The Pimpsons / Q-teatteri, Teatterikesä 8.8.2023

Lauri Maijalan kirjoittama ja ohjaama The Pimpsons sai ensi-iltansa helmikuussa Q-teatterissa. Koko esityskauden pohdin että kiinnostaisi mennä katsomaan. Koska Maijala ja Q:n porukka jne. Mutta nykyään on ajan ja rahan puolesta iso kynnys lähteä PK-seudulle teatteriin... ja koska minulle TV-sarja The Simpsons ei ole lainkaan tuttu. Joo, tiedän että siinä on keltasia tyyppejä, ja about muistan niiden nimet, mutta yhtään jaksoa en ole katsonut. Ja ajattelin esityksessä olevan niin vaikutteita kuin viittauksiakin sarjaan, joten ymmärtäisinkö siitä mitään? Jäi menemättä.

Onneksi universumilla (tai jollain teatteritaiteen pienemmällä jumalolennolla) oli näppinsä pelissä (tai tarkemmin ajatellen Teatterikesän taiteellisella troikalla) ja esitys kutsuttiin Teatterikesän pääohjelmistoon. Joten minulle tuli tilaisuus korjata erheeni ja mennä TTT:n suurelle näyttämölle katsomaan mistä tässä oikein on kyse. Ja joo, varmaan paljon esityksestä meni ohi, tai olisin saanut siitä vielä enemmän irti jos Simpsons olisi vähän tutumpi. Mutta pitää sanoa että toimi se näinkin! Aivan hulvaton kokemus!

Q-teatterin pieni lavaratkaisu on hyvin saatu isolle lavallekin, rakennettu vain siihen keskelle pieni "laatikko". Janne Vasaman pastellihenkinen joulukuvaelma esittää perheen olohuonetta. Keittiö jää takaosaan ja ikkunasta avautuu ydinvoimalamaisema. Amerikkalaista, hieman muovisen oloista, keskiluokkaisen perheen koti, jossa tapahtumat pyörivät ison sohvan ympärillä. Toisen näytöksen avaa pieni baarikohtaus, mutta muuten ollaan vain tässä olkkarissa, sitcom-perinteiden mukaisesti. Riina Leea Niemisen värikäs puvustus vie ajatukset johonkin 50-60 -luvuille. Erityismaininta Riikka Virtaselle maskeeraukesta. Esiintyjien keltainen iho ja mahtavat peruukit ovat kyllä silmiinpistävän huikeita. Tomi Suovankosken valot täydentävät visuaalisesti kauniin esityksen.

Niin, mistä tämä The Pimpsons sitten kertoo? Tämä fiktionaalinen perhe kokoontuu seitsemän vuoden tauon jälkeen taas yhteen, joulunviettoon. Yrmyttävä isä Homre (Eero Ritala) möllöttää sohvalla telkkaria katsoen ja on aikamoinen änkyrä, kömpelö ja juro. Hössöttävä ja kimittävä-ääninen äiti Magre (Ria Kataja) hössöttää ja säätää. Ensiksi saapuu perheen poika Brt (Lotta Kaihua) elämässä menestynyt, räyhäkkä ja ärsyttävä, sellainen reteän bisnesmiehen perikuva. Ja sitten lopulta kaukaa Lontoosta myös menestynyt tytär Ilsa (Satu Tuuli Karhu), diivailevan ensivaikutelman antava. Mehevänä sivuhenkilönä tapaamme myös pizzalähettihepun joka onkin Ilsan vanha heila (kun he olivat 8 v). Tämän ilmaantuminen näyttämölle käynnistää tai ainakin vauhdittaa lopun alkua.

Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, mutta pikkuhiljaa totuudet ja salaisuudet paljastuvat ja kulissit kirjaimellisesti kaatuvat. Mitä tapahtui 7 vuotta sitten? Mitä tapahtui pikkusisko-Maddylle? Mikä ihmeen sairaus Homrella on? Entäpä äidin puutarhanhoito? Ja mikä onkaan "menestyvien" lasten tarina? Vuoristoratamainen meno vain kiihtyy ja katsoja saa välillä pidellä penkistään. Yllättäviä käänteitä seuraa sarjatulimaisesti, muutamia hieman pohjustetaankin. Kieli on räväkkää ja paljon myös englantia viljelevää. Paikoitellen tai ehkä vain aluksi tämä hieman häiritsee. Sitten siihen tottuu tai turtuu, eikä vitut särähdä korvaan.

Rakastin perheenjäsenten välien selvittelyä, mitä siellä pinnan alla kuplii, miksi perheen dynamiikka toimii näin. Maijala on hienosti poiminut erilaisia kipupisteitä ja muistoja ja tökkii niitä terävällä neulalla. Tunnistan itseäni ja sisarussuhteita ylipäätään esityksestä. Millainen lapsuus on ja miten se muokkaa meitä. Siinä mielessä teksti oli universaalia. Jotenkin nämä kaikki hahmot ovat onnettomia ja traagisia, kukin omalla tavallaan. Katkeroitua voi monella tapaa. Voiko jokainen muistaa oman lapsuutensa niin väärin...

The Pimpsons vie meidät kunkin omiin kipeisiin ja katkeriinkin lapsuusmuistoihin, miten aikuiset lapset taantuvat lapsuudenkotiin palatessaan ja miten vanhoista maneereista voi olla vaikea päästä eroon. Joskus aika tuntuu pysähtyneen vaikka ihmiset ovat kasvaneet ja ns. aikuistuneet. Naapurin perheen (ja heidän irtaimistonsa) kohtalo sai pohtimaan mitä meidän tavaroillemme tapahtuu kuoleman jälkeen. Minne ne joutuvat, roskiinko, vai pelastaako joku valokuva-albumit? Ketä kiinnostaa? Olisiko helpompaa viskata kaikki romukoppaan ja aloittaa alusta, vai pääseekö menneisyyttään enää pakoon? 

Kun Ilsa haluaa leikkiä totuutta ja tehtävää ilman tehtävää ollaan olennaisten kysymysten äärellä: mitä todellakin tapahtui. Voidaanko asioista puhua, voidaanko kissa nostaa pöydälle? Kukaan ei osaa käsitellä tunteitaan, ei silloin eikä nyt. Kun isä-Homre murehtii tuopilleen, ettei mitään saa enää sanoa ja kaikki loukkaantuu kaikesta, ollaan vanhenevan valkoisen heteromiehen ongelman ytimessä. Tavallaan symppaan näitä tyyppejä, kaikessa ärsyttävyydessäänkin, ja myös säälin. 

Näyttelijäsuoritukset ovat kaikki hysteerisen erinomaisia. Millaisiin sfääreihin kaikki oikein yltävätkään, huh. Varsinkin Katajan Magre on aivan huippu pienine kädenliikkeineen ja silmienpyörittelyineen. Myös Ritalan uskovainen pizzakuski on mielettömän taitava roolityö. Kaikki vedetään vähän överiksi ja sitten vielä lisää. Kun lapset googlettavat Heimlichin otetta ja sillä välin Homre vetäisee kuolinkohtaustanssimuuvit, niin melkein pissaan housuihini nauramisesta. 

Ei tämä ehkä kaikkia viihdyttänyt tai edes naurattanut, mutta kylmäksi ei voinut kyllä jättää ketään. Loppuratkaisu mietitytti, se ei ehkä toiminut kaikilta osin, mutta muuten esitys oli kyllä silkkaa tykitystä. Mitä siitä jos Simpsons-fanit saivat tästä paljon enemmän irti sarjaviittauksilla, hokemilla, ja lukuisilla yksityiskohdilla. Minä nautin omalla tavallani. Kun Janis Ianin seiskytluvun eteerinen biisi At Seventeen ("I learned the truth at seventeen, That love was meant for beauty queens") pärähtää soimaan, Brt ja Ilsa vetävät kokaiinia, rotanmyrkkyä ja vodkaa suloisena cocktailina ja haahuavat pitkin perheen olohuonetta... no, siinä on teille tunnelmaa!

Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pääomani / Q-teatteri 13.2.2020

Tämä Milja Sarkolan uusin näytelmä Pääomani kannattaa nähdä monestakin syystä. Sen lisäksi että tarina on kiinnostava, suorastaan uraauurtava, niin esitys on tasapainoinen kokemus ja hauskakin vielä ja samalla voi ihailla mestarillista suoritusta. Nimittäin näyttelijä Eero Ritala tekee käsittämättömän ja henkeäsalpaavan roolisuorituksen näytelmän päähenkilönä.

Milja Sarkolan ohjaama, kirjoittama ja yhdessä Katariina Nummisen kanssa dramatisoima Pääomani on kertomus rahasta. Ja samalla toki paljon muustakin. Luokkayhteiskunnasta, perheestä ja taloussuunnittelusta. Sekä miten raha vaikuttaa mm. näihin asioihin. Se on samalla riemastuttava että pohtiva, analyyttinenkin.

Ritala esittää suomenruotsalaista, estoista, pikkutarkkaa ja jopa hieman neuroottista naista sellaisella tarkkuudella, että ihan kuin hän olisi syntynyt esittämään juuri tätä henkilöä, juuri tähän näytelmään. Pienten eleiden ja ilmeiden avulla Ritala esittää häveliäisyyttä, närkästystä, iloisuutta ja ties mitä.  Nimenomaan taika on näissä tosi pienissä jutuissa. Ne katseet! Ei sitä aina tarvita suurta meikkimäärää, koruja tai korkeita korkoja naisen rooliin. Tämä Ritalan Nainen on tyylikkäästi mustiin ja harmaisiin pukeutuva, ja kovin hillitysti naisellinen. Vain kaulassa roikkuva pallokoru ja käsilaukku on myönnytys naiseudelle.

Rahasta on niin vaikea puhua (edes pankkivirkailijalle) että siitä on kuiskattava. Puolison kanssa kaikki maksetaan puoliksi vaikka Naisella on varallisuutta. Niitä lukuja tämä ynnäilee tämän tästä. Rahaa on, ja monenlaiseen hyväntekeväisyyteen sitä menee, mutta kerjäläisille ei liikene. Suomen kaduilla pitää saada olla rauhassa! Raha-asiat aiheuttavat Naiselle stressiä ja unettomuuttakin; riittääkö rahat, entä se henkivakuutus, miten sijoitusrahastot tuottavat. Suhtautuminen rahaan ja työn hintaan näkyy myös oman siskon kanssa käydyssä saunanrakentamistalkoilukeskustelussa ja virolaisten siivoojien palkkaamisessa. Jotenkin Nainen tuo niin hyvin esille miten vaikea suomalaisten on puhua raha-asioista ylipäätään.

Samalla Nainen on myös jotenkin luojansa Milja Sarkolan heijastuma, ammattia myöten. Tätä taiteilijapuolta avataan enemmän toisen näytöksen residenssijaksossa taiteilijakollegoiden kanssa. Sarkola itse ruoti rahateemaa HS:n haastattelussa ensi-illan alla 12.2. näin: ”Peittäminen ja salailu oman varakkuuden äärellä tuottaa hiljaisuutta, ja se liittyy tietenkin myös hienotunteisuuteen. Minua kiinnostaa juuri se, miten ihmiset ratkaisevat päässään ne kysymykset, kun olemme kaikki sen äärellä, että raha tuottaa eriarvoisuutta meidän kaikissa ihmissuhteissamme.”

Muutkin näyttelijänelikosta ovat aivan oivallisia, hypellen roolista toiseen liki lennossa. Tommi Korpela Naisen pitkämielisenä puolisona on rento tyyppi, ja tämän premium-asiakkaita palveleva pankkiiri-sijoitusneuvoja käsienheilutteluineen hulvaton. Entä sitten amerikkalaisena valokuvaajana, hillitön! Laura Rämä on todella muuntautumiskykyinen mm. perheen poikana, pankkivirkailijana ja berliiniläisenä kuvataiteilijana. Lotta Kaihuan Naisen isä ja ennenkaikkea chicagolainen runoilija ovat mainioita tyyppejä. Kokoajan odotan milloin nahkahousuinen ja rintaliivitön runoilija saa vieteltyä Naisen mukaansa.

Eero Niemisen äänisuunnittelu on metkaa. Osa repliikeistä nimittäin tulee nauhalta, ihan muiden näyttelijöiden äänillä (Elmer Bäckistä Jessica Grabowskyyn). Ja täydellisessä huulisynkassa. Näytelmä on myös monikielinen. Suomea ja ruotsia käytetään suloisesti sekaisin ja vilahtaapa siellä siivoojien virokin. Toisessa näytöksessä ollaan taiteilijaresidenssissä Virginiassa joten esityskielikin vaihtuu enimmäkseen englanniksi. Kielillä leikittely on hauskaa, mutta kertoo myös syvemmistä asioista. Nainen puhuu isänsä kanssa ruotsia ja perheensä kanssa suomea, ja tämä korostaa erilaisia taustoja ja jopa hienoista luokkaeroa.

Pääomani avaa hieman myös suomenruotsalaisten mentaliteettiä, tai ainakin sitä mitä itse kuvittelen sen olevan. Kun pariskunta on tekemisissä Miehen junttimaisen veljen (Laura Rämän huikeasti tulkitsemana) kanssa ja tämä utelee raha-asioista, niin luokkaero näkyy erityisen vahvana. On epäsopivaa udella suoraan mitä asunto maksoi, härreguud! Naisen puoliso on sentään melkoisen sivistyneen oloinen, eittämättä Naisen monivuotisen koulimisen tuloksena. Mies on nainut ylöspäin avioituessaan Naisen kanssa, ja vastaavasti Nainen on nainut alaspäin (minkä Mies naureskellen toteaa).

Kaisa Rasilan moderni lavastus yhdistelee ensimmäisessä näytöksessä valkoista, kromia ja pleksiseiniä. Pieniä vitriineitä on sijoiteltu muiden neliömuotojen keskelle. Pleksi toimii hienosti tilojen jakajana ja myös kirjoitusalustana laskelmille ja numeroille. Toisessa näytöksessä kaiken keskiössä on valtava ruokapöytä. Heikki Paasosen valosuunnittelu tukee hyvin pelkistettyä ja valoisaa lavastusta. Riitta Röpelinen on suunnitellut ison määrän pukuja, ja ne kyllä sulautuvat kokonaisuuteen mainiosti, pikkupojan ylisuuresta hupparista taiteilijoiden värikkäisiin luomuksiin.

Esitys saa pohtimaan myös omaa rahankäyttöä, ja ennenkaikkea suhtautumista rahaan ja varallisuuteen. Se avaa monia keskustelukulmia. Mikä on tärkeää jos kuolema äkkiä koittaa, puhtaat vaatteet vai siisti koti, vai kenties joku muu asia? Tekeekö taiteilija töitä intohimosta taiteeseen vai intohimosta rahaan? Tätä samaahan voisi soveltaa joka alalle. Ja se oivallus etteivät rikkaat tee asioita (esim. veronkiertoa) ilkeyttään vaan koska yhteiskunta mahdollistaa sen. Niinhän se menee. Varsinkin toisessa näytöksessä pohditaan paljon alkuperäisyyttä ja tekijänoikeutta taiteessa ja voidaanko etiikka erottaa taiteesta. Ja voiko taiteella tavoitella voittoa, minkä verran raha vaikuttaa taiteen tekemiseen (paljonkin!). Paljon tärkeitä ja kiinnostavia asioita ja ajatuksia, ja hienoa että näistä nyt puhutaan myös ääneen!

Raha määrittelee niin paljon asioita, ja Pääomani auttoi näkemään tämän selvemmin kuin aiemmin.

Pääomani on 2,5 tuntia pitkä, mutta ei se tunnu lainkaan pitkältä. Näytökset ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta sama Nainen niissä seikkailee, ja samoja asioita pohditaan, hieman eri näkövinkkelistä ehkä. Odotan kyllä kovasti sisarteosta eli Sarkolan samannimistä pian ilmestyvää kirjaa. Romaani oli ensin, ja näytelmä on sen pohjalta dramatisoitu. Esityksiä on Q-teatterissa toukokuun lopuille asti, mutta mikäli vanhat merkit paikkansa pitää, liput lienevät aika kysyttyjä.


Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.