Yerma / NT Live 25.9.2017

Kyllä mä tiesin että tämä on hyvä näytelmä. Mutta että näin hyvä! Kaverit hehkuttaneet, some ylistänyt, ja kaikki kriitikotkin. En saanut lippuja kesän 2016 esityksiin, silloin kun tätä ekan kerran Young Vicissä esitettiin. Tänä kesänä sitten uusintakierroksella, mutta silloin oli jo tiedossa että on tulossa NT Liveen. Niin en sitten koittanutkaan lippua, kun ei ollut oikein elokuun reissulla kalenterissa tilaakaan. Mutta nyt sitten maanantaina vihdoin ja viimein!

Kyseessä siis Simon Stonen ohjaama ja Federico Garcia Lorcan alkuperäistekstistä uudelleenmuokkaama versio Yerma. Tarina lapsettomuudesta ja mitä se tekee naiselle, miehelle, parisuhteelle, muille suhteille. En varsinaisesti tiennyt edes näytelmän aihetta etukäteen.

Näytelmä alkaa hilpeissä tunnelmissa. Pariskunta kippaa kuohuvaa, juhlivat talon ostamista. Puhuvat seksistä, lasten hankinnasta, tulevaisuuden suunnitelmistaan. Mies on kiireinen yrittäjä, jonka työ vaatii paljon matkustamista. Nainen on suosittu bloggaaja ja journalisti. Arki rullaa ja aika kuluu, mutta lasta ei vaan ala kuulua. Nainen käy tutkimuksissa, mutta vikaa ei löydy. Mies on matkoilla. Yhteistä aikaa lapsen alkuunsaattamisellekaan ei tunnu löytyvän, ei vaikka kellon ja kalenterin kanssa koitetaan. Asiaa ei lainkaan helpota kun sisko saa vauvan, tai oma äiti joka keskittyy mieluummin uraansa kuin lapsiinsa (ja vertaa omia raskauksiaan Alien-elokuvien monsteriin).

Naisen eksäkin vuosien takaa ilmestyy kuvioihin ja mahtaako vanha suolakin vähän janottaa. Varsinkin kun aikaa kuluu, vuosia, ja mitään ei vauvarintamalla tapahdu. Blogin lukijamäärät laskevat, kunnes nainen alkaa hyödyntämään omiaan ja lähipiirinsä intiimeitä (lapsi)asioita. Välithän siinä rikkoutuvat. Kohta tuntuu että kaikki hajoaa pirstaleiksi. Lapsettomuus repii pariskuntaa, ja rahatkin ovat huvenneet jatkuviin lapsettomuushoitoihin. Hyvinhän tämä tarina ei pääty, mutta sitä ennen on revitty sielut rikki niin pariskunnalta kuin katsojiltakin.

Vaikken itse ole koskaan halunnut lapsia, enkä siten voi ehkä täysin samaistua naisen tuntemuksiin, niin kyllä tämä esitys iskee luihin ja ytimiin. Se tuska ja turhautuneisuus mitä nainen tuntee joka kuukausi kun lasta ei vaan kuulu. Kun koko elämä pyörii vain yhden asian ympärillä ja kaikki muu on toisarvoista; työpaikat, ihmissuhteet, kaikki. Pakkomielteinen paniikki ikääntymisestä ja biologisen kellon tikityksestä täyttää elämän 24/7. Billie Piper on niin uskottava pääroolissa että ihan sydämestä koskee. Muutamia kertoja olen hänet teatterin lavoilla nähnyt ennenkin, mutta tämä rooli on ihan toista. Viimekeväinen Olivier-palkinto parhaasta naispääosasta on erittäin ansaittu, kuten kaikki muutkin Brittien teatterialan palkinnotkin. Hän käy todellakin läpi kaiken sen tuskan mitä lapsettomuus naiselle aiheuttaa.

Liki yhtä hienon rolin tekee aviomiehenä Brendan Cowell. Kiireinen uraohjus koittaa ymmärtää vaimoaan, mutta jossain vaiheessa kärsivällisyys ja ymmärrys loppuu. Pidin kovasti myös Maureen Beattiesta (naisen äiti) ja Charlotte Randlesta (naisen sisko). Maanläheiset naiset, jotka koittavat ymmärtää ja tukea Yermaa, omien kykyjensä mukaan. Nuorena kollegana Thalissa Teixeira hurmaa ja vie naista myös hunningolle. Ja sitten on vielä John Macmillan ymmärtävänä eksänä - joka myös löytää onnen ja sen myötä lapsen.

Esitys tapahtuu lasiseinien sisällä, kaksipuoleisen katsomon välissä. Pääsemme katsomaan pariskunnan elämää kuin terraariossa pyristelevien olentojen, tarkkaillen ja tutkiskellen. Kiinnostava ratkaisu. Kohtausten vaihdot tapahtuvat vanhoista mykkäelokuvista tuttujen tekstiplanssien ja voimakkaan kuoromusiikin avulla. Muuten ajankulua olisikin vaikea seurata, koska tapahtumat venyvät vuosiin. Nainen istuttaa uuden talon pihalle puun, joka loppuvaiheissa on yhtä kuollut ja kuivunut kuin naisen kohtukin. Koskettavaa, että espanjan sana yerma tarkoittaa mahoa, hedelmätöntä, karua.

En ole lukenut Lorcan alkuperäistekstiä, joten en osaa sanoa minkä verran alkuperäistä lyyristä teksitä on jäljellä. Minusta tämä oli hyvin moderni näytelmä, niin kieleltään kuin muutenkin. Simon Stone ja koko työryhmä on tehnyt todella taitavaa jälkeä. Kaikin puolin erinomainen, vaikkakin raastava, katsomiskokemus.

Ennen näytelmää katsoimme lyhyen haastattelun missä Young Vicin taiteellinen johtaja David Lan (jonka seuraaja Kwame Kwei-Armah muuten julkistettiin eilen; Lan on johtanut Young Viciä ennätykselliset 18 vuotta) haastatteli Simon Stonea näytelmästä ja Lorcasta. Stonen mielestä näytelmä kertoo naisesta, joka haluaa jotain mitä yhteiskunta ei voi hänelle antaa. hmmm... Näytelmän nainen ei halua adoptoida vaan lapsen pitää olla oma. Missä loppuu yhteiskunnan velvollisuus?


Kuvien copyright Johan Persson.
Lipusta iso kiitos Savolaisen Jukalle!

Macbeth / Young Vic Theatre 2.1.2016

Uusi teatterivuosi lähti lujaa käyntiin eli tuli nähtyä taas yksi uusi Macbeth-tuotanto. Ja mikä versio tämä olikaan! Vieläkin olen ihan pyörällä päästäni. Nykytanssia, teknomusaa ja fyysistä teatteria yhdistävä dystooppinen sotanäytelmä oli aika outo, mutta jotenkin kaikessa kliinisyydessään kiehtovakin. Macbeth nyt sattuu olemaan yksi mun lemppari-Shakespeare, enkä koskaan jätä käyttämättä mahdollisuutta nähdä siitä uusia tulkintoja.

Kaikki lavalla on harmaata. Lavastus on iso loisteputkien valaisema horisonttiin kapeneva tunneli ja siinä on yksi osio mikä liikkuu poikittain. Kuin joku sivusuuntainen hissi. Sen myötä tavaroita ja ihmisiä tulee ja menee, vaikka on siinä tunneliputkessa kauheasti kahvattomia sivuoviakin kulkemiselle. Ihmiset ovat harmaissa maastovaatteissa, tai miesten puvuissa, maihinnousukengissä tai hopeanvärisissä pikkukengissä. Noidat ovat ihonvärisissä trikoissa. Lady Macbethin asut ovat sitä samaa harmaata sävyä, mutta varsin mielenkiintoisia. Jotkut jutut toivat mieleeni 80-luvun vaatteetkin. Tässä käytettiin paljon loisteputkivalaistuksen lisäksi stroboja. Pahimmat tapot ja väkivallanteot tehtiin pimeän ja valoisan välillä vuorotellen, tai stroboissa.

Väkivalta oli enemmän sellaista mimiikkahenkistä, ja verta ei juurikaan nähty, paitsi kun Macbeth kuolee niin auki viilletty kurkku valuttaa verivanan lattialle. Ihmiset tapettiin laittamalla pää muovipussiin ja vetämällä jeesusteippiä ympärille. Teknomusiikki pauhasi moneen otteeseen ja niin noidat kuin muutkin vetivät outoja tanssikuvioitaan. Välillä oli tosi pitkiäkin jaksoja missä vain tanssittiin/liikehdittiin.

John Heffernan on aina ilo nähdä teatterin lavalla, ja niin oli tälläkin kertaa. Hänen Macbethinsä oli jotenkin vähäeleinen, ja reppanankin oloinen. Kerran ärjyi vaimolleen, ja toki oli kykenevä niihin tekoihin mihin oli. Mutta enempi sellainen manipuloitava. Macbeth tulee muuten ihan hysteeriseksi nähdessään Banquon haamun illallisilla, loistavaa heittäytymistä (ihan kirjaimellisestikin) Heffiltä! Lady Macbeth (Anna Maxwell Martin) oli myös aika vaisu ja laimeahko, mutta se kiekuva nauru ja kasvava surumielisyys/mielenjärkkymys tulee hyvin esille. Ben Lamb oli oikein hyvä Malcolm, ja Prasanna Puwanarajah mainio Banquo.

Tuntuu että Macbethien lapsettomuus on yksi näytelmän ajavista voimista. Vauvateemaa käytetään tässä aika paljon muutenkin. Noidat hyörivät lavalla jatkuvasti, välillä kanniskellen vauvanukkea, tai välillä yksi niistä oli raskaanakin. Macbethin murhamiehillä oli vauvanaamarit päällä. Ja jotenkin se Macbethien lapsettomuus, ja Macduffin vaimon ja lasten silmitön teurastus... niiden yhteenkuuluminen.

Carrie Cracknell on ohjannut paljon kiinnostavia ja palkittuja juttuja Lontoon teattereihin viime vuosina. Mä olen nähnyt NT:n Medean ja Royal Courtin Birdlandin. Tämä oli yhteysohjaus Lucy Guerinin kanssa, jossa tanssijataustainen Guerin vastannee niistä tanssijutuista. NT:n Medeaan hän teki koreografiat.

Kauheasti mitään lavasteita tai rekvisiittaa ei ollut, mutta sellaisia muoviin käärittyjä ruumispusseja oli, joita sitten nosteltiin ja heiteltiin pitkin lavaa. Valoilla ja ääniefekteillä tehtiin muutaman kerran "ajan jähmettymistä", esimerkiksi Macbethin monologien ajaksi. Ne oli muuten hyviä. Ne sen puheet siis. Dagger-monologissa ei kyllä ollut mitään tikaria, vain paranoidisen oloinen Macbeth. Ja Tomorrow-monologi sai mulla kyyneleet silmiin, vaikka se oli vedetty jotenkin niin luovuttaen ja lakonisen oloisesti. Mutta kun se vaan on ehkä mun mielestä parasta mitä herra Shakespeare on ikinä kirjoittanut!

Yleisö ei muuten paljoa naureskellut. Ei sillä että tämä mikään komedia olisikaan, mutta ainoa kerta kun kuului edes jonkunlainen kollektiivinen hörähdys, oli kun Duncanin murhan jälkeisenä yönä Macbeth toteaa 'Twas a rough night :-)

Tämä oli kyllä varsin erilainen ja kiinnostavakin näkemys. En osaa oikein sanoa pidinkö siitä. Ainakin se oli jotain ihan muuta.

  

Juttelin esityksen jälkeen tovin John Heffernanin kanssa, ja tämä naureskeli miten tämä on todellakin hieman tavanomaisuudesta poikkeava Macbeth. Oli kyllä nähnyt tuoreen Fassbender-elokuvan ja olimme yhtä mieltä siitä, että visuaalisesti ja tunnelmaltaan se on tosi näyttävä, mutta muuten ehkä hieman raskassoutuinen ja laahaava. Kiva kuulla etten ole yksin mielipiteineni kanssa.


Esityskuvien copyright Richard Hubert Smith

The Trial / Young Vic 15.7.2015

Jaahans. Franz Kafkan Oikeusjuttu on lukematta ja näkemättä, ja ehkä siksikin tämä vaikutti kentiesvieläkin absurdimmalta kuin jos se olisi ollut tuttu. Yhtäkaikki, hämmentävää, outoa ja kummaa. Silti oikeinkin katsomisen arvoista. Ei ehkä vähiten nerokkaan lavastuksen ansiosta. Ja tarttee sanoa että kaikki missä Rory Kinnear näyttelee on loistavaa. Siinä on kyllä yksi tämän ajan parhaita teatterinäyttelijöitä.

Jos ei Oikeusjuttu ole tuttu ennestään, niin ei se ole sitä tämän Young Vicin The Trial:in näkemisen jälkeenkään. Nick Gill on muokannut näytelmän lavalle ja Richard Jones ohjaa. 2 tuntia ilman väliaikaa ja herra Kinnear on lavalla melkein koko ajan. Aikamoinen suoritus. Mutta tämä mies on niin käsittämättömän taitava näyttelijä että sitä jaksaisi katsoa vaikka puhelinluetteloa lukemassa.

Josef K on iso pamppu pankissa, joka elää omaa rauhallista elämäänsä ja deittailee naapuriaan. Eräänä päivänä jotkut kummat viranomaiset tulevat noutamaan tätä kotoaan. Miestä syytetään... niin, mistä. Se ei selviä katsojalle eikä kyllä päähenkilöllekään koko sen vuoden aikana minkä näytelmä kattaa ajallisesti. Päähenkilön kohtalo lopuksi on aika... no, sopiva.

Rouva Gracen koiramaisesti sisustessa asunnossa katsotaan muuten televisiosta jostain koiranäyttelystä kuvattua materiaali afgaaninvinttikoirakehästä. Pakko oli kysyä asiaa teatterilta, koska se näytti ihan 80-luvun suomalaiselta näyttelyltä :-)

Lavastus (a'la Miriam Buether) on kyllä supernerokas. Mulla sattuu olemaan tosi hyvä paikka toisessa rivissä. Katsomo on kahdella puolella "lavaa", ja parvilla vielä kahdella muullakin seinustalla. Olemme kuin jury, vanerisissa laatikoissamme. Joka toki sopii tähän oikeussalidraamaan erinomaisesti. Huoneen molemmissa päädyissä on aukot, joiden edessä verhot. Lavan päällä on valtava oranssi avaimenreiän muotoinen rakennelma, joka nousee ylös kun esitys alkaa. Ja avot: lava onkin liukuhihna, joka välillä liikkuu ja välillä ei. Huonekalut yms rekvisiitta on siihen kiinnitetty. Sitä en tiedä miten ne saavat roudattua ne takaisin sinne toiselle puolelle, koska nehän eivät siirry liukuhihnan alapuolta pitkin. Aivan hirmuisen hieno systeemi. Alun oranssi valaistus ja muutenkin kirkkaat värit ja 70-lukuhenkinen lavastus tukee tätä muuta.

En tiedä missä vaiheessa esitystä tipahdin kärryiltä, jos mahdoin niillä koskaan ollakkaan. Paljon ihan kiinnostavia ja hienoja kohtauksia (esimerkiksi polttomerkitseminen ja ihmisten jonotussysteemit lomakkeidensa kanssa) mutta kokonaisuus jää aika hajanaiseksi. Kai tämä on kaikessa absurdiudessaan tyypillistä Kafkaa? Muutama Kafkansa lukenut kaveri kyllä kehui tätä kovasti, että tässä oli kirjan henki tavoitettu oikein hyvin. Kriitikot eivät ole olleet ihan yhtä vakuuttuneita.

 

Mä jäin esityksen jälkeen vartoomaan herra Kinnearia, kun olin tuonut sille suklaata. Kävimme mielenkiintoisen keskustelun Kafkasta (kyllä, osaan sujuvasti puhua asioista mistä en tiedä mitään). Hämmentävintä koko jutustelussamme oli se että Kinnear muisti välittömästi että edellisellä kerralla vein hänelle suomalaista marjalikööriä. Tästä on kuitenkin aikaa reilut 2 vuotta, ja itse olin autuaasti moisen unohtanutkin. Piti ihan tarkistaa asia, ja todiste kertoo että kyseessä oli lakkalikööri. Oli ollut kuulemma erittäin hyvää! En voi olla kuin äimistelemättä näyttelijän muistia...

Bonuksena Young Vicin käsiohjelma maksaa £4 ja sisältää näytelmätekstin. Ehkä tekstiä tarvitaankin... tai joku rautalankamalli. Mutta ei aina kaikkea tartte ymmärtää että siitä voi nauttia! Tässä tapauksessa voi vaan keskittyä ihailemaan miten Rory Kinnear näyttelee :-)


Esitykuvien copyright: Alastair Muir
paitsi viimeisen copyright My Theatre Mates.
muut tietenkin omiani.