BetteD / Ahaa Teatteri 3.9.2019

Ennakossa katsomassa taas uutta Ahaan nuorisonäytelmää. Oikeastaan olen joka kerta saanut positiivisen teatterielämyksen täällä. Eikä pettyä tarvinnut nytkään.

Marika Vapaavuoren kirjoittama ja ohjaama BetteD on tarina perheestä, nuorten paineista muuttuvassa maailmassa, äiti-tytär -suhteesta, hyväksikäytöstäkin. Ennen kaikkea se on nuoren Onervan kasvutarina. Tai ainakin jonkunlainen tuokiokuva tämän päivän nuorten elämästä, millaisia asioita tapahtuu ja miten niistä selvitään. Yksin, yhdessä ja läheisten kanssa.

Onerva asuu kiireisen musiikintekijä-äitinsä kanssa kahdestaan, läheinen Kalle-eno viettää sapattia Portugalissa golfia pelaillen. Edesmennyt isä on vahvasti läsnä tämän lukemien Muumi-tarinoiden kautta, ja isälleen Onerva asioita kertoo iltaisin. Äidin kanssa on välillä haasteita, kelläpä teinitytöllä ei olisi. Äiti on uppoutunut tekemään musiikkeja Nemesis-tietokonepeliin ja leijailee treffeillä pelifirman pomon kanssa. Aikaa tyttärelle ei aina tunnu olevan. Kaverit painostaa laittamaan Instaan seksikkäämpiä kuvia, mutta Onerva ei oikein lämpene. Mutta volyymiripset tuntuvat tosi tärkeiltä ja suorastaan välttämättömiltä. Äidiltä salaa otetut ripset sysäävät Onervan monenlaisille poluille minne ei nuori tyttö haluaisi joutuakaan. Samaan aikaan äiti kamppailee omien ongelmiensa kanssa, ja Onerva ei saa oikein tukea mistään. Bussimatkaihastus Laurikin vaikuttaa etääntyvän.

Mutta asioilla on taipumus järjestyä, ei aina siten kuin haluaisimme tai toivoisimme, mutta jotenkin päin. Niin tälläkin kertaa. BetteD päättyy suorastaan onnellisesti ja langanpätkät solmitaan yhteen sujuvasti.

Nämä metoo-teemat ja "ei se nyt niin vaarallista ole jos tissiä vähän koittaa"-tyyliset heitot on olleet paljon pinnalla viime vuosina. Ihan syystä toki. Tärkeitä asioita. Onerva osoittaa olevansa toimija eikä uhri. On hienoa että nuori nainen on kyvykäs ja aloitekykyinen, eikä odottele jotakuta (yleensä miespuolista) pelastamaan itseään pulasta.

Juulianna Mäkelä on tosi loistava nuorena Onervana. Tämä on samaan aikaan herkkä ja tavallinen, hyvin jalat maassa oleva tyyppi. Sellainen naapurintyttömäinen, joka uskoo oikeudenmukaisuuteen. Hänellä ei ole tarvetta tehdä itsestään tyrkkyä someen, kavereita ja harrastuksia on, ja koulukin sujuu. Eikä ole se oma juttu olla kaunis. Tärkeämpää on olla oma itsensä (mä niin samaistun Onervaan!).

Helena Puska taipuu hienosti myös tuplarooliin. Onervan Kukka-äitinä hän on uranainen, joka ei kuitenkaan anna voitontavoittelun sokaista itseään. Mutta samalla intensiteetillä tehdään ripsiteknikko Inkakin, joka on kyllä oikein oivaltaen tyypitelty kauneusalan toimija. Ei millään pahalla, mutta mielikuva pinnallisesta tyrkystä istuu kyllä vahvasti tämän alan ihmisissä, ja niitä näitä höpöttävä Inka ei ainakaan tätä mielikuvaa kumoa. Jussi Jätinvuori oli tuttu jo viime syksyn Hattaraa ja Pelkotiloja -esityksestä ja hienosti hän taas kaksi erilaista rooliaan selvitti, niljakkaan Tapsan ja sympaattisen hipahtavan Kalle-enon. Herkän ja sympaattisen Laurin nahkoihin ui tosi lahjakas Kalle Kurikkala, ketä olen aiemmin nähnyt loistavassa pääroolissa Kotkan kaupunginteatterin Ystävät hämärän jälkeen -näytelmässä sekä Turun kaupunginteatterin Viimeinen laiva -musikaalissa. Lisäksi Kalle näyttelee menestyksen sokaisemaa Sebastiania, jolle koittaakin nolo loppu (ja ihan syystä).

Juho Lindströmin valoisan ilmava lavastus on tosi hyvin muuntautuva kauneussalongiksi tai bussiksi. Toki kiertävän teatterin lavastuksen on mahduttava pakettiautoon, mutta muunneltavuus ja logistiikan helppous voidaan toteuttaa myös silmää miellyttäen.

Mulle tuli kaksikin näytelmää mieleen, lähinnä näistä tietokone/räiskintäsotapeliteemoista, missä pelien käyttäjät luulevat pelkästään pelaavansa, mutta sitten eivät kumminkaan. Siipirikko Valtimonteatterilla ja Ender's Game Teatteri Toivossa. Toki tässä BetteD:ssä se vain yksi näytelmän juonirönsyistä, mutta samantein kun Onerva ja Kukka pelaavat isolla videoscreenillä, mieleni vei minut näiden kahden näytelmän visuaalisiin kuviin. Heikki Järvinen on muuten suunnitellut BetteD:n näyttävät videot. Varjokuvia/-teatteria käytetään myös paljon; ja taitavalla valaistussuunnittelulla (Antti Kauppi) saadaan lavastuksen sermit pelaamaan yhteen. Vielä pitää mainita Paula Varis ja hänen loihtimansa puvut. Silmiä miellytti.

Oikein kiva näytelmä, ja niin tässä ajassa. Hyvää työtä taas taitavilta nuorilta näyttelijöiltä, ja koko porukalta. Kiitos!


Kuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hattaraa ja pelkotiloja / Ahaa-teatteri 25.9.2018

Tunnustan tunnustan. Se oli Murasen Miika kuka sai mut lähtemään tänne. Ei sillä, on Ahaa-teatterissa ollut muutenkin hyviä esityksiä, mutta nyt tämä Miikan uusi näytelmä oli sellainen must-see. Ja onneksi lopulta löytyi sopiva esityspäiväkin. Ahaa-teatterihan on lähinnä lasten ja nuorten kiertävä teatteri, joten esityksiä Tampereella on vain kourallinen. Ja kyllähän se kannatti taas mennä!

Hattaraa ja pelkotiloja oli "episodikomedia unelmista, peloista ja inhimillisyydestä" - ja sitä se kyllä oli. Pieniä tarinoita nuorista ympäri Suomea. Surullisia, haikeita, hauskoja, vähän pelottaviakin tarinoita. Pääsääntöisesti mukaviin tunnelmiin loppuvia, vaikka ensin saattoikin vaikuttaa joltain muulta. Esitystä varten tehtiin nettikysely, ja lisäksi käsikirjoittaja-ohjaaja Muranen kiersi kouluissa haastattelemassa nuoria. Näitä vastauksia on sitten hyödynnetty, niin kertomuksissa kuin suorina lainauksinakin episodien välissä. Unelmia ja pelkoja on monenlaisia, ja aika samoja latuja ne kulkevat nuoremmilla ja vanhemmilla. Läheisten menettämiset, yksinjäämiset, sodat, väkivalta, pimeä, hämähäkit, käärmeet... lista on loputon. Yleisökin sai alussa osallistua pieneen pelkogalluppiin, ja minulle hieman yllättäen pellet olivat aika monen katsojan pelkolistalla. Mutta ei esitys pelkkiä pelkoja käsitellyt vaan myöskin unelmia! Kyllä niitäkin nuorilla oli, isompia ja pienempiä.

Alussa kaikki oli pinkkiä ja kevyttä ja hattaraa, mutta onneksi se hömppä jäi sitten siihen. Välillä oltiin niin tutuissa asioissa vaikka omasta nuoruudesta onkin kauan aikaa. Kyllä ne epävarmuuden, riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteet ovat hyvin jääneet mieleen. Ja ei ne kaikki suikaan nuoruuteen ole jääneet. Välillä sai pyyhkiä silmistä kyyneleitä, sekä naurusta, haikeudesta, kaihosta että yleisestä liikutuksesta. Nämä ovat niin aidonoloisia tyyppejä. Lavalla on hirmuisen taitava näyttelijänelikko, joka muuntautuu käsittämättömän monipuolisiksi hahmoiksi. On uraohjusvanhempia, kannustavia opeja, pieleenmennyt työpaikkahaastattelu. On rehellisiä nuoria, epävarmoja, rohkeita ja ei-niin-rohkeita. On kamalia vanhempia, on väkivaltaisia vanhempia. On ylipirtsakka tubettaja ja poika joka harrastaa... jotain hieman erilaista. Näytelmä nuorista nuorille (ja meille hieman vanhemmillekin). Kiitos Jenni Helenius, Jussi Jätinvuori, Satu Lemola ja Alexander Wendelin. Kaikki karismaattisia, lahjakkaita, muuntautumiskykyisiä ja vieläpä hyviä laulajiakin. Aina jaksan hieman ihmetellä mistä Ahaa löytää näitä lahjakkaita nuoria näyttelijöitä, vuodesta toiseen. Hyvä että löytää.

Kieli on ihan aidonoloista myös, ei mitään päälleliimattua ja aikuisten sanelemaa. Samoin kun Turun kaupunginteatterin Varissuo-musikaalissa, se tuntuu sopivalta nuorten suuhun. Ei tule noloa ja myötähäpeävää oloa. Hauskoja läppiä "kehot ne on virtahevollakin ja silti ne ui" -tyyliin. Tykkään kovasti kun eri murteita on käytetty niin hyvin. Ja näyttelijät haltsaa nekin suvereenisti.

Alisha Davidow on suunnitellut visuaalisen ilmeen kokonaisvaltaisesti (puvut, videot, lavastus). Ja ihan hyvin tämmöinen hieman futuristinen look toimii. Ja tällä teatterilla tärkeää on myös nopea purku ja kasaaminen sekä pakettiautoon mahtuminen, kiertuieta varten.

Moni asia on niin käsittämätöntä tämän päivän maailmassa. Ja tämä tuodaan hyvin esille tässäkin esityksessä. Kuten sekin että miten jonkun telkkarin talent-kisan voi voittaa aivoton julkkistyrkky-bimbo vetäen kauheaa coveria. Kun toinen ehdokasa olisi herkkä poika itsetekemänsä biisin kanssa, mitä itse kitaralla säestää. AAARGH!

Nuoruus on kipuilua ja haaveilua, noloja tilanteita ja itsensä voittamista, häpeää ja voiton hetkiäkin. Niitä kaikkia saadaan me myös katsomossa kokea. Ja asettaa tämä vähän asioita perspektiiviinkin; yhden nuoren suurin unelma on päästä perhekodista omaan kotiin.

Lämmin kiitos työryhmälle, ja taas kerran Miikalle ihon alle menevästä esityksestä.


Kuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Katve / Ahaa Teatteri 19.1.2016

Nuori ja lupaava (mihin ikään asti tämmöistä voi sanoa?) teatteriohjaaja, näyttelijä ja käsikirjoittaja Miika Muranen (jonka omilla kotisivuilla kannattaa myös vierailla) on ehdottomasti yksi tämän hetken mielenkiintoisimpia teatterin tekijöitä Suomessa. Joten ei tarvinnut paljoa miettiä haluanko nähdä miehen uutukaisen, jonka tämä on sekä käsikirjoittanut että ohjannut.

Tamperelainen Ahaa teatteri tekee kantaaottavia, ajankohtaisia juttuja ensisijaisesti nuorille, mutta hyvin ne tämmöiseen vanhempaankin katsojaan uppoavat. Uutuus"musikaali" (lainausmerkkien selitys myöhemmin) on nimeltään Katve. Musiikista vastaa Apulanta, tai lähinnä niin että Apiksen biisejä on soviteltu uudelleen, aika raikkaalla tavalla. Nimittäin jousille. Livejousia ei kyllä paikan päällä kuulla, mutta Ville Leppilahti on ne sovittanut ja äänittänyt, ja vastaa myös musiikin ohjelmoinnista ja äänisuunnittelusta. Koska onhan tässä muutakin ääntä kuin Apulantaa.

Esityksessä on kolme ongelmanuorta, jotka on valittu Oikea Polku -ohjelmaan, syrjäiselle Katveen saarelle (saaren taustatarina muuten muistuttaa mua kovasti Seilistä...). Siellä "sossuntäti" Minttu (Tiia Ollikainen) luotsaa näitä, sillä välin kun odotellaan ryhmän muita jäseniä saapuvaksi. Ja odotetaan. Ja odotetaan. Nelihenkisen porukan välit ovat kireitä puolin ja toisin. Sossutäti paljastuu omaa työharjoitteluaan suorittavaksi, jolla taitaakin olla omat syynsä olla paikalla. Juuri tuolla, tuohon aikaan, ja näiden kolmen teinin kanssa.

Nuorisoa edustaa kolme hyvin karrikoitua tyyppiä. Rääväsuinen Sini (loistavan lauluäänen omaava Henna Wallin) on kauhea ostarinjengin pimatsu. Näitä on kyllä nähty! Konsta(ntin) (karpaasimainen Pekka Hänninen) on mykkyyttä lähentelevä jäyhä jätti, joka notkuu ostarin jengissä myös, jonkunlaisena henkivartijahahmona. Mutta löytyypä Konstastakin ääni! Syrjäytynyt laitoksessa asuva Aki (Seppo Paajanen) on sitten se räyhäävä, provosoiva ja lyhytpinnainen kriminaalinalku. Paajanen on ihan mainio räjähtävänä Akina, josta kyllä sitten paljastuu se herkkäkin puoli (se anteeksipyyntökirje äidille, niisk!).

Kaikilla on oma tarinansa ja taustansa, jokainen oikeastaan yhtä liikuttava. Varsinkin Konstan kertomus koskettaa; siinä missä muut haluavat olla uniikkeja ja individualisteja, niin Konsta haluaa olla samanlainen kuin muutkin, oman taustansa takia. Tykkäsin myös Konstan puhetyylistä ("Suomi pidä ei erilaisista") ja miten se puhe muuttuu soljuvammaksi kun poika pääsee vauhtiin. Sitäpaitsi onhan se liikuttavaa, että hän on mukana saarella vapaehtoisesti, vain kuuluakseen jengiin.

Saarelle saavuttuaan kaikki räpläävät kännyköitään kiivaasti, mutta Katve on nimensä mukainen ja mitä tekee älypuhelimella ilman signaalia? Joutuu ottamaan kantaa asioihin, ja kontaktia ihmisiin siinä vieressä ja ennenkaikkea olemaan läsnä. Tämä nuorisojoukko joutuu saarella mankelin läpi. Mankelin, jonka kampea vääntää Minttu. Himpura miten tällä muuten naksahtaa päässä! Upeasti.

Ihminen on outo eläin, eikä aina suostu näkemään sitä mikä on silmien edessä. Niinpä. Tässäkin onneksi voisi sanoa, että tarinalla on jonkunlainen sovitusmainen loppu, vaikkei ehkä paha saakaan palkkaansa, niin kuitenkin ostarin prinssi ja prinsessa saavat toisensa. Rakkaudesta se hevonenkin potkii. Sovitus ja anteeksianto, valinnat ja omien tekojensa seuraukset. Kosto ja onko se oikeutettua? Oikeus ja kohtuus. Esityksessä nähdään orastus näiden nuorten henkisestä kasvusta ja muutosprosessin alkua. Ehkä kaikki ei ole vielä menetettyä?

Ajankohtaista oli myös Sinin avautuminen siitä millaista on olla 15-vuotias nuori tänä päivänä ja tässä maailmassa. Kun ulkonäkö on jatkuvasti suurennuslasin alla, kun niin monet miehet hymyilevät lipevästi ja ehdottelevat ja  jopa koskettelevat. Kun ottaa aggressiivisen asenteen, niin muut pelkäävät ja kovan suojakuoren alla ei satuta. Ainakaan niin paljoa.

Juho Lindströmin suunnittelama lavastus on simppelin nerokas, sellaisia laiturimaisia elementtejä minkä päällä loikitaan pitkin ja poikin. Ja valosuunnittelu (a'la Antti Kauppi) toimii hyvin tunnelmaa luoden. Ja kyllä Muranen on taitava, kertomaan ja näyttämään meille yhden näkökulman nuorten elämän todellisuuteen vuonna 2016.

Apulannan biisit, ja erityisesti lyriikat, istuvat tarinaan kuin nenä päähän. Siitähän ne monet kertoo, näistä samoista tunteista mitä nuoret (ja miksei me vanhemmatkin) joutuvat käymään läpi. Kun päässä ja kropassa myllertää. Mutta miksi tämä ei sitten ole mielestäni musikaali? No, vaikka mukana on kahdeksan Apulannan biisiä, niin ne ovat vain osana tarinaa; musiikki ei ole niin suuressa roolissa kuin voisi ajatella. Laulut kyllä kuljettavat tarinaakin mukanaan, ei sillä. Mutta että musikaali. Jaa-a, missä se raja sitten menee, musiikkipitoisen draaman ja musikaalin välillä.

Kyllä Katvetta kehtaa suositella muillekin kuin nuorille, mutta erityisesti toki heille.


Valokuvien copyright Miika Muranen ja Jari Kivelä
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eino Salmelaisen säätiön tunnustuspalkinnot

Tämä piti laittaa jo viime viikolla, mutta tietenkin jäänyt, kuten kaikki muukin...

Eli Tampereen kaupunki palkitsi 13.5. taas ansioituneita taiteilijoita. Muutama tunnustus tuli munkin suosikeille. Eino Salmelaisen säätiön tunnustuspalkinnot myönnettiin TT:n Ville Majamaalle ja Ritva Jaloselle, TTT:n Jyrki Mänttärille, TT:n näyttämöpäällikkö Lasse Männikölle ja Ahaa Teatterin Otellopelille.

Pari perustelua (lainaukset Treen kaupungin sivuilta):

Tampereen Teatterin Ville Majamaa

Yksi tuoreimmista bravuureista Villen uralla on majatalon isäntä Thénardierin rooli musikaalissa Les Misérables. Ville ei piilota koomisia kykyjään "vakan alle" vaan ottaa yleisönsä yhtä hyvin yhden kohtauksen tyypissä kuin vaikkapa juuri Les Misérablesin kapakoitsijana. Ville Majamaa on näyttelijä, jonka tulo näyttämölle sähköistää aina tilanteen. Hän on yhtä aikaa häpeämätön, yllättävä ja empaattinen.  


Tampereen Teatterin Ritva Jalonen

Ritvan monipuolisuutta ja osaamista on testattu yli 30 vuotta kestäneen uran aikana moneen kertaan. Työn jälki on ollut poikkeuksetta ihastuttavan taidokasta. Jaloselta taittuvat valloittavasti niin draama kuin komediakin.

Ritvan erinomainen laulutaito on tuonut hänelle lukuisia merkittäviä rooleja Tampereen Teatterin musikaaleissa, joista mieleenpainuvimpia ovat olleet Ghetto, Evita ja Punainen Neilikka sekä viimeisimpänä herkullinen Madame Thénardierin rooli Les Misérablesissa, jossa Ritva pääsi revittelemään koomikonkykyjään täydeltä laidalta. Ritva Jalosen läsnäolo näyttämöllä on roolista riippumatta aseistariisuvaa ja hänen roolihahmoihinsa on helppo uskoa ja samaistua.  


Tampereen Työväen Teatterin Jyrki Mänttäri

Hän on laaja-alainen näyttelijä, hän on taipunut laulajana musikaaliin, mutta erikoisesti liikunnallisesti uskomattomiin suorituksiin. Hän on ollut aina motivoitunut työntekijä ja paneutuu työhönsä suurella sydämellä. Jyrki Mänttäri on luotetteva työntekijä, myös suhteessa työtovereihinsa. Hän on toiminut pitkään luottamusmiehenä.


Lisäksi Eino Salmelaisen säätiön tunnustuspalkinnolla palkitaan Ahaa Teatterin näytelmä Otellopeli, jonka on ohjannut Marika Vapaavuori ja tuottanut Tiina Järvi. Otellopeli pohjautuu kuuluisaan William Shakespearen klassikkoon Othello. Kuten muissakin Shakespearen tragedioissa koskettavinta ja aina ajankohtaista on hahmojen samaistuttavuus. Otellopeli on erittäin onnistunut symbioosi tunnistettavaa Shakespearea ja nuorisoon menevää kieltä sekä tempoa. Näytelmä kolahtaa kohderyhmäänsä, yli 13-vuotiaisiin nuoriin, mutta vahvasti myös aikuisiin. Se on raju kuvaus vahvoista tunteista – vihasta, rakkaudesta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta. Tällaisten voimakkaiden ja synkkien tunteiden käsittelyyn tarvitaan juuri Otellopelin kaltaista taidetta. Otellopeli on saanut kriitikoilta erinomaiset arvostelut. Näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Marika Vapaavuori on kunnianhimoinen ja ihailtavan lahjakas teatterin moniottelija. Tuodessaan Otellopelin näyttämölleen Ahaa Teatteri on tehnyt upean ja tärkeän kulttuuriteon.

Allekirjoitan kyllä kaikista kerrotut kuvaukset. Hurjan paljon onnea koko sakki!

Otellopeli / Ahaa Teatteri 9.4.2014

Marika Vapaavuori on kirjoittanut (tai modernisoinut) ja ohjannut Otellopelin, eli nykyhetkeen päivitetyn version Shakespearen Othellosta. Tamperelainen lasten- ja nuortenteatteri Ahaa on esittänyt tätä nyt keväällä niin kouluissa kiertäen kuin omissa tiloissaankin Hatanpään Valtatiellä.

Miksipä sitten katsomaan nuorille suunnattua teatteria? Vastaukseksi riittänee yksi sana: Shakespeare. Lisäksi Othello on yksi mun suosikkinäytelmiä Bardilta, jotta senkin puoleen.

Aivan erinomainen versio tämä. Kaikki mahdolliset pölyt oli pyyhitty pois. Mutta se perustarina on toki punaisena lankana. Otello (erinomainen Jukka Väinölä) on kendomestari, mustalaispoika, joka matkaa lajin MM-kisoihin jonnekin missä palmut heiluvat. Salasuhde Desdeen (minne se mona jäi nimestä?) ei ole enää salainen edes tytön isälle (joka on ex-urheiluministeri ja kendoliiton pj) koskapa Facebookiin on päivitetty muuttunut parisuhteen status. Mutta ei se mitään, koska isäkin hyväksyy Otellon, tämän etnisestä taustasta huolimatta. Otello ja Desde ovat rakastuneita!

Mutta kaiken takana on juonitteleva Jago (luihu Pekka Hänninen), joka on mustasukkainen ja kateellinen ja paha kaikinpuolin. Jagoa harmittaa kun kauniista pojasta Mikke Cassiosta tuleekin Otellon varamies, koska Jagon olkapää ei kestä enää matseja. Jago photoshoppailee, juonittelee, valehtelee. Oikealle ja vasemmalle. Otello tietenkin uskoo kaveriaan. Jago myös lainaa kaveriltaan Rodrigolta rahaa ja käyttää tätä muutenkin hyväkseen. Ja koska Jago on Shakespearen yksi parhaimpia roistotyyppejä, niin juonittelut onnistuvat. Katkeraan ja veriseen loppuun asti.

Hyvin simppeli lavastus, puvustus suoraan goottikuvastosta (nam nam) ja kendoasut vaikuttavat. Tiina Hauta-aho vastaa lavastuksesta ja Jonna Lindström pukusuunnittelusta, kampauksista ja maskeista. Taistelukoreografioita (Oula Kitin käsialaa) on kiva katsella. Tässä käytettiin tosi hyvin videotekniikkaa myös, ja sillä saatiin muitakin ihmisiä mukaan näytelmään. Tässä oli myös kiva musiikki (kiitos Hannu Hauta-ahon), ja näyttelijät lauloivatkin pari biisiä.

Neljän näyttelijän voimin saadaan hyvin koko traaginen tarina kerrottua. Suvi Leppäsen Desde ja Ilona Chevakovan Emilia ovat vahvatahtoisia naisia, mutta rakastuneita kumppaneihinsa. Jagon juonimiset menevät kaiken ohi, rakkaudenkin. Jukka Väinölä on ihan erinomainen Otello, mies joka luottaa liikaa. Se suuri muutos minkä mies käy läpi näytelmän kuluessa; ihan mestarillisesti esitetty. Myös Pekka Hännisen Jago on ihan hirveän loistava.

Tarinassa on paljon opettavia kohtia nykynuorisolle, ja teemat ovat hyvin relevantteja tänä päivänäkin. Jokainen voi kysyä itseltään levitänkö minä pahoja puheita.

Ai niin, sen kuuluisan nenäliinan tilalla on nyt huivi, mikä sopii hyvin mustalais-Otellolle.


Esityskuvien copyright Jari Kivelä.