Kyseessä siis Simon Stonen ohjaama ja Federico Garcia Lorcan alkuperäistekstistä uudelleenmuokkaama versio Yerma. Tarina lapsettomuudesta ja mitä se tekee naiselle, miehelle, parisuhteelle, muille suhteille. En varsinaisesti tiennyt edes näytelmän aihetta etukäteen.
Näytelmä alkaa hilpeissä tunnelmissa. Pariskunta kippaa kuohuvaa, juhlivat talon ostamista. Puhuvat seksistä, lasten hankinnasta, tulevaisuuden suunnitelmistaan. Mies on kiireinen yrittäjä, jonka työ vaatii paljon matkustamista. Nainen on suosittu bloggaaja ja journalisti. Arki rullaa ja aika kuluu, mutta lasta ei vaan ala kuulua. Nainen käy tutkimuksissa, mutta vikaa ei löydy. Mies on matkoilla. Yhteistä aikaa lapsen alkuunsaattamisellekaan ei tunnu löytyvän, ei vaikka kellon ja kalenterin kanssa koitetaan. Asiaa ei lainkaan helpota kun sisko saa vauvan, tai oma äiti joka keskittyy mieluummin uraansa kuin lapsiinsa (ja vertaa omia raskauksiaan Alien-elokuvien monsteriin).
Naisen eksäkin vuosien takaa ilmestyy kuvioihin ja mahtaako vanha suolakin vähän janottaa. Varsinkin kun aikaa kuluu, vuosia, ja mitään ei vauvarintamalla tapahdu. Blogin lukijamäärät laskevat, kunnes nainen alkaa hyödyntämään omiaan ja lähipiirinsä intiimeitä (lapsi)asioita. Välithän siinä rikkoutuvat. Kohta tuntuu että kaikki hajoaa pirstaleiksi. Lapsettomuus repii pariskuntaa, ja rahatkin ovat huvenneet jatkuviin lapsettomuushoitoihin. Hyvinhän tämä tarina ei pääty, mutta sitä ennen on revitty sielut rikki niin pariskunnalta kuin katsojiltakin.
Vaikken itse ole koskaan halunnut lapsia, enkä siten voi ehkä täysin samaistua naisen tuntemuksiin, niin kyllä tämä esitys iskee luihin ja ytimiin. Se tuska ja turhautuneisuus mitä nainen tuntee joka kuukausi kun lasta ei vaan kuulu. Kun koko elämä pyörii vain yhden asian ympärillä ja kaikki muu on toisarvoista; työpaikat, ihmissuhteet, kaikki. Pakkomielteinen paniikki ikääntymisestä ja biologisen kellon tikityksestä täyttää elämän 24/7. Billie Piper on niin uskottava pääroolissa että ihan sydämestä koskee. Muutamia kertoja olen hänet teatterin lavoilla nähnyt ennenkin, mutta tämä rooli on ihan toista. Viimekeväinen Olivier-palkinto parhaasta naispääosasta on erittäin ansaittu, kuten kaikki muutkin Brittien teatterialan palkinnotkin. Hän käy todellakin läpi kaiken sen tuskan mitä lapsettomuus naiselle aiheuttaa.
Liki yhtä hienon rolin tekee aviomiehenä Brendan Cowell. Kiireinen uraohjus koittaa ymmärtää vaimoaan, mutta jossain vaiheessa kärsivällisyys ja ymmärrys loppuu. Pidin kovasti myös Maureen Beattiesta (naisen äiti) ja Charlotte Randlesta (naisen sisko). Maanläheiset naiset, jotka koittavat ymmärtää ja tukea Yermaa, omien kykyjensä mukaan. Nuorena kollegana Thalissa Teixeira hurmaa ja vie naista myös hunningolle. Ja sitten on vielä John Macmillan ymmärtävänä eksänä - joka myös löytää onnen ja sen myötä lapsen.
Esitys tapahtuu lasiseinien sisällä, kaksipuoleisen katsomon välissä. Pääsemme katsomaan pariskunnan elämää kuin terraariossa pyristelevien olentojen, tarkkaillen ja tutkiskellen. Kiinnostava ratkaisu. Kohtausten vaihdot tapahtuvat vanhoista mykkäelokuvista tuttujen tekstiplanssien ja voimakkaan kuoromusiikin avulla. Muuten ajankulua olisikin vaikea seurata, koska tapahtumat venyvät vuosiin. Nainen istuttaa uuden talon pihalle puun, joka loppuvaiheissa on yhtä kuollut ja kuivunut kuin naisen kohtukin. Koskettavaa, että espanjan sana yerma tarkoittaa mahoa, hedelmätöntä, karua.
En ole lukenut Lorcan alkuperäistekstiä, joten en osaa sanoa minkä verran alkuperäistä lyyristä teksitä on jäljellä. Minusta tämä oli hyvin moderni näytelmä, niin kieleltään kuin muutenkin. Simon Stone ja koko työryhmä on tehnyt todella taitavaa jälkeä. Kaikin puolin erinomainen, vaikkakin raastava, katsomiskokemus.
Ennen näytelmää katsoimme lyhyen haastattelun missä Young Vicin taiteellinen johtaja David Lan (jonka seuraaja Kwame Kwei-Armah muuten julkistettiin eilen; Lan on johtanut Young Viciä ennätykselliset 18 vuotta) haastatteli Simon Stonea näytelmästä ja Lorcasta. Stonen mielestä näytelmä kertoo naisesta, joka haluaa jotain mitä yhteiskunta ei voi hänelle antaa. hmmm... Näytelmän nainen ei halua adoptoida vaan lapsen pitää olla oma. Missä loppuu yhteiskunnan velvollisuus?
Kuvien copyright Johan Persson.
Lipusta iso kiitos Savolaisen Jukalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti