Pelkkänä korvana / Seinäjoen kaupunginteatteri 28.11.2020

Tämä Larry Shuen kynäilemä mainio komedia valloitti sydämeni Tampereen teatterin tulkintana muutama vuosi sitten; kävin sen katsomassa kai kolme vai neljä kertaa. Samaan aikaan hillittömän hauska, mutta hyvän näytelmän tavoin myös syvällisempiä tasoja sisältävä. Muukalaisviha ja rasismi tarjoavat miettimistä monelle kanssaihmiselle, erityisesti tänä päivänä. Pekka Laasosen ohjaama Pelkkänä korvana jatkuu Seinäjoen kaupunginteatterissa onneksi myös keväällä 2021.

Vaikka näytelmä on jo 1980-luvun alusta, niin kummallisen ajankohtainen se on edelleenkin. Brittiupseeri Froggy (Jukka Puronlahti) tulee vuosittaiselle reissulleen Amerikan syvään etelään, kouluttamaan amerikkalaisia kollegoitaan. Mukana matkaa kaverinsa Charlie (Jani Johansson), vähän tylsä ja arkinen tyyppi, joka kaipaa pientä irtiottoa arjesta ja avioliittonsa tilan pohdintaa. Miestä ahdistaa puhuminen, ja Froggy keksii oivallisen ratkaisun miten Charlie saa olla vierailun ajan rauhassa - hän olisi pesunkestävä ulkomaalainen joka ei puhu samaa kieltä! Perillä odottava majatalon pitäjä Betty (Mia Vuorela) janoaa kokemuksia ulkomaailmasta. Betty ei ole koskaan käynyt missään, ja kaikki uusi, eksoottinen ja ulkomaalainen kiehtoo mieltä. Hänestä Charlie on ihmeellisen kiehtova tyyppi - ja kerrankin Charlie saa kokea olevansa kiinnostava ihminen!

Majatalossa asustaa myös nuori perijätär Catherine (Maiju-Riina Huttunen) ja tämän vähä-älyinen pikkuveli Ellard (Jussi Jätinvuori). Myös Catherinen kihlattu, pyhääkin pyhempi pastori David (Ville Orttenvuori) piipahtelee alvariinsa, monesti vanavedessään junteista juntein Owen (Heikki Vainionpää). Miehillä ei taida olla ihan puhtaita jauhoja pusseissaan. 

Monenlaisine juonenkäänteineen tästä kaikesta punoutuu hillitön juoni, jossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, suuria inhimillisiä tunteita ja myös ripaus tragediaa. Pieniä vihjeitä tulevasta ripotellaan pitkin ensimmäistä näytöstä. Miksi pastori David ja Owen ovat niin kiinnostuneita Bettyn majatalosta, ja mitkä ovat sporttisen ja itseriittoisen pastorin aikeet Catherinea kohtaan? Onko Ellard todellakin niin pöljä kuin annetaan ymmärtää? Ja mistä maasta se Charlie onkaan kotoisin, kun kaikki tavat ovat siellä ihan... ulkomaalaisia? Näistä erilaisista ulkomaan tavoista revitään huumoria, mutta tarkoituksena ei ole pilkata erilaisuutta, vaan hyväksyä asia.

Näyttelijät tekevät ihan huipputyötä, joka iikka! Charlie on aika arkinen ja yksitotinen, mutta miehellä on selvästi sydän paikallaan. Kieltä ymmärtämättömälle on helppoa uskoa salaisuuksia, eipähän pääse niitä kellekään lavertelemaan. Charlie on aika vakuuttava valaistuine lukulaseineen pelotellessaan Owenia. Niin, Owen sitten. Tämä on taikauskoinen, rasistinen öykkäri joka uskoo omaan ylivoimaisuuteensa. Aivan hillitön hahmo, jonka letkeä kävely, purkanjauhanta ja kaikenlainen överiys saa kyllä hykertelemään naurusta. Pahinta on että tämmöisiä tyyppejä oikeasti on maailma pullollaan. "Mitä se mamu molottaa?" kuvastaa hyvin tyypin lennokasta puhetapaa. Betty on lämminsydäminen ihminen joka ottaa Charlien siipiensä suojaan  - ja vaikka hän vertaakin Charlieta lemmikkihaisunäätään, niin sekin on sanottu rakkaudella. Tottakai.

Sympaattista esityksessä on myös käytetty rento murre. Teemu Kaskisen tuore suomennos nappaa mukaansa myös aivan ajankohtaisia aiheitakin, ja tuoreistaa hyvin tekstin. Pelkkänä korvana onnistuu yhdistämään hyytävää pelkoa hillittömään komediaan. Tosin KKK:n tyypeistä on tehty pikkuisen liian viihdyttäviä ja kömpelöitä luusereita, ja se heidän pelottava puolensa jää vähemmälle. Sitä pelon ja huumorin kontrastia olisi voitu mielestäni korostaa vielä enemmän.

Oskari Löytösen lavastuksessa ollaan syvän etelän ytimessä. Hirsinen mökki on aika kodikas ja täytetyt eläimet luovat sopivan tunnelman. Hannu Raja-ahon valot ja Tomi Rintamäenpään äänet tuovat niin myrskysateet kuin räjähdyksetkin ihan katsojan iholle. Tiina Valkaman puvut ovat sopivan arkisia ja ympäristöönsä mukautuvia. Varsinkin Owen buutseineen ja stetsoneineen on vaatetettu naulan kantaan.

On jotenkin lämminhenkistä miten hienosti "ulkomaalainen" Charlie sopeutuu majatalon yhteisöön. Siinä missä Ellard opettaa kieltä miehelle, niin tämä vuorostaan näyttää suvaitsevaisuuttaa ja oman maansa tapoja innokkaalle fanijoukolleen. Charlie pitää Owenia pilkkanaan monella eri hienovaraisella tavalla, ja niin pöljä kuin Owen onkin, niin jonkunlainen aavistus asiasta tälle tulee. Kun pastori David lopuksi toteaa: "Me olisimme voineet tehdä Amerikasta jälleen suuren" - niin ehkä eräskin alkuvuodesta väistyvä presidentti tulee miehen itseriittoisesta olemuksesta ja kuohkeasta kampauksesta mieleen... 

Pelkkänä korvana on sellainen pienisuuri esitys. Vähän kuin kamarinäytelmä, sellainen intiimi ja läheinen, mutta suuria teemoja syleilevä. Paljon räjähtävän hauskoja kohtauksia, mutta myös vakavuuttaa ja draamaa. Katsojat saavat nauraa rohkeasti ylivedetyille pahoille miehille ja kannustaa hyviä tyyppejä lämpimästi. Aina ei tarvita edes pelastavaa ratsuväkeä apuun, jos nokkeluutta löytyy omasta takaa. Menkää katsomaan tämä heti kun koronarajoitukset sen mahdollistavat!

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lapualaisooppera / Seinäjoen kaupunginteatteri 26.10.2019

Huimaa että Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisooppera nähdään vihdoin ensimmäistä kertaa Seinäjoen kaupunginteatterissa. Itse asiassa ensimmäistä kertaa koko Pohjanmaalla ammattiteatterin esittämänä. Ja millaisena modernina tulkintana! Siinä sai Vanhan teatteritalon puuseinät jytistä, kun tämä joukkio pisti menemään ohjaajansa Juha Luukkosen johdolla. Oivallinen yhdistelmä sitä vanhaa perinteistä tarinaa ja tämän päivän pirstoutunutta yhteiskuntaa.

Vanha teatteritalo on aika matala, ja pieni muutenkin, mutta intiimi tila tuo teoksen todella likelle ja iholle asti. Lisäksi Juho Lindströmin lavastus ulottuu hienosti katsomoonkin, tuoden esiintyjät vielä lähemmäs katsojaa. Ramppi lähtee salin reunasta ja halkaisee puolivälistä koko porukan, tietynlaista symboliikkaa siinäkin. Kahtiahan tämä porukka on jakaantunut, sekä 1930-luvulla Lapuan liikkeen oikeistoradikalismissa että tämän päivän öyhötyksessä. Se voittajat vs häviäjät, yhteiskunnan vähäosaiset, "kommunismit" ja isänmaalliset loisten siivoajat tunkee läpi koko 2,5 tunnin esityksen.

Seinäjokelaisten Lapualaisooppera on aika synkkä ja aggressiivinen esitys, lohdutonkin, ainakin välillä. Hyvin fyysinen. Pesäpallomailat heiluvat ja nyrkki puhuu. Ei ihan herkille katsojille siis. Miten tilanne pääsi eskaloitumaan 30-luvulla Vihtori Kosolan (muheaääninen Esa Ahonen) ja hänen kätyreidensä johdolla muilutuksiin, veritekoihin ja yleiseen sekasortoon? Miten tilanne on vuonna 2019 hyvin saman oloinen, toteutustavat vain ovat hieman muuttuneet? Niinpä, historia toistaa itseään. Vihervassari on käsite mitä ei vielä 30-luvulla tunnettu, mutta nyt kyllä senkin edestä. Kulttuuri-ihmiset ovat ilmeisesti yhteiskunnan syöpä vuosikymmenestä toiseen, ainakin tietyn väestönosan mielestä. Ja oikeat miehet ovat miehiä eivätkä saatanan savikukkohottentotteja :-)

Kolmehenkinen oivallinen livebändi runttaa monia klassikoita hyvin uudenlaisina tulkintoina (Sami Silén on sovittanut musiikit ja vastaa muhevasta äänisuunnitelusta). Heviä ja punkkia kuullaan, mutta myös hieman tutumpiakin tulkintoja. Tuomas Luukkonen eri kitaroiden varressa, Timo Ristilä koskettimissa ja Muilun roolissa välillä poikkeava Pekka Hänninen rummuissa. Kolmesta soittajasta lähtee kyllä ääntä! Arvostan asennetta.

Erinomaiset primus motorit riehuvat lavalla kuin hyrrät. Jani Johanssonin hyytävän pelottava Artturi Vuorimaa ja maaninen kiilto silmissään loistava Ilona Pukkila Hurja Hiljana saavat kyllä hyvin pidettyä katsojat hyppysissään. Natalil Lintala hippityttönä kitaransa kanssa lauloi sydäntäriipaisevasti ja kyllä Heikki Vainionpään kirjakauppiaskin kosketti. Suutarin kohtalo meni tunteisiini ja Jukka Puronlahti esitti tämän suurella sydämellä. Koko joukko venyy moneen rooliin ja aikatasoja vaihdellaan sujuvasti. Kylläpä laulu raikaa komiasti!

Kun Vihtori Kosola päräyttää "jumalauta näillä lakeuksilla, ei jumalauta pilkata jumalaa" ja ilmaantuu esille ensimmäistä kertaa katsomon keskelle, niin siinä meni kylmät väreet selkäpiitä pitkin varmaan muillakin kuin minulla. Vaan tuleepa se väsymys Vihtorillekin. Vankilareissun jälkeen tämä on lyöty mies ja viina alkaa maistua entistä enemmän. Jonkunlainen jumalkompleksi tätä kyllä vaivaa.

Esityksessä hyödynnetään paljon livekuvausta, jota sitten näemme heijastettuina lavan molempiin reunoihin sijaitsevilta monitoreilta. Näin lavan takana ja sivussakin tapahtuvia juttuja saadaan meille, ja sellainen autenttinen, tapahtuu-tässä-ja-nyt -fiilis on aika konkreettinen. Hetkittäin tekniikka hieman pätkii, mutta ei anneta sen häiritä. Osa materiaalista on kuvattu etukäteenkin, Seinäjoen maisemissa. Hannu Raja-ahon valosuunnittelu provosoivine punaisine valoineen on näyttävä. Leena Rintalan puvustus jakaa hyvin kansan kahtia: tummanpuhuvat Lapuan liikkeen tyypit militaristiasuineen ja sitten on vihreisiin ja ruskeisiin puetut "vihervassarit".

Tämä Lapualaisooppera on rujo ja raju ja vahva - ja niin ajankohtainen! Kulttuurin ja kirjakauppojen alasajo, mitä kirjakauppias Asser Salo tässä pohtii. Sivistystä ja historian tuntemista pidetään itseisarvona, mutta Suomi ei tunnu tähän porukkaan enää kuuluvan. Sananvapaus kuuluu kaikille, mutta sen hyväksyminen tuntuu olevan joillekin todella vaikeaa. Esitys kuvaa hyvin sitäkin miten katkeruus ja viha nousee pienessä ihmisessä, tavallisissa kansalaisissa. Ennen ja tänään. Teksti on välillä aika ronskin suorasukaista ryssäpuheineen, mutta ehkä se ravistelee ja herättelee katsojia. Kun pohjanmaalainen portsari ei päästä tummaihoisia ravintolaan - taustalla onnettomia ihmiskohtaloita. Juntti kun ei saa naistakaan. Siinäpä toimittajalle draamankaarta!

Vuoden 1918 tapahtumat tuntuvat kummittelevan kaiken taustalla. Kyllä tämä oli niin ajankohtainen ja yhteiskunnallinen ja ajatuksia herättävä esitys. Ymmärrän taas piirun verran paremmin miksi Suomi vuonna 2019 on niin jakautunut, miksi ihmiset äänestävät oikeistopopulisteja ja perussuomalaisia. Ankeus, työttömyys, ihmisarvon menetys ja syrjäytyminen ovat arkipäivää, vaan missä ovat usko, toivo ja rakkaus tänä päivänä? Kun revitään Jeesuksen, Che Guevaran, Kullervon kirouksen ja Sisuaskin kuvat, niin mitä se kertoo katsojalle? Oulun pedofiiliskandaalit ja Turun terroripuukotuskin on saatu muilutettua mukaan, ja ajankohtaisia kommentteja aikamme "viisailta".

Loppu on seesteisen kaunis, onneksi. Muuten voisi jäädä paha mieli. Mutta kyllä on vahva ja komea tulkinta. Täydellinen yhdistelmä uutta ja vanhaa. Jättää pään täyteen ajatuksia ja mieleen oudon myllerryksen. Suosittelen kyllä ehdottomasti! Ja muistakaa mennä oikeaan esityspaikkaan ettei käy niinkuin minulle, joka käveli totutusti uudelle teatteritalolle, ja meinasi tulla hieman kiire... Onneksi ihana henkilökunta jelppasi joka mutkassa.


Kuvien copyright Juha Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Näytelmä joka menee pieleen / Seinäjoen kaupunginteatteri 25.10.2019

Aah, ihan parasta! Taas kerran mahdollisuus nähdä ja kokea tämä komediallinen mestariteos eli Näytelmä joka menee pieleen, tällä kertaa Seinäjoen kaupunginteatterin tulkintana. Teoksen alkaa jo osata ulkona, koska versiot Tampereella (useampaan kertaan), Kouvolassa, Oulussa, Turussa ja toki Lontoossa on tullut nähtyä. Suomesta on ainoastaan Varkaus jäänyt väliin, se kyllä vähän harmittaa. Ja tänä syksynä on luvassa vielä Svenska Teaterin versio!

Miksi sama juttu pitää nähdä näin monena versiona sitten? Hyvä kysymys. Tämä on siitä ehkä erikoinen teos, että lavastuksella ja sen nerokkailla ratkaisuilla on iso osansa viehätystä. Teknisesti ja ajoituksellisesti siis aika kinkkinen ja haastava juttu. On siis jotenkin kutkuttavaa seurata miten eri porukat selviävät tästä urakasta. Suurin syy moneen katseluukertaan on toki se, että kyseessä on totaalisen viihdyttävä, aivot-narikkaan -tyyppinen hulabaloo. Normaalisti en ole mikään maailman suurin farssien ystävä, mutta Näytelmä joka menee pieleen vie farssinkin vielä ihan toisiin sfääreihin. Esitys yhdistää oivallisesti parhainta brittihuumoriperinnettä, äärimmilleen vietyä komediaa ja myös kutkuttavaa murhamysteeriä Agatha Christien hengessä.

Näytelmä joka menee pieleen kertoo teatteriseurueesta, tässä tapauksessa kyseessä on Etelä-Pohjanmaan Polytekninen Draamaseura, jotka esittävät murhamysteerin ensi-iltaan saapuneille katsojille. Ammattinäyttelijät jotka esittävät kömpelöitä amatöörinäyttelijöitä esittämässä näytelmää. Selkiskö? Ja koska koko sakki on täynnä tumpeloita, niin lopputuloksena kaikki menee hieman pieleen. Tai ehkä vähän enemmänkin. Hauskoja juonenkäänteitä on luvassa roppakaupalla, ja meno senkun kiihtyy mitä pidemmälle päästään.

Seinäjoelle on saatu ohjaajaksi komediamies Kalle Lamberg ja jo tutuksi käyneen suomennoksen Mikko Koivusalo. Sanaleikkejä on lokalisoitu Suomeen useita, ja joka teatteri tehnyt niihin vielä omia säätöjään. Lisäksi joka esityksessä etsitään yhtä kadonnutta CD-levyä; Seinäjoella se oli Pete Parkkosen Kohta sataa (!). Pieniä variaatioita siis löytyy. Ja ennenkaikkea oivalliset näyttelijät tekevät tästä herkullista seurattavaa.

Jani Johansson on seurueen kärsivä ohjaajana ja esittää myös tarkastaja Carteria. Tässä on mies paikallaan, seuratkaapa herran kasvojen ilmeitä kun muu porukka töpeksii lavalla! Ja tämän huokaukset! Mutta myös tyytyväinen ilme kun joku vähän välillä onnistuukin! Eino Heiskanen on hömelö ylinäyttelemisen mestari, jolla on hyvin aikaa kumarrella yleisölle ja jäädä paistattelemaan omassa erinomaisuudessaan. Lisäksi Heiskasen pituus sopii hyvin Cecilin rooliin, tulee hieman akrobatiaakin liikkeisiin. Mia Vuorela on erinomaisen mainio Turun murretta vääntävänä hermostuneena teatterin järjestäjänä. mitä tapahtuu kun hän sattumien summana joutuu myös lavalle? Ja entäpä sitten Pihla Pohjolainen dramaattisesti överiksi vetävänä draamatähtenä? Riemastuttava! Heikki Vainionpään Charles deklamoi niin voimallisesti, että siinä moni suomifilmitähti jää kakkoseksi. Hovimestari Perkinsiä esittävä Joonas Snellman on maskeerattu Einsteinin näköiseksi, hmmm...

Seinäjoelle lavastukset on lainattu Tampereen teatterin esityksestä, jonka Marjatta Kuivasto suunnitteli. Hienoa että kierrätetään ja hyödynnetään toisten niksit - ei tartte pyörää keksiä joka kerta uudelleen. Lavastuksella kun on niin tärkeä rooli esityksessä.

Mitä tästä nyt voisi kertoa pilaamatta liikaa? Varmistaudu nauramaan, ehkä se on paras ohje. Riikka Aurasmaan puvustus on ihanan peribrittiläistä, tai siis juuri sellaista mitä kuvittelemme kartanoon sijoittuvassa murhamysteerissä olevan. Tweediä, pikkutakkeja, kukkamekkoja. Puutarhuri Arthur on puettu kuin pieni puutarhatonttu, eli vihreä nuttu, punainen myssy ja parta! Hannu Raja-ahon valot ja Sami Lustin äänet täydentävät esityskokemuksen.

Juonikin lakkaa olemasta oleellinen jossain vaiheessa toisen näytöksen lopulla, kun kohellus vie voiton. Mutta tässä vaiheessa sillä ei ole enää mitään väliä, kun hauskaa on, sekä lavalla että katsomossa. Pitää kyllä ihailla ja ihmetellä sitä millintarkkaa työskentelyä miten sekä lavan takana hääräävät ihmiset että näytteljijät hommat ajoittavat ja hanskaavat. Näyttää katsomoon vaivattomalta, mutta sitä tämä ei ole. Kielellistä leikittelyä on myös paljon, onhan kyseessä brittiläinen näytelmä.

Nyt kannattaa ehdottomasti varata liput jos haluat parin tunnin irtioton arjesta naurunremakan maailmaan. Oivallinen pikkujouluviihdyke! Menkää Seinäjoelle!


Kuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Spamalot / Törnävän kesäteatteri 18.7.2019

Toiveet, haaveet ja odotukset olivat superkorkealla heti siitä asti kun ensimmäiset tiedot tämän kesän Törnävän esityksestä tulivat julki. Monty Python! Legendaarinen Spamalot vihdoin ja viimein myös Suomessa! Huraa! Hyvä Seinäjoen teatteri & Törnävän kesäteatteri - oikea kulttuuriteko! Sinällään ehkä ihme että tätä ei ole aiemmin tehty, ovathan suomalaiset suuria Python-faneja.

Ja kyllä odotukset täyttyivätkin. Hillitöntä ja hulvatonta hulluttelua, ja niin Python-hengessä kuin olla ja osaa. Esitys missä ei oikein ole päätä eikä häntää, mukaillen mainioon Monty Python and the Holy Grail-leffaan perustuva musikaali sai ensi-iltansa jo 2004. Olikin korkea aika saada tämä Suomeenkin. Olen nähnyt tämän Lontoossa muistaakseni 2006 ja Edinburghissa 2010 ja titenkin tykännyt. Eikä kai Python-fani voi oikein muutakaan. Spamalot on parodia musikaaleista, ja samalla kertomut kuningas Arthurista ja tämän pyöreän pöydän ritareista ja näiden Graalin maljan etsinnöistä. Moni kohtaus on tuttu myös elokuvasta, mutta on tässä paljon "omaakin".

Eric Idlen käsikirjoituksen on suomentanut ja sovittanut mestarillisesti Mikko Koivusalo. Toimii hyvin! Vähän skeptisesti mietin miten Pythonin huumori ja ennenkaikkea lyriikat kääntyvät, mutta ei olisi tarvinnut huolehtia. Hyvin toimii. Riimit ovat kohdallaan. Ja biisi Showbisneksen lait (You won't succeed in Showbiz) vyöryttää lavalle joukon kotimaisia viihdetähtiä Vesku Loirista Jorma Uotisen kautta Aku Hirviniemeen (!). Idlen ja Python-säveltäjän John Du Prezin loihtima musiikki hyödyntää kyllä kaikkia mahdollisia musikaalikliseitä mutta toimii kuin junan vessa. Ei mitään turhan monimutkaista mutta korvaan tarttuvaa ja hyvin... musikaalimaista. 

Mika Eirtovaara osaa (komedia)ohjaajana asiansa, ja kohtaukset limittyvät hienosti toisiinsa. Näyttelijäporukka on ihan liekeissä ja roolitus on kyllä varsin sopiva. Aku Hirviniemi lienee se suurin julkkis ken auttanee esityksen markkinoinnissa - ja kieltämättä hän on hillittömän hauska, niin ranskalaisena vartijana kuin Sir Lancelotinakin. Vaikkei se pokka ihan kokoajan pidäkään niin tässä esityksessä sekään ei haittaa. Ja jos on Lancelot korea poika, niin Sir Galahad (Olli Rahkonen) liehuletteineen sitä vasta onkin! Siinä missä kaikki muut ritarit pitävät visusti rengaspanssarihuppua, vaan ei Galahad! 

Tenori Juha Hostikka (kuningas Arthur) on se porukan "oikea" laulaja, ja jonkunlainen isähahmokin rönsyävälle ritariretkueelle. Itselleni vieraammat ritarimiehet olivat Henrik Hammarberg (arkajalka Sir Robin) ja Ville Orttenvuori (ilmavaivainen Sir Bedevere) mutta mahtavasti hekin vetivät. Arthurin assistentti ja ennenkaikkea kookospähkinöiden kopsuttelija eli Patsy (Lauri Ketonen) oli mainio! 

Naiskauneutta ja ihanaa lauluääntään esitykseen toi Anna Victoria Eriksson Järven neitona. Tässä on muuten muutenkin häikäisevän hienot puvut (megakiitos Riikka Aurasmaa!) mutta erityisesti Neidon puvut suorastaan mykistävät. Harvoin näkee kesäteatterissa tämmöistä paneutumusta asuihin. Kontrastia toivat ritarien tennarit. Ensemblena monipuolinen nelikko: Pihla Pohjolainen, Annina Rubinstein, Eeva Markkinen ja ennenkaikkea Jyri Numminen. Joka näyttävien ja musikaalimaisten koreografioiden lisäksi on kyllä tanssien ja laulujenkin kantavia voimia muutenkin. Ja mikä prinssi Herbert hänestä kuoriutuukaan!! Huhheijaa, ei ole ihme että pulassa olevaa "neitoa" pelastamaan tullut Lancelot on myytyä miestä.

Rooleja on kaikilla paljon (jaa no Hostikka taitaa olla ainakin enimmäkseen vain Arthur) ja vaihdot ovat välillä pökerryttävän nopeita. Ihan käsittämätöntä mihin tämä porukka lavalla venyy. Juho Lindströmin linnalavastus taipuu kääntyvien tornien ja liikuteltavien fondien avulla moneksi. No välillä fondit hieman jumittavat, mutta ei se menoa haittaa. Kompaktin kiva linna.

Seinäjoen Spamalot on kyllä tämän kesän paras kesäteatteriesitys, heittämällä. No okei, onhan sekin kevyttä höttöä, mutta niin lystiä että keveys ei ole tässä tapauksessa mikään rasite. Kaikki oheissysteemit nimikkojuomineen ja merkattuine Spamalot-polkuineen Sorsanpesältä on mietitty hyvin. Esitys ei ole kovin pitkä, koska väliaikakin kestää puoli tuntia, yhteensä 2 tuntia ja vartti. Olisi tätä kauemmankin katsonut.

Spamalot on kyllä ajassa yllättävänkin paljon kiinni, en oikein edes muistanut. Vai onko se tämä Suomi-versio vaan mikä on näin oivaltavasti tehty. Mulla on muistikirjassa paljon huutomerkkejä, kuten vaikkapa: Ranskalaisten solvaukset! Belvederen jänis! Ranskan kansa! Puvustus! Pensaikko! Svengaava Patsy! Pelkkä lihasnaarmu! Camp-Herbert! Kani!

Jos meinaat tänä kesänä mennä katsomaan yhden esityksen, suuntaa Seinäjoelle. Et kadu. Minä onnenpekka pääsen katsomaan vielä uudelleenkin, koska voitin kilpailussa VIP-lipun!

Kiitos huippujengi; mikä huippuesitys!

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen, muut omia.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tästä asti aikaa / Seinäjoen kaupunginteatteri 26.10.2018

Olin jo viime helmikuussa lähtettänyt sähköpostia Seinäjoen kaupunginteatterille, että tämän minä haluan nähdä! Eli sen jälkeen kun julkisuuteen tuli tietoa että tekevät Kolmas Nainen -bändin musiikista musikaalin. 80-90-lukujen taitteessa se oli mulle aika iso juttu, ja bändiin liittyy paljon ihania, haikeita, rakkaita muistoja. Tuli vuosien aikana käytyä keikoillaan paljonkin. Jostain syystä en kauhean tarkkaan ole nokkamiehensä Pauli Hanhiniemen musiikkiuraa sen jälkeen seurannut. Soolo- ja bändiprojekteja on riittänyt. Teatterissa olen kyllä käynyt katsomassa, mies kun on ollut monissa musikaaleissa mukana, sekä musiikintekijänä että esiintyjänä. Viimeksi nyt Rauman kaupunginteatterissa Lallis-musikaalissa.

Mutta siis. Tokihan semmoinen musikaali pitää nähdä missä on miehen tekemä musiikki. Vaikka lähtökohtaisesti ns. jukebox-musikaalit eivät ole mitenkään suosikkejani. Siispä mielenkiinnolla katsomaan mitä ohjaaja Christian Lindroos työryhminen on loihtinut lavalle. Tästä asti aikaa oli homman nimi!

Kuinkas sitten kävikään? Kun otetaan tukku biisejä ja ujutetaan tarinaa niiden sisään. Tarinaa erilaisista, aika ankeistakin ihmiskohtaloista. Hanhiniemen todella taitavasta sanoituskynästä on nimittäin lähtenyt lukuisia lyriikoita onnettomista ihmisistä, menetetystä rakkaudesta, työttömyydestä, menneiden aikojen haikailuista, viinalla lotraamisesta ja perhe-elämän helveteistä. Yhteiskuntakritiikkiäkin. Kyllä näiden ympärille saa tarinan punottua. Ja onhan Veera Tyhtilä saanutkin. Turo 32 vee asuu äitin helmoissa, vailla koulutusta, työtä, mitään. Emma on suht samanikäinen, toinen jalka syrjäytymisen tiellä myös. Perheoloissa ei kummallakaan ole hurraamista. Mutta niin vain he löytävät toisensa ja rakkauden. Kapuloita tulee rattaisiin, eikä kaikki suju aina niin hyvin. Mutta pieni valonpilkahdus näkyy lopussa eli toivoa on.  Kierteestä on mahdollista päästä eroon. Ehkä. 

Vaikka aiheet ovat raskaita ja ankeita niin ei tämä silti pelkissä synkissä vesissä vello. Huumoria on saatu mukaan kyllä, hersyvissä sivuhahmoissa - ja Turon oivallisessa äidissä. Silti tarina on aika kökkö ja hieman ennalta-arvattavakin. Ei se oikein lähde lentoon ja kanna.

Viisimiehinen Ristilän Ruutupaita -orkesteri vetää Siistosen Pekan sovittamia biisejä ansiokkaasti. Alussa pienet äänentoisto-ongelmat (vai miksaus, mikit?) ankeuttivat soundia ja laulajien kuulumista, mutta onneksi se vika korjaantui pian. Sovitukset olivat raikkaita ja biiseistä oli tehty mielenkiintoisia potpureja. Ja oli mielenkiintoista miten biisien sanat saavat uusia merkityksiä, kun laulajana onkin sisko siskolleen tai lapsuudenystävä toiselle. Ei ollutkaan nyt parisuhdebiisi, kuten on sen kaikki nämä vuodet tulkinnut. Kaikenhan voi ajatella monella tapaa ja nähdä eri kulmasta.

Juho Lindströmin betonihelvettilähiölavastus on vinksahtanut (siis ihan vino, kirjaimellisesti) ja sitä huomasi katsovansa kaikkea itsekin pää kallellaan. Ankeaa ja tylyä, sopii tähän. Tuli hieman mieleen Turun kaupunginteatterin uusi Varissuo-musikaali; samanlaista betonilähiötä. Vaatteet, Riikka Aurasmaan käsialaa, olivat työhaalaria, farkkua, rotsia. Vähän junttimeininkiä, hyvin Kolmannen Naisen kasarihenkeen. Turon äidin punainen aamutakki oli psykedeliassaan hurmaava! Osku Heiskasen koreografiat liikuttivat joukkoja, mutta eivät nyt ihan iskeneet sydämeeni.

Entäs sitten esiintyjät? Olli Rahkonen löi itsensä suoraan sydämeeni (ja aika monen muunkin katsojan sydämeen) jo Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalin nimiroolissa. Miehellä on nimittäin ääntä ja karismaa. Roppakaupalla. Silti tämän Turo jää nyt hieman vaisuksi roolityöksi. Toki hän sieltä lyhdyn lailla loistaa muun porukan keskellä, mutta silti. Ei ollut ihan parasta Rahkosta tämä. Reeta Vestmanin näin viimeksi Mariana Kuopion kaupunginteatterin Sound of Musicissa jokunen vuosi sitten. Hienoääninen esiintyjä. Mutta syystä tai toisesta ei pääparin välillä ollut harmikseni juuri minkäänlaista kemiaa.

Kyllä koko show'n taitaa varastaa Turon äitimuori Vilja (Maria Pere), jolle myös maistuu kalja hieman liiankin hyvin. Mutta kun tämä avaa suunsa ja laulaa Äiti pojastaan pappia toivoi, ja hieman myöhemmin huikean kantriversion tanssikuvioineen Aikamiespoika -biisistä, niin yleisö repeää! Parasta! Muutenkin on kyllä kiva että Hanhiniemen tuotantoa on laidasta laitaan. Kolmannen naisen isoimpia hittejä toki, mutta myös tämmöisiä singlejen B-puolia kuten Aikamiespoika. Siitä plussaa. Biisilistaa tarkemmin teatterin blogissa kiinnostuneille (osasta kuullaan tosin vain lyhyitä pätkiä).

Muista rooleista pitää mainita Emman äiti (Mia Vuorela) ja isä (Esa Ahonen) sekä pikkusisko  (Anna Pukkila) - ei mikään malliperhe kyllä. Äiti jaksaa varoitella Emmaa koskaan rakastumasta; ehkä oma avioliittonsa on siitä hyvä esimerkki ettei kannata pistää hynttyitä yhteen kenenkään kanssa. Yksi esityksen helmiä on myös kaveriporukan Iina (Liisu Aurasmaa), joka erottuu hyvänä laulajana sakista.

Sen lisäksi että tarina oli kömpelö ja koko esitys ei lähtenyt kunnolla liikkeelle, niin ihmettelin myös osaa esiintyjiä. Ei kummoisiakaan laulajia, ja sitä puutetta ei saatu paikattua hyvällä näyttelemiselläkään. Noh, aina ei kai casting voi mennä sataprosenttisesti nappiin. Yritystä toki oli, mutta kyllä kaupunginteatterin musikaalissa pitää vähän jo osatakin.

En yhtään epäile etteikö Tästä asti aikaa olisi iso hitti Seinäjoella. Siitä järjestetään myös singalong-näytöksiä (!) ja muutenkin esitykset jatkuvat kevätkaudelle. Moni Kolmas Nainen -fani löytänee itsensä pikapuoliin Seinäjoen teatterin katsomosta, ja hyvä niin. Teatterin yläaulassa on myös pienimuotoinen faninurkkaus, ja mm. keikkabussin penkki! Pitihän se koeistua teatteribloggaajankin.


Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Murhaloukku / Seinäjoen kaupunginteatteri 28.10.2017

Ehkä nolointa mitä voisi itselle tapahtua olisi puhelimeni soiminen teatterin katsomossa. Näin ei ole onneksi vielä koskaan käynyt. Toiseksi nolointa saattaisi olla esityksestä myöhästyminen. Sellaista en ole ennen myöskään kokenut, mutta muutamia kertoja olen tullut teatterille vasta illalla, huomatakseni lippujen olleen iltapäiväesitykseen. Ja esityspäivästäkin olen saattanut erehtyä. Tuplabuukkauksista puhumattakaan. Eli tekevälle sattuu, aina roiskuu kun rapataan ja muita valikoituja sananparsia.

Mutta siis esityksestä myöhästyminen. Näin pääsi tällä kertaa käymään mennessäni Seinäjoen kaupunginteatterille. Vietin koko päivän Seinäjoen koiranäyttelyssä ja sen jälkeen vein koirat kaverin hotellihuoneeseen, ettei niiden tarvinnut odottaa kylmässä autossa esityksen aikana. Lorvimme huoneella ja odottelimme että kello tulisi sen verran että teatterille viitsisi lähteä. Tässä vaiheessa kävin vielä teatterin kotisivuilla tarkistamassa näytelmän keston. Alkamisajan tarkistaminen ei käynyt mielessäkään. Seitsemältähän Suomessa teatteriesitykset iltaisin alkavat. Niinpä niin...

Lopulta siirryimme teatterille, ja ihmettelimme Minnan kanssa että miten täällä on näin hiljaista. Aulassa ei ketään muita paitsi naulakkotyöntekijät. Ensimmäisenähän sitä epäili että onko sitä oikea päivämäärä... joo on. Ja talviaikaankin siirryttiin vasta seuraavana yönä. Narikasta kuului totuus: esitys alkoi jo kello 18. Ei ole todellista! Tässä vaiheessa lamaannuin tyystin, mutta onneksi Minna otti narikkalappumme. Liput oli jätetty kirjekuoressa naulakolle, kiitos vaan teatterin tiedottaja Anna Valtari! Ihana vahtimestari Jukka Kontkanen vei meidät istumaan takariviin ja väliajalla sitten pääsimme omille paikoillemme vitosriville. Lämmin kiitos palvelualttiille henkilökunnalle!

No sitten se esitys, Murhaloukku. Alunperin kiinnostuin tästä koska se on Miika Murasen taiteellinen opinnäytetyö TeaK:ille (tällä kertaa näyttelijäntaiteen koulutusohjelmaan; ohjaajaksi Miika on valmistunut jo vuosia sitten). Muutamia vuosia sitten Murhaloukku pyöri myös Tampereen teatterissa, mutta syystä tai toisesta sen siellä missasin. Ja kuin sattumalta vielä ensi-ilta osui samalle päivälle kun Seinäjoen koiranäyttelykin... niin ei tarvinnut erikseen Seinäjoelle ajella.

Ira Levinin kynäilemä ja Mikko Viherjuuren suomentama trilleri on hersyvä ja oikeastikin aika jännittävä tarina sen täydellisen (rikos)näytelmän kirjoittamisesta. Christian Lindroosin ohjauksessa kirjailija Sidney (Esa Ahonen) ja tämän "oppipoika" Clifford (Miika Muranen) kynäilevät ja koeajavat erilaisia murhamenetelmiä. Tarinan keskellä on myös Myra-vaimo (Mia Vuorela), lakimies/perhetuttu Porter (Heikki Vainionpää) ja vieläpä utelias naapurinrouva Helgakin (Maria Pere).

Juonesta ei oikein voi sanoa enempää, loppuratkaisusta puhumattakaan, koskapa se paljastaisi liikaa. Sitäpaitsi yleisöltä myös toivottiin vaiteliaisuutta varsinkin lopun suhteen. Lisäksi tietysti kun alusta jäi näkemättä reilut puoli tuntia... (Tosin Anna paikkasi hieman tietojani väliajalla tämän asian suhteen). Käänteitä piisaa, ja osa niistä pääsi yllättämään aika kunnolla. Tapahtumapaikka on Sidneyn hulppea huvila, jossa Marjatta Kuivaston suunnittelema lavastus pääsee oikeuksiinsa. On kiveä, puuta ja seinillä paljon erilaisia aseita ja täytettyjä eläimiä. Pitää kiittää myös äänisuunnittelusta Sami Lustia - niin myrskyt kuin muutkin tehosteet toimivat kyllä.

Ruumiita tulee, mutta kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Meediolla tuntuu olevan yllättävän paljon tietoa kuvioista, ainakin enemmän kuin katsojalla. Sidney taitaa olla kiinnostunut Cliffordista muutenkin kuin käsikirjoittajana. Murhaloukku on täynnänsä kieroilevia ihmisiä, jotka huijaavat, epäilevät, pettävät ja tulevat petetyiksi. Katsojaa pidetään jatkuvasti varpaillaan. Jalkajousikohtaus on oikein erityisen hieno!

Näyttelijät tekevät tasaisen varmaa työtä joka ikinen. Mutta haluan hehkuttaa erityisesti Miikan suoritusta, koska nuorena ja innostuneena kirjailijana herra oli ihan elementissään, myös "tortillantäytteenä". Ja Maria Pere oli aivan mainio höpsähtäneenä joo joo:ta hokevana naapurin meediona.

Murhaloukku on kutkuttavan karmaiseva (mutta ei liian paha) ja sellainen missä katsojaa viedään kuin litran mittaa. Juuri kun luulit jonkun asian olevan näin, se ei olekaan. Menkää itse kokemaan!

Osa Murhaloukun tiimistä kukitettuna.

Ja loppuun vielä muistutus kaikille lukijoilleni, sekä ennenkaikkea itselleni. Muista aina tarkistaa esityksen alkamisaika ennen teatteriesitystä! Seinäjoellakin on jo muutamia vuosia vedetty lauantai-illat klo 18 alkaen.


Kuvien copyright Jukka Kontkanen, loppukiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Seinäjoen teatterista puheenollen

Tekevät tänä syksynä oman (ensi-ilta on tammikuussa 2013), pohojanmaalaisen version Mozartin oopperasta Seraljin Ryöstö. Tämä Ryästö Lakeurelta pohjalaisooppera kuulostaa sen verran kiinnostavalta/hullulta hankkeelta, että luulen meneväni katsomaan.

Vielä ei ole varmistettu laulajia/esiintyjiä. Mun toiveissa olisi saada Jyri Lahtinen päärooliin, mutta ilmeisesti ei tule tapahtumaan. Sen sijaan (huhujen eli Lauran mukaan) Salosen Ville (Dance of the Vampiresin ihana Alfred) ja Leena Rousti (Vampiresin Rebecca) laulavat... Ensi-ilta tammikuussa 2013.

Tapahtumat on siirretty tähän päivään: autokauppojen, huonekaluliikkeiden ja kurkkulavojen lakeudelle. Yritystä on!

Kauhajoen velhomaestro Jorma Panula sovittaa musiikin Seinäjoen kaupunginorkesterille ja eikös siellä heti pannakin spelit pystyyn. (Olikos Mozartilla sittenkin sukulaasia Ilmajoen Rinta-Nikkolassa niin ku väitetähän?)

Dance of the Vampires / Seinäjoen Kaupunginteatteri 14.1.2012

Lauantaina 14.1. tyttöjen kanssa reissu Seinäjoelle. Mulla kolmas kerta, Jontulla toinen kerta ja Jonnalla ja Keijulla ihan eka. Ohjelmassa TAAS erinomainen ja loistava ja mahtava Dance of the Vampires. Paikat tokalla rivillä, keskellä, ja ihan erinomainen sijainti.

Mitä tästä nyt taas voi sanoa? Ihan huikean hieno. Se hieman harmitti että yksi neljästä miespäätanssijasta oli poissa, jotta se jätti hieman aukkoa esitykseen. Tumblrista tuttuja ihmisiä istui siinä eturivillä :-)


Seinäjoen jälkeen mentiin vielä hetkeksi Nokialle Bar Pintaan, ja Jonttu heitti mutkin sitten yöllä kotiin. Taas kerran iso kiitos tytöt! Oli tosi mukava reissu.

Kuvissa ollaan Keijun kanssa teatterilla että Pinnassa.

Dance of The Vampires / Seinäjoen Kaupunginteatteri 16.11.2011

Tuli Jontun kanssa käytyä taas Seinäjoella. Katsomassa taas Kreivi von Krolockia ja sen seuralaisia. Ja taas oli loistava esitys, ihan mahtava. Nyt kun näki toisen kerran, niin oli taas monia yksityiskohtia mitä ei ekalla kerralla huomannut. Kuten etä Kreivi nukkui arkussa tukka letillä :-)

Jouko Enkelnotko on sairaslomalla kinttunsa takia, mutta Osku Haavisto paikkasi hienosti Herbertinä.

Tanssikohtaukset ja joukkokohtaukset oli kyllä aivan sydämen pysäyttäviä näkyjä. Ja se musiikki... Ja erityisesti tietenkin sekä Kreivin laulut ja duetot Sarahin kanssa.

Kyllä kai tää pitää mennä kolmannenkin kerran katsomaan. Ja ehkä lisääkin...


Kiitos Jontulle matkaseurasta! Kun palattiin puolenyön jälkeen Nokialle, niin poikettiin iltapalalle vielä Pintaan, (kanansiipiä ja yksi 0,4 Westonsia hanasta). Sielläkin sain markkinoitua esitystä, toivon mukaan menestyksekkäästi. Baarimikkona oli muuten hiljan Edinburghista muuttanyt Neil, ihana aksentti :-)

Niin ja joo, mä olin hengen mukaisesti pukeutunut, Elisabetin viitta sai sittenkin käyttöä :-) Asuste sai arvostusta varsinkin Pinnassa, ja johti kiinnostavaan Polanski-aiheiseen keskusteluun erään sarjakuvakääntäjän kanssa.