Viikset / Teatteri Jurkka 11.3.2022

Tätä on odotettu. Monta monta vuotta, itse asiassa. Nimittäin sitä hetkeä kun Johannes Holopainen palaa taas teatterin lavoille. Ja nyt vihdoin, ihanan intiimissä Teatteri Jurkassa, tuossa huoneteatterien helmessä! Luokattoman kauan paluussa kyllä kesti, koska taas korona sotki asioita. Toki ymmärrän että taitavaa näyttelijää viedään elokuvien ja tv-sarjojen ihmeelliseen maailmaan, mutta me teatteri-ihmisetkin kaipaamme osamme.

Lisäilahdutusta myös taas jatkuvasta yhteistyöstä Essi Rossin kanssa. Parivaljakko teki muutaman vuoden takaisen Sotilaspoika-esityksen kanssa upeaa työtä, kuinkakohan monta kertaa kävin sen eri paikoissa katsomassa?

Ranskalaisen Emmanuel Carrèren pienimuotoinen Viikset on abstrakti, outo, hauska ja erikoinen. Rossi on dramatisoinut sen eheäksi kokonaisuudeksi, vaikka se onkin aika fragmentaarinen. Tarina tempaa mukaansa, ja vaikka en enimmäkseen ymmärräkään mitään, niin se ei haittaa. Mitä tapahtuu päähenkilölle ja koko hänen elämälleen, kun hän ajaakin yhtenä kauniina päivänä viiksensä pois. Kukaan ei kommentoi, eikä edes huomaa. Mahtoiko viiksiä edes ollakaan? Tästä pääsemme eriskummalliselle matkalle, niin miehen mielen sisään kuin ympäröivään (epä)todellisuutenkin. 

Monta kertaa mieleen tuli Kafka, ja erityisesti Muodonmuutos, se miten päähenkilö muuntuu joksikin toiseksi. Se kun oma käsitys itsestä ja ympäristön käsitys eivät enää kohtaa. Vai kohtasivatko ne koskaan? Hajoaako mieli vai ympäröivä maailma? Miten kaikki on normaalia ja tavallista, ja sitten ei kuitenkaan ole.

Miten absurdi pieni helmi Viikset olikaan! Heittäydyin sen nyrjähtäneeseen maailmaan, olin hengessä mukana. Oliko niitä viiksiä koskaan, ja kuka tässä oikeastaan on hullu. Vai onko kukaan. Fyysisesti jättikokoiset viikset ilmaantuvat päähenkilön päähän esityksen loppupuolella - juuri kun luulimme nähneemme kaiken.

Holopainen on hienossa vedossa, ottaa kontaktia yleisöön (tosin tässä tilassa se olisikin haaste olla ottamatta), eläytyy mukana sataprosenttisella omistautumisella. Minä uskon hänen esittämään uraihmiseen, joka meditoi mielellään ja on hyvässä avioliitossa. Kunnes erehtyy ajamaan viiksensä pois. Tämä on myös hyvin fyysinen esitys (no ei ihan Sotilaspoika kuitenkaan fyysisyydessään) ja on myös ilo nähdä Holopaisen hyödyntävän notkeaa olemustaan. Sliipattu mies muuntuu suorastaan alkukantaiseksi villi-ihmiseksi, kun viiksien katoamisen musertava todellisuus iskee.

Kun päähenkilö ajautuu syvemmälle eksistentiaaliseen kriisiinsä, alkavat asiat kadota myös hänen muististaan. Onko oikea ratkaisu ottaa etäisyyttä kaikkeen arkiseen ja kadota kokonaan. Onko viiksillä omaa todellisuuttaan, Hong Kongin lautalla ees taas matkatessaan mies keskustelee aluksen torven kanssa. Todellisuus hiipuu ja haihtuu pois.

Pauli Riikosen taitava äänisuunnittelu kannattelee esitystä. Meren pauhu ja kohina, kuin verenkierto isommassa mittakaavassa. Koko äänimaisema tuntuu katsojan kehossa ja yhdistää meitä meditoivaan mieheen silmiemme edessä. Puheita ja musiikkia ja luonnonääniä. Saku Kaukiaisen valot tuovat intiimin tunnelman ja niitä käytetään hienosti kohtausten lomituksessa ja vaihtelevien miljöiden luomiseen. Himmennin on kovassa käytössä. Tinja Salmen skenografia hyödyntää erilaisia valkoisia kuorrutteita, jotka lopulta murenevat, samaa tahtia todellisuuden kanssa. Pieniä pyöreitä rantakiviä, jotka tuntuvat jalan alla, savuke, muki - tomuksi vaan. Liisa Pesosen suunnittelemat mustat, väljät, harsomaiset vaatteet luovat päähenkilöstä sopivan androgyynin.

Viikset kesti tunnin ja 15 minuuttia, ilman väliaikaa. Olisihan tätä outoa matkaa voinut kauemminkin jatkaa, mutta hyvä näinkin. Toivotaan ettei Jompen paluuta teatterilavoille tarvitse odottaa näin kiduttavan pitkää aikaa enää toiste!

Esityskuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sokkodraama / KOM-teatteri 4.12.2017

No nyt oli niin kiinnostava konsepti, että KOM-teatterin ravintolanäyttämö kutsui minua taas. Sokkodraama! Aika monta iltaa tänä syksynä KOM-Ravintolassa on jo vietettykin, yhteislaulamassa parit kerrat ja Kaj Chydenius & Johannes Holopainen -konserttikin.

Illan suunnitelma on tämä: Lauri Maijala ohjaa esityksen. Lavalla nähdään 4 näyttelijää ja muusikko, ja kukaan heistä ei tiedä teosta etukäteen. Ns. prima vista-tyylillä mennään. Kaikki muut (paitsi toivottavasti ohjaaja) ovat yhtä pihalla. Plarit odottavat valmiina lavalla. Meille kerrotaan etukäteen, että lavalla on nyt mies (Niko Saarela) ja tyttö (Vilma Melasniemi). Ensin kuitenkin otetaan 10 sanan (jotka saattavat liittyä teokseen tai sitten eivät) lämmittelyjä, eli mitä ekana tulee sanasta mieleen. Hmmm... kiinnostavia assosiaatioita.

Siitä tarina lähtee rullaamaan, ja pianisti Joel Mäkinen säestää taustalla, välillä ohjaajan vinkistä ottaen isommankin roolin. Aluksi kaikki on vähän hakusessa, teksti kun on yhtä uusi esintyjille kuin yleisöllekin. Ihmissuhdekuvioita ja parisuhdepyristelyä. Ohjaaja kutsuu lavalle lisää porukkaa, ja Peter Panin näköinen heppu (Johannes Holopainen) pelmahtaa sisään. Hetkeä myöhemmin myös Helinä Keiju -tyyppi (Eeva Soivio) saapuu.

Välillä otetaan muutamia kohtauksia uudelleen, kun ohjaaja haluaa esimerkiksi väkivaltaisempaa tulkintaa. Hetkittäin itselleni tulee teksistä mieleen E.L. Karhun Prinsessa Hamlet. Johtuiko se siitä kun lause Tyttö tuijottaa mykkänä miestä toistuu niin usein? Tunnelma näytelmässä tihenee, esiintyjät improavat hienosti. Välillä lauletaan tietyt repliikit, ja loistavana pianistina Joel vetää sopivia kuvioita. Peter Pan ja Helinä heräävät henkiin vain tytön kuvitelmissa. Näytelmön mies on tyly, ei halua sitoutua ja tyttö on takertuva, ja itseluottamus on pakkasella ja pahasti.

Pienen väliajan jälkeen osat onkin vaihdettu, eli nyt Keijuna on Vilma ja Peter Panina Niko. Ihmisroolihahmoja (nyt Eeva ja Jomppe) syvennetään; mies on narsistinen hyväksikäyttäjä ja naisella taitaa hieman viirata päässään. Aikajana on pitkä, kymmenkunta vuotta. Berliinin ja Lontoon  kautta kuljetaan. Lopuksi asiat ovat taas toisin, nainen on päässyt vonkaavasta miehestä irti.

Näytelmässä on paljon huumoriakin, mutta on tämä teksti hetkittäin aika raskasta. Tai ei teksti, vaan sen käsittelemät asiat. Mutta erittäin kiinnostava uusi kotimainen draama. Todellakin haluaisin nähdä tämän toteutettuna teatterissa joskus. Lopuksi esille kutsutaan näytelmäkirjailija (Jenni Nikinmaa) ja kerrotaan näytelmän nimikin (Älä jätä jälkiä). Bravo!

Taitavaa työskentelyä, jota oli todella kiinnostavaa seurata. Miten hahmot alkoivat elää siinä silmiemme edessä, ilman mitään sen kummempia lavastuksia tai muita. Pelkällä läsnäololla ja lukemisella. Kiitos KOM-porukka!


Kuvat otin itse.

MyBaby / KOM-teatteri 12.9.2017

Haluavatko KOMilaiset tehdä näytelmän toisensa perään, missä saa rypeä ja rällästää, taantua lapseksi ja lutrata jollain, vähissä vaatteissa? Siltä ainakin taas tuntuu, kun kolmannessa näytelmässä peräkkäin esitetään lapsia tai lapsellisia hahmoja, jotka hyppivät munasillaan ja roiskuttavat jotain pitkin poikin lavaa. Mutta eipä se haittaa, koska rapatessa roiskuu ja jos on hauskaa, on hauskaa. Katsojallakin kyllä.

Salla Vilkan ja Hilkka-Liisa Iivanaisen kirjoittama MyBaby vyöryttää eteemme startup-bisnesmaailman kaikkine siihen kuuluvine lieveilmiöineen ja hörhelöineen. Keskiössä on Glowheadz-niminen dynaaminen ja luova yritys, jossa ideoidaan, keksitään ja innovoidaan. Keinoäly ja virtuaalitodellisuus paiskaavat kättä ja tuotekehittelyn tuloksena MyMom ja MyDad-tuotteiden jatkoksi tulee MyBaby. Yhteisesti jaettava vauvakokemus eli ah-niin-muodikkaalle jakamistaloudelle perustuva uudenlainen tapa kokea lapseuden ja vanhemmuuden hyvät ja huonot puolet. Mitäpä sitä enää muksuja perinteisin tavoin hankkimaan, kun oman imeväisen tai leikki-ikäisen voi tilata yhtä helposti kun pizzan. Kyllä firmat toimittavat jos on tarpeita. Ja tarpeitahan on helppo luoda.

Firmaa johtaa dynaaminen toimitusjohtaja Nirsku (Johannes Holopainen), joka saa tilaisuuden näyttää kyntensä kun toinen perustajajäsen ja käytettävyyssuunnittelija Mikko (Niko Saarela) jää hoitovapaalle koti-isäksi. Nirsku pistää tuulemaan! Omien lisääntymishaaveidensa ja -tuskiensa kanssa kamppaileva palvelumuotoilujohtaja Milla (Eeva Soivio) tulee vahingossa ideoineeksi MyBaby:n, mutta pystyykö hän itse elämään innovaationsa kanssa. Kun koekaniiniksi putkahtaakin koulutettu näyttelijä Jesse Miettinen (Niko Saarela), joka taantuu helposti tissiä imeväksi piltiksi. Onhan se toki niin että "ammattitaito syntyy kokemuksen kautta" kun vauvaakin esittää.

Firman käyttäjäkokemusjohtajaksi palkataan kotiäitinä (ja Mikon vaimona) kunnostautunut Heta (Vilma Melasniemi), joka aamupalakokkauksien lisäksi pistää hommiin vauhtia. Nyt lähtee meinaan käyttäjäkokemukset uudelle tasolle! Lisäksi developer ja konseptisuunnittelija Sasha (Juho Milonoff) kipuilee isätraumaisena ja sisältösuunnittelun johtaja Fanni (Emmi Parviainen) ei taas halua minkäänlaista suhdetta lapsiin. Oleellisesti mukana on myös AI-Fabio (Lauri Maijalan äänellä), jolla välillä tulee ohjelmoinnin rajat vastaan kun Milla kyselee liian vaikeita.

Kai se sitten tämmöisissä startup-yrityksissä kaikilla on oltava hieno titteli. Koko homma naurattaisi vielä enemmän ellei sitä tietäisi ja luulisi kaiken tämän jargonin ja heittäytymisen olevan ihan oikeasti totta, kymmenissä ja sadoissa yrityksissä juuri tänä päivänä. Satuin esitykseen minkä jälkeen oli lyhyt keskustelutilaisuus. Mukana oli Hupparihörhö eli startupyrittäjä Sami Kuusela, ja kyllä hänkin sen vahvisti: näytelmä oli kyllä aika autenttinen kuvaus startupmaailmasta. Huh!

Hupparihörhö esityksen jälkeen puhumassa startupeista näyttelijöille.

Välillä firman työntekijät pitävät meille, potentiaalisille asiakkailleen, Founders Talkeja ja pitchaavat (onko tälle jotain suomenkielistä nimeä, koska pitsaavat tuo mieleen vaan italialaisperäisen pikaruokalätyn) meille tuotteitaan ja ajatuksiaan. Hetkittäin alkaa jo tuntua että olemme siirtyneet Slushiin kuulemaan oikean firman oikeita markkinointihöpötyksiä. Mutta sitten ollaan Experience Loungessa katsomassa miten simuloidaan supistuksia sähköpaimenella "tää on yhteinen kokemus, nyt nautitaan" - ja se kohellus ampuu niin yli. Tähän ei startup-maailma pysty! Tosin yllättävän paljon yhteistä tarttumapintaa startupfirman ja teatteriesityksen välillä on...  Molemmissa on pakko uskoa siihen omaan juttuun ja innostua työstään, aina uudestaan ja uudestaan. Kovaa unelmoimista ja tosi vaikeaa.

Milja Ahon futuristinen lavastus on ihanan raikas ja toimiva. Kaksi isoa kuplaa, joiden pyöreät muodot muistuttavat kohdusta ja vauvamasusta. Ja raikkaat värit! Ja Siru Kososen puvut toimivat, valtavista vaipoista synnytyskaapuihin ja trendikkäisiin vaateparsiin. Koko näyttelijäporukka on ihan liekeissä, ja tekee takuuvarmaa laatua taas kerran. Nää on niin hyviä nää tyypit.

Virtuaalitodellisuus on tehnyt tuloaan jo pitkään, ja kyllä se sieltä tulee. Lahtaat sitä sitten örkkejä tai juokset maratonia, kyllä se VR-lasit päässä onnistuu. Yhteisöllisyys ja perhekeskeisyys on niinkun tärkeää - ja sitten kaikki räpläävät niitä omia älylaitteitaan. Kai sitä voi sitä sitten olla yhdessä virtuaalisesti? Mua huvittaa suuresti tämä näytelmässä mainittu konsepti human centered life. Niin, olisiko se elämä sellaista?

Perheys, äitiys, vanhemmuus. Mitä se on, mitä se voisi olla. Periaatteessahan MyBaby kuulostaa toimivalta konseptilta. Minäkin, lapseton ihminen, voisin kokeilla joskus. Tilaisin lapsen seuraksi katsomaan teatteria tai animaatioleffoja. Sen voisi sitten lähettää eteenpäin kun esitys loppuu. Hirmu kätevää ja näppärää. Teoriassa siis toimii, mutta mikä on käytäntö. Glowheadzissäkin kokeillaan miltä tuntuu hoivata kahta muksua, ja omat kommervenkkinsä siinä on.

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama MyBaby on anarkistinen esitys, joka toimii hyvin satiirisena kannanottona nykymaailman menoon. Mutta samalla myös hersyvänä ja hulvattomana farssimaisia piirteitä saavana hullutteluna. Välillä sai nauraa vedet silmissä (synnytyskokemukset!) ja välillä vielä kovempaa. Mutta sai sitä tuntea hieman myös myötähäpeää; miten noi aikuiset ihmiset kehtaa ja viitsii. Siis tämmöisiäkö tyyppejä meillä nyky-yhteiskunnassa on. Sellainen ilkikurinen pohjavire tässä silti on: mitä jos tämä onkin totta muutaman vuoden kuluttua? Onko kukaan ajatellut eettistä puolta, ja lapsen etua? No miksipä kulutushysteerinen ihminen sellaisia ajattelisi... Vaikka tässä ollaankin muutama vuosi tulevaisuudessa, niin tämä VOISI tapahtua jo 2017. Kyllä tämä naurattaa ja viihdyttää, mutta kaiken sen koheltamisen ja kohkaamisen ohella on tässä vakavampiakin ajatuksia, kun oikein pysähtyy miettimään.

Vielä on kaksi aihepiiriin liittyvää keskustelutilaisuutta jäljellä, tulevaisuudesta 10.10. ja perheestä 28.11. MyBaby-esityksiä on kyllä vielä 16.12. asti, eli varmaan ehtii vielä nähdä.

Keväällä komilaiset palannevat yhteiskuntapoliittiseen ja hieman draamallisempaan ruotuun (no olihan tässäkin poliittisuutta!) kun ensi-iltaan tulee Anneli Kannon Veriruusut-kirjaan perustuva näytelmä; kansalaissodan naiskaartilaisten tarina. Jään odottamaan erittäin suurella mielenkiinnolla.


Kuvien copyright KOM-teatteri, keskustelutilaisuuden kuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja / KOM-teatteri 15.2.2017

Jaahas.

Mitä ihmettä voi sanoa näytelmästä, jota odotin kuin kuuta nousevaksi tai ehkä enemmänkin. Ja sitten KOM-teatterin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja paljastuukin yltäkylläiseksi runsaudensarveksi. Esitys on kuin joku valtavan runsas pito/joulupöytä tai ruotsinlaivan seisova pöytä mistä löytyy kaikki. KAIKKI. Sano tästä sitten jotain merkittävää tai edes tolkullista. Yritetään edes.

Muistan nähneeni Peter Greenawayn elokuvan Kokki, varas, vaimo ja rakastaja elokuvissa silloin vuonna 1990 kaiketi (eli ikuisuus sitten!) - ja muistan miten suuren vaikutuksen se teki. Se visuaalisuus, yltäkylläisyys ja musiikki vaan jyräsi alleen. Saman överimäisen yltäkylläisyyden ja mahtipontisen visuaalisuuden tämä Riko Saatsin dramatisoima ja ohjaama esitys tavoittaa.

Ensinnäkin KOM-teatterin katsomo on käännetty poikittain ja varsinainen esiintymislava tukittu pressulla. Kävelemme sisään siis näyttämön ja katsomon päädystä. Näin ollen estradi on todella pitkä ja kaikkia tapahtumia mahdoton seurata kääntelemättä päätään ees taas kuin tennisottelua seuraten. Vasempaan reunaan on rakennettu avokeittiö, missä Antto Melasniemi kokkailee ihanalta tuoksuvia herkkuja koko ensimmäisen näytöksen ajan. Siellä patojen ja pannujen seassa nähdään myös muita kohtauksia. Keskellä on ruokasali, ja oikeassa reunassa käynti wc-tiloihin, jotka on rakennettu teatterin lämpiöön. Kaiken taustalla on valtava videotaulu, jolle kuvataan livekuvaa jatkuvasti (harmillisesti ensi-illassa oli teknisiä ongelmia ja aina ei kuvausjälki siirtynyt katsottavaksi) ja näytetään myös muita kohtauksia. Kameramies apulaisineen puikkelehtii lavalla kaikkien seassa ja kuvaa näkymiä myös sieltä vessasta. Tilan oikeassa päädyssäkin on yksi skriini missä on eri näkymiä vielä kun päätaululla. Kaikkea tuntuu olevan mahdotonta seurata yhtäaikaa, eikä se liene tarkoituskaan.

Jos leffa on näkemättä eli tarina ei ole tuttu - älä huoli, vaan heittäydy kaikkien aistien vietäväksi! Älä edes yritä ymmärtää... Voisikohan tässä olla jopa etuna se ettei ole elokuvaa nähnyt? No, en saa leffan mielikuvia ja tunnelmia päästäni poiskaan, varsinkin kun joskus tammikuussa katsoin sen uudelleen muutaman vuosikymmenen jälkeen. Niljakas öykkäriroisto Albert Spica (Niko Saarela) kokoontuu klaaneineen ranskalaiseen ravintolaansa syömään ilta toisensa jälkeen. Jostain syystä hänellä on kuitenkin sivistyneempi vaimo Georgina (Vilma Melasniemi), joka kärsii miestään ja tämän perhettä hiljaisesti. Albertin äiti Grace (Eeva Soivio) ja vieläkin moukkamaisempi veli Spangler (Eero Milonoff) täydentävät ruokailuporukan.

Naapuripöydässä istuu lukemassa hillitty ja hienostunut Richard (Elmer Bäck), ja jotenkin tämä lipuu intiimiin suhteeseen Georginan kanssa. Kokki Richard (Marc Gassot) auttaa paria piilottelemalla heitä keittiössään sekä kantamalla kummallekin "keittiön erikoisuuksia" joita Spican moukkamainen perhe ei arvosta. Hurmaavasti ranska-aksentilla puhuvan kokin apurina keittiössä häärää hieman yksinkertaisen oloinen apulainen Pup (Johannes Holopainen).

Kaikki kiertyy ruuan, mässäilyn ja syömisen ympärille. Mutta eihän kolmiodraama voi päätyä hyvin jos yksi osapuoli on gangsteri ja kaikki tapahtuu tämän silmien alla. Esityksen lopuksi päästään käsittelemään myös yhtä syömiseen liittyvää tabua eli kannibalismia.

Markku Pätilän yltäkylläinen lavastus ja Tiina Kaukasen loistelias pukusuunnittelu (varsinkin Georginan vaatteet, aah!!) paiskaavat kättä taitavasti. Ville Seppänen vastaa videosuunnittelusta, joka on hyvin isossa roolissa näytelmässä, vaikka nyt vähän yskikin ensi-illassa.

En ole nähnyt Elmer Bäckiä ennen teatterin lavalla, mutta toivon mukaan tämän jälkeen näen häntä enemmänkin. Hänen Michaelillaan on sopivasti pilkettä silmäkulmassa, ja tämä ei ole ollenkaan niin jäykkä ja hillitty kuin leffan esikuva. Bäck kommentoi sujuvasti suhdettaan Greenawayhin (ihanan itseironisella tavalla) ja rooliaan tämän leffatähtenä (jos joku ei tienny niin Bäckillä oli pääosa Greenawayn viimeisimmässä leffassa Eisenstein in Guanajato), ja moneen otteeseen. Hän toimi myös kertojana ja tarinan kuljettajana ja lueskeli kirjojaan ääneen yleisölle. Bäck oli rento ja hauska, ja täysin suvereeni myös vähemmässä vaatetuksessa esiintyessään. Ja mikä kielitaito! Niko Saarela oli todella mainio irtomahalla varustettuna liian pienessä puvussaan Trumpmäisenä moukkana, joka kantaa kuuttia kokilleen pataan pantavaksi. Jotenkin Spanglerin hirviömäinen öyhöttävä änkyrätyyppi on kuin luotu Eero Milonoffille. Muuttuu se tämänkin ääni kellossa, kun joutuu ryömimään munasillaan ja haukkumaan koirana. Rooli on vedetty jo niin överiksi että sitä on välillä vaikea katsoakin. Spangler ei voi juoda kenenkään kusta koska ei ole homo. Siis häh?

Vilma Melasniemen Georgina on hyvin erilainen kun leffassa Helen Mirrenin väritön ja eleetön suoritus. Pukunsa ja roolinsa Melasniemi kantaa tyylikkäästi ja hillitysti. Marc Gassot ranskalaisena kokkina on napakymppi! Elastinen mies pääsee väläyttämään myös hillittömiä slapstick-miimikon taitojaan sulloutuessaan keittiönsä roska-astiaan. Ja ne ilvelilyt Pupin kanssa kurkkujen yms kanssa... Rooli on kuin tehty tälle miehelle. Dramaattisissa vaatteissa esiintyvä Eeva Soivio nyrpeänaamaisena roiston äitinä (ja näemmä raha-asioitakin hoitavana) tekee myöskin taitavan roolin. Mun ikisuosikki Johannes Holopainen on tällä kertaa kutistettu liki repliikittömäksi keittiöapulaiseksi. Mutta onneksi hyvin voi näytellä ilman sanojakin. Sitäpaitsi Pup on lopussa se joka sanoo viimeisen sanan. Pum pum!

Mutta miten ihmeessä Georgina ja Michael mahtuvat pataan, mysteeri!

Mikä on sitten se esityksen viesti ja sanoma? Onko se: "Ihmisen pitää oppia että huonosta mausta pitää maksaa" kuten toisessa näytöksessä hyvin kiteytetään. Vaikka homma menee välillä sekavaksi ja tuntuu lähtevän lapasesta ihan totaalisesti, niin kyllä tässä joku punainen lanka säilyy. Ehkä. Kommentoidaan nyky-yhteiskunnan kaikkea ahmimista ylensyömisestä televisiosarjojen binge-katsomiseen. VR-laseilla kukin näkee mitä haluaa: sikoja, lehmiä, läskipukuisia esiintyjiä. Michael tukehtuu omaan sivistykseensä - esitys syö itse itsensä? Kun kirjatoukka Michael istuu alasti lukemassa Kierkegaardin Ahdistusta, niin tiivistyykö siinä kaikki? Tai lukemassa otetta Jonathan Swiftin satiirista Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen tai maalleen (missä ehdotetaan lasten antamisesta ruuaksi rikkaille).

Minulle tuli mieleen eräs Kierkegaardin sitaatti: "Erään teatterin kulisseissa syttyi tulipalo. Ilveilijä säntäsi näyttämölle varoittamaan yleisöä. Kaikki pitivät varoitusta vitsinä ja taputtivat. Ilveilijä yritti uudelleen, eikä yleisön riemulla ollut rajoja. Juuri näin maailma tulee tuhoutumaan älypäiden osoittaessa suosiotaan siinä uskossa, että kaikki on vain pilaa.".

   

Kirjanoppinut Michael tarkastelee kättään ja teatteribloggaaja ensi-illassa Brechtin silmien alla

Käytännössä leffan juoni käydään läpi ensimmäisessä (pitkässä) näytöksessä. Mitä jää jäljelle toiseen näytökseen? Se pitää mennä itse toteamaan; esityksiä on 17.5. asti. Lupaan että vaikutuksen tämä esitys tekee, joko hyvässä tai pahassa. Mielipiteitä se saattaa jakaa, mutta kylmäksi ei jätä ketään. Nälkäiseksi ehkä. Karnevalistinen, intohimoinen ja yhteiskuntakriittinen kattaus, joka hivelee makuhermojen lisäksi muitakin aisteja.


Kuvien copyright Noora Geagea (paitsi tuo omani).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sotilaspoika / KOM-teatteri 5.12.2016

Tällä viikolla KOM-teatterin Aulanäyttämöllä on ollut mahdollisuus kokea mahtava monologi Sotilaspoika, jopa viisi kertaa. Loppuviikon näytöksiin on vielä muutamia lippuja jäljellä, joten suuntaa teatterin sivuille niitä ostamaan. Et nimittäin tule katumaan. Mistäkö tiedän sanoa näin? Mulla tämä oli jo kolmas kerta kun onnistuin näkemään Sotilaspojan, ja joka kerta se on ollut yhtä vaikuttava. Rohkenisin jopa väittää, että yksi väkevimpiä teatterikokemuksia koko elämässäni.

Ensimmäinen kerta oli toissavappuaattona Lappeenrannassa. Meitä oli kourallinen ihmisiä, mutta hei, vappu ja Lappeenranta. Toinen kerta oli viime tammikuussa Kansallisteatterin Omapohjassa, missä esityksiä oli kaksi. Hieman toinen ääni kellossa, koska tupaten täyttä oli. Tämän vuoden elokuussa Sotilaspoika voitti pääpalkinnon Pärnussa (kansainväliset Monomaffia-festarit). Tammikuun esityksen jälkeen lainasin kaverilta Dalton Trumbon alkuperäisen Johnny Got His Gun -kirjan, mutta sain sen luettua vasta nyt. Pääsin kirjassa puoliväliin ennen esitystä ja loput luin seuraavana yönä. Huh, oli vakuuttava myös kirjana. Viime huhtikuussa olin yksi niistä harvoista ketkä kerkesi näkemään elokuvan Trumbo Suomessa. Se poistui hyvin nopeasti myös Tampereen indie-helmi-Niagarasta, eikä palannut enää koskaan sinne, eikä Finnkinolle tullut koskaan. Mielenkiintoinen leffa kirjan kirjoittajasta, ja pääosaa esittänyt Bryan Cranston saikin roolistaan mm. Oscar, BAFTA, Golden Globe ja Critics's Choice -ehdokkuudet. Hyvin ansaittu kyllä.

Eli nyt kolmannella kerralla olin suht hyvin henkisesti varustautunut katsomiskokemukseen. Mutta ihan kuin kahdella ensimmäiselläkin, tämä iski kuin leka päähän, tyhjensi ilmat keuhkoista ja jätti jäljelle vaan sisältä tärisevän ja pakahtuvan katselijan. Onneksi vieressä istui kaveri jonka kanssa fiilisteltiin ja hehkutettiin tätä koko kävelymatka KOMilta rautatieasemalle. Kiitos Pasi! Niin, jotkut saa oman juttunsa Sotilaspojasta tehtyä kun minä vielä ajoin kotia kohti...

Essi Räisänen on sovittanut ja ohjannut Sotilaspojan ehjästi ja tarkasti. Tätä oli nyt päivitettykin hieman, mm. Donald Trumpin puheella. Valitettavasti esityksessä oli hieman teknisiä ongelmia (ensin meni ääniraidan sulake ja myöhemmin sitten kuohuviinipullo kolahti kivilattiaan hieman liian kovaa), mutta niistäkin selvittiin. Tosin olisin odottanut jonkun muun kuin esiintyjän alkavan etsimään rikkalapiota ja kihveliä, ja lakaisemaan siruja estradilta... Pauli Riikosen upea äänimaailma on tärkeä, ja sen huomasi hyvin vasta kun ääni katosi sulakehässäkässä. Poliittiset puheet, aseet, räjähdykset, musiikki - toimii.

Sotilaspoika on järkyttävän ajankohtainen edelleenkin, vuonna 2016. Kuinka monta kymmentä, sataa, tuhatta sotilasta vaurioituu ja vammautuu joka päivä jossain päin maailmaa? Tämä Joe edustaa jokaista (kotimaansa) vapauden, itsenäisyyden, demokratian, kunnian, säädyllisyyden jne puolesta kuollutta ja loukkaantunutta sotilasta. Turhuuksien turhuus.

Se minua jaksaa myös ihastuttaa, että siinä missä päähenkilö Joe on elävä ruumis; vailla käsiä, jalkoja ja suurinta osaa aistejaan, niin esityksen Sotilaspoika on liki jatkuvasti liikkeessä. Hypnoottisesti. Ja se intensiivinen ote katsojiin; katseilla, kosketuksilla, flirttailulla Sotilaspoika saa meidät syömään kädestään.

Tämä on tärkeä näytelmä (ja kirja), ainakin niin kauan kun maailmassa riehuu yksikin sota. Ja vielä senkin jälkeen. Toivon että Sotilaspoikaa olisi mahdollista nähdä eri puolilla Suomea, eri teattereissa, vielä monta monituista vuotta. Ja niin kauan kun tätä esitetään, niin kauan mut löytää katsomosta.


Ja kukaan ei voisi olla parempi Sotilaspoikaa esittämään kun Johannes Holopainen. Ei kukaan.


Esityskuvan copyright Marleena Liikkanen, muut kuvat omia.

Pasi Was Here / KOM-teatteri 29.11.2016

Kuudes kerta toden sanoo, vai miten se nyt menikään. Todesta en tiedä, mutta kyllä tämä Veikko Nuutisen kirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama Pasi Was Here on mulle yksi vuoden 2016 parhaita teatterikokemuksia. En kai mä muuten sitä kuutta kertaa olisi halunnut nähdä?

En osaa oikein edes selittää miksi tämä kolahti muhun niin kovaa. Osittain loistavan tekstinsä vuoksi, ja sen kokonaisvaltaisen nostalgisuuden. Osittain loistavien näyttelijäsuoritusten takia. Osittain kokonaisuuden, koska tässä toimi vaan kaikki niin kovin hyvin yhteen. Olisin mielelläni katsonut muutaman kerran ehkä lisääkin, mutta pahus kun 3.12. oli sitten se kaikkien aikojen viimeinen Pasi. Onneksi sain sumplimalla vielä yhden esityksen omaan kalenteriini viimeiselle viikolle.

Oli hauska nähdä näytelmän kehityskulku helmikuun ensi-illasta marraskuun lopun vikalle esitysviikolle. Nyt vikalla viikolla siellä jo irroteltiin monessa kohtaa ja välillä tuntui siltä että pokka alkoi hieman repeillä. Mutta onneksi kyseessä ovat ammattilaiset ja homma pysyi hanskassa. Mutta oli ihana hykerrellä katsomossa, siinä vakipaikallani kakkosrivin keskellä, ja fiilistellä mielessään.

On aina mahtavaa kun joku näytelmä jatkaa esityskautta alkuperäisestä, ja täyttää katsomot ihan loppuun asti. Pasin näki lopulta yli 27000 katsojaa, mikä on melkomoinen määrä niinkin pienikatsomoiselta teatterilta kun KOM-teatteri on. Hurraa! Sain itsekin houkuteltua monia tuttuja ja puolituttuja katsomaan tätä, ja kaikki kyllä tuntuivat tykkäävän.

Pasi Was Here jää kyllä mieleeni erittäin pitkäksi ajaksi. Lämmin kiitos Vilma Melasniemi, Johannes Holopainen, Juho Milonoff, Robert Enckell sekä koko KOM-teatterin väki. Te olette ihan parhaita!


Kuvan copyright Tanja Ahola
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Pasi was here / KOM-teatteri 21.9.2016

Moneskohan kerta tämä oli jo Pasin parissa? Neljäs vissiin, vai viides? Ei meillä lasketa. Kyllä tämä on hyvin kestänyt useammankin katselukerran, aina yhtä riemuisa olo, ja myös suruisa. Mitäköhän sitä ihminen ollenkaan tekee kun Pasia ei voi enää joulukuun jälkeen KOM-teatterissa nähdä? Siksipä kannattaakin kiirehtiä ja varata liput ja mennä katsomaan se hyvissä ajoin.

Kesä oli hyvä ottaa taukoa, mutta ihanaa oli palata Kapteeninkadulle heti syyskuussa. Ei tässä näytelmässä tietenkään mitään uutta ja ihmeellistä ollut. Tai ei ainakaan uutta. Ihmeelliseltä tämä tuntuu aina. Nyt teatteriseurana oli Eeva, jolle tämä oli ihan ensimmäinen kohtaaminen Pasin kanssa. On ihanaa viedä "uusia" ihmisiä katsomaan esitystä, josta on tullut mulle kovin tärkeä.

Mua sykähdytti ja satutti jo ennen näytelmää, kun KOM-teatterin aulassa oli kynttilöitä palamassa 13.9. menehtyneen Pekka Valkeejärven muistoksi. Illan ensimmäiset itkut jo ennen näytelmän alkua. Valkeejärvi oli hieno näyttelijä.

Tällä kertaa esityksestä jäi eniten mieleen Hemmon loistava lesbon määritelmä, Pablo - viikon luontoääni eli vanhentuneet opetusmenetelmät. Sekä Kärcher-vertailu "täällä kohtaamattomuus on normi". Ja tottakai aina ja iänkaikkisesti Go West!

Esityksiä on 3.12. asti ja lippukaupoille pääset tästä!

Kiitos taas kerran loistava Pasi-tiimi Vilma, Johannes, Robert ja Juho!

Ps. Se kyllä harmitti ettei ollut omenalörtsyä tällä kertaa. Vihanneslörtsy ei kauheasti uponnut.


Kuvan copyright Tanja Ahola

Pasi Was Here / KOM-teatteri 18.5.2016

Neljättä kertaa katsomassa Pasi Was Here:ä, mutta ei kerrota kenellekään, eihän? Mutta kun... ei mulla ole edes mitään selitystä asialle. Muuta kun tämä näytelmä on vaan monestakin eri syystä kolahtanut tosi kovaa. Käsikirjoitus on oivaltava, viihdyttävä, ja myös aika surullinenkin. Näyttelijät ovat ilmiömäisen hienoja. Joka kerta olen löytynyt uusia näkökulmia, ajatuksia ja saanut nauraa sydämeni kyllyydestä.

Kyllä nää tyypit vaan on taitavia näyttelijöitä, ei voi muuta kun kumartaa. Siis jättikiitos Vilma Melasniemi, Robert Enckell, Johannes Holopainen ja Juho Milonoff! Ja kiitos Veikko Nuutinen kun kirjoitit tämmöisen näytelmän. Ja kiitos Lauri Maijala kun ohjasit tämän.

Esitys sai hieman erilaisen lopun tällä kertaa, kun loppukiitosten aikana/jälkeen lavan reunaan tuli katsomosta nainen. Kolmekymppinen, oikein fiksusti pukeutunut. Hänellä oli asiaa näyttelijöille. Hän kertoi tulleensa Savonlinnan Kellarpellosta. Hänellä oli mies, nimeltään Pasi. Ikää 32. Ja luoti päätti tämänkin Pasin elämän. Oman käden kautta. Kaksi kuukautta kuoleman jälkeen miehelle syntyi vauva. Nyt nainen on yksinhuoltajaäiti ja tekee kolmivuorotyötä. Hän halusi kiittää näytelmästä.

En tiedä mitä sanoisin. Toisaalta tuli liikuttunut olo, ja tunteet tuntuivat näyttelijöilläkin olleen pinnassa. Toisaalta olo oli hieman vaivautunut, suomalaiseen tapaan, että mitä tuo nyt tuolla kehtaa omia asioitaan meille tilittää. Hattua nostan kuitenkin rohkeudesta. Mietin tätä naisen puheenvuoroa vielä pitkään esityksen jälkeenkin. Miten hän suhtautui näytelmään, koska se tuli häntä vielä paljon lähemmäksi kuin meitä muita. Suomi on täynnä tämmöisiä Paseja, ihan konkreettisestikin.

Lisäys la 21.5. Kävin katsomassa tänään teatteri Jurkassa näytelmää, ja satuin istumaan Juho Milonoffin vieressä. No, esityksen jälkeen kiitin häntä Pasista, ja juttelimme myös tästä keskiviikon esityksestä, ja naisesta. Kyllä, naisen edesmennyt puolisonsa Pasi oli juurikin näytelmän Pasi (tai siis esikuvansa). Olivat kuulemma kolmisen tuntia puhuneet sitten naisen kanssa esityksen jälkeen, siis näyttelijät. Heillä oli kyllä kuulemma ollut tiedossa jo etukäteen että tämä nainen on tulossa näytelmää katsomaan. Huh, hurjaa.

Tällä kertaa mukana oli seuralaisena Markus, jolle tämä oli ensimmäinen kokemus. Ja kyllähän tuokin tuntui tykkäävän. Hyvä! Ennen esitystä hyvää ruokaa naapurin KOM-ravintolassa, ja väliajallakin pääsin nyt ekan kerran maistamaan lörtsyä (omenaversio oli tosi hyvää). Nam. Kuoharia en sentään maistanut.

Kiitos KOMilaiset, tästä on hyvä alkaa orientoitumaan kesänviettoon. Syksyllä sitten taas lisää (joo, on mulla Pasi-lippuja varattu jo). Ja suosittelen kaikille muillekin hankkimaan lippunsa, koska Pasihan palaa estradille 15.9.-29.10.


Esityskuvan copyright Tanja Ahola, lörtsykuva oma

Pasi Was Here / KOM-teatteri 3.5.2016

Pasi Pasi Pasi. Kolmas kerta toden sanoo. Eikä taaskaan lörtsyä, höh.

Eihän mulla mitään uutta ja ihmeellistä sanottavaa tästä ole. Muutakun oli taas kerran juupelin hieno.

Hemmo haluaa vaan fiilistellä ja nostalgisoida, mutta Pasi miettii haluaako tämä käyttää tätä hyväkseen? Niin, mitkä ovatkaan Hemmon todelliset motiivit.

Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka on vetoava hahmo. Pasin käsitykset tyttöjen riiaamisesta ovat aika... noh, aataminaikuiset. Ja Hemmon ilmeet pikkupoikana on jotain ihan parasta. Pasi ja Hemmon "lesboäiti" jumppaamassa "ei ihan niin alhaalta, siellä on mun pimppi" :-D

Savonlinnassa kohtaamattomuus on normi. Niinkuin muuten aika monella muullakin suomalaisella paikkakunnalla. Jaksaisko laskea LOVES-prosentit, pitääkö Hemmon ja Turnajaiskepin (47%) tai Pasin ja Hemmon (32%) paikkaansa? Kivunsietokyvyn kasvatuksessa taidettiin lyödä aika kovaa... kun tuntui että ne auts-huudot olivat aika autenttisia!

Kasarinostalgiaa

How to be persu -piste Pasi-museoon. No mikä jottei. Välillä tulee miettineeksi että tapahtuivatko nämä kaikki asiat todella, vai muistaako Hemmo vain asiat näin? Jotenkin muuten nyt iski loppuvaiheissa Pasin isän eli savonlinnalaisen miehen monologi ihan täysillä. Huh!

Ja jos kohta monessa kohtaa saa nauraa kippurassa (GO WEST!) niin loppua kohti hymy hyytyy, ja kukaan ei enää naureskele. Kyllä vetää suomalaisen miehen kohtalo vakavaksi.

Superisot kiitokset taas koko loistava työryhmä tästä. Kerran vielä! Ja sitten syksyllä lisää...


Kuvan otin itse.

Kolmas kerta toden sanoo, vai sanooko?

Aku Louhimiehen uuden Tuntematon sotilas -leffan (ilmestyy 2017) näyttelijävalinnat julkaistiin virallisesti tänään. Tai ainakin iso osa niistä. Satuin olemaan hereillä viime yönä kahden aikaan kun HS:n juttu (hieno verkkototeutus muuten!) jo ilmestyi, joten on ollut jo tovi aikaa tottua. No, miksipä sitten teatteribloggaaja haluaa tästä kirjoittaa? Siksi kun haluan sanoa sanaseni, vaikkei minun sanomiseni ketään varmaan kiinnostakaan.

Näyttelijävalinnat mihin tahansa tunnettuun teokseen herättävät aina runsaasti keskustelua. Varsinkin johonkin suomalaisille niin tärkeään kuin Tuntematon sotilas. Yleensä kukaan ei ole valintoihin tyytyväinen. Jokaisella on varmaan myös oma dream cast, minullakin (ja se ei tosiaan ole sama kuin Aku Louhimiehen).

Muutamat nimet tässä Louhimiehen listalla olivat tiedossani, tai ainakin melko varmojen huhujen siivittäminä. Muutamia olin epäillyt. Muutamat yllätyksiä. Suurin osa varsin tuttuja nimiä. Niin, niminä. Minä olen nimittäin siitä outo/tylsä/erikoinen (valitkaa oma suosikkinne) etten kauheasti katso telkkaria, ja varsinkaan mitään kotimaisia viihdeohjelmia. Enkä ihan kauhean paljon kotimaisia elokuviakaan. Joten siitä syystä osa näyttelijöistä on jäänyt vain nimiksi, joidenka kasvot sentään saatan tunnistaa. Moni näyttelijöistä puhuva tuntuu aina ensimmäisenä muistavan jonkun leffaroolit tai missä (viihde)ohjelmassa ko. henkilö on esiintynyt.

Minä sen sijaan muistan olenko nähnyt jonkun teatterissa. Missä roolissa ja minkälaisen vaikutuksen teki. Eli peilaan kaikkia näyttelijöitä, varsinkin kotimaisia, teatterin kautta. Tietynlaista näköalattomuutta sekin, mutta kun ei aika eikä kiinnostuskaan riitä katsomaan niitä kaikenkarvaisia tv:n viihdeohjelmia. Tosin, tähän voi olla poikkeus. JOS olen nähnyt jonkun näyttelijän tekevän vaikutuksen teatterissa, vaikka usealla hyvällä roolilla, saatan hyvinkin avata telkkarin katsoakseni häntä jossain jutussa sielläkin.

No siis. Tämän Tuntematon sotilas -miehitysjulkisuuden myötä taas kerran suunnilleen kaikki tahot muistavat kertoa onko joku näyttelijä ollut paljon esillä telkkarissa tai leffoissa. Hei haloo! Joku ei ehkä ole siellä ollut, joko omasta valinnastaan tai iästään tai muusta syystä. Suomi on pullollaan loistavia näyttelijöitä, joiden naamat eivät jatkuvasti ole esillä, paitsi teattereissa.

Näistä nyt nimetyistä herroista sitten. Teatterissa olen heistä nähnyt Ahon (Rokka), Holopaisen (Kariluoto), Milonoffin (Honkajoki), Saartamon (Lahtinen) ja Hirviniemen (Hietaniemi). Tosin kaksi viimeksimainittua vain kerran, ja Milonoffia muutaman. Sen sijaan Ahoa ja Holopaista olen nähnyt niin paljon, ja hyvin erilaisissa rooleissa, että voin huoletta kutsua heitä kahta tämän hetken lahjakkaimmiksi näyttelijöiksi (minun top kolmessa kumpikin). Minun mielestäni siis, ja vain ja ainoastaan heidän teatterityönsä perusteella. En tiedä olisinko itse laittanut Ahoa juuri Rokaksi, mutta odotan mielenkiinnolla. Sen sijaan Holopainen Kariluotona tuntuu nappivalinnalta.

Vatasen (Koskela) olen nähnyt missään tasan yhden kerran; Napapiirin sankarit -leffassa kun kaverin kanssa katsoimme läppäriltä joskus muutama vuosi sitten. Kapulaisen (Susi) olen *luultavasti* nähnyt ehkä jossain leffassa. Suomista (Vanhala) olen nähnyt parissa tv-sarjassa, mutta ei kovin selkeää mielikuvaa. En ole koskaan nähnyt Alénia (Rahikainen).

Monta keskeistä roolia on vielä miehittämättä, tai siis, niitä ei ole kerrottu julkisuuteen. Lammio, Lehto, Riitaoja, Määttä... monta puuttuu vielä.

En siis ole ketään näistä nähnyt Putouksessa tai missään muussakaan viihdeohjelmassa, mutta en ole toki voinut välttyä tietynlaiselta leimalta mitä tv:n "hömpissä" esiintyvät näyttelijät saavat. Myönnän että itsekin suhtauduin hyvin epäilevästi Aku Hirviniemeen Kansallisteatterin Nummisuutareissa. Mutta jouduin yllättymään positiivisesti (ja olen toistaiseksi käynyt katsomassa sen jo kolmasti, neljättä suunnitellen. En kyllä tosin Hirviniemen tähden!). Suomessa on paljon näyttelijöitä, joista itsellä ei ole juuri minkään valtakunnan käsitystä, ennen kuin näen heidät itse teossa eli teatterissa. Vasta sen jälkeen voin muodostaa mielipiteeni; siihen asti mennään mm. kaverien, median ja somen asettamilla mielikuvilla.

On varmaan leffaporukalle houkuttavaa pestata tuttujaan, joiden kanssa tietää millaista on tehdä töitä yhdessä. Tai ennestään julkkiksia ja "teeveestä tuttuja", joiden voi olettaa vetävän hyvin porukkaa katsomaan. Mutta ainakin Tuntemattoman sotilaan tapauksessa väki varmaan tulisi sitä katsomaan vähemmänkin tunnetuilla näyttelijöillä, veikkaan ma. Joskus olisi toki hienoa jos joku rohkenisi palkata (vaikka nyt sitten Tuntemattomaan) tukun oikeasti tuntemattomia, nuoria tyyppejä. Vaikka teatterikorkeakoululaisia, tai juuri sieltä valmistuneita. Joiden kasvot eivät ole vielä kaikille tutut, ja kuluneetkin.

Tässäkin maassa moni näyttelijä tekee kaikenlaista. On mukana telkassa, leffassa, mainoksissa, teatterisa, radiossa, dubbaamassa. Parhaassa tapauksessa. Halutessaan. Pitää suoda toisille vapaus tehdä pelkkää teatteria, ja toisille pelkkiä leffarooleja. Mikäli siihen on mahdollisuus.

Minulle teatteri on näyttelemisen kuningaslaji. Siellä ei voi tehdä kymmentä ottoa, jos joku menee pieleen. Siellä ei ole stunt-ihmisiä. Siellä jokainen esitys on erilainen, ja juuri se on yksi teatterin taikaelementeistä. Siellä katsoja muodostaa tärkeän osan esitystä. Teatteri on kaiken perusta näyttelijäntyölle, tai minun silmissäni ainakin pitäisi olla.

Mutta pliis pliis, älkää leffatekijät/kriitikot/katsojat aliarvioiko jonkun ihmisen näyttelijätalenttia, vain siksi että hän ei ole esiintynyt elokuvissa!

Suosittelenkin monelle katsojalle, ja varsinkin casting-ihmisille, retkeä (maakunta)teattereihin. Sieltä saattaa löytää todellisia helmiä!

Hihityttää muuten Hesarin tammikuinen juttu Johannes Holopaisesta "kolmen sotilasroolin miehenä" (nämä olivat Sotilaspoika-monologissa, Vallakumous-näytelmässä, ja tv-dokkarissa Jääkärit). Jospa sittenkin neljän?

Kokonaan toinen kysymys on tarvitaanko tästä vielä kolmatta leffaversiota. Vai tarvitseeko jokainen sukupolvi oman Tuntemattomansa.

Mitä sinä olet mieltä? Ketä sinä olisit valinnut näyttelemään Louhimiehen Tuntemattomassa?



Leffajulisteet netistä

Pas Was Here / KOM-teatteri 29.3.2016

Ensi-illasta on nyt kulunut 5 viikkoa, joten hyvä aika katsastaa mitä Pasille kuului nyt. Ja hyvää kuului! Ensinnäkin olin nyt suht koht terveenä, enkä taudin kourissa kuten enskarissa, eli katsomiskokemus oli paaaaaaljon parempi. Ja toisekseen, jotenkin kaikki on loksahtanut kohdilleen, esiintyjät kasvaneet vielä paremmin rooleihinsa jne.

Eli toisellakin katsomiskerralla KOM-teatterin Pasi Was Here vakuutti. Ennenkaikkea virtuoosimaiset näyttelijäsuoritukset on tässä esityksessä parasta. Ihan joka iikka pistää parastaan ja antaa kaikkensa. Nyt oli katsojana malttia herkutella ja katsella yksityiskohtia, kun enskarissa meno oli välillä niin nopsaa ettei perässä meinannut pysyä. Istuin tokalla rivillä tällä kertaa, ja siitä oli hyvä katsella niitä pienempiäkin eleitä ja ilmeitä.

Juho Milonoff Hemmona, varsinkin pikkupoikana, on ihan ilmiömäinen. Siis ihan käsittämättömän taitavaa näyttelemistä ja eläytymistä. Ja kyllä Vilma Melasniemi oli huikea myös, niin Turnajaiskeppinä kuin vaikka Sarah Youngina. Ja yksi näytelmän parhaita kohtauksia on se Hemmon äidin reisienvenytys! Eikä pääse yli eikä ympäri siitä miten upea on myös Robert Enckell, niin lastentarhantäti Sinikkana, Pasin isänä, Kärcher-miehenä, opettajana ja ennenkaikkea Laktoosi-Lerssinä. Ne hypyt! Siinä on akrobatiaa...

Ja pitääkö se Johannes Holopainenkin taas mainita? Kai se pitää, koska onhan Pasi kuiteskin nimirooli. Jokainen *vähänkin* mun blogia lukenut tietänee mun ajatukset Holopaisen näyttelijäntaidoista, mutta jos nyt joku ensikertalainen sattuisi lukemaan, niin sanonpa vain tämän. Parempaa näyttelijää ei Suomen lavoilta löydy (no ehkä yksi tai kaksi; tällä hetkellä kumpaakin näkee muuten Kansallisteatterissa, ja vieläpä samassa näytelmässä). Ja eipä paljon ulkomailtakaan (tai mun kokemukset rajoittuu tosin lähinnä Lontooseen). Oisko siinä referenssiä tarpeeksi? Menkää katsomaan jos ette usko. Ja huom. tämä lausunto ei perustu pelkästään Pasiin, vaan kollektiivisesti kaikkiin juttuihin missä olen miehen nähnyt.

Se lapsuuden fiilistely, mitä Hemmo tässä haluaa tehdä, on itse kullekin hyvä syy mennä katsomaan Pasi Was Here. Mutta kun tässä on niin paljon muutakin! Nyt mä kiinnitin enemmän huomiota upeaan valosuunnitteluun (a'la Anniina Veijalainen). Kaikki ne talojen pienoismallit, tähtitaivas ja muut. Huh!

On se jännää miten itse nauraa kippurassa ja viihdyttyy kovasti, mutta mun vieressä istui nuoripari, jonka toinen osapuoli peitti kokoajan silmiään (kun oli jotain alastomuuteen tai seksuaalisuuteen viittaavaa). No onhan tässä muutakin kun huumoria, ja loppua kohti tunnelma muuttuu vakavaksi ja surulliseksi. Lopussa jo ihan itkettikin. Pasin kohtalo on niin... no, niin tuttua ja niin tavallista. Edelleenkin.

Mutta ehdottomasti oli hienoa käydä katsomassa uudelleen! Toukokuussa sitten seuraavan kerran. Parikin kertaa. Ja syksyllä...

Ja vaikka kevään esitykset ovat periaatteessa loppuunmyytyjä niin älkää antako periksi! On siellä satunnaisia lippuja muutamiin näytöksiin, ja aina kannattaa kysyä peruutuslippuja. Sellaisen minäkin tähän sain, soittamalla heti klo 11, kun KOM-teatterin lipunmyynti avautuu.

Kiitos taas koko loistava porukka - te ootte ihan huippuja!


Esityskuvan copyright Tanja Ahola

Pasi Was Here / KOM-teatteri 24.2.2016

Oi Pasi! PASI! Meillä kaikilla on varmasti ollut Pasi tuttavapiirissä tai samalla luokalla. Suomeen mahtuu Paseja. Pasi on yhdenlainen suomalainen perusmies, kliseinen pikkupaikkakunnalle jumiutunut, ja hieman syrjäytynytkin jamppa. Viliskantti poikana, pilkettä silmässä, rämäpäinenkin. Valmiina kolttosiin ja kepposiin. Sellainen joka peittelee omaa epävarmuuttaan ja herkkyyttään kovan ja kovaäänisen ulkokuoren alle. Käsi ylös joka tunnistaa?

Näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen (s. 81) ammentaa omista taustoistaan ja nuoruudestaan, kaveripiiristään. Millaista oli elää 80-luvulla, iloisessa itäsuomalaisessa pikkukaupungin (näytelmän tapauksessa Savonlinnan Kellarpellon) lähiössä. Samaa ikäluokkaa oleva Lauri Maijala (s. 86) ohjaa, ja aika mallikkaasti ohjaakin. Pasi Was Here on selkeästi näytelmä millä on sosiaalista tilausta; kukapa ei halua muistella lapsuuttaan ja nuoruttaan tällä hetkellä, varsinkin jos se sijoittuu kultaiselle ja maagiselle kasarille! En itsekään ole mikään poikkeus. Pisteet KOMilaisille siis ajankohtaisuudesta! Mutta on tässä muutakin kuin vaan nostalgiaa.

Näytelmän alussa Pasi on kuollut, oman käden kautta. Vanha lapsuudenystävä Hemmo hipsteri-Helsingissään koittaa miettiä muistosanoja, ja siitä alkaa menneiden muistelu. Mennyt jonka Hemmo muistaa hieman eri tavalla. Menikö se nyt ihan niin, vai sittenkin erilailla.

Hemmo (Juho Milonoff, s. 74) tarkastelee sitä elämää hieman ulkopuolisen silmin. Onhan hän joutunut viisivuotiaana jättämään Helsingin taakseen äidin epämääräisen yliopistotyön takia. Hemmo on erilainen, puhuukin ihan kummallisesti. Ei lainkaan niinkuin muut eli mie ja sie. Hemmo on erilainen, mutta haluaisi olla samanlainen kuin muut. Onneksi tarhasta löytyy kaveriksi natiivi-Pasi, joka ottaa Hemmon hoteisiinsa, ja johdattaa tämän omiin maailmoihinsa. Pasi tykkää ampua ja pelata räiskintäpelejä, Hemmo on hiljaisempi ja varovaisempi. Mutta lähtee mukaan Pasin meininkiin kyllä.

Tarhassa lapset kolttostelevat ja tiukkaotteinen tarhan täti (Robert Enckell, s. 59) koittaa vetää toppahaalareita päälle. Enckell vetää myös toisen huikean hahmon eli Laktoosi-Lerssin. Tuommoisenkin tyypin olen tavannut oikeassa elämässä... Ja kolmantena sadistinen opettaja joka pakottaa Pasin lukemaan Mitä tein kesällä -ainettaan luokan edessä. Ja vielä Pasin isänä (hhitsi se pannuhuonemonologi on hieno!). Upeaa näyttelemistä.

Hemmon mielestä Pasi on mahtava, idoliaineista suorastaan, ja hän toivoisi Pasin tavallisen perheen (putkimies-isä ja keittäjä-äiti) adoptoivan hänet. Pasin perheessä katsotaan yhdesä Napakymppiä lauantaisin saunan jälkeen ja isä tekee pannaria... Vaan muistaakos Hemmo ihan kaiken niinkuin se oli? Entä pannuhuone?

Tässä näytelmässä on paljon haikeutta ja nostalgiaa, mutta järkyttävän hauskoja ja vauhdikkaita kohtauksia tursuaa lähes yhtä paljon kun Hemmon äidin kainalokarvoja. Jo heti alussa, se käärmeenlumoojatarina (mistä Talle muuten heti väliajalla puhui, miten tuttu se oli!!) vei jalat alta.

Vilma Melasniemi (s. 73) tekee kanssa monta roolia, ja kaikki hykerryttävän herkullisia. Hemmon feministilesboäitinä, sekä luokkakaveri Turnajaiskeppinä, mihin pojat ihastuvat. Ja myös pornotähti Sarah Youngina :-)

Tässä on monta sellaista kohtausta mitkä saattoivat jäädä verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi. Hemmon äiti jumppaamassa. Hemmon äiti ja pojat suihkussa. Ja se Go West, en pysty enää kuulemaan sitä koskaan ilman mielikuvaa... "Miehän sanoin et tää on homovappaa vyöhyke!" - mutta eihän se kerrasta napsahda sanoo Laktoosi-Lerssi ja liittyy mukaan. Tässä vaiheessa meinasin tipahtaa tuolilta.

Pojat pohtivat homoutta; "kaikki teatterilaiset on homoja". Jos ei käytä tietynlaisia ilmatyynylenkkareita on homo. Hemmoa asia kovasti huolestuttaa, jos saa AIDSin koska kaikilla homoilla on se. Uutisissa sanottiin niin. Ja Timppa ja Jokkekin...

Painepesurien kilpavarustelukohtaus - "vittu mikä meininki!". LOVES on täysin luotettava testi, vaikkakin "ei rakasta Pimppi minnuu". Onneksi sentään Hemmo ja Turnajaiskeppi löytävät toisensa myöhemmin. Se rivitanssikohtaus, hertsyykkeli!

Johannes Holopainen (s. 88) on taas kerran sellaisessa vedossa että voisin käyttää 10000 merkkiä vaan miehen ylistykseen. Ei nyt mennä siihen sen syvällisemmin. Mutta silti sanon että huh mikä roolityö. Tyyppi vetää koko kropallaan ja esittää yhtä hyvin viisivuotiasta räkänokkaa kuin kapinallista teinipoikaa kuin syrjäytynyttä aikuistakin. Samaan aikaan se Pasin herkkyys ja rämäpäisyys. Eli Pasi Was Here kannattaa nähdä jo ihan vaan siksi että näkee Johannes Holopaisen lavalla.

Janne Vasaman lavastus on näppärä; lähiön omakotitalot pienoismalleja, monikäyttöinen "parakki" keskellä mistä saa etuosan kätevästi auki. Osa toiminnasta tapahtuu siellä, osa sen edessä. Niina Pasasen puvut ovat aika nappiinsa sitä kasaria minkä minäkin muistan. Tarttee myös kiittää sitä että väliajalla saa ostaa aitoja savonlinnalaisia lörtsyjä 4 euron hintaan!

Ja hyvin tämä porukka hanskaa aksentinkin!

Onhan tämä varsinainen nostalgiapläjäys. Mutta myös kannanotto tähän eriytymiseen; miksi samoista taustoista ja lähtökohdista olevat ihmiset päätyy niin erilaisiin elämiin? Miksi toiset jää sinne "tuppukyliin" ja nyypertyy sinne, suorastaan syrjäytyy. Ja toiset sitten muuttavat pois, omiin punavihreisiin kupliinsa, menestyvät elämässä.

Musiikkivalinnat osuvat nappiinsa Maija Mehiläisestä Sepulturaan.

Kyllä tästä lehdistökin tykkäsi.

Apu-lehden Liisa Talvitie:

Herkkäilmeinen, myös rajut otteet taitava Johannes Holopainen on loistovalinta Pasin rooliin. Hän muuttuu näytelmän alun pelleilevästä pikkupojasta syrjäytyneeksi kolmikymppiseksi.

Turun Sanomien Jukka Kittilä:

Johannes Holopainen tekee Pasin pikkupojasta perusmieheksi ällistyttävän tarkalla ajatuksella ja fysiikalla.

Aamulehden Anne Välinoro:

Johannes Holopainen Pasina on ilmiömäinen lahjakkuus, täydellisen rento ja kepeä ja samalla niin musta ja raskas.

Helsingin Sanomien Tuomas Kaseva:

Katsojana helpoin on rakastaa Pasia, joksi Johannes Holopainen muuntuu. Liikkeet, eleet ja jopa kasvojen puna ovat riipaisevan tunnistettavia, kaivelee Pasi sitten ylpeänä muniaan tai vajoaa opettajan nöyryytyksen jälkeen pulpettiin.

Yle:n Tuula Viitaniemi:

Johannes Holopainen on tuo paras kaveri nimeltä Pasi, rasavilli lapsi, uhmakas mutta hauska teini, lopulta alakuloinen aikuinen mies. Holopainen tuo todesti ja jotenkin vaivattomasti lavalle Pasin hilpeyden ja innon, nolouden ja pähkähulluuden, vihan, surun, lamaannuksen.

Täysin ansaitusti kevään esitykset ovat kaikki, lisänäytöksetkin, loppuunvarattuja. Syys-lokakuulla sitten lisää, ja niiden liput tulevat myyntiin 14.3. klo 11 - olkaa nopeita! Itse olen menossa katsomaan nyt keväällä vielä "muutaman" kerran, ja eiköhän tuota syksyllekin tule jokunen lippu hankittua.


Kuvien copyright Tanja Ahola
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nummisuutarit / Kansallisteatteri 12.2.2016

Kolmas kerta toden sanoo, vai kuinka se menee? No, sen verran väkevältä ja vahvalta tämä Nummisuutarit vaikutti tällä kolmannellakin katsomiskerralla, että taidan tulla vielä keväämmällä kerran.

Jotenkin koko sakki oli ihan liekeissä! Istuin tokalla rivillä, joten hyvin näkyi ja oli ihana tarkkailla kaikkea niin likeltä. Aku Hirviniemi petraa Eskon rooliaan joka kerralla, ja oli nyt todella vakuuttava.

Musiikkinumerot lämmittivät sydäntä, tottakai, ja tanssikoreografiat varsinkin! Monta kertaa yllätin itseni virnuamasta ja nauramasta ääneen. Jotenkin meno on niin riemastuttavaa, että ei voi kun heittäytyä mukaan ja antaa esityksen viedä mukanaan. Meidän katsomonnurkkaus oli muutenkin erityisen hyvin mukana, eli selkeästi innoissamme ja iloisia esityksestä.

Vaikka sisko ei nyt päässytkään mukaan katsomaan, niin ei haitannut, koska löysin mukavaa juttuseuraa kummaltakin puolelta penkkiäni.

Sanomattakin lienee selvää että Johannes Holopainen varasti taas show'n, mutta jaksoin kyllä ihastella myös Paavo Kääriäisen ja Markus Riutun suorituksia. Varsinkin Riuttu monitaitoisena muusikkona vetäisee usealla instrumentillä sulosäveliä. Ja jotenkin se lopun hautajaiskulkue sai liikutuksen sydämeen.

Ja se tokan näytöksen alku iski kuin halolla päähän! Ne taulukuvaelmat, erityisesti Simbergin Kuoleman Puutarha, voi huh!



Näin esityksen alennushintaisella lipulla.
Kuvan copyright Stefan Bremer

Sotilaspoika / Kansallisteatteri 16.1.2016

Johannes Holopaisen Sotilaspoika -monologi on sellainen klassikkoteos, joka voi hyvinkin jatkaa miehen repertuaarissa vuosikausia. Aina kun on pari iltaa luppoaikaa alati kiireisemmäksi käyvässä allakassa. Esityksen ajankohtaisuus ei katoa mihinkään. Kunhan herran fysiikka kestää. Meinaan tässä esityksessä ollaan aika kokonaisvaltaisesti mukana, ja kroppa näyttää olevan aika lujilla.

Mutta klassikko tämä on, ei siitä ole epäilystäkään. Nyt Kansallisteatterin Omapohjassa kaksi loppuunmyytyä iltaa, katsomossa enemmän teatterialan ihmisiä ja näyttelijöitä kuin meitä "normaaleja" katsojia. Ja moniko suomalainen esitys saa aplodit seisaaltaan annettuina? Koska Seppo Pääkkönen aloitti, niin pakkohan siihen oli liittyä mukaan. Jos joku esitys sellaiset ansaitsee niin tämä.

Vaikka tämä oli jo toinen kerta kun sain olla katsomassa tätä (eka kerta vappuaattona viime keväänä Lappeenrannassa), niin ihan yhtä kovaa se iski nytkin. Se valtava tunnelataus, ja miten Holopainen vaihtaa hahmoa lennosta. Maanista, intensiivistä, ja sitten taas seesteistä. Fyysinen puoli on kokoajan läsnä sataprosenttisesti. Miten jalkaterät menevät kippuralle kun Joe on tyttöystävänsä kanssa sängyssä. Tanssijan paljaat ja ilmeikkäät jalat. Kaatuilut lattialle. Lattialla ryömiminen. Kunniamerkit Joen riekaleissa vaatteissa. Ja ne biisit: Perfect Day, Eldankajärven jää, One, Hey Joe...

Ja paljonko sitä kehtaa kehua Holopaista ilman että joko minä tai hän nolostuu? En tiedä, mutta jos et ole nähnyt tätä miestä teatterin lavalla, niin olet menettänyt paljon jotain oleellista teatterin maailmasta. Onneksi tänäkin keväänä voit korjata puutteesi, joko Kansallisteatterin Nummisuutarien parissa tai sitten KOM-teatterin uutukaisen (enskari 24.2.) Pasi Was Here luona. Mieluiten molemmissa.

Pauli Riikosen suunnittelema äänimaisema hyökkää päälle kuin panssarivaunu; jatkuvat puhelimenpirinät ja räjähteiden äänet riipivät korvia. Paljon sota-aiheisia puheita nauhalta. Ja räpsyvät loisteputket rassaavat silmiä. Katsojan kaikki aistit ammutaan täyteen. Esitys tulee muutenkin iholle jatkuvasti. Hyvä kun välillä ehtii ja malttaa hengittää.

Tämän nähtyään teki taas mieli itkeä ja nauraa. Ja toisaalta taas vetäytyä johonkin yksinään pohtimaan maailmantilaa. Kuinka samaan aikaan joku voi olla niin hienoa ja kaunista, niin rumasta aiheesta kuin sota? Sota jota Joe ei halunnut käydä, ei uhrautua demokratian, isänmaan tai minkään aatteen vuoksi.

Dalton Trumbon alkuperäisteosta Johnny Got His Gun en ole vieläkään lukenut, mutta nyt sain sen Eevalta lainaksi, niin piakkoin. Ehkä siis ennen kuin saan tämän jossain nähdä taas uudelleen.

Helsingin Sanomat julkaisi Holopaisesta ison (liki 2,5 sivua) jutun päivää ennen Kansallisteatterin esityksiä - tässä linkki myös pieneen videoklippiin. Kuulemma Kansallisteatterin lipputoimistossa oltiin lujilla, kun puhelimet soivat ja kaikki halusivat liput Sotilaspoikaan. No, aika mahdoton homma, kun esitys oli aikalailla loppuunmyyty jo siinä vaiheessa. Tähän hätään Sotilaspoika on mahdollisuus nähdä Riihimäen teatterissa 6.2. Ja huhujen mukaan myös Kansallisteatterissa keväämmällä... En voisi mitään suositella enempää.

Omalla reissullani loppu hyvin kaikki hyvin. Ja selvisin lippuselkkauksestakin (ajoin perjantaina turhaan Helsinkiin, lumipyryssä ja kiireessä tietenkin, vain todetakseni että lippuvaraukseni olikin lauantaille). Iso kiitos Kansallisteatterin lipputoimiston taikurimaisille ja aina yhtä ystävällisille työntekijöille!

Esityksessä huomaan jääväni katsomaan niitä paljaita varpaita ja jalkoja jatkuvasti.


Kuvien copyright Ilkka Saastamoinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ensi vuoden uutuuksia TTT:ssä ja Kansiksessa!

On taas se aika vuodesta kun teatterit julkaisevat ensi vuoden ohjelmistojaan. Hurraa! Teatteribloggaajan sähköpostiin tupsahtelee kutsuja ja tiedotteita, ja kalenteri ja muistikirja alkavat täyttyä merkinnöistä. Vaikka niin vannoin että ensi vuonna himmataan hieman ja jätetään kalenteria väljemmäksi. Taitaa olla turha luulo/toivo.

Paikan päälle pääsin Tampereen työväen teatterin ohjelmiston julkaisutilaisuuteen viime viikolla. Vaikka ensi-iltoja on rutkasti vähemmän kuin nyt syksyllä, niin ehkäpä laatu korvaa määrän. Tosin tämän syksyn ohjelmistossakaan ei ole ollut mitään valittamista, ei sen puoleen.

Ensimmäisenä TTT:n ensi-iltaan ehtii Kellariteatteriin tuleva Lada. Vaikuttaa kaikin puolin mielenkiintoiselta, eikä vähiten siksi että ohjaaja Pedro Martins Beja tulee Saksasta ja musiikintekijä Micha Kaplan Israelista. Teksti perustuu saksalaisen Wolfgang Herrndorfin romaaniin. Kaksi hieman ulkopuoliseksi itsensä tuntevaa teinipoikaa Maik ja Tschik varastavat auton ja lähtevät roadtripille. Päärooleissa Jari Ahola ja Severi Saarinen, ja mukana menossa myös Anna-Elisa Hannula. Enskari 20.1. sitten.

Matti Salminen, Hannu Lindholm, Esko Roine, Jaana Pesonen, Tuire Salenius

Seuraavana päivänä pääsemme seuraamaan konkarijoukon esiintymistä, kun lavalle astelevat niin Esko Roine kuin Tuire Saleniuskin. Sirkku Peltola on sovittanut Dostojevskin pienoisromaanin Vanhan ruhtinaan rakkaus uudelleen, ja Papparaisen Uni nähdään Eino Salmelaisen näyttämöllä 21.1. alkaen. Peltola vastaa myös ohjauksesta, ja mukana myös mm. Tuukka Huttunen, Jyrki Mänttäri ja Juha-Matti Koskela. 

Tuire Salenius Sirkku Peltolan tentattavana

Lisää konkareiden kädenjälkeä nähdään lavan takana, sillä lavastuksesta vastaa Hannu Lindholm ja puvuista Matti Seppänen. Lavalla nähtiin osa tekijätiimiä ja Peltola haastatteli tätä "mitättömämpää sakkia". Odotan puvustusta etenkin innolla, koska Seppänen vakuutti sen olevan kaikkein mielenkiintoisin puvustus mitä hän on tehnyt. Ja ei se lavastuksen pienoismallikaan hullummalta näyttänyt.

Lindholmin pienoismalli Papparaisen Uneen

Suurella näyttämöllä ensi-iltaan 28.1. tulee puolestaan Niin kuin taivaassa. Tuo aika hurmaava ruotsalaisnäytelmä, mitä kävimme Lauran kanssa katsomassa Valkeakoskella viime keväänä. Tällä kertaa kapellimestari Danielin roolissa Janne Kallioniemi, joka ei kyllä karismassa juurikaan jää Valkeakosken Juha Kulmalan jälkeen. 

Naiskuoro Miskantti suoritti yllätyslaulunumeroita

Odotan mielenkiinnolla mitä kivaa yhteistyö Naiskuoro Miskantin kanssa saa aikaan. Julkistustilaisuudessa kuulimme pienet maistiaiset kuoron laulusta, kun sitä ennen olimme tehneet pienen meditointiharjoituksen Jannen johdolla :-)

Janne Kallioniemi ja ohjaaja Maarit Pyökäri

Näiden kolmen ensi-illan lisäksi ohjelmistossa jatkavat monet tämän syksyn esitykset, eli vielä kerkeää niitäkin näkemään jos on vielä jäänyt joku paitsi.

Kansallisteatteri julkaisi taas kevään ohjelmistonsa tänään. Sielläkin on monenlaista kiinnostavaa luvassa, mutta itselleni esiin nousi muutamia kohokohtia. Johannes Holopaisen upea monologiesitys Sotilaspoika vierailee Omapohjassa 16.-17.1. kahden esityksen verran, ja suosittelen lämpimästi ihan kaikille. 

Helmikuun 17. päivä saa ensi-iltansa Paavo Westerbergin uutuusnäytelmä Mahdolliset maailmat, jonka pääroolissa nähdään Eero Aho. Lisäksi Juha Hurmeen Töppöhörö vaikuttaa sellaiselta mikä on pakko nähdä. Paha Äitipuoli vaikuttaa myös kiinnostavalta aiheensa (mm. uusperheet) vuoksi.

Tässä nyt vain kahden teatterin ohjelmistovinkkejä - lisää seuraa!

Kuvien copyright ihan omia.

Nummisuutarit / Kansallisteatteri 23.9.2015

Muutama viikko kulunut jo Kansallisteatterin Nummisuutarien ensi-illasta, ja vieläkin olo on hieman hämmentynyt. Hieman samaan tapaan kuin Helsingin kaupunginteatterin Hamletin kanssa muutama vuosi sitten; heti esityksen jälkeen ei tiedä onko tämä vuoden teatteritapauksia vai ihan floppi. Siispä pitää katsoa uudelleen (olen menossa marraskuussa). Silti tai juuri siksi tämä eittämättä on yksi syksyn teatteritapauksia, hyvässä ja pahassa.

Miksi tämä perin tuttu, jopa puhkikaluttu, Nummisuutarit sitten on niin hämmennystä herättävä? Varmaan useastakin syystä. Tässä Janne Reinikaisen tulkinnassa alkuperäistä tekstiä ei ole ihan kauheasti jäljellä. Reinikainen ja Eva Buchwald vastaavat tekstin sovittamisesta. Tekstin näin radikaali muuttaminen mahtaa herättää sekä kauhua että innostusta ihmisissä. Sen sijaan kaikki tutut, klassiset kohtaukset ovat mukana, joskin uudenlaisina sovituksina.

Visuaalisesti tämä ainakin on tosi huikea. Jo heti alusta asti, oranssissa valossa mustat ihmisten varjot, lopulta dervissimäisessä hurmiotanssissa. Bravo lavastaja Kati Lukka ja valoista vastaava Max Wikström! Toinen iso asia mikä kiinnittää huomion on koreografiat (a'la Milla Koistinen). Oli kyse sitten joukkokohtauksista tai Kreetan ja Jaakon häätanssista - kaikki toimii. Tarja Simosen suunnittelema puvustus on myös mykistävää, esimerkiksi miten näpsäkästi Kreetasta kuoriutuu Karri vaatteiden avulla. Se Kreetan hääpuku hulmuavine helmoineen! Sakerin ja Iivarin cowboyasut!

Ja se sama vanha virsi: näytelmä missä hyödynnetään laulu- ja soittotaitoisia näyttelijöitä myös instrumenttien kanssa, no, lisäpisteitä rapsahtaa heti ainakin tuhat. Tässäkin semmoisia tyyppejä on lukuisia, ja orkesteri kirjamellisesti putkahtelee esiin milloin mistäkin. Timo Hietalan suunnittelema musiikki oli tosi monipuolista, lainaten vähän joka paikasta jotain.

Jotkut lavastusratkaisut olivat sellaisia että jäin katsomaan monttu auki. Visuaalisesti siis ehdottomasti aivan hämmästyttävän upea. Lavan pyörimistä ja eri osien nousemista on myös hyödynnetty tosi paljon. Eskon kännäyskohtauksen kohoavat puut!

En tiedä kumpi olisi parempi; se että tuntee Nummisuutarit perinpohjin, vai se ettei alkuperäisteos ole lainkaan tuttu. Itsellä se on jossain siltä väliltä. En kaipaa oikeastaan sitä tekstiä, koska uusikin teksti toimii hyvin. Muutamia versioita olen nähnyt teatterissa, ja toki tämä on radikaalein.

Mites sitten ne näyttelijät? Myönnän heti kättelyssä että Aku Hirviniemeä kohtaan oli ennakkoluuloja. Paljon. Mutta turhaan pelkäsin; ihan hyvin tämä leijonapaitainen Esko selviytyy. Aika intensiivisiä kohtauksia on paljon, mm. Kreetan ja Jaakon häissä ja toki se kuuluisa kännikohtaus. Hetkittäin kuitenkin tuntui ettei Esko ollut niin kovin suuressa roolissa, kuin ehkä jossain perinteisemmissä versioissa. Varsinkin ekassa näytöksessä Esko tuntui olevan enemmän tarkkailija tai sivustakatsoja.

Juhani Laitala tsingiskaanimaisine viiksineen Eskon isänä ja Karin Pacius tämän vaimona ovat lopultakin aika pienissä rooleissa. Hurjassa vedossa oleva Tuomas Rinta-Panttila tekee varsin intensiivisen kohtauksen merimies Nikona toisen näytöksen alun delirium-bakkanaaleissa. Tässä kohtauksessa on sellaista alkuvoimaa ja tykitystä että suu loksahtaa taas auki. Suomen taiteen kultakauden ikoneita (mm. Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti, Simbergin Haavoittunut enkeli) raahataan näyttämön poikki sellasta tahtia että huh. Ja on sarvipäistä hahmoa, riettautta, musiikki jumputtaa saatanallisen kovaa. Ehdottomasti yksi koko spektaakkelin mieleenpainuvimpia kohtia tämä. Mutta takaisin niihin esiintyjiin... Seppo Pääkkönen (Eskon eno Sakeri) ja upeasti myös laulava Leo Honkonen (Eskon veli Iivari) cowboyvermeissään, no joo, ei heilläkään hyvin mene. Rahat meni ja kädet tärisee... Nätyläinen Paavo Kääriäinen on erinomainen, ja myös varsin tanssitaitoinen. Tästä karismaattisesta miehestä kuullaan kyllä vielä. Inga Björn jää Mikko Vilkastuksena vähän statistiksi, en saa oikein mitään otetta tästä tyyppinä.

Säästin tietenkin sokerin pohjalle eli Johannes Holopaisen. Aina ja joka näytelmässä eniten esille nouseva mies (roolin koosta riippumatta) ei tee tälläkään kertaa poikkeusta. Hienoa että miehen muusikon taitoja hyödynnetään näin paljon, fyysisemmästä ilmaisusta ja tanssista puhumattakaan. Holopainen on maanisen energinen, säkenöivä morsian Kreetta, ilmojen halki liitelevänä hameen helmat hulmuten ja hääkruunu päässä keikkuen. Miten näin lahjakkaita näyttelijöitä onkaan?!

Kreetan ja Jaakon häät on kyllä vallan mainio tapahtuma. Jaakko itse vieraineen onkin englantia vääntävä hipsteri, ja Esko tuntee siksikin itsensä ulkopuoliseksi, kun ei ymmärrä edes puheista mitään. Häissä laitetaan jalalla koreasti, vedetään kokaa nokkaan ja sitä rataa. Jos ei muuta syytä katsoa tätä Nummisuutarien versiota ole, niin Jaakon ja Kreetan häätanssi on ihan riittävä. Henkeäsalpaavan hienoa menoa. Rakastuneen ja jatkuvasti toisiaan suukottelevan hääparin bileet saavat radikaalin käänteen kun Esko hermostuu. Koko häähuoneen palasiksi pistäminen on saavutus sinänsä... Se maitoa juova Esko, joka häissä heiluu Suomen lipun kanssa, kuin alleviivaten fiiliksiään kuinka ulkomaalaiset tulee tänne ja vie meidän naiset!

Tämä Nummisuutarit on täysin kiinni tässä ajassa, pohtien teemoja niin tasa-arvoisesta avioliittolaista kuin kansallissosialimista ja maahanmuutostakin. Sukupuoliroolit heittävät häränpyllyä ja homoerotiikkaa sivutaan monessa muussakin kohtaa kuin Kreetan ja Jaakon häissä. Eskon ja Vilkastuksen Mikon suhde on hurlumhei-mäinen, mutta sitten Mikko yllättäen ottaakin (aika kauheat) viiksensä pois juotettuaan ensin Eskon humalaan. Eroottinen lataus johtaa suudelmaan ja... Well, sitten seuraakin kaikenlaista konfliktia ja Benny Hill-mäinen takaa-ajokohtaus pitkin ja poikin lavaa. Ja miten sekä Paavo Kääriäisellä että Johannes Holopaisella on kaksoisroolit, niin miehenä kuin naisenakin. Koko ensemblen hametyyliset unisex-asut näytelmän alussa ja lopussa korostavat sekoittuvia sukupuolirooleja.

Välillä mietin että miten vanhemmat katsojat kokevat hääkohtauksen runsaan englanninkielen käytön, jos eivät ymmärrä mitä puhutaan. Toisaalta, ehkä silloin voi sympatiseerata Eskoa enemmän, kun tämäkään ei ymmärrä...

Minusta tämä puhuttelee tämän päivän ihmistä ja katsojaa varmaan paremmin kuin vanha pölyttynyt alkuperäisteksti. Mutta ymmärrän kyllä hyvin konservatiivisempien katsojien vaivaantumisen ja hämmentyneisyyden. Esitys ei todellakaan jätä kylmäksi. Työryhmälle iso kiitos tinkimättömyydestä!

Monenlaisia kirjoituksia Nummisuutareista löytyy, Kirsikka Moring ja Huminaa-blogi tarjoavat kaksi näkökulmaa. Hesarin kriitikissä Suna Vuori löytää paljonkin kiitettävää. Teatterikärpänen Talle hurmioitui täysin.

Ensi-illassa oli kyllä paikalla varmaan suomalaisten esiintyjien kerma. Teki mieli mennä nykäisemään Esko Salmista hihasta väliajalla ja kysyä mitä tämä oli mieltä, mutta sain hillittyä itseni.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Stefan Bremer