Salon teatterin Macbeth käsiohjelman teksti (syksy 2018)

Macbeth.

Tuo mestari Shakespearen tragedioista lyhin, verisin ja yliluonnollisin. Ehdoton suosikkini, jonka olen nähnyt lukuisia, lukuisia kertoja. Mitä oudoimmissa paikoissa ja mitä hienoimpina tulkintoina. Mikä siinä sitten kiehtoo? Näytelmä, joka on julkaistu ensimmäisen kerran 1623 ja suomeksikin jo 1864. Sitä esitetään edelleen paljon, tänäkin vuonna sekä Royal Shakespeare Company että National Theatre sisällyttivät Macbethin ohjelmistoonsa (kumpikin *hyvin* moderneine ja kiehtovine versioineen).

Ensinnäkin Macbeth on aika ajaton, teemoineen vallasta ja sen juovuttavasta vaikutuksesta, veritöineen, moraalipohdintoineen. Verinen ja synkkä se on myös. Macbeth on myös erittäin poliittinen näytelmä ja siksikin kiinnostava tuoda nykyaikaankin sovitettuna. Mutta Macbethissä on paljon muitakin tasoja kuin pahuus ja vallanhimo. Miksi näytelmän alun kunnon rehti sotamies sortuu pahuuden polulle, surmaten kuninkaansa? Onko se noitien lupaama mahdollisuus vai oman mielen salainen kunnianhimo? Veri vaatii verta ja loppu on hyvin surullinen kummallekin päähenkilölle, Macbethille ja hänen Ladylleen. Heidän suhteensa ja sen muuttuminen on yksi kiinnostava seurattava lanka - miten hieman vässykästä siipasta saadaan tappokone - tarvitaan vain hieman kannustusta Ladylta: Mies olisit, jos uskaltaisit tehdä sen.

Shakespeare lainaili paljon näytelmiensä aiheita, henkilöitä ja tapahtumia erilaisista lähteistä. Macbeth pohjautuu Holinshedin kronikkaan, vuodelta 1577. Macbethiä esitettiin ensimmäistä kertaa 1600-luvun alussa, kun kuningas Jaakko I hallitsi valtakuntaa ja teatteria kontrolloitiin monella tapaa. Liian arkaluontoisia aiheita piti hieman naamioida jotta ne kelpasivat hoviin.

Kaikesta vakavasta draamasta huolimatta Macbethissä on myös huumoria ja hauskoja kohtia, pikkutuhmuuksiakin. Sekä kosolti näppäriä sanaleikkejä, kielellä ja riimeillä leikkimistä. On hömelöitä portinvartijoita ja tumpeloita palkkamurhaajia. Ja sitten pieniä suvantokohtia suurten tapahtumien keskellä - yksi koskettavimpia Lady Macduffin ja poikansa keskustelu.

Macbeth ei ole helppo ohjaajalle; tarina on aukkoinen ja epälooginen ja yliluonnollisten elementtien toteuttaminen vaatii kekseliäisyyttä. Tapana on jättää tiettyjä näytelmän kohtia pois kokonaan; esimerkiksi noitien kuningatar Hekatea ei yleensä nähdä lavalla. Ehkäpä juuri yliluonnollisten elementtien vuoksi näytelmän nimeä ei haluta teatterimaailmassa sanoa edes ääneen - se tuo tiettävästi huonoa onnea. The Scottish play eli Skottilainen näytelmä kertoo kyllä kaikille mistä teoksesta on kyse.

Minusta Shakespeare on kirjoittanut ehkä kauneimman tekstinsä juurikin Macbethissä. Viidennessä näytöksessä Macbeth suree vaimoaan ja pohtii elämän mielekkyyttä katsojalle (ainakin minulle) kyyneleet silmiin tuovassa monologissaan. Matti Rossin hienossa suomennoksessa Sammu, sammu, lepattava liekki! / Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, / joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä / hetken, eikä palaa. Se on hullun loru, / täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla. 

Taidatkos sanoja enää hienommin asetella.

Itse tykkään eniten katsoa Shakespeareni alkukielellä, mutta hankkiudun kyllä katsomoon Suomessakin kun niitä jossain näkee. Joka näytelmästä saa aina jotain uutta irti, kun näkee siitä erilaisia tulkintoja. Siksikin taas odotan suurella innolla miten Salon teatteri ja ohjaaja Pauliina Salonius tulkitsevat Macbethiä! Nautinnollista teatteri-iltaa Skotlannin maisemissa!