Pokka pitää / Kirjurinluodon kesäteatteri 11.6.2019

Tunnustetaan heti kättelyssä: en ole koskaan katsonut Pokka pitää tv-sarjaa! No niin, nyt se on sanottu. Sen verran nähnyt vilauksia tai muuten vaan ymmärtänyt, että siinä on tämmöinen wannabe-hienostorouva, joka haluaa että sukunimensä lausutaan hienommin kuin sen kirjoitusasu antaa ymmärtää. Mutta nytpä olen taas tämän esityksen nähtyäni paljon viisaampi, ja ainakin viihdytetympi!

Ohjaaja Miika Muranen on nimittäin kehitellyt Roy Clarken näytelmästä Pokka pitää (jonka Joel Elstelä on muuten oivaltavasti suomentanut) mainion kesäteatteriesityksen. Sopivan mittainen (2 h 15 min), riittävästi kohellusta, hömppää ja pikkutuhmaa huumoria, loistavat näyttelijät ja hulppeat puitteet takaavat kyllä miellyttävän vierailun Porin Kirjurinluodolle.

Juonihan on varsin heppoinen, mutta silti, tai ehkäpä juuri siksi, tämän parissa viihtyy oivallisesti. Hyacinth Bucket haluaa mukaan hienojen rouvien hyväntekeväisyysjärjestöön ja samalla onistuu tunkemaan itsensä mukaan harrastajateatterin englantilaiseen 1930-luvun murhamysteerinäytelmään. Sen taas ohjaa naapurin mies Emmet, jolla on melkomoisia antipatioita koko Hyacinthiä kohtaan. Mukana menossa on liuta sukulaisia ja muita ihmisiä. Ja sitten on hupsuja sattumia, hullunkurisia tilanteita ja muuta sellaista, ehtaa kesäteatterikamaa. Onneksi monessa liemessä marinoitu Muranen pitää langat hyppysissään ja vaikka kyseessä on hömppä, niin aika hyvin tehty hömppä. Hyvä hyvä, ei hömppääkään kannata tehdä huonosti.

Oivallinen näyttelijäkaarti pelastaa paljon. Sari Havas on mestarillinen Hyacinth, heti ensimetreiltä. Hän poimii vanhemman herrasmiehen yleisöstä esittämään puolisoaan Richardia; tosin tämän rooli pitää sisällään vaan välillä peukun nostamista katsomosta ja katsekontaktia Hyacinthiin. Joka on kyllä varsinainen pyörremyrsky! Keskiluokkainen, mutta kovin halukas esittämään ylemmän luokan rouvaa. Hyvin pompöösi tapa vastata puhelimeenkin: Olette saavuttaneet kosketuksen Hyacinth Bukeen henkilökohtaiseen matkapuhelimeen, puhelimessa hän itse. Ja puhelimeen pitää aina vastata, koska siellä voi olla joku merkkihenkilö! Hykerryttävä esitys!

Rahvaanomaiset sisaret Rose (Maarit Peltomaa) ja Daisy (Jaana Pesonen) muistuttavat Hyacinthiä tämän oikeasta taustasta. Rose on hirvittävässä kasariperuukissaan varsinainen ilmestys, ja Peltomaa näyttelee bimboa miestennielijää hurmaavasti. Hyväntahtoinen Daisy taas on puolisonsa Onslow'n (Petteri Pennilä) lumoissa. Tämä taas on kauhea juntti, oikea änkyröiden kuningas, joka ei paljoa seksiä janoavasta puolisostaan perusta. Enimmäkseen aluspaidassaan kuljeskeleva ja kaljatölkkejä availeva mies on se varsinainen piikki Hyacinthin lihassa. Ennen luulin että brexit ja weetabix on sama asia - tiivistää varmaan hyvin koko miehen!

Naapurin Elizabeth (Mervi Takatalo) on se tämän porukan puuhanainen, jolla kaikki hieman pyyhkivät lattiaa. Ja sitten on Miika Muranen tämän veljenä Emmetinä. Mies on valmis mihin vaan Hyacinth-kammossaan, mutta enimmäkseen tämä jää verbaalisen syrjinnän ja pöytien alle piiloutumisen asteelle. Hieno roolityö tämäkin. Kaikkea tätä hämmentää estynyt ja rikas tietokonenörtti Milly (Sami Uotila), joka avioerosta toipuessaan liittyy näytelmäkerhoon mukaan.

Minusta on aina hauska katsoa näytelmää näytelmässä, eli tässäkin monitoimitalolla harjoiteltava näytelmä tarjoaa herkullisia tilanteita. Klassista musiikkia (ja muutakin sellaista helposti tunnistettavaa) käytetään esityksessä todella oivaltavasti. Bonusta käsiohjelman kesäteatterietikettiosuudesta, hyvin Hyacinth Bucketmäisesti laadittuna.

Esitys ja käännös ei varmaan ihan kaikkia brittiläistä luokkayhteiskuntaa kuvaavia juttuja pysty välittämään meille suht tasa-arvoisille suomalaisille, mutta varsin hyvää yritystä on. Hykerrytti Hyacinthin tapa puhua puhelimessa Ni, ni, ni, sanottuna hyvin painokkaasti nöh, nöh, nöh. Varmaan yksi tv-sarjasta tuttu maneeri. Ja se kun Hyacinth vääntää savoa esittäessään näytelmän junttikokkia hienostorouva Debdenille. Kai se savolaisuus edelleen on junteinta puheenpartta tässä maassa?

Korvaan tarttui myös Emmetin kommentti (harrastajanäyttelijöiden ohjauksesta) Meidän täytyy vaan kutkutella kainot kaunosielut kuoristaan. Ihanaa sanakikkailua! Puvustuksesta vastaa Saara Ryymin ja erityisesti Hyacinthin kukkakuosiset leningit olivat varsin huomiota herättäviä. Pekka Helyselle kiitos mainioista peruukeista.

Esityksestä saa varmaan vielä enemmän irti mikä tv-sarja on ennestään tuttu. Kun ihmiset ja heidän keskinäiset kuvionsa ovat tuttuja. Mutta hauskaa ja kevyttä viihdettä Pokka pitää kyllä tarjoaa kaikille. Erinomaisen hyvä alku kesäteatterikaudelleni - iso kiitos Miika ja koko työryhmä!

Vinkki vitonen: mikäli mielit selkänojalliselle paikalle (takariviin), kannattaa olla paikalla melkeinpä kun ovet avautuvat tuntia ennen esitystä. Katsomossa ei ole numeroituja paikkoja ja nuo tuntuivat täyttyvän ensimmäisinä. Teatterilla ei ole myöskään tarjolla pehmusteita eli sellaiset kannattaa ottaa mukaan.

Tämä oli ensimmäinen vierailuni Kirjurinluodon kesäteatteriin, ja täytyy sanoa että Porin kaupunki on todellakin panostanut puitteisiin! Siistit vessat oikeine käsipyyhkeineen ja orkideoineen, useita tarjoilupisteitä, katettu katsomo ja lavakin. Mikäpä täällä on kesäteatteria katsomassa. Kirjurinluodossa on vielä alpakoitakin rapsutettavana. Ja upea keli = ei tarvinnut pilkkihaalareita.

Sari Havas lähettää lopuksi sydämiä vielä katsomon "Richardille".

Ensi vuonna Kirjurinluotoon tuleekin Mika Myllyahon ohjaama Mielensäpahoittaja, pääosassa Vesa Vierikko. Jos on Pokka pitää käynyt hyvin kaupaksi niin siinä toinen varma yleisömagneetti. Esityksiä tänä kesänä on 6.7. asti, ja lippuja saa vielä, tosin vähiin alkavat käymään.



Esityskuvien copyright Pasi Murto, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hattaraa ja pelkotiloja / Ahaa-teatteri 25.9.2018

Tunnustan tunnustan. Se oli Murasen Miika kuka sai mut lähtemään tänne. Ei sillä, on Ahaa-teatterissa ollut muutenkin hyviä esityksiä, mutta nyt tämä Miikan uusi näytelmä oli sellainen must-see. Ja onneksi lopulta löytyi sopiva esityspäiväkin. Ahaa-teatterihan on lähinnä lasten ja nuorten kiertävä teatteri, joten esityksiä Tampereella on vain kourallinen. Ja kyllähän se kannatti taas mennä!

Hattaraa ja pelkotiloja oli "episodikomedia unelmista, peloista ja inhimillisyydestä" - ja sitä se kyllä oli. Pieniä tarinoita nuorista ympäri Suomea. Surullisia, haikeita, hauskoja, vähän pelottaviakin tarinoita. Pääsääntöisesti mukaviin tunnelmiin loppuvia, vaikka ensin saattoikin vaikuttaa joltain muulta. Esitystä varten tehtiin nettikysely, ja lisäksi käsikirjoittaja-ohjaaja Muranen kiersi kouluissa haastattelemassa nuoria. Näitä vastauksia on sitten hyödynnetty, niin kertomuksissa kuin suorina lainauksinakin episodien välissä. Unelmia ja pelkoja on monenlaisia, ja aika samoja latuja ne kulkevat nuoremmilla ja vanhemmilla. Läheisten menettämiset, yksinjäämiset, sodat, väkivalta, pimeä, hämähäkit, käärmeet... lista on loputon. Yleisökin sai alussa osallistua pieneen pelkogalluppiin, ja minulle hieman yllättäen pellet olivat aika monen katsojan pelkolistalla. Mutta ei esitys pelkkiä pelkoja käsitellyt vaan myöskin unelmia! Kyllä niitäkin nuorilla oli, isompia ja pienempiä.

Alussa kaikki oli pinkkiä ja kevyttä ja hattaraa, mutta onneksi se hömppä jäi sitten siihen. Välillä oltiin niin tutuissa asioissa vaikka omasta nuoruudesta onkin kauan aikaa. Kyllä ne epävarmuuden, riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteet ovat hyvin jääneet mieleen. Ja ei ne kaikki suikaan nuoruuteen ole jääneet. Välillä sai pyyhkiä silmistä kyyneleitä, sekä naurusta, haikeudesta, kaihosta että yleisestä liikutuksesta. Nämä ovat niin aidonoloisia tyyppejä. Lavalla on hirmuisen taitava näyttelijänelikko, joka muuntautuu käsittämättömän monipuolisiksi hahmoiksi. On uraohjusvanhempia, kannustavia opeja, pieleenmennyt työpaikkahaastattelu. On rehellisiä nuoria, epävarmoja, rohkeita ja ei-niin-rohkeita. On kamalia vanhempia, on väkivaltaisia vanhempia. On ylipirtsakka tubettaja ja poika joka harrastaa... jotain hieman erilaista. Näytelmä nuorista nuorille (ja meille hieman vanhemmillekin). Kiitos Jenni Helenius, Jussi Jätinvuori, Satu Lemola ja Alexander Wendelin. Kaikki karismaattisia, lahjakkaita, muuntautumiskykyisiä ja vieläpä hyviä laulajiakin. Aina jaksan hieman ihmetellä mistä Ahaa löytää näitä lahjakkaita nuoria näyttelijöitä, vuodesta toiseen. Hyvä että löytää.

Kieli on ihan aidonoloista myös, ei mitään päälleliimattua ja aikuisten sanelemaa. Samoin kun Turun kaupunginteatterin Varissuo-musikaalissa, se tuntuu sopivalta nuorten suuhun. Ei tule noloa ja myötähäpeävää oloa. Hauskoja läppiä "kehot ne on virtahevollakin ja silti ne ui" -tyyliin. Tykkään kovasti kun eri murteita on käytetty niin hyvin. Ja näyttelijät haltsaa nekin suvereenisti.

Alisha Davidow on suunnitellut visuaalisen ilmeen kokonaisvaltaisesti (puvut, videot, lavastus). Ja ihan hyvin tämmöinen hieman futuristinen look toimii. Ja tällä teatterilla tärkeää on myös nopea purku ja kasaaminen sekä pakettiautoon mahtuminen, kiertuieta varten.

Moni asia on niin käsittämätöntä tämän päivän maailmassa. Ja tämä tuodaan hyvin esille tässäkin esityksessä. Kuten sekin että miten jonkun telkkarin talent-kisan voi voittaa aivoton julkkistyrkky-bimbo vetäen kauheaa coveria. Kun toinen ehdokasa olisi herkkä poika itsetekemänsä biisin kanssa, mitä itse kitaralla säestää. AAARGH!

Nuoruus on kipuilua ja haaveilua, noloja tilanteita ja itsensä voittamista, häpeää ja voiton hetkiäkin. Niitä kaikkia saadaan me myös katsomossa kokea. Ja asettaa tämä vähän asioita perspektiiviinkin; yhden nuoren suurin unelma on päästä perhekodista omaan kotiin.

Lämmin kiitos työryhmälle, ja taas kerran Miikalle ihon alle menevästä esityksestä.


Kuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Puhtaat valkeat lakanat / Tampereen komediateatteri 7.6.2018

Käsi ylös kuka katsoi 1990-luvulla telkkarista Raikkaan tekstiilitehtailijaperheestä kertovaa tv-sarjaa Puhtaat valkeat lakanat? Minä ainakin, vaikka yleensä en juuri kotimaisia tv-sarjoja (tai oikeastaan paljon muitakaan) seuraile. Jokin siinä vaan tempaisi mukaansa. Oliko se Raija Orasen luoma käsikirjoitus elävine henkilöhahmoineen, hienot näyttelijät vai mikä. En osaa sanoa, mutta katsottua tuli. Nyt sarjan tunnelma ja hahmot herätettiin henkiin teatterin lavallakin, ensimmäistä kertaa ammattilaisvoimin. Asialla Tampereen komediateatteri, joka viime kesinä on kunnostautunut herättelemään henkiin klassikkosarjoja telkkarin puolelta. Ja mikäs siinä, tuntuvat uppoavan nostalgiannälkäisiin katsojiin.

Mukaan oli alkuperäisestä kaartista saatu mukaan Juhani Laitala, tuo perheenisää ja tehtaanjohtaja Ensio Raikasta taitavasti tulkinnut konkari. En tiedä koitettiinko muitakin värvätä, vai eivätkö suostuneet vai mikä on kuvio, mutta nyt sitten muissa rooleissa oli muita. Hyvin kaikki tonttinsa hoitivat ei sillä. Reilussa kahdessa tunnissa ei vaan ehditä oikein paneutua kehenkään henkilöhahmoon kovin syvällisesti.

Outi Keskevaari oli työstänyt käsikirjoitusta tv-sarjan parinkymmenen ensimmäisen jakson pohjalta, joten kyllä ne tapahtumien päälinjat siellä olivat. Tehtaan alkuvaiheet, tyttärien mieskuviot, perheasiat, vaatevienti itänaapuriin ja poliittiset suhmuroinnit. Mutta valitettavasti kaikki käsiteltiin aika nopeasti ja pintapuolisesti. Ei tämmöisessä tutussa tarinassa voi oikein karsiakaan porukkaa pois, tai jättää niitä oleellisia juttuja huomioimatta. Silti hieman harmittaa että kaikki asiat mentiin läpi pikakelauksella ja joihinkin hahmoihin olisin halunnut käyttää hieman enemmän aikaa. Mutta varmaan kokonaisuutena ihan ok kompromissi.

      

Vaikka Laitala oli tottakai erinomainen Ensio, ja muukin kaarti hoiti homman kotiin, niin taisi taas kerran show'n varastaa iki-ihana Räsäsen Aimo. Tämän työnjohtaja Nuutinen on kerrassaan hellyyttävä hahmo. Jäykkä kommunistijurrikka, jonka kömpelöt kosintakuviot Raikkaan taloushengetärtä Sylviä (Marika Heiskanen taas yhdessä hienossa roolityössä) kohtaan sulostuttavat näytelmää koko esityksen ajan. Amin maneerit istuvat Nuutiselle kuin nenä päähän. Raikkaan perheen tyttärinä hehkuivat Emmi Kaislakari (Katariina) ja minulle tuoreempi esiintyjä Sanni Lehto (Irene). Näiden monipolvisen vaihtuvia miessäätöjä (varsinkin Irenen) päästään seuraamaan kyllä sitten kunnolla. Katariinahan löytää mieleisensä eli tehtaan kaupallisen johtajan Eero Kurpan (Janne Kalliomäki) jo heti alkumetreillä, mutta Kurpalla kestää hieman kauemmin syttyä. Irene taas ei osaa oikein päättää ottaisiko kuivankälpäkkään talousjohtaja Risto Raivion (Miika Muranen järkyttävässä otsatukkapermiksessä) vai elostelevan suunpieksijän Veijo Salmen (Seppo Paajanen). Kansallisteatterin konkari Katariina Kaitue tekee oivallisen roolin ryssiä vihaavana Maire Raikkaana. Tykkäsin mös pienemmissä rooleissa esiintyneistä Susanna Kaukosesta topakkana sihteeri Sopasena ja Aku Sajakorven piirisihteeri Verkkolasta.

Oskari Löytösen nostalgiahenkinen ruskeasävyinen lavastus ja ennenkaikkea upeat, upeat, upeat retrokuosiset asusteet a'la Elina Vättö luovat oivallisesti 60-70-lukujen tunnelman Komediateatterin lavalle. Kyllä tässä silmä lepäsi, sillä tavalla kun se nyt voi edes levätä tuon ajan maisemissa. Musiikkivalinnat olivat myös osuvia.

Jotenkin ohjaaja Panu Raipia on onnistunut tavoittamaan sarjan hengen - ja sitten taas toisaalta ei. Nostalgia-arvot olivat tapissa, mutta olisiko tämä toiminut ihan omana itsenään, omana kesäteatteriesityksenään. En tiedä. En usko. Nyt se hahmojen ja tapahtumien tuttuus on se teoksen yhdessäpitävä liima. Turvallinen trippi menneisyyteen ja yhtenäiskulttuurin aikaan. Olihan tässä paljon viihdyttäviä elementtejä; Nuutisen ja Kurpan nokittelu, se jo mainittu Nuutisen kömpelö flirttailu Sylvin kanssa, ja kaikkea muuta pientä. Sitten vastapainoksi taas niitä pakollisia kännikohtauksia (useita!), jotka jaksavat vain haukotuttaa suomalaisessa kesäteatteriperinteessä, tai aiheuttaa myötähäpeää ainakin. Ymmärrän kyllä että katsojien valtaosa ei odota kovin syvällisiä tapahtumia kun puhutaan kesäteatteriesityksestä. Tässä tapahtumia on kuitenkin liikaa kahteen tuntiin ja mitään ei päästä kehittelemään ja syventämään kunnolla. Mutta ehkä vika on vain minussa ja olen liian vaativa katsoja?

Kyllä niinkin hyvä tv-sarja kun Puhtaat valkeat lakanat ansaitsi oman kesäteatteriesityksen, jos nyt vanhoista (ja rakkaista) sarjoista sellaisia ylipäätään pitää tehdä. Kyllä tällä arjesta irtautuu hyvinkin. Ja ensi-iltayleisössä saattoi bongailla pirkanmaalaisia tähtinäyttelijöitä vielä enemmän katsomosta kun lavalta :-)


Valokuvien copyright Peero Lakanen, paitsi loppukiitoskuva on omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Murhaloukku / Seinäjoen kaupunginteatteri 28.10.2017

Ehkä nolointa mitä voisi itselle tapahtua olisi puhelimeni soiminen teatterin katsomossa. Näin ei ole onneksi vielä koskaan käynyt. Toiseksi nolointa saattaisi olla esityksestä myöhästyminen. Sellaista en ole ennen myöskään kokenut, mutta muutamia kertoja olen tullut teatterille vasta illalla, huomatakseni lippujen olleen iltapäiväesitykseen. Ja esityspäivästäkin olen saattanut erehtyä. Tuplabuukkauksista puhumattakaan. Eli tekevälle sattuu, aina roiskuu kun rapataan ja muita valikoituja sananparsia.

Mutta siis esityksestä myöhästyminen. Näin pääsi tällä kertaa käymään mennessäni Seinäjoen kaupunginteatterille. Vietin koko päivän Seinäjoen koiranäyttelyssä ja sen jälkeen vein koirat kaverin hotellihuoneeseen, ettei niiden tarvinnut odottaa kylmässä autossa esityksen aikana. Lorvimme huoneella ja odottelimme että kello tulisi sen verran että teatterille viitsisi lähteä. Tässä vaiheessa kävin vielä teatterin kotisivuilla tarkistamassa näytelmän keston. Alkamisajan tarkistaminen ei käynyt mielessäkään. Seitsemältähän Suomessa teatteriesitykset iltaisin alkavat. Niinpä niin...

Lopulta siirryimme teatterille, ja ihmettelimme Minnan kanssa että miten täällä on näin hiljaista. Aulassa ei ketään muita paitsi naulakkotyöntekijät. Ensimmäisenähän sitä epäili että onko sitä oikea päivämäärä... joo on. Ja talviaikaankin siirryttiin vasta seuraavana yönä. Narikasta kuului totuus: esitys alkoi jo kello 18. Ei ole todellista! Tässä vaiheessa lamaannuin tyystin, mutta onneksi Minna otti narikkalappumme. Liput oli jätetty kirjekuoressa naulakolle, kiitos vaan teatterin tiedottaja Anna Valtari! Ihana vahtimestari Jukka Kontkanen vei meidät istumaan takariviin ja väliajalla sitten pääsimme omille paikoillemme vitosriville. Lämmin kiitos palvelualttiille henkilökunnalle!

No sitten se esitys, Murhaloukku. Alunperin kiinnostuin tästä koska se on Miika Murasen taiteellinen opinnäytetyö TeaK:ille (tällä kertaa näyttelijäntaiteen koulutusohjelmaan; ohjaajaksi Miika on valmistunut jo vuosia sitten). Muutamia vuosia sitten Murhaloukku pyöri myös Tampereen teatterissa, mutta syystä tai toisesta sen siellä missasin. Ja kuin sattumalta vielä ensi-ilta osui samalle päivälle kun Seinäjoen koiranäyttelykin... niin ei tarvinnut erikseen Seinäjoelle ajella.

Ira Levinin kynäilemä ja Mikko Viherjuuren suomentama trilleri on hersyvä ja oikeastikin aika jännittävä tarina sen täydellisen (rikos)näytelmän kirjoittamisesta. Christian Lindroosin ohjauksessa kirjailija Sidney (Esa Ahonen) ja tämän "oppipoika" Clifford (Miika Muranen) kynäilevät ja koeajavat erilaisia murhamenetelmiä. Tarinan keskellä on myös Myra-vaimo (Mia Vuorela), lakimies/perhetuttu Porter (Heikki Vainionpää) ja vieläpä utelias naapurinrouva Helgakin (Maria Pere).

Juonesta ei oikein voi sanoa enempää, loppuratkaisusta puhumattakaan, koskapa se paljastaisi liikaa. Sitäpaitsi yleisöltä myös toivottiin vaiteliaisuutta varsinkin lopun suhteen. Lisäksi tietysti kun alusta jäi näkemättä reilut puoli tuntia... (Tosin Anna paikkasi hieman tietojani väliajalla tämän asian suhteen). Käänteitä piisaa, ja osa niistä pääsi yllättämään aika kunnolla. Tapahtumapaikka on Sidneyn hulppea huvila, jossa Marjatta Kuivaston suunnittelema lavastus pääsee oikeuksiinsa. On kiveä, puuta ja seinillä paljon erilaisia aseita ja täytettyjä eläimiä. Pitää kiittää myös äänisuunnittelusta Sami Lustia - niin myrskyt kuin muutkin tehosteet toimivat kyllä.

Ruumiita tulee, mutta kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Meediolla tuntuu olevan yllättävän paljon tietoa kuvioista, ainakin enemmän kuin katsojalla. Sidney taitaa olla kiinnostunut Cliffordista muutenkin kuin käsikirjoittajana. Murhaloukku on täynnänsä kieroilevia ihmisiä, jotka huijaavat, epäilevät, pettävät ja tulevat petetyiksi. Katsojaa pidetään jatkuvasti varpaillaan. Jalkajousikohtaus on oikein erityisen hieno!

Näyttelijät tekevät tasaisen varmaa työtä joka ikinen. Mutta haluan hehkuttaa erityisesti Miikan suoritusta, koska nuorena ja innostuneena kirjailijana herra oli ihan elementissään, myös "tortillantäytteenä". Ja Maria Pere oli aivan mainio höpsähtäneenä joo joo:ta hokevana naapurin meediona.

Murhaloukku on kutkuttavan karmaiseva (mutta ei liian paha) ja sellainen missä katsojaa viedään kuin litran mittaa. Juuri kun luulit jonkun asian olevan näin, se ei olekaan. Menkää itse kokemaan!

Osa Murhaloukun tiimistä kukitettuna.

Ja loppuun vielä muistutus kaikille lukijoilleni, sekä ennenkaikkea itselleni. Muista aina tarkistaa esityksen alkamisaika ennen teatteriesitystä! Seinäjoellakin on jo muutamia vuosia vedetty lauantai-illat klo 18 alkaen.


Kuvien copyright Jukka Kontkanen, loppukiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Viulunsoittaja katolla / Tampereen työväen teatteri 1.9.2017

No nyt teki Murasen Miika likipitäen mahdottoman teon! Epäilin, mutta salaa silti toivoin että Miika kykenee tähän ihmetekoon. Ja huraa, Viulunsoittaja katolla, tuo musikaaleista yksi kuluneimmista ja suoraan sanottuna tylsimmistä, on saatu muokattua katsottavaksi! Eikä pelkästään katsottavaksi, vaan myös ihan nautittavaksi!

TTT:n syksyn suurin tuotanto Viulunsoittaja eittämättä on. Hirveän iso määrä näyttelijöitä ja muusikoita ja Suuri näyttämö. Hyvin se saadaan täytettyä. Teemu Loikaksen puuta hyödyntävä lavastus on kaunis ja tarkoituksenmukainen. Kylän majatalon jykevät kattohirret! Ei tämä Anatevkan kylä rahassa kylve ja pelkistetty lavastus peilaa hyvin kylän perinteisiin nojaavaa olemusta. Ja ovatko lehtipuiden paanulehdet peräisin Mielensäpahoittajan Suomi-esityksen kattopaanuista? Jos ovat niin bravo kierrätykselle! Pidin kovasti myös Sami Rautanevan kauniista valosuunnittelusta. Se loppukohtaus, huh!! Marjaana Mutanen on taas kerran suunnitellut tarkoituksenmukaiset ja kullekin kantajalleen nappiinsa istuvat puvut.

Itselleni kynnys lähteä katsomaan Viulunsoittajaa on aika korkealla. Mutta luotin Miikan ammattitaitoon ja näkemykseen, ja tässä oli muutenkin loistotiimi taustalla. Joskus on mahtavaa että omat ennakkoluulot kumotaan. Vaikka itse tarina on tylsä, niin onneksi musiikkiin on saatu hienoilla sovituksilla (kiitos Joonas Mikkilä ja Eeva Kontu) uutta potkua. Raikasta ja vauhdikasta klezmer-svengiä. Samaa voi sanoa Petri Kauppisen näyttävistä koreografioista. Kansantanssihenkeä ja lennokkuutta. Sotilailla oli huikean näyttävät tanssikuviot majatalossa, kun Tevje ja teurastaja sopivat kihloista.

Ola Tuominen osoittautui loistavaksi maitomies Tevjeksi! Hauska (muttei mikään sketsihahmo) ja nokkela tulkinta roolista. Pakollinen Rikas mies jo oisin-viisukaan ei tuntunut niin kauhealta korvissa. Petra Karjalainen on loistava musikaalinäyttelijä, ja Tevjen Golde-vaimona hän pääsee säihkymään taas kerran. Naimaikäisinä tyttärinä Petra Ahola, Maria Lund ja Miila Virtanen - on hyvä että kaikilla on eriväriset hiukset niin kuvioita on helpompi seurata. Hyviä esiintyjiä kaikki tyynni. Tällä kertaa Ahola nousee sieltä omaksi suosikikseni vahvalla lavakarismallaan. Tosin en tiedä olivatko miehenkipeät alusvaatekekkaloivat teinit ihan nyt perinteisiä hyvätapaisia kyläläisnuoria. Toisaalta: tuorestusta esitykseen on haluttu, ja tässä yksi keino siihen. Antti Lang on radikaali ylioppilas, joka tuo uusia tuulahduksia kylän perikonservatiiviseen ilmapiiriin. Raamattukin opettaa ettei työnantajaan voi luottaa (!). Juutalaiskylää symppaavan Fedkan roolissa Jari Ahola on tavanomaiseen tapaansa erinomaisen hyvä. Myös kylän juoruäm... anteeksi naimakauppojen järjestäjä Jente eli Minna Hokkanen oli mainio!

Eräs esityksen hienoimpia kohtauksia oli kyllä Tevjen ja Golden yöllinen unikohtaus. Liekö itse Tim Burton ilmaantunut Murasen uniin kertomaan miten tämä tehdään? Minä ainakin suurena Burton-fanina arvostin tätä kovasti, vaikka (tai ehkä juuri siksi) se niin paljon poikkesi muusta visuaalisesta ilmeestä. Nyt sitten seuraavaksi haluan nähdä kokonaisen goottimusikaalin Miikan ohjaamana pliis!

Pidin kovasti Tevjen pään sisäisestä pohdinnasta, minkä ajaksi muu toiminta lavalla pysähtyi. Kivana yksityiskohtana olivat myös teemaan puetut näyttämömiehet! Kiitän myös häiden pullotanssia (ja pohdin montakohan pulloa harjoituksissa hajosi). Ja uuden ompelukoneen ihmettelyä! Tunnetilat tässä esityksessä vaihtuivat lennossa, ei oikein meinannut katsoja perässä pysyä. Hartaasta häätunnelmasta bileisiin hetkessä ja siitä taas ensimmäisen näytöksen päättävään kaaokseen, kun sotilaat sotkevat häät. Lintukotoaika on ohi, maailma muuttuu ja vainot tunkeutuvat Anatevkaankin. Siinä missä ennen avioliitot on sovittuja niin nytpä nuoret voivat jopa rakastaa toisiaan ja sopia itse yhteenmenostaan! Kyllä, kaikki nämä muutokset ovat tapahtuneet joskus myös Suomessa, ja yhtäläisyyksiä onkin helppo vetää.

Välillä huutoa, mekastusta ja juoksemista on ehkä hitusen liikaa, mutta ei se vallan päämäärätöntä ole. Viulistin kaniininomaista hyppelehtimistä en ihan oivaltanut, eikä koko Anna Pukkilan esittämä hahmo avautunut minulle lainkaan.

Tämä musikaalihan on perinteitä täynnä, siis koko kyläyhteisö on vanhojen tapojen, uskomusten ja perinteiden kyllästämä. Usko jumalaan elää vahvassa ja ulkopuoliset höpötykset jätetään omaan arvoonsa. Yhteisö on vahva. Mutta vääjäämättä maailman muutokset tunkeutuvat Anatevkaankin, hyvässä ja pahassa. Jo ensimmäisessä näytöksessä kuulemme junan jyskytyksen taustalla; juutalaisia viedään jonnekin. Väistämättä ajatukset liukuvat keskitysleireille ja kansanmurhiin. Dramaattinen ja näyttävä loppu vahvistaa tätä ajatusta, ja on kaikeassa kauheudessaankin hurja ja mieleenpainuva. Kyläläisten jaottelu oikealle ja vasemmalle sekä tavaroiden takavarikointi kouraisee syvältä. Eivät päässeet kylästään häädetyt kauaskaan.

Ohjaaja Muranen kommentoi käsiohjelmassa klassikkomusikaalien valintaa; miten hän ohjaajana joutui puolustamaan miksi juuri Viulunsoittaja. Ja jos kyseessä olisi vaikkapa Hamlet ei samanlaista porua tulisi. No. Sen verran monta Hamletia on tullut nähtyä että kyllä minä mieluummin katsoisin muita Shakespeare-näytelmiä vaihteeksi. Klassikko on klassikko syystä. Mutta niihin on uskallettava tarttua myös radikaalilla otteella ja raikastaa, tuorestaa, muuttaa ja kajota. Modernisoida. Toki tekijänoikeuksien haltijat asettavat omia rajoituksiaa, varmaan erityisesti juuri musikaaleihin. Ja kyllä klassikostakin saa nykykatsojaa puhuttelevan ja toimivan. Kuten tämäkin Viulunsoittaja osoittaa.

Harmikseni Muranen siirtyy (liian) lyhyestä vakipestistään TTT:n ohjaajana takaisin freelanceriksi. Seuraavaksi mies nähdään kuitenkin teatterin lavalla, nimittäin Seinäjoen kaupunginteatterin Murhaloukussa (ensi-ilta 28.10.). Ja helmikuussa 2018 sitten tulee Vaasan kaupunginteatteriin musikkiteatteriversio Sisko Istanmäen kirjasta Liian paksu perhoseksi. Niitä odotellessa...


Esityskuvien copyright Kari Sunnari, loppukiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri 16.6.2017

En kauhean montaa Niskavuori-näytelmää ole nähnyt, mutta olihan tämä pakko mennä katsomaan. Koska Pyynikin kesäteatteri, Miika Muranen ja... no, siinäpä ne tärkeimmät syyt. Niskavuoren nuori emäntä taipui tällä kertaa musikaaliksi, tai ennemmin ehkä musiikkiteatteriksi. Hella Wuolijoen kaunis kieli kuuluu esityksessä hyvin.

Kohtuuhyvin taipuikin. Keli suosi ensi-iltayleisöä ja lämpimiä tunteita koettiin lavallakin. Tai "lava" on Pyynikin kohdalla ehkä turhan rajaava ilmaus, sillä koko pyörivän lavan ympäristöä hyödynnetään hyvin. Jotenkin tuntuu että kaikki Pyynikillä esitettävät näytelmät sopivat siihen miljööseen kuin nenä päähän. Oli se sitten Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (kyllä, kävin katsomassa tätä puskafarssien kruunaamatonta kuningasta 2001) tai Tuntematon Sotilas (1997). Aina kimmeltää Pyhäjärvi taustalla ja tuuli suhisee korkeissa männyissä.

      

Hyvin se Niskavuoren komea hirsitalokin siinä istuu. Niskavuoren talossa on komea isäntä Juhani (Mikko Nousiainen), kiltti emäntä Loviisa (Maria Pere), Juhanin sisarukset vaisu Antti (Olli Riipinen), pirttihirmu Heta (Petra Karjalainen) ja pyryharakka Kustaava (Ronja Alatalo) sekä iäkäs äitimuori (Sari Havas). Alussa elo tuntuu auvoiselta; Loviisan ja Juhanin lempi kukoistaa, Juhani valitaan valtiopäiville ja porukka voi pistää tanssiksi ja lauluksi. Mutta sitten Loviisalle selviää katkera totuus: meijerska Malviinan (Elina Keinonen) lapsi onkin Juhanin! Tämä kolmiodraama värittää ja varjostaa sitten loppunäytelmää. Loviisa suivaantuu asiasta, lähettää Malviinan poiskin, mutta miehensä mielestä ei saa tätä katoamaan. Mutta koska Loviisa on vahva nainen, hän kovettaa mielensä ja keskittyy talonpitoon. Sekin syö naista, että jossain kohtaa Juhani tunnustaa naineensa Loviisan tämän isän rahojen takia.

  

Komedia tämä ei kyllä ole, eikä yleisöäkään paljoa naurata, muutamia hymähdyksiä ja tyrskähdyksiä lukuun ottamatta. Heta niitä sai aikaan, niin topakan ja perintölakanoistaan kaksin käsin kiinnipitävän Hetan Petra Karjalainen maalaa. Tämä kun laulaa Kielikeitoa, niin on kuin vähän suurempaakin petoa siinä esiin manattaisi (tästä linkistä voit katsoa pienen pätkän pressitilaisuudesta niin saat pienen aavistuksen miltä Heta näytti ja kuulosti). Kun Loviisa sydäsuruissaan karkaa, niin Heta haluaa antaa tälle selkäsaunan. Äidin kuolema on kuitenkin myös Hetalle tosi kova paikka. Heta nouseekin yhdeksi suosikkihenkilökseni koko Niskavuoren porukasta.

   

   

Ohjaaja ja musikaalisovituksen tekijä Miika Muranen luotsaa joukkokohtauksia aina hienosti ja niin nytkin. Siinä piiat ja rengit ja muu Hiskavuoren väki pistää jalalla koreasti Jenni Nikolajeffin koreografioita; viikatteiden ja ämpärien keralla. Tykkäsin myös henkilöohjauksesta; hahmot elivät ja kehittyivät kukin omaan suuntaansa. Varsinkin vahvat naiset olivat pääosassa ja heissä muutokset näkyivät eniten. Erityisesti Loviisassa. Loviisa vajoaa Malviinan ja Juhanin suhteen paljastumisen myötä synkkiin vesiin, mutta nousee sieltä entistä vahvempana. Ehkä hän kanavoi miestään kohtaan tuntevan kaipuun ja rakkautensa Niskavuoren arjen pyörittämiseen, ja onnistuu siinä hyvin. Maria Pere on Loviisana erinomainen. Loviisasta tulee topakka ja tiukka talousihminen, joka ei elättele romanttisia kuvitelmia miehensä suhteen. Lopussa heidän Malviinan myötä viilenneet välinsä sulavat ehkä aavistuksen. Ainakin se verran, että elämä voi jatkua Niskavuoressa Loviisan komennossa.

  

Sari Havas tekee Niskavuoren vanhan emännän lisäksi myös toisen roolin eli Malviinan äiti Jusena. Rempseä, rahanahne ja hauska mummo tuo hieman hilpeyttä muuten aika raskassoutuiseen näytelmään. Myös Puntti Valtonen Loviisan isänä keveyttää tunnelmaa. Koko muukin ensemble esiintyy vauhdikkaasti ja erityisesti hyvin tanssien ja laulaen.

Pakollinen suomalaisen kesäteatterin kännikohtauskin on mukaan saatu, kun Juhani hukuttaa Malviinamurheitaan pulloon. Hyvin Mikko Nousiainen humalaistakin Juhania esittää, ei sillä. Vesikorvo kyllä hieman selvittää päätä. Pakkokin selvitä, kun taloon on tulossa korkea-arvoisia vieraita Meurmania ja Yrjö-Koskista.

Kansanmusiikibändi Saaga Ensemble soi upeasti Pyynikillä Joonas Mikkilän johdolla ja tämän sovittaman musiikin tahdissa. Musiikki sopii mielestäni hyvin sekä kesäteatteriin, Pyynikille että Niskavuoreen. Varsinkin näyttävät joukkolaulukohtaukset toimivat. Okei, välillä niistä tulee ehkä mieleen Värttinä, mutta siihen kehtaa verratakin. Kun naisjoukko alushameissaan manaa Pyhäjärvelle päin niin väreet nousevat katsojan selkään. Sitä odottaa jo myrskytuulen nousevan järven selältä ja pyyhkäisevän koko Niskavuoren yli.

Marjaana Mutasen pukusuunnittelu oli mahtavaa, taas kerran. Se lisäksi että puvut oikein henkivät suomifilmiestetiikkaa, niin ne ilmensivät hyvin kantajansa tunnetiloja, erityisesti naisilla. Alussa kaikilla on sinisen ja harmaan eri sävyjä. Heta mustissaan on kuin joku Tuonelan airut, mutta loppua kohtaan hänenkin vaatteensa saa aavistuksen vaaleampia sävyjä, samalla kun Hetakin ehkä hieman pehmenee. Ruosteenruskea on jo tosi värikäs mustan jälkeen. Myös puvun malli muuttuu kevyemmäksi. Malviinalla provosoivasti kirkkaanpunainen hame; väri mitä kukaan muu ei käytä. Se loimottelee milloin mistäkin puun takaa, vielä sen jälkeenkin kun Malviina on ajettu Niskavuoresta pois. Vauhdikas Kustaava hohtaa kanarialinnunkeltaisessa leningissä. Parhaiten muutos näkyy kuitenkin Loviisan asuissa. Alussa heleän sinistä ja kevyttä, mutta mitä enemmän Loviisa löytää itsensä ja alkaa tosissaan emännöimään, sitä tummemmaksi ja raskaammaksi käyvät asutkin. Bravo!

  

Lavasteissa (Liisa Ikosen suunnittelemissa) liikutaan perinteisillä linjoilla. Malviinan turvekattoinen mökki, bändin punainen perinneaitta ja komea Niskavuoren hirsilinna. Sen reunoilla kiertävät sydänkoristeet kiinnittivät heti huomion. Mistä saisi rakkautta tähän tupaan? Sydänkoristeteema jatkuu aitassakin. Loviisan ja Juhanin heleän kaunista yhteislaulantaa voit kuunnella Polku-laulussa, näytelmän alusta, kun kaikki on vielä hyvin.

Mitäköhän moitittavaa mä keksisin? Ai niin! Niin paljon kun tatuoinneista tykkäänkin, niin en tiedä miten hyvin ylävartaloltaan liki kokonaan tatuoitu renki sopii Niskavuoreen :-) Ehkä semmoinen renki pitäisi paidan yllään ja joku toinen on sitten paidatta? (Kaikesta sitä voinkin "moittia").

Kokonaisuutena tämä musiikillinen Niskavuori-versio sopii varmasti monelle. Perinteisen suomiklassikkokesäteatterin ystäville, musiikkiteatterin ystäville, Pyynikin kesäteatterin ystäville. Esityksiä on 12.8. asti ja Pyynikin suureen katsomoon mahtuu varmasti vielä mukaan.


Kuvat otin itse 31.5. pressitilaisuudessa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Työviksen syksyssä viuluja, luulosairaita ja UKK

Ensi syksynä Tampereen työväen teatterissa nähdään jotain uutta, jotain vanhaa, jotain vielä vanhempaa. Klassikkoa, nykydraamaa ja musikaalia. Hieman jokaiselle jotain, mutta ehkä enemmän hieman varttuneemmalle väelle? Ensi-iltoja ilmoitettiin nyt viisi, ja kuudeskin on työn alla, mutta siitä lisää infoa keväämmällä. Lisäksi ohjelmistossa jatkaa pari yleisösuosikkia tältä keväältä.

 Seija Holma seuraa kun Maarit Tyrkkö ojentaa kirjaansa Maija Koivistolle

Uutta kotimaista draamaa nähdään Eino Salmelaisen näyttämöllä 10.10. alkaen, kun toimittaja Maarit Tyrkön kirjoihin Presidentti ja toimittaja sekä Tyttö ja nauhuri perustuva Presidentti ja tyttö saa ensi-iltansa. Seija Holman kirjoittamassa näytelmässä Kekkosta esittää Tommi Raitolehto ja Tyrkköä Maija Koivisto. Tarkoituksena on sukeltaa syvemmälle historiaan - ja myös Tyrkön ja Kekkosen suhteeseen - kuin pelkästään pintaraapaisu. Tyrkön muistellessa edesmennyttä presidenttiä hän herkistyy. Näytelmässä rakennetaan pitkiä kaaria ja kokonaisia ihmisiä. Tarkoituksena on välttää helppoa ja halpaa näkökulmaa niin UKK:hon, kuin tämän ja Tyrkön suhteeseenkin. Maarit Tyrkkö oli myös tuonut pääosan esittäjille kirjansa, ja hän luki niiden hauskat ja henkilökohtaiset omistuskirjoitukset yleisölle. Tyrkkö ja Holma kehuivat kilvan toisiaan, joten jäämme odottamaan mitä tästä suurmiehestä nähdään lavalla lokakuussa. Näytelmän ohjaa Samuli Reunanen ja muissa rooleissa nähdään mm. Aimo Räsänen ja Janne Kallioniemi.

Miika Muranen, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä

Viulunsoittaja katolla on juurikin se vanha ja pölyttynyt musikaali, mutta uskoisin että Miika Muranen jos kuka saa siihen puhallettua raikkautta ja tuoreutta. Muranen ei olisi uskonut vielä viisi vuotta sitten ohjaavansa kyseistä teosta, mutta niin vaan sen nyt tekee. Hänen mukaansa Viulunsoittajassa on kliseiset usko, toivo ja rakkaus pääteemoina, mutta sitähän se elämä on! Rakkaus vastaan perinteet kamppailevat, mutta kumpi voittaa? Ainakin tämän version tavoitteena on lisätä avarakatseisuutta, ja sitähän ei tänä päivänä voi olla liikaa. Lavastuksen tekee Teemu Loikas ja puvustuksen Marjaana Mutanen. Odotukset ovat siis varovaisen korkealla!

Miika Muranen jututti Ola Tuomista ja Petra Aholaa

Musikaali saa ensi-iltansa Suurella näyttämöllä 1.9. ja harjoitukset ovat jo täydessä vauhdissa. Tevjen roolissa Ola Tuominen palaa TTT:lle ja musikaalien maailmaan; onhan edellisestä TTT-roolista operetissa Viktoria ja hänen husaarinsa jo kolmisenkymmentä vuotta! Hänen vaimonaan näyttelee Petra Karjalainen ja perheen kolmen tyttären rooleissa Petra Ahola, Maria Lund sekä Miila Virtanen. Tytärkolmikon laulunäytteen voit käydä katsomassa täältä. TTT:n Suuri näyttämö on todella suuri ja sitä täyttää ison näyttelijäjoukon (mm. Juha-Matti Koskela, Jari Ahola, Antti Lang, Jyrki Mänttäri, Heidi Kiviharju) lisäksi myös 15 tanssijan porukka sekä kahdeksanhenkinen klezmer-bändi!

Pieni maistiainen Viulunsoittajasta Maria Lundin, Petra Aholan ja Miila Virtasen esittämänä

Tanssijoita ohjaa koreografi Petri Kauppinen Oulusta. Miehelle tämä on ensimmäinen visiitti TTT:lle, mutta esimerkiksi Pispalan Sottiisi on hyvinkin tuttu paikka. Koreografioissa lähtökohtana on maanläheisyys, hikisyys ja fyysisyys. Odotan innolla! Musiikin johdosta vastaa Joonas Mikkilä, mutta takapiruna ja "konsulttina" häärää Eeva Kontu. Kontu sanoi haluavansa purkaa jähmeän sinfonisuuden musiikista eli luvassa on uusia raikkaita sovituksia vanhoista klassikoista. Hyvä hyvä.

Viulunsoittaja on hyvissä käsissä! Eeva Kontu, Miika Muranen, Joonas Mikkilä ja Petri Kauppinen

Hyvä kysymys on kyllä se minkä Eeva Kontu kysyi, että miksi aina nämä tietyt musikaalit, kuten Viulunsoittaja tai Sound of Music tai My Fair Lady tai West Side Story ajatellaan tunkkaisiksi ja vanhanaikaisiksi, mutteivat klassikot draamapuolella? Niinpä. Kyllä ne Tsehovit ja Shakespearetkin vanhoiksi mielletään, mutta ehkä siitä ei jaksa media messuta niin paljoa?

Otso Kautto palaa ohjaamaan TTT:lle muutama vuosi mahdottoman hienon Yöllisen koiran merkillisen tapauksen jälkeen. Nyt tartutaan vanhaan klassikkoon eli luvassa on Molièren Luulosairas! Keväästä 2015 asti myös Kansallisteatterissa loppuunmyydyille katsomoille pyörinyt Luulosairas on hyvin ajankohtainen näytelmä. Kautto lupaa tästä Eino Salmelaisen näyttämöllä 2.9. ensi-iltansa saavasta hyvin erilaisen tulkinnan kuin Kansiksen versio. Luulosairaana näemme Auvo Vihron (jee!!!). Sekä minulla että Kautolla on sama suhtautuminen Vihron näyttelijäkykyihin; ne ovat loistavat! Eli mies paikallaan vaativaan rooliin.

Otso Kautto tulee ohjaamaan Luulosairas-klassikon

Mihin asti ollaan valmiita uskomaan kun asiantuntijat meille jotain väittävät? Sairauden ja kuoleman pelko kytee meissä kaikissa, ja sitä on helppo käyttää hyväkseen. Molière oli itse sairas kun kirjoitti tätä näytelmää, joten omakohtaisuuttakin löytyy. Lopulta mies kupsahtikin lavalle (ja kuoli kotvasen päästä) kesken Luulosairaan esityksen. Kauton tarkoituksena ei ole riisua Luulosairas-Arganilta peruukkia kokonaan. Jääpäs nähtäväksi millaiset peruukit ja muut asusteet ja lavastukset Annukka Pykäläinen loihtii silmiemme iloksi.

Maarit Pyökäri sekä riiminikkarit Eeva-Riitta Salo ja Eriikka Väliahde

Lapsille ja lapsenmielisille (myönnän että innostuin tästä aika lailla!) tarjolla on uutta lorunäytelmää Mitä tehtäis?  Kokonaan riimitelty esitys kuulosti kutkuttavan riemuisalta ja jopa anarkistiselta. Lavalla riimittelevät täti Eeva-Riitta Salo sekä koira Eriikka Väliahde. Maarit Pyökäri ohjaa tätä vauhdikasta sanaseppoduoa ja loruja on kerätty pitkin poikin runoilijoilta ja kansanperinteestä. Jeee! Kellariteatterissa sitten 23.9. alkaen.

TTT-klubilla kantaesitetään 21.9. alkaen uutta stand-uppia. Mars vs Venus jatkaa parisuhdekiemuroiden ruotimista ja pureutumista miehen ja naisen erilaisiin ominaisuuksiin. Lavalla heiluvat oikeankin elämän pariskunta Johanna Tohni ja Riku Suokas - kaksi kokenutta koomikkoa. Pienen pätkän perusteella taattua tavaraa niille keihin upposi esimerkiksi Suokkaan Luolamies. Pariskunnan lisäksi käsikirjoittamisesta vastaa Heikki Syrjä.

Riku Suokas ja Johanna Tohni parisuhteensa pyörteissä

Kevään suosikeista syksyllä jatkaa ihastuttava Kissa kuumalla katolla sekä yleisön suosikki Mielensäpahoittajan Suomi. Lisäksi toukokuussa nähtävä Mauno Pepponne Extended jatkaa myös syksyllä muutamalla esityksessä.

Ja se kuudes ensi-ilta? Tiina Puumalainen kirjoittaa parhaillaan oletettavasti hyvin musiikkipitoista uutta näytelmää Vallaton väki, joka perustuu Kaj Chydeniuksen musiikkiin. Siitä lisätietoa luvassa huhtikuussa.

Harmikseni moni suosikkinäyttelijäni jättää teatterin tänä keväänä. Severi Saarinen, Eriikka Väliahde, Tuukka Huttunen ja Emmi Kaislakari nähdään TTT:ssä tulevaisuudessa vain vierailijoina. Hyvä että edes niin! Ja sehän oli jo aiemminkin tiedossa, että Tuire Salenius jää Kissa kuumalla katolla-näytelmän myötä eläkkeelle. Onneksi eläköityminen ei merkitse kokonaan teatterin lavojen jättämistä...


Kuvat otin ihan itse.