uutta, jotain vanhaa, jotain vielä vanhempaa. Klassikkoa, nykydraamaa ja musikaalia. Hieman jokaiselle jotain, mutta ehkä enemmän hieman varttuneemmalle väelle? Ensi-iltoja ilmoitettiin nyt viisi, ja kuudeskin on työn alla, mutta siitä lisää infoa keväämmällä. Lisäksi ohjelmistossa jatkaa pari yleisösuosikkia tältä keväältä.

 Seija Holma seuraa kun Maarit Tyrkkö ojentaa kirjaansa Maija Koivistolle

Uutta kotimaista draamaa nähdään Eino Salmelaisen näyttämöllä 10.10. alkaen, kun toimittaja Maarit Tyrkön kirjoihin Presidentti ja toimittaja sekä Tyttö ja nauhuri perustuva Presidentti ja tyttö saa ensi-iltansa. Seija Holman kirjoittamassa näytelmässä Kekkosta esittää Tommi Raitolehto ja Tyrkköä Maija Koivisto. Tarkoituksena on sukeltaa syvemmälle historiaan - ja myös Tyrkön ja Kekkosen suhteeseen - kuin pelkästään pintaraapaisu. Tyrkön muistellessa edesmennyttä presidenttiä hän herkistyy. Näytelmässä rakennetaan pitkiä kaaria ja kokonaisia ihmisiä. Tarkoituksena on välttää helppoa ja halpaa näkökulmaa niin UKK:hon, kuin tämän ja Tyrkön suhteeseenkin. Maarit Tyrkkö oli myös tuonut pääosan esittäjille kirjansa, ja hän luki niiden hauskat ja henkilökohtaiset omistuskirjoitukset yleisölle. Tyrkkö ja Holma kehuivat kilvan toisiaan, joten jäämme odottamaan mitä tästä suurmiehestä nähdään lavalla lokakuussa. Näytelmän ohjaa Samuli Reunanen ja muissa rooleissa nähdään mm. Aimo Räsänen ja Janne Kallioniemi.

Miika Muranen, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä

Viulunsoittaja katolla on juurikin se vanha ja pölyttynyt musikaali, mutta uskoisin että Miika Muranen jos kuka saa siihen puhallettua raikkautta ja tuoreutta. Muranen ei olisi uskonut vielä viisi vuotta sitten ohjaavansa kyseistä teosta, mutta niin vaan sen nyt tekee. Hänen mukaansa Viulunsoittajassa on kliseiset usko, toivo ja rakkaus pääteemoina, mutta sitähän se elämä on! Rakkaus vastaan perinteet kamppailevat, mutta kumpi voittaa? Ainakin tämän version tavoitteena on lisätä avarakatseisuutta, ja sitähän ei tänä päivänä voi olla liikaa. Lavastuksen tekee Teemu Loikas ja puvustuksen Marjaana Mutanen. Odotukset ovat siis varovaisen korkealla!

Miika Muranen jututti Ola Tuomista ja Petra Aholaa

Musikaali saa ensi-iltansa Suurella näyttämöllä 1.9. ja harjoitukset ovat jo täydessä vauhdissa. Tevjen roolissa Ola Tuominen palaa TTT:lle ja musikaalien maailmaan; onhan edellisestä TTT-roolista operetissa Viktoria ja hänen husaarinsa jo kolmisenkymmentä vuotta! Hänen vaimonaan näyttelee Petra Karjalainen ja perheen kolmen tyttären rooleissa Petra Ahola, Maria Lund sekä Miila Virtanen. Tytärkolmikon laulunäytteen voit käydä katsomassa täältä. TTT:n Suuri näyttämö on todella suuri ja sitä täyttää ison näyttelijäjoukon (mm. Juha-Matti Koskela, Jari Ahola, Antti Lang, Jyrki Mänttäri, Heidi Kiviharju) lisäksi myös 15 tanssijan porukka sekä kahdeksanhenkinen klezmer-bändi!

Pieni maistiainen Viulunsoittajasta Maria Lundin, Petra Aholan ja Miila Virtasen esittämänä

Tanssijoita ohjaa koreografi Petri Kauppinen Oulusta. Miehelle tämä on ensimmäinen visiitti TTT:lle, mutta esimerkiksi Pispalan Sottiisi on hyvinkin tuttu paikka. Koreografioissa lähtökohtana on maanläheisyys, hikisyys ja fyysisyys. Odotan innolla! Musiikin johdosta vastaa Joonas Mikkilä, mutta takapiruna ja "konsulttina" häärää Eeva Kontu. Kontu sanoi haluavansa purkaa jähmeän sinfonisuuden musiikista eli luvassa on uusia raikkaita sovituksia vanhoista klassikoista. Hyvä hyvä.

Viulunsoittaja on hyvissä käsissä! Eeva Kontu, Miika Muranen, Joonas Mikkilä ja Petri Kauppinen

Hyvä kysymys on kyllä se minkä Eeva Kontu kysyi, että miksi aina nämä tietyt musikaalit, kuten Viulunsoittaja tai Sound of Music tai My Fair Lady tai West Side Story ajatellaan tunkkaisiksi ja vanhanaikaisiksi, mutteivat klassikot draamapuolella? Niinpä. Kyllä ne Tsehovit ja Shakespearetkin vanhoiksi mielletään, mutta ehkä siitä ei jaksa media messuta niin paljoa?

Otso Kautto palaa ohjaamaan TTT:lle muutama vuosi mahdottoman hienon Yöllisen koiran merkillisen tapauksen jälkeen. Nyt tartutaan vanhaan klassikkoon eli luvassa on Molièren Luulosairas! Keväästä 2015 asti myös Kansallisteatterissa loppuunmyydyille katsomoille pyörinyt Luulosairas on hyvin ajankohtainen näytelmä. Kautto lupaa tästä Eino Salmelaisen näyttämöllä 2.9. ensi-iltansa saavasta hyvin erilaisen tulkinnan kuin Kansiksen versio. Luulosairaana näemme Auvo Vihron (jee!!!). Sekä minulla että Kautolla on sama suhtautuminen Vihron näyttelijäkykyihin; ne ovat loistavat! Eli mies paikallaan vaativaan rooliin.

Otso Kautto tulee ohjaamaan Luulosairas-klassikon

Mihin asti ollaan valmiita uskomaan kun asiantuntijat meille jotain väittävät? Sairauden ja kuoleman pelko kytee meissä kaikissa, ja sitä on helppo käyttää hyväkseen. Molière oli itse sairas kun kirjoitti tätä näytelmää, joten omakohtaisuuttakin löytyy. Lopulta mies kupsahtikin lavalle (ja kuoli kotvasen päästä) kesken Luulosairaan esityksen. Kauton tarkoituksena ei ole riisua Luulosairas-Arganilta peruukkia kokonaan. Jääpäs nähtäväksi millaiset peruukit ja muut asusteet ja lavastukset Annukka Pykäläinen loihtii silmiemme iloksi.

Maarit Pyökäri sekä riiminikkarit Eeva-Riitta Salo ja Eriikka Väliahde

Lapsille ja lapsenmielisille (myönnän että innostuin tästä aika lailla!) tarjolla on uutta lorunäytelmää Mitä tehtäis?  Kokonaan riimitelty esitys kuulosti kutkuttavan riemuisalta ja jopa anarkistiselta. Lavalla riimittelevät täti Eeva-Riitta Salo sekä koira Eriikka Väliahde. Maarit Pyökäri ohjaa tätä vauhdikasta sanaseppoduoa ja loruja on kerätty pitkin poikin runoilijoilta ja kansanperinteestä. Jeee! Kellariteatterissa sitten 23.9. alkaen.

TTT-klubilla kantaesitetään 21.9. alkaen uutta stand-uppia. Mars vs Venus jatkaa parisuhdekiemuroiden ruotimista ja pureutumista miehen ja naisen erilaisiin ominaisuuksiin. Lavalla heiluvat oikeankin elämän pariskunta Johanna Tohni ja Riku Suokas - kaksi kokenutta koomikkoa. Pienen pätkän perusteella taattua tavaraa niille keihin upposi esimerkiksi Suokkaan Luolamies. Pariskunnan lisäksi käsikirjoittamisesta vastaa Heikki Syrjä.

Riku Suokas ja Johanna Tohni parisuhteensa pyörteissä

Kevään suosikeista syksyllä jatkaa ihastuttava Kissa kuumalla katolla sekä yleisön suosikki Mielensäpahoittajan Suomi. Lisäksi toukokuussa nähtävä Mauno Pepponne Extended jatkaa myös syksyllä muutamalla esityksessä.

Ja se kuudes ensi-ilta? Tiina Puumalainen kirjoittaa parhaillaan oletettavasti hyvin musiikkipitoista uutta näytelmää Vallaton väki, joka perustuu Kaj Chydeniuksen musiikkiin. Siitä lisätietoa luvassa huhtikuussa.

Harmikseni moni suosikkinäyttelijäni jättää teatterin tänä keväänä. Severi Saarinen, Eriikka Väliahde, Tuukka Huttunen ja Emmi Kaislakari nähdään TTT:ssä tulevaisuudessa vain vierailijoina. Hyvä että edes niin! Ja sehän oli jo aiemminkin tiedossa, että Tuire Salenius jää Kissa kuumalla katolla-näytelmän myötä eläkkeelle. Onneksi eläköityminen ei merkitse kokonaan teatterin lavojen jättämistä...


Kuvat otin ihan itse.

Juoksuhaudantie / Red Nose Company 7.4.2016

Ihanat, ihanat, ihanat klovnit Mike ja Zin hurmasivat mut kertalaakista aiemmin tänä keväänä Punaisen viivan esityksessä. Mutta tämä Juoksuhaudantie on se mistä kaikki alkoi. Tai kaikki ja kaikki, mutta ainakin nämä kirjojen muokkaus estradille klovnityylillä -jutut. Tämänkin on ohjannut Otso Kautto, tuo nero mieheksi!

Piti matkustaa Nurmijärvelle asti, paikallisen koulun juhlasaliin tätä katsomaan. Elämys se oli sekin, ensinnäkin löytää perille, edes navigaattorin avulla. Juoksuhaudantietä on esitetty jo vuodesta 2014, ja tänä vuonna tämä olikin ihan vallan ainoa esitys. Onnekas minä!

Konseptihan on sama kuin Punaisessa viivassa. Eli vedetään kahden klovnin voimin kaikki kirjan roolit ja tapahtumat, omintakeiseen tyyliin ja musiikkivälinumeroilla ryyditettynä. Toimii! Paremmin kuin junan vessa. Tunnustan että Punaisen viivan tavoin myös Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie on lukematta. Se sentään löytyy hyllystä. (Olen minä sentään jonkun suomalaisen kirjaklassikon lukenutkin, vaikken just näitä kahta. En kyllä Iijoki-sarjaa, enkä Alastalon salissa. Mutta kirjat ovat yksi intohimoni.). Leffan olen kuitenkin katsonut, ja vieläpä ihan hiljattain eli jotain viikkoja sitten. Kirjastosta lainasin, koska siinä on Eero Aho. Aloitin katsomaan joskus vuosia sitten viimeksi, mutta ei edes Eero Aho saanut jatkamaan alkua pidemmälle. Nyt väkisin katsoin. Eli kyllä tämä klovniversio on paras tulkinta aiheesta...

  

No mutta asiaan. Juonesta ei sen enempää, menkää ja lukekaa itse (tai vaihtoehtoisesti katsokaa leffa. Tai vielä parempaa, menkää katsomaan tämä esitys, jos ja toivon mukaan kun se vielä jossain pyörähtää). Suomalaista perhedraamaa, omakotitalosta haaveilua ja kotirintamamiehenä toimimista.

Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) soittavat kaikenlaisia instrumenttejä, ja biisivalikoimaa löytyy Johnny Cashin Ring of Firesta, U2 Desireen ja One Loveen, Policen So Lonely:stä (sisäinen Sting löytyy kyllä hyvin!) Neil Youngin Hey hey, My my:hin. Biisit soljuvat hienosti ja limittyvät muuhun touhuun loistavasti. Ja hei, Mike osaa soittaa myös kazoota! Ja hei, ZZ Topia!

Hauskinta tässä on se interaktiivisuus (saimme heilutella puhelimiamme kuin rockkeikalla ikään, ja sen lähemmäksi ei kuulemma Nurmijärvellä U2:n keikkaa päästä) ja koko Nurmijärven mukaan ottaminen esitykseen. Ja ajankohtaisuus ("haluan ensin todeta että meidän pankkimme ei ole tehnyt mitään väärää"). Ja kaikki muukin.

Kai ne välit Hotakaiseen lienevät kunnossa. Kuva näytillä aulassa.
Voi se toki olla lavastettukin. Pahvi-Hotakainen?

Aluksi herrat alkavat selata kirjaa, ja siinä on paljon tyhjiä sivuja alussa ja lopussa. Pohtivat miten paljon rahaa Hotakaisen kassaan kilahtaa näistä tyhjistä sivuista. Yleisöä koitetaan saada katsomaan ulos ikkunasta ja sillä välin Zinin kitara katoaa "vapise David Copperfield!".Yhdet hauskimmat hahmot ovat naapurit Repa ja Veera, jotka kertovat millaista on asua omakotitalossa. Ja kun oma puhelimeni putoaa lattialle, niin sekin efekti otetaan mukaan esitykseen.

Voi niitä kaikkia heittoja! Miten "Zin on saanut teatterikoulutuksensa Jouko Turkan aikana". Tämä on myös aika fyysinen näytelmä eli miehet juoksevat paljon. On se hyvä että esiintymisasuina on juoksuhousut ja lenkkarit, toki edustuskelpoisempaan yläosaan yhdistettynä.

  

Hotakainen pääsi julisteeseen ja itse pääsin pahvi-Zinin kainaloon!

Se tässä on myöskin parasta, ettei oikein yhtään tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu! Alkuperäisteostakaan ei tarvitse etukäteen tuntea, kyllä se tässä sen verran tutuksi tulee kun on tarvis. Katsojalle saattaa hieman ehkä jäädä epäselväksi kirjan sisältö, mutta viis siitä. Pääasia on että on hauskaa. Ja sitä meillä on. Tosin vieressäni istuva vanhempi pariskunta ei paljoa hymyile, siinä missä itse ei meinaa naurulta ja sisäiseltä hihkumiselta melkein penkissä pysyä.

Väliajalla Zin kuvaa Periscope-videota. Niin, ja sitten "hullu nurmijärveläinen nauraja" jostain etuoikealta saa käyttää myös mielikuvitustaan keksiessään tervehdystä Matti Virtaselle. Mitä tämä sanoo perheelleen (no se oli niinkin eksottinen kuin moi). Ja koira! Ja eroottinen hieronta!

Itse laitoin nytkin roponi Zinin purkkiin (sorry Mike)

On niin turkasen monta syytä mennä katsomaan tämä, tai oikeastaan mikä tahansa juttu mitä Red Nose Company tekee. Käsiohjelmasta (ja sen myyntitavasta) myös bonusta.


Esityskuvan copyright Jouko Siro
Promokuvan copyright Mikko Itälahti
muut kuvat omia

Punainen viiva / Red Nose Company, Riihimäen teatteri 10.3.2016

Olen aina jotenkin ajatellut että Ilmari Kiannon klassikko Punainen viiva olisi jotenkin kuiva ja pitkäveteinen ja tylsä... Mitä vielä! Ainakin Red Nose Companyn klovnien Miken ja Zinin käsittelyssä se oli hurjan hauska, viihdyttävä ja suorastaan ratkiriemukas! Tai sitten se oli vaan tämä esitys mikä oli kaikkea tuota. Mutta vakavasti saatan harkita alkuteoksenkin lukemista.

Punainen viiva sai ensi-iltansa tammikuun lopulla ja on sittemmin kiertänyt pienimuotoisesti Suomea. Osuin katsomaan Riihimäen teatterille viimeiseen esitykseen siellä. Tai alunperin piti mennä katsomaan seuraavalla viikolla Helsinkiin, mutta tämä osui näppärästi yhteen Riihimäen teatterin keskustelutilaisuuden kanssa, joten kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Kun on tarpeeksi lahjakkaat tyypit lavalla, niin lavasteiksi ei tarvita muuta kun punainen verho (minkä takana on hyvä säilyttää kaikkea rekvisiittaa ja käyttää verhoja muutenkin osana esitystä). Nämä superlahjakkuudet tuovat sellaista henkeä ja menoa lavalle että katsomossa hykerrellään ja hohotetaan ihan antaumuksella. Mike (Tuukka Vasama) loihtii välillä haitaristaan sulosävelmiä siinä missä Zin (Timo Ruuskanen) vetelee kitaralla kuvioita. Biisivalikoimaa löytyy, ja aika hyvin niin Iggy Pop, Nirvana, Manic Street Preachers, Alanis Morrisette, Sheryl Crow ja Lou Reed istuvat Ilmari Kiannon maisemiin, tuonne Kainuun nälkämaille.

      

Seuraamme Topin ja Riikan ankeaa elämää lapsikatraansa kanssa Korpiloukon mökissä 1900-luvun alussa, kun Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit lähestyvät ja kansalaisia agiteerataan vetämään äänestyslappuun punainen viiva. Romppasetkin hiihtelevät kirkolle kokouksiin ja kuuntelemaan poliittisia puheita. Elo on surkeaa ja kurjaa, mutta parempia oloja luvataan kaikille, jos vain äänestää oikein.

Tässä ollaan ihan suomalaisuuden ytimessä, kuten herrat Mike ja Zin toteavat! Yleisölle kerrotaan taustoja Ilmari Kiannosta. Sellainen leppoisa jutustelutyyli ja yleisön mukaan ottaminen säilyi koko illan ajan. Ja yleisö sai toimia saunakohtauksessa sihisevänä kiukaana! Oli kotoisa olo, kuin oltaisiin oltu kaikki yhtä suurta perhettä. Yleisö saa myös lopussa äänestää ketkä perheen lapsista kuolevat, mikäs sen hauskempaa ja yhteisöllisempää :-)

Talle ja minä sekä pahvi-Zin väliajalla

Mike ja Zin sanailevat Topina ja Riikana kuin vanha pariskunta, heh, yllättäen. Opin paljon uutta Ilmari Kiannostakin, esimerkiksi  miten hyvin hän ymmärsi nimien merkityksen! Aatelkaa nyt, miten upeita lastennimiäänkin: Otso Tähtivalo ja Sorjo Uolevi Sotaprinssi!

Välillä ollaan torakoita, sitten taas seurataan Topin ja Riikan puuhia. Esityksen punainen lanka (hah hah) ei huku kuiteskaan, siis se että romaanin juoni etenee kaikista sivupoluistaan huolimatta, liki lineaarisesti. Mä olen ihan haltioissani musiikista, ja miten nää miehet laulavat loistavasti yhteen ja soittavat niin hienosti! Kyllä haitari ja kitara on oikein toimiva yhdistelmä. Ja hienoa kun Zinillä on luusliden lisäksi luu-pperi :-)

Punainen viiva kannattaa nähdä ihan jo vaikka pelkästään Eeppisen Kursailukohtauksen takia!! Mike on ihan mestarikursailija. "Älä kehtaa" on tyypillistä kainuulaista hellyyttä. Ja Zin luki kaksi kertaa Kalevalan läpi Kuppari-Kaisan tulkintaa varten! Toineen eeppinen kohtaus on suomalaisen tapakulttuurin kiteytymä, mistä maahanmuuttajienkin kannattaisi ottaa oppia: kun kaksi naista kohtaavat! Ja tarttee sanoa että parempaa Suomi-neidon imitaatiota en ole kuunaan nähnyt kuin Zinin tulkinta aiheesta (tämä osaa myös synnyttää). Ja turha sanoa että vihapuhe olisi joku uusi keksintö; sehän on suorastaan suomalaista kansanperinnettä.

Ja hei, se miten "hiljattain tähtipölyksi muuttunut David Bowie" saadaan ujutettua mukaan esitykseen - siitä bonuspisteet.

 Ja hei, mä pääsin Miken ja Zinen kainaloonkin!!

Jos vanhasta ummehtuneesta kirjasta voi puhaltaa pölyt tätä paremmin pois, niin haluaisinpa sen totisesti nähdä. Mulle tämä oli ainakin ihan täydellinen esitys, mitä voin suositella kaikille. Ja lopuksi olisi saanut ostaa vielä Kiannon teoksia ja tulitikkujakin - Mike ja Zin möivät niitä aulassa.

Ohjauksesta vastasi taiturimainen Otso Kautto ja tekstin oli koko työryhmä kursinut kokoon.

Kai tälle esitykselle tarttee antaa luomumango tai hunajameloni, koska ne tulikin jo illan aikana mainittua!

Menkää katsomaan, esitykset jatkuvat vielä ensi vuonnakin. Suorastaan pakotan teidät kaikki katsomaan tämän helmen!

Vieläkin ihan fiiliksissä.

Lisään tähän vielä pienen videopätkälinkin, kun Mike ja Zini olivat vierailemassa Ylen aamutv:ssä 20.1.2016. Siitä saa pienen käsityksen!


Valokuvien copyright Tero Ahonen, paitsi Talle otti kuvan minusta herrojen kanssa, ja itse otin kuvan meistä pahvi-Zinin kanssa.
Näin esityksen ilmaiseksi - Kiitos Riihimäen teatteri