Valkoinen perkele / Hämeenlinnan teatteri 20.9.2024

Valkoinen perkele on Veera Tyhtilän käsikirjoittama ja Aino Kiven ohjaama uusi kotimainen näytelmä. Piti mennä katsomaan tämä jo viime keväänä Helsinkiin, mutta se jäi muiden kiireiden jalkoihin. Onneksi nyt Hämeenlinnassa nähtiin muutama esitys, ja sain tämän mahtumaan oman kalenteriini. Teatteri Siperia, Hämeenlinnan Teatteri ja Koko-teatteri ovat tehneet yhteistyötä esityksen kanssa.

En oikein tiedä mitä mieltä tästä olisin. Tarinan keskellä on neljä nuorta opiskelijaa, jotka tekevät yliopistolle kurssin harjoitustyöksi tieteellisen kokeen. Asiat kuitenkin lähtevät laukalle ja pian projekti karkaa selvästi omille teilleen. Valkoinen perkele on sekoitus ihmissuhdedraamaa, dokumenttiteatteria ja ihmismielen analysointia. Puhetta on paljon ja välillä katsoja hautautuu tekstimassan alle. Manipulointi on päivän teema - kuka manipuloi ja ketä?

Esiintyjissä ei ole todellakaan mitään vikaa. Jasmin Ahsanullah, Santeri Helinheimo Mäntylä, Tuukka Huttunen ja Anu Palevaara tekevät tarkkaa työtä. Nämä ovat ihan fiksuja nuoria ihmisiä, mutta silti jokaisella on oma motiivi mikä ajaa mukaan tähän manipulointiprojektiin. Oli se sitten holhoavan äidin ikeestä poispyristely tai tuplamaisterin tutkinto. Symppiksin on kyllä ehdottomasti Helinheimo Mäntylän esittämä Matti-Pekka, jolle äiti lähettää jatkuvasti kodinsisustustavaroita, vaikkei poikaraasu ole saanut kerrottua että luuhaa vaan muiden nurkissa. Pienissä cameorooleissa videolla vilahtavat myös Marika Heiskanen ja Anna Veijalainen.

Anne Laatikaisen puvustus ja lavastus on aika pelkistettyä ja arkista, mutta on mukana kimallustakin. Istuinkuutiot ovat luovassa käytössä. Pietari Salmi vastasi valosuunnittelusta. Von Hertzen Brothersin musiikki sopi mainiosti mukaan tähän esitykseen ja onpa mukana ihan tähän varta vasten sävelletty biisikin! Heidi Bergström on tehnyt videot, ja ne kuuluvat oleellisesti tähän visuaaliseen ilmeeseen. Hämeenlinnan teatterin Verstas-sali on tosi pieni ja intiimi, ja sehän sopii tähän mainiosti.

Digitaalisuus ja virtuaalimaailma ovat esityksessä vahvasti läsnä. Välillä tulee esiintyjien nykimistä ja jumittamista, ja valot räpsyvät. Todellisuuden raja hämärtyy, ovatko nämä sittenkin jonkunlaisia koe-eläimiä ja näytelmäkirjailijan marionetteja?

Minulle jäi silti vähän epäselväksi mitä tällä näytelmällä haluttiin kertoa. Ihminen haluaa kuulua ryhmään, mutta toisaalta erottua joukosta. Kaikki ovat omalla tavallaan kunnianhimoisia, mutta mihin asti sitä on valmis menemään menestyäkseen. Empatia ja sen puute on varmaan ihan todellinen ongelma nykyään. Nuoret pohtivat miten saavat hyvät ihmiset käännytettyä pahoiksi, ja Nobel-haaveitakin väläytellään. Välillä pyöritetään pulloa välillä lauletaan ja sitten taas puhutaan lisää.

Valkoinen perkele on hyvää perusteatteria, mutta ehkä liikaa vatvontaa ja vatulointia. Tekstiä oli vaan jotenkin liikaa muuhun nähden, vaikka se näppärää ja nokkelaa dialogia sisälsikin.

Lopuksi vielä muistutus kaikille että tsekatkaa esityksen alkamisaika, jopa vähän ennen kuin olisitte normaalisti kotoanne lähdössä esitykseen. Ettei käy kai niinkuin minulle että meinasi tulla "hieman" kiire. Superkiitos Hämeenlinnan teatterin vakseille hienosta asiakaspalvelusta, en lopulta myöhästynyt kuin ehkä 2 minuuttia (saumat oli puolisen tuntia).

Esityskuvien copyright Heidi Bergström.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Avaruus - self-made space & Sielunvaellusvuodet / KokoTeatteri 10.5.2024

No nyt oli kyllä tosi kiinnostava tuplaesityksen ilta! Kaksi erilaista tanssiteosta, tai oikeastaan poikkitaiteellista juttua. Pitkästä aikaa vierailulla KokoTeatterilla Hakaniemessä ja sain kyllä ihanan taide-elämyksen, tuplana. 

Illan ensimmäinen esitys Avaruus - self-made space oli Reetta-Kaisa Ilesin, Mika Juuselan ja Harry Bergmanin taiteellisen trion käsialaa, ja lavalla nähtiin heistä Iles & Juusela. Valoista, äänistä ja teknisestä toteutuksesta vastaa Janne Teivainen, Ville Rauhala ja Timo Saari. Tämä oli hypnoottinen esitys. Nainen aamutakissa, jotenkin tuli mieleen joku vanha amerikkalainen elokuva kotirouvan maailmasta. Absurdeja välähdyksiä arjesta johon yllättäen sotkeutuukin astronautti. Please don't smoke in the vacuum kuuluu, ja monenlaisia muitakin ohjeita. 

Äänisuunnittelu on vaikuttavaa. Korina, humina, lorina, vihellyksiä - kuin olisimme avaruudessa (vaikka aikuisten oikeasti siellä on äänetöntä) tai jopa meren alla. Musiikissa kaikuvat muinaiset huminat ja ajan kulku, jopa afrikkalaiset rytmit. Liike on verkkaista, robottimaista, ja puhelimenkaan luurissa ei ole ketään. Ei se auta kuin vetää lampunvarjostin päähän ja luopua aamutakista.

Valkoisiin puettu nainen hakee yhteyttä, turhaan. Onko nainen androidi? Viimeinen ihminen elossa? Monenlaisia mielleyhtymiä kimpoilee päässäni kun vajoan hitaasti transsinkaltaiseen tilaan. Esityksellä on vahva hypnotisoiva voima. Se on myös hauska, esimerkiksi kun nainen päässään lampunvarjostin kommunikoi astronautin kanssa. Kaksi pönttöpäätä kohtaavat. Esityksessä on pitkiä puhumattomia jaksoja ja sitten taas informaatiotulvaa. Miten kiinnostava kontrasti. Onko avaruus jokaisen oma henkilökohtainen tila vai yhteinen jaettu kokonaisuus? 

Reetta-Kaisa Iles on ilmeikäs ja varmaliikkeinen esiintyjä ja Mika Juuselan astronautti taas kulmikas ja hellyyttävä. Kömpelö paritanssi on sittenkin aika sujuvaa nostoineen kaikkineen. Mukana oli slapstick-henkistä iloittelua. Esityksestä jäi kyllä hykerryttävän kiva olo. Vajaassa tunnissa ehdittiin kokea monenlaista.

Pienen väliajan jälkeen oli toisen esityksen vuoro. Sielunvaellusvuodet oli hyvin erilainen, mutta silti hienosti täydentävä esitys. Teho Majamäki toimii kokoavana voimana, soittaen hyvinkin erilaisia instrumenttejä pitkin poikin esiintymisaluetta. Liisa Kyrönsepän valosuunnittelu on tosi mainioita, pikkuhiljaa paljastaen uusia soitinryppäitä jossain, ja sinnehän se Teho liitelee. Aivan älyttömän hienoa ja monipuolista soittoa. Erityisesti vaikutuin lintupillien äänistä sekä steel pan -soitoista. Mikä multi-instrumentalisti Majamäki onkaan, jos kohta ei se mikään yllätys ollut. Hän on kuin esityksen taikuri, maagikko, joka lumoaa tanssijan (ja yleisön) värikkäillä soinnuillaan.

Musiikki on siis monimuotoista ja varsin sykkivää, itämaisista meditaatio- ja tanssikuvioista linnunlauluun ja röhköpossuun. Äänen ja liikkeen liitto on niin upeasti limittynyt että moista ei usein näe. Enemmän ehkä näyttelijänä tunnettu Elsa Saisio onnistuu tekemään todella vaikuttavan tanssiroolin. Ari Numminen toimii koreografina sekä myös tanssijana. Tämän mystinen valkoisessa smokissa lipuva hahmo on ikiaikainen, houkutteleva, häilyvä. Ja silti todella läsnä, aina kun hän näyttämölle ilmaantuu. Tulee mieleen hovimestari, sellainen asioiden mahdollistaja.

Kahden hyvin erilaisen tanssijan välillä on villi kontrasti. Pieni ja siro Saisio kohtaa ison Nummisen hahmon. Erityisesti katseeni kiinnittyi Saision käsien pieniin liikkeisiin. Ne olivat kuin sirot linnut ja jotenkin ne kommunikoivat hienosti Majamäen lintusoiton kanssa. Välillä dervissimäisen nopeasti kieppuva Saisio tanssii riivattuna, mutta seestyy sitten taas. Elää monta elämää, kai hänen sielunsa sitten kulkee ajan ja avaruuden halki, Nummisen henkioppaan johdattamana.

Sielunvaellusvuodet on hurjan upea vuoropuhelu tanssin ja musiikin välillä. Liike ja ääni, siinä kaikki. Ella Kauppisen puvut ovat piste iin päälle. Saision musta housupuku sifonkimaisine yläosineen sopi kantajalleen erinomaisesti.

Molemmat teokset olivat upeita, ja en pysty valitsemaan kummasta pidin enemmän. Onneksi ei tarvitsekaan. Toivon että teospari nähtäisiin vielä joskus jossain uudelleen. Sielun syövereihin uivaa tanssitaidetta.

Kuvien copyright Mikko Mäntyniemi.
Näin esitykset ilmaisella pressilipulla.

Miiko Toiviainen: Kepeä elämäni / Samova Fest, KoKo Teatteri 3.11.2019

Vihdoin ja viimein pääsin minäkin näkemään ja kokemaan Miiko Toiviaisen monologin Kepeä elämäni! Esitys sai ensi-iltansa Kajaanin Runoviikoilla viime kesänä, tilaustyönä, sillä Miiko voitti Vuoden nuori lausuja -tittelin Runoviikoilla kesällä 2018. Sittemmin esitystä on nähty siellä ja täällä, ja minä onnistuin yhyttämään sen Samova Fest-tapahtuman sunnuntaina KoKo Teatterilla. Meitä oli katsomossa vain kourallinen, mutta rento ja läsnäoleva tunnelma saatiin silti aikaiseksi.

Mitä ihmettä voi sanoa esityksestä, joka jo pitää sisällään kaksi imaginääristä bloggausta taiteilijalta itseltään? Yhdyn täysin rinnoin niistä ensimmäiseen!

Vuosien varrella olen päässyt näkemään Miikoa lavalla monia kertoja, niin musikaaleissa kun muissakin rooleissa. Hän on karismaattinen ja hyvä esiintyjä, joka roolissa. Arvostan sitä, että hän päätti nyt ns. tulla kaapista ja tuoda teatterien lavoille oman itsensä, transmiehen. Vaikka minulle katsojana on esiintyjän sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuoli-identiteetti se ja sama, niin tästäkin monologista huomaa miten tärkeää se on esiintyjälle itselleen. Saa vihdoin avoimesti olla mitä on, ja sillä sipuli. Ei tarvitse vetää enää toista roolia, sen lavalla esittämänsä lisäksi.

About tunnin mittainen monologi on kattava läpileikkaus monipuolisesti lahjakkaan Toiviaisen osaamisesta. Laulua (Eeva Kontu on säveltänyt upean ja koskettavan musiikin ja vastaa myös äänisuunnittelusta), lausuntaa, puhumista, eläytymistä, lukuisten eri hahmojen esittämistä. Transhaukka on hilpeä ja transpolin lääkäri hillitön! Kertakaikkisen vaikuttavaa, hauskaa, koskettavaa, tärkeää, ja silkkaa nautintoa katsojalle.

Toiviaisen tarkoitus oli tuoda muunkinlaisia transtarinoita näyttämölle; vastapainoksi niille synkeille, ahdistaville ja negatiivisille. Ja hyvin hän siinä onnistuukin. Omakohtaisuudesta kumpuava esitys on valoisa ja sympaattinen. Kuulemme pätkiä lapsuudesta ja päiväkirjoista, kokemuksia transpolilta ja koko "prosessista". Runoilijoista esillä ovat Arja Tiainen ja Kaarlo Sarkian Muodonvaihdos sekä varsinkin Uuno Kailaan runo Olin nuori:

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,
sinipunervin silmänaluksin
minä arkana kouluun kuljin.

Oli rehtori vanha ja viisas mies.
Minä usein pelkäsin, että hän ties,
mikä syy minun mieltäni painoi.

Ja kotona täti, hän katsoi niin
minun silmäini lastenkamariin,
että pakenin pois ja itkin.

Kun nuoria kasvoja muita näin,
miten vihasin omaa itseäin
ja kipeää elämääni.

-- Ah, silloin vielä mä tiennyt en,
että kukaan, kukaan ihminen
ei tääll' ole parempi toista.

Tuta sai sen poika. Ja rakastamaan
mies sitten on oppinut nuoruuttaan
ja omia arpiansa.


Menee luihin ja ytimiin, eikö? Kuten koko esitys. Mahtoiko lopussa katsomossa olla yhtään kuivaa silmää? Mutta kun Toiviaisen tarina ei ole mikään uhriutumisjuttu tai valitusvirsi! Vaan elämäniloinen ja energinen. Silti, tai ehkä juuri siksi, tunteet nousevat pintaan. Rohkeakin esitys tämä on, koska ihminen pistää itsensä niin likoon. Kepeä elämäni on aito, ja hienosti rytmitetty. Ohjauksesta vastaava Riikka Oksanen on onnistunut hienosti tuomaan kaiken kasaan; dramaturgina on toiminut Aino Pennanen.

Kuten Miiko itsekin muistuttaa, tämä on yksi transtarina. Niitä on yhtä monta kuin on transihmistäkin, eikä voida yleistää että näin kaikki asian kokevat.

Tässä on jonkunlainen henkinen sisarteos muutaman vuoden takaiselle Axel - soolo miesäänelle esitykselle. Ihmisyyttä, muutosta ja transsukupuolisuutta pohtiva. Miten muutos vaikuttaa ihmiseen. Oli sykähdyttävä kuulla miten onnellinen Miiko Toiviainen nykyään on. Kun saa olla oma itsensä, ihan julkisestikin.

Povaan tälle esitykselle pitkää esityskaarta. Onneksi kaikki tarvittava rekvisiitta on helposti kannettavissa mukana, joten ympäri Suomea on mahdollista reissata yhden miehen voimin. Jos (ja toivottavasti kun) Kepeä Elämäni osuu tiellesi, niin suosittelen enemmän kuin lämpimästi sen kokemista.


Kuvien copyright Timo Suutarinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla (kiitos Markus!).

Maailma luottaa meihin / KoKo teatteri 28.4.2015

Kaikinpuolin erikoinen ja hämärä näytelmä. Siinä päällimmäiset ajatukset Okko Leon kirjoittamasta näytelmästä Maailma luottaa meihin, mitä kävin Helsingin KoKo teatterissa katsomassa huhtikuun lopussa. En saanut oikein missään vaiheessa otetta mitä tässä halutaan sanoa ja missä mennään.

Scifi-tragedia oli kuitenkin semmoinen sanayhdistelmä mikä houkutti mut katsomaan tätä, ja tietenkin kiinnostava näyttelijäkaarti Milka Ahlrothista Marc Gassotiin. Ja kun dramaturgeinakin toimi Pipsa Lonka ja Laura Ruohonen niin odotin ehkä jotain… no, ainakin sellaista mitä olisin edes hitusen ymmärtänyt. Kai mä olen niin vanhanaikainen että kaipaisin perinteisempää ilmaisua teatterilta?

Kertoja esittelee aluksi henkilöt, ajan ja paikan. Tulevaisuudessa rakkaus on rikos ihmisyyttä vastaan, joten se on kiellettävä. Ainoastaan konditionaali on sallittua ja kaikki suhteet muutenkin kielletty. Maailman yhteisövaltio hallinnoi maailmaa ja ihmisiä.

Joanna Haartti on entinen perhemurhaaja, uudelleenkoulutuksessa, hieman naiivi kaikesta huolimatta. Ei osaa käyttää konditionaalia puheessaan. Häntä pyydetään vakoilemaan yöt naapureitaan, josko nämä rikkovat rakkauslakeja. Marc Gassot pääsee naapurin miehen roolissa harjoittamaan myös loistavia miimikon taitojaan, kun naapureiden yölliset puuhat esitetään nopeutettuina (Minna Puolanto on se naapurin nainen).


 Joonas Heikkinen on herkullinen kaksimielisen kalakauppiaan roolissa  - ”Maistuisiko Riinalle tuhti ankerias?” Lopulta pervo kalakauppias saa houkuteltua Riinan takahuoneeseensa katsomaan isoa turskaansa :-)

Milka Ahlroth on se tutkija, joka kiristää Riinalta tietoja tämän naapureista. Riina keksii tarinoita omasta päästään että olisi jotain kerrottavaa, eikä joudu kadulle. Naapurin mies vakoilee myös Riinaa ja sanoo että tämän tulee opetella puhumaan oikein.

Nyt nähtiin omasta mielestäni sarja irrallisia kohtauksia, enkä ihan helpolla ainakaan keksinyt sitä punaista lankaa mikä niitä yhdisti. Henkilöiden puheenparsista tulee hetkittäin mieleen vanhat suomifilmit ja niiden maneerit. Jotenkin hassu yhdistelmä kun scifinäytelmästä on kyse. Poiitikot ovat vastuussa maailman tuhosta. Tosin sitten jossain vaiheessa todetaan että rakkaus oli syynä ilmaston lämpenemiseen, mutta onko tämä poliitikkojen juoni?

Näytelmässä tuntuu satavan kokoajan, Blade Runnerin tapaan. Ehkä tulevaisuuden dystooppinen maailma on saastesateinen?

Rakkaus on biologinen itsetuhojärjestelmä (näin muuten saattaa hyvinkin olla).


Kuvien copyright: Cvijeta Miljak