Rakkaudesta sähköön / Tampereen teatteri 9.3.2026

Tampereen teatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotanto Rakkaudesta sähköön sai ensi-iltansa Helsingissä maaliskuussa 2025 ja nyt vuotta myöhemmin Tampereella. Mä niin tykkään näistä yhteistuotannoista! Nyt ollaan mimiikan, musiikin, melankolian ja maestro Marcin matkassa!

Lavalla on graffitein sotkettu, ränsistynyt tiilinen talonmurju, johon resupekan näköinen heppu koittaa päästä sisään. Turhaan, kun ei ole avaimia. Asunto pyörähtää ympäri ja pääsemme katsomaan murjua sisäpuolelta. Vähän nuhruinen keittiö, eipä juuri muuta. Keittiö, jonka ikkunasta tyyppi koittaa edelleen epätoivoisesti päästä sisään. Kaksi outoa hahmoa odottaa asunnossa. Hopeaiseen ja siniseen pesäpalloasuun (sekä siniseen partaan) sonnustautunut Yksi (Karl Sinkkonen) ja vaaleanpunaisessa tyllihörhelöpalleropuvussa Näisyys (Tanjalotta Räikkä). Mielikuvitusolentoja, mutta katsojille varsin näkyviä, ja varsinkin kuuluvia. 

Halki esityksen he puhkeavat yhtäkkiseen lauluun, tai niin että Sinkkonen musisoi ja Räikkä laulaa. Eikä ainoastaan laula vaan tulkitsee! Sinkkosen säveltämät ja Saara Törmän sanoittamat biisit ovat muuten tosi kivoja, mutta sanoituksiltaan todella synkkiä, sillain hauskalla tavalla. Hirtehishuumoria sanoisin. Oivallista taustamusiikkia itsemurhaa hautovalle miehelle. 

Sillä sitä meidän asuntoonsa lopultakin ikkunan kautta murtautuva päähenkilömme Markku (Marc Gassot) haluaa. Kuolla. Miten iloinen aihe komedialle, eikö? Rakkaudesta sähköön ei olekaan mikään tavanomainen komedia, vaan ehtaa mimiikkaa ja slapstickiä sisältävä esitys. Joka tarkoittaa että tässä ei turhia puhuta. Laulut ovat eri asia, mutta niitä tulkitseekin mielikuvitustyypit, Markun ainoat kaverit. Sillä hän on yksinäinen, luuseri, jolla ei tunnu olevan enää mitään syytä tai halua elää. 

 

Tässä siis taustaa, koska oikeastaan kaikki lähtee kierroksille ja raiteiltaan kun Markku vihdoin pääsee sisään. Ensin suomalaiskansalliseen tapaan vedetään kirkasta viinaa ja sitten asiaan eli siihen itsensä tappamiseen. Matkaan tulee toki monenlaista mutkaa ja koukeroa. Yleisöltä pyydetään ja saadaan paljon apuja, oli kyseessä sitten pullon avaaminen tai pesäpalloilu. Pääasiallisesti Markku koheltaa ja säätää ihan keskenään, Yksin ja Näisyyden katsoessa hämmentyneinä miehen menoa. 

Gassot on kiistämättä mestarillinen työssään ja nytkin hän miimikoi kuin pieni eläin. Tuhmaa, kilttiä ja kaikkea siltä väliltä, tämä ei kyllä ole ihan pienten lasten esitys. No ei ehkä aihepiirinsäkään takia. Hienoa ja hauskaa katsottavaa, vaikka aihe on mitä on. Useita yllätyskäänteitä ja twistejä koetaan, niin näyttämöllä kuin katsomossakin. Mitä tahansa voi tapahtua, ja tapahtuu. Myönnän että pesiskohta silti hieman yllätti. Ja ehkä muutama muukin. 

 

Kiitän myös Saija Siekkistä upeista puvuista! Siinä missä Markku on verhoutunut ruskeaan tylsään miesten pukuun, ovat hänen "ystävänsä" sitäkin värikkäämpiä. Varsinkin Näisyyden pinkkihörhelöpuku on ihastuttava! Valo- ja äänisuunnittelusta vastaa Mikko Hynninen. 

Tämä on todella valloittava ja yllättävä esitys. Kaiken keskiössä on Gassot'n ilmiömäinen fysiikka ja kyky heittäytyä (kirjaimellisesti) - mutta korvaamatonta taustatukea antavat Yksi ja Näisyys. Rakkaudesta sähköön on esitys joka ei jätä kylmäksi; se kerrassaan sytyttää liekkeihin (ainakin jotkut paikallaolijoista). Kiitän esiintyjien lisäksi ohjaaja Aitor Basauria, tuota legendaarista Spymonkey-ryhmän jäsentä ja klovneria-opettajaa. Rakkaudesta sähköön on hänen ohjausdebyyttinsä Suomessa. Hieno alku sanoisin!

 

Esityksiä on Tampereen teatterissa maaliskuussa vielä/vain neljä (4), joten suosittelen pikaista siirtymistä lippukaupoille. Esityksen biisit (ja muutama bonus) sisältämä LP-levy on muuten myynnissä teatterilla, suositan sitäkin, koska biisit on oikeasti aika mainioita.

 

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Merimonsterit / Tampereen työväen teatteri 19.10.2023

Haa, taas uusi lapsille, lapsenmielisille ja ylipäätään koko perheelle suunnattu musiikkipitoinen näytelmä sai kantaesityksensä. Merimonsterit yhdistää Markus Fageruddin monipolviset sävellykset ja Laura Ruohosen mainiot tekstit kutkuttavan hauskalla tavalla. Tarjolla on monenmoista ja mikä parasta, Merimonsterit sopii sekä lapsille että aikuisille. Visuaalisesti huippuluokan esitys on ennenkaikkea viihdyttävä, mutta myös pienenpienen opetuksen sisältävä. Vaan opetuksista viis, sitä voi vaan heittäytyä erilaisten hirviöiden ja proffien matkaan ja nauttia menosta!

Laura Ruohosen ohjaama Merimonsterit esittelee meille kaksi hupsua professoria. Professori Pii (Anna Kuusamo) on eläinrakas ja enemmän jalat maassa -tyyppi kun taas professori Emeritus (Marc Gassot) on perinteisen hullun tiedemiehen prototyyppi. Hienosti tämä kaksikko täydentää toisiaan, niin ammatillisesti kuin pölhöilyssäkin. Ja sitä onkin luvassa, pölhöilyä nimittäin! 

Esityksessä jahdataan erilaisia monstereita, niin maan päällä kuin meren syvyyksissä. Proffat mennä viilettävät tukka putkella, on omituisia kojeita ja laitteita. Unohtamatta aivan mielettömän symppiksiä ja taitavasti toteutettuja merihirviöitä. Erika Kallasmaan luomat hirviöt ovat monimuotoisia ja valmistusmateriaaleina on ties vaikka mitä: lastenvaunuista soputelttoihin ja sateenvarjoihin. Joraava jenkki Hammurapu, huijarihai, muusa meduusa ja todella tamperelainen verimerimakkara, näitä piisaa!

Juoni alkaa näin: Horribulli Petrus on herännyt, haljennut ja häippäissyt ja sitä nyt koitetaan pyydystää. Monin eri tavoin ja metodein. Siinä missä Emerituksella meinaa lähteä homma lapasesta ja ammattimaiseen kunniahimoon yhdistyy jo hieman kuolemattomuustavoitteita, niin pitää Pii jalat maan pinnalla, tai meren pohjassa. Yhteistyö on enemmän ja vähemmän saumatonta, kumpikin kyllä puuhailee omiaan toisen selän takana. Aika hersyviä tyyppejä ja Kuusamo & Gassot kaksikko pistelee parastaan. Mukana on paljon verbaalista komiikkaa ja iloittelua, mutta myös fyysisen näyttelemisen parhaita paloja. Monsterit oikeasti heräävät eloon näiden (ja muiden) taitavissa käsissä, näyttämömiehille myös kiitos!

Sanaleikit ovat hykerryttäviä ("Pii tunnetaan kaikissa ympyröissä") ja niistä saa kyllä tosi paljon iloa, ehkä varsinkin aikuinen. Monipäinen hydra Pluteus lastenvaunuissa on sellainen jonka veisin kotiini heti, vaikkakin kasvaessaan ei ole ehkä enää niin symppis. Yleisöä osallistetaan sopivasti, ja yksi beigeen pukeutunut (onnekas?) lapsi pääsee syötiksi mukaan lavallekin. Seikkailua ja suvantokohtia on sopivassa suhteessa.

Musiikki on monipuolista, funkista lattarirytmeihin ja mahtipontisiin balladeihin. Rytmikästä menoa ja musikaalinen yksisoluinen Aino Rättyä tarjoilee sitä meille omista sfääreistään. Samalla hän myös kivalla tavalla on mukana esityksessä, eikä linnoittaudu soitintensa taakse. Ah, tykkäsin! Lisäksi vielä miten mainioita ääniä tuo ihminen osaa tuottaakaan, käsittämätöntä! Osa musiikista oli ennakkoon nauhoitettu laivaston soittokunnan kanssa.

Ksenia Peretrukhinan lavastus moninaisine yksityiskohtineen (upea laboratorio!) ja Matias Ojasen projisoinnit yhdistyvät saumattomaksi kokonaisuudeksi missä proffien ja hirmuisten hirviöiden on kiva loikkia (vyöyryä, rullata, liukua...). Jaakko Siraisen monisävyiset valot ja Niklas Vainion äänet muodostavat merellisiä maisemia. Upeita lokkeja ja rauskuja, katosta roikkuvia rysiä, sukeltavia proffia, katosta riippuuva eläingalleria. Tuulettimet ja harsokankaat viimeistelevät hienon näyttämökuvan. Kyllä kelpaa katsella.

Pikanttina yksityiskohtana pakko mainita Eino Salmelaisen näyttämön seinille ripustetut upeat vanhat merimonstereita kuvaavat taulut! 

Parhaissa koko perheen teoksissa on huomioitu kaikki katsojat. Merimonsterien ikäsuositus on 5-100, ja se on oikein passeli suositus. Tämä on hullutteleva ja hillittömän hauska, ja kutkutteli ainakin minun nauruhermojani juuri sopivasti. Vajaalla kahdella tunnilla on myös sopivan mittainen esitys niille nuoremmillekin katsojille. Suositus koko perheelle.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lion - The Weird and Magical Abracadabra Circus Show / Kansallisteatteri 22.1.2019

Huipputyyppi Marc Gassot tekee taas kerran sellaisen show'n että oksat pois. Jos legendaarinen miimishow Dark Side of the Mime oli enemmänkin aikuisemmalle väelle suunnattu, niin nyt katsomoon ovat tervetulleita nuoremmatkin. Ehkeivät ihan pienimmät lapset kuitenkaan, koska kyllä se veri (niin kuvitteellinen kuin paikoitellen "oikeakin") uudessa Lion - The Weird and Magical Abracadabra Circus Show'ssa virtaa/lentää/roiskuaa. Nimeään myöten kutkuttava ja monia sirkus/taikurialan perinteitä kunnioittava esitys on kertakaikkisen ihana. Koko tunnin ajan sain oikein hykerrellä hyvissä fiiliksissä. 

Monenlaisia tuttuja juttuja lavalla nähdään, siis sellaisia sirkusperinteitä kunnioittavia ja niihin myös jotain uutta lisätwistiä tuovia toki. Eläinnumerot kuuluivat sirkukseen lujasti, ja nytkin pääsemme näkemään kaikenlaista nelijalkaista ja siivekästä eläjää. Tai ainakin kuvittelemaan. Ja varsinkin niiden ääniä. Esitys kumartaa siis lujasti perinteisiin, mutta kyllä nykyajan lapset ja nuoretkin, aikuisista puhumattakaan, sieltä kaikkea moderniakin poimii. Vaikkapa elokuvakuvastoa Arskan väkivaltapläjäyksistä Alieniin.

Sanna Silvennoinen on taas kerran osannut ohjata toimivan ja napakan nykysirkusesityksen. Tyhjäkäyntiä ei ole, vaan kaikki osaset ja elementit loksahtavat kohdalleen. Kaikki on mietittyä ja hallittua, vaikka kyseessä on fyysisesti haasteellinen ja monipuolinen show. Hattua nostan! Tämmöiset jutut missä ei juuri puhuta (kuten Silvennoisen ohjaamat Thom Moncktonin esitykset) ovat varmaan vielä haastavampia - miten saada katsojan mielenkiinto pidettyä yllä ilman (ymmärrettävää) puhetta. Toimii.

Lavalla maanisesti liikkuva Gassot muistuttaa hetkittäin nykykomiikan mestareita Mr Beanista alkaen, huudelleen katsomoon sorryä jonkun asian mennessä pieleen. Välillä mieleen tulee kaikuja muinaisista mykkäfilmiajan miimikoista, joiden suora perillinen Gassot monessakin mielessä on. Mutta hän ei matki tai kopioi ketään, vaan tekee aivan omaa juttuaan. Toki vaikutteita ja esikuvia on, kuten kaikilla muillakin, mutta lopputulema on uniikki sekoitus kaikkea ihanaa. 

Yleisön kanssa käydään huimaa dialogia, ja jo show'n alkumetreiltä alkaen Kansallisteatterin täyteenahdettu Pienen näyttämön katsomo syö tämän miehen kädestä. Luovutamme ilomielien lapsikatsojia mukaan esitykseen, vaikkei heidän paluustaan aina olekaan takuuta. 

On muuten hämmästyttävää miten innolla lapset osallistuvat esityksen tekemiseen. Ketään ei tarvitse pakottaa tai maanitella lavalle. Onneksi avustajille annettiin kunnon palkat; show'n hengessä Lion-suklaapatukat!! Vaan kuinkakohan moni meistä värisi kauhusta, kun Gassot kulki yleisön seassa mittanauhoineen hakiessaan uhria esityksen viimeiseen numeroon? Onnekseen moni oli liian pitkä.

Tämä show on pullollaan toinen toistaan viihdyttävämpiä ja vauhdikkaampia temppuja. Kauheasti en viitsi niistä paljastaa, että jää ihailtavaa ja ihmeteltävää - ja ennenkaikkea yllätyksiä. On perinteisempiä sirkus/klovneria-juttuja, on paljon Gassotin erinomaiseen miimijuttuun perustuvia hommia (mm. koko leijona-kuvio hyytävine kellarimatkoineen), on tasapainoilua lautasten ja munien kanssa. Miekannielentäkin saa huvittavan nolon lopun. Akrobatiaa hevosen selässä saa toki aika nolon lopun kun jalat irtoavat... Tarinat rönsyävät hienosti sivupoluille, mutta aina kertoja löytää takaisin sinne missä olikin! Kadehdittava taito tämä!

Lavalla on mukana myös hykerryttävän ihanaan käärmeennahka-asuun ja fasaanisulkaiseen huopahattuun sonnustautunut mestarimuusikko Karl Sinkkonen. Pääkallokoristeisen soitinarsenaalinsa takaa hän loihtii upeita ääniefektejä ja monipuolista musiikkia lavalla temmeltävän Gassotin taustalle. Herrojen yhteistyö toimi upeasti jo Dark Side of the Mimen aikaan, mutta nyt ääniefektit on viety vielä pidemmälle ja paremmalle tasolle. Upeaa kuunneltavaa ja myös katsottavaa, varsinkin kun pääkalloperkussiot soivat silmävalojen rytmittäessä tahtia! 

Ihanat perinteisestä sirkusesityksestä kaikuja tuovat Kati Mantereen puvustus ja vielä Juho Rahijärven valosuunnittelu saattavat katsojan täydelliseen nirvanaan. Lavastuskin (Mantere & Rahijärvi) vie meidät jonnekin menneeseen... Visuaalisestikin siis miellyttävä kokemus.

Kansallisteatterin esitykset myivät nopeasti loppuun, varsinkin Tossavaisen Jussin ylistävän HS-kritiikin jälkeen, mutta älkää huoliko. Toukokuulle varmistui äkkiä lisäesityksiä, jotka nekin nyt alkavat täyttyä nopeasti. Mutta aina voit lähteä maakuntamatkailemaankin - Lion saa ensi-iltansa Tampereen työväen teatterilla 8.2. ja Turun kaupunginteatterilla 19.3. Molempiin kaupunkeihin aion mennä fiilistelemään tätä uudelleen.

Tätä esitystä et todellaakaan halua missata! Esitys tarjoaa sykähdyttäviä elämyksiä ja tunnelmia, jännitystä ja todella monta ooooh-hetkeä. Ja varsinkin viimeinen temppu - vaikka tiedän miten se tehdään, niin silti olin sataprosenttisen vakuuttunut, että nyt näin ihan oikeaa magiaa. Ainakin teatterimagiaa. Kiitos Marc!

Esityskuvien copyright Joni Pakanen, ylin kuva Tuomo Manninen.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Anna Karenina / Tampereen teatteri 25.10.2018

Nyt on Tampereen teatterilla klassikkovalinta kohdallaan. Ja varsinkin kun päärooliin on ymmärretty kiinnittää niin karismaattinen ja lahjakas nuori näyttelijä kuin Pia Piltz. Bravo mikä suoritus! Anna Karenina on traaginen ja dramaattinen näytelmä, paikoitellen jopa raskaskin, mutta on siinä hieman kevyempiäkin hetkiä. Onneksi. Mutta erityisesti se on suurten tunteiden näytelmä.

Marika Vapaavuori on ohjannut Tolstoin klassikon taidolla ja tunteella. Jo alun juna-asemalla tapahtuva kohtaus vie meidät toiseen aikakauteen, hypnoottisine musiikkeineen. Mahtipontinen teksti saa hyvin tukea Leena Rintalan vaikuttavalta puvustukselta ja Raimo Salmin hämyisiä tiloja luovalla valosuunnittelulta. Nämä ihmiset ovat lihaa ja verta. Kuinka moni kärvisteleekään arkiseksi muuttuneessa liitossaan, ja olisi tilaisuuden tullen valmis sukeltamaan uuteen kuumaan suhteeseen? Niin tekee Annakin. Liitto kuivan ja sormeaan herkästi heristelevän Kareninin (Turkka Mastomäki) on kuivunut kasaan ja pelkkä miehen kosketuskin vastenmielistä.

      

Kun kohtalo sitten heittää Annan tielle nuoren, komean ja hurmaavan upseerin, on nainen mennyttä. Kyllä hän vastaan koittaa taistella, ainakin muodon vuoksi, mutta kreivi Vronski (Marc Gassot) on sinnikäs ja liian päättäväinen. Kielletystä suhteesta seuraa onni ja autuus - ainakin hetkeksi. Mutta lopulta karu totuus eli yhteiskunnan silmissä hylkiöksi leimaantuminen iskee silmille.

Helen Edmundson on dramatisoinut näytelmästä yllättävänkin modernin ja raikkaan tulkinnnan, ja vaikka tämä onkin aika hidastempoinen niin aika kului nopeasti. Eikä tämä pelkästään ole kolmiodraama ja Annan nousu ja tuho. Seuraamme myös Annan hedonistisen Stiva-veljen (Ville Majamaa) naisseikkailuja ja avioliittoa pitkämielisen Dollyn (Eeva Hakulinen) kanssa. he ovat tavallaan vastapari Annalle ja Kareninille - mies hummailee pitkin maita ja mantuja - ja vaimo antaa anteeksi ja ottaa takaisin. Kyllähän Karenin on myös kaikessa tylsyydessäänkin anteeksiantava ja pitkämielinen, mutta lopulta hänellekin tulee raja vastaan.

Anna Karenina on myös Stivan ystävän Levinin kertomus. Levin (Lari Halme) ei viihdy suurkaupunkien hulinoissa, vaan viljelee mieluummin maata ja kehittää työläistensä oloja. Maailmanparantaja ja idealisti, romantikko, joka on onnettomasti rakastunut ihanaan nuoreen Kittyyn (Pihla Pohjolainen). Levin tuo mieleeni Tšehovin Vanja-enosta lääkäri Astrovin, samanlaisia idealisteja ja luonnonsuojelijoita kumpainenkin. Levinin rooli on nostettu liki Annan kanssa samalle tasolle, ja he käyvätkin keskenään vuoropuhelua, kuin reaaliaikaista kirjeenvaihtoa elämistään, tunteistaan ja tilanteistaan.

Aika alkuvaiheissa näytelmää näytetään Annalle (ja katsojille) miten junan alle jääminen on "nopea lähtö" - niinpä niin. Sitä tietää sitten odottaa... Mutta ennen traagista loppua Vronski ja Anna iskevät heti silmänsä toisiinsa, ja siinä saa sovinnaiset käytöstavat huutia kun kaikennielevä intohimo iskee. Muut kirjaimellisesti katoavat heidän ympäriltään tanssiaisissa; ei ole kuin he kaksi, omassa kuplassaan. Kyllähän Anna ymmärtää että tämä on syntiä, mutta ei se riitä häntä lopettamaan suhdetta. Rakkaus omaan lapseen ei sekään riitä. Lapsivuodekuumeen mukanaan tuoma anteeksianto puolisoltakaan ei riitä. Ja kun Levin paranee omasta kuolemanhimostaan, alkaa Anna vajota syvemmälle itsetuhoisuuteen. Lopuksi Levin on eheytynyt, ja se riittää hänelle itselleen ja jumalalle.

     

Hieno tehokeino lavalla on näyttää useita eri kohtauksia yhtäaikaa, limittäin ja rinnakkain. Kuulostaa sekavalta mutta toimii. Tanssiaiskohtaukset ovat myös upeita, eikä vähiten runsaiden pukujen ansiosta. Monenlaisia avioliittoja maailmaan mahtuu, ja näytelmässä päästään tarkkailemaan neljää sellaista.

Jos on Pia Piltz aivan täydellinen Anna Karenina, niin erinomaisen hienosti suoriutuvat myös tämän miehet, Gassot ja Mastomäki. Gassot on niin sulavaliikkeinen ja hurmaava, liki lipevää lähennellen ettei mikään ihme että Anna tähän lankeaa. Mutta tämähän ei meille Marcin ihailijoille tullut mitenkään yllätyksenä. Ja Mastomäki on kalamaisen kylmä ja tunteettoman oloinen heppu. Mutta millainen itse olisit jos vaimosi hullaantuisia toiseen? No, ehkä hän siksi onkin otollista maaperää Vronskin charmille, kun mies on tuommoinen.

Jos kaipaat Oikeaa Draamaa näytelmältäsi niin Tampereen teatterin Anna Karenina on juurikin passeli esitys sinulle. Mahtipontisuus ja slaavilainen melankolisuus valtaavat lavan ääriään myöten.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mestari ja Margarita / Kansallisteatteri 29.12.2017

Kyllähän tämmöinen spektaakkeli pitää uudelleen nähdä! Eli näin kyllä Anne Rautiaisen ohjaaman Mestarin ja Margaritan ensi-illassa, mutta se oli jo syyskuun alussa eli pieni ikuisuus sitten. Olin niin ekstaasissa koko esityksestä, ja tiesin heti silloin että tämä on pakko nähdä uudelleen. Joten sitten tähän joulun ja uudenvuoden väliselle rospuuttoviikolle oli hyvä ottaa. Ja sain vielä hyvää teatteriseuraakin, kiitos vaan JP. Ja kun ohjaajakin sattui taas samaan esitykseen että sai kehuttua, taas kerran :-)

Ensi-illan jälkeen oli tähän tullut paljon rentoutta ja varmuutta mukaan peliin. Willensaunan intiimissä tilassa katsoja tulee oikeasti vedetyksi mukaan unenomaiseen tilaan koko näytelmän ajaksi. Ikäänkuin tohtori Woland ottaisi sinutkin mukaan siihen omaan maagiseen matkaansa Moskovaan. Nyt oli aikaa fiilistellä pieniä yksityiskohtia, nauttia mykkäelokuvamaisesta tunnelmasta, ja valua rennoksi penkkiään vasten. Antaa teatterin taian täyttää itsensä kokonaan.

Siinä on oma juttunsa kun on katsomassa esitystä uudelleen. Ei tarvitse keskittyä kauheasti siihen mitä tästä pitäisi kirjoittaa lukijoilleen, vaan voi ainoastaan nauttia. Ja luultavasti huomata paljon pieniä juttuja, mitä ei ekalla kerralla pannut merkille. Tai vaikkei huomaiskaan, niin ei tarvitse ainakaan stressata että muistaako kaiken.

Koko ensemble oli loistava, taas, mutta erityisesti Juha Varis oli hirveän upeassa vedossa. Nyt oli rento ja kujeileva, suorastaan pirullinen kissa kehissä! Ja Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, voi jehna. Se taskulamppukohtaus oli mykistävä.  Edelleekin kaikki kehut mitä ensi-illasta sanoin pätee. Nukketeatteriosuuksista pidin taas tosi paljon myös. Ja nyt kun istui enemmän vasemmalla puolella niin esim. raitiovaunukohtaus toimi vielä paremmin.

Hyvin on kevään esityksetkin myyneet eli mikäli mielit katsomaan, niin huhti-toukokuulle saa vielä lippuja. Ja ehdottomasti suosittelen - oli vuoden 2017 parhaita teatterikokemuksia..


Kuvien copyright Tuomo Manninen
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Messias / Fabulous Bäckström Brothers, Teatteri Avoimet Ovet 13.12.2017

Loistavat Bäckströmin veljekset iskevät taas kultasuoneen! Tällä kertaa ei seikkailla wagneriaanisissa ydinfysiikan tunnelmissa roadtripillä rapakon takana (kuten Big Bang Siegfried!:issä). Ehei, vaan nyt ollaan joulun ytimessä. Messias on kertomus, no, kuten nimestäkin saattaa päätellä, Messiaasta. Mutta minun näkemykseni mukaan se on vain oiva tekosyy päästä revittelemään tulkintoja joululauluklassikoista ja tuomaan oman FBB-mäisen näkemyksen asioista. Siitä miten kaikki oikeasti tapahtui.

Messias sai kantaesityksensä jo vuosi sitten, Alminsalissa Oopperatalolla. Mutta kuten tavanomaista, se ei silloin sopinut kalenteriini. Muistelen että suunnitteilla kovasti kyllä oli... Onneksi nyt sitten oli vierailuesityksiä Teatteri Avoimissa Ovissa ja kiiruhdin hetimmiten varaamaan lippua. Ehdin jopa ennenkuin ohjaaja Marc Gassot laittoi kutsua (kiitos silti ajatuksesta!).

Jouluinen hittikomedia kahdelle näyttelijälle ja oopperalaulajalle mainostavat. No, sitäkin. Mutta aika paljon muutakin. Alunperin brittikoomikko Patrick Barlowin kynäilemä Messias on ollut iso menestys maailmalla, joten oli aikakin saada siitä toimiva suomiversio. FBB on juuri oikea poppoo toteuttamaan tämänkaltaisen hupailun. Ja vieläpä armoitetun miimikuninkaan Marc Gassotin johdolla! Gassotin kädenjälki näkyy monessakin kohdassa, ja hyvä niin (moottorisahapantomiimi!). Mutta pääosassa ovat kuitenkin satumaisen hauskat veljekset Petri ja Jouni Bäckström. Eivätkä pelkästään hauskat, vaan myös ajoituksen mestarit ja monipuolisten roolien vetäjät. Lauluääntä unohtamatta. Kumpaakin on tullut nähtyä viime vuosina oopperaproduktioissa, mutta jotenkin nämä "omat jutut" ovat vieläkin parempia, koska näissä ei ainoastaan lauleta, vaan pistetään itsensä likoon kokonaisvaltaisemmin.

Tällä kertaa mukana ei ole Jukka Nykästä täydentämässä kaksikon kohellusta, mutta sen sijaan loistavan monipuolinen Reetta Ristimäki veljesten äitinä Greettana. Aika pieni rooli, mutta sitäkin mieleenpainuvampi. Originelli äitimuori hurauttelee pitkin lavaa rollaattorilla, menneitä roolejaan maailman metropoleilla muistellen.

Messiaassa on paljon hupailua, naljailua ja kuittailua veljesten kesken, mm. Jounin huonosta käsialasta, on yleisön osallistamista (sillain mukavalla tavalla, pääsemme hieman huutelemaan), kuulemme somaattista esperantoa, näemme/kuulemme miten nokkahuilua soitetaan nenällä ja paljon muuta. Ja ennenkaikkea nautimme hienoista joululauluista kauniina (ja joskus vähemmän kauniina) tulkintoina. On tässä vähän muutakin musiikkia kun jouluista kyllä; pitäähän se nyt oopperaakin saada!

Bäckströmit vaihtavat roolejaan salamannopeasti ja kummallakin niitä piisaa; nuoripari Maria ja Joosefista aina itämaan tietäjiin ja sadanpäämiehiin. Puhumattakaan kahdesta Bäckströmin veljeksestä! Petri B sorauttaa ärrää kirrrrrveellä veistetyissä tarvekaluissa, keekoilee rusettipäisenä Mariana ja lumoaa psykologisen koulutuksen saaneena majatalon emäntänä. Jouni B. vuorostaan toimii (kuulemma) koko idean isänä sekä köyhän miehen hevimuusikon näköisenä Joosefina. Agilitylammaskin lavalla piipahtaa! Kyllä näillä eväillä syntyy potra ja isänsä näköinen Jeesus-lapsi. Ehkä joku herkempi sielu tai hengellisemmin jouluun ja uskontoon suhtautuva saattaisi jopa loukkaantua tästä menosta, mutta minä olin ainakin aivan haltioissani. Messias on parasta jouluun liittyvää viihdytystä kuunaan.

Toivon että tästä tulisi jokavuotinen jouluperinne. Fabulous Bäckström Brothers on vaan niin hyvä, että jokaisen pitäisi saada kokea tämä hieman erilainen joulushow.



Kuvien copyright Alejandro Lorenzo (eka kuva) ja Heikki Tuuli (muut).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mestari ja Margarita / Kansallisteatteri 6.9.2017

Tämä on ollut yksi hankalimpia juttuja kirjoittaa blogiin. Monta kertaa olen aloittanut ja sitten taas poistanut kaiken jo kirjoitetun. Jotkut esitykset ovat vaan sellaisia. Joko niin huonoja tai mitäänsanomattomia etten keksi oikein mitään sanottavaa - ja sitten lopulta päädyn kirjoittamaan jotain ympäripyöreää. Onneksi näitä on tosi harvoin. Ja sitten on niitä niin hyviä etten oikein tiedä mistä päästä kehumisen alkaisin. Tämä Kansallisteatterin Mestari ja Margarita kuuluu niihin jälkimmäisiin.

Bulgakovin kirjan olen lukenut joskus teininä, ja muistikuvat on vähintäänkin hatarat. Ei mitään väliä - tämä esitys vie niin mukanaan että alkuteos unohtuu saman tien. Anne Rautiainen on tehnyt valtavan urakan. Monisyisestä ja rönsyävästä teoksesta on ensin dramatisoidessa poimittu pääkohdat  - ja sitten huikealla otteella ohjattu tämä mestariteos. Huikea näyttelijäensemble, vivahteikas nukketeatteri, upean upeat Pietu Pietiäisen valot ja videot, ja kaiken kruunaa Janne Siltavuoren mestarillinen lavastus, puvustus ja nuket! Nimittäin nukketeatteri on integroitu hienosti mukaan, siten että näyttelijät toimivat nukettajina. Sonya Lindfors on tehnyt hienot koreografiat. Istumme intiimissä Willensaunassa ja tunnen vaan että haluan imeytyä mukaan gootahtavaan varieteeteatterin maailmaan loppuiäkseni.

Kolme tarinaa limittyy ja lomittuu upeasti yhteen. Päänsäryistä kärsivä Pontius Pilatus ja Jeesuksen tarina, Margaritan ja Mestarin rakkaus sekä taikuri Wolandin seikkailut Moskovassa seurueineen. Miten nämä kaikki liittyvät yhteen? 2,5 tuntia menee sen selvittämiseen mutta jokainen minuutti tämän klassikon kanssa on loistava. Anne Rautiainen kertoi Bloggariklubissa elokuun lopulla vieraillessaan, että kirjan perusteemoista on nostettu esille se miten saatana on asetettu ihmiskunnan peiliksi. Ja ovatko ihmiset muuttuneet sisäisesti sitten 1930-luvun lopun milloin Bulgakov työsti kirjaansa?

Olen tykännyt Marc Gassotista kauan, mutta tämän professori Woland pyyhkäisee jalat altani niin että en muista enää edes hengittää. Silinteri, keppi, mustat tyylikkäät vaatteet ja valkeat hansikkaat. Sekä upeasti meikatut kasvot (Krista Karppinen on muuten hienojen maskeerausten takana). Woland on kissamaisen ketku, sulavaliikkeinen ja keikarimainen. Olisin valmis myymään sieluni silmänräpäyksessä jos tämännäköinen herra tulisi sitä ostelemaan. Oikea taikurien taikuri.

Wolandin seurueessa vampyyrimäinen Hella (Maria Kuusiluoma) käkättävine nauruineen ja kollikissa Behemot (Juha Varis) knalleineen ja raitahousuineen herättävät myös väristyksiä katsojan selkärangassa. Kissa ja nainen kiertävät Moskovassa levittämässä "sanaa" - ja houkuttavat kauniin Margaritankin tapaamaan isäntäänsä Wolandia. Margaritana hehkuu Annika Poijärvi.

Juhani Laitala on oivallinen häälyvänä runoilijana-Ivanina, joka joutuu salaperäisten tapahtumien todistajaksi sumuisessa Moskovassa. Miten ihmeessä epäilyttävä ulkomaalainen taikuri voikaan tiedää ihmisten nimet ja tulevat kuolinsyytkin? Mielisairaalaan semmoisista pohdinnoista joutuu ja siellä Ivan kohtaa salaperäisen kirjailija-Mestarin (Ilja Peltonen) ja kuulee tämän tarinan.

Willensaunan tekniikan tyypeille täydet 10 pistettä - kaikki pelaa kuin rasvattuna ja saumattomasti.

Tässä on muutamia sellaisia kohtauksia jotka saavat auki olevan leukani loksahtamaan entistäkin auemmaksi. Kuten se raitiovaunukohtaus, äänineen, valoineen, videoprojisointeineen. Liikkuvan maton käyttö alkaa hyvin, mutta sitten se hieman unohtuu. Sitä olisi ehkä voinut käyttää enemmän? Hienot pienoismallit ja ne nuket! Suuret tanssiaiset ovat upeat (se punainen Margaritan puku!!) Tunnelma on mykkäelokuvamaisen taiteellinen monessa kohtaa. Paljon liikunnallisuutta ja kehon kieltä. Musiikki sopii esitykseen kuin nyrkki nenään - Astor Piazzollan rytmejä, unenomaista, taianomaista. Yhdessä kohtaa Annika Poijärvi laulaa Feeling good - ja siltä minustakin tuntuu.

Jos käyt katsomassa teatteria harvakseeltaan, mene katsomaan edes tämä. Enemmän käyville tämä lienee itsestäänselvästi ohjelmistossa. Tämän syksyn esitykset ovat kutakuinkin loppuunmyydyt (no, Willensauna on pieni tila), mutta tämä onneksi jatkuu 2018 keväälläkin (kevät tulee myyntiin lokakuun lopulla).

Mestari ja Margareta on täydellinen teatteriesitys. Sellainen mistä lumoutuu ihan ensi hetkellä ja se lumous kantaa ihan loppuun asti. Sellainen esitys mitä tekee mieli mennä heti katsomaan uudelleen (itse menen joulukuussa). Kutkuttavan karmaiseva ja ihana. Tämän nähtyäni haluan jokaiseen teatteriesitykseen mukaan nukkeja.

Willensaunan lavalla on mahdollista kokea teatterin magiaa, ja ripaus sitä ihan oikeaakin taikaa mitä Woland kehrää ympärilleen taikapiirinsä sisälleen joutuneille katsojille. Olen lumoutunut.

Kiitos Kansallisteatteri ja työryhmä!

PS. Ensi-iltapäivänä tapahtui kummia myös Helsingissä. Alkuillasta rautatieasemalla oli tulipalo, jonka johdosta keskustan liikenne oli normaaliakin sekaisempi. Poikkeustilanne jatkui vielä tuntikausia myöhemminkin, kun Parkkitalo Elielin sähköovet eivät toimineet. Esityksen jälkeen meitä hortoili yhä kasvava seurue etsimässä aukevaa ovea parkkitaloon, ja sen jälkeen toimivaa maksuautomaattia. Myös Mannerheimintie oli kaaoksessa vielä illalla kymmenen jälkeen, ja ihmiset ajoivat pitkin jalkakäytäviä ja ratikkakiskoja. Aivan kuin Saatanalla olisi ollut sormensa pelissä. Hetkinen...

PS2. Teatteribloggaajakollegallani Tallella oli ollut huono päivä. Ehdotin ennen esitystä että voimme kommunikoida pelkillä lapuilla niin ei tartte puhua. Niin teimme ja kirjoitin jotain lappuja jo valmiiksikin (yläkuva). Lopulta sitten Gassot-hehkutuksemme sai hylkäämään lappuset. Kahden enimmäkseen puheliaan ihmisen on vaikea olla hiljaa. Mutta hauskaa meillä oli, taas!

Esitysvalokuvien copyright Tuomo Manninen, kiitoskuva ja muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Dark side of the mime / TTT-Klubi 18.3.2017

Olihan tätä upeaa performanssia mentävä katsomaan uudelleenkin, koska ensimmäinen kerta teki niin suuren vaikutuksen. Se sai nauruhermot kutkuttamaan ihan uudella tavalla. Ja onhan siitä jo kohta 2,5 vuotta aikaakin, että hyvin voi katsoa jo uudelleen. Hyvän esityksen voi kyllä katsoa uudelleen vaikka jo seuraavana päivänä, ei sillä.

Perushomma oli toki Marc Gassotin tähdittämässä Dark Side of the Mime miimishow'ssa ennallaan. Katsojan mielikuvitusta kiusataan, härnätään ja ruokitaan monipuolisesti. Melkein loppuunmyyty katsomo oli lauantai-illan fiiliksissä, ja siis hyvin mukana juonessa. Esityksen henkeen kuuluu poimia pahaa-aavistamattomia katsojia lavalle "uhreiksi". Raikuvian aplodien saattamina moni katsoja pääsi tälläkin kertaa paikoillaankin osaksi esitystä. Esimerkiksi upeasti käynnistyi moottorisaha, kun yksi katsoja sen vetäisi käyntiin! Ännnäänäännnäääääää! Ja sitten lensi veri!!

Varsinaisesti lavalla on vain miimikko, ja pari tuolia. Kaikki mitä "oikeasti" tapahtuu on katsojien mielikuvituksessa. Okei, onhan tässä väkivaltaa ja seksiä ja pornoa ja ties vaikka mitä - mutta vain jos haluat uskoa niin. Voisihan se miimikko syödä vaikka paljon banaaneita lavalla, tai imeä tikkaria :-). Gassot on kyllä ihan paras tässä hahmossaan. Kun on nähnyt tämän hepun miimikoimassa riettauksia, niin sen jälkeen hänen ns. normaalit teatteriroolit saa ihan uuden ulottuvuuden (tai niitä ei voi enää katsoa ihan samoin silmin).

Katsomossa oli myös (ilmeisesti) englanninkielinen iso porukka, joista yksi heppu pääsi mukaan pisimpään lavajuttuun eli autoajeluun takapenkillä huutavien lasten kanssa. Aivan suvereeni suoritus tältä mieheltä, ja kaverit oli aivan tohkeissaan! Volyymi tietenkin sen mukaista. Tämä katsoja osasi muuten myös avata olemattoman ikkunankin autosta!

TTT-Klubin ravintolateatterimiljöö sopi esityspaikaksi paremmin kuin hyvin (ja paremmin kuin normaali teatterikatsomo). Olimme ilmeisen hyvä yleisö, koska meidät erityisesti mainittiin DSOTM:n Twitter-tilillä "Kiitos Tampere ja TTT-klubi, että saimme vetää teille yhden uramme parhaista keikoista!". Kiitos kiittämisistä, kyllä mekin viihdyttiin! Pianon takana tuttuun tapaan musisoi ja tunnelmaa tihennytti maestro Karl Sinkkonen.

Yleisön pyynnöstä show palaa tänä vuonna estradeille muutamia kertoja. Tämän yhden Tampereen keikan lisäksi Helsingin Teatteri Takomolla kesäkuussa (9.-10.6.). Sitten loppukesästä DSOTM on mahdollista nähdä myös Lontoon Etcetera Theatressa 31.7.-4.8.

Summa summarum: jos on vielä näkemättä, niin nyt alkais olla tähän saumaan vikat mahikset!


Kuvien copyright Jouni Harala
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja / KOM-teatteri 15.2.2017

Jaahas.

Mitä ihmettä voi sanoa näytelmästä, jota odotin kuin kuuta nousevaksi tai ehkä enemmänkin. Ja sitten KOM-teatterin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja paljastuukin yltäkylläiseksi runsaudensarveksi. Esitys on kuin joku valtavan runsas pito/joulupöytä tai ruotsinlaivan seisova pöytä mistä löytyy kaikki. KAIKKI. Sano tästä sitten jotain merkittävää tai edes tolkullista. Yritetään edes.

Muistan nähneeni Peter Greenawayn elokuvan Kokki, varas, vaimo ja rakastaja elokuvissa silloin vuonna 1990 kaiketi (eli ikuisuus sitten!) - ja muistan miten suuren vaikutuksen se teki. Se visuaalisuus, yltäkylläisyys ja musiikki vaan jyräsi alleen. Saman överimäisen yltäkylläisyyden ja mahtipontisen visuaalisuuden tämä Riko Saatsin dramatisoima ja ohjaama esitys tavoittaa.

Ensinnäkin KOM-teatterin katsomo on käännetty poikittain ja varsinainen esiintymislava tukittu pressulla. Kävelemme sisään siis näyttämön ja katsomon päädystä. Näin ollen estradi on todella pitkä ja kaikkia tapahtumia mahdoton seurata kääntelemättä päätään ees taas kuin tennisottelua seuraten. Vasempaan reunaan on rakennettu avokeittiö, missä Antto Melasniemi kokkailee ihanalta tuoksuvia herkkuja koko ensimmäisen näytöksen ajan. Siellä patojen ja pannujen seassa nähdään myös muita kohtauksia. Keskellä on ruokasali, ja oikeassa reunassa käynti wc-tiloihin, jotka on rakennettu teatterin lämpiöön. Kaiken taustalla on valtava videotaulu, jolle kuvataan livekuvaa jatkuvasti (harmillisesti ensi-illassa oli teknisiä ongelmia ja aina ei kuvausjälki siirtynyt katsottavaksi) ja näytetään myös muita kohtauksia. Kameramies apulaisineen puikkelehtii lavalla kaikkien seassa ja kuvaa näkymiä myös sieltä vessasta. Tilan oikeassa päädyssäkin on yksi skriini missä on eri näkymiä vielä kun päätaululla. Kaikkea tuntuu olevan mahdotonta seurata yhtäaikaa, eikä se liene tarkoituskaan.

Jos leffa on näkemättä eli tarina ei ole tuttu - älä huoli, vaan heittäydy kaikkien aistien vietäväksi! Älä edes yritä ymmärtää... Voisikohan tässä olla jopa etuna se ettei ole elokuvaa nähnyt? No, en saa leffan mielikuvia ja tunnelmia päästäni poiskaan, varsinkin kun joskus tammikuussa katsoin sen uudelleen muutaman vuosikymmenen jälkeen. Niljakas öykkäriroisto Albert Spica (Niko Saarela) kokoontuu klaaneineen ranskalaiseen ravintolaansa syömään ilta toisensa jälkeen. Jostain syystä hänellä on kuitenkin sivistyneempi vaimo Georgina (Vilma Melasniemi), joka kärsii miestään ja tämän perhettä hiljaisesti. Albertin äiti Grace (Eeva Soivio) ja vieläkin moukkamaisempi veli Spangler (Eero Milonoff) täydentävät ruokailuporukan.

Naapuripöydässä istuu lukemassa hillitty ja hienostunut Richard (Elmer Bäck), ja jotenkin tämä lipuu intiimiin suhteeseen Georginan kanssa. Kokki Richard (Marc Gassot) auttaa paria piilottelemalla heitä keittiössään sekä kantamalla kummallekin "keittiön erikoisuuksia" joita Spican moukkamainen perhe ei arvosta. Hurmaavasti ranska-aksentilla puhuvan kokin apurina keittiössä häärää hieman yksinkertaisen oloinen apulainen Pup (Johannes Holopainen).

Kaikki kiertyy ruuan, mässäilyn ja syömisen ympärille. Mutta eihän kolmiodraama voi päätyä hyvin jos yksi osapuoli on gangsteri ja kaikki tapahtuu tämän silmien alla. Esityksen lopuksi päästään käsittelemään myös yhtä syömiseen liittyvää tabua eli kannibalismia.

Markku Pätilän yltäkylläinen lavastus ja Tiina Kaukasen loistelias pukusuunnittelu (varsinkin Georginan vaatteet, aah!!) paiskaavat kättä taitavasti. Ville Seppänen vastaa videosuunnittelusta, joka on hyvin isossa roolissa näytelmässä, vaikka nyt vähän yskikin ensi-illassa.

En ole nähnyt Elmer Bäckiä ennen teatterin lavalla, mutta toivon mukaan tämän jälkeen näen häntä enemmänkin. Hänen Michaelillaan on sopivasti pilkettä silmäkulmassa, ja tämä ei ole ollenkaan niin jäykkä ja hillitty kuin leffan esikuva. Bäck kommentoi sujuvasti suhdettaan Greenawayhin (ihanan itseironisella tavalla) ja rooliaan tämän leffatähtenä (jos joku ei tienny niin Bäckillä oli pääosa Greenawayn viimeisimmässä leffassa Eisenstein in Guanajato), ja moneen otteeseen. Hän toimi myös kertojana ja tarinan kuljettajana ja lueskeli kirjojaan ääneen yleisölle. Bäck oli rento ja hauska, ja täysin suvereeni myös vähemmässä vaatetuksessa esiintyessään. Ja mikä kielitaito! Niko Saarela oli todella mainio irtomahalla varustettuna liian pienessä puvussaan Trumpmäisenä moukkana, joka kantaa kuuttia kokilleen pataan pantavaksi. Jotenkin Spanglerin hirviömäinen öyhöttävä änkyrätyyppi on kuin luotu Eero Milonoffille. Muuttuu se tämänkin ääni kellossa, kun joutuu ryömimään munasillaan ja haukkumaan koirana. Rooli on vedetty jo niin överiksi että sitä on välillä vaikea katsoakin. Spangler ei voi juoda kenenkään kusta koska ei ole homo. Siis häh?

Vilma Melasniemen Georgina on hyvin erilainen kun leffassa Helen Mirrenin väritön ja eleetön suoritus. Pukunsa ja roolinsa Melasniemi kantaa tyylikkäästi ja hillitysti. Marc Gassot ranskalaisena kokkina on napakymppi! Elastinen mies pääsee väläyttämään myös hillittömiä slapstick-miimikon taitojaan sulloutuessaan keittiönsä roska-astiaan. Ja ne ilvelilyt Pupin kanssa kurkkujen yms kanssa... Rooli on kuin tehty tälle miehelle. Dramaattisissa vaatteissa esiintyvä Eeva Soivio nyrpeänaamaisena roiston äitinä (ja näemmä raha-asioitakin hoitavana) tekee myöskin taitavan roolin. Mun ikisuosikki Johannes Holopainen on tällä kertaa kutistettu liki repliikittömäksi keittiöapulaiseksi. Mutta onneksi hyvin voi näytellä ilman sanojakin. Sitäpaitsi Pup on lopussa se joka sanoo viimeisen sanan. Pum pum!

Mutta miten ihmeessä Georgina ja Michael mahtuvat pataan, mysteeri!

Mikä on sitten se esityksen viesti ja sanoma? Onko se: "Ihmisen pitää oppia että huonosta mausta pitää maksaa" kuten toisessa näytöksessä hyvin kiteytetään. Vaikka homma menee välillä sekavaksi ja tuntuu lähtevän lapasesta ihan totaalisesti, niin kyllä tässä joku punainen lanka säilyy. Ehkä. Kommentoidaan nyky-yhteiskunnan kaikkea ahmimista ylensyömisestä televisiosarjojen binge-katsomiseen. VR-laseilla kukin näkee mitä haluaa: sikoja, lehmiä, läskipukuisia esiintyjiä. Michael tukehtuu omaan sivistykseensä - esitys syö itse itsensä? Kun kirjatoukka Michael istuu alasti lukemassa Kierkegaardin Ahdistusta, niin tiivistyykö siinä kaikki? Tai lukemassa otetta Jonathan Swiftin satiirista Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen tai maalleen (missä ehdotetaan lasten antamisesta ruuaksi rikkaille).

Minulle tuli mieleen eräs Kierkegaardin sitaatti: "Erään teatterin kulisseissa syttyi tulipalo. Ilveilijä säntäsi näyttämölle varoittamaan yleisöä. Kaikki pitivät varoitusta vitsinä ja taputtivat. Ilveilijä yritti uudelleen, eikä yleisön riemulla ollut rajoja. Juuri näin maailma tulee tuhoutumaan älypäiden osoittaessa suosiotaan siinä uskossa, että kaikki on vain pilaa.".

   

Kirjanoppinut Michael tarkastelee kättään ja teatteribloggaaja ensi-illassa Brechtin silmien alla

Käytännössä leffan juoni käydään läpi ensimmäisessä (pitkässä) näytöksessä. Mitä jää jäljelle toiseen näytökseen? Se pitää mennä itse toteamaan; esityksiä on 17.5. asti. Lupaan että vaikutuksen tämä esitys tekee, joko hyvässä tai pahassa. Mielipiteitä se saattaa jakaa, mutta kylmäksi ei jätä ketään. Nälkäiseksi ehkä. Karnevalistinen, intohimoinen ja yhteiskuntakriittinen kattaus, joka hivelee makuhermojen lisäksi muitakin aisteja.


Kuvien copyright Noora Geagea (paitsi tuo omani).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Noitavaino / Teatteri Takomo & Klockriketeatern 26.10.2016

Jos ei muuta syytä katsoa tämä Klockriketeaternin ja Teatteri Takomon yhteistyöprojekti Noitavaino, niin Harry Potteria suomalaisen teatterin lavalla on mitä oivallisin syy! Voisin luetella parikymmentä muutakin syytä, mutta tässä tiivistelmä:

1) Ohjaaja Akse Pettersson.

2) Aivan loistava, joustava ja vikkeläliikkeinen ensemble: Carl Alm, Marc Gassot, Niina Hosiasluoma, Ella Lahdenmäki, Hanna Raiskinmäki, Matti Raita, Jukka Ruotsalainen ja Eeva Soivio. Bravo!

3) Mielenkiintoinen, hypnoottinen ja sopivasti esitykseen solahtava musiikki. Siitä kiitos Matti Raita, joka musisoi paikan päällä.

4) Ne Harry Potter kohtaukset! Hanna Raiskinmäelle oma Potter-show!

5) Upeat, kimaltavat puvut!

6) Se kun Marc Gassot tilittää Matti Raita-raukalle miten tämä on onneksi tavallinen ja "normaali", mutta kaikki muut tästä porukasta ihan kamalia. Pervoja, juoppoja, narkkareita, huoria, eläimiinsekaantujia, imppaajia... Ihan bravuurikohtaus Gassotilta!

7) Yövartija Yöradiossa!

8) Korttipeli, missä yksi käy kokoajan jossain muualla (TeaK, toteuttaa unelmiaan, etsii rakkautta jne) ja palaa aina takaisin peliin. Pieneksi hetkeksi. Ja lopuksi kiittää ihanasta pelistä... Ja taas jäin peilaamaan omaa elämääni tähän.

Kaiken kaikkiaan tässä lähestyttiin yksilöyttä ja ryhmään kuulumista, yhteisöllisyyttä monelta eri kantilta. Pieniä episodimaisia juttuja. Välillä oli tunne ettei enää olla edes katsomassa näytelmää, vaan ihan vaan näiden ihmisten omia juttuja. Niinkuin vaikka teatterin harkoissa. Tuli vähän sellainen kärpäsenä katossa fiilis. Ja miten lavasteiksi riittää matka-arkku (mutta minkälainen matka-arkku! Tulee hieman mieleen Terry Pratchettin kirjoista tuttu Matkatavara. Itse asiassa, monet näistä esityksen teemoista ja tyypeistä on kuin suoraan Pratchettiltä).

Onko meissä kaikissa joku pimeä puoli? Ja miten määrittelemme toiset ihmiset, tai edes itsemme? Mielenkiintoisia ajatusleikkejä yleisön kanssa. Ja mistä nykyään saa loukkaantua, mitä voi sanoa tai tehdä ettei kukaan loukkaantuisi (oma vastaus: ei mitään, koska aina JOKU loukkaantuu).

Varsin älykkäitä pohdintoja, joka jäi raksuttamaan takaraivoon vielä pitkäksi aikaa. Esityksiä on 30.11. asti Takomon tiloissa, jotta riennäppä lippukaupoille!


Kuvien copyright Laura Karén
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Abracadabra / Circo Aereo (Hämeenlinnan teatteri) 14.1.2016

Kolme eri alan esiintyjämestaria yhdistää voimansa tässä Circo Aereon uudessa nykysirkusesityksessä Abracadabra, mikä sai ensi-iltansa Hämeenlinnan teatterissa kahdella esityksellä 13.-14.1. Näiden jälkeen se nähdään helmikuussa (alkaen 3.2.) Helsingissä Aleksanterin teatterissa, ja sen jälkeen toivon mukaan ympäri maailmaa.

Abracadabra on pieni ja intiimi esitys. Multitalentti muusikko Tommi Lindell loihtii ihmeellisiä ääniään posetiivi/syntikkahärpäkkeestään. On hän muutenkin mukana esityksessä kuin vain ääntentekijänä. Varsin oleellinen osa itse asiassa. Väliajallakin saamme nauttia herran soitosta. Ja laulusta ja tanssista, jee!

Supernotkea (hetkittäin tekee ihan pahaa katsojan omassa selkäruodossa) akrobaatti Jatta Borg vääntää itsensä semmoisille mutkille että huh! Alussa lavalle möngertävä mystinen eläinhahmo on upea ja hauskuuttava kävellessään pitkin ja poikin.

Miimikko Marc Gassotin leijonanumero tuo kovasti mieleen miehen legendaarisen miimiteoksen Dark side of the mime, mutta tämä oli toki paremmin koko perheelle sopiva. Hyvä niin, sillä katsomossa oli aika paljon lapsikatsojia, jotka suorastaan hihkuivat riemusta illan aikana. Marc otti myös muutamia lapsia mukaan esitykseen, ja varsinkin pieni poika jolle puettiin haarniska päälle veti roolinsa antaumuksella läpi! Loistava miimikon alku! Muutenkin Marc melkein varasti show'n hupsuna klovnityyppinä, joka räpeltää ja assisteeraa akrobaattia.

Ihan kauhean montaa eri juttua ei puoleentoista tuntiin mahdu, varsinkin kun väliaika lohkaisee siitä vielä parikymmentä minuuttia. On hypnotisoiva näky kun huojuvien keppien päällä pyörivät lautaset vinhaan, ja Lindellin urkujen ujellus vaivuttaa miltei transsiin. Tämä yhdistettynä akrobatiaan. Sahausnumero oli ratkiriemukas, siis sellainen tosi perinteinen naisen sahaus kahtia. Tämäkin nainen löytyy yleisön joukosta, kunhan tarpeeksi monta ehdokasta käy mittaamassa :-) Yleisön edustajat saavat myös kokeilla sahan terävyyttä. Miimikko esittää todella havainnollisesti, miten suolet tulevat kohta tursuamaan naisesta - ja varsinkin lapsikatsojat olivat innoissaan.

Mutta se leijonanumero mainioine musiikkisäestyksineen on kyllä ehkä mun henkilökohtainen kohokohta. Ja siihen liittyvä kana! Suihkedeodorantti! Irti puretut sormet! Jeeeee!

Yleensäkin esityksessä oli paljon sellaisia pieniä 'blink and you miss it' -hetkiä, esimerkiksi se kun klovni lävistää akrobaatin pään tikulla. Silmien tarttee siis kokoajan olla lavalla.

Kiitos Sanna Silvennoiselle taitavasta ohjauksesta ja koko työryhmälle suunnittelusta ja koreografiasta. Mainiota viihdettä, jota olisi kyllä katsonut pidempäänkin.

Siitä on tasan vuosi kun näin Lontoon miimifestareilla Circo Aereon esityksen The Pianist. Se teki valtavan vaikutuksen. Abracadabra on hyvin erilainen, mutta yhtä kaikki oikein nautittava.



Valokuvien copyright Terho Aalto
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Maailma luottaa meihin / KoKo teatteri 28.4.2015

Kaikinpuolin erikoinen ja hämärä näytelmä. Siinä päällimmäiset ajatukset Okko Leon kirjoittamasta näytelmästä Maailma luottaa meihin, mitä kävin Helsingin KoKo teatterissa katsomassa huhtikuun lopussa. En saanut oikein missään vaiheessa otetta mitä tässä halutaan sanoa ja missä mennään.

Scifi-tragedia oli kuitenkin semmoinen sanayhdistelmä mikä houkutti mut katsomaan tätä, ja tietenkin kiinnostava näyttelijäkaarti Milka Ahlrothista Marc Gassotiin. Ja kun dramaturgeinakin toimi Pipsa Lonka ja Laura Ruohonen niin odotin ehkä jotain… no, ainakin sellaista mitä olisin edes hitusen ymmärtänyt. Kai mä olen niin vanhanaikainen että kaipaisin perinteisempää ilmaisua teatterilta?

Kertoja esittelee aluksi henkilöt, ajan ja paikan. Tulevaisuudessa rakkaus on rikos ihmisyyttä vastaan, joten se on kiellettävä. Ainoastaan konditionaali on sallittua ja kaikki suhteet muutenkin kielletty. Maailman yhteisövaltio hallinnoi maailmaa ja ihmisiä.

Joanna Haartti on entinen perhemurhaaja, uudelleenkoulutuksessa, hieman naiivi kaikesta huolimatta. Ei osaa käyttää konditionaalia puheessaan. Häntä pyydetään vakoilemaan yöt naapureitaan, josko nämä rikkovat rakkauslakeja. Marc Gassot pääsee naapurin miehen roolissa harjoittamaan myös loistavia miimikon taitojaan, kun naapureiden yölliset puuhat esitetään nopeutettuina (Minna Puolanto on se naapurin nainen).


 Joonas Heikkinen on herkullinen kaksimielisen kalakauppiaan roolissa  - ”Maistuisiko Riinalle tuhti ankerias?” Lopulta pervo kalakauppias saa houkuteltua Riinan takahuoneeseensa katsomaan isoa turskaansa :-)

Milka Ahlroth on se tutkija, joka kiristää Riinalta tietoja tämän naapureista. Riina keksii tarinoita omasta päästään että olisi jotain kerrottavaa, eikä joudu kadulle. Naapurin mies vakoilee myös Riinaa ja sanoo että tämän tulee opetella puhumaan oikein.

Nyt nähtiin omasta mielestäni sarja irrallisia kohtauksia, enkä ihan helpolla ainakaan keksinyt sitä punaista lankaa mikä niitä yhdisti. Henkilöiden puheenparsista tulee hetkittäin mieleen vanhat suomifilmit ja niiden maneerit. Jotenkin hassu yhdistelmä kun scifinäytelmästä on kyse. Poiitikot ovat vastuussa maailman tuhosta. Tosin sitten jossain vaiheessa todetaan että rakkaus oli syynä ilmaston lämpenemiseen, mutta onko tämä poliitikkojen juoni?

Näytelmässä tuntuu satavan kokoajan, Blade Runnerin tapaan. Ehkä tulevaisuuden dystooppinen maailma on saastesateinen?

Rakkaus on biologinen itsetuhojärjestelmä (näin muuten saattaa hyvinkin olla).


Kuvien copyright: Cvijeta Miljak