Kolmen evakkovuoden jälkeen Turun kaupunginteatteri palasi uudistettuun, laajennettuun ja täysin remontoituun teatteritaloonsa Aurajoen rannalle. Kyllä se Logomo oli kiva tila kanssa, mutta onhan tämä nyt ihan eri asia. Pääsin tutustumaan tiloihin jo tiistain pressitilaisuudessa, ja ihanan valoisaa ja ja avaraa joka paikassa oli. Tekniikkaa on uusittu, rakennettu hissi ja kokonaan uusi pieni näyttämökin. Myös puvustamo, ompelimo, värjäämö jne ovat saaneet uudet ja asianmukaiset tilat. Hienoa! Henkilökunnan pukuhuoneista näkyy joelle ja kaikkialla leijailee uutuuden raikkaus. Kyllä täällä kelpaa henkilökunnan laatia meille katsojille uusia, hienoa elämyksiä.
Vaan millainen elämys oli brittimuusikko Stingin hieman omaelämäkerrallinen sävellystyö Viimeinen Laiva (The Last Ship)? Aivan mahtava saavutus teatterilta napata tämä teos juuri telakkakaupunki Turkuun ja ylipäätään Suomeen, ensimmäisenä Euroopan maista. Tätä on esitetty jenkeissä muutamassa paikassa, mutta ei se siellä tainnut olla suurikaan menestystarina. Mutta nyt sitten Suomen Turussa! Musiikkina muutamia Stingin vanhoja (hitti)biisejä mutta enimmäkseen varta vasten tätä musikaalia varten sävellettyä materiaalia. Laulukielenä suomi, joka tuntui aluksi hieman kömpelöltä, mutta Mikko Koivusalon suomennos oli kuitenkin aika hyvää ja musiikkiin käännettyä. Englanninkielinen tekstitys toimi ihan hyvin myös.
Musiikin sovitukset (Rob Mathes ja Jussi Vahvaselkä) olivat tuoreistettuja, ja hetkittäin jopa niin erilaisia että piti ihan miettiä mikäs biisi tämä olikaan. Irkkurytmejä aika paljon, sellaista reipashenkistä poljentoa mutta folk-suotimella. Pidin musiikista jopa enemmän kuin perinteisistä Stingin omista tulkinnoista! Näin tämän musikaalin konserttiversion muistaakseni Yle Teemalta muutama vuosi sitten.
Nyt ollaan rapistuvassa telakkakaupunki Wallsendissä, Northumberlandissa (oikeastaan ja tavallaan yksi Newcastle-Upon-Tynen esikaupunki), siellä missä Sting syntyi ja kasvoi. Telakka on ajettu alas ja työntekijät lorvehtivat baarissa. Romunkeräyshommia olisi tarjolla, mutta ylpeät telakkatyypit eivät sellaisia tee. Varsinkin kun tarjoajana on luopio eli telakkaduunarin hommat ajoissa jättänyt Arthur (Jussu Pöyhönen). Tähän saumaan palaa viisitoista vuotta sitten Wallsendin taakseen jättänyt Gideon (Olli Rahkonen). Silloin hän lähti kokeilemaan siipiään suureen maailmaan, koska tunsi ettei kotona ole mitään muuta kun väkivaltainen isä. Oli toki ihana tyttöystävä Meg (Saara Kaskilahti) mutta... Mahtaako Meg odottaa häntä vielä? No, ei odottanut, vaikka kaipaa kyllä edelleenkin. Aikuis-Megillä (Anna Victoria Eriksson) on uusi mies (juurikin se luopio-Arthur) ja poikakin Tom (Kalle Kurikkala). Seuraa kolmiodraamaa, ja samaan aikaan Gideon tsemppaa telakanpoikia ryhdistäytymään. Kun vielä letkeä pappismies (Taneli Mäkelä) lainaa hieman rahaa kirkon rakennusrahastosta, niin nyt olisi saumaa rakentaa porukalla se viimeinen laiva, ja lopulta seilata sillä pois koko kurjasta Wallsendistä. Tuumasta toimeen.
Juoni on onnettoman höttöinen, mutta ei kai se musikaaleissa usein kovin monimutkainen olekaan. Valitseeko Meg Gideonin joka ei pidä lupauksiaan, ja jonka kanssa on 15-vuotiaana heilastellut, vai pitäytyykö hän tutussa ja turvallisessa Arthurissa, joka on ollut hyvä isä ja ostanut juuri tontinkin!? Kas siinäpä pulma. Sillä välin telakalla uurastetaan kuin viimeistä päivää, välillä kumotaan tuoppeja pubissa ja tapellaankin vähän.
Vaikka tarina on on mitä on niin hyvät esiintyjät saavat siihen puhallettua hieman henkeä. Olli Rahkonen on taas kerran oikein hyvässä roolissa Gideonina, ja Taneli Mäkelä tekee lämminhenkisestä ja rennosta kirkonmiehestä hyvin elävän kuvan. Telakan miehisestä maailmasta huolimatta tässä on monia hyviä naisrooleja - Meg tietysti, mutta myös duunarien pomon räväkkä vaimo Peggy (Riitta Salminen) ja kapakan tarjoilijattaret (Kirsi Tarvaisen Beatrice etunenässä) saavat biisejä laulettavikseen. Kalle Kurikkala oli todella hyvä sekä nuorena Gideonina että Tom-poikana. Tuukka Raitala äkkipikaisena työmiehenä jäi myös mieleen. Mutta sitten oli Jonas Saari Jackie Whiten roolissa. Nyt oli casting osunut oikeaan; vaikkakin ehkä hieman nuori tähän duunarien pomoksi Saari on. Mutta miten musta tuntuu että hänellä oli laulettavia biisejä eniten? Jonas puhalsi sellaista hehkua nokkamiehen rooliin että. Murheen alhosta takaisin kömpivä juureva mies, jota vaimo tukee, työmiehet kunnioittavat ja joka saa itseluottamuksensa laivaprojektin myötä takaisin. Mulle tämä Jonaksen esitys nousi sieltä ihan kohokohdaksi!
Joukkokohtaukset ovat aina musikaaleissa yleensä toimivia ja näyttäviä, ja Viimeinen laiva ei ole poikkeus. Jouni Prittisen kansantanssihenkiset koreografiat toimivat. Enkä tarkoita siis nyt mitään tanhumeininkiä vaan verevää ja vauhdikasta irkkutyyppistä menoa. Siinä alkoi itselläkin jalka vipajamaan ja teki mieli lähteä telakan poikain kanssa askeltamaan (juu ei, en osaa tanssia pätkääkään).
Jos olivat esiintyjät hyviä niin sitä olivat sitten myös teknis-taiteellinen henkilökuntakin. Jani Uljas tekee taas kerran mahdottoman hienon lavastuksen. Lavan eri nousevia ja laskevia ja pyöriviä osia käytetään hienosti hyväksi. Ja parvekkeellakin nähdään viulistit vierailemassa. Laivan osia, laskusiltaa, ankeaa kasarilookkia. Toimii. Ankea kasari- ja duunarilook jatkuu Tuomas Lampisen maanläheisessä pukusuunnittelussa. Sanna Malkavaaran projisoinnit (esim. laivan potkurit) toimivat hienosti yhteen lavastuksen ja valojen kanssa. Valot sitten niin. Pelkästään jo Kalle Ropposen valosuunnittelun takia kannattaa mennä katsomaan Viimeinen laiva. Sillä se on ilmiömäistä. Siis ihan hurjan upeaa. Valot ovat pehmeitä ja teräviä, kovia ja tunnelmallisia.
Kymmenhenkinen bändi soittaa hyvin Jussi Vahvaselän johdolla, ja musiikki svengaa. Mikään ei puuroudu ja reploista saa selvää. Äänet ovat tasapainossa ja ison näyttämön akustiikkakin siis toiminee, kiitos tästä taitavan äänisuunnittelun eli Iiro Laakson ja Eero Auvisen. Akustiikkamielessäkin teatterin remontti on siis onnistunut. Pienen biisinäytteen voit käydä katsomassa täältä (kuvattu pressitilaisuudessa 12.9. eli 3 päivää ennen ensi-iltaa).
Must-see esitys varsinkin Stingin musiikin ystäville mutta ihan kelpo viihdettä tämä on muutenkin. Samalla oivallinen tilaisuus nauttia hienon sitruunainen M-bakeryn nimikkoleivos väliajalla, ihastella jokinäkymää lämpiön ikkunasta ja nauttia uudenkarhean teatteritalon ilmapiiristä. Jos kerran itse Sting on tulossa katsomaan tätä, niin pitäisi kelvata suomalaisillekin.
Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti