Ja vetovoima toimi. Näytelmä ei ole helppo, ja ensimmäinen näytös jätti aika sekavan olon. Kuulusteluissa ollaan, mutta mitäs ihmettä tässä tapahtuu. Tarina kuoriutui auki hiljalleen kuin sipuli. Toisessa näytöksessä alkoi olla jo niin intensiivinen tunnelma että hyvä kun penkillä pysyi. Kaksi tuntia ja vartti, ja en oikeastaan vieläkään tiedä mitä tapahtui.
On kuulustelut. On vankimielisairaala. On uhri, on tekijä, vaan kuka pitikään airoa. Oliko pallopeli tennis, sulkapallo vai squash. Mitä puutarhajuhlissa tapahtui? Tapasivatko Lauri ja Kristian koirapuistossa vai puutarhajuhlissa. Paljon kysymyksiä, paljon erilaisia skenaarioita. Miten Luther, usko ja uskonto liittyvät tähän kaikkeen? Olemmeko Lutherin käännösvirheen takia joutuneet kärsimään kaikki tämän viisisataa vuotta? Miten luku 78 liittyy asioihin? Pelastummeko kaikki vai ainoastaan uskovat ihmiset? Ja kuka on syyllinen?
Vaikuttaa sekavalta, ja sitä se hetkittäin olikin. Toistoja, jumittaako filmi tai kuulustelunauha? Menneisyys toistuu, toistuu ja toistuu. Eikä nyt lopussa mitenkään kaikkia lankoja sidota yhteen, mutta jonkunlainen selkeys tapahtumiin löytyy. Naisen roolikin selviää. Vai selviääkö. Kannattaa mennä itse katsomaan.
Esitys tarjoaa monta yllätyksellistä hetkeä. Muutaman kerran meinaan huokaista ääneen ooh, mutta saan viime hetkessä purtua huulta. Tässä oli hetkittäin jotain hitchcockmaista, siinä tunnelman kiristymisessä ja jännitteen lisäämisessä ehkä. Ihmisen muisti on mielenkiintoinen asia. Miten se toimii, mitä kukin muistaa, ja mitä ei muista. Välillä keskustelussa on pitkä taukoja, välillä valoissa on pitkiä taukoja. Hiljaisuus ja pimeys tuovat omaa kiinnostavaa lisäänsä esitykseen.
Kun lavalla on kolme erittäin karismaattista näyttelijää, niin on oikeasti sama mitä he siellä tekevät. Nautinto sitä kuitenkin on katsella. Upeaa työtä koko kolmikolta. Sekä Ahoa että Katajaa olen nähnyt lavalla paljon viime vuosina, mutta siitä on aikaa kun Rundis oli viimeksi osunut silmiini teatterissa. Olisiko ollut jopa Cyranon rooli Suomenlinnassa 2010? Ikävä on ollut. Sekä Aholla että Rundiksella on näytelmässä työsarkanaan massiivisten luetteloiden läpikäyminen. Rundiksen roolihenkilö kertoo millainen on kunnon kansalainen (eli hän), ja lista on melkomoinen. Ahon roolihenkilö pistää vielä pidemmäksi: hän kertoo yksinkertaisista asioista mistä pitää. Tulee hieman mieleen Amerikan Psyko-kirja ja sen luetteloinnit... Normaalia ja tervettä? Ei...
Markus Tsokkisen lavastus on mahdottoman simppeliä, ainakin siltä se aluksi näyttää. Jippo paljastuukin lopussa. Kaikki ei ole aina siltä miltä se näyttää, tässä tapauksessa ankea betoniseinäinen ja kolkko huone. Tsokkinen on suunnitellut myös yksinkertaisen tehokkaat ja vaattetkin. Väriskaala noudattelee hyvin maltillista linjaa myös vaatteissa. Ville Seppäsen yksinkertaisen nerokas valosuunnittelu meinaa salvata hengityksen. Lattiassa ja katossa loisteputkia imitoivat led-valokiskot ovat kuin joku orgaaninen olento, joka sykkii, hengittää ja sammuu. Pimeyttäkin hyödynnetään hyvin. Miten valoista saadaan kovia ja kylmiä sekä utuisen pehmeitä ja lämpimiä. Samoista valoista vielä siis. Ja se lopun lavastukseen kytketty valoshow! Upeaa! Ja varjoja, miten niitä onkaan, ja miten menneisyyde varjot heittävät peittonsa nykyisyyden valoisuuden päälle.
Millään mittapuulla Seuraavat 500 vuotta ei ole helppo näytelmä, eikä mitenkään erityisen viihdyttäväkään. Se vaatii hieman katsojaltakin. Veikkaan että se tulee jakamaan mielipiteitä. Mutta minä tykkäsin, kun kaikki ei aina ole niin suoraviivaista ja valmiiksi pureskeltua katsottavaa. Haasta itsesi ja suuntaa Tapiolaan teatteriin!
Kuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti