Tästä asti aikaa / Seinäjoen kaupunginteatteri 26.10.2018

Olin jo viime helmikuussa lähtettänyt sähköpostia Seinäjoen kaupunginteatterille, että tämän minä haluan nähdä! Eli sen jälkeen kun julkisuuteen tuli tietoa että tekevät Kolmas Nainen -bändin musiikista musikaalin. 80-90-lukujen taitteessa se oli mulle aika iso juttu, ja bändiin liittyy paljon ihania, haikeita, rakkaita muistoja. Tuli vuosien aikana käytyä keikoillaan paljonkin. Jostain syystä en kauhean tarkkaan ole nokkamiehensä Pauli Hanhiniemen musiikkiuraa sen jälkeen seurannut. Soolo- ja bändiprojekteja on riittänyt. Teatterissa olen kyllä käynyt katsomassa, mies kun on ollut monissa musikaaleissa mukana, sekä musiikintekijänä että esiintyjänä. Viimeksi nyt Rauman kaupunginteatterissa Lallis-musikaalissa.

Mutta siis. Tokihan semmoinen musikaali pitää nähdä missä on miehen tekemä musiikki. Vaikka lähtökohtaisesti ns. jukebox-musikaalit eivät ole mitenkään suosikkejani. Siispä mielenkiinnolla katsomaan mitä ohjaaja Christian Lindroos työryhminen on loihtinut lavalle. Tästä asti aikaa oli homman nimi!

Kuinkas sitten kävikään? Kun otetaan tukku biisejä ja ujutetaan tarinaa niiden sisään. Tarinaa erilaisista, aika ankeistakin ihmiskohtaloista. Hanhiniemen todella taitavasta sanoituskynästä on nimittäin lähtenyt lukuisia lyriikoita onnettomista ihmisistä, menetetystä rakkaudesta, työttömyydestä, menneiden aikojen haikailuista, viinalla lotraamisesta ja perhe-elämän helveteistä. Yhteiskuntakritiikkiäkin. Kyllä näiden ympärille saa tarinan punottua. Ja onhan Veera Tyhtilä saanutkin. Turo 32 vee asuu äitin helmoissa, vailla koulutusta, työtä, mitään. Emma on suht samanikäinen, toinen jalka syrjäytymisen tiellä myös. Perheoloissa ei kummallakaan ole hurraamista. Mutta niin vain he löytävät toisensa ja rakkauden. Kapuloita tulee rattaisiin, eikä kaikki suju aina niin hyvin. Mutta pieni valonpilkahdus näkyy lopussa eli toivoa on.  Kierteestä on mahdollista päästä eroon. Ehkä. 

Vaikka aiheet ovat raskaita ja ankeita niin ei tämä silti pelkissä synkissä vesissä vello. Huumoria on saatu mukaan kyllä, hersyvissä sivuhahmoissa - ja Turon oivallisessa äidissä. Silti tarina on aika kökkö ja hieman ennalta-arvattavakin. Ei se oikein lähde lentoon ja kanna.

Viisimiehinen Ristilän Ruutupaita -orkesteri vetää Siistosen Pekan sovittamia biisejä ansiokkaasti. Alussa pienet äänentoisto-ongelmat (vai miksaus, mikit?) ankeuttivat soundia ja laulajien kuulumista, mutta onneksi se vika korjaantui pian. Sovitukset olivat raikkaita ja biiseistä oli tehty mielenkiintoisia potpureja. Ja oli mielenkiintoista miten biisien sanat saavat uusia merkityksiä, kun laulajana onkin sisko siskolleen tai lapsuudenystävä toiselle. Ei ollutkaan nyt parisuhdebiisi, kuten on sen kaikki nämä vuodet tulkinnut. Kaikenhan voi ajatella monella tapaa ja nähdä eri kulmasta.

Juho Lindströmin betonihelvettilähiölavastus on vinksahtanut (siis ihan vino, kirjaimellisesti) ja sitä huomasi katsovansa kaikkea itsekin pää kallellaan. Ankeaa ja tylyä, sopii tähän. Tuli hieman mieleen Turun kaupunginteatterin uusi Varissuo-musikaali; samanlaista betonilähiötä. Vaatteet, Riikka Aurasmaan käsialaa, olivat työhaalaria, farkkua, rotsia. Vähän junttimeininkiä, hyvin Kolmannen Naisen kasarihenkeen. Turon äidin punainen aamutakki oli psykedeliassaan hurmaava! Osku Heiskasen koreografiat liikuttivat joukkoja, mutta eivät nyt ihan iskeneet sydämeeni.

Entäs sitten esiintyjät? Olli Rahkonen löi itsensä suoraan sydämeeni (ja aika monen muunkin katsojan sydämeen) jo Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalin nimiroolissa. Miehellä on nimittäin ääntä ja karismaa. Roppakaupalla. Silti tämän Turo jää nyt hieman vaisuksi roolityöksi. Toki hän sieltä lyhdyn lailla loistaa muun porukan keskellä, mutta silti. Ei ollut ihan parasta Rahkosta tämä. Reeta Vestmanin näin viimeksi Mariana Kuopion kaupunginteatterin Sound of Musicissa jokunen vuosi sitten. Hienoääninen esiintyjä. Mutta syystä tai toisesta ei pääparin välillä ollut harmikseni juuri minkäänlaista kemiaa.

Kyllä koko show'n taitaa varastaa Turon äitimuori Vilja (Maria Pere), jolle myös maistuu kalja hieman liiankin hyvin. Mutta kun tämä avaa suunsa ja laulaa Äiti pojastaan pappia toivoi, ja hieman myöhemmin huikean kantriversion tanssikuvioineen Aikamiespoika -biisistä, niin yleisö repeää! Parasta! Muutenkin on kyllä kiva että Hanhiniemen tuotantoa on laidasta laitaan. Kolmannen naisen isoimpia hittejä toki, mutta myös tämmöisiä singlejen B-puolia kuten Aikamiespoika. Siitä plussaa. Biisilistaa tarkemmin teatterin blogissa kiinnostuneille (osasta kuullaan tosin vain lyhyitä pätkiä).

Muista rooleista pitää mainita Emman äiti (Mia Vuorela) ja isä (Esa Ahonen) sekä pikkusisko  (Anna Pukkila) - ei mikään malliperhe kyllä. Äiti jaksaa varoitella Emmaa koskaan rakastumasta; ehkä oma avioliittonsa on siitä hyvä esimerkki ettei kannata pistää hynttyitä yhteen kenenkään kanssa. Yksi esityksen helmiä on myös kaveriporukan Iina (Liisu Aurasmaa), joka erottuu hyvänä laulajana sakista.

Sen lisäksi että tarina oli kömpelö ja koko esitys ei lähtenyt kunnolla liikkeelle, niin ihmettelin myös osaa esiintyjiä. Ei kummoisiakaan laulajia, ja sitä puutetta ei saatu paikattua hyvällä näyttelemiselläkään. Noh, aina ei kai casting voi mennä sataprosenttisesti nappiin. Yritystä toki oli, mutta kyllä kaupunginteatterin musikaalissa pitää vähän jo osatakin.

En yhtään epäile etteikö Tästä asti aikaa olisi iso hitti Seinäjoella. Siitä järjestetään myös singalong-näytöksiä (!) ja muutenkin esitykset jatkuvat kevätkaudelle. Moni Kolmas Nainen -fani löytänee itsensä pikapuoliin Seinäjoen teatterin katsomosta, ja hyvä niin. Teatterin yläaulassa on myös pienimuotoinen faninurkkaus, ja mm. keikkabussin penkki! Pitihän se koeistua teatteribloggaajankin.


Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.