Vaikka näytelmä on kirjoitettu jo 1673, se on edelleenkin tosi tykätty näytelmä, ja varmaankin Molieren suosituin. Kansallisteatterissa se on pyörinyt tällä kertaa keväästä 2015 asti, ja suosiosta johtuen on jo siirretty Pieneltä näyttämöltä Suurelle. Edelleen loppuunmyydyille katsomoille. Mikä kumma tässä sitten on niin hienoa että se jaksaa vuosisadasta toiseen viehättää?
Minä en oikein ymmärrä, enkä ymmärrä sitä vielä TTT:n version jälkeenkään. Esityksessä ei siis ole mitään varsinaista vikaa (paitsi se pituus), vaan kaikki on perustoimivaa. Auvo Vihro on aivan mainio kärttyisen hömpässä nimiroolissaan ja muutenkin koko miehitys on herkullinen. Kaikki ampuvat niin reippaasti yli että siitä ansaitsivat jo jonkinlaisen palkinnon. Mika Honkanen on loistava kosija-Tuomaana, Teija Auvinen kaikkeen puuttuvana palvelustyttönä ilkikurisen passeli. Ja kun Miia Selin purjehtii sisään valtavan näyttävässä punaisessa puvussaan, kirjamellisesti rakastajansa notaari (Verneri Lilja) helmoissaan, niin huh!
Itse asiassa juurikin Verneri Lilja vastaa positiivisimmasta yllätyksestä lavalla. Muuthan on moneen kertaan Työviksen näytelmissä nähty ja hyviksi havaittu, mutta nuori Lilja on verrattain uusi tuttavuus. Aiemmin samalla viikolla nähdyssä Kevytkenkäisessä naisessa ei ihan vakuuttanut, mutta Luulosairaassa hänellä on kaksi herkullista roolia. Kurjen lailla jalkojaan ojenteleva rakastajanotaari sekä myhäilevä lipevä sulhaskandidaatin isäpappa. Erinomaisia suorituksia kumpikin! Janne Kallioniemi on oivallisen rocktähtimainen rakastettu ja Heidi Kiviharju bimbohtava luulosairaan tytär. Tommi Raitolehto luulosairaan veljenä koittaa olla jonkunlainen järjen ääni tarinassa, kyseenalaistaen Argonin sairaudet. Turhaan.
Kaikki juonittelevat, kukin kykyjensä mukaan, lähinnä omaa etuaan tavoitellen. Lavalle tulot ovat yliampuvan teatraalisia. Lääkärikin saapuu estradille kuin jumala konsanaan, ukkosen saattelemana. Kornia mutta hauskaa.
Voi näitä tapoihinsa, normeihinsa ja ulkokultaisuuteensa kompastuvia hölmöjä sieluja! Ihmisten karikatyyrejä. Kuin pilapiirroksia jotka heräävät henkiin pilkkaamaan ihmiskuntaa; pakottaen katsomaan peiliin! Välillä on vaikea päättää kuka tyypeistä on vastenmielisin tai niljakkain. Mutta yhtäkaikki, myös erittäin koomisia tyyppejä. Ensimmäinen näytös päättyy ihanan oivaltavasti: näyttämöllä keräännytään lavan etureunaan, katsomaan viihdykkeeksi hankittuja apinoita. Valot syttyvät katsomoon. Siitäs saimme!
Annukka Pykäläisen loistelias pukusuunnittelu on barokkimaisen yliampuvaa, värikästä ja koreilevaa. Sopii näytelmään kuin nenä päähän. Tai kuin peräruiske Arganin hanuriin. Kuten myös Pia Kähkösen kampaukset ja maskit.
Aina on hyväuskoisia ja aina on niitä jotka näitä hyväuskoisia huijaavat. Niin se vaan on. Onko se oikein tai reilua voisi kysyä. Kyllä siitä viihdettä saa revittyä!
Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti